The Project Gutenberg eBook ofAsjaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: AsjaAuthor: Ivan Sergeevich TurgenevRelease date: May 25, 2010 [eBook #32526]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ASJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: AsjaAuthor: Ivan Sergeevich TurgenevRelease date: May 25, 2010 [eBook #32526]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Asja
Author: Ivan Sergeevich Turgenev
Author: Ivan Sergeevich Turgenev
Release date: May 25, 2010 [eBook #32526]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ASJA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
I. S. Turgenev
Suomentanut A. S. —s.
Tampereella,Emil Hagelberg'in kustannuksella.Emil Hagelbergäin ja Kumpp. kirjapainossa, 1882.
Minä olin silloin viidenkolmatta vuoden vanha, alkoi N. N. — kauan sitten kuluneitten aikain tapauksia, niinkuin näette. Olin vast'ikään vapauttanut itseni kaikista toimistani ja matkustanut ulkomaille, en sentähden, että siellä olisin tilaisuudessa "täydentää kasvatukseni", niinkuin silloin oli tapana lausua, vaan suorastaan saadakseni katsella Jumalan laveata maailmaa. Minä olin terve, nuori, vilpas, rahoja ei puuttunut, murheet eivät vielä painaneet mieltäni, minä tein, mitä tahdoin — sanalla sanoen, minä elin huoletonna, iloisena, kuin keväimen kukka. Mieleeni ei edes juolahtanutkaan, ett'ei ihminen olekaan kukkanen, ett'ei hänen kukoistusaikansa ole ikuinen. Nuorena ollessaan syö kullatuita makeisleivoksia ja ajattelee, että ne myös vast'edes tulevat olemaan jokapäiväisenä leipänä; mutta tuleepa aika, jolloin turhaan pyytää kuivanutta leipäpalastakin. Mutta eipä tästä maksa vaivaa puhua.
Minä matkustin ilman silmämäärää, ilman matkasuunnitelmaa, viivyin kaikkialla, missä tunsin viihtyväni, ja jatkoin taasen matkaa, kun halusin saada nähdä toisia henkilöitä — henkilöitä nimittäin. Minua huvitti yksinomaisesti ihmiset; minä vihasin kaikkia huomiota herättäviä muistomerkkejä, merkillisiä kokoelmia, ja nähdessäni ainoasti jonkun palkkalakeijan, niin tämä jo herätti minussa mieliharmia ja katkeraa tunnetta; Dresdenin "Grüne-Gewölbe'ssä" olin kadottamaisillani järkeni. Luonto vaikutti minuun suuresti, mutta kuitenkaan en pitänyt sen n.k. ihanuudesta, sen mahtavista vuorista, sen kallioista, sen vesiputouksista; minua ei miellyttänyt, että se väkivaltaisesti koitti vaikuttaa minuun, sillä silloin tunsin itseni häirityksi. Sitä vastoin kasvot, ihmiskasvot — ihmisten puheet, heidän liikkeensä, naurunsa, tämä kaikki oli jotakin, jota ehdottomasti kaipasin. Keskellä ihmisjoukkoa minun oli aina helppo ja virkeä olla; minua ilahutti mennä sinne, minne muut menivät, huutaa. kun muut huusivat, ja samassa katsella, kuinka nämät muut huusivat. Minusta oli hauska silmäillä ihmisiä, … niin, minä en ainoastaan heitä silmäillyt, minä tarkastelin heitä jonkinmoisella uteliaisuudella, josta minulla oli huvia ja johonka en milloinkaan kyllästynyt. Mutta jälleen joudun pois oikealta tolalta.
Kaksikymmentä vuotta sitten minä matkallani oleskelin pienessä saksalaisessa S:n kaupungissa Rhein'in vasemmalla rannalla. Minä etsin yksinäisyyttä; muuan nuori leski, jonka kanssa olin tutustunut eräässä kylpypaikassa, oli saanut vaikutusalaa sydämessäni. Hän oli erittäin hyvänluontoinen ja älykäs, vaikisteli jokaisen kanssa — sainpa minäkin, poika parka, siitä osani, — ja olipa alussa minua rohkaissutkin, mutta jälkeenpäin haikeasti loukannut, uhrattuansa minut eräälle punaposkiselle baierilaiselle luutnantille. Minun täytyy tunnustaa, ett'ei sydämeeni sattunut haava juuri ollut syvä; mutta kuitenkin katsoin velvollisuudekseni heittäytyä joksikin aikaa surun ja yksinäisyyden valtaan — milläpä ei nuoruus koita huvitella itseään! — ja majauduin mainittuun S:n kaupunkiin.
Tämä soma kaupunki miellytti minua asemansa kautta kahden korkean kukkulan juurella, vanhoine muurineen ja tornineen, ikuisine lehmuksineen, Rhein'iin laskevan kirkkaan puron yli vievine jyrkkine siltoineen, — mutta pääasiallisesti kuitenkin oivan viininsä kautta. Sen ahtailla kaduilla käveli iltasin heti auringon laskun jälkeen — kesäkuu oli näet juuri kulumassa — ihania, vaaleatukkaisia Rheinin-rannattaria, jotka, kohdatessaan muukalaisen, lausuivat hänelle suloisella äänellä "Guten Abend!" — muutamat heistä eivät vielä silloinkaan palanneet kotiinsa, kun kuu nousi vanhojen rakennusten jyrkkien kattojen takaa ja pienet katukivet kuvautuivat selvästi sen liikkumattomien säteitten vaaleassa valossa. Minua huvitti silloin käyskennellä pitkin kaupunkia; kuu näytti minusta taukoamatta katselevan sitä pilvettömältä taivaalta; ja kaupunki tunsi tämän katseen ja lepäsi vienoon uneen vaipuneena, rauhallisena, kokonaan sen valon, tuon hiljaisen ja samassa lempeästi mieltä liikuttavan valon ympäröimänä. Korkean göötiläisen kellotapulin huipussa oleva kukko kiilsi kullanhohtavana; samallaisina kullankiiltävinä hehkuivat vesisäteet puron tummanhohtavassa pinnassa; pienet valot (saksalainen on säästeliäs!) välkkyivät kainosti kapeissa akkunoissa liuskakivikattojen alla, viiniköynnöksen kierrokkaat oksat pistäytyivät salaperäisinä esiin kivi-aitauksesta; silloin vilahti jotakin ohitse kolmikulmaisella torilla olevan vanhan kaivon varjossa; äkkiä kuului yövartijan uninen, pitkäveteinen toitotus, hyvänluontoinen koira murisi puoliääneen, ja ilma lehahti niin lempeänä kasvojen ympärillä ja lehmukset tuoksuivat niin intoisesti, että rinta ehdottomasti huokui yhä syvemmästi ja sana "Gretchen" — puolittain huudahduksena, puolittain kysymyksenä värähti huulilta.
S:n kaupunki on kahden virstan päässä Rhein'istä. Minä kävin usein ihailemassa tätä valtavaa virtaa ja istuin useita tuntia kivipenkillä yksinäisen, tuuhean saarnin varjossa, ajatellen jonkinmoisella voimain ponnistuksella uskotointa leskeä. Pieni Madonnankuva milt'ei lapsellisilla kasvoinpiirteillä, rinnalla miekkain lävistämä punainen sydän, loi surulliset silmäyksensä sen oksien välitse. Vastakkaisella rannalla oli L:n kaupunki, joka oli hiukan suurempi kuin se, johon minä olin sijoittunut.
Eräänä iltana minä istuin tässä lempipaikassani ja katselin milloin virtaa, milloin taivasta, milloin viinitarhoja. Edessäni kiipesi valkotukkaisia poikia pitkin rannalle vedetyn veneen laitoja, joka oli kaadettu kumoon, tervattu pohja ylöspäin. Pieniä pursia kiiti ohitse vienon tuulahduksen täyttämine purjeineen; vihertävät aaltoset vyöryivät hiljaisella kohinalla virran pintaa eteenpäin. Äkkiä musiikin säveleet kaikuivat korviini; minä kuuntelin. Vastapäätä olevassa kaupungissa soitettiin valssia; baassiviulu römisi katkonaisesti, viulu soi epämääräisesti sillä välin, huilu kinusi näiden lisänä.
— Mitä tämä on? kysyin eräältä ukolta, joka lähestyi minua, puettuna plyysiliiviin, sinisiin sukkiin ja solkikenkiin.
— Se on, vastasi hän minulle, muuttaen piippunsa toiselta puolen suuta toiselle — se on ylioppilaita, jotka B:stä ovat tulleet tänne pitämään "kommers'iä".
"Saatanhan lähteä katsomaan tuota "kommers'iä", minä ajattelin: — erittäinkin koska en vielä ole ollut L:ssä".
Minä etsin ehättäjämiehen, joka veisi minut virran poikki, ja lähdin toiselle puolen.
Kentiesi jokainen ei ole selvillä siitä, mitä tuollainen "kommersi" tietää. "Kommersi" syntyy siten, että ylioppilaita samasta maasta tahi veljeskunnasta (Landsmanschaft'ista) yhtyy omituiseksi juhlaseuraksi. Melkein kaikki osanottajat ovat puetut vanhoista ajoista tavalliseksi tulleesen saksalaisten ylioppilaitten pukuun: lyhyeesen nyöritakkiin, pitkävartisiin saappaisiin ja pieneen lakkiin, jonka reunus on koristettu määrätyillä väreillä. He kokoontuvat tavallisesti päivälliseksi, "senior'in", s.o. vanhimman ollessa heidän esimiehenään — ja pitävät kestiä aina aamuun saakka, juovat, laulavat "Landesvater'ia", "Gaudeamus'ia", tupakoitsevat ja parjaavat "Philisteriä" [entisiä ylioppilaita]; toisinaan he tilaavat myöskin soittokunnan.
