Ensimmäinen luku.
Tämän tapahtuessa hunnilaisleirissä liikkui sitä kohti vähäinen kulkue. Se tuli lännestä, ruugien maasta käsin niiden laajain metsäin läpi, jotka kirveen koskemattomina olivat peittäneet nämä Tonavan tienoot osaksi ikimuistoisista ajoista asti, osaksi roomalaisvallan luhistumisesta pitäen viimeisen kolmen neljän sukupolven kuluessa taas pukeneet viljelykselle raivatun maaperän salojen kaikella rehevyydellä.
Matkaajat, kymmenen miestä ja kaksi naista, kulkivat kaikki ratsain. Vaunut, joita naisväki tosin tavallisesti käytti ollessaan matkalla suuriin uhrijuhliin, eivät olisi päässeet tunkeutumaan näissä sakeissa metsissä eteenpäin, siksi kapeat olivat tiet, jotka monin paikoin kulkivat pitkät taipaleet ryteikköjen läpi.
Varovaisesti täytyi ratsastaa; kovin helposti kompastuivat hevoset puunjuuriin, jotka ikäänkuin ruskeat käärmeet usein kulkivat tien poikki, etenkin kun tammien, pyökkien ja petäjäin korkeat, välisti ylhäällä toisiinsa ylettyvät latvaoksat päiväsaikaankin levittivät tummanvihreää kajastusta ja varjostivat polut. Yöt viettivät naiset kuormahevosen kuljettamassa, vahvasta purjekankaasta tehdyssä teltassa pehmeiden peitteiden päällä; miehet makasivat taivasalla vaipat peittonaan, mutta toiset heistä pitivät vuorotellen vahtia. Hevoset olivat etujalkain kahleista sidotut pitkillä nahkahihnoilla puihin kiinni; siten ne eivät päässeet karkuun, mutta kuitenkin saattoivat esteettä haukata tuoksuvaa, korkeaa metsäheinää.
Suurus oli eräänä matkapäivänä juuri syöty; pystytetyn teltan edessä kiiluivat vielä viimeiset kekäleet; siinä oli valmistettu mukanatuoduista eväistä ja edellisestä metsästyssaaliista aamiainen; puoliavoimessa teltassa sälytti palvelustyttö peitteitä kokoon sill'aikaa kun kulkueen molemmat johtajat ja ihmeenihana neitonen loikoivat tulen ääressä; miehistä vanhempi katseli vakaasti hiljalleen riutuvaan tuleen. —
Kaunis tyttö pani merkille hänen piirteidensä synkän ilmeen, ja hän siveli valkealla, täyteläisellä mutta kapealla kädellään vanhuksen otsaa.
"Isä", hän sanoi, "mitä raskasta, murheellista mielessäsi haudot?Jospa voisin pyyhkiä surut sydämestäsi pois, niinkuin vaot otsaltasi."
"Niin, kuningas Wisigast", huudahti nuorukainen, joka istui hänen vieressään, "mitä sinä suret? Minkä takia? Tahi kenen vuoksi?"
"Sitä, mikä tulee! — Enkä totisesti vähimmän teidän molempain takia!"
Daghar kohotti kiharaista päätään: "Minä en pelkää mitään enkä ketään, en — häntäkään!"
Ylväs ilo mielessään loi Ildiko säteilevän katseensa nuorukaisen kauniille kasvoille. "Isä, hän on oikeassa", lausui hän sitten levollisena, "kenenkään käsi, ei hunninkaan, ei repäise rinnasta rakkauttamme ja olentomme omaperäisyyttä: se on rakkautta ja uskollisuutta vastaan voimaton."
Mutta kuningas pudisti harmaata päätään. "On niin outoa ja kaameaa! Mistä hän tietää… mistä hän on niin pian saanut tietää teidän kihlauksestanne? Tuskin se oli omassa kartanossani tullut tunnetuksi, niin heti ajaa karautti hänen airuensa pihaan muistuttamaan mieleen vanhaa käskyä — jo Mundzuk oli sen antanut, mutta sitä ei ollut likikään aina seurattu! — jonka mukaan kukaan hunnien vallan alaisista kuninkaista ei saanut poikaansa tai tytärtänsä kihlata ennenkuin pari oli hallitsijalle esitelty ja saanut hänen suostumuksensa. Ei ollut muuta kuin totteleminen tai — teille! — pikainen pako."
"Tahi avoin uhma!" huudahti Daghar. "Minä en pakene, en Attilaakaan! Voi, olisitpa noudattanut neuvoani, minun vihaani! Hyökätään! Heti paikalla!"
"Liian aikaista, poikani, liian aikaista! Toiset eivät vielä ole valmiit. — Niin minä sitten laittauduin teidän kanssanne matkalle hänen hovileiriinsä — sydän raskaana! Mitä tuo hirmu hautoo mielessään, minkä ratkaisun hän on antava — kenpä sen tietää? Mistä ihmeeltä hän lienee siitä saanut tiedon niin aikaisin?"
Ildiko käänsi kauniin päänsä toisaanne, punastuen; isä huomasi sen.
"Ellak!" huudahti hän. "Hän on luonut silmänsä sinuun! Hän varmaankin tahtoo isältään sinun kättäsi…"
"Koettakoonpas", virkkoi Daghar rajusti, tuskin huuliaan avaten; hän puristi kätensä kalvankahvaan. Mutta neito vastasi: "Eihän. Sitä en usko tuosta — merkillisestä — hunnivesasta. Hän tuntee myös olentoni lujan voiman. Hän tietää, että rakastan Dagharia, ja sen, ettei Ildiko koskaan häntä…"
Kuningas kohautti olkapäitään: "Minä ja Daghar ja meitä kumpaakin paljon mahtavammat emme voi suojella sinua Attilan väkivallalta. Jos hän vain käskee — sinä olet ja me myös hänen leirissään turvattomia, hänen käsissään! — jos hän vain käskee sinun ruveta Ellakin vaimoksi — niin mitä muuta voit tehdä kuin…"
"Voin kuolla!" huudahti neito ja tarttui eteensä synkeänä tuijottavan sulhonsa käteen. "Ei, Daghar, älä sure! Sinun omaksesi minä tulen tahi kuoleman! Ja voi sitä, joka minuun kajoaa."
Toinen luku.
Silloin kieri kaukaa, metsän itäpuolelta, metsästystorven kuuluva, räikeä ääni. Eräs vartiosotilaista oli antanut varoitusmerkin ja heti paikalla kavahtivat kaikki leiriytyneet pystyyn, miehet tarttuivat aina käden ulottuvilla oleviin aseisiinsa ja tähyilivät jännityksissään itää kohti.
Mutta nyt kajahti toinen torventöräys, hillitysti, viihdyttävästi. Ja jo oli kaksi ruugia tuonut telttaan yksinäisen ratsumiehen, joka heti hyppäsi hevosen selästä ja nyt hitaasti lähestyi. Hän kumarsi syvään kuninkaantyttären edessä ja ojensi kummallekin ruhtinaalle vasemman kätensä tervehdykseksi.
"Ellak!" lausui Wisigast, mittaillen häntä epäluuloisin katsein ja vain epäröiden tulokkaan käteen tarttuen. "Tekö? Mikä teidät tuo tänne?"
"Huoli teidän parhaastanne. Isäni on vihoissaan. Tuo omavaltainen kihlaus —"
"Hän sai tiedon kovin väleen!"
"Niin,ennenminua", vastasi Ellak. "Minä — minä pääsin vain arvaamalla sen perille — siellä Friggan kiven luona… Että kuitenkin ruugien kuningas niin nopeaan, niin arvaamattomasti — vastoin käskyä! — antaisi tyttärensä mennä myöskihloihin, sitä en ollut ajatellut. Mutta jo heti kun metsälähteeltä palasin hallitsijan hovileiriin, huusi hän minulle — olenhan minä monesti ennenkin koettanut hälventää hänen epäluulonsa germaanisia ruhtinaita kohtaan —"
"Sano vain", keskeytti Daghar, "kuningas Wisigastia ja minua kohtaan."
"Myös teitä kohtaan! — niin, olen koettanut sitä hälventää. Mutta nyt hän huusi minulle: 'Siinä näet, sinä sekarotuinen, heimolaistesi uskollisuuden ja kuuliaisuuden! Kuningas Wisigast on kihlannut lapsensa skiiriläisruhtinaalle minua kuulematta. Vastoin lakia!'"
"Mistä sinä sen tiedät?" tiedustelin säikähtyneenä.
"Samantekevä", hän vastasi. "Se ei kuulu sinuun. Yönaikaan se minulle selveni. Kahleissa minä heidät tänne laahautan, kaikki kolme!"
Daghar aikoi uhmamielisenä puuttua puheeseen, mutta Wisigast viittasi häntä vaikenemaan.
"Rupesin häntä asettamaan. Pyytämällä pyysin, ettei hän vielä ryhtyisi käyttämään väkivaltaa. Menin takuuseen teidän kuuliaisuudestanne, että kutsuttuina te mielisuosiolla tulette leiriin. — Hän siinä mittaili minua tutkivin katsein. Sitten hän lausui kasvojenilmeidensä omituisesti vavahtaessa — se tuo mieleen jyrinättömän salaman — mitä en osannut selittää itselleni enkä vieläkään sitä ymmärrä:
"'No hyvä, olkoon menneeksi! Minä kutsun heidät suopeasti. Olet oikeassa: se on viisaampaa. Tosin sinä et tiedä', päätti hän puheensa, 'miksise on viisaampaa'; sitä sanoessaan hän hymyili, mutta sitä pahaa hymyään, joka uhkaa enemmän kuin hänen julki vihastuksensa — ja sitä varten minä ratsastin teitä vastaan kehoittamaan teitä kiirehtimään, sillä on vaarallista antaa hänen odottaa. Ja minä tahtoisin pyytää teitä olemaan viisaita hovileirissä. Älä ole uhmamielinen, rohkea Daghar! Älä liian ylpeä, jalo kuninkaantytär."
