Vihdoin ei kiihkeä reetori voinut enää jännitystä kestää.Vastaansanomishalu sai hänessä vallan, kirvoitti hänen kielensä.Aivan väreettömästi, melkein kieltäytyvällä äänellä pääsi häneltävastaus; mutta siitä sukeutui kysymys:
"Ja mitä… kun otat meiltä kaiken tuon — mitä aiot meille armollisesti — jättää?"
"Sielut!" vastasi Attila heti paikalla. "Niin, vielä enemmänkin. Sille suurpapille, joka asuu muurittomaksi tehdyssä Roomassa, sen juutalaisen kalastajan haudan, joka hänestä on niin kallis. Ja teille kaikille — äitinne ainiaaksi. Mutta vaimonne, tyttärenne ja sisarenne vain niin pitkäksi aikaa — kunnes minun tekee mieleni jotakuta heistä. — Hiljaa siellä, urhoollinen Primutus! Ei sanaakaan! Eikä huokausta! —Kaikkiteidän täytyy myöntää, kaikki, mitä haluan, vaikka sitten vaatisin sisälmyksenne omista elävistä ruumiistanne! Niin avuttomina, niin vailla pelastusta te makaatte jaloissani! Te ettevoivähääkään vastustaa, ette, vaikka saisittekin siihen rohkeutta. — Menkää! Päästän teidät! — Tämä oli se päivä ja se hetki, jolloin Attila, sodanjumalan säilä, kosti Roomalle kaikkien kansain puolesta, joita se on polkenut halki vuosisatojen."
Kuudestoista luku.
Ediko vei kahlehditun Vigiliuksen erääseen niistä lukuisista vankiloina käytetyistä puutorneista, jotka vahvoilla ovilla ja lujaansuljettavilla luukuilla varustettuina kohosivat leirikujain nurkkauksissa; niiden tasaiset katot olivat lähimmistä asuintaloista niin kaukana, että hyppäys katolta toiselle näytti mahdottomalta.
Sitten hän meni toisten lähettiläiden perässä, jotka pää painuksissa hitain laahustavin askelin kulkivat asuntoihinsa. Pian saavutti hän heidät, jo kadulla.
Äkätessään hänet Maximinus pysähtyi ja virkkoi hänelle, luoden moittivan katseensa häneen:
"Sinä, germaani, olet tänään tallannut Rooman valtakunnan häpeän tomuun!"
"En minä sitä tehnyt eikä Attila, sen teki oma keisarinne itse", vastasi soimattu ojentautuen suoraksi. "Minä vain keksin sen."
"Niin", huusi Priscus harmistuneena puuttuen puheeseen, "mutta — minä näin sen tarkoin! — hartaalla mielihyvällä."
"Miksi?" kysyi Primutus.
"Ethän sinä ole hunni!" virkkoi Romulus.
"Miksi tuo hunnin mielettömän pöyhistelyn yllyttämisinto?" kysyiMaximinus. "Sehän nousee hamaan tähtiin."
"Ja mistä", tutkiskeli Priscus, "tämä kylmänraivoisa viha meitä vastaan? Minun nähdäkseni sellaisesta miehestä kuin sinusta — germaanista — pitäisi Rooman toki olla rakkaampi —…"
"Kuin hunnit, tarkoitat, viisas reetori? Niin ajattelin kerran minäkin, niin ajatteli myös isäni. Mutta te roomalaiset olette itse parantaneet minut siitä harhaluulosta, ja ainiaaksi! Olette töykeitä, villejä, raakoja; olette oppineita, sivistyneitä, hienoja, mutta olette viekkaita sielunne syvintä soppea myöten! — Niin kyllä! Minä olen sen kokenut."
"Puhu, jotta kumoamme väitteesi!" huusi Priscus.
"Kaksikymmentä vuotta sitten se tapahtui. Skiirien kapea maa, itäänpäin ruugien maasta, ei enää riittänyt elättämään alati kasvavaa, ehtymättömästi pulppuavaa väkilukua. Sillä sen jälkeen kun me päästyämme lujasti asuttumaan kävimme käsiksi hyvän Tonavan-maan ruskeaan peltokamaraan — niin Wotan ja Frigg ja Fro ja Donar enensivät lukumääräämme myötäänsä. Kuningas Dagomuth kutsui käräjät koolle, ja kansa päätti; pyhä kevätkansa, kolmannes miehistä, nuorukaisista ja pojista, arvan määräämänä, oli siirtyvä pois etsimään uudesta maasta uutta kohtaloa.
"Meidänkin sukukuntaamme, kuninkaallisen jälkeen jalointa, osui arpa. Wotan määräsi meidät vaellukselle. Isälläni oli viisi asekuntoista poikaa; minä, nuorin, olin juuri saanut kuningas Dagomuthilta kalvankantoluvan. Koko sukumme, seuralaisemme ja vapaaksipäästetyt orjamme kuljimme tuonne Tonavan vartta alas. Mundzuk, Attilan isä, kehoitti meitä ylen runsaasta palkasta rupeamaan hänen palvelukseensa, sillä skiirien tulinen voima ja isäni Edigerin sankaruus oli laajalti hyvin tunnettu. Mutta isäni vastasi: 'Byzantionin keisari on anellut miekkojemme apua, tosin vähemmästä palkasta; mutta mieluummin palvelen roomalaisia vain kunnian tähden kuin paljostakaan kullasta hunneja.' Keisari asetutti meidät Trakiaan. Neljä vuotta taistelimme siellä Byzantionin puolesta — hunneja, Mundzukia vastaan."
"Minä tiedän", myönsi Maximinus päätään nyökäyttäen, "aina uskollisina ja pelkkää mainetta saavuttaen."
"Tiedätkö myös, patriisi, mikä oli siitä kiitos? — — Vuosien oloon tulla rynnisti paitsi hunneja toisiakin vihamielisiä barbaareja idästä, roksalaneja ne olivat nimeltään. Vääjäämättä taistelimme ja palveluksessamme uskollisina molempia vihollisia vastaan. Mutta keisari? Se ovela mies arvioi roksalanit meitä paljon lukuisammiksi, kavalsi meidät ja möi meidät heille. Yht'äkkiä, yönaikaan, karkasivat keisarilliset sotaherrat, roomalaisia ja roksalaneja komennuksessaan, meidän päällemme, murhasivat turvattomat heidän nukkuessaan, möivät ottamansa vangit Byzantionin torilla orjiksi, lahjoittivat meidän kyntämämme maan ja irtaimistomme roksalaneille. Sinä murhayönä sai kaksi veljeäni surmansa, kaksi muuta laahattiin vangittuina teille tietymättömille. Haavoitettuna pääsi isä minun ja muutamain harvain seuralaisten kanssa rajametsiin, Rhodopen vuoristoon. Siellä meidät sieppasivat kiinni — hunnit, samain joukkojen hunnit, joita vastaan olimme monet vuodet verisesti taistelleet Byzantionin palveluksessa. Meidät vietiin Mundzukin eteen. Näimme viimeisen hetkemme tulleen. Mutta hunni virkkoi: 'Urhoollisten miesten onnettomuus on meillä pyhä. Roomalaisen uskollisuutta olette nyt kokeneet, — kokekaa nyt hunnin viileyttä.' Ja hän irroitti siteemme, virvoitti meitä viinillä ja ruoalla, ja omin käsin hän hoiteli isäni haavaa, isäni, joka oli monta hänen parasta miestään ratsun selästä pistänyt maahan. Siitä pitäen palvelimme ja minä palvelen hunneja. Koskaan emme ole sitä katuneet. Mutta isäni, ennenkuin suistui surman suuhun — roomalaisen nuolesta! — käski minua vannoa sodanjumalan Erun miekan kautta — ääneen vannoa, minkä olin jo aikoja sitten itsekseni mielessäni luvannut — vihaavani, niin kauan kuin hengitän, Byzantionia ja Roomaa ja kaikin voimin tuottavani niille tuhoa ja sen valan jättäväni perinnöksi polvesta polveen, poikani vannottavani samalla valalla ja pojat velvoittavani ottamaan pojiltaan saman kostovalan. Minä olen sen luvannut ja valani olen pitänyt."
Pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi Maximinus kunnianarvoisaa päätään pudistaen: "Todella? Perimyksenkinkö! Onko sinulla poikaa?"
"On!"
"Ja hänet kasvatat vihaan ja kostoon Roomaa vastaan! Ja olet hänellä vannottanut?"
"Kyllä, roomalaiset", huusi heleä ääni, "ja minä olen sen uskollisesti pitävä."
Solakka kaunis poika, iältään noin viisitoistavuotias, joka siihen asti oli huomaamattomasti kulkenut hiljakseen Edikon perässä ja kuullut joka sanan, juoksi nyt esiin, syleili Edikoa ja livahti tiehensä.
"Tuo oli…?
"Poikani. Heti kuin hän on päässyt valantekoikään, vannotan hänet. Ja hän on sen pitävä — poikani, Odovakar!"
Seitsemästoista luku.
Myöhään illalla sinä päivänä — valmistukset lähettiläiden huomisaamuksi määrättyä lähtöä varten oli suoritettu — istuivat nuo neljä ystävystä asuintalonsa ovien edustalla nauttien raikasta ilmaa vielä illallisaterian jälkeen. Orjat olivat laittaneet heille tänne penkkejä ja jakkaroita ja panneet katot.
Heidän mielialansa oli niin synkeä kuin heitä ympäröivä viileä, kuuton ja tähdetön yö.
Likellä heitä, leveän leirikujan kulmauksessa, paloi vartiotuli, jonka ääressä pari hunnilaissoturia lepäili, valmiina seuraavalla tunnilla päästämään vuorosta leirikaupungin läntisen portin vahdit.
Senaattorivanhukselta oli pää painunut rintaa vasten ja hän huokasi tuon tuostakin syvään. Osaaottavasti tarttui Priscus hänen käteensä.
"Jalo ystäväni, kärsitkö niin kovin?" kysyi reetori.
"Olen muserrettu! Sitä häpeää! Häpeä se on kaikista pahinta. En tiedä, miten saatan elää sen jälkeen kun minun oli kuultava hunnilta kaikki tuo voimatta sitä kumota."
"Rooma ja maanpiiri, ne ovat mennyttä!" jatkoi Primutus synkkänä.
"Kuka ne pelastaa hunneilta?" huokasi Romulus.