Tällaista "kommers'iä" nyt vietettiin L:n kaupungissa pienen "Auringoksi" nimitetyn ravintolan edessä olevassa puutarhassa, jonka toinen pää oli katua kohti. Itse ravintolan katolla sekä puutarhassa liehui lippuja; ylioppilaat istuivat pöytien ääressä tasalatvaisten lehmuksien alla. Suuri verikoira makasi yhden pöydän alla; soittajat olivat sijoittuneet sivulle erääsen murattilehtoon ja soittivat hartaasti, virkistyttäen itseänsä silloin tällöin oluella. Kansaa oli joukottain kokoontunut kadulle puutarhan matalan aitauksen taakse; L:n kaupungin hyvänluontoiset asukkaat eivät tahtoneet olla käyttämättä tilaisuutta saada katsella tänne saapuneita vieraita. Myöskin minä yhdyin katselijoitten joukkoon. Minua huvitti silmäillä ylioppilaitten kasvoja; heidän syleilyksensä, huudahduksensa, nuoruuden viatoin kiekaileminen, heidän hehkuva katseensa. heidän tietämättänsä tapahtuva naurunsa — viattomin nauru koko maailmassa, — koko tämä virkeän nuoruuden tunteitten iloisa riehunta, tämä haluaminen ja pyrkiminen eteenpäin — minne tahansa, kunpa vain eteenpäin — tämä hyvänluontoinen vapaa olento minua liikutti ja samassa innostutti. Eikö minun pitäisi lähtemän heidän luoksensa? kysyin itseltäni…
— Asja, oletko jo saanut kylliksesi? lausui äkkiä takanani miehen ääni venäjäksi.
— Odottakaamme vielä, vastasi toinen, naisenääni, samalla kielellä.
Minä käännyin äkkiä… Minun silmäykseni sattuivat sievään nuoreen mieheen, puettuna pieneen lakkiin ja väljään nuttuun; nojautuneena hänen käsivarteensa kävi hänen rinnallaan tyttö, joka vartaloltaan ei ollut pitkä ja jonka päässä oli olkihattu, joka kokonaan peitti yläosan hänen kasvoistaan.
— Te olette venäläisiä? kysähdin minä vasten tahtoanikin.
Hymy levisi nuoren miehen huulille, vastatessaan:
— Niin, me olemme venäläisiä.
— Minä en olisi odottanut … näin kaukaisessa seudussa, olin minä alkamaisillani.
— Emme myöskään me, keskeytti hän, — mutta mitä siitä! Sitä parempi. Suvaitsetteko, niin esittelemme itsemme: nimeni on Gagin, ja tämä on minun … hän vaikeni hetkeksi: — minun sisareni. Ja teidän nimenne, minä pyydän?
Minä mainitsin nimeni, ja me ryhdyimme keskusteluun. Minä sain kuulla, että Gagin, matkustellessaan huvikseen, niinkuin minäkin, viikkoa sitten oli saapunut L:ään ja majautunut siihen. Minun täytyy tunnustaa, että minä vastenmielisesti tutustuin venäläisten kanssa ulkomaalla. Minä tunsin heidät jo kaukaa heidän käynnistään, heidän vaatteittensa muodosta, pääasiallisesti kuitenkin heidän kasvojensa luonteen kautta. Itsehensä tyytyväisyyden ja ylenkatseellisuuden, useinpa vaativaisuudenkin piirteet äkkiä muuttuivat sellaisiksi, jotka ilmaisivat varovaisuutta ja arkuutta… Yhdessä silmänräpäyksessä ihminen ikäänkuin seisoi vartijana, hänen silmäyksensä kääntyivät rauhattomasti joka taholle…
"Enkö vain lie sanonut jotakin tyhmää, eikö minua naureta?" näytti tämä hämmästynyt katse lausuvan. Hetkinen vielä, — ja rauhallisuus oli jälleen laskeutunut hänen kasvoillensa, vain silloin tällöin vaihdellaksensa tylsän neuvottomuuden kanssa. Niin, minä vältin venäläisiä, mutta Gagin heti ensi hetkessä minua miellytti. Maailmassa on olemassa sellaisia onnellisia henkilöitä, joita jokainen mielellään katselee; miellyttävien kasvojensa kautta he vaikuttavat meissä lämpimiä tunteita ja vetävät meitä puoleensa. Gagin'illa oli juuri sellaiset suloiset, ystävälliset kasvot suurine lempeine silmineen ja hienoine kiharine hiuksineen. Hän puhui niin, että, vaikk'ei häntä olisi nähnytkään, jo hänen äänestänsäkin voi päättää, että hän nauroi.
Tyttö, jonka hän sanoi sisarekseen, näytti minusta heti ensi katsannossa sangen miellyttävältä. Oli jotakin omituista, jotakin erinomaista hänen tummanveristen, pyöreitten kasvojensa piirteissä; hänen vähäläntäinen, hieno nenänsä, melkein lapsellisen pyöreät poskensa, mustat säihkyvät silmänsä vaikuttivat hänessä jotakin viehättävää. Sulotar ilmautui koko hänen vartalossaan; kuitenkaan hän ei näyttänyt olevan täydellisesti kehkeytynyt. Hän ei ensinkään ollut veljensä näköinen.
— Tahdotteko tulla meidän luoksemme? kysyi Gagin minulta: — minusta olemme jo kyllin katselelleet Saksalaisia. Meikäläiset olisivat, puhuakseni totta, jo aikoja sitten heittäneet akkunat rikki ja lyöneet tuolit sirpaleiksi, mutta nämät käyttävät itseään vielä liiankin siivosti. Miltä tuntuu Asja, lähdemmekö kotiin?
Tyttö nyökäytti myöntyvästi päätään.
— Me asumme kaupungin ulkopuolella, jatkoi Gagin: — eräässä viinitarhassa, yksinäisessä rakennuksessa, korkealla. Meillä on ihanata, te saatte nähdä. Emäntä on luvannut valmistaa meille hapanta maitoa. Nythän jo pian rupee hämärtämään, ja teidän on parempi kulkea Rhein^in poikki kuutamolla.
Me lähdimme matkaan. Matalan kaupungin portin kautta (vanha sorakivistä tehty muuri ympäröitsi kaupunkia joka taholta, eivätkä tykkireijätkään vielä kaikki olleet lahonneet) me astuimme kentälle ja kuljettuamme noin sata askelta kivisen aitauksen vierustaa pitkin, pysähdyimme ahtaan portin eteen. Gagin aukasi sen ja johti meitä jyrkkää polkua pitkin vuorta ylös. Kummallakin puolen pitkin rinnettä kasvoi viiniköynnöstä; aurinko oli juuri laskeutunut ja jättänyt vaan himmeän purppurapunaisen valon viheriöille oksille, pitkille seipäille, kuivalle maalle, joka oli täynnään suurempia ja pienempiä liuskakiviä, ja pienelle valkoseinäiselle rakennukselle, joka oli varustettu viistoilla, tummanvärisillä poikkipuilla ja neljällä valoisalla akkunalla, ja joka oli sen vuoren kukkulalla, jota ylöspäin me kiipesimme.
— Tuossa on meidän asuntomme, huudahti Gagin, lähestyessämme pientä taloa — ja tuossa emäntämmekin jo tuo maidon. Guten Abend, Madame. Me heti ryhdymme siihen; mutta ensin, lisäsi hän — katsokaa ympärillenne … millainen on näkö-ala?
Näkö-ala oli todellakin ihmeen viehättävä. Rhein-virta oli edessämme kokonaan hopeanhohtavana viheriöitten rantojensa välissä. Yhdessä kohden se hehkui levolle laskeuneen auringon kullanpurppuraisessa valossa. Kaikki rannalla olevan kaupungin rakennukset ja kadut olivat nähtävinä; kukkuloita ja lakeuksia levisi lavealta edessämme. Alhaalla oli kaunista, ylhäällä vielä kauniimpaa; omituisen vaikutuksen minuun teki tummansinisen taivaan selkeys ja ilman kirkas läpikuultavuus. Viileänä se aaltoili ja keveänä, ikäänkuin sekin olisi tuntenut itsensä vapaammaksi korkeudessa.
— Oivallisen te olette valinneet itsellenne asunnon, virkoin minä.
— Asja on sen keksinyt, vastasi Gagin; — no, Asja, jatkoi hän, aseta kaikki järjestykseen. Käske tuoda kaikki tänne. Me tahdomme syödä illallisemme taivasalla. Tänne soittokin kuuluu selvemmin. Oletteko huomanneet, jatkoi hän, kääntyen minuun — läheltä valssi toisinaan ei kuulu miltään — laimeita, käheitä ääniä vain; mutta etäältä, kuinka ihmeen ihanata! — se saattaa kaikki sydämen herkimmät kielet värähtelemään.
Asja, jonka varsinainen nimi oli Anna, mutta jota Gagin kutsui Asja'ksi, joksi minunkin suvaittanee häntä kutsua, lähti huoneesen, mutta palasi pian takaisin emännän kanssa. He kantoivat yhdessä suurta tarjotinta, jolle oli asetettu maito-ruukku, kantajia, lusikoita, sokeria, marjoja ja leipää. Me laskeusimme istumaan ja ryhdyimme syömään. Asja otti hatun päästänsä. Hänen mustat hiuksensa, jotka olivat leikatut tasaisiksi ja kammatut pojan tapaan, valuivat tuuheina kiharina alas hänen kaulalleen ja hartioilleen. Aluksi hän ujosteli minua; mutta Gagin sanoi.