"Minun morsiameni", huudahti Daghar, "ei voi koskaan olla kyllin ylpeä, niin ihana hän on!"
Ellak hengitti syvään ja vastasi: "Sitä minun ei — tarvitse vasta hänen sulhaseltaan kuulla. Ylväs kuin jumalatar saa hän, tulee hänen olla!" — Hän voitti leimahtavat tunteensa ja aloitti jälleen malttaen: "Mutta te olette väärässä, te kumpikin ruhtinas, herra on oikeassa. Älkää ärsyttäkö häntä! Minä tarkoitan hyvää! — Eivät kaikki valtiaan pojat ole teille suopeita! Samaten kuin minä puhun germaanienpuolesta, niin yllyttävät toiset hänen vihaansa teitä kohtaan. Ja hän kuulee mieluummin heidän puhettaan kuin minun."
"Miten niin!" kysyi Wisigast.
Ellak kohautti olkapäitään: "Ankaruus on hänelle tutumpaa kuin lempeys. Hän ei rakasta germaaneja. Eikä — minua. Sitävastoin hän rakastaa — —"
"Ernakia, sitä epattopoikaa, ja Dzengisitziä, ilkimystä!" huudahtiDaghar.
"Voi meitä", lisäsi ruugien kuningas, "jos noista kumpikaan joutuu meitä milloin hallitsemaan!"
"Eivät joudu, eivät koskaan!" naurahti Daghar.
Ellak katsoi häneen ankarasti: "Ja miksi ei, sinä varomaton?"
"Siksi, että ennemmin… jo ennen —"
"Ole vaiti, Daghar!" keskeytti kuningas. "Siksi, että me pyydämme Attilaa, kun hän jakaa valtakunnan monien perillistensä kesken — hänellähän on kappaleen matkaa toistasataa poikaa! —, ettei hän meitä germaaneja anna noille, vaan sinulle."
"Se ei ole tapahtuva!" vastasi Ellak pudistaen päätään.
"Ei tosiaankaan!" sanoa jymäytti Daghar.
Silloin laski Ildiko sormensa punaiselle suulleen.
"Liian suuri, liian mahtava olisi valtakuntani veljilleni! Ja Dzengisitz on jo saanut herran lupaamaan itselleen erinäisiä teidän kansakuntianne."
"Mitä varten?" kysyi Wisigast.
"Hänhän vihaa meitä kuitenkin!" arveli Daghar.
"Juuri siksi! — Attila suostui hänen pyyntöönsä silmissään tuo hänelle ominainen vilkutus: 'jos jäät eloon minun jälkeeni, sinä kärsimätön perilliseni', lisäsi hän sitten vitkaan."
"Voi niitä, jotka joutuvat hänen alaisikseen!" toisti kuningas ja käveli poispäin katsoakseen ratsuja. "Hän on ihmistunnoton!"
"Niin kylläkin", nauroi Daghar tuimasti, "hän onkin hunni!"
"Skiiriläismies!" virkkoi Ellak uhaten, mutta maltillisena.
"Anna hänelle anteeksi", pyysi Ildiko. "Eihän se juuri sinuun satu.Olethan puoliksi meidän vertamme."
"Mutta Dzengisitz", jatkoi Daghar vihoissaan, "on oikea hunni.Täysverinen hunni! Kansansa ylpeys ja loistokappale."
"Siksipä isä rakastaa häntä", lausui Ellak surullisena.
"Ja miten hunneissa voisikaan olla ihmisyyttä!" intoili Daghar. "Niin, tuntea edes inhimillistä sääliä! Eiväthän he olekaan ihmisiä ensinkään!"
"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Ellak.
"Siitä elää taru kaikkien germaanilaiskansan keskuudessa! Ja se puhuu totta."
"Olen kuullut siitä. Mutta itse laulua en ole kuullut. — Tuollatakanasi, Daghar, riippuu harppusi, se usein mainittu. Ota se esille!Anna minun ihailla taitoasi; monesti olen kuullut sitä ylistettävän.Laula se laulu 'Hunnien synnystä', se kai on sen nimi, eikö niin?"
"Niin on! Mutta?…" Vain vastahakoisesti otti Daghar vastaan tuon pienen kolmikulmaisen harpun, jonka Ellak päästi irti läheisestä pensaasta, johon se oli ripustettu leveästä punaisesta nahkahihnasta, ja ojensi sen hänelle.
"Ei toki!" puuttui Ildiko puheeseen. "Älä pyydä sitä kuulla. Se haavoittaa sinua!"
"Olen tuskiin tottunut. — Aloita!"
"Siis tahdot kuulla?"
"Minä pyydän."
"No, niin, kuule sitten!"
Kolmas luku.
Hän pyyhkäisi kädellään pari kertaa kieliä ja rupesi sitten kauniilla, soinnukkaalla äänellä puoliksi laulaen sanelemaan, välisti säestäen sanoja koskettelemalla pari kertaa kieliä:
Kauan ma kuljin maailman rantaa tiedustellen tietäviltä kansojen kehtoa, alkua aikain. Taivas soi mulle saalihin suuren.
Alkua ylhää germaanein suku suuri! Wotan isä on keihäskelpojen goottein; Saxnotistapa, poiasta voittaja-Wotanin juontavat juurensa salskeat saksit; Donar taatto on tanskalaisten ja pohjan poikain. Ziu ja Zisa, ne on elonantajat uljaan heimon tuon alemannien, kunnon kansan. Eru luoja on markomannien, miehevämielten; Irmin tyyringien, rodun rohkean, alkaja ammoin. Forsete, ma kuulin, friisien on esivanhin. — Wotanin viehkeä vaimo, Frigga, hän synnytti tälle ylvähät nuo esitaatot frankkien hilpeän heimon ja ratsuri-ruugein.
Mut toki toista ja kammottavaista kuulin ma synnystä hurjien hunnein! Goottien heimoa hallitsi silloin Ambl, amalungien suur' esivanhin. Sai hän suomalaisnaisia vangiksi vainon teillä. Suomalaiset on sukkelapäitä: tunsi he vaattehen valmistuksen; taisi he tehdä myös tuhotöitä: kateen silmin he kaatoi karjan, polttivat peltojen aimot aumat, rakein he raiskasi versovan viljan, leiskuvin liekein puhtahat pirtit. Tauteja nosti he myös menoks' miesten: kansoa kaatui!
Murhaa muutakin saivat he aikaan: sankarten sammui lemmen liekki; äideiltä ehtyi maito: rinnoista virtasi verta! Syntyi sukua surkeata ja synkkää, lapsia kädettömiä, ah, kammoksi kaikkein.
Kunnon gootit valtoihin vihan vimmatun joutui: päättivät pois perin heimostansa karkoittaa nuo lemmon loitsija-naiset. Käynyt ei laatuun kolkata heitä: tahrata ei saanut kurjain tuhka Goottien kontuja. Mädätä voineet raadot ei kylissä goottein, jott'ei jumalten kirous julma saastutettuhun sattuisi seutuun.
Kauas karkoitettihin pois polon pohjan puoleen vainotut velho-vaimot kylmähän, kolkkohon korpeen, miss' oli synkeät suot, ruton, tautien paikat, parhaat. Sinne gootit kuljetti kolkot, villit vaimot uskoen: nälkä ja kurjuus heidät kuololle korjaa.
Mutta ah! Kirous kansojen! Näin ei käynyt! Henget herjan ja himon ja häpeän hurjat, Wotan jotk' oli tuominnut tänne ihmisten ilmoilta seutuhun summaan, nousivat nyt, heti vainuten vaimot, soitten pohjista, paikoista tappavan taudin hyökäten päin himon kiihkossa hullun, ottivat villit velhot vaimoiksensa. Hirviöt yhtyi hirviöihin. Ei kodin rauhassa vietetty heidän häitään. Ei! Sotaratsun seljässä synnytettiin maailmaan järin julkea, julma ja juonikas joukko: väärät sääret ja koukkuseljät, tihrusilmät ja nokinaamat; — ratsumiehiä vailla vertaa; seljassa ratsun he syntyivätkin! —
Kirous kansojen! Sukua sutten syntyi määrätön määrä.Tää on synkeä synty herjojen, hurjien hunnein.
Hän lakkasi väsähtäneenä, sillä hän oli esittänyt laulun alinomaa kasvavalla intohimolla, lopuksi ei enää lausuen, vaan äänekkäästi, vihaisena laulaen, yhä rajummin näppäillen kieliä; hän hehkui.
Tyynnyttäen laski Ildiko valkean kätensä hänen olkapäälleen, katsoen samalla osaaottavasti Ellakiin, joka liikahtamatta oli kuunnellut esitystä tummat silmät maahan luotuina.
Nyt hän loi ne ylös ja katsoi, syvän surullisena, ensin tyttöä, sitten laulajaa.
"Kiitoksia paljon", hän virkkoi levollisena. "Se oli opettavaa. Sinä esitit ruman kauniisti. Ilmeisesti uskot sen todeksi.Seon pahinta."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Niin valtava on siis hunnilaisviha, että sellainenkin mies kuin sinä saatat uskoa tuollaisia imettäjäsatuja! —"
"Minä uskon", vastasi Daghar uhmaten, "siksi, että haluan sitä uskoa. Tarina ei valehtele! — En minä sitä sinulle mielelläni olisi laulanut — tahdoin olla sinua loukkaamatta! — mutta jonkun toisen sallisin sen mielelläni kuulevan hänen kartanossaan ja kaikkien hänen seuralaistensa ja vieraittensa. Halusta laulaisin sen kerran hänelle! Vihakin innostaa ja panee harpun kielet heleämmin soimaan."
"Minä mieluummin kuulen niistä — rakkauden helkkyvän! Laula nyt minulle, pyydän, rakkauslaulu. Sinähän tunnet — ja tunnet myös, miltä tuntuu olla rakastettu! — sen hyvin."