"Germaaneja! Gootteja! Frankkeja!" kajahti silloin äkkiä yön pimeydestä, kuuluvasti, jymisten.
"Ken tulee?" huusivat hunnilaiset soturit, kavahtaen tulensa äärestä pystyyn ja laskien keihäänsä tanaan lähintä kujaa kohti, joka kääntyi suorassa kulmassa länsipuoliselle portille.
"Me! Täällä gootit! Täällä frankit! Täällä tyyrinkiläiset! Täällä alemannit! Täällä friisit! Täällä saksilaiset! Antakaa tilaa! Muuten satelee iskuja!"
"Keitä olette?" kysyi vartion johtaja.
"Mainitsemaimme kansakuntien lähettiläitä. Portilla neuvoivat vahtinne meitä teidät kohdattuamme kuuluvasti huutamaan kansaimme nimet julki, niin pääsisimme kulkemaan tästä läpi. Meidän täytyy puhutella hunnien hallitsijaa."
"Ja mitä te hänelle tuotte, ellei se ole salaisuus?" kysyi Priscus."Mekin olemme lähettiläitä — Roomasta ja Byzantionista."
"Ei se enää pitkää aikaa salaisuutena pysy", vastasi nauraen punakutrinen frankki. "Hän luulee, että koko miehisen maailman täytyy tanssia hänen pillinsä mukaan. Hän ällistyy, jahka kuulee meidän viestimme."
"Sinä olet itägootti", virkkoi hunnien päällikkö häntä lähinnä seisovalle, — "minä tunnen sinut, Vitigis. Kuninkaasi Valamer, amelungi — kiihkeästi odottaa herra häntä — tuleeko hän?"
"Aika sen herrallesi näyttää. Tulkaa, toverit!" vastasi kysytty uhmailevasti.
Ja aseidensa kalskahdellessa he astuivat nyt tulen ohi: kaksitoista miestä, korkeita hahmoja, joiden selkää epätasaisesti palava liekki aavemaisesti valaisi; heidän kypäristään ja rynnäkköpäähineistään kohosi kotkansiipiä, villihäränsarvia, ammottavia karhunkitoja ja hirven leveitä monihaaraisia sarvia; pitkät vaipat, korpien jättiläsmäisten eläjäin taljat lainehtivat heidän leveiltä hartioiltaan ja hamaan öisiin pilviin saakka näyttivät heidän keihäidensä kärjet ulottuvan, kun leiskahtelevan liekin tummanpunainen loimu niihin sattui. — Ääneti, kummeksien katselevat roomalaiset heidän jälkeensä.
"Noitaeiole muserrettu!" virkkoi Maximinus. "Tulkaa. Lähtekäämme etsimään patjat allemme — unenpäästä emme kuitenkaan kiinni saa."
Kahdeksastoista luku.
Seuraavana aamuna sonnustautuessaan lähtemään taipaleelle lähettiläät hämmästyivät tavatessaan asuntonsa edustalla, paitsi omat odottavat vaununsa, kantotuoleja ja vetojuhtia, useita muita vaunuja ja jaloja ratsuja.
"Attilan lahjat teille", lausui Ediko ihmetteleville roomalaisille, ja eräiden vaunujen oven avaten hän osoitti korkeaa turkiskasaa: "Katsokaa, kaikkein kallisarvoisimpia nahkoja, joita ruhtinaistamme vain ylhäisimmät käyttävät. Mutta odottakaahan! Toinenkin lahja on teille aiottu. Minä sain toimekseni pitää siitä huolta. Ja minun tulee saattaa teidät turvallisesti rajalle."
"Missä on Vigilius?"
"Lähetetty jo edeltäpäin!" vastasi luo tullen Khelkhal, jonka oli myös määrä seurata, vaikka vain kappaleen matkaa, kunniasaattueena poislähteviä. "Herra arveli, ettei teistä olisi mieluista matkustaa yhdessä kahleisiin kytketyn petturin kanssa."
"Hänhän on ihan arvaamaton", virkkoi Maximinus hiljaa Priscukselle, "elävä ristiriitaisuus, tämä barbaari. Kullanhimoinen — pahempi kuin mikään byzantilainen veronkiskuri! — toisinaan luulee koko hänen valtiotaitonsa ja maailmanmahtiinsa tähtäävän yksistään siihen, että saa kahmaistuksi kultaa niin paljon kuin suinkin ja mistä vain —"
"Kulta on valtaa, Patricius", vastasi reetori, "ei vain Byzantionissa. Myös nämä epälukuisat skyyttien laumat hän palkkaa, lahjoo, ostaa vain kullalla ja sillä, mitä hän kullalla hankkii —"
"Milloin ei ota!" mutisi Primutus.
"Mutta sitten taas hän hämmästyttää", jatkoi senaattori, "äkillisellä anteliaisuudella, jolla eivoiolla itsekkäitä tarkoituksia. Niin minun suhteeni. Että hän voisi minut lahjoa, vieroittaa minut velvollisuudestani, sitä hän nyt ei toki kuvitelle — enkähän minä voi häntä rahtuakaan hyödyttää, hän tietää, ettei minulla ole keisariin mitään vaikutusvaltaa —"
"Niin, sillä hän tietää sinut rehelliseksi."
"Ja kuitenkin! Kun minä tarjouduin ostamaan vapaaksi erään ystäväni, prefekti Syllan, lesken, joka lapsineen joutui Ratiarian kaupungin valloituksessa vangiksi — 500 kultarahaa tarjosin —, niin hän katsoi minuun totisesti ja virkkoi: 'Minä annan sinulle ne vangit — lunnaitta.' Mitä varten hän teki sen, tuo kullanahne?"
"Sinä olet, vanhus, miellyttänyt häntä", vastasi Ediko, joka oli kuullut viimeiset sanat. "Eikä hän tahtonut olla suurmielisyydessä sinua huonompi. Hänellä on vikansa, mutta pieni ja pikkumainen hän ei ole. Ja vioissaankin hän on suuri!" —
Kun lähettiläät, Khelkhalin ja Edikon saattamina, näitä jutellen olivat ratsastaneet leirin etelänpuoleisesta portista, tulivat he odottamatta suuren mies-, nais- ja lapsijoukon keskeen, joka äänekkäillä ilohuudahduksilla tervehti muukalaisia latinan- ja kreikankielisin sanoin.
"Mitä väkeä tämä on?" tiedusteli Maximinus yllätettynä. "Puvusta ja kielestä päättäen roomalaisia."
"Niin, roomalaisia ovat", vastasi Khelkhal. "Kolmesataa viisikymmentä päätä —"
"Sotavankeja", jatkoi Ediko, "jotka ovat joutuneet hallitsijan osalle. Hän päästää heidät vapaiksi — sinun kunniaksesi, Maximinus. Saat itse viedä heidät takaisin isänmaahansa ja vapauteen. Hän tuumi, että se olisi sinusta kaikista rakkain vieraslahja."
"Terve jalomieli-Attilalle! Terve Attilalle! Terve hänelle ja kiitos!" huusivat vapautetut.
Ja vastahakoisesti yhtyivät lähettiläät innostuneeseen huutoon.
"Kummallista", virkkoi pitkään vaiettuaan Priscus Maximinukselle. "Kiroten tuota hirviötä kuljimme hänen rajansa poikki, ja halveksien —"
"Ja hän pakottaa meidät kiittävä sana huulillamme eroamaan."
"Eikä ilman ihailua."
"Haltiohenkinen mies! Tänä aikana ei maan päällä elä valtavampaa."
"Valitettavasti! Missä on pelastaja, joka vapauttaa meidät hänestä ja hänen peloittavasta suuruudestaan! Minä en tiedä ketään enkä aavista!"
Ensimmäinen luku.
Kun Khelkhal palasi leiriin ja asuntoonsa, hän tapasi siellä Attilan lähetin, jonka tuli viedä hänet heti hallitsijan taloon.
"On kova kiire", hoputti mies, "herra on keskustellut monien lähettiläiden kanssa. On vihoissaan. Muukalaiset ratsastivat oikopäätä tiehensä."
Liikahtamatta, ikäänkuin keltaisesta puusta veistetty häijy epäjumala, seisoi Attila puupalatsinsa kirjoitushuoneessa kirjelmillä ja roomalaisilla Länsimaiden, samoin Gallian, Germanian, Rhaetian, Vindelician, Noricumin, ja Pannonian tiekartoilla taajaan peitetyn vaskipöydän ääressä.
Mieli jännityksissä, huolestuneena katsoi vanhus herraansa; valtava oli sen ajatusten ja intohimojen myrskyn täytynyt olla, joka oli hänessä raivonnut; hänen ulkomuodossaan näkyivät vieläkin järkytyksen jäljet: otsan vihansuoni kohosi vahvasti paisuneena selvään esiin.
Hänen tuntui olevan vaikea niellä, hän sai vaivoin vedetyksi ilmaa keuhkoihinsa, hän tapaili sanaa, mutta ennenkuin hän sai suunsa puhumaan avatuksi, värähtivät hänen huulensa ja hän oksensi häikäisevän valkoiselle matolle, joka peitti tallatusta savesta tehdyn lattian: mikä oli valkeaa, kävi punaiseksi ylt'yleensä.
"Verta!" huudahti Khelkhal säikähtyneenä ja luo juosten.
"Niin", sai nyt Attila käheällä äänellä sanotuksi. "Minunvertani — se nousi ikäänkuin pyrkien tukahduttamaan sydämestä kurkkuun. Mutta ennen pitkää juoksee — virroittain —toistenveri!" Hänen oli pakko keskeyttää siihen; vähän ajan perästä hän aloitti uudelleen: "Khelkhal — ajattelehan — tohtivat — nuo tyyrinkiläiset — uhmata — minua — vasten naamaa. Ja tiedätkö — minkätähden?"
"Minä aavistan."
"No?"
"Neitoveron takia. — Minä varoitin."
"Hyvä, että minä sitä sittenkin vaadin! Nyt ne ovat ilmaisseet oikean karvansa, joka on tuhoava heidät. 'Kaikki' — virkkoi Irminfried, se häikäilemätön tyyrinkiläinen minulle, — 'mitä muuta haluat, ota — me tiedämme, ettemme voi tehdä vastarintaa sinun ylivoimallesi — koota kaikki palvelijamme, ratsumme, nautakarjalaumamme, ota naisten kaikki koristeet — mutta älä tätä yhtä vain.'
