"Kuinka jouduitte niin surkean erehdyksen valtaan, herra Gonzaga?" kysyi neito useammin kuin kerran. "Miten saatoitte pitää häntä roistona — häntä, jolla oli niin ylevä ilme, ja niin kauniit piirteet?" Ja huomaamatta miehen vastauksen nyrpeyttä hän taaskin aina huoahti ja vaipui jälleen aatoksiinsa — mikä kenties sapetti Gonzagaa pahemmin kuin hänen naljailunsa.
Gian Maria
Viikko sen jälkeen, kun Guidobaldon veljentytär ja Aquilan kreivi kohtasivat toisensa, ratsasti viimemainittu, jonka haava oli miltei parantunut, eräänä aamuna komeasta kaariholvista, joka oli Babbianon kaupungin pääsisäänkäytävä. Portin vartiopäällikkö tervehti häntä kunnioittavasti hänen ratsastaessaan ohitse ja suvaitsi ihmetellä hänen ylhäisyytensä kasvojen kalpeutta. Eikä sen syytä kuitenkaan tarvinnut etsiä kovin kaukaa. Se oli neljän keihään kärjessä sen ympäri kaartelevan meluisan varisparven keskellä, juuri tämän saman San Bacolon portiksi nimitetyn — portin yläpuolella, ja se oli neljä poikki hakattua ihmisenpäätä.
Lähestyvän Francescon huomio oli kiintynyt näihin neljiin kasvoihin, jotka irvistivät kamalasti niiden pitkien, takkuisten hiuksien liehuessa riepujen tavoin huhtikuun tuulessa. Mutta kun hän pian ehti likemmäksi ja katsoi niitä tarkemmin, värisytti häntä tuntemisen puistatus, ja suuri kauhu täytti hänen sielunsa ja kalvensi hänen kasvojaan. Ensimmäinen niistä päistä oli uljaan ja maineikkaan Ferrabraccion, seuraava Amerino Amerinin ja muut kaksi hänen kokousyönä vangiksi joutuneiden kumppaniensa. Näytti siis siltä, että Gian Maria oli kuluneen viikon aikana ollut uutterassa puuhassa ja että tuolla, Babbianon muureilla, viruivat mätänemässä kaikki ne hedelmät, joita tuo huono-onninen salaliitto koskaan tuottaisi.
Sekunnin ajaksi välähti hänen päähänsä ajatus kääntyä takaisin. Mutta hänen luja ja peloton luonteensa kannusti häntä eteenpäin, vaikka hän olikin aivan yksin ja häntä vaivasivat sellaiset epämääräiset, ilkeät aavistukset. Kuinka paljon, aprikoi hän, Gian Maria saattoi tietää hänen omasta osuudestaan vuoristokokoukseen ja miten hänelle kävisi, jos hänen serkkunsa tietäisi, että Aquilan kreiviä oli pyydetty syrjäyttämään hänet.
Ei kulunut kuitenkaan kauan, ennenkuin hän sai tietää, että hänen mielessään liikkuneet pelokkaat arvelut olivat perusteettomia. Gian Maria otti hänet vastaan vieläkin ystävällisemmin kuin tavallisesti, sillä hän piti Francescon harkintakykyä, suuressa arvossa ja kaipasi sitä kipeästi sillä hetkellä.
Francesco tapasi hänet ruokapöydässä, joka oli häntä varten katettu palatsin loistavaa kirjastoa rikastuttavien taide- ja tiedeaarteiden keskelle. Gian Maria rakasti juuri sitä paikkaa sen hänelle tarjoamien aineellisten mukavuuksien vuoksi, ja niinpä hän muutti sen alhaisten pyyteittensä toteuttamispaikaksi milloinkaan käyttämättä sitä siihen tarkoitukseen, jota varten se oli varustettu, sillä hänellä ei ollut rahtuakaan kirjallisia harrastuksia ja hän oli yhtä oppimaton kuin kyntömiehen ohjaspoika.
Sisään astuessaan Francesco näki serkkunsa istumassa upeassa, punaisella nahalla päällystetyssä tuolissa pöydän ääressä, joka notkui valittujen herkkujen painosta ja jolla säihkyi kristallipulloja ynnä kultaisia ja emaljisia maljoja ja lautasia, ja huoneen ilma, joka aikoinaan oli ollut raskas pergamenttien ja tomuttuneiden teosten opillisesta hajusta, oli nyt pöydän pistävien tuoksujen kyllästämä.
Gian Maria oli lyhytvartaloinen ja nuoruudestaan huolimatta taipuvainen pyylevyyteen. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, kalpeat ja veltot, silmänsä siniset ja helmimäisen kiiltävät, suunsa aistillinen ja julma. Hänen yllänsä oli syrenivärisestä sametista valmistettu puku, ilveksennahkaisilla turkiksilla koristettu, ja sen hihat olivat espanjalaiseen tapaan halkonaiset, jotta sen alla oleva hienosta Rheimsin liinasta ommeltu paita pilkoitti näkyviin. Hänen kaulassaan olevassa kultaisessa ketjussa riippuiAgnus Dei, Jumalan karitsa, joka sisälsi sälön Vapahtajan oikeata ristiä — sillä Gian Maria meni uskonnollisessa hartaudessaan sangen pitkälle.
Francescoa tervehtiessään hän oli tavallista runsassanaisempi. Hän käski kahden tarjoilemassa olevan palvelijan tuoda lautasen hänen kuuluisalle serkulleen, ja kun Aquila jyrkästi, mutta kohteliaasti kieltäytyi, vakuuttaen jo aterioineensa, vaati herttua häntä ainakin juomaan pikarin Malvasia-viiniä. Sitten kun palvelijat olivat tekokultaisesta kannusta täyttäneet maljan kreiville, käski hänen korkeutensa heidän poistua ja salli arvokkuutensa laueta – jos niin sopii sanoa miehestä, joka ei milloinkaan osannut esiintyä kovin arvokkaasti – vieraansa seurassa.
"Olen kuullut", alkoi Aquila, kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli sivuutettu, "outoja juttuja herttuakunnassasi punotusta salaliitosta ja San Baeolon portin harjalla näin neljän sellaisen miehen päät, jotka tunsin ja joita kunnioitin".
"Ja jotka häpäisivät kunniansa, ennenkuin heidän päänsä lehtiin variksien juhlaruuaksi. Mutta se sikseen, Francesco!" Häntä puistatti, ja hän teki ristinmerkin. "Vainajista puhuminen ruokapöydässä koituu onnettomuudeksi."
"Puhutaan sitten ainoastaan heidän rikoksestaan", ehdotti Francesco viekkaasti. "Mikä se oli?"
"Mikäkö?" äänsi herttua huvitettuna. Hänen äänensä oli heikko ja kimeähkö. "Sitä minä en pysty sanomaan. Masuccio sen tiesi. Mutta se koira ei suostunut paljastamaan salaisuuttaan eikä vehkeilijöiden nimiä, ennenkuin hänen tehtävänsä olisi suoritettu ja hän olisi saanut heidät siepatuksi valtiokavalluspuuhissa, joita hän tiesi heidän liittoutuneen valmistamaan. Mutta", jatkoi hän olivi peukalon ja etusormen välissä, "nähtävästi heidän vangitsemisensa ei käynyt niin helposti kuin hän oli luullut. Hän kertoi, että kavaltajia oli kuusi ja että heidän piti kohdata siellä seitsemäs. Ja myöskin yrityksestä palanneet miehet kertoivat eivätkä sitä häpeilleetkään että heidän kimppuunsa karkasi vain kuusi tai seitsemän ahdistajaa. Mutta he pitelivät sveitsiläisiä aika pahasti, tappoivat heistä kai yhdeksän ja lisäksi haavoittivat kymmenkuntaa, ketä vaarallisemmin, ketä lievemmin, kun taas he surmasivat hyökkääjistä ainoastaan kaksi ja ottivat vangiksi toiset kaksi. Niiden miesten päät näit San Baeolon portilla."
"Entä Masuccio?" tiedusti Francesco. "Eikö hän ole senjälkeen maininnut sinulle, ketkä olivat pakoon päässeet?"
Hänen korkeutensa oli vaiti, pureksien oliviaan.
"Kas niin; sehän koko vaikeus onkin", virkkoi hän vihdoin. "Se koira on kuollut. Hän kaatui kahakassa. Kitukoon hän helvetissä itsepintaisen umpimielisyytensä tähden. Ei, ei!" Hän hillitsi itseään hätäisesti. "Hän on kuollut, ja tämän petoksen salaisuus samoin kuin kavaltajien nimetkin tuhoutuivat hänen muassaan. Mutta minä olen lempeä mies, Francesco, ja niin pahasti kuin se koira tekikin minulle vääryyttä, kiitän taivasta siitä, että olen kyllin armollinen lausuakseni: Suokoon Jumala rauhan hänen halvalle sielulleen!"
Kreivi heittäytyi tuoliin yhtä paljon salatakseen kasvoillaan mahdollisesti näkyviä huojennuksen merkkejä kuin halusta istua.
"Mutta kaihan Masuccio toki jätti sinulle jonkinlaisia tietoja!" huudahti hän.
"Perin niukasti", vastasi Gian Maria harmistuneesti. "Niin se salaileva vintiö aina menetteli. Se kirottu! Hän väitti minulle suoraan, että jos tietäisin, lörpöttelisin asiasta. Oletko milloinkaan kuullut kenenkään olleen niin sietämättömän julkean ruhtinastaan kohtaan? Muuta hän ei suostunut ilmaisemaan minulle kuin sen, että vireillä oli salaliitto, jonka tarkoituksena oli syöstä minut valtaistuimeltani, ja että hän aikoi vangita salaliittolaiset ja samalla sen miehen, jota he aikoivat pyytää nousemaan paikalleni. Harkitsehan sitä, Francesco! Sellaisia murhasuunnitelmia kutovat rakastavat alamaiseni minun tuhokseni minun, joka hallitsen heitä kultavaltikalla, koko Italian lempeimmän, oikeamielisimmän ja auliimman ruhtinaan!Cristo buono!Ihmetteletkö, että menetin kärsivällisyyteni ja pistätin heidän katalat päänsä keihäisiin?"
"Mutta etkö maininnut, että kaksi näistä salaliittolaisista tuotiin tänne elävinä?"
Herttua nyökkäsi; hänen suunsa oli liian täysi puhumista varten.
"Mitä sitten kävi ilmi, kun heidät tutkittiin ja tuomittiin?"