"Olet oikeassa", huudahti kuninkaanpoika, silmät loistaen. "Enkä minä siihen tarvitse valmistusta: kun vain näen hänet!"
Ja hän aloitti heti, voimakkaasti kosketellen kieliä:
Herttaisin, hienoin ja hempein kaikista naisista maan sekä taivaan Ildiko ihana impi! Viehkeä vertaa on vailla. En edes talosta taivaan, joukosta jalojen löydä Ildikon laista muita kuin yhden ainoon. — Ei se ole Freija — tuo liian, vapaa, rauhaton rakkaudessa ja mieleltä muuttelevainen. Ei se ole Nanna — ei, ei hänkään, tuo ylen arka ja hento ja herkkä: Nannasta ei ole vaaraa vastaan; vaaran uhkakin vienon jo voittaa. — Mutta Ildiko, hän tavalla tammen, tiedän sen, myrskyjä uhmaa, rohkearinta ei vaaroja väistä, ei kuoloa kammo. —Frigga, tuo naisten nainen, ylpeä, ylhä ja uljas, Wotanin, taivahan taaton, voimava vaimo, ken osan saa tämän aivoituksista aina, niinkuin myös kademielten kaunan,Frigga, hän on Ildikon ainoa verta.
Ah, ken kyllin kunnolla voisi laulaa laadun ja luonnon Ildikon, ihanan immen? Vainen Daghar, joll' on se taivahan onni, häntä ett' armas lempii.
Hän vaikeni, luoden ihastuksesta kuuman katseen noihin kauniisiin kasvoihin, jotka kääntyivät poispäin punastuen suloisesta morsiankainoudesta; mistään välittämättä hän antoi harppunsa pudota nurmikolle, hän aikoi tarttua Ildikon käsivarteen — mutta tylysti hän torjui nuorukaisen vasemman käden ankaralla liikkeellä. Vain se hänen onnistui saada tavoitetuksi käteensä; ja sitä puristaessaan hän luuli tuntevansa hyvin heikon vastapuristuksen; jo se teki hänet onnelliseksi.
Sillävälin oli Ellak huomaamatta nostanut poisnakatun harpun maasta; pitkään hän miettien katseli noita kahta onnellista, jotka eivät häntä nähneet. Sitten hän kosketteli varovaisesti kieliä ja lauloi hunnilaiskielellä hiljaa itsekseen:
Päivätär, tao kauniskasvo, kullallensa kuulukohon! Vaunuissansa kantta taivaan kulkevi hän kultaisissa valkokutrein hulmutessa. — Kutrit nuo on päivänpaiste! — Niin on kaunis kasvoiltansa, että meidän empimättä pakko sulkea on silmät. Kuitenkin me kuolevaiset ihannoiden ihmeellistä palvomahan polvistumme: "Kiitos, että meille loistat, että sulta suonihimme virtaa tulta taivaallista! Kiitos, että sulta saamme elon uljast' uskallusta, pahaa jok' ei pelkää päivää, mut ei kuoloakaan kammo. Mitä meillä onnellista, siitä vainen sulle kiitos!"
Päivätär, tuo kauniskasvo, kullallensa kuulukohon! — Antakohon armiaasti kurjienkin kiittää häntä!
Hän vaikeni ja ripusti harpun jälleen pensaaseen.
Daghar otti häntä kädestä: — Ellak ojensi silvotun oikean käden asemesta vasemman. "Surullinen laulu", lausui skiiri, "mutta kaunis, joskin hunnien tapaan."
Ildiko käänsi ihanat kasvonsa tyynesti hänen puoleensa. "Ellak", hän virkkoi hitaasti, "mitä hyvää sinussa on, niin, jaloa" —, tässä kohtasi hän syvästi kiitollisen katseen noista surullisen haaveksivista tummista silmistä, — "mikä sinut on tänään tuonut tänne meitä varoittamaan ja auttamaan, se ei ole sinussa hunnia, vaan goottia. En koskaan sano sinua enää hunniksi. Sinä et ole meille vieras. Minulle olet Amalahildin, et Attilan poika."
"Ja kuitenkin erehdyt, kuninkaantytär. Ja teet väärin tuolle mahtajalle. Tosin hän on hirmuinen, mutta myös suuri, jopa hän voi olla hyvä ja jalo, hän, joka minua niin katkerasti vihaa, isäni Attila, herra. — Tulkaa, älkää vitkastelko enää. Hevosenselkään! Tuossahan isänne lähettääkin ne jo tänne. Minä seuraan teitä itse näyttääkseni suorimman tien."
Ensimmäinen luku.
Monta päivää saivat lähettiläät kärsivällisesti — tai kärsimättömästi — odottaa Attilan leirissä.
Majoitettuina useihin arvokkaimpiin puutaloihin kestittiin heitä runsaasti ja kohdeltiin hyvin. Vigilius vältti noita neljää ystävää, samoinkuin hekin häntä.
Ediko oli kateissa; kun kysyttiin, oliko hän kenties rientänyt valtiaan perässä, vastasivat hunnit olkapäitään kohauttaen: "Kukaan ei tunne valtiaan, kukaan ei hänen uskottujensa salaisuuksia."
Byzantilaisiin ja roomalaisiin teki tuon puisen kuninkaankaupungin elämä oudon vaikutuksen; barbaarisen raakuuden rinnalla tolkutonta loistoa, ja sitten taas yksinkertaisuutta, joka tuollaisten aarteiden ohella, sellaisen vallan huipuilla ei voinut johtua kykenemättömyydestä, vaan jonka täytyi olla tarkoituksellista.
Eräänä iltana kuljeskelivat nuo neljä matkamiestä taas telttamajain leiriraitteja ja juttelivat — kummissaan ja kauhuissaan samalla — tästä valtakunnasta ja sen hallitsijasta.
"Ei ole ihme eikä mikään", arveli Priscus, "että barbaari — hunni! — on joutunut päästään pyörälle tällaisesta menestyksestä, ja oman onnensa huumaamana, 'hybrikseen', sanomme määrättömään pöyhistelyyn me kreikkalaiset."
"Niinpä niin, kukaan kuolevainen", virkkoi Maximinus, "josta jotakin tiedämme, josta historia mainitsee, ei Aleksanteri makedonialainen, ei suuri Julius, ole yhtä lyhyessä ajassa saavuttanut niin suunnatonta menestystä."
"Onko hän sitten tosiaan", huokasi Primutus, "vallannut koko Skytian herruuden käsiinsä?"
"Se sana tietää jo sinänsä mittaamatonta, silmänkantamatonta valtiutta", lausui Priscus.
"Byzantionista Thuleen, Persiasta Reinille", lausui Romulus.
"Niin", jatkoi Priscus, "aina hamaan medialaisten, persialaisten ja parttilaisten maille asti ovat hänen pysähtymättömät, väsymättömät ratsumiehensä saapuneet ja osaksi petoksella, osaksi uhkauksin ja väkivallalla taivuttaneet nämä kansat liittoon Byzantionia vastaan."
"Ja valitettavasti ei saa lohduttautua sillä, että tämä suunnaton valta olisi pystytetty paljaastaan vain sokean sotaonnen varaan ilman sisällistä ryhtiä. Saattaa olla hirviö, tuo hunni — pieni hän totisesti ei ole."
"Onpahan sitten suuri hirviö!" murahti Noricumin prefekti.
"Mutta ei häneltä rauhantoimissakaan puutu suuruudenpiirteitä", vastasi Priscus.
"Äh, ainoastaan hunnit, sarmaatit ja lisäksi juuri ja juuri germaanit kärsivät hänen valtiuttaan."
"Eivät germaanit mielellään", huomautti Romulus. "Ne rimpuilevat valjaissa."
"Mutta kreikkalaisten ja roomalaisten", aloitti Primutus taas, "niiden täytyy kantaa hänen iestään epätoivoisina!"
"Eipä niinkään, hyvä ystävä", vastasi reetori, "tässä on vastatodistus, jonka eilen koin: kreikkalaiset, jotka saisivat palata valtakuntaamme, jäävät vapaaehtoisesti Attilan alaisiksi."
"Uskomatonta!" lausui Patricius epäillen.
"Mutta totta! Kuulkaa vain."
