Iikka Penttinen kulki kuin tulisilla hiilillä.
Hän oli kiukkuinen kuin pilalle ärsytetty pihakoira. Ilman mitään näkyvää syytä hän voi yht'äkkiä ruveta rähisemään miehille, vaikka nämä panivat parastaan jokiuoman puhdistustyössä, mikä suoritettiin Iikan valvonnan alaisena. Välistä hän taas unohti kiukuttelun ja jäi pitkäksi aikaa katselemaan jokiväylän suuntaa alaspäin, aivankuin siellä olisi ollut hyvin ihmeellinen nähtävyys. Silloin hän ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta, seisoi vain puomilla keksinsä varteen nojaten ja tuijotteli sinne salaperäiseltä näyttävän kuusikkokorven uumeniin.
Miehet arvasivat, mikä Iikka Penttistä vaivasi, he tiesivät polttavan uteliaisuuden häntä kiduttavan. Oli vähitellen tultu niin lähelle Soimijokea, että arviolta oli sinne matkaa jälellä enää viisi-kuusi virstaa. Se se Iikan teki rauhattomaksi, hän halusi tietää, millä kannalla asiat siellä perillä olivat.
Vähitellen tarttui Iikka Penttisen tiedonjano kaikkiin muihinkin. Se alkoi kiusata Aatu Lappalaista ja Mikko Sormusta, jotka olivat ylempänä uittotyötä johtamassa, ja lopulta se kiusasi koko miehistöä. Jo ryssäläinen kokkikin menetti mielensä tasapainon, äyski ponttuulla rottapojilleen ja kolhaisi välistä kapustalla Nallea, kun tämä meni uteliaana nuuskimaan, mitä padassa kiehua porisi päivälliseksi.
Ali Martikainen yksin pysyi ennallaan. Hän liikkui ja komenteli jokivarrella, aivan kuin ei olisi edes muistanut Soimijoen olemassaoloa. Niin kallionluja oli hänen varmuutensa, että se suorastaan harmitti Iikka Penttistä.
Hän kyllä koetti johdatella mieleensä taannoista keskusteluaan Ali Martikaisen kanssa, sitä hetkeä, jolloin hänkin Ali Martikaisen varmuuden lumoamana oli ollut näkevinhän heidän joutuvan ensimäisinä Soimijoelle. Tuo näky alkoi kuitenkin tuntua Iikasta yhä epätodenmukaisemmalta, suorastaan harhakuvitelmalta, ja hän kyseli monasti itseltään, kuinka hän oli voinut olla niin lapsellinen, että edes silmänräpäyksen oli sitä uskonut. Mahdotontahan se oli, päinvastoin tuli hän yhä lujemmin vakuutetuksi, että Soimijoki heidän kohdallaan oli jo vallattu ja he tekivät aivan turhaa työtä rähmiessään yötä päivää muka sinne ennättääkseen.
Näin ajatteli Iikka, mutta yhtäkaikki olisi ollut hyvä nähdä asianlaita omilla silmillään ja päästä kerrassaan vapaaksi kiduttavasta epätietoisuudesta, joka alkoi tuntua suorastaan painajaiselta. Monta kertaa oli Iikka jo aikonut pyytää Ali Martikaisen suostumusta tiedusteluretken varustamiseen. Tekosyyksi hän oli miettinyt jokiväylän puhdistamisen lopputaipaleelta. Sen työn kiireellisyydestä voitiin kyllä olla eri mieltä, mutta joka tapauksessa se oli pätevä tekosyy, ja Iikka uskotteli itselleen voivansa sitä aivan kumoamattomilla perusteilla puolustaa.
Mutta ehdotuksensa tekoon ei hänellä ollut rohkeutta. Kun hän siinä tarkotuksessa ohjasi askeleensa Ali Martikaisen lähettyville ja aikoi ottaa asian puheeksi, niin ei puhumisesta tullut mitään. Sanat kuoleutuivat hänen huulilleen, Ali Martikaisen välinpitämätön varmuus teki hänet araksi kuin pahanteosta kiinni saadun rippikoulupojan.
Lopulta Iikka alkoi jo halveksia itseään ja ajatteli, että olisi viisainta ripustautua kuusen oksaan roikkumaan tai pukea hameet ylleen, kun ei miehessä kerran ollut sisua sen vertaa, että olisi toisen miehen silmänluonnin kestänyt ja kyennyt tälle puhumaan suunsa puhtaaksi.
Jonkun verran huojennusta tuotti Iikalle se, että hän alkoi huomata miestensä väylän puhdistustyössä aivan kuin varastautumalla rupeavan eteenpäin rientämään. Ali Martikaisen määräys oli, että väylää piti raivata ja uittopuomeja laittaa vain sikäli kuin etujoukko välttämättä tarvitsi, ei askeltakaan enempää. Miehet kuitenkin raatoivat ihan vihanväellä, ja seurauksena siitä oli, että puomittajakunta lopulta kokonaan irtautui muusta joukosta ja painui korven sisään kuulumattomiin.
Kun Ali Martikainen sen huomasi, virkahti hän kerran ohimennessään Iikalle puolittain hyväntahtoisesti, puolittain ivallisesti naurahdellen:
— Sinullapa näyttää olevan tulinen kiire. Taisit tulla jo uteliaaksi ja haluat nähdä, vieläkö Soimijoki on paikallaan vai joko kutsumaton pitkäkynsi on sen tyyten mukanaan vienyt.
Iikka puolustautui sillä, ettei hän ollut miehiään yhtään hoputtanut, oma halu niitä näkyi alaspäin vetävän. Samalla hän kuitenkin lisäsi, ihan kuin asia nyt olisi ensi kerran hänen mieleensä juolahtanut, ettei olisi haitaksi, vaikkapa osa miehistöstä lähetettäisiinkin etukäteen lopputaivalta puhdistamaan.
— Mitä varten se etukäteen pitäisi puhdistaa? tiedusteli Ali Martikainen kuivasti. — Eihän siinä ole mitään järkeä, jollemme kykene puitamme yhtä nopeasti eteenpäin kulottamaan. Jos viemme puomit Soimijoelle asti, niin luuletko sen antavan meille oikeutta väylän valtaamiseen?
Siinä sitä oltiin! Iikka Penttisen täytyi nolona myöntää, että Ali Martikainen oli aivan oikeassa. Eihän väylän valtaaminen sillä tavoin ollut laillinen.
Hänen teki kuitenkin mieli lisätä, että väylä luultavasti olikin jo aikoja vallattu, jos siitä kerran oli kysymys. Ei hän sentään sitä lisännyt, pyörähti vain kantapäillään ja läksi kiukusta kiehuen kävellä viuhtomaan puomeja pitkin alaspäin.
Saman päivän iltana Iikka huomasi ihmeekseen Ali Martikaisen tulevan uudelleen puomeja pitkin kävellen luoksensa. Tämän tästä hän kävelyssään pysähtyi ja tarkasteli jokivarsia näköjään hyvin uteliaana.
Iikka muisti Ali Martikaisen kerran hankikelillä pikimmältään käväisseen täällä alhaalla asti, ja nyt iski hänelle mieleen, että Ali Martikainen varmasti lueskeli rannan puista joitakin silloin jättämiään merkkejä, jotka saattoivat olla hyvin tähdellisiä, vaikk'ei Iikka itse rannoissa mitään erikoista voinut huomata.
Lopulta näytti Ali Martikainen löytäneen haettavansa; hän lopetti tarkastelun ja viittasi Iikka Penttisen luokseen.
Sydän läpättäen ja kummat odotukset mielessä risteillen läksi Iikka rientämään minkä jaloista lähti. Ali Martikainen odotti häntä keksinsä varteen nojaten näköjään ihan välinpitämättömänä.
— Iltahuudon jälkeen voit lähteä, lausui hän kuin olisi eilispäivän ilmasta puhunut. — Voit varustaa kaksi venekuntaa mukaasi. Mikäli keväällä hankikelillä käydessäni huomasin, on siellä lähempänä Soimijokea pari sahia, joista pahimmat kivet pitäisi pois raivata. Ottakaa sauvoimia ja muita työkaluja siltä varalta.
Oli kuin kymmenleiviskäinen kivi olisi pudonnut Iikan sydämeltä. Hän oli niin hämmästynyt, ettei saanut sanaa suustaan, mutta hänen sisällään kajahti hurja riemuhuuto:
— Siis lopultakin!
Suuren vaikutuksen teki tieto Ali Martikaisen määräyksestä muuallakin jokivarrella. Se yllätti kaikki riemastuttavana kuin läheinen valonvälähdys öisessä lumipyryssä harhailevat matkamiehet. Nopeasti se tieto levisi kauas jälkipäähän saakka, kiihtyneinä sitä mies miehestä toistettiin, aivan kuin Soimijoki olisi ollut jo heidän käsissään.