"'Juuri sen yhden tahdon', vastasin. 'Mitä minä teen teidän kerjäläistavaroillanne!'
"'Ennemmin hävitköön olemattomiin kansamme, älköönkä tyyrinkiläisen nimeä enää kuultako maanpiirin päällä koskaan.'
"Lähettiläs vaikeni painaen synkkänä otsansa alas.
"Mutta eräs astui hänen oikealta puoleltaan esiin, tarttui hänen käteensä ja huudahti: 'Ole huoletta, tyyrinkiläinen! Me alemannit seisomme teidän rinnallanne. Meidän niittyjämme ja rinteitämme tuskin hipaisikaan hunnin virta silloin, jäimme sivulle hänen hirvittävästä tiestään; mutta jos teidän täytyy taistella vaaleapalmikkoistentyttöjenne vyön puolesta, niin — Zuin ja Berahta-emännän kautta! — silloin me taistelemme teidän vierellänne. Kuusi kuningastamme on siitä yhtä mieltä, ja heidän yhteisenä airuenaan minä sanon sen sinulle hänen vihaisten silmäinsä edessä.'
"Ja tuskin hän oli lopettanut — minä seisoin sanatonna ällistyksen ja vihastuksen lyömänä —, niin astui ripeästi toinen esiin ja lausui: 'Me loganalaiset khatit emme, eivät keskisen Reinin rantamiehet eivätkä saalilaiset joen suistomailla asuvat, ole jäävät pois teidän luvustanne. Vielä kolme vuotta takaperin sotivat frankit frankkeja vastaan; itäfrankit oli tuo mahtaja temmannut tappelemaan heidän omia läntisiä heimotovereitaan vastaan, ja jo oli hänen kiiltävä kultansa vähällä voittaa nyt läntisetkin kuninkaat, mutta kun heidän korviinsa vieri tuo kammon viesti —siitäverosta! —, niin he päättivät palauttaa hänelle hänen lahjansa — ne ovat jo matkalla! — Moni vanha tyyrinkiläinen tarina tietää kertoa teidän ja meidän esi-isien verisistä otteluista rajapensaikossa. Mutta kun tuo iljettävyys tuli tiedoksi metsäkylissämme, silloin vannoivat ruhtinaamme — ja valan ovat tehneet frankkien kaikki kymmenen kuningasta — unhottavansa vanhan kaunan. Khatin peitsi ja frankin tappara eivät teiltä apuaan epää, kun tulee torjua, etteivät valkeat jumalat mokomaa tihutyötä joutuisi näkemään. Wotanin ja Holde-emännän kautta: luottakaa meihin! Ja sanomaan tätä herralle Attilalle vasten kasvoja, sitä varten lähettivät minut kaikki khattien tuomarit ja tämän Khildibertin tässä frankkien kuninkaat.'
"Mutta lopuksi astui esiin jäänharmaa urho — ilmetty jättiläinen! — enemmän heidän tammipuista veistettyjen jumalainsa kuin kuolevaisen inehmon näköinen! —, veti asevyöstään pitkän kivipuukon — minun ruhtinaistani kolme syöksähti siihen ääreen — hän oli osannut sen piilottaa aseita pois otettaessa —, mutta hän laski vain kalpakätensä sormet sen päälle ja virkkoi: Vannon Saksin nimessä ja saksien turvan kautta! Minut, Horsavraltin, lähettävät saksit, Wisurgin suistossa asuvat. Ja näin he sanovat: Lähettäkää, te tyyrinkiläiset ja tyyrinkiläistoverit tässä pyhässä sodassa, vaimonne ja lapsenne meidän luoksemme; monta tuhatta alusta keinuu Saksinmaan ja Friisinmaan rannoilla, sillä myös friisit ovat vannoneet — tämä Ratbod tässä, asegi, hän on sen vahvistava —, väistykää taistellen meidän rannikoillemme asti — siellä ottelemme viimeisen taistelon: se on oleva aasain viimeisen taistelun kaltainen! — Jos tuho meidät tavoittaa, niin ottavat uskolliset emäpuut vaimojen ja lapsien luo huostaansa, mitä vielä miehiä hengittää, ja kantavat heidät vapaiden merien poikki turvallisiin saariin. Saapa nähdä, uivatko hunnien konit meidän perästämme tyrskyjen halki. Mutta sitä ennen rikomme ikivanhat sulut, ne jumalille pyhitetyt maansuojat, ja hukutamme ratsut ja ratsastajat. Niin tulee maasta meri, mutta jää toki vapaaksi.
"Ja nyt he ottivat toisiaan käsistä kiinni, alemanni, tyyrinkiläinen, hessiläinen, frankki, saksi, friisi, ja astuivat uhmaavina ulos — yksimielisinä — he, jotka alati ovat toisiaan raastaneet!"
Väsähtäneenä hän lopetti, vetäen henkeä syvään…
"Minä varoitin", toisti Khelkhal. "Nyt se on liian myöhään. En varoita enää. Myöten et saa antaa. Kutsu nyt nopeaan gepidit kokoon ja itägootit."
Mutta sydämistyneenä nyökäyttäen päätään nauroi Attila: "Kieltäytyvät saapumasta! Amali sanottaa minulle: toivolupaus, uhritoimitus pidättää häntä omassa maassa molempain jumal'nuorukaisten pyhässä metsässä. Pyh,minäolen hänen jumalansa, jaminullehänen tulee uhrata! Minä aavistan tuon lupauksen toivomuksen. Se tarkoittaa minun elämääni, että se tulisi vielä aika pitkäksi! Pojilleni hän ei ole tehnyt valaa, ajattelee kai samoin kuin gepidi. Kun minä Valamerin sanansaattajalle vastasin, että heidän kuninkaansa veljien, aliruhtinaiden Theodimerin ja Widimerin, tulee kuulla minua enemmän kuin ylikuningastaan, virkkoi se röyhkeä mies: 'Gootit ovat oppineet tottelemaan kuningastaan ja ainoastaan kuningastaan'. Silloin kerroin, vastauksen asemesta, uhmailijalle Karidadin, akatsiirien kuninkaan kohtalon. Tuo viekas sarmaatti kieltäytyi niin ikään noudattamasta kutsua saapua minun kasvojeni eteen: 'Ei kukaan kuolevainen', sanotti hän minulle, 'voi katsoa aurinkoa kasvoihin, miten minä voisin katsoa kaikista jumalista suurinta kasvoihin?'
"Hän arveli, etteivät meidän ratsumme pääsisi hänen vuoriensa kalliojyrkänteille; mutta kimojemme päätä ei huimaa, kiipesivät ylös kuin vuohet. 'Ja sinä viet', käskin lähettilästä, 'kuningas Valamerille lahjaksi minulta tuon nahkasäkin, joka riippuu ovenpielessä makuusuojani ulkopuolella. Sen kavalan ruhtinaan pään löydät sieltä. Poikani Ellak on sen tuonut minulle. Nyt ovat hänen avoimet silmänsä kuitenkin suunnatut Attilaan, mutta tylsinä, kuolleina.'"
"Entä gepidi?" tiedusteli Khelkhal. "Ardarik on uskollinen."
"Mutta viisas. Hän eitahdotulla, ei tahdo tehdä valaa myös minun pojilleni. Hän käskee sanoa minulle, että hän on kutsunut aseisiin koko sotajoukkonsa torjuakseen hyökkäyksen, jonka uturgit uhkaavat tehdä. Hänelläei olemitään torjuttavaa! Minä itse suojelen käskynalaiseni."
Hän pysähdytti puheensa taas; tällä kertaa hän kiihottuneena mitteli pitkin askelin huonetta.
"Jos se olisi totta!" aloitti hän uudestaan. "Todeksitulisi! Jos he todella oppisivat tottelemaan kuninkaitaan ja liittymään yhteen! Se olisi loppu! He eivätsaasitä oppia! Minä en anna heille oppiaikaa siihen. Nopeaan, Khelkhal! Me emme odota, niinkuin aioin, ensi kevättä. Heti paikalla lähdemme liikkeelle. Minä tallaan ensiksiheidätpalasiksi, nuo hupsunrohkeat länsigermaanit, nämä kapinalliset orjat, Moldavasta Reiniin asti. Heidän kylvöksensä, heidän talojensa aidat, talonsa ja heidän kovat kallonsa — kaikki minun ratsujeni kavioiden alle tai kärventäviin liekkeihin! Nuo tyyrinkiläiset! Kuinka? Eivät tahdo antaa alttiiksi kolmeasataa neidoistaan? Hyvä! Niinpä älköön, ennenkuin lehdet puista putoavat, heidän maassaan yksikään neidon tai vaimon nimellinen hengittäkö. Ensin häväistys, sitten jokiin! Miehet? Naulitaan puihin! Rivittäin. Eriskummaisia terhoja ne saavat kantaa, heidän vehmaiden hakainsa tammet ja pyökit! Missä niiden korkeat latvat nyt humisevat, se on muuttuva erämaaksi, arojemme kaltaiseksi. Aprikoikoot silloin heidän uskolliset naapurinsa, miellyttääkö heitä tuhkaläjät ja sukupuuttoinen surma vai suutelevatko minun ruoskaani. Mutta amalin on minulle hankkiminen ystävänsä, gepidi, taikka vaeltaa kummankin pää samaan nahkasäkkiin."
"Ja milloin sinä, herra, lähdet… tyyrinkiläisiksihän niitä nykyisin sanotaan; kun olin poika, oli heidän nimenään hermundurit. Milloin?"
"Huomenna!"
"Unohdat, että ylihuomenna alkaa Dzriwillin, suuren ratsunjumalattaren juhla, jolloin kaikki asiat lepäävät ja verenvuodatus, kuoleman ansainneessa rikoksessakin rangaistus olisi mitä törkein, kuulumaton julkeus! Ja sinä olet tähän juhlaan jo aikaisemmin kutsunut ruugilaiskuninkaan, joka on omavaltaisesti kihlannut tyttärensä, ja juhlaan olet kutsunut jo varhemmin kaikki hänen —…"
"Uskollisuustoverinsa ja kohtalokumppaninsa!" huusi hallitsija kohottaen lyhyen, leveän häränniskan tukeman päänsä korkeiden rumasti käyräin hartiain välistä, ja hurja ilo säkenöi noista pullistuneista tuijottavista silmistä. "Hih, ne juoksevat ihan oikopäätä käsiini! Olenkin oikealla päällä ottamaan heidät vastaan! Se huimapää sulhanen! Ja morsian — miten sanoikaan se orja, jonka korpit löysivät siitä Tonavan-saaresta? — solakka, mutta kukkea ja valkoinen. — Minä odotan heitä — kaikkia!"