"Tutkittiin ja tuomittiin? Ei ollut minkäänlaista tutkintoa." Gian Maria pureksi pontevasti hetkisen. "Olin totisesti niin kiihtynyt ja kiukustunut tästä halpamaisesta kiittämättömyydestä, ettei minulla ollut edes älyä rääkkäyttää heitä niin, että he olisivat paljastaneet kumppaniensa nimet. Korkeintaan puoli tuntia sen jälkeen, kun he olivat saapuneet Babbianoon, olivat näiden miesten päät, jotka taivas oli suvainnut luovuttaa käsiini, siellä, missä näit ne tänään."
"Lähetitkö heidät kuolemaan sillä tavoin?" ähkäisi Francesco, nousten pystyyn ja silmäillen serkkuaan hämmästyneen suuttuneesti. "Lähetit sellaisten sukujen jäseniä pyövelin käsiin ilman tutkimusta ja tuomiota? Minusta, Gian Maria, sinun täytyy olla mielipuoli, jos sinä niin ajattelemattomasti voit vuodattaa sellaista verta."
Herttua vaipui taaksepäin tuolissaan ja töllisteli kiihoittunutta serkkuaan. Jörön äkäisesti hän sitten kysyi: "Kenelle sinä puhut?"
"Tyrannille, joka nimittää itseään Italian lempeimmäksi, oikeamielisimmäksi ja auliimmaksi ruhtinaaksi ja jolla ei ole kyllin viisautta oivaltaakseen, että hän omin käsin, omilla ajattelemattoman äkkipikaisilla teoillaan repii perustusta jo ennestään horjuvan valtaistuimensa alta. Etkö jaksa ajatella, että tällainen saattaisi merkitä vallankumousta? Se on murhaamista, ja vaikka herttuat Italiassa turvautuvatkin siihen kovin laajasti, eivät he menettele näin peittelemättä ja uhmaavasti."
Herttuan sielussa kihisi kiukku, mutta vielä voimakkaampi oli hänessä pelko — niin paljoa voimakkaampi, että se työnsi raivon syrjään.
"Olen turvannut itseni vallankumousta vastaan", kehaisi hän, tekeytyen huolettomaksi, jollainen hän turhaan koetti olla. "Olen ottanut henkivartiostoni komentajaksi Martino Armstadtin, ja hän on pestannut viisisataa sveitsiläistä keihäsmiestä, jotka vielä äskettäin olivat Perugian Baglionin palkoissa."
"Ja pidätkö sitä turvallisuutesi takeena?" tokaisi Francesco, hymyillen ylenkatseellisesti. "Sitä että hankit valtaistuimesi ympärille suoja-aidan muukalaisen komentamien muukalaisten keihäistä?"
"Sitä ja Jumalan armoa", oli hurskas vastaus.
"Pyh!" äänsi Francesco, jota toisen ulkokultaisuus ärsytti. "Voita puolellesi kansasi sydämet. Olkoon se kilpesi!"
"St!" kuiskasi Gian Maria. "Sinä herjaat. Eikö uhraavaisen elämäni jokainen teko tähtää siihen päämäärään? Minä elän kansani hyväksi. Mutta, kautta sieluni, alamaiseni vaativat liian paljon, jos haluavat minun kuolevan heidän tähtensä. Jos teen niille, jotka juonittelevat henkeäni vastaan, kuten olen tehnyt näille miehille, joista puhun, niin kuka minua moittii? Sanon sinulle, Francesco, että toivoisin saavani käsiini karkuun päässeet voidakseni tehdä heille samaten! Kautta elävän Jumalan, juuri niin! Ja mitä tulee siihen mieheen, jonka piti tulla sijalleni — —" Hän vaikeni, ja hänen aistillisen suunsa ympärille levinnyt kaamea hymy täydensi lauseen tehokkaammin kuin sanat olisivat kyenneet tekemään. "Kukahan se saattoi olla?" aprikoi hän. "Olen vannonut, että jos taivas suo minun saada selville hänen nimensä, poltan kynttilän Santa Foscalle joka lauantai kahdentoista kuukauden aikana ja paastoan vainajain messun aikana. Kuka kuka se olisi saattanut olla, Franceschino?"
"Mistä minä sen tietäisin?" vastasi Francesco, välttäen kysymystä.
"Sinä tiedät niin paljon, Checcomio. Älysi on niin kerkeä käsittämään tällaisia asioita. Ajattelehan, eikö se olisi saattanut olla Valentino herttua."
Francesco ravisti päätänsä.
"Kun Caesar Borgia tulee, ei hänen tarvitse turvautua niin surkeihin keinoihin. Hän tulee aseistettuna tuhotakseen sinut voimallaan."
"Jumala ja pyhimykset suojelevat minua!" huohotti herttua. "Sinä puhut siitä, ikäänkuin hän olisi jo marssimassa."
"Siispä puhun siitä tahallani. Sellainen mahdollisuus ei ole suinkaan niin kaukainen kuin mielelläsi uskoisit. Kuulehan, Gian Maria! En ole ratsastanut Aquilasta tänne yksinomaan sen huvin vuoksi, että saisin viettää aikaani seurassasi. Fabrizio da Lodi ja Fanfulla degli Arcipreti olivat äskettäin puheillani."
"Sinun puheillasi?" huudahti herttua, jonka pienet silmät soukkenivat, kun hän katsahti serkkuunsa. "Sinun luonasi niinkö?" Hän kohautti hartioitaan ja levitti kämmeniään edessään. "Pyh! Sellaisiin erehdyksiin saattavat niinkin selvät aivot kuin minun langeta. Näetkös, Francesco, kun panin merkille heidän poissaolonsa salaliiton paljastamisen jälkeen, epäilin puolittain heidän sekaantuneen siihen." Ja hän omisti huomionsa hunajakakulle.
"Koko herttuakunnassasi ei ole kahta Babbianoa kohtaan uskollisempaa sydäntä", kuului kaksimielinen vastaus. "He tulivat luokseni juuri puhumaan tästä sinua uhkaavasta vaarasta."
"Ahaa!" Gian Marian kalpeat kasvot kävivät uteliaan näköisiksi.
"Ja nyt Aquilan kreivi puhui Babbianon herttualle hyvin samaan tapaan kuin Fabrizio da Lodi oli puhunut kreiville silloin yöllä Sant' Angelossa. Hän puhui Borgian taholta uhkaavasta vaarasta ja siitä, kuinka täysin valmistautumattomia oltiin ja kuinka Gian Maria halveksi hänelle annettuja neuvoja. Hän viittasi herttuan alamaisten keskuudessa asiain näin ollen vallitsevaan tyytymättömyyteen ja osoitti, kuinka kiireellisen tärkeätä olisi tyynnyttää heitä. Hänen lopetettuaan herttua istui äänettömänä jonkun aikaa, katse mietteliäästi tähdättynä lautaseen, jolla ruoka nyt oli koskemattomana.
"On helppo asia, eikö olekin, Francesco, sanoa miehelle: tämä on huonosti, ja tuo on huonosti. Mutta kuka, pyydän sinua ilmaisemaan, laittaisi kaikki kuntoon puolestani?"
"Jos vain lausut sanan, niin minä yritän sitä."
"Sinä?" huudahti herttua, eikä hän suinkaan osoittanut olevansa hyvillään siitä, että toinen tarjoutui järjestämään tämän perin sekavan jutun, vaan Gian Marian kasvoista kuvastui epäilystä, suuttumusta ja hieman ylenkatsetta. "Ja miten, ihmeellinen serkkuni, siinä menettelisit?" tiedusti hän pilkan häiveen värähtäessä hänen äänessään.
"Uskoisin sellaiset tehtävät kuin varojen hankkimisen verotuksella herra Despugliolle, ja niin paljon kuin sinun täytyisikin luopua tuhlaavaisuudestasi, huolehtisin siitä, että lähikuukausina näistä varoista suurin osa käytettäisiin sopivien miesten värväämiseen ja aseistamiseen. Minulla on jonkun verrancondottierontaitoa — ainakin on useamman kuin yhden ulkomaisen ruhtinaan ollut pakko tunnustaa se. Johdan armeijaasi värvättyäni sen ja solmin puolestasi liittoja naapurivaltioittemme kanssa, jotka nähdessään meidän olevan aseistettuja pitävät meitä arvokkaana liittolaisena. Ja mitä ihminen voi tehdä tämän meitä uhkaavan hyökkäyksen torjumiseksi, sen teen herttuakuntasi puolustamiseksi. Tee minusta ylipäällikkösi, ja kuukauden kuluttua ilmoitan sinulle, pystynkö pelastamaan valtakuntasi vai enkö."
Francescon puhuessa soukkenivat Gian Marian silmät yhä enemmän, ja hänen tyhmille kasvoilleen oli levinnyt ilkeä, epäluuloinen ilme. Kreivin lakattua puhumasta hän päästi hillityn, katkeran pilkallisen naurun.
"Tehdä sinusta ylipäällikköni?" mutisi hän perin huvitettuna. "Mistä alkaen Babbiano on sitten ollut tasavalta — vai onko tarkoituksesi tehdä se sellaiseksi ja päästä sen tärkeimmäksi virkamieheksi?"
"Jos käsität minua väärin – -" alkoi Francesco, mutta hänen serkkunsa keskeytti hänet entistä ivallisempana:
"Käsitänkö sinua väärin, herra Franceschino? En, en suinkaan. Ymmärrän sinua liiankin hyvin." Hän nousi äkkiä kesken jääneen ateriansa äärestä ja astui askeleen likemmäksi serkkuaan. "Olen kuullut huhuja tästä yhäti kasvavasta rakkaudesta, jota kansani osoittaa Aquilan kreiviä kohtaan, mutta en ole ollut niistä millänikään. Masuccio-veijari varoitti minua ennen kuolemaansa; vastaukseksi sivalsin häntä raipalla kasvoihin. Mutta en suinkaan varmasti usko menetelleeni viisaasti. Näin unta toissa yönä — Mutta jääköön se silleen! Kun sattuu niin, että jossakin valtiossa on mies, josta kansa pitää enemmän kuin hallitsijastaan, ja kun tällä miehellä sattuu olemaan yhtä hyvä veri ja yhtä ylhäinen syntyperä kuin sinulla, tulee hänestä valtaistuimella istuvan hallitsijan vaara. Minun tuskin tarvitsee muistuttaa sinua", lisäsi hän, kaameasti hymyillen, "siitä, miten Borgiat menettelevät sellaisiin yksilöihin nähden, eikä minun tarvitse huomauttaa, että Sforza saattaa pitää sopivana jäljitellä heidän perin päättäviä varovaisuustoimenpiteitään. Sforzan suvusta ei vielä ole syntynyt hupakkoja, enkä minä osoittaudu ensimmäiseksi sellaiseksi luovuttamalla jollekulle toiselle sellaista valtaa, että hän voisi muuttua käskijäkseni. Oivallathan, kiltti serkkuni, kuinka läpikuultavia tarkoituksesi ovat minun silmissäni. Olen tarkkanäköinen, Franceschino, tarkkanäköinen!" Hän naputti nenäänsä ja hihitti pahanilkisen tyytyväisenä terävään käsityskykyynsä.
