"Ja minä näin noususta hamaan laskuun asti! Kansamme ikivanhasta kotimaasta, sieltä suola-aroilta, jotka sijaitsevat tuolla puolen sen pienen meren Aasian maassa, hamaan tuon Herkuleen patsaisiin asti, joka myös kuuluu maailman valloittaneen.
"Ja minä näin keskiyönmaasta, missä hyytynyt meri jäisillä rantamilla hohtavaa merikultaa huuhtelee, keskipäivänmaahan asti, missä keltahiuksinen vandaalikuningas vedättää itseään kullankarvaisilla harjankantajilla vapisevan Kartagon läpi.
"Ja minä näin edessäni kansojen ja niiden ruhtinaiden puuhat kaikissa näissä maissa: kihisevän muurahaispesän kaltaiselta se minusta näytti.
"Mutta yht'äkkiä minä säikähdyin.
"Sillä auringon valo pimeni; sen ja minun välilläni seisoi valtava, peloittava hahmo: jättiläinen!
"Sen vaskiset jalat ulottuivat vyötäisiltä — korkean vuoren laelta — aina maan laaksoon asti ja hänen päänsä pisti taivaan peittäviin pilviin. Niin minä näin vain hänen panssaroidun rintansa ja kaulan. Mutta monesti iski salama alas kiitävistä pilvistä: se oli hänen leimuavan silmänsä katse, ja silloin oli minun pakko sulkea sokaistuneina silmäni. Taikka hänen kasvonsa pysyivät tosin kyllä peitossa, mutta korkealla tuolla puolen pilvien yleni hänen kypäränsä kärki näkyviin ja se leiskui ilmitulessa.
"Ja minä tunsin sen jättiläisen, taikka minä arvasin: Puru, hunnien ylijumala, hirmuinen sodanjumala."
Khelkhal kauhistui; hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen: "Ole meille armollinen, Puru, hirmuinen jumala!" hän kuiskasi.
"Minullehän oli, minulle hän on armollinen! Sillä halki pilvien tunki hänen äänensä, joka kaikui kuin kaukainen, kumeasti jylisevä ukkonen. Ja ääni puhui:
"'Sinä näet edessäsi maan kansat. Mutta vain päältäpäin näit ne tähän asti; huomaa: nyt näytän ne sinulle sisältäpäin.'
"Ja katso: äkkiä tunki katseeni läpi kaikkien marmorikattojen ja temppelien ja kirkkojen ja palatsien ja kivitalojen marmorikattojen ja vaskilaattain etelässä ja idässä ja paimentolaisten nahkapeittoisten teittäin ja kalastajain ja poronmetsästäjäin sammalkattojen tai lumisten lautakattojen lännessä ja pohjoisessa: ja minä näin riitaa ja väkivaltaa ja ryöstöä ja varkautta ja murhaa ja aviorikoksia.
"Ja — oi kaameaa selvyyttä! — joka ainoan silmäni keksimän ihmisen aivoihin ja sydämeen näin; minä näin hänen salaisimmat ajatuksensa ja hänen kätketyimmän kaipuunsa; ja näin petosta ja valhetta ja katkerinta vihaa ystävyyden varjoon piilotettuna ja palavaa kostonhimoa tai palavaa nautinnonkaipuuta, ja näin pappien niinkuin uhraajainkin tekopyhyyttä; mutta kaikissa näin kurjaa, raukkamaista kuolemanpelkoa.
"Ja minut valtasi suunnaton inho koko ihmiskuntaa kohtaan.
"Ummistin silmäni; en halunnut enää nähdä lisää.
"Mutta jumala lausui: 'Pelkäätkö, hunni?'
"'En tiedä, pelkoako lie vai mitä', vastasin, 'mutta minusta on kuin haisisi löyhkäävä liha. Kamalaa. Pikemmin ei pitäisi mitään olla kuin on se, mitä on.'
"'Tosia puhut. Ja sinä — sinun pitää tositehdä! Attila, Mundzukin poika, katso tuonne keskipäivänmaahan Byzantionin ja Ravennan roomalaisia: ne potevat, potevat parantumatonta sisäistä mädännystä; maailman valtikka, se luisuu heidän käsistään.'
"'Ja katso nyt tuonne, keskiyönmaahan päin!
"'Näetkö noita vaaleita jättiläisiä, joiden silmät on siniset ja säteilevät?'
"'Luulet — olet sitä varonut! — heidän nostavan sen, tuon kultaisen valtikan? Älä pelkää! He ovat heidän metsiensä karhujen kaltaisia: väkeviä, urhoollisia kuolemaan asti, mutta typeriä kuin tuo raateleva eläin. He raatelevat toisensa, missä ikinä tapaavat, tyhmästä taistelunhalusta. He juopuvat taistelussa verestä, voiton jälkeen oluesta ja simasta, nautamaisemmin kuin elukat, jotka voi vain yhden kerran samalla juomalla juovuttaa. Eivätkä he koskaan opi tottelemaan. Sen vuoksi he eivät myöskään opi hallitsemaan koskaan. Joka heidät sekaisin ja toisiaan vastaan ärsyttää, se tuhoaa heidät helposti heidän hulluudellaan, jota he nimittävät kunniaksi tai uskollisuudeksi tai sankariuhmaksi, ja heidän eläimellisellä juonnillaan: veressä ja oluessa ja ylpeyden hulluudessa, niillä he ovat varmasti tuhottavissa.'
"'Ja noiden vaaleiden juoppojen takana on toisia, joita idän usvapilvet vielä verhoavat; he pystyvät paremmin tottelemaan, mutta vielä vähemmin hallitsemaan ja sen ohessa vielä vähemmin huolehtimaan tulevaisuudesta kuin sinisilmäiset jättiläiset, joiden rinnassa sykkii lapsensydän; eivätkä he juo vähemmin eivätkä ole niin pelottoman rohkeat: joka karhuja suistaa, nauraa susille.'
"'Sinun hunnisi ovat tosin varreltaan vähäisemmät ja heikommat kuin roomalaiset, Asgardhin pojat ja sarmaatit; mutta heidän lukunsa on kuin arojen hieta. Ja he osaavat totella, aprikoimatta, empimättä, kuin koirat metsästäjää.Sinuahe tottelevat kuin nuoli, jonka kaaresta lennätät.'
"'Sato on tuleentunut; tahdotko ruveta korjuumiehekseni?'
"'Nouse, Attila! Rooman summattomat ilkityöt, halki vuosituhannen kasaantuneet, huutavat minun tyköni, huutavat kostoa.'
"'Minä olen kostonjumala: tahdotko ruveta kostonjumalan miekaksi?Tahdotko?'
"'Niinpä heitä siis tällä hetkellä itsestäsi pois, mitä inhimillistä sinussa on. Se on: heikkoa.'
"'Ja rupea tunteettomaksi niinkuin miekka minun kädessäni, vainminuntahtoani palvellen, säälimättä kortta niittäen, sadattuhannet surmaten, myös lapset, naiset, ukot.'
"'Ja minä olen tekevä sinun nimesi suureksi kaikille kuninkaille. Ja lasken jalkaisi alle kaikki maat auringon noususta hamaan sen laskuun asti.'
"'Eikä vilja ole enää kasvava eikä ruoho eikä yrtti siinä kamarassa, jota sinun ratsusi kavio on polkenut.'
"'Ja sinun nimesi on, niin kauan kuin ihmiset puhuvat, tuleva peloittavimmaksi sanaksi heidän suussaan, maine ja kirous, ylpeys ja kauhu, jolla ei ole vertaa.'
"'Sillä kostonjumalan ruoska on nimesi oleva, suurin ja peloittavin.'
"Tahdotko sokeasti täyttää kaiken sen, minkä mieleesi johdatan?Attila, tahdotko?'
"Minua puistatti. Kauhistutti. Olin vaiti. Sydänvereni hyytyi.Ajattelin: pitääkö minun surmata viattomiakin? Muistui mieleeni,miten minä — Bledan kanssa — olin istunut äiti armaan polvella.Minua säälitti äidit, lapset… —
"Hän näki pääni läpi ajatukseni. Ja nauraen — mutta se nauru oli hirmuista ikäänkuin olisi ukkonen kaikunut kalliosta — hän huusi: 'Epäröitkö? Etkö tahdo? Hyvä! Tonavan metsässä, lähellä Bledan telttoja, on sammalen alle haudattuna vanha voitonmiekkani. Ruhtinaasta, joka sen saa käteensä,tuleesiitä hetkestä lähtien — tahtokoonpa tahi älköön — niinkuin siitä miekasta, tuleeitsestäminun tunteeton voittamaton miekkani. Niin tulkoon sitten Bledasta maailman herra!'
"Ja salamoiden ja jylisten jumala katosi.
"Ympärilläni oli yö.
"Vuori, jonka laella olin seisonut, aukeni jalkojeni alla.
"Syöksyin, syöksyin, raskaana kuin putoava kivi, loppumattomasti alaspäin.
"Veri purskahti suustani ja nenästä.
"Töytäsin vihdoinkin maata vasten — kaikki maistui vereltä…
"Silloin heräsin: tosiaankin tuntui suussani veren maku; suusta ja nenästä oli vuotanut verta: makasin vuoteeni ääressä, maassa; kuume oli viskannut minut maahan; tuntui kuin olisin kuolemaisillani.
"Oli yö; himmeänä kyti riippulamppu; mutta ylitseni kumartui Bledan airut sanoen:
"'Veljesi — vanhempana — käskee sinun saapua huomenna ennen auringonlaskua hänen eteensä. Ellet tule etkä luovu siitä hyökkäyksestä, josta olet hänelle puhunut, ottaa veljesi Bleda sinulta pois kaikki kansasi, niinkuin hän on ne sinulle antanutkin.'
"Ja hän katosi. —"
Yhdeksäs luku.
"Seuraavana päivänä ratsastin Bledan luo halki Tonavan metsän.Aurinko osui jo sivukkain kuusien tummiin oksiin.
"Verenpunaista oli kaikki — aivan niinkuin olin unessa nähnyt; oksat ja rungot ja mitä puiden ja pensaiden välistä saattoi taivasta nähdä. Ja syvästi verenpunainen oli metsäpohjan pehmyt, tuuhea sammal, joka imi auringonsäteitä ahneesti.