Toinen luku.
Seuraavana päivänä ilmoittivat hunnilaiset tiedustusratsumiehet ruugilaiskuninkaan ja hänen seuralaistensa pian saapuvan; Ellak saattaa heitä.
"Ovat sangen tervetulleet", virkkoi Attila tyytyväisenä valtavaa päätään nyökäyttäen ja turpeita huuliaan pyyhkäisten. "Ellak? No niin, hän on tuonut kuninkaantyttären tämän omiin häihin! Se sopii hänelle! Khelkhal, sinä varustat kaikki valmiiksi. Otat vastaan nämä uskolliset germaanit, jotka siellä Tonavan saarella neuvottelua pitivät. Viet heidät kauneimpiin vierasasuntoihin. Kutsut heidät haukkaamaan suuruspalaa huomenna — juuri kolmannella tunnilla —omaantaloosi. Ja illaksi kutsut heidät kaikki, sen uskollisen kuningasvanhuksen, harpunsoitossa taitavan kuninkaanpojan, solakan morsiamen —minunvierassuojaani yöpitoihin. — Missä ovat heruli Wisand, longobardi Rothari, markomanni Vangio ja sklabeniruhtinaat Drosuh, Milituh ja Sventoslav?"
"Kaikki kutsutut, herra, ja kaikki tulossa! He eivät ole voineet kerjetä tänne. Lähipäivinä heidän täytyy saapua, niinkuin ratsastavat tiedustajat ilmoittivat."
"Hyvä on. Valppaasti he valvovat, nuo minun vakoilukoirani! Täytyy lahjoittaa heille taas jokin roomalainen kaupunki ryöstettäväksi ja huvitukseksi. — Mutta lähetä tulijoita vastaan vahva ratsue: he saattavat huomata, mitä täällä huomenna tapahtuu, eivätkä he saa kääntyä takaisin eivätkä poiketa syrjään —tänneheidän täytyy kaikkien."
* * * * *
Illansuussa saapui Wisigast ja ne, jotka olivat hänen mukanaan. Tulokkaat majoitti Khelkhal eri taloihin, seuralaiset erotettiin isännistään, ruugilaiskuningas, Ildiko ja hänen palvelustyttönsä eri taloon, Daghar, yksikseen, toisaalle. Heti heidän ensi kertaa kulkiessaan leirin läpi ratsasti länsiportista ja heitä vastaan ryhdikäs soturi, joka huusi heille tervehdyksiä svaabien kielellä.
"Gerwalt — sinäkö?" lausui kummastuneena Wisigast.
"Mikäsinut, viisaan varovaisuuden miehen, tuo tänne?" kysyiDaghar, yhä vielä harmissaan.
"Epäviisas varomattomuus! Me nimitämme sitä — uskollisuudeksi!" huusi kreivi ja hyppäsi maahan vaahtoisen oriinsa selästä, jonka hän jätti muutamain seuralaistensa huostaan. "En kärsinyt olla kotona sill'aikaa kun te pistätte päänne suden luolaan. Huomatkaa tarkoin: en minä vielä nytkään yhdy tuumiinne. Vielä kerran varoitan teitä. Luopukaa!"
"Minä olen vannonut", huudahti Daghar, "Ildikon kullanruskean tukan kautta. Ennen ei hän ole minun."
"Niinpä olette sitten mennyttä kalua. Mutta minä tahdon, viime hetkeen asti, koettaa pelastaa teitä: ellen onnistu, kaadun teidän kanssanne. Usein ollessani leirissä on hän uskonut minulle vankeja vartioitavakseni, kenties hän jättää teidätkin minun huostaani. Ystävä, joka ei ole takertunut teidän yritykseenne, ei karsas, mutta joka on päättänyt pelastaa teidät, voi tehdä paljon."
"Sinä panet alttiiksi henkesi", virkkoi Wisigast.
"Ruugien kuningas, tunnetko tätä miekkaa?"
"Se oli minun. Sinä olet käyttänyt sitä sankarillisesti. Minä annoin sen sinulle silloin kun sinut tehtiin asekuntoiseksi — ja Ardarik antoi keihään. Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta."
"En voi sitä koskaan unohtaa. Minä pelastan sinut tahi kuolen. — Voi hyvin nyt. Hunnilaiset ratsumiehet tuolla jo panevat merkille meidän kuiskailumme." — "Kas niin, hunnit", hän huusi, "viekää minut hallitsijanne tykö! Tiedättekö ehkä, mihin asti gepidit näille maille ovat ehtineet? Heidän sotajoukkonsa lähti kotitienoiltaan liikkeelle."
Hän hävisi harvoine saattajineen hunnilaisten ratsumiesten parveen.
"Minä tein hänelle väärin! Uskollinen mies!" huudahti Daghar.
"Uskollinen kuin alemanni", virkkoi kuningas katsoen pitkään hänen jälkeensä.
Kolmas luku.
Varhain seuraavana aamuna ilmoitti Khelkhal tehneensä ja varustaneensa kaikki, mitä hänelle — julkisesti tai salaa — oli käsketty.
Attila nyökäytti päätään; sitten hän kysyi ilme synkkänä: "Missä Ellak pysytteleiksen? Miksei hän ilmoittaudu herralleen? Vai oleileeko hän yhä toisen morsiamen kintereillä?"
"Ei, herra! Poikasi ei ole lainkaan vielä ratsastanut leiriin. Portin edustalla hän tapasi Dzengisitzin. Tämä ilmoitti hänelle sinun käskysi, että molempain veljien on yhdessä otettava Theissin kahlaamolla vastaan Bolibutin, sen kukistetun sklabeniruhtinaan, panttivangit ja tuotava tänne. Heti hän totteli — 'ilmeisesti sangen vastenmielisesti', arveli ruugilaiskuningas, joka minulle asian kertoi."
"Niin, niin", lausui isä. "Häntä halutti kai vielä kerran puhua minulle noiden kolmen puolesta. Eivätkä he rakasta toisiaan, ne veljekset. Juuri senvuoksi minä pakotan heidät olemaan noin usein yhdessä. Heidän täytyy oppia sietämään toisiaan ja sopimaan keskenään. — Mene nyt! — Kolmas tunti on koht'sillään. — Mene; minä seuraan, yksin."
"Herra, et ilmaissut, tahdotko tulla minun talooni aamiaiselle mukaan?"
"En. Pidä suusi ja mene. Sinä noudat itse vieraasi heidän asunnostaan ja viet heidät taloosi leirin suurta pääkatua. Pian! — Käyn maltittomaksi."
* * * * *
Khelkhalin saattaessa talostaan noita kolmea vierasta seisoi kapean, juuri sillä kohdin yhtyvän poikkikujan kulmassa olevan talon korkealla kynnyksellä mies, oven kätkevään ulkoumaan painautuneena, yllään punaisenruskea viitta, jonka hupun hän oli vetänyt päänsä ja otsansa päälle silmille asti. Kasvojen alaosan hän peitti viittansa reunalla. Hän seisoi hievahtamatta. Nyt tuli Ildiko kokonaan näkyviin; mies hytkähti, hänen voimakas ruumiinsa vavahti ikäänkuin salaman iskemänä.
Khelkhalin talon portti sulkeutui vieraiden takana.
Silloin työnnälti mies hupun ylös; hänen keltaiset kasvonsa hehkuivat punaisina, hänen silmänsä kiiluivat kuin suden. "Ah", hän huokasi. "En ole koskaan nähnyt semmoista suloa. Ei koskaan eläessäni ole sellainen poltto minua kalvanut! Hän se on! Hän on minulle synnyttävä oikean perillisen: — maailman herran."
Neljäs luku.
Päivällisaterian hetki oli käsissä.
Hunnilaiset ja muut täksi päiväksi kutsutut vieraat — niitä oli noin kolmesataa, liki pitäen yksinomaan miehiä — olivat isossa vastaanottosuojassa, joka samalla toimitti ruokasalin virkaa, asettuneet osoitetuille paikoilleen.
Nyt toi Khelkhal Wisigastin, Ildikon, Dagharin ja heidän kahdeksan seuralaistaan sisään.
Alemanni Gerwalt puuttui; turhaan katselivat molemmat germaanit ympärilleen häntä etsien; heidän kysymykseensä vastattiin Attilan käskeneen, ettei svaabia tule kutsua aterialle täksi, vaan vasta huomispäiväksi.
Heti kun he olivat astuneet kynnyksen yli, tervehtivät heitä juomanlaskijat, joina toimi kauniit kullassa ja kirjavassa silkissä kuhisevat pojat; he ojensivat kullekin vieraalle hopeisen maljan ja näiden tuli, niin selitti Khelkhal, maistaa siitä ja lausua terveydentoivotus Attilalle.
Hallitsijan he näkivät kaukana — avaran suojan koko väli erotti heidät — istuvan juuri vastapäätä sisäänkäytävää puolipyöriön keskellä pylväsparvekkeen tapaisella kohokkeella, joka oli aidattu runsasleikkauksisella rintasuojalla.
Korkean koristamattoman puujakkaran eteen, jolla hallitsija kykki, oli asetettu pitkähkö pöytä. Se oli selvää kultaa. Sen neljä jalkaa kuvasivat lohikäärmeitä, ja punaisena kimaltelivat niiden silmät: ne olivat rubiineja. Jakkaran takana kohosi useita porrasaskelia ovelle, makuusalin ovelle.
Sivuseinäin puupilarien väliin oli tänään asetettu pöytiä, penkkejä ja jakkaroita suuri määrä; tuhlaavainen, raaka, mauttomasti liikanainen loisto levittelihen täällä; pöydät ja istuimet olivat hopeaa tai kaikkein kallisarvoisimpia marmori- tai puulajeja; peitteet, makuu- ja päänaluspatjat kiinalaista silkkiä, vadit, lautaset, pikarit, kulhot, maljat, roomalaiset viininsekoitusastiat, germaaniset juomasarvet häikäisivät loistollaan, jonka niille antoi jalo metalli, säteilevät helmet ja kivet. Kolmesta maanosasta olivat nämä aarteet saaliina, lunnaina tai kiristettyinä lahjoina kerääntyneet tänne vuosikymmenien kuluessa. Pöydät ja istuimet ulottuivat puolipyöriön pituusseinillä sisäänkäytävästä talonherran koroketta kohti.