Francesco silmäili häntä kivettyneen halveksivasti. Hän olisi saattanut vastata, että Babbianon herttuakunnan hän olisi voinut ottaa milloin vain haluaisi. Hän olisi saattanut sanoa sen Gian Marialle ja uhmailla. Mutta hän esiintyi verkkaisemmin kuin tämä sellaisen suvun jäsen, josta ei syntynyt hupakkoja.
"Tunnetko siis minua niin huonosti, Gian Maria", virkkoi hän varsin katkerasti, "että luulet minun halajavan tätä tyhjää herttuallista prameutta, johon sinä olet niin pelokkaan kiihkeästi takertunut? Sanon sinulle, mies, että pidän enemmän vapaudestani kuin hallitsijan valtaistuimesta. Mutta voiman tuhlausta on puhua sinulle. Jonakin päivänä, sittenkun kruunusi on sinulta riistetty ja Borgian ahnas kita on nielaissut valtasi, sinä kuitenkin muistat tarjoustani, joka olisi saattanut pelastaa sinut, mutta jonka sinä loukkaavasti hylkäsit samoin kuin olet hylännyt vanhempien neuvonantajiesi kehoituksen."
Gian Maria kohautti lihavia hartioitaan.
"Jos tällä kehoituksella tarkoitat sitä, että minun pitäisi ottaa Guidobaldon veljentytär puolisokseni, voit rauhoittaa isänmaallista sieluasi. Olen suostunut tähän liittoon. Ja nyt", päätti hän, päästäen taaskin hornamaisen hihityksensä, "oivallat, kuinka vähä minun tarvitsee pelätä tätä paavi Aleksanterin hirveätä poikaa. Kun olen liitossa Urbinon ja muiden sen kanssa ystävyyssuhteissa olevien valtioiden kanssa, saatan uhmailla Caesar Borgian valtaa. Nukun yöni rauhallisesti kauniin nuorikkoni vieressä, hänen setänsä armeijoitten suomassa turvassa, vähääkään tarvitsematta sitä apua, jonka uljas serkkuni minulle antaisi ylipäällikkönäni."
Aquilan kreivin kasvoilla muuttui väri, ja herttuan epäluuloinen silmä oli yhtä kerkeä huomaamaan sen kuin hän itse selittämään sen merkityksen väärin. Juhlallisesti hän päätti pitää silmällä kärkästä serkkuaan, joka niin alttiisti tarjoutui kantamaan hänen päällikkölippuaan.
"Onnittelen sinua ainakin", virkkoi Francesco vakavasti, "sen askelen viisauden tähden. Jos olisin tiennyt siitä, en olisi vaivannut sinua esittämällä muita ehdotuksia valtakuntasi turvaamiseksi. Mutta saanko tiedustaa sinulta. Gian Maria, mikä on saanut sinut hyväksymään sellaisen menettelyn, jota noudattamasta sinä tähän saakka olet niin itsepintaisesti kieltäytynyt?"
Herttua kohautti olkapäitään.
"Minua kiusattiin niin", valitti hän virnistäen, "että lopulta suostuin. Jaksoin vastustaa Lodia ja niitä muita, mutta kun äitini liittyi heihin rukouksineen tekisi mieleni sanoa komennuksineen ja uudelleen huomautti minulle minua uhkaavasta vaarasta, annoin perään. Täytyyhän miehen joka tapauksessa mennä naimisiin. Ja koska minun asemassani olevan henkilön ei tarvitse sallia avioliittonsa liian raskaasti painaa häntä, päätin suostua siihen turvallisuuden ja rauhan vuoksi."
Koska Aquilan kreivin pyrkimyksenä oli Babbianon pelastaminen, olisi hänen pitänyt riemuita Gian Marian viisaasta päätöksestä, eikä minkään muun seikan olisi pitänyt häiritä niin valtavaa tunnetta kuin tämän hänen ilonsa olisi pitänyt olla. Mutta kun hän myöhemmin poistui serkkunsa luota, oli kuitenkin ainoa hänen rinnassaan liikkuva tunne syvä ja katkera harmi kohtaloa vastaan, joka halusi sellaista, ja siihen sekaantui suruista sääliä tyttöä kohtaan, jonka piti tulla hänen serkkunsa puolisoksi, sekä äityvää vihaa serkkua kohtaan, joka pakotti hänet säälimään tyttöä.
Lemmenkaihoinen herttua
Eräästä Babbianon palatsin ikkunasta tarkkaili Aquilan herra alhaalla pihalla vallitsevaa hyörinää, ja hänen vierellään seisoi Fanfulla degli Arcipreti, jonka hän oli kutsunut Perugiasta, vakuuttaen, ettei häntä nyt Masuccion kuoltua uhannut mikään vaara.
Oli kulunut viikko siitä keskustelusta, jonka aikana Gian Maria oli ilmaissut aikeensa serkulleen, ja hänen korkeutensa valmistautui nyt lähtemään Urbinoon suorittaakseen loppuun ilveilynsä ja kosiakseen neiti Valentinaa. Se selitti, minkä vuoksi alhaalla nelikulmiossa palvelijat ja hovipojat kiitelivät edestakaisin, sotilaat komeilivat ja hevoset sekä muulit tömistelivät jalkojaan. Francesco katseli näkyä, hymyillen hieman katkerasti, hänen kumppaninsa taas erittäin tyytyväisesti.
"Taivaalle kiitos siitä, että hänen korkeutensa on vihdoinkin oppinut tajuamaan velvollisuutensa!" huomautti hovimies.
"Olen usein sattunut", sanoi Francesco välittämättä kumppaninsa sanoista, "äkäilemään kohtalottarille siitä, että ne ovat tuoneet minut tähän maailmaan kreiviksi. Mutta tulevaisuudessa kiitän heitä siitä, sillä tajuan, kuinka paljoa pahemmin olisi saattanut olla — olisin saattanut syntyä ruhtinaaksi, ja minulla olisi voinut olla herttuakunta hallittavanani. Olisin saattanut olla samanlainen kuin tuo poloinen ihminen, serkkuni, jonka elämä on pelkkää prameilua tyyten vailla todellista arvokkuutta, pelkkää huvittelua ilman kaikkea todellista iloa — raukkaudeton, yksinäinen ja turha."
"Mutta", huudahti hämmästynyt Fanfulla, "varmasti on siinä vastapainoksi hyviäkin puolia?"
"Näettehän tuon hyörinän. Tiedätte, mitä se merkitsee. Mitä saattaa olla sen vastapainoksi?"
"Se kysymys pitäisi viimeiseksi teidän esittää, herra kreivi. Olette nähnyt Guidobaldon veljentyttären ja voitteko hänet nähtyänne vielä tiedustaa, mitä hyviä puolia tämä avioliitto tarjoaa Gian Marialle?"
"Ettekö siis ymmärrä?" vastasi Aquila, hymyillen väsyneesti. "Ettekö oivalla, kuinka surkeata se on? Eikö mitään merkitse se, että kaksi valtiota huomattuaan tämän avioliiton molemmin puolin edulliseksi on päättänyt sen solmittavaksi ja että samalla pääosain esittäjillä — saattaisin melkein nimittää heitä uhreiksi — ei ole itsellään lainkaan valitsemisen tilaisuutta. Gian Maria sopeutuu siihen alistuvasti. Hän on valmis vakuuttamaan aina tietäneensä, että hänen kerran täytyy mennä naimisiin ja parhaansa mukaan koettaa saada poika. Hän vastusti sangen kauan tätä liittoa, mutta kun nyt välttämättömyys pakottaa häntä, huolehtii hän siitä jotensakin samalla tavoin kuin hän huolehtisi mistä muusta valtiollisesta asiasta tahansa — kruunauksesta, juhlasta tai tanssiaisista. Vieläkö ihmetellette sitä, etten voinut ottaa vastaan Babbianon valtaistuinta, kun sitä minulle tarjottiin? Sanon teille, Fanfulla, että jos nykyisin olisin serkkuni housuissa, hylkäisin kruunun ja purppuravaipan kenelle hyvänsä niitä haluavalle, ennenkuin ne pusertaisivat minusta elämän ja tekisivät minusta surkean nuken. Mieluummin kuin sietäisin moista elämän irvikuvaa olisin talonpoika tai renki; muokkaisin maata ja viettäisin vaatimatonta elämää, mutta viettäisin sitä omalla tavallani ja kiittäisin Jumalaa sen vapaudesta; valitsisin itse omat kumppanini; eläisin, miten haluaisin ja missä haluaisin, ja kuolisin, milloin Jumala sen hyväksi näkisi, siinä tiedossa, ettei elämäni ole ollut aivan hedelmätön. Entä se tyttö-rukka, Fanfulla! Ajatelkaahan häntä! Hänet liitetään rakkaudettomassa avioliitossa tuollaiseen karkeaan, tunteettomaan tomppeliin kuin Gian Maria on. Ettekö lainkaan sääli häntä?"
Fanfulla huokasi otsa rypyssä.
"En ole niin tylsä, etten oivaltaisi minkä tähden järkeilette tällä tavoin nyt", virkkoi hän. "Nämä ajatukset ovat heränneet mielessänne sen jälkeen, kun näitte tytön."
Francesco huoahti syvään.
"Kukapa tietää?" vastasi hän kaihoisesti. "Niinä muutamina minuutteina, jotka puhelimme keskenämme, hän kenties iski minuun paljoa syvemmän haavan kuin se oli, jota hän niin laupiaasti koetti hoitaa."