— Asja, älä pelkää; hän ei ole vaarallinen!
Asja hymyili ja hetkisen kuluttua hän jo itse puhutteli minua. Minä en milloinkaan ole nähnyt olentoa, joka olisi ollut levottomampi kuin hän. Hetkeäkään hän ei istunut rauhallisena; hän nousi istumasta, juoksi huoneukseen, tuli jälleen takaisin, hyräeli puoliääneen ja nauroi usein erittäin kummallisella tavalla, näytti siltä, kuin hän ei olisi nauranut sitä, mitä kuuli, vaan niitä eri ajatuksia, jotka tavan takaa juolahtivat hänen mieleensä. Hänen suurista silmistään lähtevä katseensa oli rehellinen, kirkas, pelotoin, mutta joskus hänen silmäluomensa värähtelivät hiljaisesti ja silloin hänen silmäyksensä äkkiä tulivat syvällisiksi ja lempeiksi. Me keskustelimme noin kahden tunnin ajan. Päivä oli jo aikoja sitten sammunut, ja ilta, joka ensin oli ollut kirkas, sitten purpuranpunainen, vihdoin vaaleanhämärä, häiveni hiljalleen ja vaihtui yöhön, mutta meidän keskustelumme jatkui yhä hiljaisena ja rauhallisena kuin ilma, joka meitä ympäröi. Gagin tuotti pullon Rhein'in viiniä, jonka me kiirehtimättä vähitellen tyhjensimme. Musiiki kaikui yhä korviimme; sen säveleet kuuluivat meistä entistä vienommilta, suloisemmilta; valoja oli sytytetty kaupunkiin ja virralle. Asja laski äkkiä päänsä alaspäin, niin että hänen kiharansa valuivat hänen silmilleen, oli äänetönnä ja huokasi syvään; sanoi sitten tahtovansa lähteä levolle ja meni huoneesen; minä näin kuitenkin, kuinka hän sytyttämättä tulta, kauan seisoi suljetun akkunan takana.
Vihdoin nousi kuu; sen epätasainen valo leijaili Rhein'in pinnalla; kaikki kirkastui, synkeni, muuttui, viinikin tahkotuissa laseissamme hehkui salaperäisesti välkkyen. Tuuli oli hiljentynyt, laskenut siipensä kokoon ja asettunut täydellisesti; yöllinen hyvänhajuinen lämpö nousi maasta.
— Onpa jo aika lähteä, huudahdin minä; muuten en enää saa käsiini ehättäjää!
— On aika, kertoi Gagin.
Me astuimme polkua alas. Äkkiä kivet kalisivat takanamme; se oli Asja, joka kiirehti jälessämme.
— Etkö siis makaakkaan? kysyi häneltä hänen veljensä, mutta sanomatta sanaakaan Asja kiirehti ohitse. Viimeiset sammuvat lamput, joita ylioppilaat olivat sytyttäneet ravintolan puutarhaan, valaisivat alhaalta puitten lehtiköitä, suoden niille juhlallisen, haaveellisen näön. Me tapasimme Asjan rannalla; hän puhutteli ehättäjää. Minä hyppäsin veneesen ja jätin jäähyväiset uusille ystävilleni. Gagin lupasi käydä minua katsomassa seuraavana päivänä; minä puristin hänen kättänsä ja ojensin oman käteni Asjalle; hän vain katseli minua ja puristi päätään. Vene lähti rannasta ja kiiti ripeätä virtaa eteenpäin. Ehättäjä, oiva ukko, painoi voimiensa takaa airoja tummaan veteen.
— Te olette soutaneet keskelle kuutamon kirkasta juovaa ja olette rikkoneet sen, huusi Asja rannalta.
Minä loin silmäni alaspäin; aallot huokuivat pimeyden verhoomina veneen ympärillä.
— Jääkää hyvästi, kaikui vielä kerran hänen äänensä.
— Huomiseksi, lisäsi Gagin.
Vene saapui rantaan. Minä astuin maalle ja loin silmäykseni taakseni. Ketään ei enää ollut nähtävänä vastakkaisella rannalla. Kuutamon kirkas juova vetäytyi jälleen hopeisena siltana koko virran poikki. Ikäänkuin jäähyväisiksi kaikuivat vielä vanhanaikaisen Lanner'in valssin säveleet. Gagin oli oikeassa. Minä tunsin kaikkien sydämeni kielten värähtelevän vastaukseksi noille suloisille säveleille. Minä kuljin tummien kenttien poikki kotiini vitkalleen henkien hyvänhajuista ilmaa, ja saavuin huoneeseni kokonaan suloisen väsymyksen valtaamana, jota tarkoituksettomat ja määrättömät toiveet minussa vaikuttivat. Minä tunsin itseni onnelliseksi… Mutta minkä johdosta minä olin onnellinen? Minä en mitään halunnut, en mitään miettinyt … minä olin onnellinen.
Nauramaisillani viehättävien ja iloisten tunteitten kyllyydestä minä heittäysin vuoteelleni ja olin jo sulkea silmäni, kun äkkiä juolahti mieleeni, ett'en kertaakaan koko illan kuluessa ollut ajatellut julmaa kaunotartani… "Mitä tämä lienee?" kysyin itseltäni; — "enhän vain lie rakastunut?" Mutta esitettyäni itselleni tämän kysymyksen, minä nähtävästi jo olin nukkunut kuin lapsi kehdossa.
Seuraavana aamuna, kun jo olin herännyt, vaan en vielä noussut vuoteeltani, kuulin sauvalla koputettavan akkunani alla, ja ääni, jonka heti tunsin Gagin'in ääneksi, kuului laulavan:
"Viel' uinailet? Ma kitarallaSun herätän…"
Minä riensin aukaisemaan hänelle ovea.
— Terve, sanoi Gagin, astuessaan sisään. — minä häiritsen teitä jotenkin varhain, mutta katsokaa, millainen aamu! Raitista, kastetta, leivoset laulavat…
Kiharine, kiiltävine hiuksineen, paljaine kauloineen, ruusuisine poskineen hän itse oli raitis kuin aamu.
Minä pukeuduin. Me astuimme puutarhaan, istuimme penkille, käskimme tuoda itsellemme kahvia ja ryhdyimme keskustelemaan. Gagin ilmaisi minulle tulevaisuutta koskevat aikeensa: melkoisen omaisuuden omistajana ja ollen kenestäkään riippumatonna hän oli päättänyt antautua maalaustaiteen alalle, ollen huolissaan vain siitä, että myöhään oli tullut tähän tuumaan ja kuluttanut paljon aikaa turhaan; minäkin kerroin aikeistani ja uskoin sen ohessa hänelle onnettoman rakkauteni salaisuuden.
Hän kuunteli minua kärsivällisesti, mutta vilkasta osanottoa minä, niin paljon kuin voin huomata, en hänessä herättänyt intohimoani kohtaan. Huoattuansa pari kertaa jälessäni kohteliaisuudesta minua kohtaan hän esitti minulle, että lähtisimme katselemaan hänen stuudioitansa. Minä heti siihen suostuin.
Asjaa me emme tavanneet kotona. Hän oli emännän kertomuksen mukaan lähtenyt "rauniolle". Noin kahden virstan päässä L:stä oli nimittäin jäännöksiä eräästä feodaali-linnasta. Gagin näytti minulle kaikki maalikuvainsa pohjapiirrokset. Hänen kuvasuunnitelmissaan oli paljon elävää ja todenmukaista, jotakin vapaata ja leveätä, mutta ainoakaan niistä ei ollut valmis, ja piirustus minusta näytti huolimattomalta ja virheelliseltä. Minä lausuin peittelemättä ajatukseni.
— Niin, niin, alkoi hän huoaten; — te olette oikiassa, kaikki tämä on sangen huonoa ja epätäydellistä. Mitä on tekeminen! Minä en ole oppinut niinkuin olisi pitänyt ja tuo lemmon slaavilainen leväperäisyyskin tahtoo pitää puoltansa. Miettiessä työtä jo luulee kotkana liitelevänsä ilmassa; luulee voivansa siirtää maapallon radaltaan — mutta kun työ on pantava toimeen, niin jo heikkenee ja väsyy.
Minä ai'oin rohkaista häntä, mutta hän viittasi kädellään ja koottuansa kaikki piirroksensa hän heitti ne sohvalle.
— Jos olen kärsivällinen, niin minusta tulee jotakin, lausui hän parrassaan: — joll'en, niin jään keskeneräiseksi. Lähtekäämme ennemmin etsimään Asjaa.
Me lähdimme.
Tie rauniolle kulki kaidan metsän peittämän laakson vierua pitkin; sen pohjalla juoksi puro kohisten kivien välitse. ikäänkuin kiirehtien yhtymään suuren virran kanssa, joka rauhallisena välkkyi terävähuippuisten vuorenharjujen tumman rajan takana. Gagin käänsi huomiotani muutamien muita enemmän valaistujen kohtien puoleen, hänen sanansa todistivat ainakin taitelijaa, joll'eivät juuri maalaria. Pian alkoi raunio näkyä. Alastoman kallion huipulla kohosi neliskulmainen, aivan tummentunut, vielä luja torni, joka kuitenkin pitkittäisen raon kautta oli ikäänkuin halaistu. Sammaltunut muuri liittyi torniin; siellä täällä luikerteli pitkin sitä murattipensaita; mutkikkaita köynnöskasvia riippui alas harmaista tykkirei'istä ja lahonneista holvikaarroksista. Kivinen polku vei eheänä säilyneelle portille. Me lähenimme juuri sitä, kun edessämme äkkiä vilahti naisen muoto, joka väleen juoksi soraläjän yli ja asettui muurin ulkonevalle osalle suoraan syvyyden yläpuolelle.