Kunniapaikoista kävivät ne istuimet, jotka oli asetettu riviin Attilan oikealle puolelle lähimmäksi korokkeen porrasaskelia. Näille istuimille johdatti Khelkhal nyt kolme vierastaan: Wisigastilla ja Dagharilla oli kummallakin oikealla ja vasemmalla puolellansa kaksi hunnilaista ruhtinasta; edempänä oveen päin istui Ildiko roomalaisen upseerin, magister militumin, vangitun puolison ja erään antilaisen päällikön panttivangiksi otetun tyttären välissä. Nämä kumpikin olivat sangen upeasti vaatetetut ja koristetut, mutta ei heillä näyttänyt olevan mitään iloa hienoudestaan; nuori, sievä tyttömäinen panttivanki katsoa tuijotti syliinsä ikäänkuin elämälle kuolleena, vain kuoloa toivoen; roomatar, uhkea, jo keski-iän ylittänyt nainen, täyteläs kuin Juno, loi syvää sääliä ilmaisevan katseen Ildikon ihanaan neitseelliseen hahmoon, huokasi ja mitään virkkamatta ojensi hänelle kätensä. Ne olivat ainoat naiset, jotka Ildikon etsivä katse löysi.
Ruugin ja skiirin seuralaiset oli sijoitettu suojan toiselle, vasemmalle puolen, kauas toisistaan erotettuina.
Näiden kolmen vieraan seistessä kunniapaikkainsa edessä käski Khelkhal heitä kumartamaan Attilalle, jonka silmät terävästi säkenöivät alas heihin. Daghar ei taivuttanut ylpeää päätään niin syvään kuin hallitsija lienee ollut tottunut näkemään, ja uhkaava silmäys tuli hänen osakseen, mutta kuninkaalle hän nyökkäsi armollisesti. Kun hänen silmänsä näennäisesti ensi kerran tapasivat tytön (hän oli heti tämän astuessa sisään palavin katsein ahminut hänen hahmoaan), hän sulki ne puoleksi — niin kai krokotiilikin tapaa tehdä — ja tirkisteli vain silmäluomiensa alta, niin että hän ei näyttänyt neitoa ensinkään huomaavankaan.
Ildiko näki tuon hirviön ensi kertaa, mutta hän ei säikähtynyt, ei liioin kauhistunut hänen rumuuttaan. Ojentautuen täyteen pituuteensa hän katsoi häntä kasvoihin lujasti, uhmaavasti, uhaten: siinä katseessa tunsi Attila niin kylmää, kuilunsyvyistä, kuolettavaa vihaa, että hän ehdottomasti nyt todellakin sulki silmänsä, ja lieviä vilunväreitä kulki hänen selkäpiitänsä pitkin. Kun hän avasi silmänsä taas, hän karttoi Ildikon katsetta, joka — hän tunsi sen — yhä oli käännettynä häneen; hän katsoi hänen viehättävää suutansa, ihania valkoisia käsivarsia, mutta ei enää silmiin! —
Nyt vasta, pitkän aikaa tarkastettuaan vieraitaan, hän virkkoiheille: "Hyvä, että viimeinkin tulitte. Ensin tervetulotoivotus.Asioista myöhemmin. Arvelen, että vielä tänään vietämme kihlajaisia.— Ja häät", hän päätti puheensa vitkaan.
Aivan ällistyneinä niin paljosta armosta hunnit ja muut vieraat katselivat noita niin suopeasti tervehdittyjä, jotka yhtä suuresti yllätettyinä nyt vasta istuutuivat.
Viides luku.
Kun nyt myös nämä viimeksi saapuneet vieraat olivat asettuneet paikoilleen, tarjosi rikkaasti vaatetettu juomanlaskija Attilalle, polvistuen hänen eteensä, raskaassa, taiteellisen tekotapansa ja painonsa puolesta kallisarvoisessa kulhossa viiniä. Tämä nosti sen huulilleen, mutta ei juonut pisaraakaan, vaan ojensi sen tarjoajalle takaisin, osoittaen katseellaan Khelkhalia. Juomanlaskija vei maljan nyt tälle. Khelkhal nousi seisoalleen, kumarsi syvään hallitsijalle, joi ja antoi kulhon takaisin. Juomanlaskija kulki nyt samalla tavoin tarjoellen ensin pitkin istuimien oikeaa, sitten vasenta puolta. Mutta jokaisen vieraan takana seisoi erityinen juomanlaskija, joka yhtä mittaa täytti pikarin. Aina kolmelle, neljälle vieraalle oli varattu pitkä kapea pöytä, niin että jokainen voi paikaltaan mukavasti ulottua lukuisiin vateihin, joissa monenlaisia ruokalajeja, hunnilaisen, roomalaisen, germaanisen ja slaavilaisen keittiön aikaansaannoksia, tarjoeltiin.
Toiset valioruoat taas kannettiin esiin erikoisesti.
Ensin ilmestyi palvelija tuoden marmorivatia, joka oli täynnänsä kaikenlaista paistettua linturiistaa, jolta töyhtöjä, siipiä ja pyrstöä ei ollut otettu pois.
Hän ojensi sen ensin Attilalle. Tämä söi puiselta vadilta vain lihaa, valtaisia paloja, verisiä, puoleksi raakoja, hän ei huolinut leipää eikä muutakaan särvintä. Ja kun vieraiden pöytäkalusto välkkyi pelkkää kultaa ja hopeaa ja mitä jaloimmat viinit heitä virvoittivat, joi Attila lähdevettä puisesta pikarista.
Kun tämä ensimmäinen vatilähetys oli kannettu pois, nousivat Khelkhalin viittauksesta kaikki vieraat seisoalleen, tyhjensivät uudestaan täytetyt pikarit toivottaen taas terveyttä Attilalle ja istuutuivat jälleen, vastaanottamaan uutta, sisällykseltään toisenlaista vatierää ja ne tyhjennettyään toistaakseen tervehdysmaljan ja terveydentoivotuksen.
Vaikk'ei vielä hämärtänyt, vedettiin kuitenkin verhot poikittain katon eteen, ettei päivänvalo, joka pääsi lankeamaan vain ylhäältä käsin, avonaisista kattoluukuista, tunkisi sisään, ja pylväisiin tulenvaarattoman matkan päähän rautaisilla koukuilla kiinnitetyt pikisoihdut sytytettiin.
Silloinpa vieraat ihmettelemään, sillä soihdut paloivat toiset tummanpunaisella, toiset sinisellä, vihreällä, keltaisella, helakanpunaisella ja valkealla valolla, joka soturien kypärissä ja rautapaidoissa oudosti kimalteli.
Mutta äkkiä vilkastuivat Attilan kuolonjäykät piirteet: ruhtinaallisesti puettu kaunis poika, noin viidentoista vuoden ikäinen, hyppäsi sisäänkäytävän kynnyksen yli ja lipuen vikkelästi ja osavasti kaikkien pylväiden, penkkien, pöytien ja palvelijarivien sivu pyyhälsi korokeistuimen portaita ylös, polvistui Attilan viereen ja painoi päänsä, josta liehuivat pitkäkiharaiset, tuuheat, sinisenmustat kutrit, hänen polvelleen, luoden kauniit, suuret, tummanruskeat metsäkauriin-silmänsä häneen. Silloin levisi ikäänkuin hymy noiden peloittavien kasvojen piirteisiin; liikutettuna, mieltymyksellä hän antoi katseensa levätä pojassa. Hän hyväili pojan persikanuntuvaista poskea ja nosti hänet polvelleen.
Sitten hän valikoi herkullisen lihapalasen kultavadista edestään ja pisti sen noiden kirsikanpunaisten täyteläisten huulien väliin, häikäisevän valkoisten, tasarivisten hampaiden pureskeltavaksi.
"Kuka tuo poika on, jolla on tuollainen taikavoima?" kysyi DagharKhelkhalilta.
"Ernak, hänen lemmikkipoikansa! Kuninkaantyttärestä, joka tuli etsimään herramme rakkautta."
"Se raukka oli niinmuodoin sokea?" tiedusti Daghar heti.
"Ei niin sokea kuin sinä"; kolkko, uhkaava oli vastauksen sävy.
"Isäkulta", virkkoi hemmoteltu poika imarrellen ja siveli kädellään hänen harjasmaista partaansa. "Tämä hirvenliha on hyvää. Mutta ihmisen liha maistuu paremmalta."
Ällistyneenä katsoi isä häneen. "Mitä sinä puhut?"
"Totta, isäkulta. Vanha imettäjä, Zdanza — tiedäthän? — hän saa yhä käydä minua katsomassa ja hän tuo aina, jotakin tullessaan! — toi eilen vaatekäärössä ison palan rouskahtelevaksi paistettua lihaa. Minä söin sen suuhuni, kaikki tyynni, ja tahdoin sitten lisää. 'Niin, silmäteräni', vastasi vanhus, 'lisää? Toisen kerran! Miehellä on vain yksi sydän — ja siitä suoriutuivat sinun pienet terävät hampaasi äkkiä.' Mitä?' minä kysyin, 'oliko se ihmissydän?' Kyllä pyrki vähän hirvittämään, mutta minä ajattelin, miten herkulliselta se maistui, ja nuoleskelin huuliani vielä perästäpäin. 'Niin, armas sydänkäpyseni! Pyysin itselleni sen nuoren gootin ruumiin, jonka he tänään pyörällä teilasivat, kun hän oli sinun suurta isääsi haukkunut ihmissudeksi, leikkasin hänen vielä tykkivän sydämensä irti ja paistoin sen kauniille kultanukelleni. Nyt ei sinuun myrkky pysty etkä koskaan ole tunteva jonninjoutavaa sääliä ihmissydämiä kohtaan.' Miten tyhmää, isäkulta! Ikäänkuin minua tähänkään asti olisi koskaan säälittänyt! Onhan suurin iloni olla teloituksia katsomassa. Milloin olen ratsuharjoitukseni opettajani lausunnon mukaan hyvin suorittanut, pyydän aina palkinnoksi byzantilaisen kakun tahi — saada ampua mukana, kun vankeja ammutaan. Anna minulle juoda, isä! Viiniä, ei sinun ohutta vettäsi — viiniä! Heti annat viiniä! Ei keltaista; punaista, pannonialaista, minä haluan tahi minä itken. Ja siitä turmeltuvat kauniit silmäni, sanoo imettäjä. Kas niin!Sepäsiemaus — ja punaista kuin veri on tämä viini. — Mutta, isä, kun minä kerran sinun valtaistuimellasi istun —"
"Onko kiire?" kysyi Attila; hän heitti silmäyksen Ildikoon.