Ties minkä lumouksen voimalla palasi taas nääntyneihin mieliin yhdellä iskulla horjumaton luottamus Ali Martikaisen onnentähteen. Se mies oli viikon toisensa perästä kulettanut heitä sellaisten vastuksien läpi, jommoisia ei vielä kenenkään toisen urakoitsijan tielle ollut sattunut, oli kulottanut horjumatta, koskaan epäröimättä, koskaan itse levähtämättä ja oli yliluonnollisella tarmollaan pakottanut heidätkin kestämään. Ja nyt se mies antoi määräyksen loppuväylän puhdistamisesta, antoi voitonvarmana.
Oli selvää, että hän myös voittaisi, ei kannattanut sitä yhtään epäröidä.
Tähän tapaan miehet innostuneina keskenään juttelivat, ja hämmästyttävällä vauhdilla alkoivat isot honkatukit tehdä taivalta ahtaassa, sokkeloisessa uittoväylässä. Miesten keksit iskivät kuin pilvistä syöksyvän kotkan kynnet niiden kyrmyisiin niskoihin, raastoivat niitä säälimättömin tempauksin eteenpäin. Jopa oikein lauluksi pistettiin työnteon jouduttamiseksi.
Ei ollutkaan tätä ennen laulu työmaalla kajahdellut, vaikka joukossa oli oikein »lukkarin» nimeä kantava esilaulaja, vanha Matti Nevalainen. Kymmeniä vuosia oli hän sekä Suomen että Aunuksen puolella savotoissa kulkenut, ja jokaiselle työmaalle hän oli tervetullut laulumestariksi ja puoskariksi. Sitä varten oli Ali Martikainenkin hänet mukaansa pestannut, mutta ei ollut Mattia tähän päivään asti laulattanut.
Oli vain vastannut miesten houkutuksiin, että paikkansa se laululla piti olla; piti olla oikea luojan luoma tukkijoki, jos mieli laulun luistaa. Tämä joki ei ollut luojan luoma, saattoi olla itsensä vihtahousun tekoa koko lätäkkö, eikä ainakaan hän aikonut sen rantoja laulullansa ilahuttaa.
Niin oli Matti Nevalainen vihotellut, mutta nyt hän unohti kaunansa ja alotti laulun. Pian yhtyi siihen koko jälkipää, ja iltahuudon joutuessa vedettiin laulua pitkin jokivartta, vedettiin niin että korpi kajahteli.
Iltahuudon jälkeen Iikka Penttinen läksi venekuntineen. Kadehtien jälellejääneet heidän peräänsä katselivat, kun heidän veneensä katosivat korven sisään painuvaa jokiuomaa pitkin.
Aluksi eivät Iikan huomiot mitään lohdullisia olleet; jokiuoma jatkui puolisen virstaa entisen laisena, mutkikkaana ja sokeana kuin hylyksi jätetty veden peittämä mutahauta. Vain hyvin työläästi siinä voi veneillä kulkea; veteen kallistuneiden lenkokuusten oksat tarttuivat airoihin, ja aina vähän päästä vene takertui vedenalaisiin murtoihin, niin että sai sitä hyvän aikaa heilutella ja nykiä, ennenkuin taas liikkeelle päästiin.
Mutta sitten tapahtui äkillinen muutos. Uoma alkoi mennä suoraan länteen, missä päin Soimijoen piti olla, rannat vetäytyivät kauemmaksi toisistaan, ja mikä parasta, virta alkoi aivan huomattavasti vetää. Ihastuneina tervehtivät miehet joen parantumista, ja samalla alettiin ihmetellä Ali Martikaisen verratonta muistia ja tarkkaa silmää. Hankikelillä hän oli hätäisen tarkastusmatkansa tänne asti tehnyt, mutta olipas mies jo silloin haistanut, millä kohdalla voi oikean rehellisen tukinlaskun alottaa.
Kun taivalta oli tehty arviolta pari virstaa, tuli ensimäinen sahi. Tarkastettiin se häthätää ja huomattiin sen näin korkean veden aikana vaativan verrattain vähän puhdistamista. Iikka jätti toisen venekunnan sahille työhön ja jatkoi toisen kera matkaansa eteenpäin.
Virta parantui yhtenään, ja rannat kohosivat oikeiksi kuivapintaisiksi pengermiksi, joille korpi kuusten sekaan sinne tänne alkoi ilmestyä oikein lakkalatvoja honkia. Ei tarvinnut enää kuin vähän airoilla autella, virta kiidätti venettä hyvää kyytiä eteenpäin.
Huolettomina airojansa lepuutellen miehet laulelivat, mutta Iikka Penttinen alkoi jo oudostella, missä se toinen Ali Martikaisen keväällä merkitsemä sahi oli. Hänen arvelunsa mukaan sen olisi pitänyt jo joutua, vai olisiko käynyt niin, että Ali Martikainen olisi paksun lumen peittämää jokiuomaa tarkastellessaan erehtynyt…
Mutta ei ollut Ali Martikainen erehtynyt, siinä tuli jo sahi vastaan. Se oli vielä vähäpätöisempi kuin edellinen, vain muutamia kiviä siinä oli syvällä veden alla, ja ne saivat virran käymään heikoissa häränsilmissä. Oli suoranainen ihme, miten sen talvella oli voinut huomata.
Ei malttanut Iikka Penttinen jäädä sahille työhön, hän tahtoi ensin saada varman vastauksen siihen kysymykseen, joka jo viikkomääriä oli kaikkien mielenpohjalla kytenyt. Hän tahtoi nähdä, millä kannalla asiat olivat Soimijoella.
Sahin alapuolella levisi joki huomattavasti. Samalla loppui virta melkein kokonaan, joki muuttui tyyneksi suvannoksi. Sen toisella rannalla kasvoi kaislikkoa, jossa sorsaparvi kurnutti yksitoikkoista iltasäveltään. Venettä säikähtäen linnut läksivät lentoon alaspäin.
Virran loppuminen ja muut merkit viittasivat siihen, että oltiin lähellä joensuuta. Tavaton jännitys valtasi kaikki veneessä-olijat. Iikka hoputti miehiä soutamaan kovemmin, mutta samalla airoillaan kolistelematta, ja alkoi kiihtyneenä kuulostella, eikö edestäpäin rupeaisi erottamaan ihmisääniä. Hänen sydämensä melkein lakkasi sykkimästä, eikä hän siinä jännityksessään ensinkään huomannut, kun äkkiä rantojen kuusikko päättyi ja hänen eteensä aukesi leveä, juhlallinen vesiväylä.
Soimijoki!
Miehet olivat kuin puusta pudonneet, he eivät olleet uskoa silmiään.
Joella vallitsi erämaan öinen rauha. Usva liukui verkkaan yötuulen ajelemana pitkin vedenpintaa, ja usvan läpi häämötti vastapäiseltä rannalta parvi joutsenia, jotka siellä rannan tuuhean kuusikon alla hiljakseen uiskentelivat. Ei ainoatakaan ihmisääntä kuulunut, ei ainutta tukkia näkynyt.
Miten se voi olla mahdollista? Niin, se oli Iikan mielestä suorastaan käsittämätöntä, satua.
Äkkiä iski hänen päähänsä ajatus, että jospa ovat jo menneet ohi. Hätäisesti ryhtyi hän tarkastelemaan rantoja, näkyikö puissa tukinlaskun merkkejä, kytkimien jälkiä ja hakattujen närevitsojen kantoja.
Niitä olikin runsaasti, mutta vanhempia, ei senkesäisiä.
— Neitsykäinen on tämä puro vielä tämän kesän lukuuni vahvisti tarkastuksen tuloksen Aapeli Miettinen, vanha kokenut tukkilainen, joka oli noussut veneestä rannalle ja nuuski siellä pitkän aikaa metsikköä.
— Eikö näy edes minkäänlaisia oksanmurtumia tai muuta semmoista? tiedusteli Iikka veneensä perästä.
— Ei vähintäkään, ihmisjalka ei ole näitä rantoja tänä kesänä tallannut.
Uskoa se siis piti, niin mahdottomalta kuin se likasta tuntuikin. He olivat tosiaan pääsemässä ensimäisinä Soimijoelle. Jospa ne toiset eivät vain viime tingassa joutuisi alas, sitä vielä puuttuisi!
Iikka käski miestensä soutaa kiireesti takaisin heidän omaan puroonsa. Sinne tultuaan he ryhtyivät ensi töikseen puhdistamaan sahia uittokuntoon.
Mutta mahdotonta oli Iikan hetkistäkään rauhallisesti työskennellä. Vähän väliä hän säikähti omien miestensä sauvointen kolinaa ja oli kuulevinaan alhaalta Soimijoelta milloin ihmisääniä, milloin kirveen iskuja.
Hätäisesti käski hän silloin keskeyttää työn ja alkoi joka hermo jännittyneenä kuulostella, mutta aina osottautuivat vieraat äänet mielikuvituksen luomiksi.