— Asjahan se on! huudahti Gagin: — kuinka järjetöin!
Me astuimme portista vähäläntäiseen pihaan, joka puoliksi oli villien omenapuitten ja nokkosten hallussa. Muurilla istui todellakin Asja. Hän kääntyi kasvoin meihin ja naurahti, mutta ei liikkunut paikaltaan. Gagin uhkasi häntä sormellaan, mutta minä soimasin häntä ääneeni hänen varomattomuudestaan.
— Suvaitkaa hänen olla, sanoi Gagin minulle kuiskaamalla: — älkää kiivastuttako häntä; te ette häntä tunne; hän kiipee vielä, saatte nähdä, torniinkin. Ihmetelkää enemmin täkäläisten ihmisten älykkäisyyttä.
Minä katsoin ympärilleni; sijoittuneena pieneen puusuojaan istui eräässä sopessa vanha akka ja kutoi sukkaa katsellen meitä kieroon silmälasiensa yli. Hän möi matkailijoille olutta, leivoksia ja seltterivettä. Me laskeusimme istumaan penkille ja ryhdyimme raskaista tinakannuista juomaan jotenkin raitista olutta. Asja yhä istui liikkumatonna; hän oli nostanut jalkansa allensa ja kietonut päänsä ympäri silkkisen vyöhyen; hänen sorea vartalonsa kuvautui selvästi ja somasti kirkasta taivasta vastaan; minä kuitenkaan en saattanut katsella häntä tuntematta mieliharmia. Jo edellisenä päivänä minä olin huomannut hänessä jotakin jännitettyä, melkein luonnotointa… "Hän tahtoo meitä hämmästyttää," ajattelin minä: — "miksi sitä? millainen lapsellinen oikku!" Ikäänkuin arvaten ajatukseni hän äkkiä loi minuun terävän ja läpitunkevan silmäyksen, naurahti taasen, hyppäsi sitten kahdessa loikkauksessa alas muurilta ja pyysi, astuen akan luo, häneltä lasillisen vettä.
— Sinä luulet ehkä, että minä tahdon juoda? sanoi hän kääntyen veljeensä. — ei; tuolla on kukkia muurilla, joita välttämättömästi täytyy kastaa.
Gagin ei vastannut hänelle mitään; mutta Asja rupesi lasi kädessä kiipeämään rauniota ylös, silloin tällöin pysähtyen ja kumartuen alas ja miellyttävällä arvokkaisuudella vuodattaen maahan muutamia vesipisaria, jotka kirkkaasti kimaltelivat auringon paisteessa. Hänen liikkeensä olivat viehättävät, mutta minua yhä entisen mukaan harmitti katsellessani, vaikka vasten tahtoanikin ihailin hänen vikkelyyttänsä ja kätevyyttänsä. Eräällä vaarallisella paikalla hän tahallansa huudahti ja nauroi sitten ääneensä…
Minua harmitti vielä enemmän.
— Hän kiipee kuin vuohi, myrisi akka itsekseen, heitettyään sukankutimensa hetkeksi sillensä.
Sillä välin oli Asja tyhjentänyt koko lasinsa ja palasi nyt veitikkamaisesti horjuen sinne tänne, meidän luoksemme. Kummallinen hymy sai hänen kulmakarvansa, sieraimensa ja huulensa tuskin huomattavasti värähtelemään. Hänen tummat silmänsä vilkkuivat puoleksi rohkeasti, puoleksi hilpeästi.
Te katsotte minun menettelöni sopimattomaksi, näyttivät hänen kasvonsa sanovan: — olkoon menneeksi; minä tiedän että te yhtäkaikki minua ihmetellen ihailette.
— Taitavasti, Asja, sangen taitavasti, sanoi Gagin puoliääneen.
Äkkiä tämä ikäänkuin joutui hämilleen, antoi pitkien silmäripsiensä vaipua alaspäin ja istuutui kainosti, ikäänkuin syyllisenä, meidän luoksemme. Nyt ensi kerran olin tilaisuudessa ottaa hänen kasvonsa, nuot vaihtelevimmat kasvot, mitä ikänäni olin nähnyt, tarkastuksen alaiseksi. Muutaman hetken kuluttua ne tulivat ihan vaaleiksi ja saivat tylsän, melkein surullisen muodon; niiden piirteetkin minusta näyttivät tuntuvammilta, ankarammilta, yksinkertaisemmilta. Hän oli tullut aivan äänettömäksi. Me kuljimme raunion ylt'ympäri (Asja seurasi meitä) ja ihailimme näkö-aloja. Sillä välin päivällis-aika läheni. Maksaessaan akalle Gagin pyysi vielä yhden tinakannullisen olutta ja sanoi, kääntyneenä minuun, unekkaalla katseella:
— Sydämemme naisen terveydeksi!
— Onko hänellä siis — onko teillä siis sellainen nainen, kysyi äkkiäAsja.
— Keliäpä ei sitä olisi? vastasi Gagin.
Asja vaipui hetkeksi ajatuksiin; hänen kasvonsa muuttuivat jälleen; jälleen ilmaantui niissä tuo vaativainen, melkein röyhkeä hymy.
Paluumatkalla hän vielä kiivaammin nauroi ja hullutteli. Hän katkaisi pitkän oksan, asetti sen olkapäällensä niinkuin pyssyn ja sitoi vyöhyen päänsä ympäri. Minä muistan kuinka meitä kohtasi suurilukuinen joukko vaaleatukkaisia, pöyhkeitä Englantilaisia: ikäänkuin komennon mukaan he kaikki kylmäkiskoisella hämmästyksellä seurasivat Asjaa lasin kaltaisilla silmillään, mutta ikäänkuin heidän harmiksensa tämä lauloi ääneensä. Tultuansa kotiin hän heti meni huoneesensa ja tuli esiin vasta päivälliseksi, puettuna paraimpiin vaatteisiinsa, huolellisesti kammattuna ja hansikkaat kädessä. Pöydän ääressä hän käytti itseänsä sangen säädyllisesti, melkein kankeasti, maistoi tuskin ruokalasia ja joi vettä viinilasista. Nähtävästi hän nyt tahtoi esiytyä minulle uudessa roolissa, säädyllisen ja hyvin kasvatetun neiden. Gagin ei häntä siinä estänyt, nähtävästi hän oli tottunut noudattamaan hänen tahtoansa kaikessa. Hän vain joskus katsahti hyväsydämisesti minuun ja nosti vähän hartioitansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa. "Hän on lapsi, olkaa suopea häntä kohtaan." Kun päivällinen oli loppunut, Asja heti nousi, kumarsi meille ja kysyi, asettaen hatun päähänsä, saisiko hän mennä "Frau Luise'n" luo.
— Milloin viimeiseksi olet kysynyt lupaa? vastasi Gagin, tuo aina samanlainen, tällä kertaa kuitenkin jotenkin hämmästynyt hymy huulillaan: — onko sinun ikävä meidän kanssamme?
— Ei, mutta minä lupasin Frau Luise'lle vielä eilen käydä häntä tervehtimässä ja sitä paitse minä ajattelin, että teidän on suotuisampi olla kahden kesken. Herra N. (hän osoitti minua) kertoo sinulle vielä jotakin.
Hän lähti.
— Frau Luise, alkoi Gagin, koittaen välttää katsettani: — on entisen täkäläisen pormestarin leski, hyvänluontoinen, mutta ylönkatsottu vaimo. Hän on suuresti mieltynyt Asjaan. Asjalla on tapana mielellään tutustua alhaissäätyisten ihmisten kanssa; minä olen huomannut, että perusteena siihen aina on ylpeys. Minä olen häntä kelpolailla hemmoitellut, niinkuin näette, lisäsi hän hetken oltuansa vaiti: — mutta mitä olen voinut tehdä? Ankaruutta en voi käyttää ketään kohtaan, häntä kohtaan kaikkien vähimmin. Minun onvelvollisuuteniolla suopea häntä kohtaan.
Minä olin vaiti. Gagin käänsi keskustelun toisaalle. Mitä enemmän minä opin häntä tuntemaan, sitä lujemmin minä häneen kiinnyin. Minä rupesin häntä jo pian ymmärtämään. Hän oli tuollainen perinpohjin venäläinen mies, totuutta rakastava, rehellinen, yksinkertainen, mutta valitettavasti jotenkin hidas, ilman pontevuutta ja sisällistä intoa. Nuoruuden kiihko ei hänessä kuohunut, se ikäänkuin kimalteli kainona valona. Hän oli hyvin rakastettava ja älykäs, mutta minä en voinut saada itselleni selväksi, mitä hänestä miesikäisenä oli tuleva. Tulla taiteiliaksi … ilman uutteraa, alituista voimain ponnistusta ei tule taiteiliiaksi, ja voimiasi ponnisteleva, ajattelin minä, silmäillen hänen lempeätä kasvojensa luonnetta ja kuunnellen hänen hidasta puhettansa, — ei, voimiasi ponnisteleva sinä et milloinkaan ole, ja itseäsi pakoittamisessa, siinä sinä et ole onnistuva. Ja kuitenkin oli tuiki mahdotointa olla häntä rakastamatta; sydän ikäänkuin vetäytyi hänen puoleensa. Noin tuntia neljä me vietimme yhdessä, milloin istuen vieretysten sohvalla milloin levollisina käyskennellen talon edessä. Ja näinä neljänä tuntina me täydellisesti liityimme toisiimme.
