The Project Gutenberg eBook ofAslak Hetta: Kertova lappalaisrunoelmaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Aslak Hetta: Kertova lappalaisrunoelmaAuthor: Larin-KyöstiRelease date: December 30, 2019 [eBook #61047]Most recently updated: October 17, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ASLAK HETTA: KERTOVA LAPPALAISRUNOELMA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Aslak Hetta: Kertova lappalaisrunoelmaAuthor: Larin-KyöstiRelease date: December 30, 2019 [eBook #61047]Most recently updated: October 17, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen
Title: Aslak Hetta: Kertova lappalaisrunoelma
Author: Larin-Kyösti
Author: Larin-Kyösti
Release date: December 30, 2019 [eBook #61047]Most recently updated: October 17, 2024
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ASLAK HETTA: KERTOVA LAPPALAISRUNOELMA ***
Kertova lappalaisrunoelma
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909.
Aslak Hetta, päivänpuolen poika, kasvoi Saamemaassa, sadun maassa, missä pilviin pyrkii passevaarat, missä joet huuhtoo kultasantaa, missä kultaa kiiltää sydämmissä.
Bigga, hento äiti tunturilla siitti lumimyrskyss' yöllä pojan kahlatessaan Urtivaarall' yksin, mistä Alattion lähteet kumpuu juosten kohti jäistä valtamerta.
Sikskö ikuisuuden kaihon sai hän, sieluun myrskynraivon tuhotöihin kätkyessä kodan hämärässä leikkiessään yksin helminauhoin tähtein tuikkiessa räppänästä?
Kodan noessa hän yönsä itki, yksin yleni ja yksin kulki, tukka tumma, karhea kuin jouhi, heilui hiilimustain silmäin yllä, jotka hohtivat kuin huuhkan yöllä.
Lauri Hetta, Biggan toinen poika avo-sinisilmä, haavemieli kulki uneksuen haltioista, sinipiioista ja prinsessoista joen äyrähillä vesaikossa.
Mutta kisoissa hän solakkana notkui sorjana kuin nuori hirvi, huima veri paloi poskillansa, kun hän nauroi, silloin neidot nauroi, hymyilipä vakaat vanhuksetkin.
Svakko vaari, vanha salanoitaantoi Aslakille valkeen poron."Biegga" porollansa ajoi Aslakkilpaa tuulen kanssa tuntureillayli jäätikköjen, jänkäin, soiden,
taikka sivautti suksillansa, heilui peskin liepeet, punahiippa pojan ponnahtaissa hurjin huudoin jyrkänteeltä ilmaan läpi ryöpyn, läpi kuilun kauvas alas laaksoon.
Jälkeen jäivät porokylän pojat:Mauna Sompio, mi aina kulkityynnä, väkevänä niinkuin virta,uskollisna niinkuin päivä yötäseuras hurjan Hetan äkkiteitä.
Mauna Maggan poika, pystyposki, vahva, vanttera kuin uroskarhu kaatoi nuijin pedot, vaani ahmaa, ystävyydess' syvä niinkuin lähde, vihapäissään raivokas ja raaka.
Aslak Rista kolmas kasaveikka, lyhyt, kiivas, ketterä kuin kärppä, matki riekkoja ja peurain ääntä, joikui iloissansa päivät pitkät, kujeili ja muita nauratteli.
Matte Jouna, viekas, kade, arka, ovela ja viisas juoniniekka, muutti mieltä niinkuin naali karvaa, vaihtokaupoissa hän petti muita, teeskenteli tyyntä ystävyyttä.
Kera kumppanien kasvoi Aslak, nousi muita päätä pitemmäksi, kulki käskijänä, kuninkaana, vaiti ahersi hän kotosalla kotatulen luona umpimielin.
Kuunteli kun viisas Svakko kertoi jumaltarinoitaan Ibmelistä, joka asuu tähtitaivaan yllä, hallitsevi suuren kaikkeuden, jok' on elon, kaiken voiman lähde.
Puhui Tiermeestä, mi vuoret murskaa,höystää saamin porolaidunmaita;Maderakasta, mi taivahiltaihmiselon hengen maahan saattaa,siirtää sikiöhön, äidin kohtuun.
Jabme-aimosta hän hiljaa haastoi: siellä vainajill' on kolkot kodat, sieltä noide'n henki saattaa nousta elävitten maille mahdillansa taasen paimentamaan porojansa.
Saivo-aimosta kun Svakko kuiskas,syttyi lämmin loiste silmihinsä;Saivovaarass' asuu Saivokansariemullisna, njallat täynnä riistaa,siell' on olo kaikkein onnellisten.
Siell' ei puute ole jäkälästä, pyhät petrat kimmaa pensastossa, aika autuas on pyytäjälle, ikinuoret naiset, ikinuoret miehet syö ja nauraa, nukkuu taljoillansa.
Siellä onnelliset, vanhat noidat tanssii haltioissaan saivoin kanssa arparummun hiljaa helistessä, sinne halaa Svakko iki-koittoon kerran kaatuessaan hyiseen hankeen.
Niin se kertoi Svakko, karvarinta, Aslak nukkui, näki hurjaa unta muinaisajan saamisankareista, henki liiti unen hämärissä tähtein tuikkiessa räppänästä.
* * *
Mut kun Svakko vaari oli poissa salateillä öisin seitain luona, hiipi Bigga emo pojan luokse, kertoi Jaaku taatast' tarun hellän paraimmasta valaanpyytäjästä.
— "Kerran susi surmas taatas porot, toiset ajoi kauvas tuntureille, silloin taatas poltti vanhan seidan, avuks huusi Herraa niinkuin Jaakob, paini yksin yöllä Hengen kanssa.
Meni pappiin, otti kiesuskasteen, vaan ei rauhaa enään koskaan saanut, loput karjaa tappoi pororutto, silloin taatas otti parhaan poron, ajoi humalassa meren sulaan.
Ah, ma muistan hänen hyvyytensä,häät ja ensi yömme taivasalla!Vihan sanaa en ma koskaan kuullut:'Biritista, loddatsham, mun lintuin!'oli viime, hellä hyvästinsä." —
"Miss' on taata? — Missä syntyi Kiesus?"kysyi Aslak. — "Taivaissa on taata.Taivaan isä antoi poikasensa,laittoi asunnoksi kultaluolan,siellä Kiesus istui opettaen.
Valkeet porot niinkuin taivaan tähdetkiersi kiesusluolan valokehää. —Rakastihan Kiesus saamikansaa,rauhass' saami maistoi poronkermaa,poro sieti sutta, riekko haukkaa."
"Miksei Kiesus jäänyt ijäks tänne?"kysyi Aslak silmin säteilevin.— "Taivaan taata kaipas poikastansa,nosti kultapilveen Kiesuksemme,pyhäpulkassaan taas palaa tänne.
Loddatsham! Mun oma lintuseni,sinussa on noidan tuliverta.Armas Aslak, varo Svakon seitaa,Gedgge-Ibmelia, kirousta,joka sielus kaartaa… nuku Aslak!"
Aslak nukkui. — Kauvan valvoi katsoi poikaansa kuin Kiesuslasta, uness' Aslak puhui Saivomaasta. Aamull' Aslak lähti hurjaan ajoon Biegga porollansa tuntureille.