Lopulta hän ei enää jaksanut itseänsä pidättää, vaan lähetti yhden nuoremmista miehistä soutamaan takaisin sananvientiin, että Soimijoella oli paikat tyhjät ja että vain koettaisivat kiireimmän kautta alaspäin pyrkiä. Tosin ei Ali Martikainen ollut sanantuonnista mitään puhunut, mutta Iikka lähetti siitä huolimatta.
— Naurakoon, jos nauraa! murisi hän puolittain itsekseen. Hitto sen miehen metkuihin osasi tottua.
— Se mies näkyy luottavan onneensa, lausui Aapeli Miettinen painolla.
— Niin luottaa eikä turhaan! säestivät toiset miehet kuorossa. — Sillä on onni puolellaan, on ihan kokonaan.
— Se sanoo sitä jumalakseen, tukkilaisten jumalaksi, lausui Iikka.
— Saattaa ollakin se, myönnyttelivät toiset, käyden vakaviksi, melkein hartaiksi.
Auringon noustessa tekivät miehet rannalle nuotion, haukkasivat sen ääressä eväitään ja kävivät sitten hetkiseksi nukahtamaan.
Pitkää aikaa he eivät ennättäneet unia vetää, kun sananviejä palasi kertoen ihmeitä:
Heidän puronsa varrella tehtiin työtä aivan kuin maailmanloppu olisi ovella, niin ilmotti hän hengästyneenä. Heti heidän lähdettyään oli Ali Martikainen pitänyt miehistölle puheen, ilmottaen ensi sanoikseen, että nyt vihdoin oltiin oikean uittoväyläksi kelpaavan paikan niskalla. Pitäisi vain vielä levähtämättä ponnistaa yksi vuorokausi tai hiukan toista, silloin oltaisiin perillä, silloin olisi voitto käsissä. Ja Ali Martikainen oli luvannut miehistölle kaksinkertaisen palkan, jos yritettäisiin täyden päältä. Lisäksi oli hän luvannut, että Soimijoelle päästyä saataisiin työhön koskematta levätä kolme vuorokautta ja täysi palkka juoksisi koko ajan.
Ja sitten oli hurja työ alkanut. Toiset puhdistivat jokea alaspäin, toiset vetivät ylhäältä jälkipäätä kokoon ja kasasivat tukkeja virtapaikan niskaan alaslaskua varten. Ali Martikainen itse oli yht'aikaa joka paikassa, ja ilo oli sen miehen muotoa nyt katsella.
Niin lopetti sananviejä kertomuksensa.
Miehen puhe osottautui todeksi; pian alkoi kuulua huutoa, hoilausta ja hakkaamista sahille asti. Ja siinäpä jo tulla rymistikin ensimäinen etujoukko alas sohojen ja otvapuiden kera. Nopeasti ne iskettiin kiinni rannan puihin närekytkimillä ja samalla raivattiin veteen pistävät oksat ja murrot. Perässä tuli toisia, jotka laittoivat pitkin rantaa kopukoita sellaisiin paikkoihin, missä rannalla oli vaikea liikkua.
Laulaen miehet työtä tekivät, yleinen uupumus oli kuin pois puhallettu, pitkien viikkokausien raskaat koettelemukset unohdetut. Ilo loisti kaikkien katseista, ja miehet kertoivat kilpaa, että Ali Martikainen oli suorastaan sytyttänyt tuleen koko joukon, niin repäisevästi oli hän sanansa sovittanut, niin varma oli hän voitostaan ollut.
Kyllä nyt huomisaamuun mennessä sysättäisiin Soimijokeen semmoinen panos tukkeja, ettei toisten puita mahtuisi enää väliin ainutta kalikkaa!
Vasta iltapäivällä saapui Ali Martikainen alas. Hän oli loistavalla tuulella, vihelteli hattu takaraivolla kuin talkootanssiaisissa, ja poikamainen iloisuus vilkkui hänen silmistään. Kova piirre suun ympäriltä oli melkein tyyten kadonnut, ja toinen oli nyt sointu hänen kuuluvassa äänessään, kun hän tullessaan jakeli miehistölle viimeisiä määräyksiään.
Jo kaukaa huusi hän Iikka Penttiselle:
— Hei, Iikka, jokos alat uskoa onnen olevan meidän kelkassa?
Iikka myönsi, että hänen oli ollut sitä vaikea uskoa. Vielä viime yönä oli hän aivan kuollakseen pelännyt toisten joutuvan viime tingassa pilaamaan koko hyvän pelin.
— Mitä vielä! nauroi Ali Martikainen ylimielisesti kädellään huitaisten. — Kun eivät ennen ehtineet, niin kyllä ne vielä muutaman yön siellä torkkuvat. Ei pidä epäröidä eikä pelätä, siinä koko juttu!
Ali Martikainen ilmotti laskun alkavan kello kuusi illalla, siihen mennessä pitäisi nyörien alhaalla olla selvät.
Selvät olivatkin Iikka Penttisellä nyörit. Soimijoessa olivat puomit valmiina puiden kokoamista varten jokilauttoihin. Ensin aiottiin ne kaikki kasata sumaan laskupaikan alapuolella olevaan laajaan suvantoon, jossa joki muodosti järventapaisen poukaman. Siitä sitten lähdettäisiin lautoilla alas huristamaan.
Ali Martikainen tarkasti häthätää kaikki varusteet ja kertoi sitä tehdessään jättäneensä laskutyön valvomisen Aatu Lappalaisen ja Mikko Sormusen huoleksi. Ne pojat olivatkin jo kasanneet sen verran puita, että ensi yönä Soimijoki voitaisiin rehellisesti vallata.
Kun Ali Martikainen ja Iikka palasivat tarkastusmatkaltaan, huomasivat he ihmeekseen laskupaikan yläpuolella miesten suurella touhulla asettelevan puomia Soimijoen poikki.
— Hei, pojat, mitä hittoa te siellä rakennatte? huusi Ali Martikainen närkästyneenä.
— Sulkua me täällä vain panemme! vastasi Aapeli Miettinen touhussaan. — Pistämme tästä portin kiinni merkiksi, ettei syrjäisillä ole näille markkinoille asiaa.
— Ei helkkarissa vielä! huusi Ali Martikainen.
— Millä oikeudella sen teette, kun meillä ei ole vielä puita joessa ensinkään? Laki on täytettävä rehellisesti eikä anastamalla.
Nolona ja vastahakoisesti Aapeli Miettinen avasi jo yhteen nitomansa puomit keskeltä jokea irralleen ja antoi niiden painua virran mukana pitkin rantoja.
— Ihmeellinen mies! murisi hän puomeja irrottaessaan. — Mitähän se sanoisi, jos toisten puita alkaisi nyt juuri sieltä alas suoltua.
— Mutta niin se on kuin Ali Martikainen sanoo, väitti eräs nuoremmista miehistä. — Laki se pitää olla tukkijoellakin, ei sitä saa kiertää eikä ennakolta yhteistä luojan luomaa kulkutietä kahmaista.
— Eikä ne nyt tähän tule, lisäsi toinen miehistä.
— On se semmoinen se Ali Martikaisen onnentähti.
— Niin se on! vahvistivat toiset hiljaisella äänellä, pälyen taikauskoisella kunnioituksella Ali Martikaiseen päin.
Minuutilleen kello kuusi alkoi ylhäältä kuulua huuto:
— Väylä auki! Tulee!
Se kuului ensin heikosti, mutta vähitellen vahtipaikalta vahtipaikalle siirtyen yhä voimakkaammin, kunnes lopulta koko jokivarsi ulvoi sitä yhtenä ainoana kuorona. Ja kaiku Soimijoen toiselta rannalta vastasi:
— Tu-lee!
Hyvän aikaa saatiin sentään tupakoida, ennenkuin ensimäiset puut tulivat alas. Ensin niitä tuli yksitellen, sitten pienemmissä joukoissa soluen, mutta lopulta alkoi tulla joen täydeltä.
Pian alkoi laulukin jokivarrelta kajahdella. Laskumiehet sen siellä ylhäällä ensin alottivat, ja vähitellen kaikki siihen yhtyivät. Eikä se sitten enää vaiennutkaan koko yönä. Kun alhaalla vielä vedettiin päättyvän laulun loppusäveltä, niin ylhäällä alkoi jo toinen.
Ja Soimijoki täyttyi nopeasti. Alhaalla joen poukamassa oli jo valtava suma tukkeja, kun aurinko alkoi tehdä nousuaan, sunnuntai-aamun aurinko. Silloin oli nimittäin sunnuntai-aamu.
Silloin, juuri auringon noustessa, vedettiin Ali Martikaisen määräyksestä kaksinkertainen puomi Soimijoen poikki laskupaikan yläpuolelle. Viistoon se vedettiin myötävirtaan molemmista rannoista, niin että puomien päät yhtyivät keskellä jokea.
Soimijoki oli sitä myöten sulettu.