"Silloin minä juon ainoastaan viiniä, en vettä! Ja nyt kun tiedän, kuinka herkulliselta sydämet maistuvat, niin tapatan itselleni joka päivä nuoren gootin."
"Mutta ellei satu olemaan ketään kuolemaantuomittua, poikaseni?"
"Silloin minä aina tuomitsen."
"Mitä varten? Mitä hän on rikkonut?"
"Ettei ole tehnytmitäänantaakseen herralleen hyvänpaistin", vastasi vekara nauraen täyttä kurkkua, niin että valkoiset hampaat kiiluivat, ja tyytyväisenä omaan, sukkeluuteensa mustia kiharoitaan ravistaen.
Ja Attila suuteli häntä hellästi otsaan ja molempiin silmiin.
Daghar katsoi mykkänä Wisigastiin.
Eräs hunni, ruhtinas Tsendrul, oli huomannut sen. "Tuo ei miellytä sinua, skiiri?" hän pilkkasi. "Niin, niin, se poika on mainio. On vielä kiinteämmin luja kuin ruhtinas Dzengisitz. Olkaa hyvillänne, jos joudutte hänen perintöosalleen." Ja hän nousi taas pojan luo.
Monet hunniruhtinaat käväisivät näet kemujen varrella isän hemmotellun lemmikin luona, hyväilivät häntä, suutelivat, toivat hänelle herkkupaloja likaisissa sormissaan, antoivat hänen juoda pikareistaan, minkä hän ahneesti tekikin. Mutta kukaan ei siinä käyttäytynyt niin silmäänsattuvasti kuin Tsendrul, joka ei enää juuri päästänyt poikaa käsivarsistaan ensinkään.
Karsaasti sitä Attilakin katseli. Kun Khelkhal kerran tuli hänen luokseen tuomaan salaista tiedonantoa, kuiskasi hän tälle ruhtinaan imartelupalveluun viitaten: "Jostuotietäisi,kenestäminun valtakuntani perillinen tulee, — niin miten hän nyt jo imartelisikaan Ildiko kaunokaista."
Kuudes luku.
Vihapäissään aikoi nuori kuninkaanpoika vastata kiihkeästi. Mutta hänen sanansa upotti kuulumattomiin äänekäs melu, joka syntyi sisäänkäyntioven edustalla; sekavia, haukkuvia, kinastelevia ääniä sieltä kuului.
Attila kumarsi vähän päätään ja laski pojan polveltaan maahan. Se veitikka kyykistyi nyt hänen jalkoihinsa ja osasi salavihkaa, kun isä katsoi muuanne, siepata vieressään seisovalta matalalta tarjoilupöydältä viinipikarin toisensa jälkeen ja tyhjentää ne suuhunsa, niin että hän alkoi vähitellen hetkahdella edestakaisin pää raskaana ja hehkuvana.
Ovenvartijat olivat jo rientäneet asettamaan ja rankaisemaan meluavia, mutta kovakouraisesti tyrkkäsi heidät kynnyksellä syrjään joku rajusti sisään tunkeutuva. Se oli Dzengisitz; raivon vallassa hän tuli nauraen julmistuneesti.
Hänen perästään asteli Ellak; vielä kalpeammat kuin tavallisesti olivat hänen murheelliset, jalot kasvonsa.
Dzengisitzillä, joka oli paria vuotta nuorempi kuin Ellak, oli yllään kallisarvoinen, kaikkein harvinaisimmilla turkiksilla kirjavasti koristettu ja reunustettu helakanpunainen silkkiviitta, joka ei ulottunut polviin asti, sen alla ihokas, sekin runsaasti kullalla kirjaelluista turkiksista, karva ruumiin vasemmalla puolen sisään-, oikealla puolen ulospäin käännettynä, niin että hän näytti puoliksi likaisen keltaisen valkoiselta, puoliksi syvän tumman ruskealta. Selässä hänellä riippui viitan päällä leveästä tummanpunaisesta purppuranauhasta helmillä ja jalokivillä taajaan somistettu viini, alapäästä käyristetty ja ahdettu täyteen pieniä teräväkärkisiä ruokonuolia. Oikeassa kädessään hän pudisteli hurjasti pitkän hunnilaisen luujousen katkenneita puoliskoja.
Hän oli kasvonpiirteiltään hyvin Attilan näköinen, ja ne osoittivat kaikkia aito hunnilaisen erikoisuuden tunnusmerkkejä; hänestä puuttui vain tykkänään suuruutta ja tuota majesteetillista levollisuutta, joka väliin pakotti vastahakoisenkin ihailemaan isää.
Epävakaisesti katselivat hänen rumasti ulkonevat silmänsä sinne tänne, lakkaamatta värähtelivät hänen turpeat huulensa hurjassa intohimossa.
"Käpälät pois, senkin koira!" hän huusi viimeiselle ovenvartijalle ja sivalsi häntä terävillä kaarenkappaleilla käteen, niin että veri tirskahti. "Kuka estää herran poikaa menemästä isän luo, syyttäjää — tahi", hän nauroi julmistuneena, "sitten syytettyä! — pyrkimästä tuomarinsa tykö?"
Hän seisoi jo — yhdellä ainoalla loikkauksella hän oli harpannut portaat — Attilan edessä.
"Niin, isä, kun tuo puoligootti tahtoo kieliä, on ovelampaa, että minä sanon sinulle kaikki itse ja sen asemesta, että antaisin mustata itseäni, syytänhäntä."
"Riitaa poikaini kesken? Väärässä molemmat!" virkkoi isä; mutta hänen rankaiseva silmäyksensä osui vain yksin Ellakiin, joka hitain, määräperäisin askelin nousi portaita ylös.
"Se ei ole puheen, ei sanankaan arvoinen koko riita", aloitti Dzengisitz jälleen. "Pölyisellä tiellä ratsastamme panttivankien jäljessä. On kovin ikävää, tyhjää. Lyön vetoa — pelkästä ikävystymisestä! — jousenkantajani kanssa siitä, että osun joka kerta ihmiskäden levällään olevain kolmannen ja neljännen sormen väliin."
"Sinun on helppo lyödä vetoa, herra", hymyili aseenkantajani epäuskoisena. "Et löydä ketään, joka antautuisi kokeeseen ja pitäisi kättään hiljaa."
"Tottahan! huudahdin minä siihen ja käskin lähimmän panttivangin, joka hevoseni edessä kulkea läähätti kuumassa päivänpaahteessa — se oli kaksitoistavuotias mukula, voitetun sarmaattilaisruhtinaan poika — levittää vasemman kätensä likimmän puun kylkeä vasten ja olla katsomatta taakseen. Hän totteli. Minä otin kaaren palvelijaltani, vedin vireeseen, panin nuolen ja tähtäsin. Silloin se malttamaton vekara kääntää päätään. Se huomaa, mitä on tekeillä! Pelkuri huutaa kauhusta, kääntyy kokonaan ympäri ja sen sijaan, että olisi pitänyt kättään puuta vasten, painoi peloissaan molemmat kätensä sormet harallaan, kasvojansa vasten. Minä tähtään tarkkaan, ja niinkuin olin luvannut, ammuin poikasen kolmannen ja neljännen kapean sormen välitse keskeltä."
"Hänen vasempaan silmäänsä!" lopetti Ellak vapisten suuttumuksesta. "Ja kun poika parkaisi ja sadatteli ampujaa, uhkasi poikasi Dzengisitz ampuvansa häneltä toisenkin silmän puhki, ellei hän ole vaiti. Hän jännitti jo kaarensa. Silloin hyppäsin minä väliin, riistin jousen…"
"Ja katkaisit sen polveasi vasten!" huusi Dzengisitz raivoten. "Sinä! Siinä on todistukseksi pirstaleet edessäsi!" Hän viskasi molemmat palaset Attilan jalkoihin. "Paras jouseni! Lapsen tähden! Panttivangin! Rankaise gootittaren poikaa, isä, tai ratsunjumalattaren kautta! — ennenkuin hänen juhlansa alkaa — verisesti minä rankaisen häntä itse."
Kasvojen ilmeen värähtämättä lausui Attila: "Missä on poika?"
"Jäi tielle makaamaan", vastasi Dzengisitz lyhyesti, olkapäätään kohauttaen.
"Kuollut hän on", huudahti Ellak. "Hän kuoli minun syliini."
"Kuulkaa tuomioni, te taitamattomat pojat", virkkoi Attila. "Sinä Dzengisitz, punnitset kuolleen isälle sen painon kultaa omasta aarrekammiostasi, et minun. Sinä, Ellak, teit kovin väärin, kun taitoit veljesi jousen. Veljensä asetta älköön kukaan rikkoko — hän rikkoo sen itse. Kuusi yhtä hyvää sinä toimitat hänelle, siinä sinun kevyt rangaistuksesi. Mutta raskas rangaistuksesi — minun tyytymättömyyteni. Pois silmistäni! Tiehesi tästä suojasta! Ulos! — Sinä, Dzengisitz, istuudut tuonne skiirien kuninkaanpojan viereen hänen oikealle puolelleen — vasemmalla istuu ruhtinas Tsendrul! Ja pidä huoli, rakas poikaseni, että nuori sankari saa kunnollisesti kaikki, mitä hänen tulee saada."
Ellak loi silmäyksen isäänsä: turhaan hän etsi hänen katsettaan. Sitten hän painoi päänsä syvään alas ja astui juhlallisesti portaita alas.
Hänen tiensä vei Ildikon ohitse; hän hidastutti askeliaan, mutta ei tahtonut jäädä seisomaan. Silloin nousi neito istuimeltaan ja ojensi hänelle kaiken kansan nähden lennokkaalla liikkeellä kauniin kätensä. Nuorukainen tarttui siihen, kumarsi vaieten ja käveli ripeästi suojasta pois.