— "Aslak, nyt on aika! — Bigga poissa Sompioss' on Magga emon luona, hiivi pyhän kotaoven kautta, siit' ei vielä koskaan nainen hiipinyt, nyt sun saatan suuren seidan luokse!"
Svakko kätköst' otti arparummun,jonka nahkaan oli nästäeltytähdet, kuut ja metsät, karhut, kodat,Stuorra junkkeri ja Tiermeen limpsiöt,Päive itse, Päiveneita'n kehä.
Kodan luota otti Aslak sukset, selkään sälytti hän poronsarvet, tuliluikun; hiljaa hiihtelivät pohjaan neitsytpuhtaan, valkeen erämaan niinkuin kaksi harmaan tummaa täplää.
Metsäss' oli hiljaista ja pyhää, luonto niinkuin kirkko arkimena, puista lumi putos pelästyttäin riekkoparven; valkeen siiven suhina kasvoi kohahdellen puusta puuhun.
Tiell' ei viittaa. Käyrät vaivaiskoivut kiemursivat alta kirkkaan hangen, taivaanrannall' loisti verijuova vuoriketjun yllä, joka kohoten nousi passevaaran loivaan huippuun.
Sitä kohden nosti Svakko kättäänniinkuin mykkään, pyhään manaukseen.Laskettihin laaksot, nevat, harjutyli tunturpurojen ja rotkojen,huippu hohti, latu taakse taittui.
Svakko puhui tiellä tarinoiden: "oli hyvä ennen ollaksemme, saami seidallensa uhrin antoi, rauhan saimme, porot siittyi sadottain, järvet, metsät antoi meille mieliriistaa.
Naali ajaa pientä peltohiirtä, näätä Oravaisen pesään pyrkii, perma, pirkka poltti meiltä metsät, pahat paapat poltti pyhät seitamme, petti kauppi, veron vaati vouti.
Minä yksin poltan pyhän uhrin, siksi, Aslak, sikii taatas porot, tuhansittain käy ne tuntureilla, meill' on lihaa, kenkäheinää, jäkälää; synnyit, Aslak, suuren tähden alla.
Astu vastatuulta niinkuin poro, ristituuli tuo sun lähtökohtaan, kulje niinkuin yksinäinen polku ali matalimpain kanervikkojen, yli korkehimman tunturinkin.
Staalovaarass' asuu syöjä Staalo, kun saat voiman, painu erämaahan, vaadi yksisilmä, paltsasilmä väkipainiin, hälle aartees ilmaise, itse aarteensa hän ilmaiseepi!
Ja kun voitat Staalon yksin yöllä,iske sauvallasi Staalovaaraan,aukenevi vuoren sammalseinä,Lapin kultakruunu kiiltää vuoressa,voiman saat, maan kunnian ja kruunun!
Kulje sitten loihduin, taidoin, taijoin,voita vouti, solmi paha paapaVosleva, kun lyö hän pampullansa.Katsos, tuolla, pohjanpalon puolellaharmaa kummitus jo kohoo ilmaan!
Tuolla kaukana näät Guoddageidnon,siellä ruijat saami-isäin puistarista-ibmelille huoneen veistää,kultahirsipuu jo harjall' irvistää,Tiermes lyököön kirkon kansoin kaikin!"
Puhui Svakko. — Vaaran paltahalle kohosivat. — Alle vaipui metsät, joet, laaksot; kaukaa kodan sauhu nousi niinkuin hieno rihma ilmoihin, hangen helo hohti päivän alla.
Vuorensolaan miehet solahtivat lähestyen seidan pyhää paikkaa, paadell' loisti valkee, irtain kivi kuin ois Maderakan käsi muovaillut pään ja kaulan, kuolleen ihmishahmon.
Svakko nousi pyhään aitaukseen.Naarashaukka teräsharmain katseinleijui korkealla seidan yllä,Aslak nosti tuliluikun silmilleen,pauke kuiluun kimpos sadoin kaijuin.
Niinkuin kärppä juoksi puukoin Svakko,nosti linnun, viilsi pään ja siivet.— "Ryömi, ryömi, Aslak, seitaa kohden!"Svakko maassa ryömi kohti kiveä,korkeana astui nuori Aslak.
Seidan eteen Svakko sarvet laski, kiven nosti, siirsi havut alle, haukan verellä hän seitaa kastoi; otti arparummun, tanssi houreissaan, höpisi ja joikui jumalalleen:
"Vaadin, vaadin! Pärrää pyhä soitto!Gedgge-Ibmel! Tanssin uhritanssin.Puorist! Hastam, hastam kiäta-keesit,kahden puolen harjun huuto kasvakoon,vaadin, vaadin, käsivoittosille!
Anna meille hyvät pyyntipaikat, asuinpaikat armaat asuamme, vuoda, vuoda maahan pyhä voima, näytä kätköt, nosta maasta aarteesi meidän Aslakille ainuiselle!
Kannan siivet, sarvet, veriuhrin, pään ja jalat, suonet, solut annan, v anna sinä hälle ikivoima, ettei pysty saitat, surman vasamat, kirkkomiesten miekat, sotasauvat!
Ettei risti eikä raivo, ruttopysty poikaseemme, vaadin, vaadin!Pyhän seidan verin voitelen ma,syöt tai olet syömättä, niin sittenkinolet ijäti mun Ibmelini!"
Svakko maahan heitti arparummun,voihki vaahto suussa huumeissansa,vaan ei loveen langennut. Hän nousi hiljaa,katsoi Aslakkia kammo kasvoillaan:"Aslak, Aslak, mikset, kurja, ryömi!"
"Min' en ryömi niinkuin mato maassa, ei oo henkeä sun seidassasi, itse olen oma Ibmelini, oman kunniani itse kohotan, itse päähän painan saamikruunun."
Aslak laaksoon antoi suksen luistaa,pyrki pohjan puoleen, Kautokeinoon,pitkä varjo vaipui lumiryöppyyn.Svakko huusi, omaa ääntään kuunteli,vanhaa latua taas vaivoin hiihti.
Kotaan tullessansa soppeen istui, pyysi suolaa silmää pestäksensä, jott' ois onni toiste suotuisampi. Kaksi yötä avaruuteen tuijotti, kaksi pitkää tuhatvuotisyötä.
Kasvoi poron kanssa kilpaa Aslak, kasvoi mieheväksi mieleltänsä, tuli miehuusajan rajut riemut, paisui käsijänteet, kasvoi järki, kasvoi itsetunto, intohimo.
Häikäämättä hoiperteli Aslak läpi elon helvetit ja taivaat, liha-viinapatain ympärillä tuhlas taukoomatta miehuuttansa heimon miesten, naisten nuotioilla.
Ylpeyden suuri, musta henki, seikkailun ja vallan, voiton halu tuli viluiseksi vieraaksensa sielun asuntonsa sokkeloihin, pois hän hääti kaikki hyvät henget.
Milloin katui, kammoi kuolemata, milloin kirosi hän kohtaloa kuin ois Kainin merkki otsallansa, kulki rauhatonna, etsi rauhaa, erämaasta etsi Aslak rauhaa.
Oli joulun aatto. — Taivas loistituhansine talituikkuinensa,Haldivaaraa kohti ajoi Aslakkarttain pappiloiden joulupuuta,etsiäkseen surmaa korven yössä.