Samana aamuna hiukan myöhemmin saapuivat kuokkavieraat. Ali Martikaisen laskukunta oli juuri lopettanut juhla-ateriansa ja kelli Soimijoen korkealla rantaäyräällä hongikon pylvässalissa voimallista rokkaruokaansa sulatellen. Useat miehistä olivat jo unen helmoihin uupuneet, toiset torkkuivat puolinukuksissa. »
Silloin ajelehti virran mukana Soimijokea alas muutamia yksinäisiä tukkeja.
Laiskasti silmiänsä raotellen katselivat kanervikossa kellivät miehet niitä. Lukkari Matti Nevalainen huomautti ykskantaan:
— Terveisiä näkyvät ylhäältä lähettävän, keitä lienevätkin!
Eräs miehistä nousi ja juoksi puomia pitkin tarkastamaan sitä vasten ajautuneiden tukkien leimamerkkejä.
— Pomeranssin lähettämiä näkyvät olevan! ilmotti hän.
—Vai Pomeranssi muisti ensimäisenä, virkahtivat miehet haukotellen ja käänsivät laiskasti kylkeään.
Samassa alkoi kuitenkin ylhäältäpäin kuulua kovaa laulua ja loilotusta, ja pian sieltä tuli virran mukana näkyviin kaksi venekuntaa miehiä sauvoimilla ja kekseillä varustettuina.
Kanervikossa lojuvat miehet kohottivat päitään, ja Matti Nevalainen totesi:
7°
71
— Niitäpä kuulostavat olevan Pomeranssin poikia. Ne ovat aina ja joka paikassa semmoista isoäänistä väkeä.
Äkisti laulu veneissä katkesi, ja kolmella kielellä alkoi tulla sadatuksia, kun tulijat näkivät puomin joen poikki edessään ja joen sen alapuolella täynnä tukkeja.
Matti Nevalainen ei ollut kuulevinaan miesten manauksia, alkoi vain ladella heille kohteliaisuuksiaan ja sanoi pahottelevansa sekä omasta puolestaan että koko sakin puolesta, kun eivät hetkistä aikaisemmin joutuneet.
— Syötiin tässä näet juhlarokka ja siltä myöhästyitte! selitteli hän oikein seisaalleen nousten. — Odotettiin hyvän aikaa ja ihmeteltiin, että outo on viivykki varmasti niille sattunut. Aina ne ovat tähän asti ajallansa paikalla olleet.
Uusi ryöppy karkeita manauksia oli vastauksena Matti Nevalaisen kohteliaisuuksiin. Mutta nyt alkoi toisiakin rannalla kellivistä miehistä valpastua, ja tulokkaiden kera alotettiin vilkas sananvaihto.
Kehotettiin heitä nousemaan rannalle, kun kerran oli yhteen satuttu. Oli kerrassaan hauska saada tietää kuulumiset sieltä ylhäältä, hyvinkö siellä jaksettiin ja aikoiko olla jo ikävä Petroskoin kaupunkiin!
Veneissä-olijat vastasivat kiroten, että he viis välittivät kuulumisista, he tahtoivat paljon kernaammin tietää, millä tuhannen sarvipään voimalla Ali Martikaisen joukko oli rämeistään irti päässyt. He eivät koskaan olleet sitä edes ajatelleet.
Matti Nevalainen lohdutti heitä sillä, että nyt voisivat mennä takaisin ylös ja ajatella tätä asiaa sitä ahkerammin. Heillä oli siihen hyvää aikaa, ei huolinut yhtään työtä kiirehtiä.
— Ja kuinka kauan te sitten aiotte tuon kirotun puominne tuossa meidän nokkamme edessä pitää? kivahti eräs veneiden miehistöstä, nähtävästi niiden päällikkö.
Rannalta ilmotettiin, että sitä oli vaikea tarkalleen sanoa näin etukäteen. Matti Nevalainen arveli kuitenkin vetävän kolmisen viikkoa, ennenkuin häntäpää ennätettäisiin alas saada. Se oli näet vielä siellä lähtöpaikoilla talviteloillaan, ja piti ensin levätä ja virvotella itseään tarpeeksi, ennenkuin lähdettäisiin sitä hakemaan. Matti Nevalainen vakuutti kuitenkin pyhästi, että Soimijoki jätettäisiin rehellisesti ja asetuksien mukaan paikalleen, kunhan jouduttaisiin alaspäin lähtemään.
Ja vielä senkin lupauksen antoi hän koko sakin puolesta, että alasmennessä vietäisiin heidän terveisensä Petroskoin kaupunkiin ja lohdutettaisiin siellä heidän ikävöiviä omaisiaan.
Veneissä-olijat eivät jääneet enempää kuuntelemaan; he läksivät vihaisesti soutaa julistamaan takaisin samaa tietä kuin olivat tulleet.
Ali Martikainen ei kuullut eikä nähnyt tästä vierailusta mitään. Hän nukkui hongan juurella havulyhde päänsä alla, nukkui ensi kerran viikkokausien valvomisen perästä. Komea rinta kohoili syvästä, tasaisesta hengityksestä, hattu oli vierähtänyt maahan ja tuuhea tukka valahtanut ahavoituneelle otsalle.
Ali Martikaisen matka Soimijoelta Ääniseen on pian kerrottu. Tämä matka on kyllä kohtalaisen pitkä, hyvän joukon kolmattasataa virstaa, mutta se on koko taival enimmäkseen hyvää uittoväylää, jossa tukit voi suurissa jokilautoissa alas laskea.
On alkutaipaleella järvimatkaakin parisen peninkulmaa. Soimijoki päättyy nimittäin Himolan järviin. Ne ovat autioita erämaan järviä, ja tukkilaiset kiiruhtavat päästäkseen niistä niin pian kuin mahdollista Sunujokeen, joka näistä järvistä alkaa.
Sunujoki muodostaakin matkan pääosan. Se on ylhäältä asti hyvin vesirikas joki, ja alkutaipaleesta voi sitä, laskea satakunnan virstaa jokilauttoja ainutta kertaa hajottamatta.
Vasta matkan loppupuoliskolla, kun Sunujoki lähtee murtautumaan vaaraisten maiden poikki päästäkseen Äänisjärven alankoon, alkavat vaikeudet. Tällä koskitaipaleella on Sunujoessa monta koskea ja putousta, kolme niistä kuuluisaa kautta Aunuksen, vieläpä kaukana sen rajojen ulkopuolellakin. Nämä kosket ovat Hirvas, Porokoski ja Kivatsu. Viimeinen niistä on Sunujärven ja Äänisen välisellä kannaksella vain muutaman peninkulman matkan päässä Kontupohjan lahdesta, johon Sunujoki päättyy.
Koskitaipaleen alettua täytyy suuret jokilautat hajottaa ja solutella puut vähitellen koskista alas. Mutta nopeasti se työ sujuu, kun laskumiehet vain ovat tottuneita tukkilaisia. Vedestä ei koskissa voi sanoa puutetta olevan, tanssien niissä suuret honkatukit lentävät vain harvoin pohjakiviin kolahdellen.
Kaiken kaikkiaan on Sunujoki komea joki, komein Aunuksessa, ja vaikeata lie Suomestakaan sen veroista löytää. Aunuksen kansa rakastaa suuresti Sunujokeansa, vaikk'ei tämä kansa vielä täydelleen tajua, miksi rikkauden lähteeksi heidän unohdetulle maankolkalleen Sunujoki voi kerran koitua.
Myös tukkilaiset tätä jokea rakastavat. Kun Egyptin korvesta päästään Himolan järviin ja Sunujoen alkupäähän, tuntuu siltä, kuin olisi irtautunut pahan painajaisen kourista. Iloisesti lähtee matkanteko luistamaan, ei muuta kuin laulele vain lautallasi ja anna huristaa myötävirtaa.
Ja vaikka tämä huoleton matkanteko keskeytyy koskitaipaleelle jouduttua, niin viis siitä. Kosket tuovat vaihtelua yksitoikkoiseen lautoilla laskemiseen, ja mimmoista vaihtelua! Kyllä siinä karisee jäsenistä ja mielistä viimeiset Egyptin korvesta mukana kulkeutuneet puutumisen jätteet. Aivan tuntee itsensä uudestisyntyneeksi ja hilpein mielin viimeisestä, kuulusta Kivatsun ryöpystä, alas päästyään laskee matkansa määrään Kontupohjan lahteen, jossa avara Ääninen äidillisen sylinsä avaa, jossa höyryvoimalla vetävät hinaajat ovat jo malttamattomina alastulijoita odottamassa.
Nopeasti Ali Martikaisen laskukunta taivalta katkaisi, kun se kerran oli selville vesille päässyt. Korpien koettelemukset olivat karaisseet Ali Martikaisen miehistön, ja hänen lakinsa oli myös tehonsa tehnyt. Se oli ennättänyt syöpyä aunukselaistenkin veriin. Hyviä niistä oli tullut tukkimiehiä; kuin leikillä ne tekivät työtänsä mukavassa jokilaskussa.