Attila oli tarkoin seurannut tapahtumaa; kevyesti nyykäytti hän sille mahtavaa häränpäätänsä ja tiukensi silmäinsä katseen taas vihaiseksi.
Seitsemäs luku.
Jo Dzengisitzin kertomuksen aikana oli ovenvartijain kunnioittavasti tervehtimänä huoneeseen saapunut ylhäinen upeasti puettu hunni. Hänen välkkyvät vaatteensa olivat kuitenkin tomussa. Hänen lammasnahkalakkinsa ympärille oli kierretty vihreä lehtiseppele.
Kärsivällisenä hän oli odottanut ovella, kunnes isä oli ratkaissut poikain riidan.
Nyt hän kulki nopein askelin avaran suojan poikki, juoksi korokkeelle vieviä portaita ylös ja sinne päästyään lankesi polvilleen hallitsijan eteen.
"Nouse ylös, ruhtinas Dzenzil! Sinä tuot voiton; vihreä seppeleesi kertoo sen mykällä kielellään."
"Niin kyllä", huudahti hunni, vielä nuorekas mies, ylpeänä ja kuuluvalla äänellä, ponnahtaen pystyyn maasta, "sinun voittosi ja sinun vihollistesi häviön. Lugioneja ei ole enää."
Hunnit päästivät hurjan riemuhuudon ikäänkuin sudet, jotka ovat löytäneet raadon; läsnäolevat germaanit katsoivat toisiinsa kauhistuksissaan ja surullisina. Attilan viittauksesta aloitti ruhtinas kertomuksensa:
"Danasterinsa soiden takana he luulivat olevansa varmoina ja turvallisina, tohtivat kieltää sinulta veron, joka jo oli langennut. Minulle sallit kunnian kurittaa heitä. Kurituksen kovuuden jätit minun määrättäväkseni. Minä tunnen sinun makusi, oi suuri herra, enkä minä itsekään rakasta puolinaista työtä. Päätin tehdä täyden hävityksen. Ei näyttänyt helpolta tunkeutua soiden läpi, sillä he olivat nostaneet veden kaikkiin kahlaamoihin ja vaimoineen ja lapsineen ja karjoineen ja kaluineen sulloutuneet murtoon veden ympäröimälle maallensa. Mutta —", hän nauroi, siveli harvahaivenista partaansa ja kirskutteli hampaitansa, — "minä rakensin oivalliset portaat. Ajoimme pari tuhatta antia ja sklabenia yhteen. Tosin ne eivät olleet mitään rikkoneet. Päinvastoin olivat antaneet meille apua germaanilaisia naapureitaan lugioneja vastaan, neuvoneet teitä ja luovuttaneet vetojuhtia ja elintarpeita. Ne löimme kuoliaaksi ja asetimme ruumiit parittain, aina kaksi toisensa taa, poikittain rämeiden kapeimmille kannaksille. Aluksi tosin hevosemme säikkyivät, eivät mielellään astuneet vielä lämpimäin ihmisruumiiden päälle. Mutta hunnin ratsu on viisaampi kuin kreikkalainen filosofi: ratsu oppii vielä, filosofi tietää jo kaikki eikä opi mitään ohi kirjansa, jonka joskus on kirjoittanut. Panimme kuolleet kasvot maahan päin, sirotimme selkäpuolelle parhaita kauroja, ja katso: hevoskullat tottuivat maistellessaan astumaan päälle. Sitten auttoi lisää kannus ja ruoska, ja ennen pitkää pääsimme yli. Oli yö, kun karkasimme vihollisen suureen murtoon. Suuri oli heidän kauhistuksensa. Naiset ja lapset parkuivat hengenhätäänsä! Se kuului vallan lystikkäältä. Luulivat meidän nousseen maan uumenista. Liekkejä ja peitsiä ja ruoskia ja murskaksi tallaavia kavioita, mihin he kääntyivätkään! Kun aurinko nousi, ei sen enää tarvinnut antaa valoa lugioneille. Kuusituhatta miestä niitä oli ollut ja yhtä paljon tai enemmän puolustuskyvyttömiä, naisia, lapsia ja ukkoja. — Suuri sinä olet, Attila, voiton poika."
"Suuri sinä olet, Attila, voiton poika!" toistivat hunnit, huutaen, luikaten, mylvien, niin että puusuoja tärisi.
Liikahtamatta, ainoankaan piirteen värähtämättä hänen kasvoissaan, oli hallitsija kuunnellut kertomusta ja riemuhuutoja.
"Hyvä on", sanoi hän nyt levollisesti, "oikein hyvä. Odota, Dzenzil, poikaseni. Attila jakaa sinun kanssasi palasen. He, ota!"
Hän kurotti lyhyillä paksuilla sormillaan edessään olevaan kultavatiin, joka oli täynnä vielä jokseenkin veristä hevosenlihaa, otti valtavan palan, repäisi sen kahtia, niin että veristä mehua pirskahti ympäriinsä, pisti ruhtinaan suuhun ison viipaleen ja söi itse loput.
Mutta ruhtinaan silmät loistivat ylpeydestä ja hän laski hyvillä mielin kädet rinnalleen siinä pureskella maiskuttaessaan ja niellessään.
"Myös pitää sinun tänään istua minun vieressäni, kunniatuolilla", aloitti Attila ja viittasi palvelijoille. Nämä kantoivat esiin purppuravaatteella katetun tuolin, jonka kuusi jalkaa ja selkänoja oli hopeasta, ja asettivat sen hallitsijan vasemmalle puolelle.
Silloin kaatua kolahti jotakin juuri Attilan viereen.
"Tuo Ernak-poikanenhan se on", virkkoi virnistäen isä, "hän puristaa kädessään vielä pikaria. Se pieni rosvo! Hän on varastanut paljon enemmän kuin jaksaa kantaa. Viekää hänet pois makuuhuoneeseensa. Huomispäivästä alkaen hän juo ainoastaan vettä — joka antaa hänelle viiniä, simaa tai olutta, ristiinnaulitaan."
Kahdeksas luku.
Luodessaan katseen lemmikkiinsä olivat hänen kasvonsa kirkastuneet, mutta nyt niihin tuli taas synkkä, jopa uhkaava ilme kuten ennen. Hän nojautui selkäkenoon, rypisti tuuheita, harjasmaisia kulmakarvojaan ja lausui tavallista kovemmin: "Kuulitteko, te skiirit ja ruugit ja gootit siellä alhaalla? Germaaneja ne ovat nämä lugionitkin. Tai, pikemmin,olivat! Jo koko monta uskottoman kansanne sirua olen sillä tavoin pirstonut. Jos niin jatkuu, ei kohta enää kysytä: 'missä ovat lugionit?' vaan: 'mihin ovat germaanit jääneet?' 'Sulaneet ne ovat', lauletaan silloin hunnien teltoissa ja sklabenien majoissa, 'sulaneet niinkuin lumi kesällä. Ei serkkua, ei perillistä ole heistä jäänyt. Hävinnyt on jäljettömiin maan korskein sukukunta, kaikkien kansain vihaama, ylpeäsydämiset germaanit!'"
Ja hän otti taas palan vielä puoliraakaa lihaa.
Silloin kohotti alhaalta pöydän äärestä vanha kuningas Wisigast kunnianarvoisaa päätään, katsoi häntä silmiin ja lausui kiinteällä äänellä:
"Kansamme saattavat kärsiä — ne ovat jo kauan raskaasti kärsineet! — koskaan eivät ne häviä."
"Ja miksi eivät, sinä sen uskoja?"
"Jumalat, Asgardhissa asuvat alkuisämme, suojelevat meitä!" huudahti nuori Daghar.
"Ja kuka suojelee teidän jumalianne?" pilkkasi hunni. "On niidenkin kerran hävittävä!"
"Kaiken lopussa", vastasi Wisigast. "Silloin", puuttui Daghar jatkamaan, "niinä maailman taistopäivinä, seisovat tylsäin jättiläisten rinnalla yökansat: suomalaiset, sklabenit ja sarmaatit ja ennen kaikkea — sinä: Fenris-suden rinnalla, herra Attila, minä näen jo sinun varjosi heiluttavan ruoskaa! Kuitenkin meidän esi-isäimme aasain kilpipuolella, aivan rinnalla Einherjar-urhojen, jotka liitelevät alas Walhallasta, me germaanit viskaamme viimeiset keihäämme ja kaadumme yhdessä jumalaimme kanssa ja heidän rinnallaan."
"Minä mahdan olla", vastasi Attila, "se musta sauhujättiläinen, joka uskonne mukaan teidät kaikki syö tulentupruun."
"Ja itse yhdessä tuhoutuu", liitti Daghar, "jotta uusi taivas loistoisana kaartuisi uuden maailman yllä — ilman hunneja ja muita yökansoja! Siinä maailmassa on jälleen Wotan vallitseva, syyn sovitettuaan, ja Frigga, se vaalea valtiatar, ja Baldur ja Donar, uskollinen. Ja kuinka voisi yli-isä olla ilman meitä! Minusta on kuin Wotan tarvitsisi meitä yhtä tähdellisesti kuin me häntä. Uusia germaaneja hän itselleen jälleen luo sydämensä ja iloisen rakkautensa ylpeydeksi. Saarnesta miehen, lepästä naisen."
Hän vaikeni. Innostus hehkui hänen säteilevistä silmistään, kirkasti ylväät piirteet. Kaunis hän oli sillä hetkellä, tuo nuori kuninkaanpoika. Runoilun into loisti hänen korkealla otsallaan. Hän etsi Ildikon silmiä; heidän katseensa yhtyivät: täynnä lämmintä rakkautta, ihaillen, katsoi neito hänen jaloihin kasvoihinsa.
Attila pani sen tarkoin merkille, tuon katseiden vaihdon ja lemmen säteilyn.
"Nainen!" toisti hän käheäsävyisesti. "Niin kyllä, se ei saa puuttua. Ja varmaan on tällä tulevaisen maailman germaanittarella taas niin kaunis, vahva, kultainen tukka kuin tuolla sinun morsiamellasi, vai mitä?"