Silloin äkkiä kuin taijoin välkkyi valo-ilmiöitä kaikkialla, kaikki iltahämärässä hohti ruusuvalossa ja varjotonna, näköhäiriöitä näki Aslak.
Omat mielikuvat kuvastuivat, sielun silmiin taittui sadat synnit, ja hän vavahti ja vaikeroitsi, näki jalokivi-kiesusluolan, ja sen eessä seisoi jättiläinen.
Staalo yksisilmä, ihmissyöjä, musta peski, patalakki yllä nosti ilmaan piilukirvestänsä, joka kasvoi kohti taivaan kantta yli Haldivaaran heljän huipun.
— "Mitä katsot, mitä muistat, mietit?"kysyi lempeästi ääni takaa.Aslak kääntyi, näki heimonmiehen,pyhän, herännehen vaeltajan,joka poroansa talutteli.
— "Staalo, Staalo! Etkö näe häntä, jättikirvestä ja jättisilmää, joka hehkuu niinkuin hiiden ahjo, jos oot ihminen, niin auta mua, mutta sano, mitä itse katsot!"
— "Näen kirkon täynnä pyhää kansaa,saarnastuolissansa seisoo pappi.Kookas, kaunis niinkuin keskipäiväLapin tunturilla kevään tullenon Laestadius, kun sana sattuu.
Sattuu niinkuin vaaru mätään puuhun,nostaa uudet vesat tyven tynkään.Surun, ilon äänet kaikkialtavastaa herätyksen korvenhuutoon,peto kyyristyvi peloissansa,
etsii paikkaa, mistä ääni tulee, vastausta ei saa ihmisiltä, vastauksen saa se vuoriltansa, huutaja kun huutaa: parantukaa! korpivaarat vastaa: parantukaa!
Huutaja kun huutaa kauvas yöhön, louhet luuhistuvat, kivet itkee, amtat, voutikunnat kiukuitsevat, pitopöytäin luona vapisevat runoniekkapiispain kultahiipat.
Pyhä huutaja hän haastaa kieltä kovaa, raakaa, jota ymmärrämme, henkensä on meidän heimohenki, usko oikea ja onni, rauha asuu erämaiden asukkaissa.
Porovaras kääntyy pimeässä suurta Tuomaria pelätessään, juomari luo hankeen tulijuoman; hopeemaljat, sormukset ja käädyt köyhä, saita uhraa uskon työhön.
Noille pulmusille, pääskysille, jotka valittavat rajusäässä, lupaa Lauri Leevi paapa armon, saattaa syntisen ja heikon heimon ijankaikkisuuden rantamille.
Kuule, kuule, mikä riemu, nauru, mikä perikadon kauhu nousee rikkirevitystä rinnastasi, näetkö armon merkit, taivaan merkit, liikutukset sanan sattuessa!
Ihmisraukat eksyy synnin yöhön, yhdyttyään, erottuaan aina teiltä tietämättömiltä palaa suureen siskoissarjaan, veljespiiriin, syleilyhyn lunastetuin laumoin.
Seuraa mua heimon heikko veli,Aslak Hetta, kovan onnen orpo!"— Aslak hytkähti ja lausui hiljaa:"minä seuraan korven kulkijata,minä kuulen, kutsuu huutajasi."
Aslak käänsi poron vastatuuleen, ajoi hiljaa Kaaresuvantohon, näki pienen kirkon joulutulet, pyhiinvaeltajamielin Aslak tuli katujana iltasaarnaan.
Näki kaikki niinkuin unessansa, valo välkkyi hälle, sydän tunsi niinkuin taivaan ilon esimaun, kuunnellessaan korven huutajata unohti hän kaikki, ajan, paikan.
Kuin ois vuori ollut saarnastuoli, oma elämänsä ollut koski, jonka partaalla hän yksin itki, kirjavina kuvat ohi vyöryi, sadat äänet soivat sielussansa.
Kurimuksen alta sukelsivat maahiset, mi kynsi kodan seinää, tuntui käryn, kulon, ruumiin haju, kellui veneet; kehdot, ruumiskirstut vaipui nurinniskoin kosken ryöppyyn.
Kuului rivot joijut, rumat kutsut, kuului Biggan hellä kehtolaulu, sääskein, metsälintuin soidinsoitot, suden ulvonta ja juomaremu, luonnon kuoron sorasointuäänet.
Kunnes urut kautta kirkon kaikui, ilon pasuunoina vyöryi virret, joita enkelit ja lapset lauloi, koski lempeämmin kaukaa säisti, sihisi ja soilui suvantoihin.
Niin nyt Aslak tunsi astuessaan kirkonovesta, kun kaikkialla näki iloisia katsantoja, ja hän tunsi tyynen, kumman rauhan, luonnonlapsen suuren luonnon rauhan.
Kotiin ajoi Aslak aatoksissaan, tuli raikas tuuli joen jäältä, pyyhki kirkkahiksi kirkkohoureet, silloin havahti hän pulkassansa, muisti epäilynsä erämaassa.
Muisti Svakon, Staalon harhakuvan.Vanhat tarinat ja ihmesadutentisyyden yöstä kohosivat;erämiesten, noitain rintalapsitunsi uhman taas ja epäuskon.
Onko kaikki hetken heijastusta,onko hetki ikuisuus ja kaikki?Niin hän hiljaa kysyi itseltänsä,huokasi ja katsoi taivahille,missä aamutähdet verkkaan sammui.
Poro juoksi hiljaa läähättäen, pulkka tuuditteli hänet uneen. Pitkät napaseudun yöt ja kauhut, ihanaiset suvipäiväin valot taistelivat salaa sielussansa.
Hylkeenrasvalampun tuli tuikki Kautokeinon pappispuustellista, tuvast' töytäs rippikoululapset, Lauri Hetta, Rista, kaunis Kadja, rikkaan Juoksa Vuollenpojan tytär.
Pihamaalla papin tytär Inkakesytteli virmaa porovarsaa,kaatui, nousi, nauroi lumisena,Lauri hihnaan tarttui, ohjas porontasajuoksuun kirkkolahden jäälle.
Kadja notkahdellen tiellä kulki kaikki rippipojat kintereillä, veikeili ja velmui; koko liuta piehtaroi ja paini kinoksissa kilpaa juosten joikuen ja naurain.
Mutta tiellä astui Hvoslev pappi, äsken nimitetty kirkkoherra jyhkeen Klement Gundersenin kanssa kirkolle, min telineitä juuri kirveskalskein maahan purettihin.
Kauppi Ruthin talost' ilon remu kuului pihaan oven auvetessa, siellä Vasse, Ruthin puotirenki kauppas värjättyä tulivettä, piiput, pullot kiersi suusta suuhun.
Buchti nimismies, mi ullakolla asui Ruthin, nuoruusveikon luona, juomasankari ja pamppuniekka hoippui pönäkkänä pöhönaamoin viinatupaan katse kiiluvana.
Siellä istui Aslak sekä Mauna,Aslak kuvas korpinäkyjänsä,joulukirkkoa ja lakisaarnaa,tunnontuskaansa ja kilvoitustaan,rauhaa, epäilyksen ristiriitaa.