"Kävelin eilen yksikseni leirissä. Huutaapa silloin joku minulle kreikkalaisen tervehdyksemme: 'chaire!' Pyörähdän hämmästyneenä ympäri, niin siinä minua tervehtii kreikkalaispukuinen ateenalainen ja kertoo, miten hän ollessaan kauppamatkoilla oli saapunut Viminaciumiin, siellä hänet yllätti äkkiä syttynyt hunnilaissota, joutui kaupungissa muiden mukana piirityksiin, ryntäyksen jälkeen vangiksi ja tavaroineen rahoineen jaossa Attilan mieskohtaiseksi sotasaaliiksi. Mutta orjat saavat hunnilaisen oikeuden mukaan lunastaa itsensä vapaiksi, jos he viholliselta ottamastaan saaliista voivat maksaa herralleen tämän itsensä vahvistaman hinnan. Heleios — se oli uuden kesti-isäntäni nimi, hän näet pakotti minut lähtemään hänen upeaan, täydellisesti kreikkalaiseen tapaan sisustettuun taloonsa ja tarjosi minulle oikeaa samosviiniä — oli Ellakin, Attilan urhoollisen pojan, sotajoukoissa anteja ja akaziireja vastaan käydyssä sodassa kunnostautunut ja palattuaan tältä voitokkaalta sotaretkeltä ostanut itsensä Attilalta vapaaksi saalistamallaan kullalla. Hän olisi nyt voinut vapaasti palata takaisin Byzantioniin tai Ateenaan. Mutta hän jäi tänne ja pysyy täällä kuolinpäiväänsä asti. Hän saa istua hallitsijan pöydässä ja selitti minulle, kun asiaa pahastuen kummaksuin: 'Elän täällä hunnien parissa paljon onnellisemmin kuin aikoinani keisarin maassa. Sotapalveluksen vaara ja rasitus on kummassakin valtakunnassa sama, se vain eroa, että sotapäällikköjensä pelkuruuden, lahjottavuutensa ja pystymättömyytensä takia joutuvat byzantilaiset säännöllisesti tappiolle, mutta hunnit Attilan johdolla ovat — yhtä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta — aina voittaneet. Rauhanaikana on kuitenkin elämä Byzantionin tai Ravennan keisarin valtakunnassa kirous, Attilan mailla siunaus. Mikään ei siellä ole varma veronkantovirkamiesten ahneudelta ja kiskomiselta eikä pieneläjä saa tuomioistuimissa koskaan oikeutta, sillä hän ei pysty tuomareja lahjomaan eikä peloittamaan. Ja miten saisi kantaja Byzantionissa voittotuomion, ellei hän jo ennakolta lahjo koko oikeustalon väkeä, ovenvartijoista alkaen ylimpään tuomariin asti, ja panttaa heille monta sadasosaa kannevaatimuksensa summasta?' Ja se oli minun kuultava Attilan vapaaksi päästämältä kreikkalaiselta! 'Täällä', päätti tuo hunnilainen ateenalainen puheensa, 'hankkii hallitsija minulle ja kaikkein köyhimmällekin alamaiselleen, jolla ei ole mitään muuta kuin ratsu, kannukset ja keihäs, äkkipikaa oikeutta omain valtaherrainsa mahtavimpiakin vastaan. Äskettäin ryösti muudan sarmaatilainen ruhtinas köyhältä hunnilta varsan: puolen tunnin perästä hän oli jo ristiinnaulittu. Vain yksi ainoa voi ottaa minulta oikkunsa mielivalloin kaikki, vaimonikin; mutta niiltä, jotka pysyvät hänelle uskollisina, ei hän hiustakaan katkaise eikä salli katkaistavan. Ja kernaammin tunnustan yhden herran kuin kärsin kymmentätuhatta kiusanhenkeä'."
"Siinä syy, oi kestiystävä", lopetti hän, "minkätähden minä mieluummin olen Attilan alamaisena kuin kauppiaana Ateenassa tai reetorina Byzantionissa."
Toinen luku.
Vihdoin, seuraavana päivänä, joutui koko leiri vilkkaaseen nyörinään, jota voi verrata yht'äkkiä häirittyyn muurahaispesään.
Pari hunnilaista ratsumiestä oli ajaa karauttanut leiriin ilmoittaen "herran" tuota pikaa saapuvan.
Siinä kihisi ja kuhisi kaikki sekaisin kaduilla ja leirin avaroilla, ymmyrkäisillä toreilla: miehiä ratsain ja jalkaisin, naisia, lapsia, vapaita, sotureita, piikoja, hunneja ja kukistettujen heimojen omaisia pakkautui eteläpuolta kohti hallitsijaa vastaan.
Kohta sen jälkeen ilmaantui Ediko leiriin, etsi nuo neljä lähettilästä käsiinsä ja kutsui heidät katsomaan hänen johdollaan hallitsijan tuloa, tätä vastaan mennen, samoin kuin tekivät tuhannet muut.
Uteliaina, jännityksissään seurasivat lähettiläät häntä; ajempain kokemustensa nojalla he jättivät nyt tuolta vaiteliaalta mieheltä tiedustelematta, mistä hän tulee. Vigiliusta hän ei ollut kehoittanut tulemaan mukaan, vaikka Ediko oli, niinkuin ystävykset hänen seurueeltaan kuulivat, ollut hänen kanssaan pitkässä salaisessa keskustelussa hänen majapaikassaan.
Ediko saattoi muukalaisia; kunnioittavasti antoivat hunnit tietä joka suuntaan, mihin "herran" uskottu kulki; kaksi soturia hänen edellään astellen huusi välisti hänen nimeään, ja se riitti.
Attilaa vastaan oli lähtenyt pitkä, pitkä kulkue nuoria tyttöjä noin puoli tuntia varhemmin lounasta kohti Tonavalle vievän leveän roomalaistien eteläportille. Varreltaan korkeimmat kannattivat, kaksittain oikealla ja vasemmalla kadun kummallekin puolen asettuneina, korkeakaarteisilla ohuilla puoliympyränmuotoisilla puuvanteilla leveitä, kirjavia pingotettuja palttinakankaita suojaksi aurinkoa vastaan.
Kunkin kahden sellaisen vanteenkannattajan välissä käveli kaksi muuta tyttöä tahdissa edestakaisin: aina neljä askelta eteen ja kaksi taaksepäin; kukin tyttökahdeksikko oli puettu samanvärisiin vaatteisiin, ja kaikkien leirissä edustettuina olevain heimojen ja kansakuntain kauneimmat tytöt oli tähän valikoitu; eteen- ja taaksepäin astellessaan he huojuttelivat suloisesti yläruumistaan ja paljaita käsivarsiaan, rytmillisin notkistuksin itseään tuutien, kohottautuen ja notkistautuen, yksitoikkoisten laulujen tahdissa, joita he samalla lauloivat hunnien kielellä.
Kummastellen katselivat muukalaiset tätä omituista, ei millään muotoa sulotonta näytelmää.
Nyt kohosi kaukaa tieltä pölyä ilmaan: Attila lähestyi.
Kulkueen etupäässä saapui sakea joukko hunnilaisratsumiehiä pienien hevosten selässä, joiden harjat olivat takkuiset ja pörröiset. Hunneilla oli yllään kauas liehuvat roomalaisten sarmaticumeiksi nimittämät vaipat, jotka kävi niihin kiinnitetyillä hihnoilla sitominen kokoon ja joita myös saattoi käyttää hevosloimina. Niiden alla oli heidän rintansa ja selkänsä peitteenä liivien tapainen ihokas, parkitsemattomasta hevosen vuodasta tehty, ja siihen lujasti hakasella liittyvä leveä vyö alaruumiin kohdalla, joka kuitenkin ulottui vain puoliväliin lonkkaa; samoinkuin käsivarret olivat sääretkin paljaina hyvän matkaa polven yläpuolelle; kengät olivat tuntemattomat; vasemman nilkan ympärille oli kiristetty hihna, joka piti kantapäässä kiinni kannusta, jonka virkaa teki monesti vain vahva, terävä oka.
Näiden mongoolien luonnostaan keltainen iho kävi kasvoissa, niskassa, kaulassa, käsivarsissa ja säärissä auringonpaahteen vaikutuksesta, ja arojen tomua kun ei koskaan huuhdeltu pois, syvästi tummankeltaiseksi, melkein kirkkaanruskeaksi, kiillotetun vuoripetäjän tai tervaspäreen väriseksi.
Päänsä he pitivät enimmäkseen minkäänlaisetta peitteettä; vain rikkaammilla koristi päätä korkea, teräväksi huippeneva musta lammasnahkainen lakki. Pitkinä sileinä suortuvina, ei milloinkaan kiharaisena tai kutrisena, riippui heidän likaisenruskea tukkansa matalalta, taaksepäin viettävältä otsalta kasvojen päälle aina rumasti ulkoneviin teräviin poskiluihin ja kapeihin rakomaisiin mustiin silmiin asti, jotka olivat melkein tykkänään vailla kulmakarvoja; juhlapäivinä voitelivat naiset tämän päänkoristeen runsaasti hevosentalilla, niin että se kiilsi pitkän matkan päähän ja — haisi. Silmäripset olivat mustat ja lyhyet, parrankasvu peräti huono: vain leuasta törrötti yksinäisiä tupsuja kankeita, pahanvärisiä, harjaksenkaltaisia karvoja.
Vaippain ja alusvaatteiden koristeena oli rikkailla paksuja, mauttomasti, kömpelösti ja jykeästi ommeltuja kulta- ja hopeahelyjä: kappaleita, siruja kaikenlaisista roomalaisista astioista, kulhoista ja ruukuista tai ovien tai vaunujen heloista murretuista palasista saatuja, tai myös lävistettyjä kulta- ja hopearahoja, jotka oli ommeltu poikittain noihin suippoihin lakkeihin tai pujotettu kapeaan nahkanauhaan keltaisen kaulan ympärille; ja heleästi kilahtivat ne toisiinsa, kun ratsu vähänkin liikahti: se miellytti hunneja.
Sitävastoin osasivat hunnilaisnaiset koko aistikkaasti kutoa kirjavia, kämmenen levyisiä tai sormen levyisiä palttinakaistaleita, jotka sitten mitä moninaisimmin kirkkain, usein räikein värivaihteluin ommeltiin naisten vaippoihin tai paitoihin ja näyttivät somilta; vyön asemesta piti solmuinen nuora heidän likaista paitaansa koossa; naisillakin oli tukkaa varsin niukalti, mutta sitä ahkerammin he hoitivat sitä talilla ja — ennen kaikkea — tammanmaidolla.
Ratsumiesten aseina oli pitkä jousi ja pienet, lyhyet, mustat, ruo'osta tai puusta tehdyt nuolet, kärki harvoin rautaa, mutta sangen usein myrkytetty, belladonnan tai villikaalin mehuun kastamalla; heillä oli useita tusinoita näitä vasamia pitkissä, käyrissä, tavallisesti somilla leikkauksilla kaunistetuissa ja runsaasti jalokivillä ja helmillä kirjaelluissa lehmuksisissa viinissä, jotka riippuivat pitkistä nahkahihnoista heidän selässään. Ennen hyökkäystä, joka tehtiin täyttä laukkaa ratsastaen, ja sen kestäessä he varistivat vihollisen päälle suoranaisen pilven näitä pieniä siriseviä nuolia; hyökätessäänkin, sillä he pysyttelivät satulattoman ratsunsa selässä yksistään reisiensä puristuksella ratsun kiitäessä täyttä karkuakin; ohjasnuora oli elukan kaulalla ja ratsastajalla oli molemmat kätensä vapaina aseiden käyttöön.