Perässä tulevain kilpailijain miehistö oli uneliaita vetelyksiä, jotka torkkuivat lautoillaan ja antoivat puittensa ruuhkautua monasti selvällä luojan luomalla kulkuväylällä. Siksi nämä perässä tulijat jäivät pian kauas jälkeen. Kun Ali Martikaisen laskukunta koskitaipaleelle joutui, olivat ne kuun kuulumattomiin häipyneet.
Niin kävi, vaikk'ei Ali Martikainen enää miehiänsä työntekoon hoputtanut niinkuin Soimijoelle pyrittäessä.
Ali Martikainen oli siinä kohden merkillinen mies, ettei selvällä ja suoralla jokitaipaleella työnteko häntä sanottavammin huvittanut. Hän oli taistelujen mies, hän viihtyi vain korpien ja rämeiden vaikeuksien keskellä. Ne saivat hänen verensä vilkkaana suonissa kiertämään, ne terästivät hänen tarmonsa ja karkottivat viikkomääriksi unen hänen silmistään. Mutta heti kun vaikeudet loppuivat, tuntui hänestä, kuin pohja hänen jalkojensa alta olisi pudonnut. Häntä rupesi haukotuttamaan, ja niinpä hän hylkäsi työnvalvonnan Iikka Penttisen ja toisten alipäällikköjensä huoleksi, itse kuluttaen päivänsä lueskellen mukana kulettamiaan kirjoja tai kasvattaen Nallesta tukkilaista, niinkuin oli luvannut.
Nopeasti Nalle edistyikin Ali Martikaisen koulussa. Se oli viisas elukka, ja pian se tottui opetusmestarinsa perässä ketterästi ravaamaan pitkin sumaa puulta puulle hyppien.
Mutta Ali Martikainen ei tähän tyytynyt, hän opetti Nallen myös pitelemään keksiä kourassaan ja tanssimaan kahdella jalalla pitkin yksinäistä kiikkerää puuta. Ja lopuksi hän opetti Nallen myös tekemään tukkilaisen valan.
Tämä viimeksimainittu temppu vaati monen päivän ankarat harjotukset, joiden kestäessä Nalle välistä pahoin suutahti, alkoi äristä ja raapia kynsillään tai yritti kerrassaan karkuun harjotuspaikalta, kun sitä kerta toisensa perästä pakotettiin toistamaan epäonnistuneita yrityksiään. Joku toinen olisi ehkä jo koko homman heittänyt, mutta Ali Martikainen ei ollut niitä miehiä.
Ja oppi Nalle lopulta tekemään tukkilaisen valan ja tekikin sen sitten kerrassaan loistavasti koko miehistön läsnäollessa. Suorana kuin tikku se kiersi takatassuillaan liikkuen yksinäiselle puulle pystyyn isketyn keksin ympäri, nokka kohden taivasta ja etutassuillaan keksin varteen kajoamatta.
Kun näin pitkälle oli edistytty, otti Ali Martikainen Nallen pysyväiseksi seuralaisekseen. Uskollisena kuin koira tallusteli se siitä lähtien isäntänsä perässä, herättäen niissä harvoissa kylissä, joiden ohi matkan varrella kulettiin, suoranaista pelkoa ja taikauskoista ihmettelyä. Itsensä metsähisen arveltiin tuon miehen olevan, jolla oli mokoma koira, puolikasvuinen karhun votkale alati kantapäillään.
Melkein samaa mieltä asiasta oli Ali Martikaisen kokkikin, Petroskoin kaupungista kotoisin oleva ryssä. Ei hän voinut Nallen seuraan koskaan tottua, vaikka kohtalo oli heidät samalla ponttuulla taivalta tekemään määrännyt. Alusta pitäen kasvoi kokin ja Nallen välille suoranainen kauna, joka ei koskaan sulamaan päässyt.
Tämä karma sai alkunsa siitä, että kokki Nallen ollessa vielä pieni ja pelkuri kolhi sitä myötäänsä kapustallaan, kun Nalle ruoan hajun viekottelemana pyrki liian lähelle hänen patojaan tungettelemaan. Nallea tietysti tämä kiukutti, ja se pisti asian hampaansa koloon; se tunsi kärsivänsä vääryyttä ja päätti maksaa samalla mitalla tilaisuuden jouduttua.
Pianpa se tilaisuus joutuikin. Nalle kasvoi voimakkaan ruoan ääressä niin sukkelaan, että se jo kuukauden päivät lautalla oltuaan huomasi olevansa kokin veroinen voimassa ja muissakin avuissa. Silloin se alkoi hellittämättä tehdä kiusaa kokki-paralle. Se ärähteli kiukkuisesti, jos kokki vain tuli sitä lähelle muissa hommissa kuin ruoan tarjoamisessa. Vieläpä se välistä hiipi takaapäin ja läimäytti kokkia kämmenellään istuinkannikoille, juuri kun mies oli parhaillaan syventyneenä patansa hämmentämiseen. Kokki, joka oli hyvin pelkuri mies, säikähti tällaista temppua tietysti pahanpäiväisesti, ja se huvitti Nallea sanomattomasti. Se ihan irvisteli mielihyvästä ja alkoi vaania tilaisuutta kepposensa uusimiseen.
Kokilla oli tapana ristiä silmiään jokaisessa sopivassa ja sopimattomassakin tilaisuudessa. Pian huomasi Nalle tämänkin ja alkoi hullunkurisesti sitä jäljitellä tai asettui kiusottavan uteliaana tirkistelemään kokin hartaudenharjotuksia.
Tämä saattoi kokin kerrassaan pois suunniltaan. Taikauskoisuudessaan hän oli vallan varma siitä, että Nalle oli metsähisen lähettämä hänen pään menokseen. Hän ruokki sitä ja ravitsi, ja palkkioksi se kuvatus vaani häntä jokaisella askeleella ja herjasi julkeasti, kun hän uskalsi olla oikeauskoinen jumalattomien keskellä.
Tätä viimeistä lausettaan hän painosti erikoisesti ja vilkaisi sen sanottuaan salaista pelkoa ilmaisevalla katseella Ali Martikaiseen päin.
Kokin kammoa ei suinkaan lieventänyt Matti Nevalaisen salaperäinen tiedonanto. Pelokkaan näköisenä Ali Martikaiseen pälyen Matti Nevalainen supatti kokin korvaan, että tosiaan sillä Nallella taisi isäntänsä kanssa olla joitakin salaisia velhousjuonia. Hän oli muka kerran yön hiljaisuudessa kuullut kummallista menoa hongikosta jokivarrelta, ja kun hän vahtipaikaltaan hiipi sinne lähelle katsomaan, niin mitä hän näki: Ali Martikaisen hän siellä hämärässä hongikossa näki hyvin intoutuneena salaperäisiä loitsulukuja laskettelevan, ja Nalle tanssi hänen edessään pahasti irvistellen.
Kokki risti kauhistuneena silmiään tämän tiedonannon kuultuaan. Hän uskoi sen täydellisesti ja siitä lähtien hän rupesi Nallea kammoamaan kuin ruttoa. Oli selvää, että näiden kahden yhdessäolo samalla lautalla ei voinut enää jatkua.
Onneksi jouduttiinkin silloin koskitaipaleelle, jossa sekä kokin että Nallen täytyi jättää lauttansa ja maakynteen siirtyä. Näin saivat he molemmat toisistaan riippumattoman liikunta-alan, ja Nalle liittyi pysyväisesti etujoukon mukana kulkemaan, jollei milloin isäntänsä kantapäillä ollut.
Koskilaskun alkaminen nostatti Ali Martikaisen nuivan mielen. Hän tunsi elämän kesyttömien voimien karkelokutsun korvissaan kajahtavan ja totteli tuota kutsua voimakkaan verensä vetämänä, riemastuneena. Hänen silmiinsä syttyi entinen loiste, hän hengitti keuhkonsa täyteen koskien pauhusta vavahtelevaa, vihmapisarojen kyllästämää ilmaa, ja tuo ilma vaikutti häneen kuin juovuttava neste. Hän tahtoi painia veden villien voimien kanssa ja lyödä ne alleen, niinkuin oli keväällä ne siellä Soimijoen rämeillä lyönyt.
Varmalla kädellä hän tarttui laskutyön johtoon, ja kaksinkertaisella vauhdilla alkoi siitä päivästä pitäen sujua työnteko. Unohdettiin jälleen öiden uni melkein tykkänään ja painettiin vuorokaudet läpeensä levähtämättä, hengähtämättä.
Miehet kuiskailivat keskenään:
— Ali Martikainen on herännyt. Koskien kohusta se kuulee Äänisen kutsun, siksi tässä nyt taas yritetään!
Koskien raivaamista ei voinut ajatella sellaisissa ryöpyissä kuin Sunujoen kovimmat kosket ovat. Niissä saa tukkilainen tyytyä siihen, että laittaa kosken niskalle laskurännin ja kosken varsille, pahimpina pyydyksinä olevien kivien ja kallioiden sivulle, myötäsukaan vetäviä kossapuita. Laskuränni täytyy rakentaa luja ja sen suu siksi suppea, että sen voi silmänräpäyksessä sulkea, jos laskeminen jostakin syystä pitäisi nopeasti keskeyttää. Kosken varsille laitettavat kossapuut on samoin iskettävä lujasti kiinni rannan puihin moninkertaisilla närekytkimillä tai teräspitimillä. Sen lisäksi on ne koetettava asetella kallion halkeamiin ja kivien väliin suuremman tukevuuden saavuttamiseksi. Leikkivehkeet eivät kestä, kun jättiläistukit hurjassa vauhdissa lentäen niihin kolhaisemaan sattuvat.
Vielä täytyy kossapuille asetettujen vahtimiesten olla kaikkein varmimpia tukkilaisia. He eivät saa mitään pelätä, ja heidän pitää vaaran hetkellä osata toimia salamannopeasti ja hätäilemättä. Jollei heillä ole kaikkia näitä ominaisuuksia, voivat he joutua tuhon omiksi tai syntyy tuossa tuokiossa ruuhkan alku. Ja jos sellaisilla paikoilla kerran ruuhkan alku pääsee syntymään, on hengenvaarallinen ja pitkäaikainen työ edessä.
Kun Ali Martikainen kiireimmän kaupalla oli tarkastanut Sunujärveen päättyvän ylemmän koskitaipaleen, järjesti hän työnjaon sillä tavoin, että Iikka Penttinen ja Mikko Sormunen saivat ottaa osalleen Hirvaksen laskun, hän itse Aatu Lappalaisen ja etupään kera jatkoi matkaa ja otti sitten Porokosken.
Tukkilaiset pitävät Porokoskea kaikkein pahimpana Sunujoen koskista, ja siksi juuri Ali Martikainen sen itselleen valitsi.
Porokoski on jyrkkä ja vetävä kuin hornan tie. Kun sen niskalle laitetulta laskurännin puomilta alaspäin katselee, näyttää sen pyörryttävä kurimus myös hyvin pitkältä, aivan iankaikkisuuteen asti vetävältä. Sinne se painuu vähitellen, kerroksittain, jylhien rantojensa väliseen repeämään, aivan kuin maan alle menisi; sen loppupäästä ei ole minkäänlaista tietoa. Alkupäästä menee vesi lyhyen matkaa pitkinä sileäpintaisina aaltoina. Näyttää siltä, kuin jättiläisimuri vetäisi ja venyttäisi niitä aaltoja yhä tiukemmalle. Yht'äkkiä ne katkeavatkin kerrassaan ja päärmäytyvät jyrkästi takaisinpäin lyöviksi vaahtoharjoiksi. Ne vaahtoharjat kohoavat yhä korkeammiksi, pian syntyy pystysuoraan kohoavia vaahtopylväitä.
Mutta sitten vesi putoaa yht'äkkiä hurjalla jyminällä ensimäisestä jyrkästä kalliokönkäästä alas. Osa päällimäisistä vaahtoryöpyistä näyttää siinä suorastaan lentoon lähtevän, kohoten sakeana utuna ilmaan. Tästä lähtien ei enää erota mitään muuta kuin kokonaisen hurjasti tanssivan valkoisen pylväsmetsän. Lopulta pylväät hajoavat kokonaan, vaahto näyttää kuin tuulessa hulmuava huntu keikkuvan ja soutavan ilmassa. Eikä se enää ole mitään vaahtoa, siinä on kuin maanrepeämästä raivokkaina ylös lyöviä tulenkielekkeitä. Siinä on yhä enemmän kaikenvärisiä kielekkeitä, ne ajavat toisiaan takaa, ne lyövät vastakkain, ne hajoavat ja syytävät tulisuihkuja joka haaralle ympärilleen, rynnätäkseen taas seuraavassa tuokiossa villisti yhteen kimppuun ja eteenpäin. Ja sen tulimeren yläpuolelle kohoaa hienoa savua, joka hiukan ylemmä kohottuaan muuttuu auringonvalossa kauniina vivahtelevaksi sateenkaareksi.
Sellainen on, Porokoski, kun sitä niskalla olevalta laskurämiin puomilta katselee.
Sivulta katsellessa siinä tukkilainen huomaa paljon sellaisia nähtävyyksiä, joita hänen mielestään ei ensinkään tarvitsisi koskessa olla. Siinä on runsaasti pahoja vedenalaisia kallionkielekkeitä juuri parhaalla kulkuväylällä ja siinä on ilkeitä pyörteitä, välistä oikeita kirnuja, joihin vesi imeytyy kuin hurjasti pyörivän myllynkiven silmään. Toisin paikoin sellaiset pyörteet ja kirnut nuoleskelevat aivan arveluttavan läheltä rantoja ja niistä ulos pistäviä rosoisia kallioita, ja ne kohdat ovat kaikkein pahimpia. Niissä voivat alasmenevät tukit aivan odottamatta tehdä sen yllättävän tempun, että lennähtävät suorastaan rannan kuivalle kaiholle kuin näkymättömän käden viskaamina. Tai voivat ne — ja tämä on vielä ikävämpi juttu — pistää ohimennessään nokkansa jonkun lähellä rantaa olevan vedenalaisen kallion koloon ja ruveta näin syntyneeseen ansaan pyydystämään toisia tukkeja, joita soluu ylhäältä kuin turkin hihasta. Ja kaukana on silloin leikki, vaikka koski näyttää niin leveältä ja mahtavalta, että suorastaan mahdottomaksi ruuhkan syntymisen siinä luulisi.
Kun Ali Martikainen oli tyystin tarkastanut Porokosken rannat, tuli hän siihen johtopäätökseen, että varsinkin yksi kohta lähellä sen alapäätä oli hyvin vaarallinen. Siinä kiersi syvä ja laaja pyörre, oikea hiiden kurimus, josta vesi ei ensinkään näyttänyt pois selviävän, kun se kerran oli siihen joutunut.
Ja hiukan tämän kurimuksen alapuolella puski vesi mahtavana vyörynä suoraan rantaa kohti, jonka kalliot sillä kohtaa olivat tavallista rosoisemmat ja veden syövyttämät. Sen lisäksi oli siihen aikojen kuluessa syntynyt poukaman tapainen, aivan kuin keräämään tukkeja ruuhkan perustukseksi.
Kossapuiden laittaminen tällä kohtaa suoritettiin hyvin perusteellisesti. Niistä rakennettiin oikea moninkertainen puomi, jolla koetettiin poukamaa hiukan oikaista. Vaikea oli kyllä edeltäpäin mennä takuuseen, kestäisikö puomi siinä paikallaan tukkien sitä vasten puskiessa. Sitä koetettiin lujittaa vierittelemällä kiviä kossapuiden tukeeksi, ja puut iskettiin yhteen vahvoilla teräskytkimillä, joilla ne myös kiinnitettiin rantakallioihin.
Tämän vahtipaikan silmälläpidon otti Ali Martikainen omaksi erikoistehtäväkseen, ja miehistöksi siihen valittiin kaikkein luotettavimpia Suomen puolen miehiä. Vanha Aapeli Miettinen ja hurjanrohkeat veljekset Jyrki ja Lassi Palviainen olivat näistä tunnetuimmat. He olivat kaikki kolme oikeita taitureja koskilaskussa, ja jos he millä paikalla eivät kutiansa pitäneet, niin sen paikan sai sitten kerrassa jättää ilman vahteja. Ne eivät hyödyttäneet silloin mitään.
Muut vahtipaikat kosken varrella olivat vähemmin vaativia, niihin riitti pari miestä kuhunkin, eikä niissä näyttänyt sen pahemmin tarvitsevan ruuhkan syntymistä pelätä.
Laskurännin hoitelemisen sai Aatu Lappalainen huolekseen, ja niin alotettiin eräänä pouta-aamuna tukkien lasku Porokoskesta.
Sitä leikkiä kelpaisi kyllä hetkisen katsella kenen hyvänsä, ja uteliaina laskurännillä työskentelevät miehet ensimäisten tukkien alasmenoa seurasivat.
Ne menivät aluksi rännin suusta lähdettyään tiukasti yhteen pakkautuneina. Sitten ne alkoivat levitä, pyöriä ja hypellä kuin kevyet höyhenet. Siellä täällä sukelsi jokunen niistä jo kuohujen sisään, kimmoten seuraavassa silmänräpäyksessä suorastaan pystyyn ja heittäen härkäpyllyn kesken kiireintä menoaan. Toisia alkoivat pyörteet viskoa poikkiteloin ylhäältä tulevien eteen. Ne iskivät jysähtäen kiinni toisiinsa, menivät ristiin ja kohosivat siellä täällä vavahdellen puoliksi ylös vedestä. Näytti tuossa tuokiossa olevan ruuhka syntymässä juuri keskelle pahinta kattilaa. Mutta liian väkivaltainen oli kuohujen voima; näkyi vain yksi nytkähdys, ja samassa hajosi koko sotkeutuma. Nähtävästi oli mennyt poikki pahimmin eteen asettunut jättiläinen, jonka tyvipää oli sattunut lähtemättömästi tunkeutumaan vedenalaisen kallion koloon. Kun este oli murtunut, syöksyi taas koko villisti heittelehtivä ja hyppelevä rykelmä eteenpäin. Siellä täällä lensi jokunen rantakiviä vasten, jossa vahdissa olevat miehet iskivät siihen kekseillään vihaisesti kiinni ja sysäsivät sen tuota pikaa takaisin koskeen jatkamaan hurjaa kulkuaan.
Aluksi Aatu Lappalainen laski varovasti, ei läheskään rännin täydeltä. Mutta sitten tuli Ali Martikaiselta määräys, että sai tulla puita toista vertaa rutommin.
— Ali Martikaisen veret alkavat lämmetä! huusi Aatu Lappalainen miehilleen. — Lisätäänpäs hieman löylyä!
Miehet rupesivat raatamaan minkä kynsistä läksi, ja pian solui tukkeja keskeymättömänä, leveänä vyönä rännin täydeltä. Koski näytti pitkin pituuttaan hurjasti kiehuvalta puurolta, voimalliselta puurolta, jota keitettiin jättiläiskokoisista honkatukeista.- Ja puuro solui alaspäin huimaa vauhtia, niinkuin näkymätön hirviö olisi sitä ahnaasti imenyt sisäänsä kesken keittämisen.
Mutta alhaalla vahtipaikallaan työskenteli Ali Martikainen miestensä kanssa.
Heillä oli välistä työtä aivan riittämään asti. Se heidän yläpuolellaan kiehuva pyörre oli siitä ihmeellinen, että se alituiseen muutteli toimintatapaansa. Ei voinut milloinkaan olla varma, miten se menettelisi seuraavassa silmänräpäyksessä.
Pyörteen alkuna oli melkein keskellä koskea oleva valtava kallioköngäs, jonka yli vesi syöksyi hirvittävällä jyminällä suoraan toista kalliota vasten. Se heitti mahtavat hyökylaineet suuressa kaaressa vahtipaikan vastakkaiselle rannalle. Siellä ne tekivät joukean käännöksen ja puskivat joen poikki yhä jyrkemmin kaartuen, kunnes keskelle jokea päästyä osa vesi paljouksista alkoi levitä ylöspäin ja imeytyi valtavina häränsilminä suoraan syvyyksiin. Toinen osa jatkoi edelleen matkaa, muodostaen pyörteen ulkoreunan, mikä myös alkoi kiertää vastavirtaan. Pyörteeseen imeytyneet vedet kumpusivat takaisin pinnalle paljon alempana, juuri vahtipaikan kohdalla, mahtavina vyöryinä. Mutta välistä ne tekivät sen tempun, että kohosivat ylös melkein samalta kohdalta, missä pyörre oli ne imenyt. Silloin syntyi siinä oikea kiehuva kattila, vesi kohosi yhtäkkiä korkeaksi vuoreksi, joka sitten suurella kohinalla levisi joka suunnalle. Suurimman osan vesiään se kuitenkin heitti suoraan vahtipaikan luona olevaa poukamaa kohti.
Jos tuo hyökylaine olisi säännöllisesti toistunut, olisivat vahtipaikalla työskentelevät miehet osanneet olla varuillaan. Mutta säännöllistä ei toistuminen ollut; välistä kului pitkiä aikoja, ettei pyörre ensinkään tuota temppua tehnyt, vaan imi vetensä syvyyksiin, toi ne pohjavirtaa myöten säännölliselle paikalleen alas ja pursutti ne siellä pinnalle. Toisin ajoin taas sotkeutui tahti kerrassaan. Pyörre imi ja oksensi vettään takaisin samassa paikassa monta kertaa perätysten. Näytti kuin siinä olisi ollut mahtava jättiläinen, jonka hengityselimet eivät olleet oikein kunnossa. Joskus ne toimivat kuin hyvätkin palkeet pitkin, syvin vedoin ja puhalluksin, mutta välistä rupesi taatto suorastaan tukehtumaan ja puuskutti epätasaisesti henkeänsä haukkoen.
Ja tuskin ainoakaan tukki pääsi pyörteen ohi siihen sortumatta. Siinä ne suurissa joukoissa kieppuivat ja kiersivät, kunnes katosivat sisään imeytyvän veden mukana kuin jyväset myllynkiven silmään. Toiset sukelsivat suoraan pohjaan, tekivät taipaleensa ja kohosivat sieltä kaukaa alapuolelta ylös, mutta toiset jäivät pitkäksi aikaa pyörteeseen. Niitä ui ja kieppui veden sisässä hyvin laajalla alalla; joka paikassa vilahteli sukeltaneiden jättiläisten latvoja, kadotukseen taas seuraavassa tuokiossa kuin syvyydessä harovan jättiläiskäden tempaamina. Ja kun sitten pyörteen tahti sotkeutui ja se oksensi, silloin syöksyi veden mukana ilmoille kymmeniä tukkeja, toiset suoraan pystyssä kuin pelottavan paineen potkaisema ruiskun mäntä. Muutamat tulivat ylös pahasti sälöilleinä, kuin ahnas peto olisi niitä kurimuksessa ruhjonut.
Ylhäältä syöksyi suurina rykelminä toisia tukkeja; ne iskivät yhteen siinä kumpuilevan vesivuoren kuohuissa, hyökylaineet syytivät niitä joukottain joka haaralle. Toiset lensivät suoraan rannan kallioihin sälöillen ja silpoutuen, toiset iskivät raskaalla jysähdyksellä poukamassa olevaa puomia vasten, pannen sen ankarasti vavahtelemaan.
Puomilla työskentelevien miesten oli pidettävä tarkka vaari, etteivät sitä vasten viskautuvat puut lyöneet heidän jaloilleen. Yhdellä pyyhkäisyllä olisi silloin voinut saada molemmat koipensa murskaksi ja kadota ohikiitävän tukin mukana kuohuihin. Lisäksi oli puomi niin liukas, että sen päällä työskenteleminen vaati suurta tottumusta ja varmuutta.
Pyörteen yläpuolella kiljuvasta könkäästä kohosi ilmaan sakea vesiryöppy kuin höyryruiskun pusertamana, levisi joka haaralle ja satoi alas alituisena vihmasateena. Se kasteli miehet muutamassa hetkessä. He työskentelivät sadetakit yllään, vaikka oli helakka päiväpaiste ja tukahuttava helle. Kuumuudesta ei ryöpyn alla kuitenkaan haittaa ollut; siinä kävi voimakas ilmapyörre kuin jättiläispalkeiden lähettyvillä, ja se teki ilman viileäksi.
Rannan kalliot vavahtelivat, ei mitään ääntä siinä pauhinassa voinut kunnolleen erottaa. He tajusivat toistensa sanat sekä Ali Martikaisen antamat määräykset vain huulten liikkeistä ja viittauksista.
Nalle istui uskollisena rannalla ja katseli kiiluvin silmin edessään riehuvaa villien voimien myllerrystä. Sen tuuhea turkki oli aivan märkä vihmasateesta. Joskus se ravisteli sitä hermostuneena, väliin se taas karkasi neljälle jalalle ja alkoi äristä kiukustuneena, kun joku tukki sen mielestä liian ankaralla jysähdyksellä lennähti rannan kallioita tai kossapuita vasten. Nallea kiihdytti silminnähtävästi tämä näytelmä.
Mutta kiihdytti se miehiäkin. Hurjistuneina he kekseillään iskivät kossapuita vasten lennähtäviin tukkeihin ja survaisivat ne silmänräpäyksessä takaisin kuohuihin. Joskus, kun tukkeja tuli suurina rykelminä, näytti siltä, että he kiihkossaan survovat toisensa koskeen, mutta niin ei käynyt. He työskentelivät varmasti, koskaan keksillään harhaan iskemättä, koskaan tasapainoaan kadottamatta.
Ali Martikainen oli itse ensimäisenä heidän joukossaan. Hänelle tämä työskentely tuotti pohjatonta riemua. Hän ei ollut tällä hetkellä voittoa tavoitteleva tukkiurakoitsija, hän oli vain synnynnäinen tukkilainen, jonka elämän sävelen olivat kaksitoistavuotiaasta lähtien koskien kohut soitelleet. Veret jyskyttivät hänen ohimoissaan, hänen jokainen jäntereensä toimi kuin teräsponnin, ja tulta iskivät hänen silmänsä. Hänen teki mielensä huutaa ihastuksesta, huutaa, niin että se olisi kosken pauhinan voittanut.
Kas tällaista oli se oikea elämäntaistelu, jossa kannatti voimiaan koetella!