Matte Jouna yksin syrjäss' seisoi,laski riksejään ja taljain hintaa,kuulostellen miesten pakinoita,kuiskas Buchtin korvaan, pihaan hiipi,Buchti astui Aslak Hetan eteen:
— "Mistä matka? Kaaresuvannosta?Tuotko tänne hullun papin uskon?Nään sun nöyrän uhkas, vihas arvaan.Varo, ettes joudu kruunun kouriin,kyllä pampuin kiskon kiihkon päästä!"
— "Kuule Buhtta, nyt oot kiihdyksissäRuutan viinasta, min salaa tuotte,kuningas sen kielsi kuulutuksin!Nyt sen kuulit vaikka hengen veisit,toiste tavataan, nyt papin luokse!"
— "Minä täällä olen kuninkaana!Ulos täältä, ulos joka sorkka!En ma pelkää noitain pahaa silmää",sanoi Bucht ja vaipui hoiperoidenporontaljalle ja vaati viinaa.
Mutta kirkkoon astui Aslak Hetta,katsoi ällistyen seiniin, kattoonkuin ne painaneet ois hartioita,näki Hvoslev papin kookkaan varrenristikäytävällä, kulki kohti.
Mittailivat miehet toisiansakiirehestä hamaan kantapäähän.— "Mitä etsit?" "Olen Aslak Hetta!"— "Kirkonkirjoista sun hyvin tunnen,et käy ripillä, et usko Luojaan."
— "Sinun uskosi on kirkon usko, minun uskoni on itsessäni, matala on sun kuin tämä kirkko, korkea on mun kuin tunturini, min loi Luoja meille alku-aikaan!"
— "Röyhkeä ja korska on sun henkes,napiset ja pilkkaat Jumalaasi,lienet vanhain noitain perijuurta,itsekkyyden templin harjaan nouset,Gehennaan sun pakanuutes syöksee!"
— "Itse itses nostat Luojan sijaan,mustatakki, kitsas pamppupappi!"Hvoslev pahkasauvan ilmaan nosti:— "Niin siis kuritan sua vihassani,niinkuin Herra korvess' Israilia!"
— "Mikset lyö! Mun luulet voivas ajaasauvallasi taivaan valtakuntaan!"— "Nyt en lyö, nään sielus surkeuden,mene korpeen, mieti elämääsi,nöyrry, tule sitten kansliaani!"
— "Näin ma tulin, turhin töin ma menen, en ma saanut sulta, mitä etsin, etsin ihmistä, näin kylmän kuoren, mutta toiste tulen tavoin toisin, kun on Herran suuri päivä tullut!"
Aslak meni. Hvoslev puisti päätään:— "Katsos, Klement, näin Laestadius niittääuhalla, min kylvi karuun maahan.Harha-oppi riivaa ristikansan,sitä aatellessa sydän itkee."
Klement koulumestar virkkoi silloin:— "viel' et tunne tämän heimon mieltä,hyvä, nöyrä on se sielultansa.Katko rautakourin kiihkon taimet,luota minuun, Ruthiin sekä Buchtiin!"
Pihaan tultuansa Aslak Hettapyyhki otsaltaan kuin painajaisen.Kuin ois kangastuksen, unen nähnyt,nähnyt kiusauksen kauniin näynseisahtui hän rinnoin huohottavin.
Kadja upeana pulkassansa ajoi kirkkokunnaalt' alas jäälle, eellä Juoksa Vuollenpoika Panne kääri hihnan käden ympärille, pulkat kiikkui, hämyyn heilahtivat.
Aslak muisti Biggan hellät neuvot: "ota onni, vaimo nuorna ollen, etsi rakkautta!" — Aslak mietti yksinäistä yötään talven tullen, huokasi ja nousi suksillensa.
Kadjan sarvitiuvun ääntä kuullen kauan katsoi Alattion jäälle, Kadjan kuvan eteen papin hahmo nousi. — Yhteen puristi hän huulet, käänsi sukset kohti kotiansa.
Kevätpurot syöksyi laaksoon, liituvalkeina ne lirisivät ali pajun, läpi ruskeen jängän, missä viklat, kuovit, tiuhdot kirkui, juuria jo järsi sopulit.
Vaarain laell' loisti lumi, kiiruna jo lauloi tunturilla porovarsan ääntä jäljitellen, pounuun metsähiiret kaivoi teitään, sääsket tanssi riemuhäitänsä.
Kuilun partahalla loisti lapinvuokko neitsytvalkeana, tuoksui vanamo jo uneksuen sirkkain sävelistä, perhosistaan, poimijaansa ootti uuvana.
Alattio vihreänäjuoksi äitiänsä merta kohden.Aslak Hetta Matte Jounan keralaski veneellänsä huimat kosketyösenpuolen maahan matkallaan.
Kuohut kirkastivat silmän,kosken voima nosti vauhtiin veren,rakkauden hulluus ajoi miestäetsimään nyt itsellensä naista,Kadjaa, saamineittä ihanaa.
Kielavelgo, sinirintaLapin satakieli jokilaaksoss'soitti ikäväänsä naaraallensa,lauloi kesäöitten ihanuutta,kun ei päivä laske milloinkaan.
Yön ja päivän souti Aslak,kantoi venheen yli kannaksienniinkuin nuoren, keveen, oman vaimon.Nousi maihin, kuuli sadoin soinnuinpororiekin äänten kiikkuvan.
Huumeissansa Aslak kulkiJuoksa Vuollenpojan kodan luokse,porolauma liikkui niinkuin metsäkevätkiimass' sarviin sekaantuen.Kadja lypsi lempiporoaan.
Aslak kulki tytön luokse,hiljaa laski käden olkapäälle,Kadja kääntyi, nauroi, poro karkas,Aslak suopungin kun sarviin heitti,vaipui vauhko poro polvilleen.
Alakuloisina silmät katsoi Kadjaan, kun hän poron päästi, suopunki taas lensi sirppisarviin, laumaa piirittäen koirat haukkui, porot yhteen juoksi peloissaan.
Myrähdellen Juoksa Pannepisti päänsä kodasta, miss' äskenlaski rahansa ja nurkkaan kätki:— "Vihamiehinäkö vierailette?"— "Kosioina!" — Jouna vastasi.
"Puorre päive!" — "Puorist, puorist!"Tervehtivät miehet vanhaan tapaanposkiansa yhteen koskettaen.Juoksa karhuntaljan maahan laskikunniaksi kaukokosijain.
Vaiti istuivat, ja Jounaveti povestansa turskanrakontäynnä viinaa, kosjopiiput kiersi.Tulen ympärillä miehet mietti,Kadja kotaan hiipi arkaillen.
Taivas räppänästä siinti,miesten päiden päällä seisoi sauhu,karangolla riippui musta pata.Jouna puhui Kadjaa kiemaellen,Aslak tuijotti vain tulehen.
"Äsken Aslak tunturillaampui rautanuolen petran rintaan,heitti hajasarvi nuoren hengen,Aslak olallansa kantoi saaliinylpeänä kotikylähän.
Katkoi kaviot ja sarvet, heitti virtaan lohen leikkipuuksi, lihan antoi poika emollensa, sydämmen sen lämpöisen ja kuuman toi hän iloisena immelleen."
Kultasydämmisen korunheitti Jouna naurain Kadjan syliin.Juoksa myrähdellen lausui vihdoin:"En myö neittä yhden petran hintaan,minkä verran annat poroja?"