"Kyllä varmaan. Naisemme ovat meidän kansamme korkein pyhyys. Pyhiä ja ennustavia ja lähempänä jumalia kuin me karkeatekoiset ovat ne hennot olennot. Ja heidän kauneutensa, heidän puhtautensa on voimamme perimmäinen salaisuus, on sen suloinen tenhovoima."
Leimuavin katsein loi hän silmänsä Ildikoon. Tämä hehkui, mutta ei painanut pitkiä silmäripsiään alas väärästä häpeästä, vaan lujasti ja autuaasti hän katsoi häntä syvälle silmiin.
Attila nyökäytti Khelkhalille päätään merkitsevästi. Sitten hän pilkkasi edelleen: "Ei juuri paljon miehenylpeyttä puheeseen sisältynyt. Me hunnit voimme olla ilman vaimojamme — otamme silloin toisia.
"Kuinka runsas onkaan, vanha kuningas, tyttäresi kultainen tukka!Kuuluuko sekin tuohon salaiseen tenhovoimaan?"
"Rikas, kultainen, kuolemaa pelkäämätönsydän", vastasi Wisigast.
"Niin, ja —", Daghar rupesi taas puhumaan, hän kuumeni yhä, sillä hunnin kylmä pilkka kannusti häntä aina raivoon asti, — "kun sinä nyt sitä niin uteliaana kyselet, niin kuule vastaus: niin, myös tämätukka." Ja hän silitti hellästi armaansa komeita palmikkoja. Sillä perin kiihottuneena hän oli jo kavahtanut pystyyn ja parilla pitkällä askeleella harpannut Ildikon tuolin viereen.
"No, kuinka niin?" arveli Attila päätään pudistaen.
"Sen tahdon kertoa sinulle", aloitti Daghar hengittäen syvään, koettaen hillitä itseään. "Naisemme eivät ole ainoastaan sillä auttaneet meitä monesti saamaan voiton, että ovat keihästaistelussa seisoneet juuri sotarintaman takana tulistuttamassa meitä pyhillä lauluilla, — äskettäin ovat markomannien vaimot pelastaneet miehensä ja itsensä ja riistäneet viholliselta jo varman voiton — hiuksillaan."
"Niin kyllä", vahvisti Wisigast. "Se on kaunis tapaus."
Tarkkaavaisena kuunteli Ildiko. "Sitä en ole koskaan kuullut", kuiskasi hän ylös katsahtaen sulholleen. "Miten se kävi?"
"Pari talvea sitten olivat vendiläiset rosvot — tsekeiksi nimitetään sitä tylppänenäistä laumaa — kuhisevan ylivoimaisina päivännoususta käsin karanneet Bojohemumiin, markomannien vuorten sulkemaan maahan. Vihollisia täyteen syöksähtäneen itäalueen miehet olivat vaimoineen ja lapsineen ja renkeineen ja piikoineen ja karjoineen ja kaluineen paenneet lujan murtohakkauksen salpaamalle metsävuorelle Albis-joen varrella. Pian saarsivat nuo epälukuisat vendit heidät sinne. Ryntäys alkoi. Kauan he pitivät puoliaan, nuo markomannit, sillä he olivat urhoollisia kuin karhut. Öisin, nuotiotulien helottavassa päivänpaisteessa savumerkkien oli määrä vuoren korkeimmalta kukkulalta viittoa likimpäin piirikuntain asemiehiä tulemaan avuksi. Mutta voi! Yhä harvemmin, yhä niukemmin suhahtelivat nuolet murtohakkiosta ja turvesuojuksista alas laaksoon. Eivätkä he kuitenkaan olleet millään torjuneet rosvoja sen tehokkaammin kuin juuri aina osuvilla, vihollista peloittavilla nuolillaan."
"Niin aina", vahvisti Wisigast. "Meistä muista kaikista ovat markomannit parhaita jousimiehiä. Sen taidon opetti heille Ullr, talven Wotan, mainio metsästäjä, joka ampuu kaarella ja nuolella."
"Nuolia ja jousia ei noilta jousentutuilta puuttunut, vaan vähitellen syntyi puutos jänteistä. Mukanatuodut katkesivat yhtä mittaa laukaistaessa, yksi toisensa perästä. Tsekit, jotka taukoamatta kiersivät murtohakkuuta — niinkuin sudet väijyvät lammastarhan ympärillä — mutta neljä kertaa verissä päin karkoitettuina, vain tarkalleen laskemansa matkan päässä, huomasivat nyt pian, että ahdistetut ampuivat tuskin ollenkaan enää, kiviä vain sinkoilivat ja oksia. Hurjasti ulvoen he juoksivat nyt uskaliaammin yhä ylemmä metsikön rinnettä. Silloin katkesi Garizoltakin, piirikreiviltä, jänne jousesta; huokaisten hän nakkasi hyödyttömän kaaren maahan. Mutta Milta, hänen nuori ja kaunis puolisonsa, joka seisoi ihan hänen takanaan ojentaen nuolia, antoi hänelle ennen pitkää jousen jälleen käteen; hän oli terävillä saksilla leikannut uhkeat vahvat hiuksensa poikki päälaelta asti, kiertänyt ne katkeamattomaksi nuoraksi ja solminnut sen jänteeksi tuohon marjakuusiseen kaareen. Kreivi kirkaisi ilosta, suuteli vaimoaan, sieppasi mieliaseen käteensä, tähtäsi, laukaisi ja lävisti vihollisten päälliköltä, joka jo oli kiipeämässä ylös, turkiskypärin ja pään. Äkkipäätä seurasivat kaikki naiset ja tytöt Milta-rouvan esimerkkiä, ja taas suhahtelivat kuolettavat, ohilentämättömät nuolet puolialastomain ryntääjäin sankkoihin parviin, jotka voitonvarmoina olivat hupsunrohkeasti uskaltautuneet jo aivan lähelle. Ne kaatuivat, mies miehen viereen, niinkuin rakeiden lyömät tähkät. Ruumiiden peittämänä olivat pian aikaa kaikilta neljältä kulmalta murtohakkiota ympäröivät metsänaukeamat, ja sadatellen riensivät kiireen vilkkaa pakenevat vuorenrinnettä alas. Tämäkin rynnäkkö oli torjuttu, ja ennenkuin hajaantuneet olivat kokoontuneet uuteen hyökkäykseen, kajahti päivänlaskun puolelta suurelta pyhältä Irmintieltä, joka kulkee Gabretan metsän poikki, markomannien häränsarvinen torvi! Kuningas Hariogais itse johti länsi- ja pohjoispiirin nostoväkeä apuun. Rosvot pakenivat itää kohti, kintereillään kuninkaan kostavat ratsumiehet. Mutta Miltan tukka ei ole ponnahduttanut yhtään nuolta sen koommin: puoliso irroitti sen kaaresta, suuteli sitä hellästi ja ripusti sen ihanana uhrina Friggan pyhäkköön. Se nainen, ne hiukset pelasti heidät kaikki."
"Sen teki nainen", virkkoi Ildiko hiljaa itsekseen, "tekivät naisen hiukset."
Hän otti armastaan kädestä ja puristi sitä.
Kuninkaanpojan kiihkomieli oli pitkän kertomuksen kestäessä lauhtunut, hän astui morsiamensa luota pois ja asettui paikalleen harppuunsa nojaten.
Yhdeksäs luku.
Nyt työntäytyi palvelijain ja kotiväen sankan tungoksen läpi esiin noin viisikymmenvuotias mies, aito hunni. Hän oli komeasti puettu, kultaa kuhisi hänen lyhyt, väriltään räikeän vihreä olkaviittansa; pyöreistä, kämmenen levyisistä, litteistä kultaisista kehristä ja neliskulmaisista laatoista muodostetut ketjut kiersivät hänen kaulaansa ja niskaansa kolmeen kertaan; lähes jokaisen kehrän keskeen oli upotettu kirkas kivi, joka kimalti ja säkenöi pikisoihtujen monivärisessä valaistuksessa. Hän tuli pöytärivien väliseen tyhjään paikkaan. Hänen liikkuessaan kalisivat ja kilisivät kehrät ja laatat — jokainen niistä riippui erikseen lyhyissä vitjoissa kohtisuoraan alaspäin — kuuluvasti ja keskenään epäsointuisasti, mikä näytti häntä itseään ja hänen hunnilaisia ystäviään miellyttävän tavattomasti, sillä hän tarkoitti aikaansaada kalinaa, ja hunnit tervehtivät häntä äänekkäin huudoin. Dzengisitz lähetti palvelijan viemään hänelle suuren kimpaleen tippuvaa sianihraa, jonka hän sormin otti edessään seisovasta ihanasta korinttilaisesta maljakosta, ja ruhtinas Dzenzil nousi paikaltaan Dagharin vierestä, meni vastatulleen luo, suudella maiskautti häntä kummallekin poskelle ja antoi hänen juoda omasta kilpikonnankuorisesta pikaristaan.
Tämä näin kunnioitettu pureskeli posket pullollaan, joi ahnein siemauksin ja kumarsi samalla Attilalle melkein maahan asti.
"Kas, Drulksal", nyökäytti tämä päätään sangen armollisesti, "kelpo laulajani! Tervetuloa! Mutta mitä näenkään: eipä vielä jokaista kultalaattaa armonosoitusteni ketjuissa ole kivi koristamassa."
"Jokaisesta voitostasi, oi suurherra, josta lauloin laulun, olet lahjoittanut minulle jalokiven."
"Hyvä! Ennen pitkää, toivon minä, panemme me molemmat täyteen vielä tyhjäksi jääneet — me molemmat: minä voitoillani, sinä lauluillasi. Mistä minä annoinkaan tuon kauniin smaragdin?"
"Laulustani Viminaciumin päivän kunniaksi."
"Entä tuon liekehtivän rubiinin?"
"Niin, liekkejä se merkitsee. Minä pyysin sen itselleni laulustaniAquileian kukistumisen johdosta."
"Kas, hyvin valittu. Aquileia! Saavatpa aikoinaan koko kauan etsiä, ne roomalaiset muinaisuuden penkojat, ennenkuin löytävät sen paikan, missä tämä ylpeä keisarilinna päin ilmoja kohosi."
"Mutta nyt salli, oi herra, minun esittää sinulle uusi laulu, lähimmästä ensikeväisestä voittokulustasi, joka ulottuu päivännoususta hamaan laskuun, Pontuksesta Britannian saarille asti. Sallitko sen, herra?"