Paitsi jousta ja nuolta he käyttivät myös pitkiä, ohuita, teräväkärkisiä peitsiä; kärjen alapuolella lepatti punaisella siteellä koottu tukku ihmishiuksia, jotka oli otettu tavallista enemmän vihatun, surmatun vihollisen päästä. Mutta aivan erikoisesti heitä miellytti hirmuinen ruoska; lyhyeen puu- tai nahkavarteen oli kiinnitetty viisi, seitsemän, yhdeksän kaikkein vahvimmasta puhvelinnahasta leikattua kaistaletta ja niihin solmittu nyrkin paksuisia solmuja, joihin taas oli ommeltu lyijykuulia tai raskaita kiviä; mestarillisesti osasivat he käyttää tätä peloittavaa asetta sinkauttamalla sen pitkälle, niin että nuo raskaat painot musersivat viholliselta, johon osuivat, pään ja joka nikaman: "hunnicaksi" tai, sen jälkeen kun suuri hallitsija ilmestyi, "attilaksi" nimittivät muut kansat tätä pelättyä ruoskaa.
Tuota ratsumiesetujoukkoa seurasi suuri määrä niin ikään ratsain hunnilaisia, germaanilaisia ja slaavilaisia päälliköitä, ruhtinaita ja jalosukuisia, kaikki komeissa aseissa, hunnit kullasta kankeina ja kullassa kulisten ja puolipäiväauringon räikeässä valossa jalokivistä kimallellen ja säteillen.
Heidän perästään, tuntuvan matkan päässä, ratsasti aivan yksikseen Attila vahaisen komealla mustalla oriilla. Ei ratsulla eikä ratsastajalla ollut yllään koristuksen palastakaan; ei miekan kahva eikä tuppi, ei hänen pukunsa eikä hevosen suitset olleet, niinkuin muutoin oli barbaareilla, koristetut kullalla, jalokivillä tai muilla kalleuksilla.
Korkea, ylöspäin suippeneva karitsannahkalakki teki tuon lyhytvartisen miehen korkeamman näköiseksi kuin hän oli; hänen hahmostaan ei ollut paljon näkyvissä: hienosta ruskeanpunaisesta villakankaasta valmistettu pitkä ja leveä poimuvaippa aaltoili leveältä, lyhyeltä häränniskalta ja valtavilta, korkealle kohotetuilta olkapäiltä ratsastajan ympärillä joka puolella nilkkoihin asti; kun se oli sivuilta viilletty auki, jäivät paljaat käsivarret vapaiksi; vasen käsi piteli huolimattomasti sileitä hihnasuitsia; oikealla hän välisti vastasi hitaalla, melkein juhlallisella liikkeellä hunniensa haltioituneisiin riemuhuutoihin — ne olivat kuin susien ulvontaa; tuo liike teki ikäänkuin siunauksenannon vaikutuksen: hän viittasi korkean ratsun selästä alas ojennetulla, hieman kuperalla kädellään, ikäänkuin onni ja menestys virtaisi noista lyhyistä, lihaisista, rumista sormista.
Hallitsijan perästä tuli, hekin melkoisen matkan päässä, toinen parvi ylhäisiä miehiä, hänen valtakuntansa kaikista alaisista kansoista; pitkän saattueen loppupään muodosti, samoinkuin etujoukkona oli, taaja ratsasjoukko hunnilaisia keihäsmiehiä, jotka ympäröivät hämmästyttävän runsasta metsästyssaalista, jota kuljetettiin monissa mataloissa, leveissä nelivaljakon vetämissä kärryissä.
Jättiläismäinen visentti — Attila oli itse ja yksin sen keihästänyt — täytti yksin kokonaiset vaunut. Pienemmät puhvelit, pari karhua, monta sutta, kolme hirveä, useita saksanhirviä, metsäkarjuja ja yksi ilves, sitten kaikenlaisia kahlaajia, haikaroita ja kurkia, jotka kallishintainen islantilainen haukka oli iskenyt, oli tasattu muihin ajoneuvoihin. Vieressä oli maalauksellisessa taiteellisessa epäjärjestyksessä metsästysaseita ja metsästyskaluja joka lajia: heittokeihäitä, jousia, viiniä, nuolia, jahtitorvia ja -puukkoja kiilsi ja kimalteli lehtikasojen välistä, joilla kaadetut eläimet oli auringonsäteiltä suojattu; mutta myös kuopista, ansoilla ja verkoilla elävältä pyydystettyä riistaa kuljetettiin perästä, ja tuon tuostakin kuului kumeaa mylvintää, sitten röhkimistä, ja äänekästä ulvontaa monipäisen koiraparven vihaisen murinan säestämänä — ne olivat valtaisia molossilaisia koiria, karhun- ja sudenajajia, jotka himoitessaan eläviä vihollisia niin rajusti tempoivat ketjujaan, että väliin kiskoivat esteleviä palvelijoita mukaansa.
Kolmas luku.
"Katsokaahan vain, noita ihmisiä! Tuota ratsastustaitoa", huudahtiRomulus.
"Eivät ne ole ihmisiä eivätkä ratsastajia", arveli reetori, "kentaureja ne ovat: mies ja ratsu ovat yhtä ainetta."
"Katsopa tuota tuolla!" ihmetteli Primutus. "Hyppää selästä — lyödä läimäyttää ratsuaan kämmenellä — se karkaa tiehensä."
"Mutta ratsastaja tavoittaa sen", virkkoi Ediko tyynesti.
"Totisesti! Tarttuu hulmuavaan harjaan!"
"Kas niin! Tosiaan! Istuu taas selässä! Täydessä juoksussa keikautti itsensä selkään."
"Entä tuo tuon päistärikön selässä! Se syöksyy maahan! Vielä sittenkin yhä riippuu! Hän on mennyttä miestä."
"Johan nyt", rauhoitti Ediko. "Nähkääs: vaakasuorana hän roikkuu hevosen kupeella, pitäen oikealla kädellään kiinni harjasta, vasemmalla hännästä. Nyt — no, hän istuu jälleen paikoillaan!"
"Entä tuo tuolla — seuraava! Ratsastusasennosta hän hyppäsi tasajalkaa satulattomaan selkään!"
"Hän seisoo selässä. Seisten ratsastaa."
"Entä tuo tuolla vasemmalla! Putoaa! Jää laahauksiin! Pää alaspäin!Hänen hiuksensa tapaavat maata."
"Eipähän", selitti Ediko. "Hänhän puristaa jaloillaan hevosen vatsaa ja selkää."
"Kas noin! Nyt hän istuu taas. Ja nauraa!"
"Se on: irvistää", paransi Priscus. "Mutta katsokaapa tuota! Tuota, jolla on kultakirjainen lakki!"
"Ja kultainen viini."
"Hän ottaa viinestä nuolen."
"Jännittää jousen."
"Tähtää. Ratsun pyyhältäessä täyttä karkua! Ylöspäin!"
"Mihin hän tähtää? Minä en näe mitään."
"Pääskynen —!"
"Nuoli kiitää."
"Pääskynen putoaa!"
"Kuulkaa, minkälaisen riemukirkunan ne päästävät!"
"Se oli", virkkoi Ediko, "Dzengisitz, iältään järjestyksessä herran toinen poika. Kansansa paras ampuja ja ratsastaja."
"Nyt taas! Hän laukaisi taas!"
"Tuolta lapselta myssyn päästä."
"Mikä ilkityö!"
"Eipä, hänhän osui", vastasi Ediko.
"Mutta kuulkaa! Mitä kauheaa rätinää tuo on?"
"Ja kilinää! Mitä se on?"
"Hunnien sotasoittoa. Roomalaisten tuuban ja germaanien torvien asemesta", lausui Ediko.
"Katso, ohutpuisia tasaisia vanteita!"
"Joiden reunaan on kiinnitetty pieniä kulkusia ja tiukuja."
"Ne kilisevät niin räikeästi."
"Vanteiden päälle on pingotettu nahka."
"Rummuttavat puisilla nuijilla."
"Niin tekevät", vahvisti Ediko. "Mutta nahka — tiedättekö, minkä eläimen? Ihmisen. Hänen oma keksintönsä. 'Kuninkaiden', hän tuumi, 'jotka rikkovat uskollisuusvalansa, pitää vielä senkin jälkeen, kun heidät on teloitettu, palvella minua: kuoltuaan saavat laulaen ja helisten seurata minun voittokulkuani'."
"Tosiaan sievää musiikkia", Priscus nyökkäsi päätään. "Ja opettavaista niille kuninkaille, joiden tulee sitä kuunnella."
Attilan ratsastettua eteläportista ja tultua lähelle leirin ensimmäistä taloa avautuivat sen ovet ja ulos astui erinomaisen jalopiirteinen, kullalla reunustettuun valkoiseen viittaan puettu nuori nainen monien neitojen ja palvelijain saattamana, sylissään kapalolapsi.
Nuori äiti jäi seisomaan hallitsijan oriin eteen, joka, kun isäntä sitä pidätti, kärsimättömänä kuopi; nainen polvistui ja laski lapsen ratsun kavioiden eteen; vasta kun Attila mitään virkkamatta oli nyökäyttänyt myöntymykseksi, nosti hän sen pois, suuteli sitä, nousi ylös, kumarsi syvään ja käveli lapsi sylissään takaisin taloon.
"Mitä tuo merkitsi!" tiedusteli Patricius.
"Kuka se kaunis nainen oli?" kysyi Primutus katsoen menijän jälkeen.
"Vähäaasialainen kreikatar", selitti Ediko. "Se merkitsi, että herra tunnusti lapsen omakseen; muutoin olisivat kaikkien ratsujen kaviot tallanneet äidin ja lapsen."
"Miten kaunis…!" toisti komea Primutus ja yritti kääntyä vielä katsomaan häntä.