"Ratsastin pitkälti edellä seuraajistani, yksikseni.
"Minua vähän vilutti. Öinen uni — avoimin, valvovin silmin täytyi minun se yhä uudestaan nähdä.
"Silloin kuulin karjan ammuvan syvällä metsässä, tiestä oikealla. Se herätti minut valveellisesta unestani. Paimen tuli tiheiköstä, hänellä oli yllään pitkä lehmännahkainen viitta; tunsin hänet: hän oli Bledan karjanpaimenia; olimme nyt lähellä veljeni telttoja.
"'Jätit karjan, Rual?' kysyin. 'Minkä takia? Ja mitä kannat viittasi alla?'
"'Herra', vastasi paimen, 'ikivanhaa harvinaista rautaa. Lähdin karjan luota viemään tätä herralleni. Nuori hieho ontui tullessaan kerran juomasta sammallähteeltä. Sen vasemmasta etujalasta vuoti verta. Seurasin jälkiä, ja katso, likellä lähdettä pisti kosteasta sammalikosta näkyviin terävä rautakärki; kaivoin paimensauvallani esiin, mitä sieltä tuli: vanha, ruostunut säilä. Outoja piirtoja on siihen uurrettu. Ja katsohan", — hän läväytti viittansa auki ja piteli metallia silmäini edessä, — "tässä ylhäällä kahvassa, rautakielekkeessä, joka meni tupen sisään — puuaines on aikoja sitten lahonnut! — siinä hehkuu pyöreitä, punaisia kiviä ikäänkuin veripisaroita —'
"Kuumaksi kihahti ruumiini kuin olisi tulinen vasama siihen iskenyt.Ei viluttanut enää.
"'Minulle! Anna miekka minulle!' huusin ja tavoitin ratsunselästä käsin sitä.
"Mutta vikkelästi hyppäsi paimen syrjään.
"'Mitä ajattelette?' huusi hän. 'Bledan maalta Bledan rengin löytämä!Hänen miekka on.'
"Ja hän riensi kiireesti minun edelläni läheisten leirivahtien luo.Ennen pitkää seisoin veljeni teltassa.
"Mies — hänellä oli ase vielä kädessään! — oli polvistuneena hänen edessään ja kertoi.
"Bleda ojensi jo kättään sitä ottamaan; silloin minä astuin sisään.
"Hän viittasi miestä poistumaan; tämä nousi ylös, laski miekan tarjoilupöydälle, kumarsi syvään ja meni.
"Veljeni, ankarampana ja ylpeämpänä kuin olin hänet koskaan ennen nähnyt, oikaisihen suoraksi — hän oli paljon kookkampi minua — ja virkkoi, minuun alas katsellen:
"'Valitse, Attila. Näin unta viime yönä, että olit se jättiläissusi, jonka germaanit sanovat lopulti nielevän kaikki jumalat ja kaikki ihmiset. Sitä et toki saa tehdä! Hunnin nimestä ei saa tulla kirosanaa kansain keskuudessa. Vanno, ettet enää minun luvattani rupea käymään sotia. Taikka minä kutsun saamasi kansat valtikkasi alta pois. Ne tottelevat kyllä minua. Sinua ne eivät pelkää, ne vihaavat sinua, minua ne rakastavat. Ja väkevämpi kuin viha on rakkaus.'
"'Aiotko? Et saata olla tosissasi…' Enempää en saanut vihalta suustani.
"'Epäiletkö?' hän vastasi. 'Niinpä minä vannon! Raskaimman valan, miekkavalan! Missä on…?'
"Hän tavoitti kanniketta, mutta hän oli unohtanut miekkansa teltan makuuhuoneeseen.
"Hän katsahti ympärilleen: juomateltan pielissä ei ollut missään miekkaa. Silloin osuivat hänen silmänsä — minä huomasin sen ja säikähdin ytimiäni myöten! —siihen, miekkaan!
"'Hyvinpä osuikin', hän lausui, 'Rual, paimen, arveli, että kansamme ikivanhan tarinan mukaan on sodanjumalan miekka haudattu Tonavan korpeen. Ehkäpä', — hän hymyili, — 'tämä juuri on se. Minä vannon tämän miekan kautta —'
"Hän astui hitain askelin sitä kohti: vain kaksi askelta. Kolmannella hän makasi jaloissani; minä näin punaisen suihkun pulpahtavan hänen kaulastaan; ylt'yleensä olin hänen verensä punaama, kasvoni, käteni ja miekkani, jota pitelin kourassani — en tietänyt, miten se oli käteeni joutunut.
"Hän ei päästänyt enää sanaakaan, vain hänen katseensa tapasi minut.
"Mutta seeitavannut minua! Olin tullut tunteettomaksi, en tuntenut katumusta ja kovaksi kuin kädessäni oleva rauta.
"Ilakoiden minä huusin: "Niinpä niin! Tämäontaikamiekka, sillä minä en tunne enää mitään."
"Silloin raukeni hänen silmänsä."
Hän keskeytti kertomuksensa ja hengitti syvään.
Kymmenes luku.
Pitkän vaitiolon jälkeen aloitti Khelkhal katsahtaen levollisena murhaajaan: "Hunneille sanoit teltasta tullessasi, että veljesi, viinistä päihtyneenä, oli varomattomasti tupertunut miekkaan. Eivät sitä kaikki uskoneet. Moni tahtoi napista…"
"Mutta minä en antanut heille siihen aikaa. Sodan Byzantionia vastaan, sodan itägootteja vastaan, sodan markomanneja vastaan, sodan sarmaatteja vastaan aloitin vielä samana päivänä."
Khelkhal nyökäytti päätään: "Bleda oli vielä lapseton. Hänen raskas vaimonsa teljettiin tyrmään ankaran vartioinnin alaiseksi. Mitä hän synnytti — sitä ei ole kukaan saanut tietää."
Nyreissään keskeytyksestä Attila lausui lyhyesti päätään pudistaen: "Poika… kuoli. Mutta minä! Kaikki neljä sotaa voitin. Ja senjälkeen he seuraavat minua sokeasti, kun ajaa karautan, tuota miekkaa heiluttaen, heidän etunenässään. He tietävät, että minä olen sen… perinyt Bledalta. Ja se on voitonmiekka! On! Niin se on säilynyt minun kädessäni —! Koskaan ei minua ole vielä lyöty. Ei!" hän huusi äkkiä kauaskajahtavalla äänellä jalkaa polkaisten, "ei! Ei siellä Galliassakaan tuo mieletön roomalaisten ja länsigoottien liitto. Kohautat olkapäitäsi, vanhus? Ei, sanon minä sinulle. Ajettiinko meitä takaa, kun ratsastimme sieltä poispäin? Ja neljäntenä päivänä olisin hyökännyt neljännen kerran, sillä vielä minulla oli hunneja riittämiin asti, ellei yöllä — verta oli nieluni ruvennut vuotamaan, olin tukehtumaisillani! — sodanjumala olisi toistamiseen ilmaantunut virkkaen: 'Käänny nyt takaisin, voittamattomana. Kolmen vuoden kuluttua palaa taas, kolmin verroin vahvempana, ja voita!'
"Ensi keväänä käännän sinne tieni jälleen ja voitan.
"Sitten arvelivat kadehtijani, ettei miekkani ole voinut kumminkaan yhtä vihollista tavoittaa, Rooman paavia.
"Houkkiot! He luulevat minun sillä kertaa kääntyneen takaisin senvuoksi, että muka pelkäsin kristittyjen jumalan vihastusta, jolla minua erään valkopartaisen papin sanotaan uhanneen tiellä lähellä Mantovaa. Mutta miksi minä enemmän pelkäisin Kristusta tai Pyhää Pietaria kuin muita jumalia, joihin en liioin usko? Tosin meidän kansamme samoinkuin germaanien keskuudessa käy sananparsi: joka Roomaan astuu, tulee roomalaiseksi tahi kuolee. Jo kauan olen tuntenut tämän puheen, mutta olen siitä vähät välittänyt. Mutta mieleni ei ollut hyvä, kun annoin käskyn Mantovassa: Roomaan! Sen päivän iltana kohtasin Rooman piispan ja hänen pappinsa, jotka rukoilivat minulta sääliä ja polvillaan lahjoja ojensivat. Ei tuo ilta eikä Leo säikäyttänyt minua kääntymään takaisin, vaan seuraava yö ja näkemäni uni. Ja eräs totuus… Alinomaa kaikuivat yöllä korvissani, kun teltassa makasin, tuon vanhan turvattoman miehen pyynnöt, varoitukset, enkä saanut unta. Vihdoin aamupuoleen uinahdin ja heti näin unessa — tiedäthän, että aamu-uni on puoli totuutta! — silmäini edessä ikäänkuin ruoistoisen joen korkeasta virtakasvistosta kohoavan kuninkaan pään, jonka hartioille vielä valuivat nuoruuden kutrit, germaanilaisväriset; se pudisteli märistä hiuksistaan ruokoja ja simpukoita, ja panssaroitu hahmo varoittavasti nostaen oikeaa kättään virkkoi: 'Olen Alarik, Rooman valloitin väkirynnäköllä, heti senjälkeen kuolin, aalto kieltää enempää sanomasta. Varo itseäsi, Attila!' Ja painui jälleen vuolaaseen virtaan.
"Mutta minä kavahdin pystyyn säikäyksissäni, sillä minut herätti pääni päältä kuuluva suriseva ääni; oli kirkas päivä: huomasin jousestani, joka riippui patjani kohdalla, vahvan jänteen katkenneen — se heilahteli vielä edestakaisin."
"Se on paha merkki", jupisi Khelkhal pelästyneenä.
"Niin minäkin päättelin ja annoin käskyn peräytyä takaisin. Mutta Rooman paavi ei ole minua voittanut yhtä vähän kuin Aëtius tahi länsigootti."
Yhdestoista luku.
Vähän aikaa vaiti oltuaan hallitsija rupesi jatkamaan: "Voimakkaammin kuitenkin vielä kuin voittamattomuudellani on se miekka osoittautunut oikeaksi — minähän sen jo sanoinkin — koskemattomuuteni kautta. Sydämeni muuttui malmiksi heti kun sain miekan käteeni lyödäkseni veljeni kuoliaaksi. Pelko, sääli, itse vihastuskaan eivät enää liikuta minua."