Päivä oli menossa maillensa, ja minun oli jo aika lähteä kotiin. Asja vielä ei oikut palannut.
— Hänpä vasta on oikein itsevaltainen! virkkoi Gagin: — jos suvaitsette, niin tulen teitä saattamaan. Matkalla poikkeemme Frau Luise'n luo; minä kysyn onko hän siellä? Kierros ei paljoa tee.
Me kävelimme alas kaupunkiin, ja pysähdyimme, kuljettuamme kaitaa mutkikasta poikkikatua pitkin, kahden akkunan levyisen ja neljän kerroksen korkuisen rakennuksen eteen. Toinen kerros pistäytyi ensimäistä enemmän kadulle päin, kolmas ja neljäs vielä enemmän kuin toinen. Koko rakennus vanhanaikuisine veistokoristuksineen, kaksine paksuine pylväineen, jyrkkine tiilikattoinen ja ullakosta esiin pistäytyvine vintturineen oli suuren, kyttyräisen linnun näköinen.
— Asja! huusi Gagin: — oletko siellä? Valaistu akkuna kolmannessa kerroksessa avautui ritinällä, ja me näimme siinä Asjan mustanverevän pään. Hänen takanansa tirkistelivät vanhan akan hampaattomat ja heikko-silmäiset kasvot.
— Olen, vastasi Asja, nojautuen veikistelevästi kyynärvarsillaan akkunalautaa vastaan: — minun on täällä hyvä olla. Tuossa, ota, lisäsi hän heittäen Gaginille geraaniumi-oksan: — kuvaile mielessäsi, että minä olen sinun sydämesi nainen.
Frau Luise nauroi.
— N. on poislähdössä, vastasi Gagin: — hän tahtoo jättää sinulle jäähyväiset.
— Todellakin, virkkoi Asja: — siinä tapauksessa anna hänelle oksani, minä tulen heti takaisin.
Hän veti akkunan kiinni ja nähtävästi suuteli Frau Luisia. Gagin antoi minulle vaiti ollen oksan. Vaiti ollen minä pistin sen taskuuni, menin poikkivientipaikalle ja annoin viedä itseni toiselle puolen virtaa.
Minä muistan, kuinka minua, astuessani kotiini mitään ajattelematta, mutta kummallisen raskaalla sydämmellä, äkkiä kohtasi väkevä tuttu, mutta Saksassa harvinainen haju. Minä pysähdyin ja näin tien vieressä vähäläntäisen vartaallisen hamppua. Se synnyinmaani aroilla tavallinen haju huomautti minua tästä ja herätti minussa innokkaan ikävöimisen sinne. Minussa nousi halu saada hengittää venäläistä ilmaa, astua venäläistä maata. "Mitä teen täällä, miksi kuljeskelen vieraassa maassa vieraitten keskessä?" huudahdin minä, ja kuolettavainen raskaus, jota tunsin sydämessäni, muuttui samassa katkeraksi, polttavaksi mielenliikutukseksi. Minä saavuin kotiini aivan toisellaisessa mielentilassa, kuin edellisenä päivänä. Minä tunsin itseni melkein kiivastuneeksi, enkä pitkään aikaan voinut rauhoittua. Mieliharmi, jota itsekään en voinut ymmärtää, valtasi minut. Vihdoin minä laskeusin istumaan ja muistellessani uskotointa leskeäni (virallinen muisteleminen tästä naisesta päätti jokaisen päiväni), sain käsiini erään hänen kirjoittamistansa kirjeistä. Mutta minä en edes katsonut siihen; minun ajatukseni alkoivat heti kulkea toisaalle. Minä rupesin ajattelemaan … ajattelemaan Asjaa. Minun juolahti mieleeni, että Gagin keskustellessamme oli tehnyt viittauksia siihen suuntaan, että olisi muka olemassa asianhaaroja, jotka vaikeuttaisivat hänen palaamistansa Venäjälle… "Mutta onkohan tuo tyttö sittenkään hänen sisarensa?" lausuin minä ääneeni.
Minä riisuin yltäni, laskeusin makaamaan ja yritin nukkua; hetkisen kuluttua, minä jälleen nousin istumaan vuoteelleni ja rupesin, nojautuen kyynärvarrellani päänaluseen, uudestaan muistelemaan tuota "oikullista, teeskennellen nauravaa tyttöä"… "Hän on muodostettu niinkuin pieni Raphael'in Galathea Farnesina'ssa," sanoin hiljaa itsekseni: — "niin; eikä hän sittenkään ole Gagin'in sisar…"
Ja lesken kirje oli tällä välin rauhallisena jalkapuolella himmeänä kuin epämääräisessä valossa.
Seuraavana aamuna minä jälleen lähdin L:ään. Minä koitin vakuuttaa itselleni, että minä tahdoin tavata Gagin'ia, mutta salaisuudessa minä oikeastaan halusin saada nähdä, miten Asjan laita olisi, "kummittelisiko" hän taasen, niinkuin edellisenä päivänä. Minä tapasin molemmat vierashuoneessa, ja, mikä ihme! — sentähdenkö, että minä yöllä ja aamulla olin kauan muistellut Venäjän-maata — Asja minusta täydellisesti näytti venäläiseltä tytöltä, niin, yksinkertaiselta, melkeinpä kamarineitsyeltä. Hän oli puettuna vanhanpuoliseen hameesen, hiuksensa olivat kammatut korvien taakse, ja hän istui liikkumattomana akkunan edessä ja työskenteli ompelupuiten ääressä tyyneenä, rauhallisena, niinkuin ei ikänänsä olisi tehnyt muuta työtä. Hän oli milt'ei äänetönnä ja katseli hiljaisena työtänsä; hänen kasvojensa piirteet olivat niin yksinkertaisen, niin jokapäisen näköiset, että minun ehdottomasti muistui mieleeni nuot meidän kotikasvuiset Kathinka't ja Maschinka't; että yhtäläisyys olisi täydellinen, hän lauloi puoliääneensä tuota venäläistä laulua "Äitiseni, rakkahani." Minä silmäilin hänen kellahtavia, uleita kasvojansa, muistelin eilisiä houreitani, ja muuan asia kävi säälikseni. Ilma oli ihmeen ihana. Gagin ilmoitti minulle, että hän oli tänään aikonut mennä tekemään stuudioita luonnon mukaan; minä kysyin, suvaitsisiko hän, että minä seuraisin hänen mukanansa, enkö häntä häiritsisi?
— Päinvastoin, virkkoi hän: — te voitte antaa minulle hyviä neuvoja.
Hän asetti ympyriäisen Van Dyck'iläisen hatun päähänsä, pukeutui päällyspaitaansa, otti paperilaukun kainaloonsa ja lähti matkaan; minä seurasin häntä hitain askelin. Asja jäi kotiin. Lähtiessään Gagin pyysi häntä pitämään huolta siitä, ett'ei keitos tulisi liian vetiseksi; Asja lupasi käydä katsomassa kyökissä. Gagin saapui laaksoon, jonka minä jo tunsin, istuutui kivelle ja alkoi kuvata vanhaa, korkeata, tuuhea-oksaista tammea. Minä laskeusin ruohostoon ja otin kirjasen eteeni, mutta en ennättänyt lukea kahta sivuakaan, ja hän yhä vain tahrasi paperiansa; me aina vain keskustelimmekin, sen mukaan mitä minä ainakin voin päättää, jotenkin älykkäästi ja hienosti siitä, miten taitelian oli työskenteleminen, mitä hänen oli hylkääminen, mitä omistaminen itselleen, ja mikä merkitys hänellä oli meidän aikoinamme. Gagin ilmoitti vihdoin, ett'ei hän tänään ollut piirtämistuulella, laskeusi maahan minun viereeni, ja tuossapa nyt vasta sujui esteetönnä meidän keskustelumme, tuo nuoruudessa niin mieluinen, milloin hehkuva, illoin uinaileva, milloin intohimoinen, melkein aina kuitenkin epämääräinen keskustelu, johon Venäläinen niin mielellään antautuu. Keskusteltuamme kylliksemme me palasimme kotiin tyytyväisyyden tunteen valtaamina, ikäänkuin olisimme tehneet jotakin, edistyneet jossakin. Minä tapasin Asjan samallaisena kuin olin hänet jättänyt. Vaikka kuinkakin olisin koittanut häntä tarkastella — mitään veikistelemisen jälkeä, mitään teeskentelemisen merkkiä en hänessä voinut huomata; tällä kertaa olisi ollut mahdotonta syyttää häntä menettelöstä, joka ei olisi ollut luonnon mukainen.
— Vai niin virkkoi Gagin: — sinä olet ruvennut paastoamaan ja katumaan tänään.
Illalla hän muutaman kerran teeskentelemättä haukotteli ja vetäytyi aikaisin huoneesensa. Minä jätin itsekin pian jäähyväiset Gagin'ille, enkä enään, tultuani kotiin, antautunut minkään hourailemisen alaiseksi; tämä päivä kului ilman että tunteeni kertaakaan olisivat olleet kohtuuttomasti jännitetyt. Kuitenkin minä muistan, että minä, mennessäni levolle, ääneeni lausuin:
— "Millainen kameleontti kuitenkin tuo tyttö on!" ja lisäsin, oltuani jonkun aikaa mietteiden vallassa: — "eikä hän sittenkään ole hänen sisarensa."
Niin kului kokonaista kaksi viikkoa. Minä kävin tervehtimässä Gagin'ia joka päivä. Asja näytti minua välttävän, mutta hän ei enään osoittanut tuota hulluntapaisuutta, joka niin suuressa määrin oli kummastuttanut minua tuttavuutemme kahtena ensimäisenä päivänä. Minusta oli kuin hän salassa olisi ollut murheellinen tahi hänen mielensä häiriötilassa; hän myöskään ei enään nauranut niin paljoa. Minä tarkastelin häntä uutterasti.