Kaikesta tästä huolimatta oli se, mitä Aquilan herra puhui suunnitellusta liitosta, jossakin määrin oikeutettua, mutta väittäessään, ettei pääosien esittäjillä olisi tilaisuutta itse valita puolestaan, hän sanoi liian paljon. Sellaisen tilaisuuden he saivat. Se tapahtui Urbinossa kolme päivää myöhemmin, kun herttua ja Valentina tuotiin toistensa seuraan tervetuliaisjuhlassa, jonka Guidobaldo järjesti veljentyttärensä aiotulle puolisolle. Tytön loistava kauneus oli Gian Marialle riemuisa yllätys ja sai hänet yhtä maltittomasti haluamaan Valentinaa omakseen kuin hänen karkea rumuutensa teki hänet vastenmieliseksi viimemainitun silmissä. Tyttö oli ollut vastahakoinen tätä avioliittoa kohtaan siitä hetkestä saakka, jolloin siitä hänelle mainittiin. Gian Marian näkeminen teki hänen kammonsa hänelle määrättyä osaa kohtaan täydelliseksi, ja sydämessään hän juhlallisesti vannoi mieluummin palaavansa Santa Sofian luostariin ja antautuvansa nunnaksi kuin tulevansa Babbianon herttuattareksi.
Gian Maria istui juhlapöydässä Valentinan vieressä ja syömisen häntä valtavasti innostavan väliajoilla kuiskutti tytön korvaan kohteliaisuuksia, jotka puistattivat häntä ja panivat hänet kalpenemaan. Kuta uutterammin herttua karkeaan ja kömpelöön tapaansa koetti häntä miellyttää, sitä enemmän hänen onnistui työntää tyttöä loitommaksi ja harmistuttaa häntä, kunnes hän vihdoin kaikesta narrimaisuudestaan huolimatta johtui pitämään Valentinaa omituisen kylmänä. Tästä hän pikapuolin lausui valittelunsa mahtavalle ruhtinaalle, tytön sedälle. Mutta Guidobaldo laski pilaa hänen tuskistaan.
"Pidättekö veljentytärtäni maalaistyttönä?" kysyi hän. "Haluaisitteko hänen teennäisesti hymyilevän ja vääntelehtivän jokaisesta lausumastanne imartelusta? Kun hän siis menee avioliittoon teidän korkeutenne kanssa, mitä merkitsee muu?"
"Toivoisin hänen rakastavan minua hiukan", valitti Gian Maria typerästi.
Guidobaldo tarkasti häntä silmissään tutkimaton hymy, ja hänen mieleensä lienee välähtänyt, että tämä karkeatekoinen, kalpeakasvoinen herttua oli liian kunnianhimoinen.
"Epäilemättä hän sen tekee", vastasi hän, ja hänen sävynsä oli yhtä tutkimaton kuin hänen katseensa. "Kun te vain kositte viehättävästi ja lämpimästi, mikä nainen voisi vastustaa teidän korkeuttanne? Älkää salliko neidolle sopivan kainouden sysätä teitä loitolle!"
Nämä Guidobaldon sanat lietsoivat häneen uutta rohkeutta. Eikä hän koskaan myöhemminkään saattanut ajatella, että Valentinan kylmyys oli mitään muuta kuin vaippa, jonkinlainen neitseellinen verho, jonka taakse kainous vaati häntä piilottamaan sydämensä taipumukset. Kun hän järkeili tällä tavoin ja kun hänellä sen tueksi oli ihmeellinen typeryytensä, kävi niin, että kuta enemmän Valentina häntä kaihtoi ja karttoi, sitä varmemmaksi muuttui hänen vakaumuksensa, että tyttö piti hänestä; kuta pahemmin Valentina osoitti häntä kammoavansa, sitä voimakkaammin se hänestä todisti, kuinka kalvava tytön tunne oli. Menipä hän lopulta niin pitkälle, että ylisti ja piti arvossa tätä Valentinan perin neitseellistä käyttäytymistä.
Järjestettiin ajo- ja haukkametsästyksiä, veneretkiä, juhlia, huvinäytelmiä, tanssiaisia sekä kaikenkaltaisia muita kemuja, ja viikon ajan meni Urbinossa kaikki hyvin. Sitten keskeytettiin juhliminen yhtäkkiä kuin olisi tykinkuula osunut palatsiin. Se sanoma, että Babbianossa oli Caesar Borgian lähettiläs tuomassa sanomia herraltaan, vaikutti Gian Mariaan kylmän suihkun tavoin. Hän sai siitä tiedon Fabrizio da Lodin lähettämässä kirjeessä, jossa viimemainittu rukoili häntä palaamaan neuvotellakseen Valentinon täysivaltaisen edustajan kanssa.
Enää hän ei välinpitämättömästi sivuuttanut häntä kaikkivoittavan Borgian taholta uhkaavaa vaaraa eikä enää luullut neuvonantajansa liioittelevan pelon syytä. Myöskin tämä Valentinon sanansaattajan äkillinen saapuminen, joka sattui sellaisena aikana, että melkein tuntui siltä kuin tekeillä oleva liitto Urbinon kanssa olisi kannustanut Borgiaa toimimaan, ennenkuin liitto olisi solmittu, herätti hänessä pahoja aavistuksia.
Eräässä hänen käytettäväkseen Urbinossa-vierailun aikana varatun huoneiston ruhtinaallisessa kammiossa hän pohti tätä traagillista uutista häntä seuranneiden kahden ylimyksen — Alvaro de Alvarin ja Gismondo Santin kanssa — ja samalla kun he molemmat kehoittivat häntä Lodin neuvon mukaisesti palaamaan heti, he myöskin neuvoivat häntä järjestämään kihlauksensa ennen lähtöä.
"Laittakaa asia lopulliseen kuntoon heti, teidän korkeutenne!" virkkoiSanti. "Silloin palaatte Babbianoon hyvin aseistettuna kohdataksenneValentino-herttuan sanansaattajan."
Kerkeästi hyväksyttyään tämän neuvon Gian Maria lähti tapaamaan Guidobaldoa ja esitti tälle ehdotuksensa sekä saapuneen tiedon, joka oli hänen osoittamansa kiireen syy. Guidobaldo kuunteli vakavasti. Tavallaan uutinen koski häneenkin, sillä hän pelkäsi Caesar Borgian valtaa yhtä paljon kuin kukaan muu ihminen Italiassa, ja senvuoksi hän oli sitäkin valmiimpi jouduttamaan liittoa, joka toisi vielä yhden naapurivaltion hänen suunnittelemaansa voimakkaaseen kokoomukseen.
"Kaikki käy toivomustenne mukaan", vastasi Urbinon armollinen hallitsija, "ja kihlaus julkaistaan tänään, joten voitte viedä siitä tiedon Valentinon sanansaattajalle. Kuultuanne hänen sanomansa antakaa hänelle niin uhmaava tai niin varovainen vastaus kuin parhaaksi katsotte. Sitten palatkaa kymmenen päivän kuluessa Urbinoon, ja silloin on kaikki valmiina häitä varten. Mutta ennen kaikkea menkää puhumaan asiasta Monna Valentinalle!"
Varmana menestyksestään Gian Maria totteli isäntäänsä ja lähti etsimään neitoa. Saavuttuaan tytön etuhuoneeseen hän lähetti siellä vetelehtivän hovipojan kunnioittavasti pyytämään Valentinaa suomaan hänelle puhelun.
Nuorukaisen mennessä ovesta viereiseen huoneeseen Gian Maria kuuli hetkisen aikana harvinaisen kauniin miesäänen huilun säestyksellä laulavan rakkauslaulua.
"Una donna piu bella assai che 'l sole…"
kuuluivat Petrarcan sanat, ja hän kuuli niiden jatkon vieläkin, vaikka vaimennettuna, minuutin tai parin aikana, sittenkun poika oli poistunut. Sitten laulu äkkiä taukosi, ja seurasi äänettömyys, jonka loputtua hovipoika palasi. Kohottaen sinisen ja kullan kirjavaa oviverhoa hän pyysi Gian Mariaa astumaan sisälle.
Huone kertoi kaunopuheisesti Montefeltron varallisuudesta ja hienostumisesta kullan ja ultramarinin kirjavasta, holvatusta, hienojen puu-upotuksien muodostaman, kaiverretun reunuksen koristamasta laipiosta sen alla riippuviin, arvaamattoman kallisarvoisiin seinäverhoihin saakka. Tulipunaisen rukousjakkaran yläpuolella riippui ristiinnaulitun kuva, kuuluisan ferraralaisen Anichinon hieno mestariteos. Sen takana oli kirjoituspöytä, jolla oli kristallipeili ja joitakuita ihania muranolaisia lasiteoksia. Lisäksi oli huoneessa Mantegnan maalaus, joitakuita kallisarvoisia kameoita ja hienoja emaljiteoksia, runsaasti kirjoja, harppulauta, jota vaaleatukkainen hovipoika silmäili tarkastelevasta, ja oikealla puolella olevan ikkunan ääressä seisoi hyvin kaunis harppu, jonka Guidobaldo oli ostanut veljentyttärelleen Venetsiasta.
Tässä Valentinan valiohuoneessa herttua tapasi hänet hänen hovinaistensa, Peppe-narrin, parin hovipojan ja puolenkymmenen hänen isänsä hoviin kuuluvan herrasmiehen ympäröimänä. Yksi viimemainituista sama Gonzaga, joka oli saattanut Valentinaa Santa Sofian luostarista — istui matalalla tuolilla puettuna perin loistavaan, valkeaan silkkiasuun sekä upeasti kirjailtuihin liiveihin ja ihokkaaseen, huolimattomasti hypistellen sylissään olevaa luuttua, mistä Gian Maria päätteli juuri hänen äänensä kantautuneen etuhuoneeseen.
Herttuan saapuessa nousivat he kaikki paitsi Valentinaa ja ottivat hänet vastaan juhlallisesti, mikä jonkun verran jäähdytti hänen kiihkoaan. Hän astui eteenpäin, pysähtyi sitten kömpelösti ja samalla tavoin lausui pyynnön, että hän saisi puhua Valentinan kanssa kahden kesken. Väsyneen pitkämielisesti neito lähetti pois hoviväkensä, ja Gian Maria odotti seisoallaan, kunnes heistä viimeinen oli mennyt korkeasta lasiovesta viehättävälle pengermälle, jossa marmorinen suihkukaivo säihkyi ja välkkyi vihreän aukeaman keskellä. "Armollinen neiti", alkoi Gian Maria, sittenkun he vihdoin olivat kahden kesken, "olen saanut Babbianosta tietoja, jotka vaativat minua heti palaamaan sinne". Ja hän astui vielä yhden askeleen lähemmäksi tyttöä.