"Se on totta: kuolleena, ikäänkuin itse kuolemanjumalana, sinä vaellat ihmisten seassa. Mutta mikä sinussa on itsehillintää, mikä tunteettomuutta? Ei sinun koskaan kukaan näe hymyilevän. Luulenpa, etteivät edes naisetkaan, joita suutelet — lakkaamatta. Näyttää siltä kuin ei rakkauden nautintokaan valtaisi sinua."
Hallitsija kohotti paksun alahuulensa ylös:
"Ei. — Mutta sittenkin! — Jotakin huumausta näyttää mies kuitenkin tarvitsevan. Viiniä tai olutta tai simaa — kaikkea paitsi vettä ('tahi miksei', sanoi hän irvistäen, 'verta, tuolloin siellä Galliassa, kun Marnessa juoksi enemmän verta kuin vettä') — kaikkea, mikä juovuttaa, vannoin jo poikana olevani juomatta, kun kerran kuulin veljeni juovuspäissään lepertelevän sellaista, minkä hän halusta olisi pitänyt omana tietonaan. Voitto, maine, valta, kulta, ne eivät enää juovuta minua; tosin minun on tarvissaadaniitä, niinkuin tarvitsen ilmaa elääkseni, mutta ne eivät enää juovuta minua. —Minunjuopumukseni on nainen;tuska, jota nainen näissä käsivarsissa kärsii."
"Kaiketi sentään myös naisen kauneus, siltä ainakin näyttää. Sillä vain kaikista kauneimmat valikoit itsellesi! Ja halki vuosien — vuosikymmenien! — melkein aina germaanittaria. Miksi?"
"Sen sanon sinulle, Khelkhal", virkkoi hallitsija ja vilkutti rumia silmiään kuin vihainen eläin. "Ei siinä ole vain nautinto määräämässä, ovat muidenkin kansain naiset usein kauniita, vaan" — hän hymyili ilkeästi — "on siinä valtioviisauttakin tahi kavaluutta, mikä on sama asia. — Sillä germaanit…" — Hän takeltui; sitten hän jatkoi: "Sodanjumalan lohdutuksesta huolimatta — ovat ne tuottaneet, ja tuottavat, paljon huolta! Niin, ne ovatkin minun ainoat huoleni! Voi, siellä Galliassa minä olisin Katalaunisten kentillä poljettanut sen viisaan Aëtiuksen taistelunjohtajataidon hänen viisaista aivoistaan murskaksi ratsujeni sataintuhanten kavioiden alle, elleivät nuo kirotut gootit olisi taistelleet hänen rinnallaan kuin…"
"Kuin yli-ihmiset", virkkoi Khelkhal, hiljaa vapisten, "kuin heidän omat Asgardhissa asuvat jumalansa!"
"Ja yhtä kaikki! Germaanilaisia miehiä minä en juuri pelkää. Puru puhui totta: he eivät koskaan opi tottelemaan, eivät koskaan opi pysymään yhdessä; juopottelu ja kunnian harha tuhoaa heidät. Enkä kerrassaan mitään arvoa pane siihen yksinkertaiseen hyveeseen, jota nämä kuuden jalan mittaiset urhot, nuo pojat, joilla on jättiläisen ruumis, nimittävät sankaruudeksi. Tyhmyyttä se on, tuo silmitön, niin, riemuitseva ilo syöstä keihääseen ja kuolemaan.
"Korpien villi metsähärkä olisi sen mukaan suurin sankari ja ansaitsisi päästä kaikkien germaanien kuninkaaksi, sillä mikään, joka hengittää, ei ole sitä pelottomampi eikä väkevämpi. Mutta punainen vaatetilkku ärsyttää sen itsemurhaavaan raivoon, vähäinen myrkkynuoli surmaa sen pitkän matkan päästä, jok'ikiseen viisaasti kaivettuun kuoppaan putoaa tuo avuton jättiläinen. Mutta siinä juuriminunkuninkuuteni: punaiset tilkut, myrkkynuolet, ovelat riistahaudat. Tosin on monta kertaa tarpeen näyttää näille nelikymmenvuotisille poikasille, etten minäkään heidän käsivarsilihastensa kehutussa taidossa jää heidän pellavapartaisista kuninkaistaan jälkeen. Vallan mielelläni minä sentähden suostuin Tsendrulin toivoon; kuinka gepidien ja muidenkin germaanien lähettiläät ällistyivät, kai sinä sen näit? — Siis tuosta sankaruuden kömpelöstä tomppelimaisuudesta kyllä selviytyy. Mutta yksi asia on maan päällä — vain yksi!— jota tosin kylläkään en pelkää, mutta kavahdan. Kavahdan kuin jumalille pyhitettyä, jumalain kätkemää salaisuutta: germaanilaista naista. Siinä se! Siinä on uhkaamassa jokin, jota ei valtiokavaluuteni, ei juopottelu eikä oma hurja voima itsemurhaajan tavoin tuhoa. Katso vain noita korkeakasvuisia neitoja, noita ylpeäpovisia vaimoja! Ikäänkuin vaaleat jumalattaret he astelevat uhkean tukkansa somistamina maan yli liitelevin askelin. Ja miten heidän harmaansinisistä silmistään säteilee siveä ylpeys, joka on minua usein pidättänyt; tosin ei kyllä pitkäksi aikaa", hän lisäsi pilkallisesti.
"Ja kuinka ne kasvattavat, nämä verrattomat äidit, lapsiaan samaan jaloon uhmaan alati! Heidän naisissaan on heidät, germaanit, tuhottava. Heissä uhkuvat sen voiman syvimmät, salaisimmat, nuorentavat lähteet. Kun heitä ei nyt kuitenkaan kaikkia voi ajaa Tonavaan — liian paljon heitä on" — tässä hän siveli turpeita huuliaan — "ja vahinkokin olisi noita valkeita ruumiita — ovat kreikattarien ohella maailman kauneimmat naiset! — täytyy murhaamisen asemesta tuhota heidät elävältä. Sekasikiöitä, ei germaaneja, tulee heidän synnyttää; sekasikiökansa, hunnilaisia germaaneja, kohotkoon germaanisten" — hän hymyili ilkeästi — "Asgardhista lähteneiden germaanien tilalle. Niin paljon kuin vain olen vuosikymmenien varrella saanut käsiini heidän valkopovisia tyttöjään, olen heidät viskannut keltaisten hunnieni syliin: monta, monta tuhatta jo. Ei voi, kuulehan vanhus, ei voi olla meille pahitteeksi", hän virkkoi silmää iskien, "jos nuorempi suku tulee hiukan kauniimpi meitä. Sillä rakosilmineen ja terävine poskiluineen ovat he aika vintiöitä, nämä hunni-poikaseni."
"Nopsa, sävyisä, sokeasti kuuliainen — sen pitäisi sinulle riittää, herra", murahti Khelkhal.
"Niin riittääkin — ainakin maailman lannistamiseen, ellei sen kaunistamiseen. — Mutta tehdä hunnittariksi kaikkein kauneimmat, kaikkein ylpeimmät, kaikista uhmamielisimmät näistä vaaleista puolijumalattarista, sen teon pidätän näiden käsivarsien syleilyn etuoikeudeksi."
Ja hän venytteli mielihyvällä, uhkuvan voimansa tunnossa, lyhyitä mutta mahtavia käsivarsiaan koukistaen kyynärvarren ylöspäin ja jännittäen olkavarren valtavat lihakset.
"Vastarinnantekijän tuska enentää minun nautintoani, salaisen tarkoitusperäni, kaikkea germaanilaisuutta kohtaan tuntemani vihan voiton vielä maukkaammaksi höystämää. Miten monta sataa kaikkein ihaninta impeä jo olenkaan ainiaaksi murtanut. Ja joskin he, aluksi, aika äksysti rimpuilevat, niin kahleissa he sentään väsähtävät pian! Ja kun he vain ovat synnyttäneet minulle ensimmäisen ja jollekin suosikilleni toisen hunnilaislapsen, niin silloin he ovat kesyttyneet."
"Aina", hän jatkoi vähän ajan perästä päätään pudistaen, "tosin eivät. Eikä minun ristisiitokseni ota oikein menestyäkseen. Näyttää siltä kuin rumuus periytyisi helpommin kuin kauneus! Moni germaanitar nähdessään hunnin hänelle siittämän lapsen edessään makaavan keltaisena, vääräsäärisenä kuvatuksena ei ole sitä nostanut rinnoilleen, vaan viskannut seinään. Huonosti sekaantuu! Hunnilainen etikka saattaa germaanilaisen maidon juoksemaan. Minun omatkin germaanittarista syntyneet poikani — niin, ei minulla heistä iloa ole."
Hän vaikeni ja katsoi synkeänä eteensä maahan.
"Ellak on jalo henki."
"Haaveilija hän on", puhkesi isä kiivastuen. "Uneksija! Velttiö! Äidiltään, amelungilaistyttäreltä, hän on hupsun haaveiluhalunsa perinyt, tuon päättömän olemattomain kaipuun ja havittelun. Ja se naismainen armonanto! Tekisi muka jalomielisyydellään kaikki viholliset aseettomiksi! Jalomielisyyttä Byzantionia kohtaan! Tuota viheliäistä keisaria kohtaan! Gootittaren poika rakastaa gootteja enemmän kuin hunneja! Uskon tosiaankin", lopetti hän puheensa äkäisenä, "hänen vihaavan minua sentakia, että minä, hunni, otin itselleni vapauden ruveta hänen isäkseen! Goottilaisia sankarilauluja hyräillen Amalahild hänet nukutti, goottilaisia sankaritaruja Goottien kielellä supatti hän hänelle lakkaamatta, kunnes… kunnes se minusta oli liikaa ja hän yks kaks — kuoli."
Hänen suunsa värähti hiukan.
"Seisoinhan minä siinä vieressä", virkkoi Khelkhal. "Minä ja poika.Sinä kielsit häntä enää laulamasta gootin kielellä. Vain viimeisetsäkeet, hän pyysi, kuningas Hermanarikin, kantaisäni, uljas loppu.Ennenkuin hän poikani, kumarsi hunneja, hän pisti…"
"Hän ei saanut sanotuksi loppua!" huusi Attila. "Sillä minä potkaisin häntä vihapäissäni jalallani."