Hän puhui jotenkin hyvin ranskaa ja saksaa; kuitenkin saattoi kaikesta huomata, ettei hän ollut lapsuudestansa saakka ollut naisihmisten kätten johdatettavana, jonka vuoksi hänen kasvatuksensa oli saanut omituisen, tavattoman luonteen, jolla ei ollut mitään yhteistä hänen veljensä kasvatuksen kanssa. Gagin'issa ilmaantui, pitämättä lukua hänen Van Dyckiläisestä hatustaan ja päällys-paidastaan, hento, puoleksi hempeä venäläinen aatelismies, mutta Asja ei ollut jalosukuisen neiden kaltainen; kaikissa hänen liikkeissään oli jotakin rauhatointa. Hän oli luonnostansa kaino ja arkatuntoinen, mutta tämä kainous, tämä arkatuntoisuus harmitti häntä, ja tästä mieliharmista päästäksensä hän koitti pakoittaa itseänsä olemaan vapaa ja rohkea, joka hänelle ei aina onnistunut. Minä puhuin hänen kanssansa joitakuita kertoja hänen elämästänsä Venäjällä, hänen entuudestaan; hän vastasi hyvin vastenmielisesti näihin kysymyksiin; minä sain kuitenkin tietää, että hän ennen lähtöänsä ulkomaille oli asunut kauan maalla. Kerran minä tapasin hänet yksinään kirjan ääressä. Nojaten päätänsä molempia käsivarsiansa vastaan, ja sormet pistettyinä syvään hiuksien sisään, hän ahnaasti seurasi kirjan sisältöä.
— Oivallista! lausuin minä astuessani hänen luoksensa: — kuinka ahkera te olette!
Hän nosti päätänsä ja loi minuun totisen ja ankaran silmäyksen.
— Te luulette, ett'en minä osaa muuta kuin nauraa, sanoi hän ja tahtoi lähteä pois.
Minä vilkasin kirjan nimilehteä; se oli joku ranskalainen romaani.
— Ainakaan en saata kiittää teidän vaalianne, huomautin minä.
— Mitä minun siis pitää lukeman! huudahti hän ja lisäsi, heitettyänsä kirjan pöydälle: parempi on siis, että lähden hulluttelemaan, ja juoksi ulos puutarhaan.
Saman päivän illalla minä luin Gagin'ille "Hermann und Dorothea'a." Ensimältä Asja vain puuhaili ympärillämme, pysähtyi sitten äkkiä, rupesi kuuntelemaan, istuutui hiljaa viereeni ja kuunteli lukemista loppuun saakka. Seuraavana päivänä minä jälleen en tuntenut häntä, ennenkuin huomasin, että hänen oli äkkiä pälkähtänyt päähän olla taloudellisia asioita harrastava ja vakaa, niinkuin Dorothea. Sanalla sanoen, hän oli minusta arvoituksen alainen olento. Täynnään itserakkautta suurimmassa määrässä hän viehätti minua myös silloin, kun olin häneen suuttunut. Yhdessä suhteessa minä kumminkin sain yhä lujemman vakuutuksen, nimittäin siinä, ett'ei hän ollut Gagin'in sisar. Tämä ei käyttänyt itseänsä hänen suhteensa veljen tavalla; siinä oli jotakin liian ystävällistä, liian nöyrää ja samassa jotakin väkinäistä.
Omituinen tapaus oli omiansa vahvistamaan epäluuloani.
Tullessani eräänä iltana viinitarhalle, jossa Gagin'it asuivat, huomasin portin suljetuksi. Arvelematta kauemmin minä menin eräälle paikalle, missä aitaus oli murtunut, jonka paikan ennen olin keksinyt, ja hyppäsin siitä ylitse. Lähellä tätä paikkaa oli sivupuolella tietä pieni akaasialehto. Minä olin juuri saapunut sen luo ja olin jo menemäisilläni ohitse, … kun äkkiä minua hämmästytti Asjan ääni, joka innokkaasti ja kyynelten vuotaessa lausui seuraavat sanat:
— En tahdo rakastaa ketäkään muuta kuin sinua, en, en, sinua yksinään ma tahdon rakastaa — sinua ainiaan.
— Rauhoitu siis, Asja, sanoi Gagin: — tiedäthän, että minä uskon sinua. Kummankin ääni kuului lehdosta. Minä näin heidät molemmat oksain harvan lehdistön läpi. He eivät minua huomanneet. — Sinua, sinua yksinään, toisti Asja, ja alkoi, heittäytyen hänen kaulaansa, tuimasti kyyneleitä vuodattaen suudella häntä ja painaa itseänsä hänen rintaansa vastaan.
— Kyllin, kyllin, vakuutti tämä, silitellen keveästi hänen kiharoitansa.
Muutamia silmänräpäyksiä minä seisoin liikkumatonna … minä säikähdin äkkiä…
— Menenkö heidän luoksensa?… En missään tapauksessa! kuiskahti korvissani. Nopein askelin minä lähdin aitauksen luo, hyppäsin sen ylitse tielle ja saavuin melkein juoksujalkaa asuntooni. Minä hymyilin, hieroin käsiäni ja ihmettelin sattumusta, joka niin äkkiarvaamatta oli todistanut arveluni oikeiksi (en hetkeäkään ollut epäillyt niiden todenmukaisuutta); mutta samassa tunsin sydämessäni jotakin katkeraa. Mutta osaavatpa he teeskennellä, ajattelin minä itsekseni. Ja mitä varten? Mitä huvia heillä siitä on, että tahtovat minua pettää? Tätä en odottanut häneltä… Kuinka mieltä karvastuttava havainto!
Minä makasin levottomasti ja nousin seuraavana aamuna aikaisin, sidoin matkalaukkuseni selkääni ja lähdin, ilmoitettuani emännälleni, ett'ei hänen tarvitsisi odottaa minua yöksi, jalkaisin kulkemaan vuorille, ylöspäin sen virran juoksua, jonka rannalla S:n kaupunki on. Nämät vuoret, jotka ovat Koiranseläksi (Hundsrück) nimitetyn vuoriselänteen sivuhaaraelmia, ovat sangen huvittavat geoloogisessa suhteessa; erittäinkin ne vetävät huomiota puoleensa säännöllisyytensä ja patsaskivikerrostensa kautta; mutta minusta ei ollut geoloogisiin tutkimuksiin. Minä en voinut saada itselleni selväksi, mitä minussa oli tekeillä; yksi tunne oli minussa kuitenkin selvä: minä en halunnut tavata Gagineja. Minä olin siinä vakuutuksessa, että ainoana syynä minun äkilliseen mielialani muutokseen heitä kohtaan oli se mieliharmi, joka minussa oli herännyt heidän viekkautensa kantta. Mikä heitä pakoitti ilmoittamaan itsensä veljeksi ja sisareksi? Muuten minä koitin olla heitä sen enämpää ajattelematta; minä kuljekselin kiirehtimättä pitkin vuoria ja laaksoja, istuuduin kyläravintoloihin, keskustellen tyyneesti isäntien ja vieraitten kanssa, tahi istahdin litteälle, auringon lämmittämälle kivelle ja katselin, kuinka pilvet kulkivat, ja sitä paitse ilmakin oli niin ihmeen ihana. Tällä tavalla minä mietin kolme päivää, enkä suinkaan hauskuuttomasti, — vaikka sydäntäni silloin tällöin tunsin ahdistavan. Minun mielialani sopi niin hyvin yhteen tämän seudun rauhallisen luonnon kanssa.
Minä antauduin kokonaan sattumuksen ja tilapäisten tunteiden vaikutuksen alaiseksi; verkalleen vaihdellen ne virtasivat sieluni läpi ja jättivät siihen vihdoin yhden ainoan yleis-tunteen, jossa kaikki, mitä olin nähnyt, kuullut ja tuntenut näinä kolmena päivänä, yhtyi — kaikki: metsien hieno pihkahaju, tikkojen ääntäminen ja koputus, lakkaamatta lirisevät kirkkaat purot santapohjalla uiskentelevine täplikkäine rautuineen, vuorten vähemmin jyrkät harjanteet, harmaat kalliot, siistit kylät kunnioitusta herättävine kirkkoineen ja puineen, haikarat niityillä, somat myllyt nopeasti pyörivine rattaineen, sinisiin alustakkeihin ja harmaisiin sukkiin puettujen maalaisten hyväsydämiset kasvot, lihavat hevoset, joskus lehmätkin narisevine hitaasti liikkuvine kuormineen, omena- ja perunapuitten välitse luikertelevilla siisteillä poluilla kävelevät nuoret, pitkätukkaiset matkalaiset…
Vielä nytkin muistelen mielihyvällä silloisia tunteitani. Terve sinulle, sinä germaanilaisen maan hiljainen syrjäseutu, jossa kaikkialla oli nähtävänä vaatimatointa tyytyväisyyttä, ahkerien kätten jälkiä, kärsivällistä, jos kohta ei joutuisaa työtä… Terve sinulle ja rauha!
Kolmannen päivän illalla minä saavuin kotiin. Olen unhoittanut sanoa, että minä, poistaakseni mieliharmiani Gagineja kohtaan, koitin uudelleen kuvailla mielessäni kovasydämistä leskeä; — mutta yritykseni olivat turhat. Minä muistan, kuinka minä, yrittäessäni ajatella häntä, näin edessäni noin viisivuotisen talonpoikaistytön, jonka pyöreistä kasvoista uteliaat silmät viattomasti hämmästyksellä katselivat. Hän silmäili minua niin lapsellisen hyväsydämisesti… Minä häpesin hänen viatointa katsettansa, minä en tahtonut tahrata itseäni valeella hänen läsnäollessaan, ja minä jätin ratkaisevasti ja ainiaaksi entiselle ajatusteni esineelle jäähyväiset.
Tullessani kotiin oli kirje Gaginilta minua odottamassa. Hän ihmetteli minun odottamatointa päätöstäni, nuhteli minua siitä, ett'en ollut ottanut häntä mukaani, ja pyysi minua heti palattuani kotiini tulemaan luoksensa. Tyytymättömänä minä luin hänen kirjeensä, mutta lähdin kuitenkin seuraavana päivänä L:ään.
Gagin otti minut ystävällisesti vastaan, nuhdellen minua kohteliailla sanoilla, mutta Asja oli tuskin nähnyt minut, ennenkuin hän tahallansa, aivan ilman aihetta, rupesi nauramaan ääneensä ja tapansa mukaan heti juoksi pois. Gagin joutui hämille, soimasi häntä mielipuoleksi ja pyysi minua antamaan hänelle anteeksi. Minun täytyy tunnustaa, että minä suuresti harmistuin asiaan; jo ilman sitäkin minä tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ja tuossa minun nyt taasen täytyi kuulla tuota luonnotointa naurua, nähdä tuota kummallista veikistelemistä. Minä teeskentelin kumminkin, niinkuin en mitään olisi huomannut, ja selitin hänelle pienen matkailemiseni eri kohtia. Hän kertoi minulle mitä hän oli tehnyt minun poissa ollessani.
Keskustelu kumminkaan ei tahtonut sujuta; Asja tuli sisään huoneesen, ja juoksi uudelleen pois. Minä ilmoitin vihdoin, että minulla oli kiireinen työ käsillä, että minun siis oli aika lähteä kotiin. Gagin tahtoi ensin minua pidättää, mutta luotuansa minuun terävän silmäyksen hän tarjoutui minua saattamaan. Etehisessä Asja äkkiä astui luokseni ja ojensi minulle kätensä; minä puristin tuskin huomattavasti hänen sormiansa ja kumarsin hänelle aivan jäykästi. Yhdessä Gaginin kanssa me sitten kuljimme Rhein'in poikki ja istahdimme, tullessamme lempisaarnini luo, Madonnankuvan edessä olevalle penkille, ihaillaksemme näkö-alaa. Huomiota ansaitseva keskustelu nousi siinä välillämme.
Aluksi me vaihdoimme keskenämme vain muutamia sanoja, vaikenimme sitten ja pidimme silmäyksemme luotuina kirkkaasen virtaan.
— Sanokaa, alkoi Gagin, tuo tavallinen hymy huulilla: — mikä ajatus teillä on Asjan suhteen? Eikö ole totta, että hän näyttää teistä jotenkin kummalliselta?
— On, vastasin minä jotenkin epäilevästi. Minä en luullut, että hän rupeisi puhumaan hänestä.
— Hänet täytyy hyvin tuntea, ennenkuin voi hänestä päättää, virkkoi Gagin: — hänellä on hyvä sydän, mutta omituinen pää. Vaikeata on hänen kanssansa tulla toimeen. Muuten täytyy hänelle antaa anteeksi, ja jos te tuntisitte hänen elämänvaiheensa…
— Hänen elämänvaiheensa^ keskeytin minä… Eikö hän siis ole teidän…
Gagin katsahti minuun.
— Luuletteko siis, ett'ei hän ole minun sisareni?… Ei, jatkoi hän kääntämättä huomiota minun hämmennykseeni: — kyllä hän todellakin on minun sisareni, minun isäni tytär. Kuunnelkaa minua. Minä luotan teihin ja kerron teille kaikki.
"Isäni oli sangen hyvänluontoinen, älykäs ja sivistynyt mies — mutta onnetoin. Kohtalo ei ollut menetellyt hänen suhteensa ankarammin kuin monen muunkaan; mutta hän ei kestänyt sen ensimäistäkään kohtausta. Noudattaen sisällistä taipumusta hän meni aikaiseen naimiseen; hänen vaimonsa, minun äitini, kuoli hyvin pian; minä jäin hänen jälkeensä kuusikuukautiseksi. Isäni vei minut maalle, ja kokonaisen kahteentoista vuoteen hän ei matkustanut mihinkään. Hän johti itse minun kasvatustani, eikä olisi milloinkaan eronnut minusta, joll'ei hänen veljensä, minun setäni, olisi tullut meidän luoksemme maalle. Tämä setäni oleskeli yhtä mittaa Pietarissa. jossa hänellä oli jotenkin tärkeä virka. Hän kehoitti isääni jättämään minut hänen haltuunsa, semmenkin koska isäni ei millään ehdolla suostunut lähtemään pois maalta. Setäni esitteli hänelle, kuinka minun ikäiseni pojan on sangen vaarallista elää täydellisessä yksinäisyydessä, kuinka minä sellaisen yhäti surullisen ja äänettömän miehen johdatettavana, kuin isäni oli, ehdottomasti jäisin yhdenikäisteni jälkeen, sekä kuinka itse luonteenikin siitä voisi turmeltua. Isäni vastusti kauan veljensä kehoituksia, mutta myöntyi vihdoin. Minä itkin, erotessani isästäni; minä rakastin häntä, vaikka en milloinkaan ollut nähnyt hymyä hänen huulillaan … mutta jouduttuani Pietariin minä pian unhoitin synkän ja ilottoman kotini. Minut asetettiin junkkarikouluun. mutta muutettiin täältä erääsen kaartin rykmenttiin. Joka vuosi minä matkustin maalle muutamaksi viikkoa, ja huomasin isäni vuosi vuodelta tulevan yhä surullisemmaksi, raskasmielisemmäksi aina arkuuteen asti, ja vaipuvan kokonaan itseensä. Hän kävi joka päivä kirkossa ja unhoitti melkein puhumistaitonsa. Kun minä kerran olin tällaisella tervehtimässä käynnillä isäni luona — minä kävin jo silloin kahdettakymmentä — minä ensimäisen kerran näin talossamme laihtuneen, mustasilmäisen, noin kymmenvuotisen tyttösen — Asjan. Isäni sanoi hänen olevan orvon, jonka hän oli ottanut — elätettäväksensä — niin hänen sanansa kuuluivat. Minä en kääntänyt erityistä huomiota tähän tyttöön; hän oli huimapäinen, vikkelä ja äänetöin kuin pieni eläin, ja niin pian kuin minä astuin isäni lempikamariin, suureen ja synkkään huoneesen, jossa äitini oli kuollut ja jossa päivälläkin paloi kynttilöitä, hän heti kätkeytyi isäni vanhanaikaisen nojatuolin tahi kirjakaapin taakse. Tapahtuipa, että palvelusvelvollisuuteni seuraavina kolmena, neljänä vuotena estivät minua käymästä tervehtimässä isääni. Minä sain häneltä joka kuukauden kuluessa lyhyen kirjeen; Asjaa hän mainitsi ani harvoin ja vain ohimennen. Isäni oli jo kuudennellakymmenellä, mutta näytti vielä nuorelta mieheltä. Ajatelkaapa minun kauhistustani: äkkiä minä aivan odottamatta saan talonhoitajalta kirjeen, jossa hän ilmoittaa isäni makaavan kuoliuvuoteellaan, ja rukoilee minua tulemaan kotiin niin pian kuin mahdollista, jos vielä tahtoisin ottaa häneltä jäähyväiset. Minä kiirehdin täyttä vauhtia kotiin ja tapasin hänet vielä hengissä, mutta viimeisillään. Minun tuloni ilahutti häntä suuresti, hän sulki minut riutuneilla käsillään syliinsä, loi minuun pitkällisen milloin tutkivan, milloin rukoilevan katseen ja vannoitettuansa minua täyttämään hänen viimeisen pyyntönsä, hän käski vanhimman kamaripalvelijansa tuomaan Asjan sisään.
"Vanhus saattoi hänet huoneesen; hän tuskin pysyi jaloillaan ja koko hänen ruumiinsa värisi.
"— Kas tuossa, sanoi isäni minulle voimainponnistuksella; — minä jätän sinun huostaasi tyttäreni — sinun sisaresi. Sinä saat kuulla kaikki Jaakolta, lisäsi hän, osoittaen kamaripalvelijaan.
*Asja kaatui kyynelten valtaamana kassoilleen vuoteelle… Puolen tunnin kuluttua oli isäni kuollut.
"Minä sain kuulla seuraavan. Asja oli minun isäni sekä entisen äitivainajani kamarineitsyen, Tatjana'n tytär. Elävästi minä vielä muistan tämän Tatjana'n, muistan hänen pitkän, sorean vartalonsa, hänen kauniit, totiset, älykkäät kasvonsa suurine, tummine silmineen. Hän oli ylpeän tytön maineinen, jota oli mahdotonta lähestyä. Niin paljon kuin voin huomata Jaakon nöyrästä ja katkonaisesta puheesta, oli likeisempi suhde vallinnut isäni ja hänen välillänsä muutamia vuosia äitini kuoleman jälkeen. Tatjana ei siihen aikaan enään ollut asunut herrastalossa, vaan naineen sisarensa, karjakon, tuvassa. Isäni oli suuresti mieltynyt häneen, olipa minun lähdettyäni vielä tahtonut naidakin hänet, mutta hän ei itse suostunut olemaan hänen vaimonansa, huolimatta hänen pyynnöstään.
