Attila nyökäytti päätään.
Kahdella polvenkorkuisella jakkaralla kantoi silloin kaksi orjaa hunnirunoilijalle ja -laulajalle hänen soittokojeensa. He laskivat ne hänen eteensä maahan, sill'aikaa kun hän asettui istumaan korkeammalle tuolille keskelle suojaa. Toinen pelivehje oli eräänlainen patarumpu, johon oli kiinnitetty joukko tiukuja ja kehänmuotoiseen ulkonevaan puureunaan sitäpaitsi pieniä lasi- ja vaskikuulia, jotka, kun hän lyhyellä puunuijalla, jota hän piti vasemmassa kädessään, löi rumpuaan, kalisten ja kilisten ja kolisten säestivät kumeaa rumpuääntä. Toinen kapine, hänen oikean kätensä tavoitettaviin sijoitettu, oli eräänlainen harppulauta, jonka lampaansuolikielistä hän sai iskemällä, mutta myös näpäyttämällä sopivalla kaksipiikkisellä vaskihaarukalla lähtemään kimeitä, hyvin korkeavireisiä ääniä.
Daghar ei ollut eläessään niin ällistynyt kuin nyt, kun hänen hunnilainen laulajaveljensä aloitti hirvittävän alkusoittonsa.
Kummastus pyrki vähitellen antamaan sijaa hilpeydelle, jota hän ei jaksanut hillitä, mutta ennen pitkää, sikäli kuin hän rupesi käsittämään laulun sisällystä, haihtui nuoresta kuninkaanpojasta hilpeys ja kummastus sen tiensä ja vihoissaan hän tapaili asevyötään, jossa hän kantoi lyhyttä miekkaansa. Hunni lauloi omalla kielellään, ei tavu- eikä loppusoinnuin, vaan toistamalla vain viimeisten tavuiden ääntiöt välittämättä kerakkeista säkeen lopussa. Loppusoinnuin käännettynä olisi laulu kuulunut osapuilleen tällaiselta:
Ylitse Isterin, Tonavan takaaKuolema ruttoa hengittää:"Veikkoni musta, äl' enää makaa!Lännen juhla on määrämme pää.
Oitis kanssani matkahan suon,veljeni nälkä, sa laiha mies!Myös sodan korppikotka, iäti nuori,taas verikentille suuntaa ties!"
Katso, mik' ylhäällä äärellä taivonkauhea kulkue kiirii päin:jättejä, karmeita vallassa raivon,ratsuja, siivillä kiidättäin!
Korppikotka on edellä muista,silmät sen hehkuvat ahneuttaan.Tummuu päivä sen kaarteluista,siivet peittävät meren ja maan.
Kielet tuliset liekkejä valainjoskus sen kidasta leimahtaa:— Takana yö —, mut paukkuen, palainsalamat suusta sen sinkoaa.
Pilvistä sitten maahan siirtyykulkue louhikäärmeinen;tulta ja myrkkyä jälkihin piirtyy,kauhua keskehen kansojen!
Ranuall' Alutan käyrää soittaatorvea muuan villi mies:Kauhistus maailman kukkuroittaa:"Hunnit on tulossa!" soitto ties.
"Hunnit, soi maan sotajumala mulle!Multa sen saatte te! Murhatkaa!"— "Attila" — vastahan kaikuu —"sulle kiitos! Sun tarvis ei odottaa."
Kaukason huipuilta Böömihin astikavionkapsetta, töminää.Vuorilla, virroissa kauhistavastiraivoten taistelu temmeltää.
"Lausuos, Attila, antaja saaliin,teemmekö jälkeä kelpaavaa!Miehet me hirtämm', morsiot maaliinratsujen jäljessä laahata saa.
Attila, Roomalle armoa anoethän sa! Sääli et Germaniaa!Attila, kauhistus kansojen, sano,teemmekö jälkeä kelpaavaa!"
Verisen ruoskan, mi ilmaa viiltää,nostaa Attila huutaen:"Pyrstötähti, kas, tuolla kiiltää!Eespäin! Kutsuu se läntehen."
Kymmenes luku.
Hunnilainen Pindaros voi tuskin esittää lauluaan loppuun asti. Yhä ylpeämmin, yhä hurjemmin, yhä raivokkaammin rupesivat hänen hunnilaisten kuulijainsa rumat mulkosilmät kiilumaan. Monella kohtaa oli kuulunut mielisuosiota ilmaisevia epäselviä, eläimellisiä ääniä, ja loppupuolella jaksoi tuskin hallitsijan herättämä arkailukaan pidättää innostusta puhkeamasta ilmi. Mutta nyt, sittenkuin rumpu oli saanut viimeisen lyöntinsä ja harppulaudan viimeinen kirahdus oli häipynyt, nyt ratkesivat hunnit sellaiseen hihkuntaan ja ulvontaan kuin olisi kolmesataa paholaista helvetissä riemuinnut pääsaatanan voitosta. He ryntäsivät laulajan päälle, peittivät hänet maiskahtavilla muiskuilla, kohottivat hänet ilmaan — äsken hän oli vähältä likistyä hengettömäksi —, kantoivat hänet olkapäillään korokkeen porrasaskelmia ylös ja laskivat hänet maahan Attilan viereen.
Tämä oli jo aikoja ennen viitannut luokseen palvelijan, joka toi suuren pitkähkön arkun. Attila aukaisi nyt sen kannen. Ahneelta runoilijalta pääsi hämmästyksen huudahdus.
"Herra! Mikä loisto! Näin paljon jalokiviä. Voi tätä välkettä! En maan päällä luullut olevan näin paljon!"
"Käy kiinni! Laulusi oli kaunis, koska se oli tosi. Se lupaa täyden kourallisen voittoja. Ota siis sinäkin kourallinen näitä kiviä."
Laulajaa ei tarvinnut käskeä kahta kertaa, hän upotti kätensä arkkuun ja sadatteli, ettei kädessä ollut kymmentä sormea.
Melu ei alhaalla salissa ollut vielä vaimennut; raa'asti ja äänekkäästi ne, nuo mongolit, yhä menosivat.
Mutta yht'äkkiä kohosi kaiken tuon ulvonnan ja hoilotuksen läpi kaikuville toinen sointi. Edelliseen verraten se näytti olevan peräisin jostakin ihanain valonjumalain taivaanvaltakunnasta. Puhtaana, kirkkaana, kauniina ja kuitenkin terävänä, ikäänkuin voitokas miekansivallus. Sen lähetti suuttuneen käden täysi ote germaaniseen harppuun!
Tarkkaan ne taukosivat kuuntelemaan, hunnit. Heidän laulajansa säikähti, kompasteli, oli langeta Attilan olkapäälle. Melu mykistyi heti. Attila kumartui hieman eteenpäin, hän tunsi harpunsoittajan, hän sinkosi peloitta van silmäyksen häneen.
"Nyt, Khelkhal", kuiskasi hän tälle, joka aikaisemmin oli ollut mukana kantamassa Drulksalia tänne ylös ja nyt seuralaisineen nosti hänet pystyyn. "Nyt tulee loppu."
Ryhdikkäänä seisoi Daghar täydessä pituudessaan, solakkana, ylväänä, nuoruutta uhkuvana. Liekit leimusivat hänen harmaista silmistään Attilaa kohti, punainen hehku valahti hänen poskilleen. Nopealla kädenliikkeellä hän viskasi tummahkot kiharat otsaltaan. Vielä kerran hän vihoissaan pyyhälsi kilautti kolmikulmaisen, joutsenpäisen harppunsa kieliä. Hän astui askelen likemmä Attilaa kohti ja aloitti. Henkeään pidättäen kuuntelivat kaikki hunnit. Wisigast pani varoittaen sormen suulle, mutta nuorukainen ei nähnyt sitä. Mutta Ildikon sydän tykytti hurjasti odotuksesta, jopa pelosta, mutta myös sanomattomasta ylpeydestä tämän ihmeen uljaan kuninkaallisen harpunsoittajan takia, joka oli hänen omansa. "Hunnin esilaulun", aloitti hän kylmästi, "olemme me vieraat kuulleet. Meiltä ei kysytty, halusimmeko kuulla sitä, vaikka se kuulosti ihmissuden ulvonnalta. Nyt kuulkaa myös, te hunnit, kysymättä, germaanin jälkilaulu ja — vastaus. Mitä tuo vanha laudankalistaja tuossa lauloi, ei minusta ollut hunniretki, jota Attila on johtavavast'edes. Ei suinkaan: hän on sen jo tehnyt. Kuulkaa nyt, sittenkuin olette saaneet tietää Attilan lähdön, myös jatko, myös loppu, johon se suuri voittokulku päättyi. Miten viimeiset sanat kuului vatkaan:
"Pyrstötähti, kas, tuolla kiiltää!Eespäin! Kutsuu se läntehen."
Ja nyt hän lauloi gootinkielellä — jota hunnit hyvin osasivat — tavusoinnuin, mikä loppusointuihin puettuna kuuluisi osapuilleen näin:
Marnen rannalla Gallian puolla kaks aseveikkoa seisoi niin. Toinen lausui: "Kai pakko on kuolla maailman hunnien ikeisiin?"
"Ei, ei, Aëtius", — nauroi toinen;— tukka sen kultana kiharoi —"yhdessä meillä on mahti moinen,meit' että kenkään ei voittaa voi!
Joutuen panssarijoukkosi tuotayhtenen rannalta Tiberin!Urhoihin Thorismundin sa luota,Rooman ja goottien aseihin!
Tulkohot hunnit; me kyllä vastaanjoukkion ottaa voimme sen.Viel' ei kaatunut kunniastaanvoima Rooman ja goottien."
Urhoja kaatui Tuonen työssäkunnian kentällä parvittain.Kuoleman neidot kuutamoyössäliiteli yllä nukkujain.
Vainajille he hengen antaa,kilvet ja miekat ja kypärät.— Taistelunmelskettä kaiku kantaa,haamut kun villisti iskevät.
Kiekuu kukko. — Ja taasen nurmeenvaipuvat kylminä vainajat.Roomalaiset ja gootit, hurmeenpeittämät, taasen taistelevat.
Mut mikä ihme! Vaiti kuin hautaleiri on hunnien voittamaton.— Vallille kiipee mies: "Jumal'auta,kaikki on menneet pakohon!"
Yöllä on Attila leiristänsäkarkuhun lähtenyt kammoten.Wotan voittaja-säilällänsäpirstasi miekan hirmuisen.
Luulet jos vieläkin jaksavasi,Attila, ryhdy taistohon!Huomaat: maassasi, rinnassasigermaanein sotikeihäs on!
Hän päätti laulunsa näpäyttämällä harppusoinnun niin kilajavan, niin taisteluriemuisen kuin kutsuisi Heimdall jumalat rynnäkköön jättiläisiä vastaan.
Silloin nousi hunnien seassa sellainen raivon ulvonta, että sen rinnalla heidän omalle laulajalleen osoittamansa suosio oli vähäistä; koko avarassa suojassa puhkesi meteli. Yksikään hunni ei malttanut pysyä paikoillaan. Hurjasti he tunkeutuivat, hyppivät, ryntäsivät kaikilta puolin rohkean laulajan päälle, joka jäi suorana seisomaan, turvatonna mutta pelotonna, ylpeän levollisena, vasemmalla kädellään painaen harppua rintaansa vasten, oikea puuskassa lanteilla. Kolmeasataa päällekarkaajaa vastaan ei kuitenkaan vastarinta olisi auttanut. Tuo kookas hahmo kohosi yli koko hunnien aallokon, joka myllersi häneen päin. Hän ei räpäyttänyt silmäänsäkään, kun puukko, jonka Dzengisitz sokeassa raivossa viskasi häntä kohden, suhahti juuri hänen kasvojensa ohi hipaisten hänen hiuksiaan. Mutta hän näytti kuitenkin olevan mennyttä miestä, tämä hullunrohkea harpunsoittaja, ja kalveten näki Ildiko monta käyrää sapelia vedettävän hänen armaansa pään menoksi. Äkkiä kuitenkin — koko liikehtiminen oli kestänyt vain muutamia silmänräpäyksiä — jyrähti korokkeelta ääni, ikäänkuin jonkin sadun hirviön suusta lähtenyt:
"Seis! Vihani uhalla!"
Kuin maahan juuttuneina pysähtyivät nuo kolmesataa hunnia siihen paikkaan. Hurjiksi vääntyneet kasvot, pistoon valmiit tikarein asestetut kädet, iskuun nousseet käsivarret, hyppyyn notkistuneet polvet — kaikki jäykistyi sillä kertaa, kuin taian lumouksesta.
Daghar antoi harppunsa vaipua ja meni takaisin paikalleen. "Ne tottelevat hyvin", hän sanoi rauhallisesti.
"Senpätähden he ovat pystyneet valloittamaan maailman, laulaja. Ja pitävät sen, harpustasi, keihäästäsi ja vihastasi huolimatta", vastasi Attila, ei ilman ylhäisyyttä. Hän oli seissut, nyt hän laskihen istumaan jakkaralleen taas. "Mutta te hunnit", jatkoi hän hitaasti, "pitäkää kestioikeus kunniassa! Tahdotteko murhata harpunsoittajan sanan takia? Päälle päätteeksitodensanan takia! Sillä eikö muka niin tapahtunut, että me tuona yönä väistyimme teltoistamme?Miksiväistyimme — sitä ei tuo vaaleaverinen poika tosiaankaan aavista. Sen tietää Puru ja hänen valiopoikansa Attila. Jänteen, joka ensimmäisen nuolen kaarelta lennättää,täytyyhöltyä ennenkuin se, uudestaan jännitettynä, voi ponnahduttaa toisen,kuolettavan!Rangaista häntä menneestä tapahtumasta lausumansa sanan tähden —? Hyi! — Rangaista häntä siitä, että hän ennustaa jotakin tulevaisuudessa tapahtuvasta? Se näyttäisi siltä kuin pelkäisimme ennustuksen käyvän toteen. Hänen rangaistuksensa olkoon elää nähdäkseen, että hän on ennustanut väärin. Edellyttäen", jatkoi hän hetken päästä vielä pidättyvämmin, "että hänelääniin kauan, että näkee sen. Ja se — niin minä arvelen — on miltei epäiltävää. Hänen rohkeasti lausumastaan toivomuksesta minun ja minun valtakuntani tuhoutumisesta en häntä myöskään rankaise. Tiedänhän minä, että epälukuisat sadattuhannet toivovat sitä samaa. Olisiko minun surmattava heidät kaikki? Antaa heidän olla! Kuinka sanoikaan eräs roomalaisten keisari? — se lausuma on miellyttänyt minua enimmän kaikesta roomalaisviisaudesta, mitä olen kuullut —: 'vihatkoot vain, kunhan pelkäävät meitä'. Mutta kuitenkin…"
Tähän asti hän oli puhunut hillitysti, aivan rauhallisesti, mutta nyt alkoi hänen äänensä paisua yhä kovemmaksi ja kovemmaksi, kuin kaukainen, alati lähenevä ukkosen jylinä, kunnes hän lopulti karjuen huusi. — "Kun kiihkeä toivo ja himokas kosto ovat yöllisen salakähmäisyyden inhoittavassa vuoteessa siittäneet valapattouden ja murhahankkeen kaksoset, silloin! —" Tässä hän karkasi seisoalleen ja astui korokkeen rintanojan ääreen, ruhtinas Dzenzil tuli hänen rinnalleen.
"Kaksikymmentä päivää sitten — ruokorantaisella Tonavan saarella — kaukana leimahtelivat yössä kalevantulet —, silloin kuiskutteli kaksi palvelijoistani keskenään. Vain vanhan salavan he luulivat kuulevan heidän supatuksensa. Mutta salava oli ontto ja salavan sisässäminä, Attila, teidän herranne, te kurjat koirat. Mutta sinä, uhkea morsian, älä ole pahoilla mielin: vielä tänä yönä saat sinäsittenkinviettää hääsi — sill'aikaa kun nuorukaisesi kiemurtelee ristillä, tulee sinusta Attilan vaimo. Hunnit, ottakaa kiinni heidät kaikki!"
Niin salamannopeasti oli käsky pantu täytäntöön, että yllätetyt huomasivat, että pienimmätkin seikat oli sitä varten tarkoin valmistettu. Vastarinta oli mahdotonta. Jokainen noista kahdeksasta seuralaisesta, jotka oli sijoitettu kauas isännistään ja myös melkoisen matkan päähän toisistaan, joutui kokonaan hunniparven keskeen.
Neljä hunnia heittäytyi vanhan kuninkaan kimppuun, Dzengisitz, Tsendrul ja neljä muuta miestä Dagharin. Mutta kuitenkin onnistui tämän epätoivoissaan kiskaista tuokioksi oikea kätensä vapaaksi moninkertaisen otteen puristuksesta. Samassa hän salamannopeasti tempaisi lyhyen miekkansa kannikkeesta ja sinkosi sen kaikella voimallaan Attilaa kohti, joka rintanojan yli kumartui häntä katsomaan. Heitto oli hyvin tähdätty: terävä kärki olisi ehdottomasti osunut keskelle kasvoja. Mutta kiljaisten nähdessään kalvan välähtävän Dagharin kädessä hypähti ruhtinas Dzenzil herransa eteen suojelemaan häntä ruumiillaan. Miekka lävisti hänen kurkkunsa, sanaakaan päästämättä hän kaatui ja heitti henkensä.
Jo oli Dagharin oikea käsi taas kuuden kouran puristuksessa. Hän näki Wisigastin maahan viskattuna — Khelkhal painoi polvellaan hänen rintaansa —, näki urhoollisten seuralaistensa, monen haavoitettuna, voitettuna kaatuvan, näki Ildikon, käsivarret leveiden kultaisten kahleiden kytkeminä — silloin hän voihkasi ääneen.
"Odota, nulkki", huusi Attila, pyyhkien kädellään ruhtinaan verta, jota oli pirskahtanut hänen kasvoilleen, "tämän veren saat sinä erikoisesti maksaa. Vanhus vain ristiinnaulitaan, mutta poika — hänet seivästetään — minun makuuhuoneeni takana! — Saat, kaunis morsian, kuulla hänen huutavan, samalla kun sinusta tulee minun vaimoni."
Neito oli ääneti. Mutta hänen laajaksi avautuneista, jäykästi Attilaan luoduista silmistään tapasi tätä katse: tuo kuvatus hätkähti, lysähti kokoon, hänen täytyi sulkea silmänsä, jääkylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitänsä pitkin. — Hän viittasi rajusti kädellään, osaamatta virkkaa yhtään sanaa. Vangit vietiin pois.
Ensimmäinen luku.
Tuskin oli avara vierassuoja tyhjentynyt—ainoastaan Khelkhalia oli hallitsija pidättänyt jäämään —, kun ovi temmattiin auki ja mies syöksi suoraa päätä sisään.
"Ellak!" huudahti hänelle isä vihaisena. "Miten uskallat? Enkö ole karkoittanut sinua silmäini edestä? Olenko muka kutsunut sinua?"
"Et, herra. Mutta…"
"Mitä sinä täältä haet? Tahi —ketähaet?"
"Isää."
"Tarkoitat: herraa."
"Olkoon niin! Suurta hallitsijaa, oikeamielistä tuomaria!"
"Kas niin! Tiesinhän minä, mikä sinut ajoi tänne!-Oikeamielistä tuomaria? Hyvä! Sen nimen — minä ansaitsen sen — tahdon pitää kunniassa, peloittavassa kunniassa. Älä siis vaivaannu puhumaan kavaltajain puolesta."
"Onko heidät jo todistettu syyllisiksi? Kuulin vain hunneilta epäselvää, suutuspäissä lausuttuja huhuja. Onko heidän rikoksensa todistettu?"
Attila oli vaiti. Hän pysyi äänettömänä vihastuksesta. Kamalasti kohosi puna hänen keltaisenhallaville kasvoillensa.
Mutta Khelkhal huusi äkäisenä: "Luulenpa kylläkin! Poikavekara heitti miekan isäsi päälle! Vain hunnilaisuskollisuutta saa maailma kiittää siitä, että hän vielä elää. — Entä vanhus? Molemmat ovat toisten kanssa koplassa tehneet kapinasalaliiton surmatakseen isäsi. Mutta me — isäsi itse ja minä — me kuulimme kaikki ollessamme ontossa puussa piilossa autiolla Tonavan saarella."
Ellak loi silmänsä maahan. "Jos niin on laita — no niin! Tuomitse molemmat!"
"Ovattuomitut", lausui Attila.
"Surmaa heidät — minä en rohkene pyytää heille armoa. Mutta — onko totta, mitä kujilla hoetaan — Ildiko myös? Hän on viaton!"
"Ei ole. Hän tiesi salaliitosta — epäilemättä! — minä näin sen hänen silmistään, heti kun hän astui sisään ja huomasi minut. Hänellä oli tieto juonesta eikä siitä puhunut herralleen."
"Olisiko hänen pitänyt saattaa isänsä ja sulhasensa tuhon omiksi?"
"Olisi, hänen olisi pitänyt! Mutta minä annan hänelle anteeksi —koskaminä en ole ainoastaan oikeamielinen tuomari, vaan koska olen lempeä hallitsija, joka halusta armahdan. Häntäeirangaista."
"Mutta — isä — ei ole totta, mitä vakuutetaan?"
"Mikä sitten?" Kysymys tuli sangen uhkaavasti, sangen kärsimättömästi.
"Sinä tahdot surmata hänen isänsä ja hänen rakastettunsa, ja kuitenkin…! Ei! Sehän on mahdotonta!"
"Mikäon Attilalle mahdotonta?" Pidätetty viha nousi.
"Iljettävyys", huusi nuorukainen voimatta enää hillitä itseään. "Perkeleellisyys! Heidän molempain veren tahraamana sinä et voi pakottaa syleilyysi tuota ihanaa olentoa, tuota vaaleaa jumalatarta, tuota valkeaa —"
"Kautta mustain jumalieni, voin!" ratkesi tuo julmettu vastaamaan. "Sen minä teen. Korkein kunnia, mikä naiselle — sinun vaalealle jumalattarellesikin — on olemassa, on tuleva hänen osakseen: hänestä tulee Attilan oma."
"Ei ikinä! Minä sanon sinulle: hänrakastaaskiiriä."
"En ole mustasukkainen — kuolleille."
"Mutta minä sanon sinulle vielä enemmän: hän vihaa sinua, inhoaa sinua!"
"On oppiva minua ihailemaan."
"Ei! Hän kuolee, jos hänet pakotat. Oi, herrani ja isäni" — hän heittäytyi hurjan tuskan raatelemana maahan hänen eteensä — "näe minut tässä jalkaisi juuressa. Anna minun takertua kiinni polviisi. Minä rukoilen sinua! Sääli! Koskaan, en koskaan, niin kauan kuin minä onneton olen hengittänyt, minä ole tohtinut kuullaksesi mitään pyytää. Voitettuani jazyygit lupasit armollisesti täyttäväsi jonkin toivomukseni, jonkin pyynnön, monta vuotta sitten! En lausunut mitään toivomusta. Nyt, nyt minä teen pyynnön. En rukoile armoa miehille, vain neidolle."
"Seonmyönnetty!"
"Isä, minä kiitän sinua!" Ihastuneena hän hypähti ylös, mutta säikähtyi katsahtaessaan kolkon pilkallisiin kasvoihin.
"Korkeinarmo: hän on synnyttävä minulle pojan."
Silloin parahti Ellak kuin kidutettu eläin: "Ei, isä! Sitä… ei sitä. Et saa sitä naista häpäistä. Minä olen epätoivoissani! Minä en jaksa elää enää sen jälkeen. No, tiedä sitten: minähän rakastan häntä mielipuolisuuteen asti."
"Sen olen tietänyt aikoja sitten."
"Isä, täytyykö Dagharin tosiaan kuolla?"
"Täytyy."
"Anna sitten neitominulle."
Isä remahti räikeään nauruun: "Ha, ha, niin löyhkäpäinen sinä todella olet. Niinmuodoin, kun hän rakastaa harpunsoittajavainajaa jasinähäntä syleilet, seeiole häpäisyä."
"Minä en ole häneen kajoava milloinkaan. Vannon sen sinulle ja — hänelle. Vain kunnioittaa häntä puolisonani minä tahdon ja — suojella."
"Minulta, senkin koira!" huusi Attila raivosta vaahdoten ja tavoitellen leveää vyöhönsä pistettyä käyrää veistä.
Molemmin käsin tarttui Khelkha! hänen käsivarteensa pidättäen häntä.
"Pistä päälle, isä! Ja minä tahdon kiittää sinua, jos otat minulta hengen! Voi, jospa et sitä olisi minulle antanutkaan!"
Ja hän levitti käsivartensa levälleen.
"Ei", virkkoi Attila synkkänä. "Kiitän sinua, vanhus. Poika-lurjus ei ole sen arvoinen, että minun käteni hänet kaataisi. Saakoon elää, ja tietäköön vaalean, valkean jumalattarensa joutuvan näiden käsivarsien syleilyyn", — hän kohotti ne ylös jännittäen joka lihaksen. — "Seolkoon hänen rangaistuksensa."
Liikkeissään epätoivo Ellak kääntyi ja syöksyi ovea kohti.
"Ildiko!" hän huusi, kooten siihen yhteen sanaan tuskansa ja päätöstensä tulvan: vapauttaa hänet. — Se oli varmaan mahdotonta! — Surmata hänet — sitten itsensä!
Kaikki tämä kiiti yht'aikaa hänen aivojensa läpi, samalla kuin hän vetäisi pitkän miekkansa tupesta ja juoksi ovelle päin.
Mutta hän ei kerjennyt pitkälle.
Attilan vihankiljahduksen kuultuaan olivat Dzengisitz ja joukko sotilaita tulleet ovelle, mihin äänettömän kammon lamauttamina jäivät seuraamaan isän ja pojan riitaa.
"Pidättäkää hänet!" huutaa jymisi Attila poisrientävän jälkeen."Riisukaa häneltä aseet! Hyvä on, Dzerigisitz, ripeä poikaseni. Sinä,Khelkhal, telkeät hänet heti paikalla saarnitorniin, neljä vartijaaovelle. Minä annan hänestä tuomion — mutta vasta hääyön jälkeen."
Toinen luku.
Ilta hämärtyi.
Aurinko oli, kuten usein tässä aromaassa, vajonnut loisteettomana punahehkuvana pallona sumeiden usvajoukkojen taa, jotka kerrostuneina tiheään päällekkäin majailivat viimeisten aallonmuotoisten matalain seutujen yllä, joiksi paljas, autio nummi näköpiirin reunassa lännessä haihtui.
Attila käveli edestakaisin vierassuojassa, josta pöydät, penkit ja ruoka-astiat oli sillävälin korjattu pois. Hän oli toistamiseen päästänyt kaiken väen menemään. Khelkhal tuli sisään ilmoittamaan suorittaneensa saamansa tehtävät.
Hallitsija nyökäytti päätään virkkamatta mitään. Hautoen jotakin mielessään hän otti hitaasti leveän seitsensakaraisen kultavanteen mahtavasta päästään ja pani sen jalokiviarkkuun. Sitten hän aukaisi hakasen, joka kiinnitti viitan hänen vasemmalle olkapäälleen, ja viskasi pukimen pois. Hän seisoi nyt alusvaatteissaan, jotka olivat himmeää valkoista silkkiä. Myöskin hän päästi soljesta auki leveän asevyönsä, jossa riippui pitkä käyrä tikariveitsi, ja antoi sen Khelkhalille.
"Ota makuuhuoneen avain huostaasi", hän käski.
"Kyllä, herra, niinkuin aina ennenkin." Hän otti avaimen miekankannikkeen vyötaskusta.
"Sinä lukitset ulkopuolelta."
"Mutta — tornin avain? Hän yrittää paeta, heti kun olet nukkunut."
"Ole huoletta! Se on täällä — rinnalla — ihokkaan alla. Kuusi hunnia vartioi makuuhuoneen kynnyksen edessä, tuon korokkeen takana, yövahti."
"Niinkuin aina ennenkin, herra." — Hän odotti käskyä mennäkseen lähettämään morsiamen.
Mutta vielä kerran käveli Attila hitain askelin tilavan vierassuojan poikki. Nyt hän pysähtyi seisomaan ajatuksiin vaipuneena. Hän sulki silmänsä.
Vihdoin hän kivahti: "Missä on Gerwalt, alemanni? Minä käskin noutaa hänet heti kun kepponen oli onnistunut. Miksei hän näyttäydy?"
"Ei ole löydettävissä. Sinun viittauksestasi minä panin — kunniavahdin, niinkuin hänelle selitin, vartioimaan häntä hänen majatalossaan. Mutta hän maisteli niiden kolmen hunnin kanssa, ryyppäsi kaikki kolme pöydän alle ja katosi talosta."
"Hänet etsittäköön ja sidottakoon. Pelkonsa ja uskollisuutensa vahvistukseksi saakoon vielä tänään nähdä molempain germaanilaisruhtinaiden kuolevan."