"Hän oli raskaana; kuoli siihen paikkaan. Ja Ellak seisoi vieressä.Pitäisikö hänen rakastaa sinua?"
"Pelätä minua hänen tulee! Ja olla toivomatta saada periä minut, se raajarikko. Eihän hän enää pysty miekkailemaankaan."
"Ei oikealla kädellään. Mutta vasemmalla hän miekkailee mainiosti, niinkuin vallan hyvin tiedät; monta kertaa hän on vasemmalla kädellään voittanut sinun puolestasi, sen jälkeen kun hän, sinut pelastaakseen, murskautti oikean kätensä. Olimme Orleansin edustalla. Hän pani oikean kätensä sinun pääsi ja sen vakaisen kivilohkareen väliin, jonka roomalainen heittokone oli singonnut vallilta; se oli tarkkaan tähdätty."
"Joutavia, ei se olisi minua ottanut hengiltä, yhtä vähän kuin nuolien ja keihäiden pilvi Katalaunisten kentillä. Nyt tiedät kyllä — sanoinhan minä sen jo —, miten minä kuolen. — Mutta", hän jatkoi äreästi, "ei minun muidenkaan poikaini kuhiseva parvi — sata kaksiyhdeksättä niitä oli eilen, tänään ilmoitettiin kaksi syntyneen lisää, tyttäriä en ole enää pitkään aikaan ottanut lukuun ollenkaan — ei siitä ole paljon mihinkään. Ei Ernakistakaan, tuosta kauniista pojasta, niin hellästi kuin häntä rakastankin."
"Ernakin olet tärvellyt sokealla rakkaudellasi. Paremmaksi kasvatukseksi oli Ellakille isän — viha. — Ja Dzengisitz?"
"Tosiaan, Dzengisitz. Hän nyt on ainakin juuri sinun mielesi mukainen, vanhus. Aito hunni!"
"Niin! Koko kansamme paras ratsastaja. Ja parhain jousimies."
"No miksei! Ei hän hullumpi ole. Minä siedän häntä aika hyvin, sitä poikaviikaletta", virkkoi Attila hyvillään. "Mutta hänen äitinsä — hyi, kaunis hän ei ollut."
Ja hän irvisti kuin olisi puraissut karvasta juurta. "Sen äiti polveutui", vastasi Khelkhal, "vanhimmasta hallitsijasuvustamme — vanhemmasta kuin sinun on."
"S en vuoksi määräsi isäni Mundzuk minut ottamaan hänet vaimokseni. Siitä ei hän tullut suloisemmaksi. Kauhistuttava morsiusvuode! Ja meidän poikamme Dzengisitz — no, hän luonnistui sen mukaan! Hän on vielä rumempi kuin isänsä ja äitinsä yhteensä. Ja vaikka hän olisi juuri oikea vastamyrkky Ellakin pehmeyttä vastaan — niin ei hänestä ole maailman hallitsijaksi hänestäkään. Ratsastuksella ja pääskyjen ammunnalla ei minun valtakuntaani viedä eteenpäin. Ernakia, sitä kaunokaista, minä vain kiittelen."
"Herra", huudahti Khelkhal, "tuleeko viisitoistavuotiaasta pojasta, tuosta rajattomasti hemmotellusta, maailman hallitsija?"
Mutta hellä isä ei kiinnittänyt kysymykseen mitään huomiota. Itsekseen supisten hän jatkoi: "Hänen äitinsä! Hän oli minun suloisin seikkailuni. Muut naiset tuntevat suurta kammoa minua kohtaan, ja väkivallatta ovat vain hunnilaisnaiset minua syleilleet. Mutta hän! Mutta Libussa!"
Ja nyt hän kertoi, ei kuulijan varalta, vain itselleen, muistoihin vaipuneena, hiljaa edelleen:
"Leirissä ilmoitetaan erään sklabenilaisruhtinaan tyttären tulleen vieraaksi. Hän tahtoo puhutella minua teltassani, yksin. Varustaudun tikariniskun varalta; mutta hän heittäytyykin jalkoihini maahan. Kuinka kaunis hän oli! Paksut palmikot sinisenmustat, täyteläät huulet punaiset kuin kirsikka, poskissa persikan untuvat! Ja hän kuiskaa hellästi minun puoleeni: 'Kansani keskuuteen asti, äärimmäisen idän maahan asti kantoi nimesi maine, että olet mahtavin kaikista miehistä ja ettei ketään sinun veroistasi elä maan päällä. Silloin leimahti minun vereni kuumana sinuun ja minä sanoin itsekseni unettomana patjoillani maatessani: Maan voimallisimmasta miehestä tahdon saada pojan. Taikka kuolla. Niinpä lähdin tielle ja kuljin luoksesi, yötä päivää, kuukausia! Nyt näen sinut. Kaunis et ole, vaan sangen voimallinen. Suutele minua nyt! Tahi tapa minut!'
"Tokko minä häntä suutelin! Vain se ainoa nainen on minua rakastanut. Libussa, sinä kuolit heti kun olit hänet synnyttänyt, tuon kauniin pojan…"
"Herra, et suinkaan anna tälle lapselle…"
"En", — hän heräsi nyt muisteloistaan. "Sillä minulle on ennustettu, että Ernak elää vain yhden päivän kauemmin kuin minä."
"Kuinka, herra?" huudahti Khelkhal säikähtyneenä.
"Ole levollinen. Tuo ennustus on tosin kova, sangen kova. Mutta minulle on ilmoitettu toinenkin, korkeampi. Kuuntele!"
"Minä kuulen."
"Tessalialainen loihtija —"
"Joka ennusti, että kuolet naisen syliin?"
"Se sama. Luotan häneen täydellisesti. Sillä hän näki minun omat salaisimmatkin ajatukseni. Kysyin häneltä: 'Mitä olen unta saamatta viime yönä ajatellut?' 'Perillisesi valintaa', hän vastasi heti. 'Suuri kuningas, älä vaivaa sillä itseäsi. Perillisesi on jo valittu.' Hämmästyin. Mutta hän jatkoi: 'On eräs vaaleapalmikkoinen neito. Hänen näkönsä on sytyttävä sinut sellaiseen paloon, ettei yhdenkään naisen sulo. Ytimiisi asti olet värjyvä, kun hänet näet. Hän yksin voi sinulle synnyttää pojan, joka perii koko suuruutesi. Hän on laskeva valtansa alle maapallon kaikki kansat.' — Siitä lähtien odotan kärsimättömänä sitä neitoa."
"Ja sinä uskot tuota imartelevaa loihtijaa?"
"Uskoin sanalleen."
"Et enää usko?"
"Vain eläviä uskotaan."
"Hän on siis kuollut?"
"Ennustuksen jälkeen surmautin hänet."
"Miksi? Luulit hänen pettävän?"
"En suinkaan! Mutta tiedät, että hunnilaispappiemme ikivanhan, aina vahvistuneen kokemuksen mukaan puhuu totta vain se tietäjä…"
"Jonka maksassa on pieni valkoviiruinen tähti. Senvuoksi, heti kun ennustaja on kuollut, leikataan häneltä maksa ja siitä katsotaan."
"Minulla olikiiretutkiatämänennustuksen paikkansapitävyys. Surmautin hänet. Valkea tähtilöytyi. Ei ole enää epäilyn sijaa. — Nyt, vanhus, minä menen. Myöhäksipä jo veti. Tahdon nukkua. Ja uneksia. Uni näyttäköön sen neidon, joka on minulle synnyttävä maailman herran."
Kahdestoista luku.
Seuraavana aamuna ilmoitettiin molemmille lähetystöille, että herra on valmis ottamaan heidät päivän kuudennella tunnilla vastaan.
Khelkhal, Ediko ja muita ylhäisiä seuralaisia lähti heidän luokseen ja veivät heidät puupalatsin suureen vierassuojaan.
Koko avara puoliympyrän muotoinen huone oli katosta lattiaan asti päällystetty ja kaikki seinät verhottu hohtavan valkeilla palttinaverhoilla, vuorotellen näkyi aina kirjavavärinen villaverho, samaan tapaan kuin kreikkalaisilla ja roomalaisilla oli tapana koristaa vastanaineiden thalamos.
Punavärisestä savesta tallattu permanto oli melkein koko suojan alalta mattojen peittämä.
Neljän askeleen päässä seinistä oli tasapituisen välimatkan päässä sirosti leikkauksilla koristettuja ja runsaasti, eikä ilman naiivia aistia, maalattuja neliskulmaisia puupilareja, jotka tukivat lattiaa jonkinlaisen gallerian tavoin. Pylväitä ja seiniä peitti ja koristi ylt'yleensä aseet: saalistavaraa tai naapurikansain lahjoja.
Suoja oli jo täynnä hunnilaisia arvohenkilöitä ja sotureita, vieraiden heimojen ruhtinaita ja lähettiläitä, heidän seuralaisiaan ja hallitsijan kotipalvelusväkeä; se oli kirjava, liikkuva, maalauksellinen kuva: kaikesta koristeidensa loistosta huolimatta yksinkertaiseen plastilliseen pukuunsa vaatetettujen kreikkalaisten ja roomalaisten rinnalla seisoi siinä suomalainen poronnahoissa, suiooni karhuntaljassa, Britannian keltti puolialastomana, morsingolla siniseksi maalattuna, vendi lampaannahoissa, germaani villaviitassa ja vaskisovassa; mutta he jäivät kuitenkin kaikki vain saariksi noiden epälukuisten hunnien myllertävään aallokkoon.
Attila istui suojan keskitaustalla korokkeella; kallisarvoisilla, kullalla kirjailluilla matoilla peitettyjä porrasaskelmia oli noustava tälle puiselle korokkeelle, jonka keskellä yksinkertainen, koristelematon puinen nojatuoli toimitti vuosisadan mahtavimman hallitsijan valtaistuimen virkaa; ei koristeen tapaistakaan hän ollut kiinnittänyt pukuunsa, jossa hän eilen ratsasti leiriin.
Lähettiläät noudattaen Edikon osoituksia pysähtyivät suojan kynnykselle ja kumarsivat syvään. Sitten aikoi Maximinus nousta portaita korokkeelle ojentaakseen Attilalle keisarin omakätisen kirjeen.