— "Täyden sadan antaa Aslaklunnaiks' sulle, Juoksa, aarteestasi."— "Anna koiralle, saat pahan sanan,kuusituhat mull' on entuudesta,lienee köyhä päivänpuolen mies."
— "Teurasporolla ma ostinhyvän hallin eilen!" vastas Aslak.— "En kuin koiraa osta kotinaista,mitä sanot, Kadja, tunturinikaikki aarteet sulle antaa voin!"
— "Mitä itket, Kadja, mene!Hullu olet, Aslak Jaakun poika,kädet tyhjät, aarteita vain päässä,vihaan päivänpuolen pöyhkää kansaa,Kadjaa et saa kuuna kulloinkaan!"
— "Ahne kaarne, olet, Juoksa,elit aikasi, et tunne meitä,tyhjin käsin kerran päähän painanLapin kultahiipan, silloin palaan,vien sun tyttäresi väkisin!"
— "Toinen vuos' ei toisen veli!Porovarkaat palaa aina tänne!"— "Varo kiukkuasi, kitsas ukko,niinkuin merisika hylkeen rasvaahimoot kultaa, kultaan hukutkin!"
Niinkuin musta ukkospilvilähti Aslak ohi katsomatta.Jouna salaa nauroi kujeellensa,kiihkoyrttiviinan tähteet kaatoisuuhunsa ja juoksi jälessä.
Kunnahalta Kadja katsoi kunnes Aslak katos viidakkohon, tuntui kuin ois päivä pilveen mennyt, kukka tummunut ja luonto surrut, sydän särkymistään pelännyt.
"Kili, kili… vaiti kello! voi, mun poloistani poroani, kelle lypsän, kelle joijun, nauran, kelle koruja nyt, kurja, kannan!" Kadja itki, vaipui pounulle.
Paarma ajoi poron merta kohden, vasten virtaa loiski vahva lohi, kuuma kaiho ajoi Aslakkia, ahkioon hän sitoi kotakankaan, padat, taljat, kaikki kotitarpeet.
Ajoi levotonna muuttain paikkaa, nälkä ajoi porot tuntureille, jäkälä kun oli loppuun syöty, talvimyrskyyn hukkui moni poro, minkä susi, ahne ahma säästi.
Lumipyry peitti niinkuin vuori koko kodan, silloin räppänästä lensi kipenät kuin oisi tuli leimahdellut aivan lumen alta, vuoren rotkoist' Aslak suojaa etsi.
Läpi lumen kamppaillen hän kahlas,Isa-märraa, merta kohden pyrki,mut ei hanget silmää hivelleetkään,isän kuolemaa hän usein mietti,tahtoi nähdä isän merihaudan.
Mauna, Rista ajoi yhtä matkaa,Jouna eksyi muka myrskyyn muista,löysi Hetan valkeen mieliporon,sen hän tappoi, kiersi Kautokeinoonmyödäksensä lihat kauppiaalle.
"Ylin ystäväni, Mauna, tiedät", sanoi Aslak, "leppymätön henki asuu minussa kuin isän hahmo, pelkään voimaani, se voima murskaa, voima sitoo niinkuin verivelka."
Mauna lohdutteli Aslakkia:"Aslak, ole mies, oot heimon päämies,vaikka kurjuus silmiis irvistääkin,häädä sielustasi Saulin henki,jääköön isäs muisto haudan yöhön!"
Niin hän sanoi, vahva rinta paisui,ystävyyttä loisti vinot silmät.Matka joutui, raidon päässä Ristajoikui: "nunu, nuu, nyt Alnasnjargaanpäästään poron kesälaitumille!"
Rista pulkassansa vaappui, haastoi leikillänsä riitaa Laurin kanssa kunnes lopulta he kimmastuivat, puihin taottuaan kämmeneitään naurain sopivat ja syleilivät.
— "Alattionvuonon rantamillakasvaa neitoja kuin muuramia!"nauroi Lauri, siihen Rista ilkkui:"oispa tuikku tulipakkaskylmään,Ruuta ilolientään väärin mittaa!"
Svakko oli vaiti, Aslak vastas: "kuin on meress' syvä isän hauta syvä mull' on suru, tahdon juoda, huku humalaan siis muisti, järki, juokse uljas poro Guoddageidnoon!"
Juoksi poro laaksoon rinteheltä,Kautokeinon kylään hämärissäpulkat leiskahtivat Ruthin pihaan,itse Ruth jo seisoi portahilla,tervetulleiks sanoi matkamiehet.
Aslak pöytään laski porontaljat,näädän, saukon nahat, kysyi hintaa.— "Kyllä sovimme me kaupoistamme,ota tuloryyppy, isäs tunsin,kunnon mies kuin sinä, suora, selvä!"
— "Tuoss' on sulle, kettu, ketunnahka!" tiuskas' Aslak, "kaada rakkoon viinaa, älä mittaa väärin tällä kertaa, mittani on täys', oot ehkä hyvä, mut on Buhtta sinun pahahenkes!"
Kalpenipa Ruth, mut sanoi hiljaa: — "väärin väität, mull' on hellä vaimo, pohjan perille toin hänet tänne, täm' on vilun maa, on monta lasta, täytyy elää. Vasse, kaada viinaa!"
— "Kaada Vasse, kerro kaskujasi taatastani! Terveiks Buhtta, pappi, ah, ma pakahdun, en täällä kestä, olkoot nämä maljat viimeiseni!" sanoi Aslak, lähti kumarassa.
Pitkään katsoi Ruth ja kulkipihan yli lempeen vaimon luoksi."Antakaamme hänen yksin olla",sanoi Mauna, miehet joivat loppuun,suoriuivat yöksi tuttuun majaan.
Mäen notkoon, joen töyrämälle kulki Aslak, hangelle hän istui, kurjuutensa maljan sakkaan joi hän kunnes juopui, kääri paksun peskin yli ruumiin, nukkui taivasalle.
Yöllä heräs Aslak, nousi pystyyn.Taivaan tausta, pohjan pielet paloi.Katsoi revontulten liehtomista,guovsakasakia katsoi Aslakkuin ois tuless' ollut oma rinta.
Rajut revontulet liekehtivät, tulikielet piirsi taivaankantta singahdellen kauvas korkealle, vivahdellen tulipunaisina, kuohahdellen korkein valovaahdoin.
Keskitaivas rikinkeltaisena, milloin veriruskeana värjyi, suureen solmuun kiertyi sädekimput, lännestä ja idäst' uudet liekit taittui ristiin alla avaruuden.
Häikäisevin liekkiaalloin kauvas taivaan napaan kohos tulimeri, läiskyi alas, painui pohjoisehen, nousi, uupui, vaaleni ja liukui tulikielin niinkuin tummaan kitaan.
Pohjoiselle taivaan rantamalle jäi vain leveä ja säteilevä kultakirjokaari luoden valon yli tunturien kauvas korpeen, yli Alattion, öisen kylän.
Vielä viime suuri sädekimppu nousi kohden tyyntä korkeutta niinkuin Luojan käden jättisormet ojettuina yli avaruuden, maisen kurjuuden ja jylhän luonnon.
Kauvan katsoi Aslak avaruuteen, henki kohos ikimaailmoihin, sielu kasvoi yksinkamppailussa, ihmenäyn, valon valtaamana polvilleen hän vaipui kylmään hankeen.