Leppeästi tarttui Ediko häneen: "Anna olla, kestiystävä. Näin on varmempi."
Nyt ilmaantui lähimmän talon puuaitauksesta vanha nainen, yllään hunnilaispuku, jota koristivat siihen runsaasti ommellut roomalaiset kultasolidit, ja niin ikään useiden nais- ja miesorjain saattamana. Hän tuli hallitsijan oikealle sivulle ja tarjosi hänelle kauniilla hopeakulholla — korinttilainen taideteos, jonka ulkopuoli kuvasi jumalain ateriaa Olympossa — ohuiksi viipaleiksi leikattua, vahvasti sipulilta haisevaa raakaa lihaa. Suopeana nyökäytti herra päätään, pisti sormensa astiaan ja söi veristä lihaa ja väkevää sipulia. Syvään taivuttaen päätään vetäytyi vanhus pois ja Attila lähti ratsastamaan edelleen. Hän ei ollut vielä lausunut sanaakaan.
"Se oli Tzasta, hänen uskotuimman neuvonantajansa Khelkhalin puoliso", virkkoi Ediko. "Katsokaa tuonne, tuon vanhan miehen korkeaa vartaloa — hän istuu päistärikön selässä, joka astuu heti herran ratsun perässä. Ainoastaan Tzastalla on kaikkien hunnilaisruhtinattarien joukosta oikeus tervehtiä palaavaa hallitsijaa hunnien vanhimmalla ruoalla, raa'alla hevosenlihalla ja raa'alla sipulilla."
Neljäs luku.
Nyt hyppäsi Attila hevosenselästä — hän ratsasti satulatta, niinkuin kaikki hunnit — ketterän tottuneesti ja liikkeissään hämmästyttävän nuorekkaana; mutta ei hän hypännyt maahan, vaan hänen eteensä polvistuneen slaavilaisen ruhtinaan niskaan — hänen vuorokseen oli tämä kunnianosoitus tällä kertaa sattunut.
Leirikaupungin kaikilta kujilta tulvasi nyt iso joukko väkeä, naisia ja miehiä. Germaaneja, slaaveja, suomalaisia ja hunneja, samoinkuin roomalaisia ja kreikkalaisia — kaikkia näitä kieliä kuului sekaisin; äänekkäin huudoin, käsivarret rukoillen ojennettuina monet pyysivät hallitsijaa kuulemaan heitä, anoivat apua ja oikeussuojaa.
Tämä jäi seisomaan, kasvojensa ilme vakavana; kaikkien silmät olivat nyt häneen käännettyinä; hänen viittauksestaan päästi hunnilainen jalkavartioväki, joka taajaan ympäröi häntä joka puolelta, keihäidensä ahtaasta aukeamasta yksityisiä anojia esiin, sittenkuin ensin oli ottanut pois heidän avoimesti kantamansa aseet ja tutkinut heidän vaatteensa.
Päässeet heittäytyivät maahan Attilan eteen, suutelivat hänen paljaita jalkojaan — hänkin näet käveli ja ratsasti avojaloin — ja esittivät hänelle pyyntönsä tai valituksensa; enimmille hän antoi heti paikalla päätöksen — vain hunnien kielellä — ja varsin moni noustuaan ja poismennessään kiitti häntä riemuhuudoin.
Silloin astui upeasti puettu hunnilaispäällikkö, jota vahdit kunnioittavasti tervehtivät, hallitsijan eteen, kumarsi syvään ja lausui: "Herra, anna anteeksi, että palvelijasi esittää sinulle pyynnön."
"No, uskollinen Tsendrul? Olet murskannut koko amiltsuurien kansan ratsujesi kavioiden alle. Ellei ole kysymyksessä taivaan tähti, — pitää sinun saaman, mitä ikinä pyytänetkään."
"Metsästysretkellä kertoi jahtimestarisi, kun olimme siltä valtaiselta metsähärältä, jonka tapasimme kuopasta, kahdeksalla vahvalla köydellä sitoneet jalat ja sen silmät peittäneet, että sinä voisit —"
"Kyllä minä sinun mieliksesi sen tempun vieläkin teen omaisteni nähden. Tuokaa tänne se, ikirämeikköjen jättiläinen. Ja aseenkantaja, sotakirveeni asehuoneesta! Raskain!"
Ympärillä tungeskeleva väki väistyi arkana syrjempään, sillä parvi metsästäjiä, kolmisenkymmentä kappaletta, kuljettaa raahasi nyt jahtivaunuista peloittavaa metsäotusta, suunnattoman suurta puhvelia, jonka jalat oli sekä poikittain että ristiin köytetty niin kireälle, että se voi ottaa vain lyhyitä askelia, kun ajajat pakottivat sitä hunnilaisruoskillaan astumaan eteenpäin. Valtava pää oli pistetty nahkasäkkiin, johon oli aukot tehty vain mahtavia sarvia varten, jotka molemmin puolin ulottuivat kauas näkyviin; kumpaisessakin sarvessa riippui ikäänkuin miksikin kimpaleeksi rykelmöityneenä pari hunnia vetäen ja työntäen tuota metsien vangittua kuningasta eteenpäin. Mutta yht'äkkiä painoi kidutettu eläin alas mahtavan niskansa tuuheine, takkuisine, villamaisine harjoineen, päästi jyrisevän mylvinnän ja nakkasi äkkiä päätään keikauttaen kiusaajansa niin voimakkaasti sarvista irti, että he suhisten lensivät ilmaan ja putosivat kauas eläimestä oikealle ja vasemmalle tantereeseen.
Mutta se ei auttanut sitä vähääkään: siinä silmänräpäyksessä riippui taas niin monta muuta hunnia sen sarvissa kuin käsiä mahtui, ja vielä kerran se mylvi, mutta nyt kumeasti, ikäänkuin valittaen.
"Seis!" käski Attila. "Päästäkää se irti! Tekin köysimiehet, kaikki!Astukaa syrjään!"
Hän meni nyt vasemmalle puolelle, härkä ikäänkuin ällistyneenä odottamattomasta vapahduksestaan jäi hetkiseksi paikoilleen seisomaan, ojentaen päätään eteensä.
Ilmassa välähti, välähti teräväksi kuin partaveitsi hiottu kirves Attilan kädessä ja maahan putosi valtava pää, juuri nahkasäkin takaa niskanikamain kohdalta poikki isketty; leveä verivirta syöksähti juoksemaan laajalti pirskottaen ympärilläseisojat; samalla retkahti hervoton päätön ruho, tuo hirvittävä möhkäle, oikealle kyljelle kokoon loitoskuuluvalla, kumealla ryskeellä.
Sillä kertaa päästivät kaikki hunnit riemu-ulvonnan, joka monen minuutin ajaksi huumasi korvat. Kauhistuneina hätkähtivät muukalaiset vieraat. Aluksi ei kuulunut yhtään sanoja, ei jäsenneltyjä ääniä, vain mölyävää huutoa. Vasta myöhemmin saattoi erottaa sanat: "Attila! Taatto, suurtaatto, yliherra! Maailman herra. Attila on ihana!"
"Ihana sinä olet, Attila", huusi ruhtinas ja viskautui hänen eteensä polvilleen, "eikä ole maan päällä sinun vertaistasi."
"Minä uskon, ettei ole", vastasi tämä sangen levollisena, ojentaessaan kirveen aseenkantajalleen takaisin. "Minä lahjoitan sinulle tämän häränpään muistoksi, Tsendrul-veikko. Ja sarvet kultautan sormen paksuudelta."
Vihdoin viimein, sittenkuin hurja melu oli asettunut, arvelivat keisarilliset lähettiläät sen hetken tulleen, jolloin heidän sopi ilmoittautua ja pyytää puheillepääsyä.
Ediko noudatti heidän toivomustaan, astui nöyrästi väistyväin peitsimiesten välitse herran luo ja viitaten oikealla käsivarrellaan etäällä odottaviin roomalaisiin puhui kuiskaamalla hänen korvaansa.
Silmäystäkään ei Attila heittänyt lähettiläisiin.
Valju puna — vihastuksenko vai ilon? — kohosi, tuota pikaa taas hälveten, hänen keltaisenharmaille kasvoilleen. Sitten hän huusi kauaskuuluvalla äänellä latinaksi: "Vain keisareilta? — Ei kiirettä! On ilmoitettu Maksameren äärillä asuvain suomalaisten lähettiläät. Ja eestiläisten. Ja uturguurien. Ja itimaarien. Ja akatsiirien. Ja vielä kolmen muun kansan — unhotin niiden nimet. Ne kaikki ensin."
Nyt hän toisti tämän vastauksen ruhtinaisiinsa kääntyneenä hunnien kielellä ja kääntäen roomalaisille selkänsä nousi hitaasti monet porrasaskelmat, jotka veivät hänen puupalatsiinsa, ryhdissään ylväs levollisuus, josta ei majesteetillisuutta puuttunut.
Viides luku.
Saman päivän iltana istui erään leirin upeimpain talojen päähuoneessa kaksi miestä yhdessä tuttavalliseen keskusteluun syventyneinä; talo oli Khelkhalin.
Ruutukatosta riippui oivallista itämaista tekoa oleva lamppu levittäen leppoista, tasaista valoa pienehköön huoneeseen, joka ei minkään muun puolesta osoittanut roomalaista tai kreikkalaista sisustusta ja kalustusta, vaan — tahallaan, niinkuin näytti — piti kiinni kaikissa asioissa vanhasta, raa'asta hunnilaisesta tavasta, matalia puujakkaroita, joilla täytyi pikemmin kykkiä kuin istua, kaikenlaisia eläinten nahkoja, mutta varsinkin hevosenvuotia, parkittuja ja parkitsemattomia, korkea, kömpelösti höyläämättömästä kuusipuusta salvettu neliskulmainen arkku, jonka kansi sai korvata puuttuvan pöydän, sangen paljon ratsastuskamppeita joka lajia, metsästyskaluja, erittäinkin hunnilaisia aseita, paitsi ennenkuvattuja myös puisia heittokurikkoja, riippui seinillä tai näkyi sikin sokin heitettyinä lattialla, jonka päällimmäinen kerros, poljettua savea, mattojen asemesta oli peitetty kaisloilla ja ruo'oilla, eikä likaisten, väkevästi haisevain korsien vaihto olisi ollut pahitteeksi.