Mutta silloin hyppäsi muudan hunnilaisruhtinas — se oli Tsendrul — väliin, sieppasi purppurapapyroksen hänen kädestään, sysäsi patriisin alimmalta portaalta alas, juoksi itse ylös, polvistui hallitsijan eteen ja laski kirjeen hänen syliinsä, samalla kuin valtias istui liikkumattomana paikallaan eikä ottanut sitä vastaan.
"Se on imperaattori Theodosiuksen kirjelmä", huudahti Maximinus tuolta alhaalta, ääneen, sillä hän oli suuttunut.
Attila ei liikahtanutkaan.
"Imperaattori toivottaa sinulle terveyttä ja pitkää ikää."
Siihen valtias vastasi hitaasti, punniten joka sanaa, huuliaan mahdollisimman vähän aukaisten: "Minä toivotan imperaattorille samaa — ihan samaa — mitä, mikäli tiedän, hän minulle toivottaa. — Erääntynyt vuosivero, jonka molemmat keisarikunnat ovat velkaa, onko se vihdoinkin saapunut, Ediko?"
"On herra, nämä lähetystöt ovat sen tuoneet."
"Oletko sen laskenut?"
"Ei solidiakaan puutu."
"Hyvä, mutta missä ovat keisarien lahjat?" hän jatkoi, merkitsevästi vaiettuaan, nyt kovemmin ja karkeammin. "Kuuntelen vain lähettiläitä, jotka tuovat lahjoja. Khelkhal, oletko ne arvioinut? Ovatko ne arvoani vastaavat?"
"Oi, herra,sinunloistoasi vastaavaa lahjaa ei saata olla. Mutta katsoen antajain vähäiseen loistoon riittäkööt."
"Jaa ne ruhtinailleni, muista varsinkin Ardarikia ja Valameria. Mutta myös Wisigastia! Äläkä unohda skiirien kuumaveristä kuninkaanpoikaa, sitä nuorta sankaria ja kuulua harpunlyöjää. — Kaikille uskollisuutensa ansion mukaan! — Mutta mitä?" — tässä synkkeni, niinkuin katkeran yllätyksen tavoittamana, hänen kasvonsa. — "Luulen Byzantionin lähettiläiden joukossa näkeväni tutun hahmon — tuon pienen, joka seisoo tuolla syrjässä muista." Hän katsoi uhkaavasti Vigiliukseen — heti ensimmäiseksi oli hänen silmänsä hänet etsinyt — lähettiläiden nimethän oli hänelle aikoja sitten ilmoitettu — ja löytänyt.
"Minulla oli kerran varhemmin onni", aloitti säikähtynyt Vigilius, "tulkkina…"
"Mikä hänen nimensä onkaan, tuon konnan, Ediko?"
"Vigilius, herra."
"Aivan niin, Vigilius!" ja pahastuneen liikkeellä, rutosti sysäisten oikeaa polveaan hän lennätti keisarin kirjeen, siihen ollenkaan kajoamatta, maahan: "Miten sinä uskallat, julkea raato, tulla kasvojeni eteen, ennenkuin, kuten sinun silloin käskin tulkita, kaikki karkurit on luovutettu? Luuletteko minun kärsivän sitä, että teidän kenttämerkkienne suojassa omat, joukoistani karanneet orjani kantavat asetta minua vastaan? Kaikkien valtakuntani alamaisten on näkeminen, ettei Attilalta päästä pakoon, ettei ole yhtään mitään pelastusta hänen vihaltaan. 'Ei ole linnaa, ei muurien ympäröimää pääkaupunkia, joka antaa minulta suojaa; itse Byzantionin kultaisesta talosta minä tempaan viholliseni pois:tälläkädellä!"
Hän ojensi oikean käsivartensa suoraksi.
"Me olemme tulleet sanomaan sinulle", aloitti Vigilius arasti, "että ainoastaan seitsemäntoista pakolaista — karkuria, niinkuin sinä heitä nimität — sinun valtakunnastasi tullutta, oleskelee meidän luonamme. Heidät on jo määrätty annettavaksi Aegintheukselle, Illyricumin rajajoukkojen päällikölle, jotta hän lähettäisi heidät kahleissa sinulle. Ennen pitkää ovat he täällä."
"Seitsemäntoista! Saat myöhemmin kuulla oikean luvun. — Mutta te toiset, te Ravennan keisarin lähettiläät, kuulkaa: minä luovun vaatimasta Viminaciumissa minulle joutuneen sotasaaliin salaajan luovuttamista — saatte kuulla, millä ehdolla. — Kuka on Maximinus, Byzantionin keisarin suurinta luottamusta nauttiva senaattori?"
"Minun nimeni on Magnus Aurelius Maximinus."
Vakaana, mielihyvällä lepäsi valtiaan katse noilla kunnianarvoisilla kasvoilla.
"Salli, oi hunnien valtias…" aloitti Priscus.
"Herraksiminua puhutellaan."
"Salli niinmuodoin, oi hunnien herra…"
Attila vavahti, mutta mielessään hän nauroi syrjäänpoikkeamusta ja antoi tottuneen reetorin jatkaa: "minun keisariltani toimeksi saaneena ja lähettilästoverieni nimessä selittää asiat, järjestyksessänsä, sellaisina kuin ne ovat todellisuudessa, ei niinkuin sinun vaihtuvat — ah kovin taajaan! — vaihtuvat lähettilääsi ne näkevät ja sinulle kuvailevat. Vaadit keisari Theodosiusta luovuttamaan sinulle kaikki, jotka — sinä nimität heitä karkureiksi! — jostakin syystä maastamuuton kautta pitävät parempana vetäytyä pois valtikkasi lempeyden varjosta. Kenties senvuoksi, että hunnilaiset oikeusoppineesi ja ruoskasi heiluttajat eivät varmaankaan kaikissa tapauksissa arvostele asioita niinkuin sinä — epäilemättä! — tahdot ja — valitettavasti! — myös tapahtuvan edellytät. Onhan nyt kovaa, että keisarin pitää luovuttaa sinulle kaikki ne, jotka pitävät hänen suojeluaan parempana kuin… mutta huomaan otsasi rypyistä, että minun täytyy olla väärässä — siis hyvä, heidät luovutetaan! — Edelleen sinä vaadit paitsi maksamatonta ja erääntynyttä veroa — tarkoitin vuotuista kunnialahjaa! — ensi vuodelta etukäteen suoritettavaksi uhkaamalla muuten heti hyökkääväsi! — Me laahasimme tänne kuusituhatta naulaa kultaa. Vaadit heti paikalla lisää tuhatkaksisataa. Niin, olet jo — kun vastauksemme ei huonoilla teilläsi kerjennyt perille kyllin nopeasti — keskellä rauhaa piirittänyt kaupunkejamme, Viminaciumin, Ratiarian ja monta muuta jo anastanut, ryöstänyt ja polttanut. Jokaisesta —sinunoman ilmoituksesi mukaan — pidätetystä karkurista vaadit kaksitoista kultasolidia. Hyvä, meillä on — valitettavasti! — valtuutus suostua äärimmäisessä pakossa kaikkeen. Mutta rukoilemme sinua: älä pysy vaatimuksessasi! Et aavista, miten murheellisilta kaikki maakuntamme näyttävät. Mitä kurjuutta tuottavatkaan varsinkin Tonavan kaupunkien onnettomille asukkaille sinun ratsujoukkosi, jotka ylt'yleensä hävittävät tasaista maata ja, niinkuin sudet taajoin laumoin yksinäistä talonpojan majaa, parveilevat kaupungin ympärillä, laskematta ketään pois, ja palaakaan leipää asujaimille päästämättä kaupunkiin! Ja kilpaa ulkopuolella elämöiväin hunniesi kanssa kiusaavat onnettomia kaupunkeja — miltei vielä sitkeämmin — itse kaupungissa keisarilliset veronkantajat, jotka saadakseen suoritettavat verot kokoon kerätyksi riistävät porvarin yltä viimeisenkin vaatekerran ja vuoteen selän alta, niin että sangen monet lopettavat elämänsä ja kärsimyksensä nuoranpätkällä. Mutta lähettilääsikin ovat tottuneet — sanotaan heitä kehoitetun! — odottamaan sellaisia kunnialahjoja, Byzantionissa, että yksistään nämä ilolahjat riittävät saattamaan meidät puille paljaille. Sanotaan sinun sitävarten kunnioittavan meitä niin usein lähetystöillä."
Reetorin rohkeus huvitti valtiasta; kaukana epäystävällisyydestä pisti hän väliin: "Ottakoot vain lahjoja vastaan, kunhan vain eivät anna itseään lahjoa."
"Keisarin", aloitti nyt Maximinus tuskallisesti, "oli pakko tyydyttääkseen sinut pakottaa vanhat senaattorisuvut myymään huutokaupalla puolisoidensa korut, esivanhemmilta perityt, jopa pöydän välttämättömimmätkin kulta- ja hopeakalut ja heidän valikoiduimmat jalot viininsä…"
"Minä juon vain vettä tästä puumaljasta, patriisi", virkkoi Attila, nosti maljan ja joi. "Te valitatte", hän jatkoi sitten, pyyhkien paksuja huuliaan koko kyynärvarrellaan ja kämmenensä selkämällä, "että rahastonne on tyhjä. — Miksi se on tyhjä? Siksi, että teidän keisarinne ovat ammoisista ajoista lähtien tuhlanneet rahansa mielettömiin näytelmiin, kilpa-ajoihin, turhaan prameuteen, ylettömiin huvituksiin tai — surkeasti peläten helvettiä, jonka he tosiaan ovat siekailematta ansainneet! — järjettömään kirkkojen rakentamiseen. Eikö teillä vieläkään ole riittämiin asti pyhitettyjä huoneita, missä voitte pyhimyksillenne valittaa ruikuttaa ja — valehdella? Minusta se on samantekevää. Mutta kansan, jolla ei enää ole tarpeeksi rautaa naapurin torjumiseen, täytyy isäntämiehen tavoin pitää rahansa tallessa naapuria varten, sillä sillehän se oikeuden mukaan kuuluu. Kuinka te voittekin niin tuhlaavaisesti käsitellä minun kultaani, joka sattuu olemaan teidän kirstussanne? — Mutta, viisas reetori Priscus, enkö minä olekin oikea barbaarinen sekapää. Anna anteeksi, jalo patriisi, me hunnit opimme vain ratsastamaan, emme koskaan ankaran johdonmukaisesti päätelmäperäisesti ajattelemaan. — En edes kauppa-asioita minä osaa asianmukaisessa järjestyksessä selvittää. — Minähän en ole edes — vaikka kuitenkin jo keskustelen teidän kanssanne — antanut lähettilääni, tuon Edikon, kertoa, mitenhänenretkensä sujui ja mitä kaikkea hän on kokenut siellä ihanassa Byzantionissa."