Tuli kevään ilmestyksen päivä, merilinnut lensi maata kohden, lota pyrki parvin kutupaikkaan, turska jäless' soilui, lotaa vaani, tiirat kirkui kiertäin saalistaan.
"Lota tulee!" huusi pyyntimiehet,viisihankaveneet työntyi mereen.Suuri kevät saapui Alnasnjargaan,saamein suvisaareen, unten saareenlempein suolatuoksuin hengähtäin.
Vuonon jäällä porot tuhansittainteutaroivat maitovasikoineen,lappalaiset juoksi koirinensamerkitäkseen oman vasikkansa.Missä Aslak, missä suopunki?
Juoksan porolaumain sarvimetsä liikkui lavealti yli muiden, yli muiden neitoin loisti Kadja, mut ei iloinnut hän loistostansa, kulki rantateitä suruissaan.
Jouna vilkui Kadjaa kademielin,puhui viekkain kielin rakkautta,kutsui valkeaksi poroksensa,Kadja ylpein suruin kiersi kotaan,Jounan silmät välkkyi vihasta.
Rantamilla meren kohistessa liikkui elämä ja outo into, toiset lappalaiset turskaa pyysi, toiset porojansa kesän kaitsi, illoin istuivat he kodassaan.
Missä käsi taikka katse yhtyi,syttyi silmät niinkuin kavevalkeet,henki hehkui, kulki suusta suuhunLauri Leevi isän kovat neuvot,sanat ankaruuden, autuuden.
Moni sydän, joka pahaan paatui, etsi kilvoitusta, kuritusta, moni kurja peritapa talttui, raju uskon riemu täytti mielen, miehet, naiset huusi tuskissaan.
Pyhiks sanoivat he itseänsä, suruttomiks sanoivat he muita, taivaan valtakunta heille luotiin; niinkuin ennen seitauhrein aikaan lankesivat loveen huumeissaan.
Lankesivat maahan, vaahto suussa hourailivat ihmenäyistänsä, hirmukauhun, herätyksen jälkeen julistivat jylhää jumaluuttaan, synnitöntä henkiruumistaan.
Jälkeen revontuliyönsä Aslak tuli Alnasnjargaan kiihkeänä, nyt hän seisoi yksin kalliolla kuin ois Sinainvuorella hän seissyt, kuin ois Luojan kanssa puhellut.
Meren takaa niinkuin sinimustat vuoret nousi pilvet. — Luotoin luona kävi kare, missä kuorsas mursut, pyyntimiehet iski keihään kylkeen, sadat hylkeet nousi pinnalle.
Taivas, meri tummui, tummui purjeet, jyrkkiin louhiseiniin jyskyi aallot pärskähtäin kuin pedon purstot ilmaan, myrsky ajoi maihin nuottamiehet, jymy soi kuin rautamoukarin.
Niinkuin lohikäärmerosvohaahdet tai kuin pienet saaret nousi valaat uiden napamaiden iljangoilta, ohi rosoisien, jäisten lauttain ajoi nälkä niitä eteenpäin.
Valas nousi vasten valasta ja kiimoin kohos pystysuoraan ruiskuttaen korkeet vesisuihkut sieraimistaan, loiskui, kellui, sukelsi taas veteen valkeet kyljet kiilsi kuohuista.
Silloin iski hylkeet, merisiat ahnein torahampain valaan kimppuun, raivoissaan se syöksyi rantaa kohden kidutuksen henget kintereillä, koskena soi aallot kupeellaan.
Hirviöiden kamppailua katsoiAslak, muisti isän julman surmankuin ois nähnyt valkeen ruumiinkatoavan ijäks syvyyksihinkäden kouristaissa harppunaa.
Eikä näe Aslak vuonon jäälläporolaumaa, Kadjan punahiippaa,Kadjan silmiä ei muista Aslak,korskeuden henki syvyydestäpuhuu hälle tuhon tekoja.
Kuin ois meri sielussansa soinutmyrskyn enteet paisui povessansa,kokoon puristi hän ruskeen nyrkin,hukkukohon maa ja meri, taivas,nyt hän oli valmis valassaan!
Silloin nousi Svakko paaden takaa,kutsui häntä hiljaa äänellänsä:— "Aslak, joko löysit salasanan?"Aslak kalliohon polki jalkaa:— "Mene musta henki luotani!"
"Ole varuillasi!" lausui Svakko,"ylpeytes yltyy hulluudeksi,veritöin et voita kultahiippaa,pappi manaa sinut mahdillansa,uhkaa hahmonakin haudasta!"
"Jollet taivu, Svakko, jollet herää,jollet polta seitaas, jollet suostuLauri Leevin uskoon, niin sun pieksenniinkuin syyhyisen ja vanhan koirantai sun heitän meren syvyyteen!"
Pelästyen Svakko kuiluun luisui.Aslak astui alas Sinailtansaniinkuin ois hän Mooses, joka rikkoolakitaulut, piirtää tulilauseinuudet käskyt ihmiskohtaloon.
— Mikonpäivän aikaan palas saamitkotipuoleen niinkuin muuttolinnut.Rajall' ajoi Buchti heitä vastaan,vihaa täynnä huus hän Aslakille:"haastan sinut ensi käräjiin,
päästit poros kainulaisten maille,heinäsuoviin, millä sakkos maksat!"Aslak: "haastan Ruutan viinan myöjän,Lapin kukkaroiden tyhjentäjän,Lapin veren juojan käräjiin.
Muista tuoda vanhat, väärät mitat, jotka Ruuta osti krouvarilta, joka juotti taatan, tuotti surman hälle, sitten tulee joskus oma vuoros, muista, Luulajassa mitä teit!"
Raito liikkui. Tuijotteli tyynnä Mauna, Svakko, Lauri nimismiestä, joikunut ei iloissansa Rista. — "Tromsan piispalle vien terveisesi!" tiuski Buchti, ajoi kotiinpäin.
* * *
Pappilassa istui Inka neiti, Selmalaulua Franzén'in luki, muisti kesän yksinäiset päivät, vuorten kattilaan kun päivä paahtoi polttain jängät siniruskeiksi.
Näki viileen keltakirkkaan syksyn, kielavelgo lauloi viime virttään etelästä, ruusupensaistansa, sitten muutti, ettei kukaan tiennyt, hullu riekko nauroi yksinään.
Erik Sorolaisen postillata luki Hvoslev, virkkoi vaimollensa: — "lohen tuulaalle en tänään lähde, turhaan katson, turhaan ootan tässä lappalaisten kotiintuloa.
Harva tulee mua tervehtimään, moni ajaa ohi katsomatta, ymmärrä en tätä seurakuntaa, tämä velhomaa on suruhuone, talvi lähestyy taas majaani!"
— "Päivä poissa, kuihtuu kaunein kukka", virkkoi hieno, kalpee papin rouva, "kuka kestää Ruijan pimeyttä, tänne tullessani tuntui siltä maa kuin paennut ois tieltäni?"
Ingan silmään nousi heljä kyynel,vieri säkeille ja hukkui helmaan,leikkikumppaniaan turhaan ootti,Lauri Hettaa tähyi turhaan Inka,huimaa villiporon ajajaa.