Hän oli tosiaankin hidasjärkinen mies tai sitten liiaksi narrimaisuuden sokaisema nähdäkseen ja tulkitakseen oikein äkillisen välähdyksen Valentinan silmissä ja tytön kasvoille äkkiä leviävän, epäilemättömän huojennuksen ilmeen.
"Teidän korkeutenne", vastasi Valentina hiljaa ja rauhallisesti, "olemme pahoillamme teidän lähdöstänne".
Kuinka tomppelimainen herttua! Sokea, karkea ja perin narrimainen kosija! Oliko hän syntynyt ja kasvanut hoveissa ja olivatko hänen korvansa perehtyneet sanoihin, jotka eivät merkinneet mitään, jotka olivat vain tyhjää kaikua siitä, mitä olisi pitänyt tarkoittaa; oliko hän niin perehtymätön kohteliaisuuksiin, joissa sydämellä ei ollut lainkaan osaa, että nuo Valentinan sanat saivat hänet lankeamaan polvilleen neidon eteen ja muuttumaan mitä harmittavimmanlaatuiseksi, moukkamaiseksi rakastajaksi?
"Niinkö?" sopersi hän katseensa käydessä kovin lemmenkaihoiseksi."Oletteko tosiaankin pahoillanne?" Tyttö ponnahti äkkiä pystyyn.
"Pyydän teidän korkeuttanne nousemaan ylös", käski hän kylmästi, mutta hänen kylmyytensä muuttui nopeasti levottomuudeksi, kun hänen ponnistuksensa hänen yrittäessään irroittaa kättänsä osoittautuivat turhiksi. Sillä hänen rimpuilustaan huolimatta Gian Maria pysyi vankkana. Tämä oli pelkkää ujoutta, vakuutti hän itselleen, pelkkää neitseellistä juonittelua, jota hänen täytyi sietää, kunnes hän nujertaisi sen ikiajoiksi.
"Teidän korkeutenne, rukoilen teitä!" jatkoi Valentina. "Ajatelkaa, missä olette kuka olette!"
"Pysyn tässä tuomiopäivään saakka", vastasi herttua osoittaen omituista huumorin, kiihkon ja hurjuuden sekoilusta, "jollette suostu kuuntelemaan minua".
"Olen valmis kuuntelemaan, teidän korkeutenne", lupasi Valentina peittelemättä vastenmielisyyttään, jota toinen ei ollut kyllin älykäs tajuamaan. "Mutta ei ole välttämätöntä, että pidätte kiinni kättäni, eikä sopivaa, että olette polvillanne."
"Eikö sopivaa?" huudahti Gian Maria. "Neiti, te ette käsitä minua oikein. Eikö meidän kaikkien olemmepa ruhtinaita tai renkejä — ole sopivaa joskus olla polvillamme?"
"Rukoillessanne, teidän korkeutenne, se kyllä on perin sopivaa."
"Eikö sitten mies ole rukoilemassa kosiessaan? Onko koko maailmassa sopivampaa alttaria kuin hänen sydämensä valitun jalat?"
"Päästäkää minut irti!" komensi tyttö, yhä ponnistellen. "Teidän korkeutenne käy väsyttäväksi ja naurettavaksi."
"Naurettavaksi?"
Gian Marian iso, aistillinen suu loksahti auki. Hänen kalpeat poskensa muuttuivat täplikkäiksi, ja hänen pienet silmänsä suuntautuivat ylöspäin, samalla kun niiden julma sininen väri välähti kovin ilkeästi. Hetkisen hän pysyi paikallaan; sitten hän nousi seisomaan. Hän hellitti Valentinan kädet, kuten tyttö oli pyytänyt, mutta tarttui sensijaan hänen käsivarsiinsa, mikä oli vieläkin pahempi.
"Valentina", lausui hän, eikä hänen äänensä suinkaan ollut rauhallinen, "minkä tähden kohtelette minua näin tylysti?"
"Enhän kohtelekaan", vastasi tyttö väsyneesti, vavahtaen ja vetäytyen kauemmaksi kalpeista kasvoista, jotka olivat niin likellä hänen omiaan ja herättivät hänessä voittamatonta kammoa. "En haluaisi teidän korkeutenne näyttävän narrimaiselta, ettekä aavista, kuinka —"
"Aavistatteko te, kuinka syvästi, kuinka intohimoisesti rakastan teitä?" keskeytti toinen otteensa tiukentuessa.
"Teidän korkeutenne, minun koskee!"
"Eikö minuun sitten koske?" ärähti herttua. "Mitä merkitsee puserrus käsivarteen verrattuna niihin haavoihin, joita silmänne minuun sivaltavat? Ettekö —"
Tyttö oli kiskoutunut irti hänen otteestaan ja ponnahtanut lasiovelle, josta hänen seuralaisensa olivat poistuneet.
"Valentina!" kiljaisi herttua syöksyessään hänen jälkeensä, ja se muistutti pikemminkin pedon karjaisua kuin rakastuneen miehen huudahdusta. Hän sai tytön kiinni ja kiskoi hänet liikoja kursailematta takaisin huoneeseen.
Silloin Valentinassa piillyt kammo, halveksuminen ja harmi nousivat aseisiin. Hän ei ollut koskaan kuullut kerrottavan, että hänen asemassaan olevaa naista olisi kohdeltu tällä tavoin. Hän kammosi Gian Mariaa, mutta oli säästänyt häneltä nöyryytyksen kuulla sen hänen omilta huuliltaan ja oli aikonut kamppailla vapaudestaan setänsä kanssa. Mutta koska Gian Maria nyt kohteli häntä, ikäänkuin hän olisi ollut palvelustyttö, koska herttua ei näyttänyt tietävän mitään hänelle kuuluvasta kunnioituksesta eikä sellaisten ihmisten hienosta käytöksestä, joiden syntyperä ja kasvatus olivat hyvät, ei hän enää suvaitsisi Gian Marian inhoittavaa armastelua. Koska viimemainittu halusi jatkaa kosiskeluaan ilveilijän tavoin, lupasi Urbinon ylpeäluontoinen tytär kohdella häntä samalla tavalla.
Hän kiskaisihe toisen kerran irti miehen otteesta ja sivalsi hänen herttualliseen poskeensa navakan sivalluksen, joka — niin yllättävä se hänestä oli — melkein sai hänet kellahtamaan selälleen.
"Madonna!" huohotti hän. "Tällainen häväistys minulle!"
"Entä minkälaisia loukkauksia on minun pitänyt kärsiä teidän käsissänne?" tokaisi tyttö katseessaan niin raju ilme, että toinen peräytyi. Ja kun Valentina nyt seisoi suorana hänen edessään vihan kauniina ruumiillistumana, ei Gian Maria tiennyt, rakastiko vai pelkäsikö hän tyttöä enemmän, mutta häntä kannusti voimakas halu saada Valentina omakseen ja kesyttää hänet.
"Olenko minä sotaväkenne leirilutka", kysyi Valentina vimmastuneena, "kun kohtelette minua niin? Ettekö muista, että olen Guidobaldon veljentytär, Rovere-suvun nainen ja etten syntymästäni saakka ole saanut osakseni mitään muuta kuin kunnioitusta kaikilta miehiltä, olipa heidän syntyperänsä vaikka kuinka korkea? Että minulla syntyperäni nojalla on siihen oikeus? Täytyykö minun suoraan sanoa teille, hyvä herra, että vaikka olette syntynyt valtaistuimelle, on käytöksenne tallirengin? Ja täytyykö minun sanoa teille, jotta sen tajuaisitte, ettei ainoakaan mies, joka ei omilta huuliltani ole saanut siihen oikeutta, saa käydä minuun käsiksi, kuten te olette tehnyt?"
Hänen silmänsä säihkyivät, hänen äänensä kohosi, ja myrsky äityi; ja se pudisteli ja tärisytti Gian Mariaa niin pahasti, ettei hän osannut muuta kuin nöyrästi anoa anteeksi.
"Mitäpä merkitsee se, että olen herttua", puolustihe Gian Maria arkaillen, "koska minusta on tullut rakastunut mies? Mikä sitten herttua on? Hän on vain mies, ja samoin kuin hänen halvimman alamaisensa täytyy hänenkin rakkautensa purkautua ilmoille. Tunteeko rakkaus arvoerotuksia?"
Neito siirtyi jälleen lasiovea kohti, ja siitä huolimatta, ettei herttua rohjennut enää toistamiseen pidättää häntä väkisin, koetti hän tehdä sen sanoilla.
"Madonna", huudahti hän, "rukoilen teitä kuuntelemaan minua. Tunnin kuluttua olen satulassa matkalla Babbianoon."
"Se, hyvä herra", vastasi tyttö, "on paras uutinen, mitä olen kuullut tulonne jälkeen". Ja odottamatta miehen vastausta hän astui avoimesta lasiovesta pengermälle.
Sekunnin ajan Gian Maria empi kiukkuisen nöyryytyksen tunteen tukahduttaessa hänen järkeään. Sitten hän lähti Valentinan jälkeen; mutta hänen saavuttuaan ovelle ilmestyi hänen eteensä äkkiä Peppen pieni, kyssäselkäinen hahmo kellojen kilistessä ja pilkallisen virnistyksen valaistessa narrin kasvoja.
"Pois tieltä, narri!" ärähti äkäinen herttua. Mutta punaisen ja mustan kirjavaan kaapuun puettu kummallinen olento pysyi paikallaan.
"Jos etsitte madonna Valentinaa", huomautti hän, "näette hänet tuolla".
Ja kun Gian Maria katsoi Peppen laihan sormen osoittamaan suuntaan, näki hän tytön jälleen menneen hovineitojensa seuraan ja puhumistilaisuuden siten häneltä loppuneen. Hän käänsi selkänsä ilveilijälle ja marssi mahtipontisesti ovelle, josta hän oli alunperin tullut huoneeseen. Peppelle olisi ollut hyvä, jos hän olisi sallinut herttuan mennä. Mutta narri, joka rakasti emäntäänsä hellästi ja jolla oli paljon uskollisen koiran vaistoja, joka rakasti, jos hänen emäntänsä rakasti, ja vihasi, jos hänen emäntänsä vihasi, ei malttanut hillitä haluaan lähettää pistosanoja poistuvan hahmon jälkeen ja iskeä vielä haavan herttuan pahasti runneltuun sisuun.
"Huomaatte, että madonnan sydämeen vievä tie on hankala, teidän korkeutenne", huusi hän Gian Marian jälkeen. "Kun viisautenne on sokea, olkoon sen apuna hulluttelun terävä silmä."