Keisarilliset lähettiläät katsoivat toisiaan hämmästyneinä.
"Eikö hän tosiaankaan ole ottanut selkoa?" virkkoi Primutus kuiskaten.
"Totta kai, epäilemättä!" vastasi Priscus niin ikään hiljaa."Kuuntele tarkoin, Maximinus! Nyt tulee Edikon salaisuus."
Kolmastoista luku.
"Puhu vain avoimesti", käski valtias, "aivan avoimesti näiden byzantilaisten kuullen. Sano kaikki. Kaikista peitetyimmätkin. Hehän ovat meidän ystäviämme. Ystävältään ei hunni salaa mitään."
Ediko astui esiin, kumarsi syvään ja aloitti sangen levollisena ja tyynenä: "Byzantionissa, tuossa verrattomassa, näin, kuulin, koin uskomattomia. Totta puhui se goottilaiskuningas, joka oleskeltuaan siellä pari päivää huudahti: 'Siinä kaupungissa on paljon kaikenlaisia mahdollisia ja mahdottomia asioita'."
Tyytyväisinä katsahtivat lähettiläät toisiinsa.
"Vaikutuksen se on, tuo roomalainen ihanuus, tehnyt tähän barbaariin", sanoi Priscus hiljaa; ja Maximinus nyykäytti päätään.
Mutta Attila kysyi pitkäveteisesti: "Mahdottomiakin?"
"Päätä itse, oi herra, onko se, mitä koin, mahdollista vai mahdotonta kaiken sen mukaan arvosteltuna, mitä lähettiläät koskaan ovat kokeneet. Mahdottomaksi sinä sitä olet sanova. — Sitten panen todistukset jalkaisi juureen."
Jännitetyin mielin kuuntelivat nyt kaikki läsnäolijat germaania, joka latinaksi haastoi edelleen:
"Vigilius nouti minut siitä talosta, sataman luota, joka oli osoitettu asunnokseni. Hän vei minut Khrysaphioksen, byzantilaisen valtakunnan mahtavimman miehen luo. Tie kulki palatsien upean rivin ohitse, jotka muodostavat sinään pienen kaupungin ja joissa ovat keisarin hovikunnan ja hänen ensimmäisten arvohenkilöidensä virkahuoneet ja asunnot. Ääneen ihmettelin näiden keisarillisten rakennusten loistoa, eikä totisesti mitään pahaa mieleeni tullut. Seuralaiseni oudosti pälyvät silmät — katsokaahan, miten hän nytkin pälyilee, tällä kertaa vain hänessä samalla näkyy pelästystäkin — pisti silmääni enkä osannut sitä selittää. Mutta tuskin olin päässyt seisomaan tuon kaikkivaltiaan kuohilaan eteen, kun Vigilius minut keskeytti ja — niinkuin minusta tuntui, sangen taitamattomasti — rupesi hänelle ilkimielisesti liioitellen kuvailemaan, miten minä ihmettelin keisaruuden loistoa."
Vigilius seurasi henkeään pidätellen jokaista Edikon sanaa.
"Mieletön", sähisi hän. "Mikä hänet nyt muuttaa tuollaiseksi? Mutta ehkä on viekkainta esiintyä tässä minun vihollisenani, vastustajani."
"Hän lisäsi", — jatkoi germaani,"— ja siinä hän valehteli puhtaasti! — että minä muka olin kiittänyt Byzantionin asukkaita onnellisiksi, kun he voivat elää niin rikkaasti, ylellisesti."
"Mihin hän tuolla pyrkii?" päivitteli Vigilius yhä huolestuneempana.
"Silloin virkkoi Khrysaphios: 'Sinäkin voit, oi Ediko, saada sellaisen talon kuin tämä, kultatiilikattoisen, ja kullassa uida, jos vain tahdot'."
"Milloin hän lakkaakaan kertomasta, mitä todella tapahtui? Milloin hän alkaa peittää? Miten hullunrohkea yritys!" valitti Vigilius hiljaa itsekseen.
"Ällistyin. 'Sinun tarvitsee vain', jatkoi Khrysaphios, 'hylätä hunnien maa ja tulla meidän luoksemme'."
"Nyt saatan hengähtää — ensimmäinen salaus!" ajatteli Vigilius.
"Ihmettelyltä en saanut sanaakaan suustani. Silloin" — ja nyt kääntyi Ediko äkkiä Vigiliukseen päin ja oikealla etusormellaan häntä osoittaen huusi vihastuneena: — "silloin sekaantui tuo Vigilius keskusteluun."
"Hän on järjiltään!" pääsi Vigiliukselta, jonka kauhistus oli ylimmillään; jo edellisiä lauseita hän oli kuunnellut silmät suurina ja suu auki, nyt hänelle kihosi tuskanhiki otsaan: hän pyörähti kaksi kertaa ympäri, käänsi sitten Edikolle selkänsä, peitti viitalla kasvonsa ja yritti kiireen vilkkaa pujahtaa ovesta ulos.
Mutta rautaisina laskeutuivat neljän hunnin kädet hänen hartioilleen, hänen käsivarsilleen; miehet olivat huomiota herättämättä siirtyneet aivan hänen viereensä, muista lähettiläistä eroten, ja käännyttivät nyt hänet vastustamattomalla voimalla takaisin. Ja he pitelivät häntä estäen kaatumasta, sillä hänen polvensa lyyhistyivät, ja kuolemantuskasta tutisten hänen täytyi pysyä paikoillaan! Täytyi sana sanalta ja peloittavan Attilan kasvojen edessä kuunnella, miten Ediko kertoi kertomuksensa loppuun asti, nyt taas aivan maltillisena, viileänä, vasta loppupuolella taas vihastukseen puhjeten. "Pääsetkö helposti", kysyi Vigilius minulta, "itsensä Attilan luo, hänen telttaansa, metsällä ja matkoilla, hänen makuuhuoneeseensa leirissä?"
"Minä vastasin, että milloin käskynhaltijavirkani, ei minua pidätä Paioniassa Saven varrella tahi herrani erikoinen minulle antama tehtävä lähetä minua sodassa tai rauhassa päällikkönä tai lähettiläänä matkoille, olen aina hallitsijan luona ja vuorotellen toisten hänen ylhäisten miestensä kanssa saan kunnian pitää hänen teltassaan tai hänen makuuhuoneessaan hänen vuoteensa ääressä aseellista vartiota varjellakseni hänen uinailuansa ja ojentaakseni hänelle ilta- ja aamujuomana kirkasta vettä kulhollisen.
"Silloin kuiskasi eunukki korkealla, vastenmielisen kimeällä äänellään: 'Voi sinua miekkoista miestä! Miten suuren onnen voitkaan saavuttaa, jos vain osaat vaieta ja olet pikkuisenkin rohkea. Minä — minä itse tahdon auttaa sinut kaikkein suurimpaan rikkauteen ja loistoon! Mutta siihen tarvitaan hieman pidempää neuvottelua. Minä riennän nyt keisarin palatsiin. Tule tänä iltana tänne illalliselle luokseni — sinä yksinäsi — ilman seuruettasi ja saattajaasi.'
"Yhä vieläkään en aavistanut, en arvannut sen hulttion aivoituksia. Luulin hänen tahtovan minut taivuttaa käyttämään sellaista luottamuksellista, kahdenkeskistä seurustelua herrani kanssa tehdäkseni hänet suopeaksi rauhaa kohtaan, joka olisi solmittava Byzantionin kanssa. Lupasin tulia. Hän viittasi kädellään: Vigilius tarttui käsivarteeni ja lykkäsi minut ulos. Vigilius jäi hänen luokseen. Illalla saavuin illallisaikaan hänen luokseen: tapasin kuohilaan luota toisenkin vieraan, Vigiliuksen."
Nämä sanat kuullessaan lyyhistyi mies siihen paikkaan, vaikka hunnit pitivätkin häntä käsin kiinni. Mutta nämä kiskaisivat hänet maasta pystyyn ja lykkäsivät jakkaran hänen alleen, sillä hän ei enää jaksanut seisoa, nojasi vain selkäänsä pilariin. Mutta nuo kahdeksan kättä eivät häntä hellittäneet enää.
Neljästoista luku.
Äärimmäisen säikähdyksen valtaamina kuuntelivat muut lähettiläätEdikon kertomusta; tämä jatkoi:
"Sen jälkeen kun orjat olivat korjanneet ruoat pois ja järjestäneet ruokasalin — Vigilius sulki heidän jälkeensä ovet, vakuuttauduttuaan ensin siitä, että he olivat poistuneet etusuojastakin — he ottivat molemmat minulta valan, etten missään tapauksessa ja vaikka tarjouksen hylkäisinkin hiiskuisi mitään ehdotuksesta, jonka he nyt minulle tekisivät ja joka ei minua koskaan vahingoittaisi, vaan kyllä saattaisi suunnattomasti hyödyttää. Minä vannoin, sillä kaikin mokominhalusinkuulla heidän salaisuutensa."
"Jasillätavoinko, kurja germaani", huusi Vigilius epätoivon raivossa, "sillä tavoinko pidät valasi?"
"Minä en sitä riko —", virkkoi Ediko alentumatta katsahtamaankaan haukkujaan ja tyynesti jatkaen, "sillä minä vannoin olevani vaiti niin totta kuin toivoin tulevani autuaaksi taivaan valtakunnan pyhäin pariin. Mutta juuri sitä minä en vähääkään toivo: toivon pääseväni Walhallaan Wotanin luo. Silloin sanoi minulle keisarin ensimmäinen neuvos kirkkaasti vasten kasvoja: 'Murhaa Attila'" —
Raivon ja kauhistuksen parkaisu, säikähdyksen ähky kieri halki avaran suojan.
"Murhaa Attila, pakene Byzantioniin ja ole vallassa, rikkaudessa ja loistossa ensimmäinen minun jälkeeni."