Lumihöyteet niinkuin valkeet perhot leijui ruutuun, hohti pihakenttä, kaukaa ulvoi susi, talven enne. "Selvä tie, ei tässä itkut auta!" Hvoslev nousi, sulki postillan.
Kautokeinoss' oli syksymarkkinat. Yliskamarissa Buchtin luona istui koulumestar Klement sekä Thude Nordvi, nurkkasihteeri ja ilveniekka renttu, pari passaria juopotellen.
Rommitodit höyrysivät, Bucht vain joi,Klement arvokkaana harvaan maistoi."Nonne plenum optimum sit, ubi omnes pleni!",luutullansa lallatteli Thude Nordvi,"ubi omnes pleni!" säisti kuoro.
— "Täällä tuntureilla täytyy juoda vaan, täällä ränstyy vanha virkaruumis, ränstyy koko elämä ja voima, tunne, tahto, kuuroille mun huilullani täytyy soittaa, tiedättekö, kuka oli Mozart!"
Nosti huilun huulillensa paksu Bucht,sorasäveleitä siitä päästi,heitti huilun nurkkaan, iski pyötään nyrkillänsä,Thude otti huilun, pöydälle hän nousi,heilutti kuin huutokauppanuijaa.
"Kuules Bucht, nyt oon sun herra tuomaris:— 'onko viime käräjien jälkeenkihlakuntaan monta lehtolasta synnytetty?'— 'Ruthin palkkapiian lapsi, jonka isäksrahvas väittää itse nimismiestä'.
Joka kulmakunnan löysät tyttäret,pienet pikisilmänoidat tunnet.Varo, Ruth sai monen riksin sakon käräjillä,Aslak Hetta, Mauna, uskon urheet miehetvievät meiltä viimein piiat, viinat!"
— "Piispankäräjillä saa ne tuomion,nostan joka roiston hirsipuuhun,hitto, juokaa, en ma noitaa pelkää,taikamestari ma olen, paukautan kättä,Lapin nainen raivostuu kuin hullu!"
"Nämä villikissat meitä kiihoittaa, viina tylsistää", niin ilkkui Thude, "moni vouti tääll' on hulluks tullut harmissansa, miks sai veli Luulajassa virkapassit, täällä poronliha maistuu puulle!"
— "Luulajassa pieneen rahapulaan jäin,kruunult' otin hiukan etukäteen,viikon join, mut tuli kohmelo ja tilinteko,Ruth, hän täytti vaillingin, siis Ruthin malja,ja nyt veronkantoon! Kadjan malja!
Juoksan riksit eivät mulle unta suo, kota paloi, nyt se kitupiikki kätkee vuoriin aarteet", puhui Bucht ja hoiperrellen kiskoi ylleen vanhan sinipoimutakin kiiltonappisen, läks markkinoille.
Markkinoilla metsäkansaa vilisi,erämaista tuli mekkomiehetInarista saakka kaupantekoon, ilonpitoon,hiljaisuuden yössään ihmeseikkailuistaannauraakseen taas koko pitkän vuoden.
Eri ryhmin kulki tietään heränneet tummin peskin, tummin karsain kasvoin, halveksien halpaa tyhjää maalliskomeutta; suruttomat joikui, huolt' ei huomisesta, kirjopunaisina puvut hohti.
Joen jäällä porot kilvan kiitivät, riimutupsuin alla kellot kiikkui, vöissä, kauluksissa päärmikorut, helyt heilui, kautokeinolaiset riensi jäälle vastaan, veivät vieraan tupaan, poron metsään.
Ajoi saita Juoksa huutain pulkastaan:"pojat tulkaa, viekää porot talteen!"Pojat väisti: "ei se koskaan anna vieraslahjaa",vihdoin Vasse ajoi porot Ruthin pihaan,mutta Kadja nousi niinkuin päivä
jälkeen pitkän hämyraskaan Lapin yön.— Hylkeennahka verhos pulkan sivut,koruommeltuina Kadjan porovaljaat helskyi,Kadjan päässä kapper, suippo sinilakki,kaulass' siebenavte, ahmankaulus,
keltapalte-paulapieksut jaloissa, yllään tulipuna sarkakäyhti, hopeevyö ja käyrä sarvituppi vyötäröillä; tuli niinkuin raikas viima tunturilta, niinkuin morsian, mi etsii ylkää.
Aslak tunsi kuin ois käärme pistänyt, ken on paratiisin päivän nähnyt, joku enkeli sen ajaa miekallansa yöhön, kurjuuteen ja kylmään, mietti Aslak, väistyi yrmein mielin ohi kauppatupain.
Siellä petoskauppaa salaa hierottiin,kirkkotuvista hän remun kuuli,äitelyyden, pelon, inhon, ylpeyden tunnetäytti mielen, raskain askelin hän astuiBuchtin veronkantopöydän ääreen.
Veroluettelo eessään istui Bucht jakkaralla, tutki rahain leimaa, mahtavana lyöden nyrkkiä hän kokos ortit, kun hän riksit otti, paistoi naurisnaama, vilkui tihrusilmin impiin vuoroin.
Aslak pöytään laski rahat massistaan.— "Ei nää riitä, kaiva tarkkaan taskut,rästiä on sulla vielä, muistan, entisistä!"— "Lumimyrskyyn multa paraat porot hukkui,huono oli meren kalasaalis."
— "Maksa pois! Sun tunnen, lurjus, ennestään,rahat pois tai ryöstän koko kodan!"— "Ota peski, ota porot, ota pettuvelli,ota silmä, ota vielä sydän multa,mies oot, jos voit vielä hiukan vuottaa!"
— "Minä maksan", sanoi Mauna sävyisään.— "Sin' et maksa mitään!", tiuskas Aslak.— "Aslak maksaa vasta Herran viime tuomiolla",ilkkui muuan lattanenä lappalainen,yli joukon heitti Mauna miehen.
— "Hullut! Sopikaatte itse riitanne, patukka ois teille paras laki, menkää kotiin, nyt ei aikaa, huomena ma jatkan!" huusi Bucht ja etsi samein silmin Kadjaa, muisti Thuden, hoippui ullakolleen.
Bigga hiipi hiljaa Ruthin keittiöön,tuliaisiks toi hän poronlihaa,Ruthin vaimolle hän haastoi lunastuksestansa:"Luojan henki liikkuu yli tuntureidenniinkuin lämmin tuuli kukkain kuussa!
Suuri sielunhätä sull' on, näen sen,onko Totuus koskaan koputtanutsydänovees, ristisisar, kaikki suru katoo,aukaise, niin kuulet taivaan heljät harput,Luojaa ympäröivän enkel'kuoron!"
Niin hän puhui, kyynel nousi silmihin, pyhät kädet helmassa hän istui, joilla ennen läpi pakkasen ja lumimyrskyn nääntymättä kantoi pientä Aslakkia lämmitellen häntä rinnallansa.
Mutta Ruth vain hieroi kauppaa aitassaan, vaihtoi ruudit, hamput, padat, kankaat, porontaljoihin ja näädännahkaan, kapakalaan, tarjos puorispoksan, tuiman tuloryypyn, tinki, petti, juotti lappalaista.
Tuli Aslak, huomas valkeen taljansasekä heimomerkin, otti taljan.— "Tämän taljani on porovaras sulle myynyt,kuka, sano!" — "Enkä sano, liukas lappi,pidä taljas, mutta korjaa luusi!"