"— Tatjana Vasiljevna vainaja oli, niin Jaakko kertoi minulle seisoessaan kädet selän takana ovella: kaikessa sangen järkevä, eikä tahtonut saattaa isäänne häpeään. Kuinka minä sopisin teidän puolisoksenne? mikä aatelisneiti minä olen? sanoi hän, minun läsnäollessani hän sen sanoi. Tatjana ei ollut edes tahtonut muuttaa meidän luoksemme, vaan oli yhä asunut sisarensa luona Asjan kanssa. Tatjana'n minä usein olin juhlapäivinä nähnyt kirkossa. Tumma huivi päässä ja keltainen saali kaulassa hän seisoi kansanjoukossa lähellä akkunaa: — hänen ankaran näköinen kasvojensa luonne kuvautui selvästi läpikuultavaa akkunaa vastaan — hän rukoili nöyrästi ja hartaasti, kumartuen syvään vanhan tavan mukaan. Kun setäni vei minut pois, Asja oli kaksivuotias; yhdeksän vuoden ikäisenä hän kadotti äitinsä.
"Heti Tatjana'n kuoleman jälkeen isäni otti Asjan luoksensa kartanoon. Hän oli jo ennenkin ilmaissut halunsa saada pitää hänet luonansa, mutta Tatjana ei siihen ollut suostunut. Kuvailkaapa mielessänne, mitä Asja silloin epäilemättä tunsi, kun hänet kutsuttiin kartanon herran luo. Tähän päivään asti hän ei ole voinut unhoittaa sitä hetkeä, jolloin hänet ensikerran puettiin silkisiin vaatteisiin ja suudeltiin hänen kättänsä. Äiti oli eläissänsä pitänyt häntä ankarassa kurissa; isän luona hän sai nauttia täydellistä vapautta. Hän oli itse hänen opettajanansa; paitse häntä Asja ei nähnyt ketään. Isäni tosin ei häntä hemmottelut sillä tavalla kuin moni lapsenhoitaja olisi tehnyt, mutta hän rakasti häntä intohimoisesti, eikä kieltänyt häneltä mitään: hän tunsi hengessään itsensä syylliseksi hänen suhteensa. Asja huomasi pian, että hän itse olikin päähenkilö talossa, hän tiesi, että kartanonherra oli hänen isänsä; mutta pian hän ymmärsi myöskin oman epäiltävän asemansa; itserakkaus kehkeytyi suuressa määrin, epäluottamus samoin; sopimattomia tapoja juurtui häneen yhä enemmän, yksinkertaisuus katosi. Hän tahtoi — hän itse sen minulle kerran tunnusti — pakoittaa koko mailman unhoittamaan hänen syntynsä; hän häpesi äitiänsä, häpesi sitä, että hän häntä oli hävennyt, ja ylpeili hänestä samassa. Te näette siis, että hän tiesi ja tietää paljon, jota hänen ikäisensä ei pitäisi tietämän… Mutta voiko häntä itseä pitää siihen syypäänä? Nuoruuden voima oli hänessä valloillaan, veri kuohui, eikä ollut kättä tarjona, jonka häntä olisi johtanut… Täydellinen riippumattomuus kaikessa! Oliko hänen siis helppo pysyä lujana? Hän ei tahtonut olla huonompi muita ylhäisiä neitejä; hän ryhtyi kirjoihin. Mitä hyvää siitä voi lähteä? Säännöttömästi alkanut elämä yhä kehkeytyi säännöttömästi, mutta hänen sydämensä kuitenkaan ei turmeltunut, ja järki pysyi terveenä.
"Ja tuossa nyt minä, kaksikymmenvuotias poika parka äkkiä näin kolmentoista vuotisen tytön haltuuni jätetyksi! Ensimäisinä päivinä isän kuoleman jälkeen vaikutti jo minun äänenikin hänessä kuumetaudin, minun hyväilemiseni saattoivat hänet raskasmieliseksi, ja vasta vähitellen hän minuun tottui. Jälestäpäin, kun hän tuli siihen vakuutukseen, että minä todellakin tunnustan hänet sisarekseni, ja rakastan häntä niinkuin sisarta ainakin, hän kiintyi minuun intohimoisesti: hänessä ei ainoakaan tunne jää puolinaiseksi.
"Minä vein hänet Pietariin. Kuinka vaikeata minun ikänänsä olisi ollutkin erota hänestä, — niin en kuitenkaan missään tapauksessa voinut elää yhdessä hänen kanssansa; minä asetin hänet yhteen paraimmista kasvatuslaitoksista. Asja kyllä ymmärsi, että meidän oli välttämätöntä erota, mutta kuitenkin tämä vaikutti hänessä taudin, joka saattoi hänet miltei kuoleman partaalle. Vähitellen suru kuitenkin poistui hänen mielestään, ja hän oli neljä vuotta kasvatuslaitoksessa, mutta pysyi, vastoin sitä, mitä olin odottanut, melkein samallaisena, kuin ennen oli ollut. Laitoksen johtajatar valitti hänestä usein minulle. 'Aivan mahdotointa on häntä rangaista', hän tavallisesti sanoi minulle; — 'ja ystävällisyydestä ei ole mihinkään hänen suhteensa'. Asja käsitti kaikki erittäin hyvin, oppi mainiosti, paremmin kuin kaikki muut, mutta ei millään ehdolla tahtonut antautua yleisen kurin alaiseksi; hän niskoitteli, jöröitteli… Minä en saattanut häntä siitä liiaksi moittia: siinä tilassa, jossa hän oli, hän ei saattanut muuta kuin joko olla nöyrä jokaista kohtaan, tahi karttaa jokaista. Kaikista kumppaneistansa hän katsoi ystäväksensä ainoasti erään sekä muotonsa että syntynsä puolesta vähäpätöisen, köyhän tytön. Muut neitoset joiden yhteydessä häntä kasvatettiin, ja jotka suurimmaksi kuuluivat eteviin perheisin, eivät hänestä pitäneet, vaan kiusottelivat häntä ja pistelivät niin paljon kuin suinkin taisivat; Asja ei antanut heille hiuskarvaakan perää. Kerran uskontotunnilla opettaja sattui puhumaan paheista. 'Liehakoitseminen ja pelkurimaisuus ovat törkeimmät paheet,' sanoi Asja ääneensä. Sanalla sanoen, hän jatkoi käydä omaa tietänsä; ainoasti hänen seurustelutapansa tuli paremmaksi, vaikk'ei hän tässäkään suhteessa juuri suuresti näyttänyt edistyneen.
"Vihdoin hän saavutti seitsemännentoista ikävuotensa; hänen ei enään käynyt jääminen kasvatuslaitokseen. Minä olin suuressa pulassa. Vihdoin hyvä ajatus juolahti mieleeni; minä päätin ottaa eron palveluksestani, lähteä ulkomaille yhdeksi tahi kahdeksi vuodeksi ja viedä Asja mukanani. Tuumasta toimeen; ja nyt minä oleskelen hänen kanssansa Rhein'in rannoilla, jossa minä koitan harjoittaa maalaustaidetta, hän taasen … veikistellä ja hullutella vanhan tavan mukaan."
— Nyt minä toivon, että te ette tuomitse häntä liian ankarasti, sillä vaikka hän teeskenteleekin ikäänkuin kaikki olisi hänestä saman tekevää, hän kuitenkin panee suuren arvon siihen. mitä muut, varsinkin mitä te hänestä ajattelette.
Ja lempeä hymy ilmaantui taas Gagin'in huulilla.
Minä puristin voimakkaasti hänen kättänsä.
— Niin on asian laita, virkkoi Gagin jälleen: minä olen pahassa pulassa hänen suhteensa. Hän saattaa kuumia hiiliä jalkojeni alle, tuo tyttö. Tähän asti kukaan ei ole miellyttänyt häntä, mutta silloin on hätä käsissä, jos hän rakastuu johonkuhun. Minä toisinaan todellakaan en tiedä, mihin minun on ryhtyminen hänen suhteensa. Taannoin hänen päähänsä pälkähti ruveta vakuuttamaan minulle, että minä olin tullut häntä kehtaan entistä kylmemmäksi, sekä ett'ei hän rakasta ketään muuta kuin minua, että hän ainiaan on rakastava ainoasti minua. Ja tämän ohessa hän rupesi niin itkemään…
— Tämä se siis oli … oli juuri päästä huuliltani, minä purin kieleeni.
— Mutta sanokaapa, pyysin minä Gaginia: koska kerta avosydämisyys vallitsee meidän kesken — eikö hän todellakaan ole tähän asti mieltynyt kehenkään? Pietarissa hän varmaan on nähnyt paljon nuoria miehiä.
— Nämät juuri häntä eivät ensinkään miellyttäneet. Ei, Asja vaatii itsellensä sankarin, epätavallisen ihmisen — tahi maalarin kuvaamaan vuoren rotkossa istuvan paimenen.
— Mutta olenpa jo kyllin laverrellut ja pidättänyt teitä, lisäsi hän nousten.
— Kuulkaapa, sanoin minä: — menkäämme teidän luoksenne, minun ei tee mieleni kotiin.
— Mutta teidän työnne?
Minä en vastannut mitään; Gagin hymyili hyväsydämisesti, ja me palasimme L:ään. Nähdessäni tutun viinitarhan ja valkoisen rakennuksen vuoren huipulla, jonkinmoinen suloinen tunne valtasi minut — niin, minun sydämessäni tuntui niin suloiselta, ikäänkuin joku olisi äänetönnä vuodattanut siihen lievitystä, Mieleni keveni Gagin'in kertomuksen jälkeen.