"Olipa hyvä, että minun oli Byzantionin palatsissa noudatetun tavan mukaan jätettävä kynnyksellä aseeni: muutoin, pelkään minä, olisin vihapäissäni siihen paikkaan surmannut nuo molemmat salatappajat. Niin minä siitä pehmeiltä patjoilta kohottauduin jalkeille ikäänkuin kyyn pistämänä: halusin päästä pois — ulos! Silloin — en tiedä, miten se tuli! — seisoi yht'äkkiä sieluni silmäin edessä verinen varjo…", hän pysähtyi syvän mielenliikutuksen valtaamana.
"Isäni varjo", hän itseään pakottaen jatkoi voimallisena. "Ja minä muistin raskaan valan, jonka kerran olin vannonut… Sinä tiedät, oi herra?"
Attila nyykäytti päätään ymmärtävästi.
"Ja kehoittaen lausui isäni minulle: 'Et milloinkaan voi valaasi hirvittävämmin täyttää kuin jos nyt kaikelle maailmalle paljastat keisarin häpeän, tämän murhayrityksen!'"
Sanattomina pelästyksestä tuijottivat nuo neljä roomalaista ystävystä toisiinsa.
"Se — on — mahdotonta", sammalsi vanha Maximinus.
"Sinä saat koetella sitä omin käsin", jatkoi Ediko rauhallisesti.
"Mikä on mahdotonta — Khrysaphioksen luona?" kuiskasi Priscus vihoissaan senaattorille.
"Keisarikaupungin suurista kaikkein luotettavimman —sinut! —", alkoi germaani taas puhua, "tahdoin saattajakseni, koska tämän saattajan tuli joutua paljastuksen todistajaksi. — Lannistin loukatun kunniani vihastuksen ja suostuin siihen iljettävään tarjoukseen.
"Tehdäkseni heidät varmoiksi ja saadakseni kouraantuntuvamman todistuksen virkoin: 'Siihen tarvitaan rahaa; ei vallan paljon, noin viisikymmentä naulaa kultaa palkitakseni sotureita, joiden kanssa minä pidän vartiota hunnin teltan ääressä.'
"'Tässä ne ovat', huudahti eunukki kiihkeästi, hyppäsi pystyyn, sieppasi pienen marmoriseinään pistetyn laatikon, luki omakätisesti kultakappaleet mustanahkaiseen kukkaroon —
"Silloin voihkasi Vigilius ja kääntihen vartijainsa käsissä.
"Ja ojensi sen minulle; huomasin siinä purppuralangalla ommeltuna päällekirjoituksen: 'Khrysaphioksen omaisuutta'. 'Ei', vastasin ja työnsin sen kädelläni takaisin, 'en minä nyt ota vielä ansaitsematonta kultaa: ensin teko, sitten palkka. Eikö minun mukanani tule myös jokin keisarin lähetystö hunnien luo?'
"'Kyllä tulee! huudahti Vigilius. Minut on siihen jo määrätty. Anna kukkaro minulle, Khrysaphios, korkea suojelija; minä säilytän sitä sen aikaa.' Ja eunukki ripusti hänen kaulaansa pujotetusta nauhasta tuon kiinnikuristetun kukkaron; hän kantoi sitä senjälkeen rinnallaan, vaatetuksensa alla."
"Ja kantaa vieläkin!" huusi Attila. "No, miehet, vetäkää hänen vaippansa syrjään, tarkastakaa tunika! Pian Khelkhal!"
Hunnien kourat pitelivät Vigiliusta kuin ruuvipuristimessa. Khelkhal pisti kätensä hänen pukunsa alle ja nykäisi yhdellä tempauksella nauhan poikki, veti raskaan mustan kukkaron esiin, kantoi sen korokkeelle ja laski herransa jalkain eteen.
Raivon murina kulki hunnirivin läpi.
"Khry-saphi-oksen omai-suutta", tavasi Attila, pää kumarassa. Hän lykkäsi jalkansa kärjellä kukkaron luotaan: "Ottakaa rahat pois ja punnitkaa kulta, onko sitä viisikymmentä naulaa, niinkuin Ediko ilmoittaa."
"Sen ne nyt toki painanevat", huusi Vigilius kimpautuen jo puolustautumaan. "Mutta kaikki hänen juttunsa ovat kuitenkin vain valhetta."
"Vai niin?" kysyi Attila. "Mitä varten sinä sitten kuljetat mukanasi niin suuria summia — salaa?"
"Herra… tehdäkseni ostoksia hunnien maassa… itselleni ja matkatovereilleni — ruokaa… samoin hevosille ja muuleille rehua… ostaakseni lisää vetojuhtia pitkällä matkalla kelvottomaksi käypien sijaan…"
"Vaikene, valhettelija! Ediko on jo Byzantionissa sanonut sinulle, että te olette valtakuntani rajoilta asti minun vieraitani ja saatte kaikki, mitä tarvitsette, lahjaksi minulta. Niin, teitähän oli kielletty tekemästä ostoksia. Sillä ammattimaisesti harjoittavat keisarin lähettiläät myötäänsä sillä varjolla lahjomista ja urkintaa."
"Joka tapauksessa on koko juttu vain tuon germaanin keksimä viheliäinen metku, petosta alusta loppuun."
"Tämäkin keisarin asiapaperi!" kysyi Ediko viitsimättä luoda häneen silmäystäkään. Miekankannikkeensa vyötaskusta hän otti papyroskäärön. "Kun on tekemisissä Byzantionin miesten kanssa, saa katsoa eteensä! Vaadin kirjallista todistusta keisarilta, jottei hän, sittenkuin olisin suorittanut tuon hirveän teon, pääsisi kieltäytymään minulle palkintoa maksamasta, vaan tekeytyisi tietämättömäksi koko asiasta. Kumpaisenkin mielestä oli pyyntöni kohtuullinen. Into saada sinut murhatuksi, herra, teki viekkaat otukset hupsuiksi. Heti paikalla, vielä samana yönä he veivät minut imperaattorin huoneisiin, herättivät Martialiksen, magister officiorumin, joka jo oli nukkumassa, ja lähtivät hän ja minä mukanaan keisarin luo, jonka tiesivät vielä olevan valveilla, sillä hän odotti kiihkeästi tietoa, miten neuvottelut minun kanssani päättyvät. Tosin ei minulle suotu onnea nähdä hallitsijaa niin myöhäisellä hetkellä; he antoivat minun odottaa etuhuoneessa — siinä yksin ollessani luulin uneksivani. — Mutta pian he palasivat ja toivat minulle magister officiorumin — 'sillä se kuuluu minun virkaani', selitti mies ylpeästi — kirjoittaman, keisarin keisarillisella purppuramusteella, jota vain hän saa käyttää, allekirjoittaman asiapaperin. Ja todella! Magister officiorum on, samoin kuin hän laatii ja varmentaa kaikki valtakunnan valtiosopimukset, tämänkin murhasopimuksen sommitellut aika näppärästi ja oikeamuotoisesti pykäliin. 'Sillä se on', toisti hän huomatessaan minun kummastukseni, 'virkani etuoikeus'."
"Lue!" käski Attila.
"Herran Jeesuksen Kristuksen, meidän Jumalamme nimessä! Imperaattori Caesar Flavius Theodosius, hunnien ja goottien, antien ja sklabenien, vandaalien ja alaanien, persialaisten ja parttilaisten voittaja, hurskas, onnellinen, maineikas, voitollinen, ei koskaan voitettu, triumfaattori, kaikkina aikoina ihailtava, Augustus, hyväksyy ja käskee, että Ediko suorittakoon pahimmasta vihollisestamme meidät pelastavan surman, jonka Khrysaphios ja Vigilius ovat hänelle tehtäväksi antaneet. Viisikymmentä naulaa kultaa on hänelle siitä jo maksettu; viisikymmentä hän on saapa lisää, teon tultua tehdyksi, vartijoita varten. Mutta hän itse on, takaisin Byzantioniin paettuaan, heti saapa patriisin arvon, kultatiilikattoisen talon ja 20,000 solidia vuotuiseksi eläkkeekseen."
"Tässä keisarin allekirjoitus ja magister officiorumin."
"Vieläkö sinua, senkin koira, nytkin haluttaa kieltää?"
"Sääliä! Armoa!" parkui Vigilius. "Säästä henkeni!"
"Mitä sinun hengestäsi! — Tosin: keisarillinen lähettiläs, yritettyään murhata hallitsijan, jonka luo hänet lähetettiin, keisarillisella legioonatiellä siitä syystä kuivaan puuhun hirtettynä, rinnassaan laatta, joka ilmaisee hänen rikoksensa — se ei olisi hullumpi koristus hunnien maalle! Mutta enemmän minua kuitenkin miellyttää se, että joku toinen keisarin lähettiläs, täysin uskottava, kunniallinen mies — minä kiitän Edikoa, että hän on tätä ajatellut ja sinut, oi Maximinus, siihen valinnut! — todistaa, mitä hän itse on täällä minun kartanossani nähnyt ja kuullut, kokoontuneen senaatin edessä keisaria vastaan. Sitä vaadin sinulta, Maximinus, totuuden tähden!" —
Viidestoista luku.
Tuo vanha mies oli ikäänkuin murtunut; hän oli vaipunut penkille ja piti kasvojaan vaippansa laskoksiin peitettynä; turhaan koettivat Priscus ja länsiroomalaiset nostaa häntä pystyyn. Nyt hän kavahti äkkiä seisoalleen.
"Minäolensen todistava, luota siihen, barbaarien hallitsija. Moinen mielenlaatu, mokoma yksityisten lurjusten ilkityö on puhdistettava pois roomalaisnimestä. Minä teen sen! Teen! Ja jos keisari surmaa minut totuuden tähden… hänenpitääkuulla totuus. Hänen ja kokoontuneen senaatin."
"Hyvä! Sinä miellytät minua, vanhus. Ja kun sitten murhaajan asetatte keisarin ja senaatin eteen, niin sitokaa häneltä kädet selän taakse — riippukoon tämä kukkaro hänen rinnallaan, ja te kysytte Khrysaphiokselta, tokko hän tuntee kukkaroa. Mutta Thedosiukselle virkkakaa: Näin sanoo Attila, Mundzukin poika, Länsimaan herra:
"Sinulla, Theodosius, ja minulla, meillä on yksi yhteistä: molemmat polveudumme jaloista isistä. Mutta Attila on isänsä loiston säilyttänyt ja sitä enentänytkin, sinä, Theodosius, sitävastoin olet perimäsi loiston häpäissyt. Sinusta ei ole tullut vain Attilan verovelvollinen renki' — kaikista halpamaisimman orjan lailla olet antautunut salaliittoon toisten renkien kanssa murhataksesi herrasi Attilan.
"Miten onkaan roomalaisylpeys niin alas vajonnut! Minä muistan vielä poika-ajoiltani: miten viilsikään kaukaakuuluvan ukkosenjylinän lailla pelästyneiden kansain korvaa nimi: Rooma! Ja Caesar, imperaattori! Kun isältäni kysyin: 'Sano, kuka se on, tuo Caesar? imperaattori?' hän nopeaan vastasi: 'Hiljaa, hiljaa, älä mainitse sitä. Ensimmäinen Caesar oli jumala maan päällä ja kaikki hänen seuraajansa ovat perineet hänen pelättävyytensä ja suuruutensa. Ja imperaattori? Se tietää maailman kaiken vallan ja loiston herruutta'."
"Entä nyt? Tänä päivänä?
"Kaksi Caesaria pyytää hunnin puuteltassa rauhaa, kumpikin tahtoo salaa usuttaa minua toisensa niskaan. He ostavat rauhan paljolla kullalla, häpeällisellä veronmaksulla. Ja yhtä kaikki nämä roomalaiset julkeavat maalauttaa kuvia, joissa muka he ovat herroja, me hunnit renkejä! Savuavassa Milanossa ratsastin surmattujen röykkiöiden yli — yhdeksän kohorttia oli niitä ollut — Caesarin palatsiin; ruokasalissa oli kuva, pienistä kirjavista kivistä kokonaan tehty: taidokas, se täytyy sanoa. Mitä se esitti? Keisari Valentinianusta istumassa Ravennassa valtaistuimellaan ylväässä voiton komeudessa, ja yhdeksän barbaarilaiskuningasta polvistuu hänen eteensä tomuun ja kaataa kilventäydet kultaa veroksi hänen jalkainsa juureen. Mutta kaksi etumaista, joiden niskaa hän polkee, kantaa hunnilaispukua, ja katseltuani piirteitä tarkemmin — veljeäni Bledaa ja minua esitti tuo valhekuva. Kädessäni oli taistelukirves jo koholla iskeäkseni siruiksi tuon julkean petkutuksen, mutta silloin pälkähti päähäni viisaampi ajatus! Katsokaapa tänne, roomalaiset: totuuden näettetässä!"
Hänen viittauksestaan vetivät palvelijat leveältä pääseinältä hänen tuolinsa takaa verhot syrjään. Kookas mosaikkikuva tuli näkyviin; se esitti kerrottua kunnianosoitusta ja kaikki muu oli jäänyt entiselleen, paitsi että keisarin asemesta Attila istui valtaistuimella ja molemmat etumaiset, maassa makaavat miehet, aivan uskollisesti jäljennetyissä imperaattorien vaatteissa olivat kasvonpiirteiltään Theodosiuksen ja Valentinianuksen näköiset.
Suuttumuksen ja häpeän puna levisi lähettiläiden otsalle.
Attila huomasi sen rauhallisella tyydytyksellä. "Vetäkää verhot eteen taas", hän käski, "heidän on raskaampi kestää totuutta kuin minun Milanossa valheteltua korskeutta.
"Mutta vielä ei ole pahin, kaikista kovin totuus sanottu.
"Yhden Caesareista olen kaiken maailman edessä leimannut kurjaksi murhaajaksi — ei, hän on liian pelkuri itse survaisemaan tikarin. Salamurhan alkuunpanija. Ja kenet hän tahtoo pestata? Oman lähimmän palvelijani. Mutta germaani on liian uskollinen, liian ylpeä — ja viisaampi kuin viisaimmatkin Byzantionissa. Ei minua, pettäjät hän petti. Ja kuka oli altis murhaa avustamaan? Keisarin lähettiläs! Kansojen ikivanhaa, pyhää oikeutta, jota itse villit skyyttiläiset kammoavat loukkaamasta, väärinkäyttää keisari murhaan.
"Kuulkaa hunnini, kuulkaa germaanit ja sklabenit, ja kaikki maanpiirin kansat: kunniaton on Rooma, halpamielinen roomalaisten keisari, häväistyssanaksi tuli Caesarien nimi, ja niinkuin minä nyt suustani syljen, niin syljen ajatuksistani kaiken kunnioituksen Roomaa kohtaan, syljen keisarikuntaa vasten naamaa.
"Mutta nyt saakaa, te lähettiläät, tietää ehdot, joilla tahdon säästää molemmat keisarikunnat sodalta, se on: hävitykseltä, jota on mahdoton torjua!
"Vaadin kahdensadan vaimoni joukkoon vielä yhden: Honorian, keisarin sisaren.
"Sinä huudat, Maximinus: hän on jo naimisissa. Onko se mikään syy? Enintään se voisi ollaminullesyynä olla huolimatta häntä. Ja jos mieleni tekisi keisarin omaa vaimoa — hän antaisi hänet minulle yksistään pelosta saavansa kuulla takkuisten hunnilaisratsujen hirnuvan palatsinsa kultalukkoisten porttien edustalla. Mutta", hän irvisti, — "minun ei tee mieleni: hän kuuluu olevan aika ruma, se Basilissa. Sitävastoin Honoria — on kaunis, uhkeamuotoinen…! Jo vuosia sitten hän lähetti minulle salaa muotokuvansa ja kihlasormuksen, pettäen valtakunnan ja veljensä, syyttäen keisaria, että tämä antaa hänen naimatonna kuihtua, ja kehoittaen minua tekemään hänestä vaimon. Minä tiedän, etten näytä erikoisen sievältä ja suudeltavalta — ja hän sen tietää myös. Mutta roomatarta, jonka veri on kerran päässyt kiehumaan — ottakoon kristihelvetin saatana hänet vaimokseen. No niin, olkoon naitu tai naimaton — minä tahdon hänet. Kuitenkin vaadin arvoiseni myötäjäiset. Teidän on minulle luovuttaminen kaikki maa Tonavan vartta myöten minun Paionian vastaiselta rajaltani aina Novaen kaupunkiin asti Trakiassa ja viisi hunnilaisen ratsumiehen päivänmatkaa leveälti sisämaahan päin: joen varrella ette enää saa pitää aluetta — sen tekosyyn varjolla te vakoilette rajaani —; vasta Naissuksessa."
Silloin vastasi hänelle Romulus harmistuneena: "Vaikka voisitkin saada Honorian käden — valtakunnan suhteen et sillä mitään vaatimuksia voita. Roomalaisen oikeuden mukaan on valtakunta miesten, ei naisten."
"Mutta hunnilaisen oikeuden mukaan, jonka mukaanminäelän, perivät naiset myös. Mitä minuunteidänoikeutenne koskee? Mutta enpä minä vielä lopussa olekaan. Te luovutatte kaikki karkurit: niitä on neljätuhatta yhdeksänsataa kolmetoista, minun luetteloni mukaan. Maksatte jo ennen vaaditut viisituhatta naulaa kultaa, panette vakuudeksi sata senaattorinsäätyistä panttivankia, hajoitatte Byzantionin, Rooman ja Ravennan muurit ja pysytte alallanne, sill'aikaa kun minä, jahka tämän talven lumi on sulanut germaanien metsissä, otan kaiken maan Pontuksesta Brittien mereen asti ja Herkuleen patsailta hamaan Adrianopelin porttien eteen! Ellette te tätä kaikkea tee, täsmälleen, niinkuin sanani kuuluvat, silloin voi teitä, Byzantion ja Rooma! Te olette yksin! Älkää toivoko, niinkuin kolme vuotta sitten, apua länsigooteilta. Kolme veljeä uhkaa siellä toisiaan miekalla ja tikarilla ja riitelee verellä tahratusta valtaistuimesta. Ja jos se, joka jää voittajaksi, uskaltaa uhmata minua, nousee urhoollinen ystäväni Geiserik, vandaali, tuhat trieriläistä mukanaan maihin Rhodanuksen suistossa; svaabit ja alanit— silloisia vastustajiani — ovat nyt minun puolellani; niin ikään minun puolellani, kullalla voitettuina, ovat silloin hajallaanolleet frankit, ratsujeni kaviot tallaavat mäsäksi burgundien viimeiset rippeet — heidän parhaat laumansa ja rohkea kuningas Gundikar ovat maanneet viisitoista vuotta ruumiina Wormsin verikentällä! — alemannit eivät tohdi uhmata mahtikäskyäni, tyyrinkiläiset avaavat minulle, samoinkuin silloin, vapisten estemurroksensa, jotka sulkevat heidän vihreät laitumensa —, markomannit ja kvaadit viskaan etujoukkonani tietä raivaamaan, itägootit, gepidit, longobardit, herulit, ruugit, skiirit, hunnieni läntisen puoliskon — kaikki nämä vyörytän päivänlaskuun, Reiniä vastaan: Gallia ja Italia ovat silloin minun, Espanja ja Britannia joutuvat Geiserikille. Ja samaan aikaan tulvivat päivänlaskua kohti hunnien itäiset laumat mukanaan antit ja sklabenit, avarit, sarmaatit, skyytit — kansat, joiden nimiä ette ole koskaan kuulleet, joiden hirmuisuutta ette koskaan kokeneet; moni heikäläinen mies pitää ihmislonkkaa herkullisempana kuin nautaa tai lammasta! Heidät kaikki minä sinkoan samana päivänä — poikani johtavat heitä; sillä minä tahdon puristaa Geiserikin kättä Toulousen raunioilla! — Tonavaa alaspäin Theodosiuksen päälle. Olen lisäksi kaukaisimmassa idässä ja etelässä yllyttänyt parttilaiset, persialaiset ja isaurit, saraseenit ja etiopialaiset kostoon teitä vastaan. Voi teitä sinä päivänä, jolloin parttilainen ja hunni hauskasti ratsastavat toisiaan vastaan Byzantionin hippodromissa!"
Hän keskeytti nauttiakseen lähettiläiden kauhistuksesta. Hän näytti odottavan vastausta, kiinnittäen katseensa heihin.
Syntyi pitkä, painostava vaitiolo.