— "Miss' on emo?" — "Oisko päässyt pakana riivaamaan mun kunnon vaimoani", sanoi Ruth ja otti puntarin ja juoksi, huusi: "ulos noita-akka heti talostani, muuten puntarilla päähäs isken!"
— "Tule emo! Tääll' on rutto ilmassa,herää, Ruuta, muuten syntis kasvaa,ettei hornan tulikaan voi niitä poroks polttaa!"Aslak talutteli Biggan kylätielle,siellä täällä sammui tupain tulet.
Mutta yliskamarissaan myöhään joiBucht ja päissään nukkui lattialle,Thude sitoi paperiset liperinsä kaulaan,passarit ne naurain, ruumisvirttä laulainkantoi vahvan nimismiehen aittaan.
Tähdet kiilsi yli turvekattojen niinkuin helyt saamineidon vyössä. — Hangell' lojui vielä mässääjät, soi joikusävel, kaukaa pappilassa sammui talituikku nuoren Inkaneidin kamarissa.
Taljallansa Kadja uinaili, Juoksa nousi, salaa yöhön hiipi, kodan räppänästä paistoi himmi kuu, tytön otsaa liiti surun varjo pimetessä taivaan lempeen soihdun.
Solast' tullen tuuli leikillään pyyhki kirkkaaks kuun, mi piirsi hopeepylvään tunturlammihin, katsoi herttaisesti räppänästä, silloin Kadja heräs iloissansa.
Sitoi eväspussin selkäänsä, työnsi lylyn lumelle ja lähti suurta päivänpuolen poikaa etsimään, rakkauden jumalainen jano poltti suonissa ja sydämmessä.
Hiihti harjut, vuomat eessä kuu kuin se maata oisi lähestynyt, ja sen täplät näkyi korkokuvina, loisti laajalti kuin valepäivä, kuin ois pilaa tehnyt auringolle.
Yöt ja päivät Kadja hiihteli, riisti vyöstään kaikki turhat helyt kiiltokumppaneiksi lumitähtien, päivin ohjas häntä suuret tähdet, öisin pienet ilotulituksin.
Ja se kulku oli kuin ois häät,ja se oli niinkuin tähden lentoavaruuden suureen äidinsylihin,Kadja kamppaili kuin ennen Biggapovess' Aslakkia kantaissansa.
Aslak kulki yksin kotonaan, etsi rauhaa, yötä, yöllä unta, heräs, säikkyi omaa hurjaa aatostaan kuin ois kuussa nähnyt veripilkut, kuin ois kahle kaulaa ympäröinyt.
Bigga koitti häntä lohduttaa,kulki nöyränä ja salaa surren,Svakko taipui näöks Hetan oikkuihin,kävi kirkoss', istui vaiti sielläSaivo-aimostaan vain uneksuen.
Kiersi sitten salaa seidan luo.Valkeen uhriporon viekas Jounamöi ja vei sen pyhään paikkaan salatein,päivän päästä oli poro poissa,"Tiermes tähtiin nosti!" väitti Jouna.
Niin se Jouna ovelasti möi moneen kertaan saman valkeen poron, petosta ei herkkä Svakko huomannut, katsoi tähtijalokivitarhaan, mietti heltyneenä hengessänsä:
Päi veneitä valkoporollaan ajaa pulkassansa passevaaraa, kiviin kipeneitä iskee kaviot, salamana välkkyy vuottoraippa, puolikuina kiiltää hajasarvet.
Päivän poikaa Kalla Parne'a,joka sukset keksi, kävi metsät,Svakko manasi ja päivän puoleltakatsoi puun ja tutki tyvisuonet,kaatoi koivun, loi niin sivakkaansa.
Lauri Hetta maaten selälläänleikki pystykorvain koirain kanssa,Hilgu, Kirjes, Lunkki, Ränni hyppivätyli rinnan purren pojan kättä,äkkiä ne korvaa höristivät.
"Gump' lä botsuin! Susi poroiss' on!"huusi Lauri, koirat vimmoin vinkui."Kiinni koirat!" huusi Aslak, tempasisuksikeihään, samosi kuin sauhu,kaikki miehet syöksyi suksillensa.
Aslak kiiti, hiihti koko yön, seuras sutta poikki vuorten laaksoon kuin ois tuli kiemurrellut takanaan, jo hän kuuli käheen läähätyksen, suden tulipunaliekki roikkui.
Susi haukkas lunta, juoksi taas,pääsi eelle, luikki mäen alle,Aslak jängäll' lensi, puski pyrynä,luonnon riemu sykki suonissansa,innosta hän itki, yltyi raivoon.
Kimmahtain hän kirkui, ponnisti, mies ja saalis tarttui kinosvuoriin, hukka kääntyi, vihreet silmät säkenöi, sähisten se nosti karvat pystyyn, vihaisesti hampaat kalisivat.
Aslak heilutteli keihästään, ensin singahutti tuholoihdun: "koko vihani mä isken sinuun nyt, pure toiste, paha, porojani, kuole hiiden hurtta, korven koira!"
Susi kyyristyi jo hyppyhyn,silloin keihäs sinkui pedon kitaan,ulisten se kaatui, sätki säärillään.Aslak nauroi, niin hän harvoin nauroi,metsä nauroi, kun hän kotiin hiihti.
Tiellä tuoreen ladun keksi hän, joka kierteli kuin eksyksissä, sitä seuras, näki kaukaa hiihtäjän heiluvan kuin siipirikko linnun, tunsi Kadjan, päästi ilohuudon.
Silloin Kadja kaatui hangelleraukeet silmät täynnä rakkautta.Aslak nosti hänet vasten polviaan,sitoi suksiin, ihmeissänsä vei hänkalleimpansa Maggan hyvään hoitoon.
Magga tumma, karkea kuin mies, kierosilmä, äksy nokinaama hoivas Kadjaa niinkuin omaa lastansa, armon autuudesta puhui vuoroin, vuoroin nauratteli kujeillansa.
Usein Aslak kulki salaa öinrauhatonna Maunan kodan luona,poistui sairaan Kadjan äänen kuullessaan,mutta kerran sinne hiipiessäänKadja hangell' istui tähtiyössä.
— "Sinä tulit, kuulin askelees!"— "Miksi tulit, Kadja?" — virkkoi Aslak.— "Aslak, min' en voinut olla kotona,luonto käski, oma veri vaati,Aslak, ihanalta tämä tuntuu!"
— "Kadja, Kadja, min' en muuta voi,mun on pakko, ei oo tämä synti,suloinen ja ihana sä nähdä oot,sua halaan, olkoon kirkas hankiyljänvuode kuin se isän oli.
Luoja itse meidät liittäköön, vaan ei papin sormet, musteet, kirjat, vihkinaiseks sinut tässä vannotan, tulkoon pelastus tai lyhyt loppu, loddatsham, mun oma lintuseni!"
Öin he muistelivat muistojaan,päivin Aslak kulki karsastellen,sätti itseään ja lihaa, saatanaa,palasi taas yöllä lempeänä,Bigga itki, Lauri erään lähti.
Svakko karvarinta, suksimies, harmaa, vanha niinkuin metsänpeikko kompasteli itseksensä höpisten, siirtyi töin ja asein nuorten pariin, kertoi heille muinaistarinoitaan: