Ensimmäinen luku.
Samaan aikaan vaelsi noin päivänmatkan päässä ensimmäisestä byzantilaisesta rajakaupungista Vimanaciumista (nykyisestä Widdinistä) komea kulkue ratsumiehiä, vaunuja ja jalankävelijöitä pohjoista kohti hunnien valtakuntaan Theissin suuntaan. Oppaina laukkasi edellä ryhmä ratsastavia hunneja pienien takkuisten laihojen, mutta väsymättömän kestäväin hevostensa selässä.
Hunnilaisia ratsastajia parveili myös kummallakin puolen sitä vanhaa, pitkät matkat yhä vielä käyttökelpoista roomalaistietä, jolla kulkue pyrki pysytteleimään. Mutta kovin hitaasti se taivalsi eteenpäin.
Sillä komeasti puetuilla muukalaisilla, joita hunnit opastivat ja saattoivat, oli tosin oivalliset hevoset, mutta raskaiden vaunujen pitkä jono pääsi vain vaivalloisesti etenemään, vaikka jokaisia ajopelejä veti kuusi, kahdeksan, kymmenen muulia tai hevosta.
Korkeiksi kuormatut olivat nuo leveät kärryjen kaltaiset vaunut, monet olivat valtavain arkkujen näköiset; lujasta tammipuusta tehdyt neljä seinää oli varustettu kaartuvilla rautakansilla ja ne oli suljettu suurilla rautasalvoilla ja lukoilla. Toiset oli suojattu ainakin vedenpitävillä parkitsemattomilla vuodilla ja vahvoilla nahkakansilla huolellisesti sateelta ja auringonpaahteelta.
Leveät sinetit oli pantu lukkojen avaimenreikien eteen ja nahkakansien nauhain päälle. Ja isopyöräisten vaunujen vieressä astui täysissä aseissa sotureja, korkeakasvuisia, vaaleatukkaisia, sinisilmäisiä ja uskolliskatseisia, saarnikeihäs olalla; totisina, varovina, valppaina he tähyilivät ympärilleen, luotettavina he katselivat, kävellen vakavina ja syvästi äänettöminä, sill'aikaa kun byzantilaiset orjat ja vapautetut, joita istui aina jokaisen valjakon ensimmäisen ja viimeisen juhdan selässä, lakkaamatta lörpöttelivät huonolla kreikan ja latinan kielellä, eivät vain keskenään, vaan sättivät ja morkkasivat julmasti kohdeltuja eläimiä, niin, jopa pyöriä, huonoa tietä, sen kuoppia ja kiviä.
Myös ratsain ja jalkaisin taivalsi mukana pari tusinaa näitä vapautettuja ja orjia; mutta niin pian kuin joku heistä tunkeutui tuollaisten sinetöityjen vaunujen likittyville, putosi vaiteliaan vartijan keihäsvarsi raskaasti roomalaisen selkään; joitakuita runsaasti kullattuja kantotuoleja kantoivat roomalaiset ja byzantilaiset.
Eräästä tällaisesta kantotuolista näkyi — ainoastaan tuulen puolelta oli näet tuon puulaatikon seinä työnnetty kiinni — teräväpiirteinen pää, joka vaania kurkisteli ulos; ja kun kalliisti puettu asestettu ratsumies pyyhälsi ohi, koetti kantotuolissa istuva huutaa ja viittoilla häntä luoksensa.
Tämä ratsumies, komea soturi, vartaloltaan ja kasvonjuonteiltaan germaanilainen, näytti pitävän koko matkueen ylintä johtoa; usein hän pysäytti juoksijan, otti vastaan tietoja etujoukolta — myös airuilta, joita välisti riensi pohjoisesta — ja antoi lyhyitä käskyjä ja vastauksia.
"No seisahdu toki, Ediko! Yksi sana! Vain yhden ainoan sanan ajaksi!" huusi kantotuolissaistuja latinaksi.
Mutta ratsumies nelisti mykkänä ohitse.
Hitaasti ja raskaasti vyöryivät vaunut jokseenkin jyrkkää mäkeä ylös.
Etumaisia valjakkoja melkoista ennemmin oli sen laelle pysähtynyt pari ratsastajaa, jotka olivat loistavissa byzantilaisissa puvuissa; he erkanivat toistensa seurasta tuskin koskaan koko pitkän matkan kestäessä.
He olivat tuolla ylhäällä, josta aukeni laaja näköala, odotellessaan kuormaston tuloa laskeutuneet hevosenselästä ja juttelivat nyt kävellen edestakaisin.
"Miten surullinen autius", huokasi vanhempi ja ilmeisesti ylhäisempi, noin kuusikymmenvuotias mies; kapea seppele hopeanvalkoista tukkaa näkyi pyöreän huopaisen matkahatun alapuolelta, tehden jalojen kasvojen vaikutuksen vielä arvokkaammaksi. "Niin pitkälti kuin silmä kantaa", — hän ojensi käsivartensa runsaasti kullalla kirjaillun vaippansa alta, — "ei ainoatakaan ihmisasuntoa! Ei missään, ei äärimmäisessä etäisyydessäkään kaupungin torneja tai muureja. Mutta ei edes yhdenkään asumuksen kattoa tai savua. Ei ainoatakaan kylää! Ei talonpoikaistaloa! Ei paimenmajaa! Niin, ei puuta, tuskin pensasta! Ei muuta kuin aroa, nummea, autiutta, rämeitä! Mikä erämaa, tämä hunnien valtakunta!"
"Niinpä kyllä, Patricius", vastasi toinen, hillityn vihan valloissa älykästä päätään tuskallisesti nyökäyttäen, "koska he ovat sen erämaaksi tehneet. Tämä maa oli rikas ja kylläkin kukoistava vielä muutama vuosikymmen sitten. Kauniita kaupunkeja, ystävällisiä huviloita, niiden ympärillä hyvinhoidettuja puutarhoja, täynnänsä kaikenlajisia hedelmiä, viiniköynnösviljelmiä, joissa ihanat sinisenmustat rypäleet upeilivat — sillä tämä maaperä kasvattaa tulisen kasvun ja Probuksen ajoista pitäen ovat roomalaiset viininviljelijät täällä pusertaneet rypäleitä —, leveitä vainioita, joissa aaltoili kultainen vehnä. Kaikki tämä oli roomalaista maata, suuren goottilaisen yhteiskansan heimojen, itägoottien, gepidien, ruugien, skiirien asumaa, oivallisesti turvattuna muilta barbaareilta, oivallisesti heidän ahkerain käsiensä viljelemää. Sillä parempia maanviljelijöitä kuin germaanit — jos tahtovat tai jos heidän täytyy! — en matkoillani ole missään tavannut. Kaupunkeihin he eivät asetu; sisältä muuratuiksi pyydyshaudoiksi sanoi niitä kerran muudan alemanni — joissa menettää ilman, vapauden ja liikunnan. Mutta peltoviljelys vaurastuu, missä vain vapaa talonpoika, joka tietää kääntävänsä kamaraa omaksi, uskollisen vaimonsa ja epälukuisain vaaleapäisten lapsiensa hyväksi, saa tunkea tieltään laiskat orjat ja siirtolaiset, jotka tekevät työtä ainoastaan huiskiva ruoska niskassaan — vihatulle herralle; se on: niin vähän kuin suinkin, niin huonosti kuin suinkin. Kaksikymmentä vuotta sitten matkustin samaa tietä keisarinna Pulcherian lähettiläänä itägoottien kuninkaan luo. Silloin näytti tämä maa toiselta! — Mutta senjälkeen tulivat hunnit!"
"Mutta — nuo hunnit — mitä varten he hävittävät sen, mikä nyt kuitenkin on joutunut heidän omakseen? Kuka tietää", — huokasi Patricius, — "vaikka ainiaaksi! Miksi he tuhoavat kaiken?"
"Siksi, Maximinus, että heidän täytyy! Oletko sattunut näkemään kulkuheinäsirkkain laskeutuvan kukoistavan hymyilevään maahan ja katsellut, miltä se näyttääjälkeenpäin?"
"Kammottava kansa!"
"Ja näitä hirviöitä ovat Byzantionin ja Ravennan keisarit kiskoneet tännepäin, hyvitelleet, mairitelleet, tehneet heidät naapureiksi! Yhä enemmän on heille luovutettu valtionmaata — varhemmin aivan vapaaehtoisestikin! Mitä varten? Yksinomaan, jotta heidän avullaan germaanit tungettaisiin taammaksi. — Sehän on samaa kuin kutsua lampaiden luo susilauma, jotta kotka pysytettäisiin loitompana."
Toinen luku.
"Minusta on yhä edelleen käsittämätöntä", lausui Maximinus, "että minun täytyy matkustaa hunnien maassa. Minun! Rehellisen, säädyllisen Rooman kansalaisen, joka en ole mitään rikosta tehnyt!"
"Minunpa", vastasi hymyillen hänen seuralaisensa, "tulisi vielä enemmän kummastella isäni poikaa, kun hänen täytyy seisoskella tällä tuulien tuivertamalla mäellä, sen asemesta että kotonaan Byzantionissa kaikessa rauhassa siloittelisi viihtyisässä kirjoitushuoneessaan entisistä lähettiläsmatkoistaan laatimaansa kuvausta. Sen sijaan teen — vastoin tahtoani peräti — uutta matkaa! Ja minkälaista! Attilan luo! Jonka nimellä roomalaiset äidit Tiberistä hamaan Bosporokseen asti vaientavat lapsiensa itkun! Ken tietää, palaanko tältä retkeltä koskaan takaisin liuskojeni, kääryjeni ja päiväkirjaini ääreen, jotka niin huolellisesti, niin siististi järjestettyinä odottavat minua kirjasalin lokeroissa! Tuo hunnikuningas on jo pidättänyt luokseen aika monta lähettilästä, jotka häntä miellyttivät, koko heidän loppuiäkseen. Tai sattumoisin myös sellaisen, joka ei ollut hänelle mieleen. Ja silloin ei se mies tavallisesti elänyt kauan."
Puoliksi nauraen, puoliksi suutuksissaan, kasvoissaan pahimpaankin alistumisen ilme, hän lopetti puheensa puristaen hienot huulensa yhteen.
"Anna anteeksi, Priscus-ystäväni", vastasi Patricius. "Minä kyllä tiedän olevani syyllinen, ellei tuo lähettiläs-toimia esittävä kirjasi, jota kaikki Byzantionin sivistyneet pitävät niin suuressa arvossa, joutuisi päätökseen —"
"Pitävätkö? Siinä tapauksessa on koko Byzantionissa vain seitsemäntoista. Seitsemäntoista niin sivistynyttä, jotka eivät ainoastaan kiittäneet kirjaa, vaan — ostivatkin sen!"
"Mutta jos teoksen toinen osa ei tulisi kirjoitetuksi loppuun — jos Byzantionin taitavasanaisin puhuja, sen valistunein reetori ei enää pääsisi käyttämään sananvuoroa kaunopuheisuuden saleissa — pysyn minä kuitenkin hänen kohtalotoverinaan, elävänä tai kuolleena."
"Eipä siitä viimeksimainittu kohtalo käy hilpeämmäksi, senaattori!"
"Katsohan, kun keisari yks kaks käski minun lähteä lähetystömatkalle, minun, joka totisesti en ole suosiossa siinä kultakattoisessa palatsissa —"
"Miten olisitkaan, Patricius? Olethan loukkaavan rehellinen! Et ole lahjottavissa etkä — mitä vielä enemmän halutaan! — lahjova. Muuten: pidätkö tätä tehtävää, tätä lähetystä arosuden leiriin, kenties armonosoituksena?"
"Tein kaikkein ensimmäiseksi testamenttini! Mutta sitten sanoin itselleni: Priscus-ystävän täytyy tulla mukaan. Muutoin kuolen ikävään tuolla pitkällä matkalla — ja inhosta lähettilästoverini seuraa kohtaan! Ja yleisen surkeuden tunnosta — avuttomuudesta näiden barbaarien minulle täysin tuntemattomassa erämaassa. Mutta Priscus, kielitaitoinen, kaikkien lähettilästen haluttu seuralainen, tuntee kaikki maat — hän tuntee hunnienkin maan. Ja Priscuksella on sydän, joka sykkii hänen kielentaitamattomille ystävilleen ja…"
"Kiitollisuutta henkensä, kunniansa pelastajalle!" huudahti tuo muuten niin selvä, viileäjärkinen reetori lämpimästi ja otti senaattoria kädestä. "Kun pari vuotta sitten kaiken kelvottomuuden kokoomus —"
"Siis Khrysaphios!"
"Sentähden, ettei hän, eunukki, saanut minua lahjotuksi kuvittelemaan keisarille, että minä persialaisten luo tekemälläni lähetystöretkellä olin tullut vakuutetuksi rajalla valtaapitävän käskynhaltijan oivallisuudesta —"
"Hän on Khrysaphioksen serkku."
"Minulla oli päinvastaisia todistuksia! No, silloin hän syytti minua siitä, että olin persialaisten lahjoma poistaakseni paikaltaan rajamaakunnan heitä vastaan niin menestyksellisesti toimivan päällysmiehen. Minut oli jo — heti syytteen alussa — heitetty kuolemattomain vankilaan —"
"Miksi nimität sitä valtion vankilaa niin?"
"Siksi, ettei siitä tavallisesti kukaan palaa kuolevaisena. — Silloin sinä, kaikkivaltiasta eunukkia uhmaten, panit koko omaisuutesi takuuseen minun puolestani ja sait siten minut vapautetuksi, jotta voisin sinun avullasi näyttää viattomuuteni toteen. En koskaan unohda sitä! Ja vaikka Attilalla tosiaan olisi se sudenkita, josta Byzantionissa imettäjät juttelevat — sinun puolestasi, oi Maximinus, lasken pääni hänen hampaidensa väliin. Mutta minkätähden hesinut— juuri sinut!— ovat tähän lähetystöön valinneet, siitä meidän täytyy vielä ottaa selko. Miten se mahtoikaan tapahtua?"
"Oudosti kylläkin. — Pari tuntia keskiyön jälkeen tultiin kotiini. Orjat herättivät minut; Vigilius tahtoo puhutella minua heti. Kysyin, ovatko he tulleet hulluiksi, hän vaiko minä? Sillä minä halveksin sitä kurjaa olentoa enemmän kuin ketään ihmistä —"
"Lukuunottamatta kuitenkin Khrysaphiosta", muistutti puhuja.
"'Keisarin käsky', he vastasivat, ja siinä samassa seisoi se hirtehinen vuoteeni ääressä, piti kattolampun valossa edessäni eunukin käden kirjoittamaa, keisarin allekirjoittamaa kirjettä, jossa meitä käskettiin seuraavana päivänä — siis jo tänään! — lähtemään Pannoniaan, hunnien valtakuntaan, viemään Vigiliuksen ja Attilan lähettilään kanssa keisarin vastausta."
"Se on raskas kantaa — monta sentneriä häpeää!" virkkoi harmissaan puhuja.
"Avoimena tuodun kirjeen keisarillinen purppuramuste oli vielä kostea. Keskiyön jälkeen, niin äsken vasta, he siis olivat keskenään neuvotelleet, keisari, Khrysaphios, Vigilius ja, arvatenkin, vielä yksi."
"Kuka sitten?" tiedusti Priscus kummissaan.
"Ediko."
"Attilan lähettiläs! Mistä sinä sen tiedät?"
"Vigiliuksen suusta! Kunpa vain tietäisin, millä se mies — vähimmättäkään ansiotta — on päässyt niin korkealle keisarin, jopa itse eunukin suosioon!"
"Paitsi ansiottomuudellaan myymällä ainoan taitonsa."
"Mitä tarkoitat?"
"Hän rupesi tulkiksi, koska hän ymmärtää paitsi latinaa ja kreikkaa myös goottien ja hunnien kieltä; hänellä on taipumusta kieliin: kaksikielisenä syntymästään asti hän on oppinut useita muitakin kieliä, niin että hän voi nyt valehdella kuudella kielellä yhtä nopeasti ja kangertamatta, omasta päästään tai Khrysaphioksen saastahengen innoituksesta."
"Niinmuodoin Vigilius ilmaisi, puoliksi vasten tahtoaan, Edikon puuttuneen asiaan. Kun minä panin vastaan, kun vihoissani kysyin, miten hän uskaltaa pakottaa minut seuraamaan häntä, kun hän kuitenkin tietää, mitä minä hänestä ajattelen, hän huusi kohauttaen olkapäitään:
"'Luuletko, että minä olen sinut valinnut? Huvikseni? Ediko sitä vaatimalla vaati.'
"'Hän ei edes tunne minua', vastasin.
"'Vaikka! Mutta hän vaati, että Byzantionin kaikista kunnioitettavimman senaattorin ('tai ainakin', lisäsi vanhus vaatimattomasti, 'jota kunnioitettavimpana pidetään!') tulee seurata häntä hänen herransa hovileiriin. Hän oli tiedustellut ja yksimielisesti…'
"Kaikki mainitsivat", jatkoi Priscus, "kunnioitettavimmaksiMaximinuksen."
"Muutoin hän ei muka voi — pane se merkille, ystäväni! — kestää vaaraa, vastuuta. — Ymmärrätkö sitä?"
Reetori pudisti miettiväisenä älykästä päätään.
"Sen on Vigilius valehdellut", arveli hän sitten.
"Niin tietysti minäkin ajattelin ja sanoin sen lähettiläälle, heti kun sain puhutella häntä kahden kesken: — hän ei ole hunni, vaan germaani, eikä mikään tavallinen mies!"
Priscus nyökäytti myöntelevästi päätään: "Mutta läpitunkematon!"
"Vigilius ei ole, merkillistä kyllä, tällä kertaa valehdellut", vastasi hän minulle. "Attilavaatiilähettilästä, joka on arvoltaan senaattori."
"Mutta mitä varten sinä valitsit juuri minut, jota tosin pidetään luotettavana miehenä?"
"Sen saat tietää aikanaan", vastasi germaani.
"Aivan niin, aikanaan!" toisti syvä ääni ystävysten takaa.
Yllätettyinä kääntyivät molemmat: Ediko seisoi heidän takanaan.
"Kohdakkoin saatte sen tietää. Ja silloin myöskin käsitätte syyn. Siihen saakka — olkaa varovaisia", hän varoitti, "jos haluatte puhella syrjäisen kuulematta. Älkää minua pelätkö, vaan… muita."
Ja hän oli jo menossa mäenrinnettä alas taas, vaunuja vastaan; alhaalla seisoi hänen ratsunsa odottamassa isäntäänsä.
Ennen pitkää hän ratsasti tuon puoliavoimen kantotuolin ohi.
"Ediko, Ediko!" kuului taas kuiskaava ääni tuolista. "Kirottu lonkkasärky, joka ei anna minun istua satulassa, vaan pakottaa tähän laatikkoon. Minun täytyy saada toki puhella sinun kanssasi — vieläpä paljonkin — vain yksi sana."
"Ole vait, höpäkkö", vastasi toinen pysähtymättä. "Molemmat ovat jo muutenkin epäluuloa täynnä. Tahdotko saattaa meidät turmioon? Ja päälle päätteeksi —ennentekoa?"
Kolmas luku.
Vähitellen alkoi pitkä kesäpäivä hämärtää eikä vielä ollut saavuttu yöleiriksi valittuun paikkaan, Theissin pienen sivujoen Driccan poikki vievälle kaalamolle, kun vähän väliä muutamat niistä ratsastajista, jotka usein laajassa kaaressa parveilivat kulkueen läntisen siiven ympärillä, nopeina kuin nuoli karauttivat esiin tuomaan Edikolle lyhyitä tiedonantoja. Samalla he vilkkaasti osoittivat pitkillä keihäillään tai kaikkein kovimmasta puhvelinnahasta tehdyllä lyhytvartisella, monihaaraisella murhaavalla ruoskallaan — joka jousen tai nuolen ohella oli hunnien varsinainen pääase — laskevaa aurinkoa kohti, joka kiekko, aron usvan epäkauniin leveäksi litistämä, vääristetty kuin kuperassa peilissä, katosi keltaisenharmaiden pilvien taa, verenpunaisena, säteettömänä, loistottomana.
Levollisena katsoi Ediko hänen käskyjään vieväin ratsumiesten jälkeen.
Hyvin nuorekas roomalainen ajoi hevosensa lähemmäksi. "Ediko, herra", — aloitti hän arasti, — "isäni Vigilius lähettää minut: hän on huolissaan — noiden ilmoitusten johdosta. Eräs vaunuja vartioivista gooteista sanoi, että tuolta lännestä päin voi iltataivaan korkeammalla kulkevista pilvistä selvästi alempaa erottaa paksuja pölypilviä. Sanoo niiden olevan ratsastajajoukkueen ilmaan nostamia. Isä pelkää… — ei suinkaan rosvoja ole liikkeellä?"
"Attilan valtakunnassa? Ei ole, poika. Rauhoita sitä urhoa! Etkö ole, heti teidän rajanne tälle puolen päästyämme, siellä täällä tien varrella — eikä niinkään harvoin! — huomannut puihin naulittuja luurankoja tahi vielä mätäneviä ruumiita?"
Nuorukainen nyökäytti päätään kauhistuneena: "Olen! Herranne rakastaa sotajoukkojensa teiden koristamista hirvittävään muotoon. Kokonaisia korppiparvia säikäyttää ohiratsastava niistä lentoon. Tuolla, tuon tienmutkan takana, riippui kolme yhdessä. Roomalaisia, kasvoista ja puvusta päättäen."
"Aivan niin! Kaksi rosvoa ja yksi roomalainen vakooja. Minun herrani tietää rikastuttaa ne ansion ja opettaa toiveiden mukaan! Jo teon hetkellä otettiin heidät kiinni, pantiin syytteeseen, todistettiin syyllisiksi, tuomittiin ja teloitettiin."
"Oikeudenkäyttönne on veristä", virkkoi nuorukainen.
"Mutta nopeaa ja oikeamielistä", päätti Ediko. "Sen saat vielä nähdä, poika."
"Mutta — elleivät ole rosvoja, mitä väkeä nuo ovat?"
"Ilta näyttää."
Ja se näytti.
Sillä tuskin Ediko joukkoineen oli kerjennyt kaalamon viereiselle niitylle, josta hevoset paitsi vettä saivat runsaasti tuoretta rehua, kun sillävälin selvään näkyviin tulleesta joukosta, joka lännestä käsin nähtävästi pyrki pohjoiselle tielle, nopeimmat ratsumiehet jo saapuivat paikalle.
Ensin taaskin kerkeitä hunneja ratsain, sitten ylhäisiä roomalaisia, ja samoin heitä seurasi, vaikka vähemmän, raskaasti kuormattuja vaunuja.
Maximinus ja Priscus ratsastivat hiljakseen tulokkaita vastaan.
"Comes Romulus!" huudahti Maximinus hypäten satulasta maahan.
"Ystävä Primutus!" ihmetteli Priscus hänen esimerkkiään seuraten.
Nyt laskeutuivat molemmat puhutellutkin — upeassa roomalaisessa puvussa — hevosenselästä ja nuo neljä miestä pudistivat toistensa käsiä.
"Minä luulin sinun olevan Ravennassa, Romulus", virkkoi Maximinus.
"Ja minä sinun, Primutus, Virunumissasi", lausui Priscus. "Mitä onNoricumin prefektillä täällä tekemistä?"
"Ja minä arvelin teidän molempain olevan Byzantionissa", vastasiComes Romulus, joka näytti Maximinusta vähän nuoremmalta.
"Ja nyt tapaamme toisemme täällä", huokasi Noricumin prefekti, miehekäs soturihahmo, "hunnien arolla."
"Iloista muuten on nähdä vanhoja ystäviä taas…" valitti Maximinus.
"Ja roomalaisia senaattoreja!" arveli Romulus.
"Mutta meidän tapaamisemme…" keskeytti Priscus.
"Ei ole mikään ilo!" lopetti prefekti.
"Se on tuskaa!"
"Sillä me tapaamme toisemme, arvaan minä, samoilla asioilla…"
"Ja samassa häpeässä."
"Keisari Theodosius on teidät lähettänyt Attilan luo…" aprikoiPrimutus.
"Pyytämään rauhaa!" vastasi Maximinus. "Ja teidät keisariValentinianus — —?"
"Kaikki vaatimukset…"
"Myöntämään!" täydensi Priscus.
"Maksamaan mitkä veromäärät tahansa…" valitti prefekti.
"Mitä barbaari vain haluaa…! Noissa vaunuissa tuolla…"
"Laahaatte kuluneen vuoden erää!"
"Rauhakoteidän on solmittava mistä hinnasta hyvänsä?"
"Eikö?" kysyi puhuja.
"Rauha, kunniankin hinnalla", jymisi Primutus tarttuen miekkaansa.
"Se ei ole enää pitkään aikaan ollut luovutettavissa", virkkoi suutuksissaan Priscus.
"Oi Maximinus, Antoniuksen pojanpoika!" valitti Comes.
"Voi Romulus, vandaalien voittaja!" huudahti Patricius.
"Ja me tapaamme toisemme täällä menossa rukoilemaan hunnipäällikköä!" lausui prefekti.
"Barbaarimaisinta kaikista barbaareista!" lisäsi Priscus.
"Minulla on vielä erikoinen tehtävä", aloitti vihoissaan Maximinus uudestaan.
"Niin minullakin", huudahti Romulus.
"Salainen!" nauroi Priscus.
"Ihan salainen!" täydensi Primutus.
"Ellen kaiken kullan ja kaikkien nöyryytyksien hinnalla saa hunnia pidätetyksi, vaan hän taas vetää pelätyn miekkansa tupesta, tulee minun hänelle esittää…"
"Ei kuitenkaan", tiedusti Comes, "että Länsi-Roomaa vastaan on helpompi sotia ja se helpompi ryöstää kuin Byzantion?"
"Se on meidän tärkein tehtävämme", vahvisti puhuja.
"Säästäkää itseltänne se vaiva", huusi prefekti vihan vimmassa."Sillämeidänon Attilalle todistettava, että te sielläByzantionissa olette vielä paljon turvattomammat ja voimattomammat jasitäpaitsi rikkaammat kuin me ravennalaiset!"
"Voi häpeää", voivotteli Patricius.
"Voi surkeutta", valitti ääneensä Comes.
Maximinus pusersi nyrkillään otsaansa, Romulus painoi kättään sydäntään vasten, prefekti ravisti vihaisena päätään, reetori hillityn tuskan valloissa hiljaa voihki. Tämän surullisen keskustelun kestäessä he olivat saapuneet byzantilaisten vaunujen luo; heidän murheensa näkyi selvään heidän ilmeistään ja eleistään.
Eräiden valtavain vaunujen takaa katseli heitä kookas, korkea hahmo. Mies nyökäytti hiljaa kypärin peittämää päätään. "Painaako, roomalaiset, häpeä teidät maahan?" hän kuiskasi gootin kielellä. "Olette sen täysin ansainneet — jo aikoja sitten. — Odottakaa vain! Vielä parempaa tulee!"
Neljäs luku.
Noin pari tuntia myöhemmin istuivat nuo neljä roomalaista ystävystä myötään tuomassaan, väleen pystytettävässä matkateltassa, jokseenkin hauskassa ympäristössä. Nurmilattia oli kallisarvoisilla matoilla paksulti peitetty; kolmikolkkaisen matkateltan huipusta riippui lamppu, levittäen himmeää valoa; palvelevain orjain, jotka olivat kattaneet illallisaterian, oli käsketty poistua; viiniruukkuun, vedellä täytettyyn sekoitusruukkuun ja neljään pikariinsa ulottuivat toverukset itse pehmeillä patjoilla loikoessaan. Ediko itse oli kysynyt, oliko heillä kaikki, mitä tarvitsivat, ja sitten kohteliaasti hyvästeltyään poistunut. Vigilius makasi toisessa teltassa lonkkasärkyä potien; se ja kai myöskin tieto, että hän oli toisista vastenmielinen, pysytti hänet erillään heistä; poika hoiti häntä.
Länsi-Rooman lähettiläät antoivat lyhyen kertomuksen matkastaan.
"Meillä", arveli prefekti, "ei ole paljon mainittavaa. Tiemmehän kulki melkein koko matkan roomalaista aluetta, legioonaimme vanhaa valtamaantietä vaelsimme. Ei vielä ole pitkääkään aikaa siitä, kun saavuimme Attilan alueelle. Mutta heti kun olimme päässeet rajan poikki, jouduimme pieneen seikkailuun."
"Iso parvi hunneja", jatkoi Comes, "ajaa karautti meitä vastaan, käski uhkaavin elkein, heiluttaen hurjasti aseitaan, meitä pysähtymään."
"Heti paikalla ratsasti joukon johtaja meidän molempain luo huitoen paljaalla miekalla silmäimme edessä. 'Attila on suutuksissaan', hän huusi meille latinaksi. 'Hän puhuu palvelijansa suun kautta: hän ei tahdo enää nähdä ketään Valentinianuksen lähettilästä. Sitävastoin on teidän luovutettava mukananne tuodut lahjat ja aarteet. Tänne ne! Tahi — minä hakkaan teidät maahan siihen paikkaan.' Ja hän veti miekkansa.
"Silmääkään räpäyttämättä", kehaisi Romulus, "katsoi prefekti häntä silmiin ja lausui: 'Nämä lahjat saa Attila ainoastaan minun kädestäni lahjana — sinun käsistäsi pelkkänä ryöstösaaliina; tee nyt, niinkuin haluat, barbaari'."
"Hyvä, roomalainen!" huudahti tämä antaen aseensa painua. "Kestit kokeen reippaasti. Minä ilmoitan siitä herralleni."
"Ja heti senjälkeen näimme hänen virkulla hevosellaan taas ajaa karauttavan tiehensä — itäänpäin. Samaan menoon tuli sitten vastaamme toisia hunneja, joilla oli tehtävänään saattaa meidät Attilan luo. Siinä kaikki, mitä meillä on kerrottavaa."
"Mutta te —, teidän laitanne on toisin. Olette jo kauan aikaa matkanneet hunnien valtakunnassa. Kerro, reetori. Mutta ennen sitä sekoita, ole hyvä, vielä — tässä pikarini. — Miten teidän on käynyt?"
"Sangen vaihtelevasti", vastasi Priscus, antoi ystävälleen maljan täytettynä takaisin ja alkoi puhua: "Kahdessakymmenessä päivässä pääsimme vasta Sardicaan, joka kuitenkin on vain kolmentoista päivämatkan päässä Byzantionista — niin raskaasti painaa kulta ja häpeä, jota kymmenen kuormavaunullista kuljetamme hunneille."
"Siellä Sardicassa", jatkoi Maximinus, — "hunnit ovat sen puoleksi polttaneet — kutsuimme Edikon ja muut saattajamme vieraisille illalliskemuihin."
"Mutta voi", valitti reetori, "naudat ja oinaat, joita vieraillemme tarjosimme, meidän täytyi ensin ottaa heiltä lahjaksi. Vain valmistuksen toimittivat meidän kokkimme."
"Pöydässä syntyi riitaa. Vigilius — hän oli kai juonut minun vanhaa lucanialaista viiniäni liikaa —"
"Tai se oli teeskentelyä!" arveli Priscus.
"Ylisti Theodosiusta kuin jumalaa Attilaan verrattuna, tämä kun oli kuitenkin vain ihminen."
"Lopuksi täytyi Maximinuksen lepyttää kiihtyneitä hunneja — eiEdikoa, joka pysyi vaiti! — lahjoittamalla heille seriläisiävaatteita ja intialaisia jalokiviä. Jumala Theodosius maksaa sinulle,Patricius, paljon enemmän kuin minkä arvoinen hän on."
"Sitten saavuimme Naissukseen."
"Se on: siihen paikkaan", korjasi reetori, "missä Naissus aikoinaan oli. Hunnit ovat tasoittaneet sen maan tasalle."
"Paikkakunta oli tyhjä. Basilikain raunioissa istua kyykötteli pari haavoittunutta tai sairasta, rukoillen pyhimyksiltä leipää ja pelastusta tai kuolemaa, mikä, tuloksista päättäen, näytti olevan pienempi ihme kuin noiden toisten saanti; sillä sangen monta ruumista virui maassa hujan hajan."
"Me vaivaiset jaoimme viimeiset leipävaramme näille epätoivoisille."
"Ja matkustimme edelleen."
"Aution maan halki!"
"Poikkesimme valtamaantieltä pois."
"Sillä siellä ei voinut hengittää!"
"Minkä vuoksi?" kysyi Comes.
"Ruumiiden tähden."
"Monien tuhansien hautaamatta mätäneväin ruumiiden tähden!"
"Taistelussa tai pakomatkalla hunnien surmaamain!"
"Naissuksen vuorilta tulimme sitten kiertotietä Tonavan varrelle."
"Hunnit keräsivät kokoon asukkaita, jotka kuljettivat meidät ruuhilla joen poikki."
"Minun pisti silmääni näiden barbaaristen aluksien suuri, epälukuinen määrä —"
"Leveiden aarrevaunujemme kuljettamista varten sidottiin kaksi tai kolme rinnakkain."
"Kysyttyämme, mitä varten sellainen paljous veneitä oli kerätty kokoon, vastasivat hunnit, että Attila aikoo hetimiten tulla tänne suurelle metsästysretkelle."
"Minä aavistan!" arveli prefekti. "Ja otus…"
"Olemme me roomalaiset."
"Me matkasimme nyt Tonavan vasenta rantaa noin seitsemänkymmentä stadionia. Aioimme sitten muutamana iltana majoittua telttoinemme eräälle kunnaalle."
"Olimme jo asettuneet yötiloillemme kunnaan laelle, kun muualta ei ollut kuivia lepopaikkoja löydettävissä — alhaalla joen puolella oli maaperä soista —"
"Mukana tuodut teltat oli jo pantu pystyyn, hevoset riisuttu vaunujen edestä ja tuli tehty ilta-aterian valmistamista varten —"
"Silloin ajaa karautti esiin hunneja — Ediko oli päiviä aikaisemmin matkustanut edeltäpäin meille ilmoittamattoman asian toimittamista varten — ja pakottivat meidät vihaisesti sättien lähtemään uudestaan liikkeelle ja kunnaan juurelle leiriytymään…"
"Minkätähden?" tiedusti Romulus.
"He huusivat, että itse Attilakin rakensi leirinsä laaksoon… — tosin jo monta yötä sitten alempana joen varrella — mutta on sopimatonta…"
"Mikä sitten?" vihoitteli prefekti.
"Että meidän jalkamme ovat nyt korkeammalla sitä paikkaa, jossa kaikkivaltiaan pää on levännyt. Ja tosiaan: kaikki vastaväitteemme olivat turhat."
"Meidän täytyi uudestaan lähteä liikkeelle ja vaihtaa hyvä majapaikka varsin huonoon!"
"Kuitenkin oli Attila lähettänyt meille ruoaksi jokikaloja, äsken pyydystettyjä, ja monta nautaa."
Viides luku.
"Näiden lehmänvarkaiden ylimielisyys", jyrisi reetori, "on sanomaton ja sietämätön! Muutama vuosi sitten saatoin samanlaista surkeuslähetystöä Byzantionista hunnien tykö. Heti Marguksen takana tapasimme Attilan meitä vastaanottamaan panemat lähettiläät. Nämä liasta kankeat miehet kieltäytyivät tervehtimästä meitä ja keskustelemasta kanssamme teltoissa. 'Hunni neuvottelee vain kuusijalkaisena', he sanottivat meille. Me emme ymmärtäneet tätä kentaurimaisesti ajateltua arvoitusta ennenkuin näimme. He eivät laskeutuneet maahan. Eivät millään muotoa! Yksikantaan sanoivat neuvottelevansa vain hevosenselästä, satulassa! Mutta meidän oli mahdotonta keskustella seisten, jalkaisin, heihin nöyrästi ylös katsellen. Ei siis ollut muuta neuvoa — hunnien ilmeissä kun ei näkynyt värähdystäkään, esitimmepä mitä tahansa — kuin nousta jälleen satulaan; ja niin keskustelivat sitten keisarilliset lähettiläät, roomalaiset miehet, konsularit hunnien kanssa hevosenselästä, ikäänkuin olisivat kuuluneet toiseen joukkueeseen tätä roistoväkeä!"
"Tulos oli yhtä nöyryyttävä kuin muotokin: me lupasimme luovuttaa kaikki turviimme paenneet — niiden joukossa oli kaksi Attilalle vihamielisen suvun kuninkaanpoikaa, Attaka ja Mamo — heti paikalla hänen lähettinsä ristiinnaulituttivat heidät meidän silmäimme edessä! — lupasimme olla solmeamatta Attilaa kohtaan vihamielisten kansanheimojen kanssa mitään sopimuksia, lupasimme vuosiveroa — Rooman keisari maksamassa hunnilaispäällikölle! — seitsemänsataa naulaa kultaa siihenastisten kolmensadan viidenkymmenen asemesta. He vaativat meitä vannomaan keisarin hengen kautta ristin ja evankeliumien nimessä nämä sopimukset pyhänä pidettäväksi, samalla kuin he teurastivat hevosen, viilsivät siltä vatsan auki, työnsivät paljaat käsivartensa kyynärpäätä myöten sen sisuksiin ja sitten ojensivat punaiset, höyryävät kätensä ilmaan valaksi, kunnes niistä veri oli kuivunut."
"Sellaisten susimaisten elukkain kanssa meidän täytyy tapella ja tehdä sopimuksia!" virkkoi prefekti suutuksissaan.
"Kerrohan edelleen, Patricius, tästä nykyisestä matkastasi", kehoittiRomulus.
"Samoinkuin Tonavan", jatkoi Maximinus, "pääsimme Tigaksen ja Tiphisaksen poikki: ruuhilla, jotka hunnit sitten kuormasivat vaunuihin — tai myöskin useampain yhteenkytkettyjen ratsujen selkään — ja katkaisivat sillä tavoin maataipaleen, kunnes he toisen veden äärellä niitä tarvitsevat taas."
"Hunnilaisten saattajaimme käskystä", täydensi Priscus kertomusta, "jotka lähettivät kaikkialle noita tuulennopeita ratsastajiaan, täytyi kaukaisten kylien ja erämaatalojen asukkaiden tuoda meille elintarpeita. Sikäläisillä talonpoikaparoilla on vehnän tai viljan asemesta ainoastaan hirssiä, viinin sijasta vain mettä, villimehiläisten hunajasta valmistettua, ja erikoisen vaahtoavaa juomaa, jonka he antavat käydä puolimädänneestä ohrasta ja jota nimittävät 'kamukseksi'."
"Seuraavana yönä kävi meidän huonosti. Leiriydyimme pitkän päivänmatkan taivallettuamme lähelle erästä kalalammikkoa, josta aioimme saada vettä hevosille ja itsellemme. Mutta tuskin olimme panneet telttamme pystyyn, kun puhkesi ankara ukonilma salamoiden, jyristen, rankkasateen langetessa maahan ja rajun pyörremyrskyn riehuessa. Se kohotti telttamme paikoiltaan ja sen ympärille puretut kapineemme, kiidätti sitä ilmassa ja nakkasi sen lammikkoon. Kauhistuneina jouduimme erilleen toisistamme ja pilkko pimeässä, likomärkinä sateesta, tuulen pieksäminä, lammikon lietteiselle rannalle. Huutomme kuultuaan riensivät likimajan kalastajat ja talonpojat hätään, ja kun juuri silloin sade taukosi, saivat he vihdoin pitkät, ytimelliset ruokoputket, joita he käyttävät soihtuinaan, syttymään ja palamaan ja niiden valossa rämeestä korjatuksi osan myrskyn sieppaamista matkatavaroistamme viheliäisiin savimajoihinsa, joissa kaikkialla lähistössä puuttuvain puiden asemesta kuivia ruokoja täytyy käyttää lämmittämiseenkin."
"Seuraavana päivänä sitävastoin", jatkoi Priscus, "jouduimme sitä parempaan korjuuseen. Rupesi näkymään kylä, jonka Bledan leski omistaa."
"Kuka hän on?"
"Bleda oli Attilan varhain kuollut veli ja hallitsijakumppani."
"Sitä emme kuitenkaan saaneet lähestyä: Attila on kieltänyt häntä puhuttelemasta ketään miestä."
"Tietää kai minkätähden!" arveli Priscus kuivasti.
"Mutta leski kutsui meidät kuitenkin erääseen taloonsa, lähetti meille kosolti ja hyvää ravintoa ja — hunnilaisen vieraanvaraisuustavan mukaisesti — kauniita orjattaria."
"Ruoat nautimme mielihyvällä, kiittäen kieltäydyimme elävistä lahjoista ja lähetimme ruhtinattarelle vastalahjaksi kolme hopeista kulhoa, punaisia villapeitteitä, intialaista pippuria, taateleja, byzantilaisia leivoksia ja muita herkkupaloja, joita naiset mielellään napertelevat, toivotimme hänelle taivaan siunausta hänen kestiystävyydestään ja kuljimme eteenpäin. Kerran meidän täytyi jättää hyvä ja suorin valtatie ja poiketa kurjalle, rapakkoiselle nummitielle, ainoastaan sen takia, että edellistä käyttivät kukistetun kansan lähettiläät. — Luulen, että heitä nimitetään gepideiksi ja ovat germaaneja."
"Aivan niin, goottien suurta ryhmää", selitti Priscus. "Kun me teimme vastaväitteitä, arvelivat hunnit olkapäitään kohauttaen: 'Jos teidän keisarinne alistuu, silloin saakoot hänen lähettiläänsäkin kunniaa!' Se tapahtui seitsemän päivää sitten. Sen jälkeen ei meille ole enää sattunut mitään mainitsemisen arvoista."
"Ja mikä teidät tuo Ravennasta ja länsivaltakunnasta Attilan luo?" kysyi Patricius.
"Vanha surkeus", vastasi Romulus. "Alinomaa vaihtelevassa muodossa! Hän tuntee meidän heikkoutemme ja tuntee oman voimansa. Hän ei väsy käyttämään voimaansa väärin meitä vastaan, imeäkseen meidät kuiviin, nöyryyttääkseen, kiduttaakseen."
"Mitään tilaisuutta hän ei päästä käsistään", jatkoi Noricumin prefekti. "Mikään tilaisuus ei ole hänestä liian vähäpätöinen."
"Tällä kertaa on kysymyksessä pari vaivaista kultakulhoa, joiden takia kahden ylhäisen roomalaisen, toinen on Comes ja toinen Noricumin prefekti, on täytynyt lähteä näille aroille ja tähän häpeään."
"Muudan roomalainen, Constantius, Attilan alamainen, oli hunnien piirittäessä Sirmiumia saanut kaupungin piispalta kultaisen kirkkoastiaston ostaakseen sillä piispan ja muita porvareita, jos kaupunki kukistuisi, vapaaksi vankeudesta."
"Kaupunki kukistui. Mutta roomalainen rikkoi lupauksensa, vei kulhot Roomaan ja panttasi ne siellä Sylvanus-nimiselle rikkaalle rahanvaihtajalle."
"Liian rohkeasti palasi Constantius takaisin Attilan luo. Hunni sai kuulla hänen metkuistaan, ristiinnaulitsi hänet ja vaatii nyt —"
"Sylvanuksen luovuttamista, joka muka on varastanut nuo Sirmiumin voitonsaaliiseen kuuluvat astiat tai ainakin jättänyt antamatta niitä hänelle."
"Miten saatamme luovuttaa syyttömän miehen?"
"Mutta Attila uhkaa sodalla, jos kieltäydymme."
"Hän voisi yhtä hyvin uhata sodalla senvuoksi, että keisarin nenä ei miellytä häntä", arveli Priscus.
"Ja meidän täytyy nyt rukoilla barbaaria ja nöyryydellä lepyttää ja antimilla lahjoa, kunnes hän meidät päästää tuosta häpeästä."
"Kulkekaamme siis", huokasi Maximinus, — "ei paljon muunkaanlainen tunnu tehtävämme olevan — yhdessä tätä häpeän tietä."
"Niin! Mutta huolimatta runoilijan sanasta ei ole mikäänlohdutus, ettätässäonnettomuudessa on tovereita."
"Ravenna ja Byzantion samaan häpeään upotettuina!"
"Lamppu on sammumaisillaan. Käykäämme nukkumaan", kehoitti Priscus, "etsiäksemme unohdusta ja Rooman suuruutta — unesta."
Kuudes luku.
Kolme päivänmatkaa taivallettuaan saapuivat yhtyneet lähetystöt Attilan olinpaikoille tai pääleiriin, joita hunnit ylistivät maailman ihanimmiksi asuinsijoiksi.
Laaja asutus, käsittäen lukuisan määrän erikokoisia puutaloja, ylitti kyläkunnan mitan: se oli verrattavissa kaupunkiin, vain vallitus puuttui.
Nämä tasakattoiset puutalot, joiden molempain huonekertain ympäri kulki ulkoneva käytävä, oli rakennettu niin kauas toisistaan, että jos mies olisi yrittänyt hypätä toisesta toiseen, ei hän tuskin koskaan olisi päässyt hengissä perille.
Jo kaukaa saattoi noiden monien teittäin ja puumajain joukosta erottaa Attilan talon; sillä ikäänkuin mehiläispesän ympärillä kihisi ja kuhisi siinä lukemattomia hunneja ratsain ja jalan: heille merkitsi autuutta kaikkivaltiaan talon pelkkä näkeminenkin!
Edikon raivattua muukalaisille tien alinomaan aaltoilevan väenpaljouden läpi he tulivat ensimmäiselle "vartioketjulle"; sillä yksitoista yhä ahtaampaa kehää, satain hunni-, germaani-, sarmaattisoturien muodostamaa, ympäröi tuota niin ikään kehänmuotoista rakennusta. Soturit seisoivat niin lähekkäin, että kun he ojensivat keihäänsä, tapasivat ne toisiinsa; ei lumikkokaan olisi päässyt huomaamatta heidän välistään livahtamaan.
Talo oli rakennettu hirsistä ja laudoista, jotka ihmeellisen hienoiksi siloitettuina välkkyivät kirkkaasti; sitä ympäröi miehenkorkuinen pyöreä aita, sekin aivan siloitetuista lankuista pystytetty, ei suojaksi, vaan koristukseksi. Sen ovien päällä lepatti kirjavia, keltaisia lippuja; myös tämä viimeinen kehä oli tarkkaan vartijain miehittämä.
Talon länsi- ja itäpäässä kohosi sievätekoiset useampikerroksiset puutornit. Hohtavan valkea koivupuu erosi aron räikeässä auringonpaisteessa häikäisevänä helakanpunaisen ja -sinisen kirjavasta maalauksesta, joka muodostaen erittäin säännöllisiä barbaarisia ja fantastisia kuvioita vuorotteli ihmisen, ratsujen, susien, lohikäärmeiden ja käärmeiden kuvina.
Koko laajaa rakennusta ympäröi puoliavoimet pylvästöt, sellaiset, että pyöreiden kivipylväiden asemesta kattoa kannattivat neliskulmaiset puupilarit, jotka olivat huolellisesti veistetyt, hienosti siloitetut, kaavinraudalla kaavitut ja kirjavin värein runsaasti eikä ilman eräänlaista naiivia aistia maalatut.
Lähin talo oli Khelkhalin, Attilan isältään saaman iäkkään luottamusmiehen ja uskotun. Hallitsijan kartanon jälkeen se näytti upeimmalta, oli kuitenkin vailla kaikkea koristelua ja noiden kulmatornien luomaa kunnianarvoisuutta; sekin oli yksinomaan puusta rakennettu: seutu — niittyä, kangasta ja aroa ylt'ympäriinsä — ei tarjonnut hirsiä eikä kiviä, vaan kaikki puuaine oli kuljetettava kaukaa. Ainoa kivitalo koko asutuksessa oli suuri kylpylaitos, jonka tuo kaikkivaltias hallitsija oli lukemattomista vaimoistaan erään — kauniin arlesilaisen roomattaren — toiveen täyttääkseen antanut Sirmiumista vangiksi joutuneen kreikkalaisen rakennusmestarin rakentaa kreikkalaisen esikuvan mukaan punaisesta marmorista; tuhannet orjat olivat saaneet vuosikausia laahata siihen tarvittavia kivimöhkäleitä.
Lähellä vieraskartanoa ja sitä sen yhteyteen rakennettua taloa, jossa Attila vietti yönsä, oli lukuisa joukko muita, nimittäin hänen vaimojensa makuuhuoneet; ne oli salvettu leikkauksilla koristetuista ja sirosti saumatuista laudoista tai myös neliskulmaisista, huolellisesti veistetyistä pystypylväistä, jotka oli toisiinsa yhdistetty sarjalla sievästi kohoavia kirjavaksi maalattuja rimaristikkojen muodostamia puoliympyränkaaria. Kutakin pylvästä somistivat eriväriset, suunnilleen kämmenen levyiset puurenkaat, jotka alhaalta ylöspäin kaveten nousivat aina huippuun asti, jättäen väliinsä aina kämmenen levyisen alan valkoista hirttä näkyviin.
Niin mestarillisesti oli kaikissa näissä puusalvoksissa siloinen lauta lautaan liitetty, että mitä tarkimminkin katsoen vain vaivoin saattoi erottaa liitoskohdan.
Lähettiläät olivat, toivoneet pääsevänsä hallitsijan puheille vielä tulopäivänään — he olivat saapuneet varhaisena aamuhetkenä.
Mutta he saivat kuulla, että Attila oli juuri lähtenyt ratsain leiristä Tonavan varrella sijaitseville rämeille metsästämään visenttejä ja metsähärkiä. Tosin hänelle oli ilmoitettu lähettiläiden tulosta, mutta viskautuen satuloimattoman hevosen selkään hän oli vastannut vain: "Keisarit voivat odottaa, minun metsästyshaluni ei."