Tuollaisella puurahilla istua kykki, selkä seinää vasten nojattuna,Attilan vanttera, voimaa uhkuva hahmo.
Mahtava, paksu pää oli leveän häränniskan kannatuksesta vaipunut rinnalle pitkään mietiskelyyn; hänen yllään oli sama hänet täydellisesti verhoava ruskeanpunainen viitta kuin hänen saapuessaan leiriin.
Hän istui vaiti, liikahtamatta; pienet mutta epäkauniisti ulkonevat rumaväriset silmänsä hän piti suljettuina; hän ei kuitenkaan nukkunut, sillä välisti hän tirkisteli.
Huoneen lattia oli tältä kohdalta peitetty paksulti hevosennahoilla — oli jätetty häntä ja harja jäljelle ja niihin kiedottu kirjavia nauhoja ja kultalankoja. Näillä nahoilla, poikittain herransa jalkain edessä, loikoi vanha melkein kalju, harmaapartainen Khelkhal nojaten oikean käsivartensa varaan päätään; hän ei hetkeksikään kääntänyt katsettaan pois Attilasta, eikä noiden teräväin silmäin äkillisinkään vilahdus jäänyt häneltä huomaamatta.
Vihdoin pitkän vaitiolon kuluttua vanhus rupesi puhumaan.
"Puhu, herra", hän lausui sangen levollisena, vaikka ilmeettömästi. "Sinun on tarvis puhua. Kaikkien näiden päivien kuluessa, kun tuntikaudet vierelläsi ratsastin tahi metsästysnuotion ääressä loioin äänettömänä, näin sinun, vaiteliaan, hautovan. Nyt kai olet päässyt kauan pohtimaisi, syvästi salaisten suunnitelmaisi päähän. Minä tiedän, että sinulla on tarvis puhua siitä. Lausu ajatuksesi! Khelkhal on uskollinen."
Hallitsija veti henkeä syvään; se tuli leveästä rinnasta tuskallisesti, ikäänkuin ähkynä tai läähätys.
"Olet oikeassa, vanhus. Niinkuin usein. Niinkuin likipitäen aina, kun tahdot arvata ajatukseni. Etkä sinä ole utelias, sen minä tiedän; etkä sinä sitä varten, ettäsinäkuulisit — vain sitä sinä tahdot, että puhuminen helpottaisiminua. Niin, minä tahdon, minun täytyy puhua sinulle. Mutta en ainoastaan päätöksistäni mitä tulee noihin lähettiläisiin, tahi huomispäiväisistä tai ylihuomisista tai tämänvuotisista suunnitelmistani, en vain tulevaisuudesta. — Ensin menneistä: sillä menneisyys vain selittää sinulle nykyisyyteni ja vain nykyisyyteni tulevaisuuteni.
"Tule, Khelkhal, siirry lähemmäksi; ei ääneen kajahtaen voi sitä sanoa, mitä minulla on sinulle sanottavaa. Sillä pois tahdon sinulle vuodattaa ne viimeiset laineet, jotka aaltoilevat sieluni pohjalla, sinulle näyttää tavoitteluni ja vihani salaisimmat värähdykset. En päiviä, en vuosia vain — vuosikymmeniä minä olen sitä itsessäni säilyttänyt, ääneti ja raskaasti. On nautinto lausua se vihdoin julki. Kenelle sen voisin uskoa? Nainen ei kestä sellaisia ajatuksia. Poikani? Ovat liian nuoria. Veli…"
Hän hätkähti vähän ja mykistyi, vaikeni.
Vanhus loi häneen pikaisen, aran katseen: "Sinulla ei enää ole veljeä, herra. Kauan on jo siitä, kun ruhtinas Bleda…"
"Kuoli. — — On jälkeenpäin monta kertaa ollut — melkein — mieleni paha, kun hän… kuoli. — Mutta ei! Hänen täytyi kuolla. Muuten hän ei olisi kuollut. — Ja hän kuoli."
"Ja hän kuoli", toisti Khelkhal, luoden silmänsä alas ja jäykästi tuijottaen maahan.
"Eipäs, vanhus", huudahti Attila äkkiä kimeästi. "Hän ei kuollut." — Ja nyt hän taas aivan hiljaa jatkoi: "Minä — hänet — tällä kädellä —", hän ojensi oikean käsivarren suoraksi, — "murhasin."
"Sinä sanot sen", virkkoi Khelkhal levollisesti, ilmeenkään rävähtämättä hänen kasvoissaan; hän ei kohottanut katsettaan.
"Hyvä on", sanoi Attila kotvan kuluttua, "ettet ole hämmästyvinäsi.Olet siis sen tietänyt?"
"Koko ajan."
"Entä hunnit?"
"Nekin."
"Ovatko he… antaneet sen anteeksi?"
"Ovatko he siitä koskaan sinua huomauttaneet! Sinäteitsen, siis se oli välttämätön."
"Niin, välttämätön, kostonjumalan tahdon tuli täyttyä. Saat sen pian huomata. Kuule!"
"Kuulen", sanoi Khelkhal. Hän muutti nyt asentoaan lattialla, istuutui, koukisti molemmat polvet pystyyn, nojasi molemmat käsivartensa niihin ja peitti ryppyiset kasvonsa käsiinsä; tosin hän monesti kohotti päätään ja katsoi herraansa silmiin.
Himmeästi ja yhä himmeämmin paloi pitkän keskustelun kestäessä paksultikullattu lamppu, joka ruudun keskestä riippui punaisessa nahkanauhassa; aikoinaan se oli palanut Jahven temppelissä Jerusalemissa: Tituksen legioonain Roomaan tuomana sen oli keisari Konstantius ottanut Panteonista ja lahjoittanut Pyhälle Pietarille, mutta muutama vuosi sitten sen oli paavi Leo lähettänyt muiden aarteiden mukana hunnien hallitsijalle hyvittäjäisiksi, jotta tämä luopuisi aikomastaan Rooman-retkestä; Attila oli sen lahjoittanut Khelkhalille, ja nyt se tämän asumuksessa kuuli yöhetken hiljaisuudessa tunnustuksen, sisällykseltään painavamman kuin se koskaan oli Tiberin rannoilla kuullut.
Kuudes luku.
"Sinähän tiedät", aloitti hallitsija, "että isän kuoltua… kamalaa oli nähdä hänen makaavan verissään."
"Oli! Ja nainen…", puuttui Khelkhal kauhun vallassa puheeseen.
"Ole toki vait!" käski Attila. "Jos hunnit saisivat sen koskaan tietää —"
Mutta vanhus jatkoi sisäisen kammon lumoissa, joka hallitsi häntä vielä valtavammin kuin pelko herransa tahtoa kohtaan: "Nainen! Paljas puukko kädessä. Vanha sarmaatilainen noita! Puukko, jostahänensydänvertaan tippui! Kuinka hän sitä heilutti pörrötukkansa päällä! Punaisia pisaroita tippui siitä valkoisille suortuville! Ja kuinka hän sitä tehdessään huusi: pojanpoikani viattoman hän ristiinnaulitsi. Mutta vanha isoäiti on kostanut nuorukaisen puolesta. — Ja vanha vaimo surmasi Mundzukin, kaikkien hunnien hallitsijan, minun herrani!" Vanhus ähkyi tuskasta.
"Vaikene! sanon minä."
"He tietävät sen kuitenkin! Tosin te, molemmat pojat, surmautitte kaikki, jotka olivat olleet sitä näkemässä: neljäkymmentä miestä, kaksitoista naista ja puoli tusinaa lapsia; ja myöskin se vanha vaimo työnsi heti puukon kurkkuunsa. — Mutta sangen monet viattomista todistajista, jotka tapettiin, sanoivat kiroten pyöveleilleen, minkätähden heidän täytyi kuolla. Ja pyövelit kertoivat edelleen! — Niinpä minäkin sen sain kuulla jatsyygiläissodasta palattuani."
"Paha, ikävä, että he tietävät. Sillä he uskovat sokeasti ja sitkeästi siihen turhaan luuloon, joka sellaiseen tapaukseen liittyy."
Silloin kohotti vanhus päätään noista laihoista, luisista käsistä ja suunnaten katseensa kiinteästi hallitsijaan virkkoi: "Se ei ole mikään turha luulo. Jos mikä on totta, niin juuri se."
"Älä epäile sitä!" jatkoi vanhus varoittaen ja kohottaen etusormeaan. "Äläkä hälvennä sitä kansassasi! Sinä itse — jo pitkän aikaa olen sen tuskaisin mielin pannut merkille! — et enää juuri paljonkaan pane arvoa isäisi vanhaan uskoon."
"Se on liian paljon sanottu. Minä uskon sodan jumalaan, koston jumalaan, joka on pannut oman miekkansa minun käteeni. Uskon niihin ennustuksiin, joita pappimme näkevät sotavankien höyryävästä verestä. Semminkin", lisäsi hän hymyillen itsekseen, "jos ne tietävät minulle onnea ja voittoa."
"Se on", vastasi vanhus tyytymättömänä, "uskot kaikesta siitä, mitä olemme saaneet isiltä perinnöksi, juuri sen verran kuin sinulle kulloinkin kelpaa. Varo itseäsi! Jumalat eivät anna itseään pilkata. Varo itseäsi, herra!"
Menettämättä ryhtinsä levollisuutta, vain vitkaan mahtavaa päätään nostaen hallitsija lausui: "Sinä uhkaat. Tosin vain jumalilla. Mutta uhkaat. Et tiedä, kenelle puhut, vanhus."
"Tiedänpä: Attilalle, jonka edessä koko maanpiiri vapisee, mutta eivät jumalat. Eikä — Khelkhal. Khelkhal sinut ensiksi nosti sen pikku hevosen selkään, hän se pisti hennot sormesi harjan jouhiin, hän opetti sinut sitten puristamaan pikku käden nyrkiksi, juoksi kilpaa heposi rinnalla — valkoinen hevonen se oli! —, otti poikaressun näihin käsivarsiin, kun poikanen ensi kerran selästä putosi. Khelkhal on sanova sinulle totuuden, niin kauan kuin hän on hengissä."
"Sinä tiedät minun suvaitsevan sitä."
"Usein. Enimmäkseen. Et aina. Mielesi on sittenkin vain aron huonosti kesyttyneen suden. Höllästi asetettu kuonokoppa on jalomielisyytesi. Yks kaks viskaa petoeläin sen pois ja…"
"Niin, niin", myönnytteli Attila, hiljaa itsekseen puhellen. "Veren viileys on kuitenkin liian vanhaa perintöä asettuakseen viisaan kasvatuksen ja kurin vaivasta. Mutta ole oikeamielinen, vanhus; katso: tuhat kansaa on kumarruksissa ruoskani alla, ja lukemattomat ovat jumalat, joihin he uskovat: meidän isiemme jumalat, Kristus, Jahve, Wotan, Jupiter, Tsrnbog. Ja hunni, kristitty juutalainen, germaani, roomalainen, vendi — jokainen vannoo, että hänen jumalansa on se oikea; kristitty antaa hakata itsensä kappaleiksi ennenkuin uhraa millekään muulle jumalalle. Mitä minun on nyt tehtävä, kaikkien näiden kansain pään? Onko minun uskottava kaikkiin heidän jumaliinsa, joista toinen sulkee toisensa pois. Vai eikö mihinkään jumalaan?"
Khelkhal teki liikkeen, joka osoitti kauhua.
"Vai onko minun valikoitava, mikä enimmän miellyttää, mitä voin uskoa, tekeytymättä ulkokultaiseksi ja itsepetoksetta? Juuri sen teen. Ennen kaikkea uskon itseeni ja tähteeni. Mutta varmasti myös siihen, joka on minut lähettänyt kansain sekaan: sodan kostonjumalaan."
Seitsemäs luku.
Vanhus oli jälleen tullut tyydytetyksi; luoden herraansa innostusta todistavan katseen hän huudahti: "Ja sinuun uskovat — enemmän kuin sinä itse — hunnisi ja Khelkhal. Enemmän, voi! enemmän kuin isien hurskaisiin oppeihin! — Juuri se, mistä keskustelimme, osoittaa sen."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"No, sinähän tiedät —", vanhus alensi tässä ääntään, vaikkei ketään kuuntelijaa voinut olla lähettyvillä. "Onnettomuutta ja tuhoa uhoaa naisen tappaman miehen ruumiista kaikkiin lähelläolijoihin; kuin ruttoa pakenee hunni siten surmattua. Ja sinä tiedät myös, mikä kirous kansamme ikivanhan, kallionlujan uskon mukaan kohtaa ei vain sitä miestä itseään, joka kuolee vaimon käden kautta — vaan hänen poikiaankin! Ja kuitenkin he uskovat sinuun ja sinun muuttumattomaan onneesi."
Hieman kauhistuksesta hytkähtäen, ikäänkuin hänen olisi tullut vilu, ja väljää viittaa tiukempaan hartiainsa ympärille vetäisten hallitsija virkkoi: "Toistapoikaa se jo kohtasi. — Eihän toki! — Sillä on kirous jo mennyt täytäntöön, on tyydytetty. Puolet täytäntöönmenosta on, luulen ma, yllin kyllin mokomalle tyhmälle taikauskolle." Hän koetti hymyillä, mutta ei onnistunut.
"Varo itseäsi, Attila! Älä ärsytä jumalia! Etteivät he panisi toistakin puolta täytäntöön — sinun suhteesi."
"Joutavia! Jos sellainen usko tosiaankin olisi pätevä, niin uskon kernaammin ennustukseen, joka minulle vasta äskettäin ilmoitettiin, kun vangiksijoutuneet boranilaiset ruhtinaat uhrasimme. Heidän vavahtelevista maksoistaan luki loihtijapappi: sinua, Attila, ei haavoita metalli, ei kivi eikä puu, ei veitsi, ei keihäs, ei nuoli, ei kirves, ei nuija — makuuhuoneessasi, vuoteellasi olet kuoleva kauniin naisen valkoisiin, pehmeihin, morsiamellisiin käsivarsiin."
Mieluisasti hän painoi pienet silmänsä kiinni, tuota mielikuvaa hengessään nauttien, lausuessaan nuo sanat ikäänkuin itsekseen.
"Voi sinun viisasta päätäsi! Etkö huomaa, että se loihtija — eihän hän ollut edes hunni, vaan maita mantereita kiertävä tessalialainen! — jakelee vain sellaisia ennustuksia, jotka, niinkuin hän oikein arvasi, maistuvat suussasi pelkältä hunajalta? Sillä yhä sinä olet naisiin kyllääntymätön."
"En yksistään nautinnon takia, Khelkhal. Syvempi siinä on mieli. Ja — turmiollisempi alkusyy. — Mutta kuule nyt Bledan loppu. — Kun olimme veljellisesti jakaneet isän valtakunnan ja aarteet, se on: aivan tasan…"
"Siinä Bleda teki jalomielisesti: hän oli vanhempi. Hänellä oli oikeus koko perintöön. Hän soi sinulle puolet. Se oli jalosti."
"Mutta tyhmää", sanoa jymäytti hallitsija rypistäen synkkiä kulmakarvojaan. "Se maksoi hänen henkensä. Siis: me hallitsimme pari vuotta sovussa…"
"Sillä Bleda oli sangen oikeamielinen."
"Lakkaa kehumasta häntä", keskeytti Attila karkeasti. "Hän on aikoja sitten mädännyt — ei hän voi sinua palkita. Pidimme naapurien kanssa rauhaa, yksityiset hyökkäykset torjuimme. Mutta hunnien valta suli tiehensä."
"Eipä. Se vain ei kasvanut."
"Se on minusta jo sulamista tyhjiin. — Turhaan minä häntä koetin taivuttaa Byzantionia, Ravennaa, gootteja vastaan nousemaan. Kaikista sopivimmat tilaisuudet: vallanperimyssodat, veljessodat, kapinat naapurivaltakunnissa — niitä hän oli käyttämättä hyväkseen. 'Näytä, veljeni, jokin vääryys', sanoi hän, 'joka meille on tehty, niin minä en rupea sitä kärsimään. Mutta vääryyttä en minä rupea harjoittamaan'."
"Viisas ruhtinas!"
"Heikko raukka! — Enkä minä yksin, jolla oli vain puolet hunneista käytettävänäni, ollut tarpeeksi voimakas toteuttaakseni suunnitelmiani."
"Maailman kukistamista valtasi alle."
"Vain mitättömyyksiin voin ryhtyä. Ja usein niitäkin yrittäessäni tarttui veli, jota uhatut pyysivät avukseen, ehkäisten jo koholla olevaan käsivarteeni, kun hän tapasi minut vääryydestä. Kauan minä sitä, hammasta purren, siedin, kunnes Jumala minut päästi hänestä. — Taaskin kerran olin hakenut hänet käsiini temmatakseni hänet hyökkäämään Byzantionia vastaan, missä kolme puoluetta raateli toisiaan; voitto olisi ollut epäilemätön. Hän epäsi, ensin kylmästi, sitten, kiihkeämmin kehoittaessani, närkästyneenä. No, hyvä, huusin minä suutuksissani, niinpä käyn yksin päälle."
"Olet siihen liian heikko", hän vastasi.
"'Senpähän näemme', virkoin ja käänsin selkäni lähteäkseni tieheni.Silloin hän uhkasi — ja se oli hänen tuhonsa!
"'Varo itseäsi, pysy rauhassa!' hän käski. 'Jo aikaa sitten on minua kaduttanut, siitä pitäen kun näin sinun hurjan himosi, että annoin sinulle puolet perinnöstäni.'
"'Säilytä rauha! Muutoin kysyn hunneiltasi, eikö vieläkin esikois-oikeus ole pantava voimaansa. Saat nähdä, eivätkö sinunkin kansasi halua mieluummin elää rauhassa minun lempeän käteni suojaamina kuin sinun ruoskasi pakottamina usutettuina kaikkia naapureja vastaan.'
"Ja hän jätti minut siihen seisomaan ja lähti ylpein askelin tiehensä.
"Aluksi jähmetytti minut äänetön vihan vimma.
"Sitten pääsi kurkustani raivon parahdus ja syöksyin hänen leiristään Tonavan metsään. Saavuttuani telttaani kaatoi kova kuume minut maahan. Seuraavana yönä näin uninäyn…", hän pysähtyi puheessaan, hengitti syvään ja lausui sitten juhlallisesti: "Se ratkaisihänenkohtalonsa. Ja minun! Ja tuhannen kansan. —"
Kahdeksas luku.
"Sillä minusta tuntui: yht'äkkiä minut tempaistiin vuoteestani, teltastani, kohosin ilmaan kuin pyörretuulen nostamana, korkealle, yhä korkeammalle, liki tähtiä, ja sitten minut jätettiin maanpiirin korkeimman vuoren huipulle.
"Ja kun tähän asti oli yö ollut ympärilläni — oli nyt kirkas päivä.
"Ja minä näin allani aamuauringon verenpunaisessa valaistuksessa leviävän kaikki maat, ja joet kiemurtelivat niiden halki kuin hopeiset nauhat; mutta niidenkin päällä lepäsi verenpunainen kajastus; ja näin kaikki meret lahtineen ja saarineen; mutta syvänsinisen meren ja vihreiden saarien yllä lepäsi verenpunainen kajastus.