"Hyvä, herra, minä otan hänet vangiksi. Mutta oikeassa vihassasi unohdat, ettätänäänemme saa enää verta vuodattaa yhtään. Dzriwillin juhlan aattoilta on jo alkanut —, vasta kolmen päivän päästä…"
"Pyh, minä uskon vain Puruun, nauran tuolle puisen tamman hahmoon kuvatulle ratsunjumalattarelle!"
"Sinä — valitettavasti! Mutta en minä eivätkä hunnisi. Sinä etsaa! Sinunhan täytyy huomenna toimittaa kaiken kansan edessä suuri uhri, heidän käsitystään sinun pappeudestasi ei saa järkyttää."
"Se on totta. Kärsikööt sitten kolme päivää vielä kuolemantuskaa."
"Entä Gerwalt, kun saamme hänet kiinni? Hän on kuitenkin…"
"Hänen rangaistuksensa — vaitiolostaan — määrätköön uskollinen Ardarik — joka hänkin on ollut puhumatta. — Nuo kolme juoppoa — juhlan jälkeen! — ristille!"
"Herra, ne ovat urhoollisia miehiä. Ja tämä oli ensimmäinen kerta…"
"Senvuoksi tahdon varjella heitä uusimasta tekoaan. Germaanit juokoot, älkööt minun hunnini: alati raittiille kuuluu maailma."
Khelkhal vaikeni.
Taaskin käveli Attila mietteisiin vaipuneena kerran tuon avaran suojan poikki. Aivan ystävänsä eteen hän pysähtyi: "Kummallista, vanhus, kerrassaan kummallista. — Milloinkaan ennen ei nainen ole minuun tällä tavoin vaikuttanut. Näistä neitsyellisistä kasvoista, tuosta lähestymättömyydestä, tuosta surmaavaa vihaa ilmaisevasta katseesta hiipii minuun jotakin, jota ennen en ole koskaan tuntenut. Kuinka minua poltti, kun hänet ensi kerran näin! Miten himoitsikaan sillä hetkellä käsivarteni halata tuota uhkeaa kaunotarta —! Ja minun sieluani…"
"Mitä, herra?"
"Minun sieluani — kammottaa! Se ei ole pelkoa! Joutavaa! Minähän hänet muserran syleilyyni. Pelkoa! Ei edes siellä Marnen varrella minua pelko tavoittanut — sinä ilkeänä yönä. Länsigootit olivat todellakin päässeet kolmannenkin, viimeisen leiriäni ympäröivän haudan yli, sillä monta tuhatta omain hunnieni ruumista täytti sen reunaa myöten. Minä laitatin telttani edustalle kunnaankorkuisen polttorovion hevossatuloista ja puukilvistä ja voitelutin sen piellä yltä yleensä. Sen päällä minä makasin palava soihtu kädessä polttaakseni itseni elävältä, ennenkuin ne tunkeutuvat tänne asti ja Attila joutuisi vangiksi. Päätösten jäinen levollisuus oli tehnyt minut tunteettomaksi, ikäänkuin kuolleeksi, jolla oli elävä ruumis. Mutta pelkoa ja kammoa? Ei merkkiäkään! Mutta tämä germaanilaistyttö! Tiedätkö mitä, pelkoa se ei ole:arkuutta, samaa, jota tunsin poikana, jolloin vielä uskoin pyhäkköihin —! Se rakastunut penikka on oikeassa: tytössä on jotakin jumalatarmaista. Kun hän, kasvot lumivalkeina, kädet sidottuina kultaisilla kahleilla selän taakse — hurmaavana näkyi silloin hänen jalo povensa! —, loi siveät silmänsä minuun: vilunväreet puistattivat minua ytimiä myöten." Hän katsahti arasti ympärilleen, oliko suoja tyhjä, astui ihan hänen viereensä ja jupisi hiljaa:
"Kuule, vanhus — mutta älä puhu kenellekään kuolevaiselle! — minun täytyy saada rohkeutta — ei: mieletöntä hurjuutta! — tätä neitoa vastaan. Sinä tiedät, kuusiviidettä vuotta olen juonut vain vettä… Khelkhal! Pane nyt makuusaliin esille se korkea kultaruukku — tiedät kai? Se Aquileiasta saatu —ilmansekoitusastiaa! — täyteen kaikkein väkevintä gazzotiniläistä viiniä…"
"Ei, herra! Se on pelkkää juoksevaa tulta!"
"Minähän sanon: minuapaleltaahänen katseensa. Tahtoisin voivani valaa Vesuviuksen tulen nyt suoniini! Odotahan, valkea jumalatar! Tämänkin kammon saat hirvittävästi hyvittää. Minä tahdon sinut…! Mene, vanhus! Pidä huoli viinistä! Tuo sitten luokseni se uhmaileva morsiameni. — Ja kuule, ota häneltä ketjut pois."
"Herra…"
"No?"
"Germaanitar on väkevä. Pidä hänet sidottuna, kunnes olet hyvällä hänet voittanut taipumaan. Muutoin…"
"Loruja", nauroi hän kohauttaen, niinkuin hänen oli tapansa, käsivarsiaan ja jännittäen lihakset. "Ja vielä eräs asia: vihani uhalla, Khelkhal, älköön kukaan rohjetko häiritä viinin ja lemmen ilojani! Kukaan älköön koputtako! Kukaan älköön uskaltako tunkeutua sisään, kunnes itse aamulla avaan oven ja tulen ulos. Mitä sillävälin saapuu minulle ilmoituksia — suullisia tai kirjallisia — sinä otat ne vastaan, sinä avaat ne. — Sillä minä halajan pitkällistä autuutta ja sitten pitkää, pitkää lepoa."
Kolmas luku.
Kohta senjälkeen seisoi Ildiko makuusalissa. Khelkhal itse oli kuljettanut hänet — kädet selän taakse kiinnitettynä — vierassuojan läpi sinne. Saatettuaan hänet kynnyksen yli hän irroitti hänen keveät kultakahleensa ja lähti pois. Ildiko kuuli kauhulla, miten saattaja kiersi oven lukkoon ulkopuolelta.
Häly pani koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hänestä tuntui kuin hän kuulisi jäävänsä peruuttamattomasti teljetyksi hirveän kohtalonsa valtaan.
Hän katsahti hätäisesti ympärilleen puolihämärässä huoneessa keksiäkseen pelastus- tai pakotien tai jonkin turvakeinon, mutta turhaan!
Tästä puolipyöreästä puurakennuksesta, joka oli muodoltaan edessäolevan vierassuojan kaltainen, kooltaan vain paljon pienempi, oli yksi ainoa uloskäytävä. Vahvat tammesta tehdyt ovet olivat, samoinkuin kaikki seinätkin, sisäpuolelta verhotut paksuilla matoilla pienimmänkin ulkopuolisen äänen kuulumisen estämiseksi. Painaessaan korvaansa avaimenreiälle hän kuuli kuitenkin aseiden kalinaa toiselta puolen aivan likeltä: hunnilaiset vartijat olivat ikäänkuin suuret koirat paneutuneet kynnykselle: yövahti oli asettunut paikoilleen. —
Hän ryskytti ovea, mutta se pysyi liikahtamatta, vaikka pitkä raskas rautasalpa, jolla sen saattoi sulkea lukon lisäksi, ei ollut sisäpuolelta lykätty eteen. Yhtään ikkunaa ei ollut; ilma ja valo pääsivät, samoinkuin vierassuojaan, yksinomaan ylhäältä laudoitetun katon aukoista, jotka kävi sulkeminen lykättävillä verhoilla. Nyt neolivatsuljetut.
Makuuhuoneen keskiosan täytti valtava vuodesija. Siinä ei ollut minkäänlaista puualustaa, vaan se oli laitettu pehmeistä peitoista, polstereista ja patjoista välittömästi lattialle, joka oli kämmenen paksulti peitetty taljoilla joka lajia: ei puuttunut Hircanian tiikeri eikä Itämeren hirvi, ei suomalaisten jääkarhu, ei Nubian leijona.
Vuoteen vieressä oli taiteikkaasti tehty pöytä, jolla seisoi valtava, kolme jalkaa korkea kultainen ruukku ja pieni hopeapikari. Laatta, jalointa kreikkalaista pronssityötä, esitti Plutonin ja Persephonen häitä ja lepäsi mustasta marmorista tehdyn jalan varassa.
Joukko korkeita puisia kaarevakantisia arkkuja oli huoneen kummallakin pitkällä seinällä, ja moniaat matalat polsterit täydensivät sisustuksen.
Turhaan tähyili vanki seiniltä voitonmerkkejä, aseita tai jotakin astaloa, jota olisi sopinut käyttää aseena, mutta mitään sellaista ei ollut huomattavissa. Turhaan hän koetti avata arkkuja, joissa ehkä saattaisi olla aseita tai työkaluja. Sormia rupesi kivistämään, mutta kannet pysyivät kiinni.
Silloin osui hänen katseensa solakkaan, puoleksi miehen korkuiseen seeteriseen patsaaseen, joka kannatti siroa, revitetystä hopeasta tehtyä suitsutusastiaa. Hän juoksi sen ääreen, yritti nostaa sitä — painoa, jolla kyllä voisi murskata ihmisen, mutta ah! se ei liikahtanut; syvälle maaperään oli patsas kytketty rautaisilla kaaritangoilla!
Epätoivoisena hän antoi kohotettujen käsivarsiensa hervottomasti vaipua alas. Kyynelet pyrkivät nousemaan hänelle silmiin, mutta hän ei päästänyt. Hän eisaanutjoutua toivottomaksi. Hän ajatteli tulta!
Tuhota liekkeihin huone, vihollinen, itsensä? Mutta voi! Suitsutusastiassa ei ollut hiiliä, se oli tyhjä. Ja tavoittamattoman korkealla riippui katosta tuo läpinäkyvä merenvahakuppi, jossa vaskisessa kuvussa kiilui ainoa liekki, joka levitti puolihämärää valaistusta tähän hautakammioon verrattavaan morsiushuoneeseen. Se paloi epävakaisesti, epätasaisesti; välisti se loimahti kirkkaammin, sitten siitä nousi epämiellyttävän imelähköä sauhua, joka kerääntyi vähäisiksi pilviksi: polttoaine oli kaikkein kallisarvoisinta arabialaista suitsutetta, josta sydäntä myöten alemmaksi painuva liekki tapasi aina uusia kerroksia. Mutta hunnilainen määrättömyys oli moniaiden rakeiden asemesta ravistanut kupuun kourallisen tuota ihanaa ainetta, ja milteipä huumaavana pilvieli kellanruskea höyry hiljakseen ympäri huonetta. Neito pyyhkäisi nyt pukuaan, aprikoiden, eikö hänen mukanaan olisi jotakin torjumisvälinettä. Mutta Khelkhal oli vetänyt pitkän vahvan neulankin pois hänen takaraivonsa hiuspalmikoista, riisunut häneltä metallisen vyönkin.
"Jospa sillä itsellään olisi ase!" ajatteli Ildiko nyt. "Minä tempaan sen ja tapan itseni." Se oli hänen viimeinen toivonsa.
Silloin kahahti huoneessa, juuri vastapäätä sen ainoaa ovea. Taidokkaasti oli sille kohdalle sovitettu esirippu niin, että se näytti välittömästi verhoavan puuseinän, mutta sen takana oli vielä tilava komero, puolipyöriön pääteosa.
Hän hätkähti. Hänen silmänsä kiintyivät jäykästi esirippuun. Kovaan sykki hänen sydämensä: hän seoli.
Attila tuli komerosta esiin, hitaasti, katse imehtien nuoren naisen hahmoa.
Hän seoli! Ja aseetta — Ildiko näki sen heti paikalla! — ei edes minkäänlaista vyötä, millä hänet kuristaa!
Kun hunni oli päässyt keskelle huonetta, syöksähti hädänalainen neito nuolennopeasti hänen ohitseen, esiripun taakse komeroon; hän toivoi — mutta ah! Ei ulospääsyä, vain paksu tammiseinä vastassa.
Silloin loppui häneltä toivo, rohkeus ja voimat. Hän vaipui polvilleen, painoi yhteenpuserretut kätensä seinää vasten ja kallisti niiden päälle ihmeenkauniisti muodostuneen päänsä.
Attila kääntyi. Tyytyväinen pilkkahymy kohosi hänen turpeille huulilleen. Tämä epätoivo, tämä avuton alistuminen ilahduttivat häntä sanomattomasti. Tuo kammotus kaikkosi, hän piti peliä — niinkuin niin usein ennen oli tapahtunut — helposti voitettuna.
"Ei, lintuseni", hän nauroi, "tässähäkissä ei ole aukkoa. Älä ole höperö. Et aavista, sinä nuori olento, miten suurenmoisen kohtalon ovat tähdet sinulle suoneet. Kuule siis — se on sinut voittava — sanoma, ihanampi kuin sille juutalaistytölle ilmestynyt. Hänelle ilmoitti enkeli, että hän on synnyttävä jumalan. Hän synnytti. Mutta poika päätyi — ristille. Mutta sinä synnytätminullepojan, josta tulee Attilan perillinen ja maailman herra."
Kuumemmaksi kävi hänen arvioiva katseensa, mutta hän hätkähti.
Sillä kuin näkymättömäin voimain ponnahduttamana vimposi neito pystyyn maasta ja masennuksistaan.
"Minä? Sinulle? Pojan? Minä muserran sen kuvatuksen otsan, ennenkuin se saisi silmiään auki."
Attila hämmästyi, mutta koetti malttaa mielensä: "Niinpä saat sitten synnyttää kultakahleissa. — Mutta antaudu nyt hyvällä. Älä pakota minua käyttämään väkivaltaa! Sinä olet minun. Mikään jumala ei voi sinua pelastaa minun käsistäni."
"Mutta jumalatar!" huudahti neito hurskasuskoisen hartaudella. "Minunjumalattareni! Auta, heimoäiti Frigga!"
Pystyssä päin hän siinä seisoi, ei enää pelokkaana, vaan ylväänä, uhkaavana.
Tämän äkillisen muutoksen yllättämänä Attila astui, vitkastellen, askelen taapäin. Kylmä kammo tuli hiljaa häneen taas, mutta hän ei ollut sitä tuntevinaan, kohautti vain korkeita olkapäitään ja pilkkasi: "Miten hän mahtanee yrittää tunkeutua tänne?"
"Hän on jotäällä!" huudahti tyttö haltioissaan. "Minä tunnen hänen läsnäolonsa. Minä havaitsen, miten hän terästää käsivarteni." Ja hän kohotti molemmat ihanat käsivartensa häntä vastaan puristaen kädet nyrkkiin.
Attila perääntyi vielä askelen vuodetta kohti. Hän räpytti silmiään. "Sinä vain lisäät tuskaasi", hän vastasi sangen tylysti. "Kaikkiovat taipuneet — lopuksi."
"Mutta minä ennemmin kuolen!" huusi Ildiko ja seurasi häntä askelen perästä. Hänen hienopiirteiset sieraimensa värähtelivät, hänen kullalta loistavat silmänsä iskivät pohjattoman vihan salamoita: hunnista tuntui kuin nousisivat hiukset Ildikon päässä ratisten pystyyn. "Kosketapas vain minua, niin minä kuristan sinut!"
Silloin hunni säpsähti, kylmä kauhu solui hänen lävitsensä, hän käänsi silmänsä pois hänestä — nyt osui hänen katseensa pöytään ja sen kultaruukkuun.
"Ah, oikeaan aikaan! Parahiksi!" hän kuiskasi itsekseen, liukui, kuin väsyksissä, vuoteelle, sysäsi pienen juomapikarin syrjään, kävi molemmin käsin kiinni raskaaseen, leveään ja korkeaan, reunoja myöten täytettyyn ruukkuun, nosti sen huulilleen ja — joi.
Joi ja joi ja joi, käsistään laskematta, pitkin, syvin, janoisin, ahnein siemauksin tuon vahaisen astian melkein tyhjäksi — raskaan, enemmän mustan kuin punaisen viinin tuoksu levisi Ildikoa vastaan — jäi vain tilkka, jota hän ei jaksanut enää. Hän yritti, syvään hengähtäen, laskea ruukun pöydälle takaisin; mutta tuijottaessaan siinä eteensä verestäväreunaisin silmin hän panikin sen viereen, ilmaan, se putosi jääkarhuntaljalle ja viinitilkka värjäsi hohtavan valkean nahan siltä kohdalta tummanpunaiseksi.
Mutta juoja maiskutti kieltään ja nuoleskeli huuliaan. "Ah! Voi! Ah! Erinomaista! Melkein yhtä suloista kuin suuteleminen. Miten tyhmää — että olen niin kauan — neljäkymmentä vuotta — ylikin — ollut ilman! — Nyt korvaan sen! — Voi! Tosiaan niinkuin juoksevaa tulta. Mutta — raskasta! Nyt — Ildiko! Tule! Tule pian! Muuten minä — väsyn! Istuudu minun luokseni! Et? Etkö vieläkään?"
Suurin silmin katsoi neito lepertelijää.
"Oi, älähän! Älä katso niin surmaavasti! Minä en sitä jaksa — nähdä! Envoinähdä! Tahdon — sulkea silmät. — Ne menevät kiinni itsestään. Nukkua? Niin, hetken aikaa! Nähdä ihania unia! Ja — herättyä — ensin vielä lisää viiniä — ja sitten…"
Silloin hän raskaasti hengittäen retkahti selälleen, paksu, raskas pää solui vuoteen pääpuolen reunan yli, niin että hän joutui makaamaan niska reunan kohdalla. Hän alkoi kuorsata heti. Mutta se kuorsaaminen oli pikemmin korisemista. Hänen kasvonsa olivat tummanpurppuranpunaiset, suu ammollaan — punaisia pisaroita valui siitä — olivatko ne verta, olivatko viiniä? —
Ildiko meni aivan pylvään ääreen: "Oi, Frigga! Kiitos! Voi, vain ase!" hän kuiskasi intohimoisesti liikutettuna, tarttuen molemmin käsin tukkaansa.
Katso, silloin irtautuivat äkkiä komeat palmikot ja putosivat itsestään hänen avoimiin käsiinsä.
* * * * *
Ulkopuolella, morsiushuoneen kynnyksellä loikoi virkkuina viisi hunnia ja heidän päällikkönsä.
Kaikki hiljaa, ulkopuolellakin, sillä vierassuojan portin edustalla seisoi niin ikään vartijat, jotka estivät ketään lähestymästä.
Ja sisäpuolella — makuusalissa — kaikki hiljaa.
Vain kerran hyppäsi eräs — päällikkö — pystyyn ja pani korvansa lukolle, tirkisteli myös avaimenreiästä.
"Ettekö kuulleet mitään?" hän kysyi. "Puoliksitukahtunutta huutoa — arvelen? Hätähuutoa: 'Apua!'"
"Emme mitään", sanoi toinen.
"Ei sieltä mitään kuulunut", nauroi kolmas ja veti kysyjän viitasta takaisin alas kynnykselle. "Etkö lakkaa tirkistelemästä?"
"Ei siitä mitään näy", virkkoi ensimmäinen kyykistyen jälleen maahan.
"Pilkkosen pimeä siellä on. Lamppu on palanut tyhjiin."
"Ja muuten", irvisti toinen, "jos tuolla sisällä kenellä on hätä ja ken apua huutaa…"
"Niin ei ainakaan meidän herramme", päätti kolmas. Eikä nyt enää kuulunut mitään, ei kerrassaan mitään.
Lyhyt kesäyö loppui. Tähdet kalpenivat. Sitten nousi leimuavasta aamusarastuksesta aurinko komeana, voitollisena: tuli kirkas aamu, tuli keskipäivä.
Morsiushuoneessa ei hievahdustakaan. Ovi pysyi liikahtamatta, pysyi suljettuna.
Neljäs luku.
Jo monta tuntia ennen auringon ehdittyä puolipäiväkorkeuteen saapuiKhelkhalkin istumaan kärsivällisenä kynnykselle.
Mutta myös kärsimättömänä. Sillä tärkeitä, uhkaavalta kuulostavia sanomia oli yön ja aamun kuluessa saapunut monelta taholta sekaisin kaikenlaisista lähetystöistä ja käynneistä ja germaanilaiskuninkaiden ja tuomarien kokouksista: lähettejä, tiedustelijoita oli hän kuulustellut, hallitsijalle osoitettuja kirjeitä avannut…
Yhä levottomammaksi hän kävi.
Tosin ei odotus ikävystyttänyt häntä, vanhusta. Päiväkaudet hän olisi jaksanut nurisematta pysytelläidä kovalla kynnyksellä, jossa hän kyykötti. Mutta erinäiset ilmoitukset, rajavartijain kyselyt, uhkaavat merkit näyttivät vaativan ratkaisua, ohjeita, torjuntaa.
Ja näiden väikkyessä hänen mielessään nousi tuohon uskolliseen mieheen vähitellen jokin ahdistava aavistus, kun hän uudestaan kuunnellessan ovella ei vieläkään kuullut Attilan lausuvan ainoatakaan sanaa, ei liioin minkäänlaista ääntä nuoresta aviovaimosta.
"Nukkuisivatkohan — molemmat — näin pitkään? Tuskinpa!"
Ja surulla hän ajatteli sitä suunnatonta ruukkua, joka oli täynnä kaikkein väkevintä viiniä, mihin herra ei ollut laisinkaan tottunut.
Vielä kerran, sittenkuin hän oli turhaan kuunnellut, hän tukahdutti pelkonsa ja asettui kärsivällisenä, mutta huoaten, jälleen kynnykselle.
Silloin ajaa karautti taas pölyn peittämä ratsumies — kuolleena kaatui hänen hevosensa vierassuojan edustalle — ja antoi hänelle kirjelmän. "Olemme ajaneet väsyksiin erään Ardarikin gepidin ja saaneet sen häneltä", ilmoitti hunni hengästyneenä. "Hänen oli määrä viedä se Tyyrinkiin, ja meidän täytyi hakata hänet palasiksi ennenkuin se häneltä lähti."
Khelkhal leikkasi langan poikki, loi silmäyksen kirjeeseen — rupesi heti kolkuttamaan ovea miekkansa ponnella ja huusi: "Ja vaikka pääni menisi — ylös, Attila! Ylös, ylös! Nyt ei ole aika maata! Ei liioin juoda ja suudella. Aukaise, herra! Lue! Kapina! Ardarik uhmaa julkisesti! Hän on koonnut tänne aivan lähelle koko sotaväkensä! Svaabi Gerwalt on paennut hänen luokseen! Germaanit nousevat kapinaan!"
Hiljaa kaikki.
Silloin se uskollinen mies huusi: "Niinpä minä sitten avaan itse, vihastasi huolimatta!"
Ja hän otti vyönsä taskusta hänelle uskotun avaimen ja aukaisi lukon.
Mutta ovi pysyi liikkumatta, vaikka hän painoi ja sysäsi käsivarsin ja polvin.
"Se sisäsalpa! Rautasalpa! Sisäpuolelta lykätty eteen!"
"Miksi? Mitä varten herra on niin tehnyt?"
Arkoina, jännityksissä, uteliaina kurkkivat vartijat hänen takanaan.
"Pois siitä, nenäkkäät!" tiuskaisi hän heille. Miehet väistyivät kuin koirat, joille ärjäistään.
"Attila! Rouva Ildiko! Avatkaahan toki! Vetäkää salpa pois edestä!Tärkeitä tietoja! Germaanit kapinoivat!"
Silloin hän kuuli, miten raskas salpa vedettiin sisäpuolelta hitaasti, vaivoin, syrjään.
Nyt lensi lukitsematon ovi itsestään auki — nopeasti hän astui sisään, vetäen jälkeensä oven lukkoon.
Ildiko seisoi hänen edessään, ääneti, kalpeana, suorana. Salvan luona hän seisoi, sillä hän sen oli lykännyt syrjään.
Yhä vielä olivat verhot vedettynä tuolla ylhäällä poikittain kattovalon eteen — lamppu oli aikoja sitten sammunut. Niinpä vallitsi siellä hämärä, vaikka ulkona oli räikeä puolipäiväauringon paiste.
Hän tunnusteli eteensä, koetti totuttaa silmiään.
Ensiksi huomasi hänen etsivä katseensa mahtavan kultaruukun. Se virui kumollaan nahkojen päällä, edessä lätäkkö ikäänkuin verta, mutta mustanpunaista viiniä se oli, tuoksuen sangen vahvasti, niin että voimakas haju tuntui koko huoneessa. Hän astui sen ylitse, leveän vuoteen ääreen.
Siinä makasi — nyt hän sen näki — hallitsija selällään, hievahtamatta.
Hän näytti nukkuvan sikeästi, mutta tuntui oudolta, että purppurapeite kätki hänen kasvonsa melkein kokonaan; vain suu oli näkyvissä, ja se oli ammollaan.
"Nukkuuko hän?" kysyi vanhus hiljaa morsiamelta. Tämä ei vastannut mitään. Liikkumatta hän pysyi paikallaan seisomassa.
Silloin astui Khelkhal aivan viereen ja veti peitteen pois kasvoilta.
Säikähtyneenä hän kiljaisi.
Silmät, selkosen selällään, mutta elottomina, vielä tavallista enemmän kuopistaan ulos pullistuneina, katsoivat tylsästi Khelkhaliin. Hänen piirteensä olivat hurjasti vääntyneet ikäänkuin kouristuksesta tai kovista tuskista, kasvot olivat ylt'yleensä pöhöttyneet, verenpunaiset, verenpunaiset olivat silmänvalkuaisetkin. Punaisia täpliä — eivät nekään viiniä! — eivät, jotakin muuta ne olivat — näkyi räiskyneen hänen poskilleen ja kaulalleen ja valkeille silkkisille alusvaatteille.
Mutta Khelkhal ei tahtonut uskoa, mitä näki.
"Herra!" hän huusi ja ravisti häntä käsivarresta — se retkahti hervotonna alas.
"Herra!" Suurella vaivalla hän kohotti nyt leveän, raskaan yläruumiin ylös — se oli vielä aivan lämmin. "Attila! Herää! Sinä nukut vain!"
"Ei!" virkkoi neito tyynesti ja lujasti. "Hän on kuollut."
"Kuollut!" parkaisi vanhus rajusti. "Ei, ei!" Hän hypähti pelästyneenä taapäin.
Silloin kaatui puoliksi kohotettu ruumis jäykkänä ja raskaana kuin lyijy takaisin vuoteelle.
"Kuollut! Todella kuollut? Voi! Näenhän minä: verta. Verensyöksy — niinkuin usein ennenkin — voi, se viini! Se hänet on tappanut."
"Ei ole. Minä hänet kuristin. Hän oli päihtyneenä nukkunut. Mutta heräsi jälleen. Hän tahtoi minut… pakottaa. Silloin minä lykkäsin oven salpaan, ettette te voisi tulla häntä auttamaan. Hiuksillani minä hänet tukehdutin."
"Naisen murhaama!" huusi vanhus tuskallisesti ja repi tukkaansa ja partaansa. "Ole vaiti! Hirtehinen! Kirottu! Jospa sen hunnit saisivat kuulla. Epätoivoon he lankeaisivat! Voi, suuri Attila naisen käden kaatamana! Hänen henkensä tuomittu elämään iankaikkisesti alhaisessa madossa!"
Ja hurjassa tuskassaan vanhus heittäytyi polvilleen ruumiin ääreen, peittäen suudelmilla sen kädet ja otsan.
Tarkkaavaisena, jännittyneenä kuuli neito nämä sanat. Hän tiesi tarpeeksi paljon hunnien sielunvaellususkosta ymmärtääkseen täysin sen merkityksen — merkityksen hunnilaiskansallekin.
"Onko se sitten totta?" valitti Khelkhal, kavahtaen pystyyn ja taas heittäytyen ruumiin päälle. Hän olisi niin mielellään epäillyt sitä kuolintapaa!
"Luuletko Ildikon voivan valehdella? Luuletko, että minun oli helppoa koskettaa tuota iljetystä näillä käsillä? Taistelu oli lyhyt: päihtymys teki hänet melkein puolustuskyvyttömäksi."
"Niin, totta se on!" päivitteli vanhus. "Tuossa! Hänen hampaidensa välissä on vielä haiven germaanittaren keltaisista hiuksista! Voi, tämä on hirveää!" Hän otti suuren vuodematon ja viskasi sen vainajan kasvojen päälle. "Minä en voi niitä katsoa. Odotahan, sinä murhaaja! Kolme päivää suojelee sinua vielä pyhä juhla, mutta neljäntenä pitää sinun, yhdessä omaistesi kanssa, kuolla kauhea kuolema."
Ja hän antoi hänet hunnisotilaiden huostaan, jotka hän nyt huusi saapuville, käskien telkeämään vangin erääseen tyrmänä käytettyyn, tornimaiseen, korkeaan laakeakattoiseen pölkkyvarustukseen: "Yksikseen! Ei heikäläisten mukaan! Eikä Ellakin luo! — Panette kolme miestä vahtiin suljetun oven eteen. Jos hän pääsee karkuun, vahdit kuolevat."
Ja hänen viittauksestaan otettiin neito kiinni ja vietiin pois.Syvään hengittäen hän lähti morsiushuoneesta — kuolinkammiosta.
"Tottelemme, ruhtinas", virkkoi vartijain päällysmies katsellen kummastellen ympäri huonetta. "Mutta — missä on —? Hän ei ole tullut kynnyksen yli! — Missä herra on?"
"Tässä hän on", vastasi voihkien vanhus, tuskan raastamana, "kuollut hän on!" Hän tempaisi peitteen pois.
"Kuollut? Attila?"
"Voi, voi!"
"Kuollut! Siis murhattu!"
"Kuka on murhaaja?"
"Ketään ei ole tullut sisään!"
"Mehän makasimme kynnyksellä!"
"Siis naisen murhaama."
Niin ulvoivat hunnit sekaisin.
"Ei! Eimurhattu!" huusi Khelkhal jyrisevällä äänellä, ojentautuen suoraksi. "Miten voitte ajatellakaan. Tyttö murhannut — hänet! Miehen, joka oli väkevä kuin härkä. — Katsokaa! Tuon valtavan suuren ruukun — hän ei muulloin koskaan juonut viiniä — tehän tiedätte sen! Viime yönä on hän tyhjentänyt sen liian pian — hän kuoli verensyöksyyn — viinin ja rakkauden autuaaseen kaksoishurmioon! Kadehdittava loppu! Kutsukaa Dzengisitz, Ernak ja kaikki ruhtinaat tänne. Heidän on saatava siitä tieto ja julistettava se kaikelle hunnien kansalle: mahtaja kuoli iki-ihanan kuoleman."
Viides luku.
Järkyttävä, suurenmoinen kaikessa barbaarisessa viileydessään oli hunnikansan tuska mahtavan hallitsijansa kuolemasta, ainoan suuren miehen, joka koskaan oli sen keskuudesta noussut — tai nouseva.
Hämärä tunne näytti valtaavan nuo tuhannet: "Tässä lepää särkyneenä se vahva rengas, joka oli kerännyt yhteen kaikki hunnilaumojen yksityiset ja itseksensä helposti katkeavat nuolet, pitänyt ne koossa murtumattomana voimana." He aavistivat, että siinä makaa nyt kuolleena maassa hunnien mahti ja suuruus ikuisesti; heidän tähtensä oli sammunut.
Epätoivoiset olivat niiden tuhansien miesten, naisten ja lapsien valituksenpurkaukset, joita makuuhuoneessa kuljetettiin ruumiin ohi, sillä hunnit eivät ainoastaan pelänneet ja ihailleet, jopa jumalaisena olentona palvoneet, vaan kiihkeästi rakastivat häntä — huolimatta hänen ankaruudestaan — nämä hänen hunninsa, joiden omaperäisyyden, joiden edut ja inhoittavuudet olivat hänessä yhtyneet ja päässeet esiin korkeimmassa, koskaan saavuttamattomassa täydellisyydessä.
Kaikki lankesivat maahan kuolinsijaksi tulleen morsiusvuoteen ääreen kasvoilleen tai polvilleen, ulvoivat ja parkuivat, raastoivat rintaansa, nyhtivät harvakasvuisia haiveniaan, repivät vaatteensa.
Yksi niistä tuhansista, jotka sillä tavoin heittäytyivät maahan, ei noussut enää. Se oli Zerko, epämuodostunut kääpiö, vainajan hovinarri, niin ruma, että herätti pilkkaa ja naurua. Attila oli suojellut häntä kymmenet vuodet toisten mielivallalta ja raakuuksilta. "Sinä olet kuollut", huusi hän kyynelet silmissä, "miten voisi Zerko elää?"
Ja vuoteen jalkopäässä hän työnsi puukon sydämeensä.
Kauan, kauan kesti, päivän ja yön läpeensä, keskeytymättä tämä valitus makuuhuoneessa.
Khelkhal, Dzengisitz, Tsendrul ja Ernak olivat vuorotellen johdattaneet joukkoja sisään. Ernak-poikanen oli kuitenkin aikaisimmin kuivannut kyynelensä ja tuon tuostakin kuiskaillen ruhtinas Tsendrulin kanssa ruvennut osoittamaan ylpeää, oudon uhmaavaa käytöstä yksinpä Dzengisitziäkin kohtaan.
Ellakille toi puutorniin Khelkhal tiedon isän kuolemasta.
Hän ei näyttänyt uskovan verensyöksykuolemaan.
"Entä Ildiko?" — se oli hänen ensimmäinen kysymyksensä — "tuliko hänestä hänen vaimonsa? Mitä sinä hänelle aiot?"
"Pysyy vangittuna", vastasi vanhus synkkänä, "kunnes kuolee omaisineen."
"Ja minun muka pitäisi uskoa, että hänestä tuli hänen vaimonsa? Uskoa, että hän kuoli verensyöksyyn? Khelkhal murhaisi herransa lesken? Verenhimoisessa vihassasi paljastat itsesi. Ildikoeiole hänen leskensä! Hän on Attilan —"
"Vaiti, jos henkesi on sinulle rakas!" varoitti vanhus vihaisesti.
"Päästä minut, vain silmänräpäykseksi, ulos! Anna minun puhutella häntä!"
"Eikö mitä, sinä rakastunut hupsu, sinä kehno poika! Sinä pysyt täällä vankina, kunnes — kunnes tyttö ei enää tarvitse suojelusta. Katso, minä suutuin Dzengisitzille, joka hylkäsi esitykseni sinun vapaaksipäästämisestäsi — tällä hetkellä, jolloin koko Mundzukin valtakunta horjuu. Minä olenkin aina tahtonut enemmän sinun parastasi kuin — isäsi ja veljesi! Hän epäsi. Vain veljien ja ruhtinaiden yhteinen päätös voi tuomita ja päättää isän vangituttamasta. Minä tahdoin, hänestä huolimatta, päästää sinut vapaaksi, mutta nyt, kun paljastat mielettömyytesi, jäät vangiksi siihen asti, kunnes et enää voi vähääkään muuttaa sitä kostoa, jonka olen suuren vainajan ruumiin ääressä vannonut."
Kuudes luku.
Niin oli jumaljuhlan ensimmäinen päivä kulunut loppuun.
Nyt valmistivat hunnit suurelle hallitsijalleen hautajaisjuhlaa.
Kaikkein ensiksi ajelivat miehet partansa ja naiset hiuksensa oikealta puolen aivan kaljuksi.
Sitten viilsivät miehet tikareillaan haavoja molempiin poskiinsa, niin syviä, että niihin olisi saattanut pistää sormensa; sillä ei naisellisin valituksin ja kyynelin tullut ruhtinaista vakavinta surra, vaan miehenverin.
Sen jälkeen pystytettiin suurelle avoimelle torille keskelle leiriä, niinsanottuun "renkaaseen", jota käytettiin sotilaiden kokoamiseen ja katsastukseen, mutta myös ratsumiesten ja ratsujen temmellyspaikkana ja kilpa-ajoratana — senvuoksi se oli sangen avara — eräs koko hunnilaisen kuningasaarteiston kaikista suurimpia kalleuksia.
Se oli valtavan korkea ja tilava täyssilkkinen teltta, hienointa tummanpurppuranpunaista silkkiä, Kiinasta keisarin lahjana Tibetiin, sieltä Persiaan saapunut; sieltä taas oli, Byzantionin parempina päivinä, eräs roomalainen sotapäällikkö ottanut tuon kalleuden sotasaaliiksi ja tuonut pääkaupunkiin. Mutta Attila kuuli lähettiläiden kautta tästä purppuraisesta ihanuudesta ja pani kerran johonkin kiristyssopimukseensa tuon loistoesineen luovuttamisen ehdoksi, jota viheliäinen imperaattori ei voinut hylätä.
Tämä teltta, jossa Attila oli vain harvoin, esiintyessään suurimmassa prameudessaan, ottanut vieraita kuninkaita vastaan, pystytettiin nyt puhtaasta kullasta tehtyjen tukitankojensa varaan. Kultainen liikkuvasiipinen lohikäärme, joka näytti tuulessa lyövän siipiään ylös ja alas, kieli lekkuen ja häntä kiemurassa, komeili ylhäällä päätangon nupissa.
Tähän telttaan, joka alhaalta ylös asti oli täynnä sotasaaliiksi otettuja kallisarvoisia aseita ja hevosvaljaita, kaikki helmissä ja jalokivissä kimaltelevia, he kantoivat vainajan kultaisessa arkussa, joka oli pantu hopeiseen ja hopeinen rautaiseen. Sittenkuin teltta oli tällä tavoin täytetty ja koristettu, Dzengisitz, Khelkhal ja muut ylhäiset kokosivat kaikki ne leirin hunnit, joilla oli ratsu käytettävänään — niitä oli monen monta tuhatta —, järjestivät ne ratsueiksi, ja sitten he ratsastivat kolmesti käymäjalkaa, kolmesti ravia, kolmesti laukkaa, kolmesti täyttä karkua teltan ympäri, jonka edustalla jalkaväki taajana tungeskeli. Ratsastaessaan he yksitoikkoisesti lauloivat tai mölisivät Attilan mielilaulajan, sen runsailla lahjoilla palkitun, sepittämää kuolinlaulua, monin paikoin nyyhkytysten keskeyttämää:
"Attila, Mundzukin poika, hallitsija hurjain hunnein, kauas kuulu kansain herra, germaanein ja vendein voima, maita sull' ol' ennestäänkin; satamäärin kaupungeita lisäks' vielä keisareilta Itä-Rooman, Länsi-Rooman anastit sa pakkovalloin. Nuopa tuosta säikähtyivät: siitä saakka vuosittaisin aarteitaan he toivat sulle, kaikkea sa jott'et veisi. — Sinust' ennen kuulumaton maine kulki kautta kansain.
Itse Puru, henki taiston sotisäilän antoi sulle. Viuhuvaisin nahkaruoskin aivan niinkuin orhikarjan pakotit sa kansat kaikki tietä tahtos kulkemahan.
Täytit tään kun onnekkaasti, onnekkaasti myöskin kuolit: Kaatanut ei miestä miekka eikä vilppi veljein viekas, tappanut ei tauti, eikä ikä vienyt vainajaksi. Ei, vaan vailla vaikerrusta kunniana kunnon kansan kuolit niinkuin kukka kuolee. Täysin, runsain ruumiinvoimin nukuit helmaan kauniin vaimon riemuiten ja tuskatonna. Kuolemaksko kutsuisimme moisen oivan matkaanlähdön, jota kostaa ei oo tarvis? Sinut kätkimme me kultaan; sitä Länsi-Rooma antoi. Hopeaan sun hoivasimme; Itä-Rooma maksoi sillä. Rakensimme rauta-arkun; viholliset raudoin voitit.
Siirtynyt on sielus' suuri toiselle jo sankarille, joka taasen vuorostansa hunnit voitosta vie voittoon. Ylivalta maailmassa ain' on meidän — — —"
Laulua he eivät saaneet lopetetuksi.
Tällä kohtaa se keskeytyi rutosti. Sillä yht'äkkiä ajaa karautti eteläportista hautauspaikalle hunnilaisia ratsumiehiä, niiden joukossa Ernak-pojan ylimmät palvelijat ja seuralaiset, liikkeissään ja eleissään kaikki paon ja pelästyksen tunnusmerkit. "Apuun!" huusivat he. "Apuun! Kostamaan! Gepidit! Kuningas Ardarik murtautui leiriin!"
Seitsemäs luku.
Ja niin oli laita.
Gerwalt oli hakenut hänet.
Vapauduttuaan "kunniavahtinsa" silmälläpidon alaisuudesta oli alemanni pysytellyt piilossa leirissä. Yritys hävitä sieltä tiehensä ei ollut onnistunut, mutta kun tieto hallitsijan kuolemasta oli ikäänkuin ukkosenisku lävähtänyt leirin kaikilla kaduilla ja toreilla, oli hänen onnistunut siinä hämmingissä, joka oli hunnit vallannut, ja vastustamattomasti tempaissut kaikki, portinvartijatkin, kuolinvuoteen ääreen, nopean hunnilaisratsunsa selässä — sen omistaja lojui ulvoen Attilan makuusalissa — päästä livahtamaan eteläportista.
Hän oli kuullut kuningas Ardarikin saapuneen suurella sotavoimalla rajametsään, joka Theiss-joen ja Attilan leirin eteläpuolella ulottuen laajalle tämän ja Körös-joen välille erotti välittömästi siihen rajoittuvan ja gepidien maan toisistaan.
Tuo uskollinen mies ei hellittänyt ohjia ennenkuin saapui gepidien etuvartijain luo.
Ollen ratsastuksesta hengästymäisillään hän ilmoitti kuningas Ardarikille tuon suuren uutisen ja hunnien leirissä sitä ennen sattuneet tapaukset, vannotti ruhtinaan lähtemään kaikkein kiireimmiten auttamaan vangittuja, pelastamaan arvoasemansa nojalla hyvällä tai tarpeen tullen väkivallalla heidät mitä julmimmasta kuolemasta, ryhtymään ehkä vielä suurempaan, yleisempään ratkaisuun. Hän kehoittikin nimenomaan tuohon jälkimmäiseen, sillä pelätyn päällikön kaaduttua oli myös tässä urhoollisessa miehessä pelko hunnien valtakuntaa kohtaan kuollut.
Kuningas Ardarik ei vitkastellut silmänräpäystäkään. Syvään huokaisten hän virkkoi: "Suuri hetki on käsissä, se kauan kaivattu. Se tuli pikemmin kuin toivoa saattoi. Hyvä, se ei ole tapaava meitä pieninä, eikä hitaina. Minä tulen."
Hyvin hän tiesi, kuinka vähän hänen tänne kerätty sotavoimansa painoi hunnileirin kymmeniätuhansia vastaan. Lisäksi tuli, että vain hänen ratsumiehensä — pari vaivaista tuhatta! — voivat oikeaan aikaan ehtiä perille vangittuja pelastamaan. Paljon suurempi osa hänen sotajoukkoaan oli, niinkuin kaikki nämä germaanilaiset nostoväkijoukot, jalkaväkeä. Kuitenkin hän käski heti paikalla — ei hän juonut pohjaan sarveakaan, jonka hän oli nostamaisillaan huulilleen, kun alemanni astui hänen eteensä — ratsumiestensä nousta hevosenselkään ja lukunsa lisäämiseksi toisella puolella ottaa kunkin mukaan yhden jalkamiehen, joka väliin istui ratsastajan takana hevosenselässä, väliin juoksi ratsun vieressä, käsi pitkässä hulmuavassa harjassa. Ratsumiesten kantajoukkona oli kuninkaan uskollinen seuruemiehistö valikoituine ratsuineen ja oivallisine, anteliaiden seurueherrain lahjoittamine puolustus- ja hyökkäysaseineen. Mutta niitä ei kuitenkaan ollut kuin kaksisataa hevosta.
"Ratsuille, miehet!" huusi kuningas valtavan, ruskean taisteluratsunsa selästä, kohottaen peitsensä. "Nornat kutsuvat, itse kohtalonjumalatar Wurd viittoo teitä tulemaan. Kuolleena makaa Attila! Nyt ratsastakaa niinkuin ette koskaan ennen ole ratsastaneet: ratsastatte vapauteen."
Ja joutuin kävi riento suhisevaa, kapsavaa karkua vanhalla, vielä hyvinsäilyneellä roomalaistiellä, joka vei etelästä, Tonavalta käsin pohjoiseen, Theissiä kohti ja Attilan leirille joen vasemmalle rannalle. Useampituntisen tiukan ratsastuksen jälkeen he saapuivat hunnien pääkaupungin uloimmille puumajoille.
Portinvartijat päästivät Ardarikin tulemaan muitta mutkitta. Hänhän oli heille aivan tuttu uskollisimpana ja amali Valamerin ohella suurinta kunnioitusta nauttivana kaikista alamaiskuninkaista.
Ensimmäiset, jotka leirissä ratsastavat gepidit kohtasivat, olivat Ernakin seuralaiset. He kuljettivat tätä kuninkaallisiin vaatteisiin puettua poikasta, jonka sinisenmustille hiuksille olivat laskeneet pienen sakaradiadeemin — liian väljä, kirjaeltu ja riippuvilla kultapalasilla runsaasti koristettu purppuravaippa, liehuva ja luiskahteleva, kätki tuon pojan-vartalon tykkänään — pitkin katuja, hankkiakseen hänelle suosiota ja kannattajia.
Sillä vielä ei suuri hallitsija ollut haudattu, ja jo riitelivät hänen pienet perillisensä perinnöstä: nuo epälukuisat pojat, joista aikalaiset sanoivat, että ne yksin muodostivat pienen kansan. Monet heistä olivat vielä nuoremmat kuin Ernak eivätkä useimmat täysikasvuisista olleet läsnä leirissä, vaan virkamiehinä, käskynhaltijoina, sotapäällikköinä, johtajina, isän lähettiläinä hajaantuneina laajaan valtakuntaan. Eikä kuolinpaikalta kuitenkaan puuttunut myöskään poikia, jotka eivät tosin halunneet pitemmittä puheitta nykäistä omakseen palasia valtakunnasta — sen he pidättivät itselleen myöhempään ajankohtaan palkkioksi palveluksistaan —, mutta jo nyt asettuivat Ellakin, Ernakin, Dzengisitzin tai huomattavampain poissaolevain veljien puolelle ja värväsivät heille kannatusta. Niin oli jo isän kuolinvuoteen ääressä alkanut tuo vihaa uhkuva, pian verisiin murhiin ja taisteluihin puhkeava veljesriita, josta oli germaaneille koituva niin tuntuvaa etua heidän ravistaessaan päältäänkaikkiennoiden vallantavoittelijain ies.
Prinssin kasvattaja, aseenkantaja, hovimestari ja varsinkin myös ruhtinas Tsendrul, kasvattajan veli, olivat jo Attilan eläessä salaa, hiljakseen kaikkialla hunnikansassa samoinkuin leirissäkin, niin myös niiden laumain keskuudessa, jotka majailivat teltoissa ja vaelsivat maakunnissa paikasta toiseen, levittäneet tietoa, että isä oli viimeisenä tahtonaan hunnilaisten päämiesten edessä — tie vannoivat itse lukeutuvansa todistajiin — asettanut tuon kauniin pojan valtansa yksinperijäksi; kaikkien muiden poikain tuli hallita vain Ernakin alikuninkaina tai käskynhaltijoina hänen yliherruutensa alaisina ja hänen toimenantonsa nojalla.
Nyt, isän kuoltua, he olivat kiireesti leiristä käsin lähettäneet airuita joka paikkaan viemään tätä ilmoitusta, ja joskaan he eivät itse pääkaupungissa vielä uskaltaneet pelätyn Dzengisiztin tähden — Ellakinhan oli kaikeksi onneksi Attila itse tehnyt vaarattomaksi eikä hän myöskään ollut erikoisessa suosiossa täysveristen hunnien silmissä — esiintyä noine kauasmenevine vaatimuksineen, niin tekivät he kuitenkin kaikkensa valmistaakseen tätä viimeksimainittua esiintymistä. Sitä varten he kuljettivat kaunista valtaistuimellepyrkijää pitkin katuja ja koettivat herättää mieltymystä häneen, niinkuin kaikki tiesivät, suuren hallitsijan rakkaimpaan, nyt orpoon poikaan. Mutta niiden, jotka täten tulivat auttamaan häntä herruuteen, täytyi sitten päästä ennen muita myös osille hunnilaisvaltakunnan vallasta ja aarteista.