Herttua seisahtui. Paremmin arvonsa tunteva mies ei olisi välittänyt mitään narrin salakavalasta kielestä. Mutta arvokkuus ja Gian Maria olivat vieraita toisilleen. Hän kääntyi ja silmäili olentoa, joka nyt seurasi häntä huoneeseen.
"Sinulla on tietoja myytäväksi", tokaisi hän halveksivasti.
"Tietoja minulla on – suunnaton varasto – mutta ei myytäväksi, herra herttua. Ne tiedot, jotka ovat teille tärkeät, tarjoan teille, jos sitä pyydätte, vaatimatta siitä mitään muuta kuin ilon nähdä teidän hymyilevän."
"Anna tulla!" käski herttua höllittämättä velttoja kasvojaan tiukkaavaa tuikeutta.
Peppe kumarsi.
"Olisi helppo asia, mitä korkein ja mahtavin herra, voittaa madonnan rakkaus, jos —" Hän keskeytti lauseensa draamallisesti.
"Niin, niin.E dunque?Jos —?"
"Jos teillä olisi erään tuntemani henkilön ylevät piirteet, komea vartalo, kaunismuotoiset raajat, kohtelias puhetapa ja ruhtinaallinen käytös."
"Lasketko minusta pilkkaa?" tiedusti herttua epäillen.
"Oi, en, teidän korkeutenne! Selitän vain, miten emäntäni mahdollisesti johtuisi rakastamaan teitä. Jos teillä olisi sen henkilön loistavat ominaisuudet, josta puhun ja josta hän haaveilee, saattaisi se käydä helposti. Mutta koska Jumala on muovannut teidät sellaiseksi kuin olette karkeapiirteiseksi, lihavaksi, kitukasvuiseksi, kömpelöksi —"
Karjaisten syöksähti raivostunut herttua hänen kimppuunsa. Mutta narri oli yhtä ketteräjalkainen kuin kerkeäkielinen, vältti herttuan lihavien käsien otteen, hypähti lasiovesta ja juoksi emäntänsä hameiden suojaan.
Juonitteleva Gonzaga
Olisipa totisesti ollut Peppelle hyvä, jos hän olisi hillinnyt pahanilkistä tuultansa ja pitänyt aisoissa ivailevaa puhettaan, joka oli ollut kuin etikkaa Gian Marian haavoille, Kun näet Gian Maria oli loukkaantunut, oli hänen tapansa olla kostonhimoinen, ja tässä tapauksessa hän oli vieläkin pahempi.
Hänen mielessään pälvi muisto narrin sanoista ja siitä vihjauksesta, että Valentinan sydämessä väikkyi jonkun toisen miehen kuva. Kun hyljeksitty herttua nyt omalla karkealla tavallaan ja niin, kuin hän rakkauden ymmärsi, rakasti Valentinaa, kävi hän raivoisan mustasukkaiseksi sille toiselle miehelle, jonka olemassaolosta Peppe oli vihjannut. Tämä tuntematon oli hänen ja Valentinan välisen polun telkeenä, ja Gian Marian mieleen välähti, että yksinkertaisin keino polun aukaisemiseksi oli esteen raivaaminen pois tieltä. Mutta sitä ennen hänen oli saatava se selville, ja siinä, mietti hän julmasti hymyillen, saattoi narri auttaa häntä tahtoen tai tahtomattaan.
Hän palasi omaan huoneistoonsa, ja sillä aikaa kun hänen lähtöään valmistettiin, käski hän Alvaron kutsua luoksensa Martin Armstadtin — hänen henkivartiostonsa päällikön. Viimemainitulle hän antoi lyhyet ja salaiset määräykset.
"Valitkaa neljä miestä ja jääkää Urbinoon minun lähdettyäni. Ottakaa selville, missä Peppe, narri, liikkuu! Vangitkaa hänet ja tuokaa hänet jäljessäni! Pitäkää huoli siitä, että teette sen varovasti, älkääkä salliko kenessäkään herätä vähääkään epäluuloja tehtävästänne!"
Salamurhaaja — hän ei ollut paljoakaan parempi siitä huolimatta, että hän komensi Babbianon herttuan henkivartiostoa — kumarsi ja vastasi ulkomaalaisella kurkkuäänellään, että hänen korkeutensa määräyksiä toteltaisiin.
Senjälkeen Gian Maria valmistautui lähtemään. Hän sanoi jäähyväiset Guidobaldolle, luvaten palata muutamien päivien kuluttua häitä varten ja jättäen isäntänsä mieleen sen vaikutelman, että hänen ja Valentinan välinen keskustelu oli ollut tyyten toisenlainen kuin se todellisesti oli ollut.
Juuri Valentinalta itseltään sai Guidobaldo Gian Marian poistuttua tietää, millainen se keskustelu oli oikeastaan ollut ja mitä hänen veljentyttärensä ja vieraansa välillä oli tapahtunut. Valentina tapasi hänet työhuoneestaan, johon hän oli vetäytynyt hänen ruumistaan jo kalvavan luuvalon pahanhengen ajamana, sillä usein se pakotti hänet joksikin aikaa eristäytymään hovistaan. Valentinan saapuessa hän loikoi leposohvalla, koettaen kuluttaa aikaansa lukemalla Piccininon suorasanaisia teoksia. Hän oli komea mies, erinomaisen kaunismuotoinen, tuskin kolmikymmenvuotias. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmiensä ympärillä oli tummat ympyrät, ja hänen voimakkaan suunsa seuduilla oli tuskien uurtamia juovia.
Tytön saapuessa hän nousi istumaan, laski kirjansa vieressään olevalle pöydälle ja kuunteli toisen vihaisia valituksia.
Aluksi kohtelias Montefeltro oli taipuvainen suuttumaan saatuaan tietää, kuinka karkeasti Gian Maria oli käyttäytynyt. Mutta pian hän hymyili.
"Kun puhutaan suu puhtaaksi, en minä näe tässä kovinkaan suurta harmistumisen syytä", vakuutti hän. "Myönnän siitä ehkä puuttuvan sitä muodollisuutta, jota herttuan asemassa olevan miehen pitäisi osoittaa puhutellessaan sinun asemassasi olevaa naista. Mutta koska hän menee naimisiin sinun kanssasi ja pian meneekin, miksi vihastua siitä, että hän pyrkii suorittamaan kosintansa minkä tahansa muun miehen tapaan?"
"Olen siis puhunut turhaan", vastasi Valentina uhmaavasti, "ja minua on ymmärretty väärin. Minä en aio mennä avioliittoon tämän herttuallisen tolvanan kanssa, jonka te olette valinnut puolisokseni."
Guidobaldo tuijotti häneen kulmakarvat kohotettuina ja ihmettelevä ilme hienoissa silmissään. Sitten hän kohautti olkapäitänsä hieman väsyneesti. Tämä komea ja rakastettu Guidobaldo oli hyvin ruhtinasmainen, niin harjaantunut ruhtinaallisiin tapoihin, että hän joskus unohti olevansa ihminen.
"Annamme paljon anteeksi nuoruuden kiihkolle", sanoi hän hyvin kylmästi. "Mutta meidän jokaisen sietämiskyvyllä on rajansa. Setänäsi ja hallitsijanasi vaadin sinulta kaksin kerroin velvollisuudentuntoa, ja sinun on osoitettava kaksinkertaista kuuliaisuutta toivomuksilleni. Kaksinkertaisen arvovaltani nojalla olen käskenyt sinua menemään naimisiin Gian Marian kanssa."
Valentina unohti tyyten olevansa prinsessa ja oli pelkkä nainen vastatessaan torjuvasti:
"Mutta, teidän korkeutenne, minä en rakasta häntä."
Kärsimättömyyden häive lehahti herttuan yleville kasvoille.
"En muista", vastasi hän väsyneesti, "rakastaneeni tätiäsi. Mutta kuitenkin menimme avioliittoon ja tottumuksen nojalla opimme rakastamaan toisiamme ja olemaan onnelliset".
"Saatan ymmärtää, että monna Elizabetta johtui rakastamaan teitä", myönsi Valentina. "Te ette ole samanlainen kuin Gian Maria. Te ette ollut lihava ja ruma, typerä ja julma, kuten hän on."
Tämä vetoomus olisi saattanut löytää tiensä miehen sydämeen hänen turhamaisuutensa aina avoimen uoman kautta.
Mutta niin ei käynyt Guidobaldolle. Hän vain ravisti päätänsä.
"Tästä asiasta en tahdo väitellä. Se olisi arvotonta meille kummallekin. Ruhtinaat, rakas lapsi, eivät ole samanlaisia kuin tavalliset ihmiset."
"Missä suhteessa he niistä eroavat?" säväytti tyttö takaisin. "Eikö heidän ole nälkä ja jano samoin kuin tavallisten ihmisten? Eivätkö heitä vaivaa samat sairaudet, eivätkö he koe samoja riemuja? Eivätkö he synny ja kuole ihan samoin kuin tavalliset ihmiset? Mikä siis on se erotus, joka estää heitä menemästä naimisiin tavallisten ihmisten tavoin?"
Guidobaldo heilautti kätensä taivasta kohti, ja hänen silmistään kuvastui tyrmistystä, jota selvästi oli mahdoton sanoin lausua. Eleen rajuus puristi hänen huuliltaan tuskaisen ähkäisyn. Vihdoin saatuaan sen hillityksi hän virkkoi:
"Erotus on se, ettei heidän elämänsä ole heidän omansa ja etteivät he saa käyttää sitä mielensä mukaan. He kuuluvat sille valtiolle, jota hallitsemaan he ovat syntyneet, eikä se ole missään muussa niin tärkeä kuin heidän avioliitoissaan. Heidän tulee solmia sellaisia liittoja, jotka koituvat heidän kansansa hyväksi." Valetina keikautti kastanjanruskeata päätänsä, mutta hellittämättä hänen setänsä jatkoi kylmään, muodolliseen sävyyn samanlaiseen sävyyn kuin hän olisi puhunut sotaväkensä päälliköille: "Tässä tapauksessa meitä Babbianoa ja Urbinoa uhkaa yhteinen vihollinen. Ja erikseen emme kumpikaan jaksa vastustaa häntä, mutta yhdessä me pystymme hänet nujertamaan. Senvuoksi tämä liitto on tarpeellinen — ehdottoman välttämätön."
"Minä en käsitä tätä välttämättömyyttä", vastasi Valentina uhmaa uhkuvalla äänellä. "Jos sellainen liitto, josta puhutte, on suotava, niin miksi sitä ei voida tehdä puhtaasti poliittiseksi — esimerkiksi sellaiseksi kuin se on, joka nyt. sitoo Perugian ja Camerinon teihin? Miksi pitää minut sotkea tähän kysymykseen?"
"Vähäinen historian tuntemus antaisi sinulle vastauksen. Sellaisia poliittisia liittoja tehdään joka päivä, ja niitä rikotaan joka päivä, kun enemmän etua tarjoutuu toisella taholla. Mutta avioliiton lujittamana muuttuu side, vaikka se pysyykin poliittisena, myöskin verisiteeksi. Urbinon ja Babbianon tapauksessa on otettava huomioon myöskin se, ettei minulla ole poikaa. Saattaisi hyvinkin käydä, Valentina", jatkoi hän harkitsevan kylmästi, mikä kuohutti tytön mieltä, "että teidän poikanne liittäisi nämä kaksi herttuakuntaa vieläkin lujemmin toisiinsa. Aikanaan saattaisivat ne molemmat hänen hallitseminaan yhtyä yhdeksi ainoaksi mahtavaksi valtioksi, joka pystyisi menestyksellisesti kilpailemaan minkä italialaisen valtion kanssa tahansa. Ja nyi jätä minut rauhaan, lapsi! Kuten näet, kalvavat minua tuskat, ja kun laitani on tällainen ja tämä ilkeä tyrannini pitää minua kynsissään, olen mieluimmin yksin."
Syntyi äänettömyys, ja samalla kun herttuan katse oli tähdätty Valentinan silmiin, oli viimemainitun katse karttavasti suunnattu lattiaan. Rypistys rumensi tytön valkeata otsaa, hänen huulensa olivat yhteen puristetut, ja hänen kätensä olivat nyrkissä. Toisen ruumiillisten vaivojen herättämä sääli taisteli hetkisen hänen omia sielullisia tuskiaan kohtaan tuntemansa säälin kanssa. Vihdoin hän keikautti kaunista päätänsä taaksepäin, ja sen liikkeen laatu oli niskuroimishengen yllyttämä.
"Mieltäni pahoittaa teidän korkeutenne kiusaaminen tällaisena ajankohtana", vakuutti hän, "mutta minun täytyy pyytää teiltä suopeutta. Asianlaita lienee, kuten puhuitte. Suunnitelmanne lienevät ylevimmät, mitä ikinä on keksitty, koska niiden toteuttamiseen sisältyisi oman lihanne ja verenne — veljentyttärenne — uhraaminen. Mutta minä en tahdo olla niissä osallisena. Kenties minulta puuttuu samanlaista sielun ylevyyttä; kenties olen tyyten arvoton siihen korkeaan asemaan, johon olen syntynyt ilman omaa syytäni. Ja niinpä, teidän korkeutenne", lopetti hän, samalla kun hänen äänensä, kasvonsa, eleensä, kaikki osoittivat hänen sanojensa olevan peruuttamattoman lopullisia, "minä en mene naimisiin tämän Babbianon herttuan kanssa — en, vaikka minun pitäisi tehdä se lujittaakseni liittoja sadan herttua kunnan kanssa."
"Valentina!" huudahti Guidobaldo, kiihtyneenä unohtaen tavallisen tyyneytensä. "Etkö muista olevasi veljentyttäreni?"
"Koska te näytte unohtaneen sen."
"Nämä naisen oikut —" alkoi herttua, mutta Valentina keskeytti hänet.
"Kenties ne ovat omiaan muistuttamaan teille, että minä olen nainen, ja ehkä sen muistaessanne ajattelette, kuinka perin luonnollista on, että minä naisena kieltäydyn menemästä naimisiin — poliittisista syistä."
"Huoneeseesi!" komensi herttua nyt pahasti ärtyneenä. "Ja rukoile polvillasi taivaan armoa auttamaan sinua tajuamaan velvollisuutesi, koska minun sanani eivät sinuun tehoa!"
"Oi, jospa herttuatar olisi palannut Mantuasta!" huoahti Valentina."Hyvä monna Elizabetta ehkä saisi hellytetyksi teidät säälimään."
"Monna Elizabetta on itse liian velvollisuudentuntoinen voidakseen muuta kuin kehoittaa sinua täyttämään velvollisuutesi. Kas niin, lapsi", lisäsi hän mairittelevammin, "työnnä syrjään tämä tottelemattomuustuuli, joka on niin vieras sinulle ja sopii sinulle niin huonosti. Hääsi vietetään niin loistavasti ja upeasti, että jokainen italialainen prinsessa on vihreä kateudesta. Myötäjäisesi on määrätty viideksikymmeneksituhanneksi dukaatiksi, ja Giuliano della Rovere suorittaa vihkimisen. Olen jo lähettänyt sanan Ferraraan verrattomalle Anichinolle ja tilannut häneltämajestate-vyön; lähetän noutamaan Venetsiasta lehtikultaa ja —"
"Mutta ettekö ota kuuleviin korviinnekaan, että minä en tahdo mennä naimisiin?" pisti tyttö väliin kiihkoisen rauhallisesti, kasvot kalpeina, rinta huohottavana.
Herttua nousi, raskaasti nojaten kultanuppiseen keppiinsä ja silmäili häntä hetkisen otsa rypyssä virkkamatta mitään. Sitten hän ilmoitti kylmän päättävästi:
"Kihlauksesi Gian Marian kanssa on julkaistu. Olen antanut sanani herttualle, ja avioliittonne solmitaan niin pian kuin hän palaa. Ja nyt mene! Tällaiset kohtaukset rasittavat sairasta miestä ja ovat arvoa alentavia."
"Mutta, teidän korkeutenne", alkoi tyttö, rukoilevan sävyn nyt tullessa äskeisen uhmailun sijalle.
"Mene!" kivahti herttua, polkien jalkaansa ja pelastaakseen arvokkuutensa — sillä hän pelkäsi tytön ehkä sittenkin jäävän — ja sitten pyörsi kantapäänsä varassa ympäri ja lähti huoneesta.
Yksin jäätyään Valentina seisoi hetkisen paikallaan, päästi huokauksen rinnastaan ja pyyhkäisi äkäisen kyynelen ruskeista silmistään. Tehden sitten äkillisen liikkeen, joka näytti vihjaavan hänen hillinneen mielialansa, hän astui sille ovelle, josta hän oli tullut, ja poistui.
Hän meni pitkin pitkää käytävää, jonka seinillä hohtivat Andrea Mantegnan ihmeitä tekevän siveltimen maalaamat uudet freskot, asteli etuhuoneensa lävitse ja saapui siihen huoneeseen, jossa hän joitakuita tunteja aikaisemmin oli kokenut Gian Marian innoittavan lähentelyn tuottaman loukkauksen. Mentyään nyt tyhjän huoneen lävitse hän astui pengermälle, josta näkyi palatsin paratiisimaiseen puutarhaan.
Suihkukaivon ääressä oli valkea marmori-istuin, jonka verhoksi eräs hänen seuranaisistaan oli aikaisemmin samana päivänä viskannut tulipunaisen samettivaipan. Sille hän nyt istuutui pohtimaan häntä painavaa kauheata tilannetta. Ilma oli lämmin ja viihtyinen sekä täynnä alhaalta puutarhasta kantautuvaa kukkain tuoksua. Suihkukaivon loiske tuntui tyynnyttävän häntä, ja vähän aikaa hänen silmänsä olivat tähdätyt välkkyvään veteen, joka nousi korkealle kristallipatsaana, särkyi sitten ja putosi välkkyvänä jalokivikuurona laajaan marmorialtaaseen. Kun hänen silmänsä sitten väsyivät, harhaantui hänen katseensa marmoriselle rintasuojukselle, jonka luona asteli riikinkukko suuriluuloisen arvokkaasti, ja siirtyi sieltä alhaalla leviävään puutarhaan, jossa heloitti hilpeävärisiä kukkia upeissa, korkeiden, puksipuisten aitausten muodostamissa puitteissa myrttien ja syvän safraninväristä iltataivasta vastaan hoikkina ja tummina kuvastuvien korkeiden sypressien reunustamina.
Paitsi suihkukaivon loisketta ja riikinkukon silloin tällöin kajahtavaa käreätä kirkunaa vallitsi kaikkialla rauha ikäänkuin Valentinan sielussa riehuvan mylläkän vastakohdaksi. Sitten häiritsi hiljaisuutta uusi ääni — hiljainen askel, joka narisutti polun hiekkaa. Hän kääntyi, ja hänen takanaan seisoi uhkea Gonzaga kauniilla kasvoillaan hymy, joka samalla kertaa kuvasti mielihyvää ja hämmästystä.
"Yksinkö, madonna?" virkkoi hän lievän kummastuneesti sormiensa hiljaa hypistellessä hänen käsissään olevan luutun kieliä; ilman tätä soittopeliä hän harvoin näyttäytyi hovissa.
"Kuten näette", vastasi Valentina, ja hänen sävynsä osoitti hänen ajatustensa kiintyneen muihin asioihin.
Valentinan katse lipui jälleen pois tulijasta ja hetkisen näytti siltä kuin hän olisi unohtanut viimemainitun läsnäolon, niin hajamieliseksi kävivät hänen kasvonilmeensä.
Mutta Gonzaga ei helposti menettänyt rohkeuttaan. Juuri kärsivällisyyden hyvettä oli Valentina enemmän kuin kukaan muu nainen — ja hänen nuoressa elämässään oli naisia ollut useita — teroittanut hänen mieleensä, joka yleensä ei suinkaan ollut hyveellinen. Hän astui askelen likemmäksi ja nojasi kevyesti tytön istuimen reunaan, siromuotoiset jalat ristissä, miellyttävä vartalo hieman kallistuneena neitoa kohti.
"Olette mietteissänne, madonna", jupisi hän täyteläisellä, hyväilevällä äänellään.
"Minkä tähden siis", moitti Valentina, mutta lempeästi, "tunkeudutte häiritsemään aatoksiani?"
"Koska ne näyttävät murheellisilta, madonna", vastasi toinen liukkaasti, "ja olisin kehno ystävä, jollen koettaisi herättää teitä niistä".
"Oletteko ystäväni, Gonzaga?" tiedusti Valentina. "Oletteko ystäväni?"
Mies näytti värisevän ja sitten oikaisevan itseään, samalla kun hänen kasvoilleen lehahti häive jostakin, mikä saattoi olla hyvää tai huonoa tai osittain molempia. Sitten hän kumartui, kunnes hänen päänsä tuli hyvin likelle tytön päätä.
"Ystävännekö?" kertasi hän. "Oi, enemmän kuin ystävänne. Pitäkää minua ihan orjananne, madonna!"
Nyt Valentina katsahti häneen ja näki hänen kasvoistaan kuvastuvan sitä harrasta lämpöä, jota oli huokunut hänen äänestään. Hänen silmissään oli palavan kiihkeä katse. Hän vetäytyi kauemmaksi Gonzagasta, joka aluksi luuli, että hänet oli torjuttu, mutta osoittaen tyhjäksi jättämäänsä paikkaa tyttö lausui tyynesti:
"Istukaa tuohon viereeni, Gonzaga!"
Tuskin uskoen onnensa olevan niin hyvän, että hänelle syydettäisiin niin paljon suosiota, mies totteli häntä puolittain pelokkaasti, mikä omituisesti erosi hänen äskeisistä rohkeista sanoistaan.
Hän naurahti kevyesti kenties peittääkseen häntä vaivaavaa hämminkiä, otti päästänsä jalokivillä koristetun hattunsa, heilautti toisen valkeaverhoisen jalkansa toiselle ja otti luuttunsa syliinsä, samalla kun hänen sormensa taaskin siirtyivät kielille.
"Minulla on uusi laulu, madonna", ilmoitti hän hilpeästi, mikä oli ilmeisesti pakotettua. "Sen poljento onottava rimaa, ja se on Niccolo Correggion heikkoa kaikua, sepitetty erään henkilön kunniaksi, jota kuvailemaan ei ihmislaulun lento kykene."
"Mutta te kuitenkin laulatte hänestä?"
"Se ei ole parempaa kuin sen tunnustamista, että hänestä on mahdoton laulaa. Näin —" Ja näpättyään sävelen tai pari hän alkoia mezza voce:
"Quando sorriderán' in cielGli occhi tuoi ai santi —"
Valentina laski kätensä hänen käsivarrelleen keskeyttääkseen hänen laulunsa.
"Ei nyt, Gonzaga", pyysi hän. "En ole sillä tuulella, että voisin kuunnella lauluanne, niin suloinen kuin se epäilemättä onkin."
Gonzagan kasvoille lehahti pettymyksen ja loukatun turhamaisuuden varjo. Naiset olivat tavallisesti olleet kärkkäitä kuuntelemaan hänenstrambotttaanhurmaantuneina sanojen taidokkuuteen ja ääneen kiehtovaan kauneuteen.
"Oi, älkää toki olko noin synkän näköinen!" huudahti tyttö, hymyillen nyt hänen alakuloiselle ulkonäölleen. "Jollen kuunnellutkaan nyt, teen sen toisen kerran. Suokaa minulle anteeksi, kelpo Gonzaga!" pyysi hän niin herttaisesti, ettei kukaan olisi voinut sitä vastustaa. Ja sitten värähti hänen huuliltaan huokaus; senjälkeen tuli nyyhkytysmäinen ääni, ja hänen kätensä puristi toisen käsivartta.
"Minun sydämeni aiotaan murtaa, hyvä ystävä. Oi, kunpa olisitte jättänyt minut rauhaan Santa Sofian luostariin!"
Gonzaga kääntyi hänen puoleensa perin huolekkaana ja lempeänä tiedustaen hänen mielenpurkauksensa syytä.
"Se on se inhoittava avioliitto, joka minut koetetaan pakottaa solmimaan tuon babbianolaisen kanssa. Sanoin Guidobaldolle, etten suostu menemään naimisiin tämän herttuan kanssa. Mutta yhtä hyvin voisin sanoa kohtalolle, etten tahdo kuolla. Toinen on yhtä välinpitämätön kuin toinenkin."
Gonzaga huokaisi syvään ja myötätuntoisesti, mutta ei virkkanut mitään. Tätä murhetta hän ei pystynyt huojentamaan, tämän pahan poistamiseksi hän ei osannut tehdä mitään. Tyttö kääntyi hänestä poispäin, tehden maltittoman eleen.
"Te huokaatte", huudahti hän, "ja valitatte minua odottavan kohtalon julmuutta. Mutta ette voi tehdä puolestani mitään. Olette pelkkiä sanoja, Gonzaga. Saatatte nimittää itseänne enemmäksi kuin ystäväkseni ihan orjakseni. Mutta kun tarvitsen apuanne, mitä tarjoatte minulle? Huokauksen!"
"Madonna, olette kohtuuton", ehätti toinen kerkeästi vastaamaan hieman tulistuneena. "En uneksinut — en rohjennut uneksia — että halusitte apuani. Luulin teidän tahtovan vain myötätuntoani, ja niinpä tarjosinkin ainoastaan sitä, jotta en näyttäisi tungettelevalta. Mutta jos tarvitsette apuani, jos etsitte keinoja välttääksenne tämän liiton, jota oikein nimitätte inhoittavaksi, niin saatte minulta kaikkea sitä apua, jota mies saattaa antaa."
Hän puhui melkein rajusti ja eräänlaiseen tuikeaan luottavaan tapaan siitä huolimatta, ettei hänen mielessään vielä ollut muodostunut minkäänlaista suunnitelmaa. Jos hän olisi ollut selvillä jostakusta menettelytavasta, ei hänen sävynsä kenties olisikaan ollut niin varma, sillä kaikesta huolimatta hän ei ollut toiminnan mies, ja hänen luonteensa oli uljaan suora vastakohta. Mutta hän oli niin erinomainen näyttelijä, että hän näyttelemisellään petti jopa itseäänkin, ja vihjatessaan nyt joihinkin epämääräisiin urotekoihin, joita hän suorittaisi, hän tunsi, että häntä kannusti äkillinen sotainen into ja että hän pystyi mihin tahansa. Häntä kiihoitti myöskin se intohimo, jolla Valentinan kauneus täytti hänen sydämensä — intohimo, joka pyrki tekemään hänestä miehen paremmin kuin se oli luonnolle onnistunut.
Sitä, että Valentina nyt hätänsä hetkellä niin kerkeästi kääntyi hänen puoleensa apua pyytämään, hän piti sen todistuksena, ettei tyttö ollut kuuro sen suuren rakkauden äänelle, joka kyti hänen rinnassaan, mutta josta hän ei vielä kertaakaan ollut uskaltanut näyttää merkkiäkään. Sen ohimenevän mustasukkaisuuden, jota hän oli tuntenut heidän Acquaspartassa kohtaamaansa haavoittunutta ritaria kohtaan, rauhoitti neidon nykyinen suosiollisuus häntä kohtaan, ja ritari itse unohtui.
Valentina taas kuunteli hänen sujuvaa, vakavasävyistä puhettaan, alkaen yhä enemmän kummastella sekä miestä että itseään. Hänen omat sanansa olivat olleet miltei pelkkä oikullinen purkaus. Tositeossa hän ei ollut ajatellutkaan keksivänsä keinoja tehdäkseen tyhjiksi setänsä toiveet — jollei hän sitten mielinyt täyttää uhkaustaan ja mennä luostariin. Mutta kun Gonzaga nyt niin uljaasti vakuutti tekevänsä, mitä ihminen voi, auttaakseen häntä välttämään sitä avioliittoa, pukeutui aktiivisen vastarinnan ajatus houkuttelevaan hahmoon.
Arka toive — sellainen toive, joka pelkäsi murskaantuvansa, ennenkuin se ehtisi lainkaan voimistua — pilkisti nyt kummeksivista silmistä, jotka hän käänsi kumppaniinsa päin.
"Onko jotakin keinoa, Gonzaga?" tiedusti hän tuokion kuluttua.
Tämän tuokion aikana olivat hovimiehen aivot työskennelleet hyvin uutterasti. Hänessä oli hiukan runoilijaa, hänelle oli suotu verrattain nopea ajatuskyky, ja hänellä oli sangen vilkas mielikuvitus. Ikäänkuin innoituksen nostattamana oli hänessä virinnyt ajatus, siitä oli sukeutunut toinen ja taaskin toinen, kunnes tapausketju, joka saattaisi tehdä tyhjiksi Babbianon ja Urbinon suunnitelmat, oli täydellinen.
"Arvelen", alkoi hän hitaasti, katse maahan luotuna, "tietäväni keinon".
Nyt oli Valentinan katse kiihkeä, hänen huulensa vavahtelivat, ja hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat. Hän kumartui Gonzagaan päin.
"Ilmaiskaa se!" pyysi hän kuumeisesti.
Gonzaga laski luuttunsa viereensä istuimelle ja silmäili ympärilleen pelokkaan varovasti.
"Ei täällä", supatti hän. "Urbinon palatsissa on liian paljon korvia.Suvaitsetteko kävellä puutarhassa? Selvitän teille sen siellä."
He nousivat yhtä aikaa; niin kerkeä oli Valentina suostumaan. Sekunnin ajan he silmäilivät toisiaan. Vierekkäin he sitten astelivat leveitä marmoriportaita myöten pengermältä puutarhaan puksipuiden reunustamille käytäville. Täällä, pitenevien varjojen keskellä, he kävelivät äänettöminä vähän aikaa, samalla kun Gonzaga mietti sanoja esittääkseen suunnitelmansa. Käytyään vihdoin maltittomaksi Valentina hoputti häntä kysymyksellä.
"Neuvon teitä, madonna", vastasi keikari, "avoimesti uhmailemaan".
"Sellaista menettelyähän jo noudatan. Mutta mihin se minut vie?"
"En tarkoita pelkästään uhmaamista sanoilla — pelkkiä vastalauseita, ettette mene avioliittoon Gian Marian kanssa. Kuulkaahan, madonna! Roccaleonen linna on teidän omaisuuttanne. Se on kenties koko Italian vanhin varustus nykyisin. Jos siinä on vähän varusväkeä ja runsaasti ruokavaroja, saattaa se kestää piiritystä vuoden."
Tyttö käännähti häneen päin arvattuaan jo, mikä ehdotus liikkui hänen mielessään, ja vaikka hänen silmänsä aluksi näyttivätkin pelästyneiltä, tuikki niistä kuitenkin pian rohkeuden välkettä, joka oli sangen uljaan seikkailun hyvänä enteenä. Tämä oli huiman romanttinen ehdotus, tämä Gonzagan esittämä, runoilijan liikatulistuneiden aivojen arvoinen, mutta sittenkin sen ennenkuulumaton hohde kiehtoi häntä.
"Olisiko se mahdollista?" aprikoi hän silmiensä säihkyessä sellaisen teon odotuksesta.