Eikä ruuhkan alkua päässyt syntymään. Välistä kyllä näytti siltä, kuin puut rupeaisivat kossapuiden vieressä kerrassaan sotkeutumaan, mutta silloin sivallettiin pitkät kanget esille, ja siinä tuokiossa hajosi taas koko rykelmä, hyökylaineet sen mukanaan pyyhkäisivät.
Tuli toisin ajoin levähdyshetkiäkin. Jättiläinen hengitti säännöllisesti, tukit kulkivat siivosti syvyyden kautta sukeltaen poukaman ohi. Silloin miehet pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja katselivat pyörteen toimintaa.
— Ihmeellinen laitos, huusi Jyrki Palviainen käheäksi painuneella äänellään. — Olisi hauska tietää, mikä sen tahdin välistä niin pahasti sotkee.
— Mikäkö sotkee, naurahti Aapeli Miettinen itsetietoisesti. —Näkeehän sen, että se nielaisee silloin liian paljon puita kerralla.Ne täyttävät siellä syvyydessä henkireiät tykkänään, eikä auta äijäraiskan muu kuin oksenna takaisin enimpiä.
— Olisikohan niin! ihmettelivät toiset silmät suurina.
— No varmasti on niin, vakuutti Aapeli Miettinen. — Lopettakaapas tukinlasku, eikö muutu sen hengitys paljon säännöllisemmäksi.
Aapeli Miettinen sipaisi hihallaan märkää otsaansa ja jatkoi hetken kuluttua:
— Arvelevat siellä syvyydessä olevan jo sievoisen varaston eri puulaakien puita ihan sekaisin. Siellä on pahoja ansoja, niinkuin näette noista sälöytymistä, joita monet tukit siellä saavat. Kuka sen tietää montako sinne on jo jäänyt ikitielleen, meneppä sinne tarkastamaan!
— Tekemättä taisi jäädä tarkastus! nauroivat toiset.
— Tekemättä jääpi, mutta niin on asia kuin sanoin, jatkoi Aapeli Miettinen. — Minä tunnen tämän pyörteen; pikku poikana ollessani kun laskettiin tästä, oli se paljon siivompi. Siitä lähtien on se saanut sisuksiinsa niin paljon törkyä, että alkaa köhiä ja yökötellä. Vanhenee taatto nähkääs ajan mukana!
Toisen laskupäivän iltana saapui koskelle joukko pietarilaisia huvimatkailijoita. Tavallisesti ne käyvät vain Kivatsulla, jonne on pääsy Petroskoin kaupungista mukavampi. Ne, jotka Porokoskelle asti tulevat, ovat Kivatsun jo monta kertaa nähneet ja tahtovat nähdä vielä uudemman ihmeen. Ja sen he näkevät Porokoskella, on se koski semmoinen.
Ensin huvimatkue hyvän aikaa mekasti ylhäällä laskurännin puomilla ja sieltä tukkien alasmenoa katseli. Komea olikin se katseltava laskevan auringon valossa. Koski näytti silloin punaisissa liekeissä leimuavalta kadotukselta, johon ajettiin polttoaineeksi puutavaraa; ja ahnaasti sen hurjina hyppelevät liekit nielivät tuota ehtymätöntä saalistaan.
Laskumiehet tekivät työtään suurella tottumuksella ja varmuudella. Joku heistä toisinaan hyppäsi jo laskurännin suuta lähelle soluvia, liikkeessä olevia tukkeja myöten toiselta puomilta toiselle. Katselijat silloin säikähtyneinä kirkaisivat, luullen uhkarohkean hyppääjän auttamattomasti alas hurahtavan. Mutta alas ei se koskaan hurahtanut, miehet vain naureskelivat katselijain säikähdykselle.
Vähitellen siirtyi matkue kosken vartta alaspäin ja joutui lopuksi sen vahtipaikan kohdalle, jossa Ali Martikainen miehineen työskenteli.
Pyörre sattui silloin hengittämään tasaisesti. Ali Martikainen seisoi rantakalliolla kankeensa nojaten. Nalle hankasi kosteata turkkiaan hänen sääreensä ja murahteli mielihyvästä, kun Ali Martikainen kumartui sen niskavilloja kyhnyttelemään.
Silmät lensivät suuriksi tulijoilta, kun näkivät puolikasvuisenkarhunvotkaleen leikittelevän tuon jättiläiskokoisen miehen kanssa.Pelokkaina he vetäytyivät etemmäksi ja katselivat sieltä AliMartikaista, pulma polittaen keskenään ja viittoen käsillään.
Oli joukossa sentään yksi rohkea. Se oli kookas, solakka, häikäisevän kaunis nainen, käytökseltään reipas ja arkailematon, eroten jyrkästi koko muusta seurueesta. Hän lähestyi Ali Martikaista ja, koettaen saada ääntänsä kuuluviin, kysyi puhtaalla, soinnukkaalla aunuksenkielellä, tohtisiko vieraskin silitellä hänen »koiraansa».
Ali Martikaista miellytti kaunotar ensi silmäyksellä. Hän ei muistanut konsanaan nähneensä niin viehättävää, suorastaan viettelevän kaunista naista. Naisella oli yllään tiukka urheilupuku, päässä soma pieni lakki, jonka reunat olivat painaneet uhkean tumman tukan korvallisilla hiukan alas. Helakan puhdas hipiä oli runsaasta ulkoilmassa oleskelemisesta saanut terveen värin, ja koko piirteet uhkuivat rohkeutta, melkein ylimielisyyttä. Mutta ihmeellisimmät olivat silmät, suuret ja nauravat silmät. Syvällä niiden pohjalla oli Ali Martikainen kuitenkin näkevinään muuta kuin naurua; hänen mieleensä vilahti öinen meri, pelottavan salaperäinen ja houkutteleva, kun hän kohtasi niiden katseen.
Kuin lumottuna tuijottaen tuohon ilmestykseen oli Ali Martikainen tyyten unohtaa hänelle tehdyn kysymyksen. Mutta kun nainen, vielä lähemmäksi tullen, toisti sen, selitti hän nauraen Nallen mielihyvällä silittämisen sallivan, varsinkin kun silittäjällä oli niin kauniit kätöset.
Ali Martikaisen komennosta Nalle otti vieraan vastaan kahdelle jalalle nousten ja etukäpälillään tervehtien. Nainen alkoi silitellä ja taputella Nallen kosteata turkkia. Nalle irvisteli ihastuksesta ja raapi hellävaroen isoilla kynsillään hänen hameitaan.
Koko ajan pälyivät naisen silmät Ali Martikaiseen. Hän näytti mittelevän häntä kiireestä kantapäähän asti, ja peittelemätön ihastus kuvastui hänen katseessaan.
– Teillä on harvinainen koira, sanoi hän rohkeasti hymyillen. —Mahdatte itse olla yhtä harvinainen.
— Miten niin? kysyi Ali Martikainen myhäillen. Häntä miellytti naisen suorasukaisuus; hän tunnusteli siinä kuin kaukaista sukulaisuutta.
— Minä vain arvelin, hymyili nainen, vilauttaen huikaisevan valkeita hampaitaan. — Vai oletteko te kotoisin sellaisesta maasta, jossa tällaiset koirat ovat tavallisia?
Hän nousi seisomaan ja tuli aivan lähelle Ali Martikaista, katsellen häntä koko ajan hellittämättä, lumoavasti. Ali Martikainen tunsi tuon katseen alkavan polttaa. Hän vastasi vältellen:
— Satuimme löytämään sen siellä rämeillä. Oli joutunut tulvaa pakoon yksinäiseen suopetäjään, orpo raukka. Siitä otin ja kasvatin, ja mukiin se menee, kun ei muuta koiraa ole.
Naisen muu seurue oli tällä välin laskeutunut rannalle ja katseli haltioissaan pyörrettä sekä tukkien leikkiä siinä. He huutelivat ja viittoivat myös Ali Martikaisen puhekumppania sinne alas.
Nainen ei pitänyt kiirettä. Hän alkoi tiedustella, mistä asti AliMartikainen oli tullut puinensa. Kun Ali Martikainen selitti tulevansaSoimijoen rämeiltä, nyökkäsi nainen, aivan kuin paikka olisi olluthänelle vanhastaan tuttu.
Sitten nainen kysyi äkkiä, omituisesti ääntään korostaen:
— Viettekö puunne Petroskoin kaupunkiin asti?
— Kontupohjan lahteen minun urakkani oikeastaan päättyy, mutta ehkä käyn Petroskoissa asti. Siellä on urakanantaja.
— Kuka? kysyi nainen nopeasti.
— Tehtailija Baronin, vastasi Ali Martikainen, alkaen jo vähän ihmetellä naisen tiedonhalua.
Mutta nainen ei enää kysynytkään mitään, nyökkäsi vain toistamiseen ja luoden häneen viimeisen pitkän, hyväilevän katseen hyppäsi notkeasti rantakiville.
Ali Martikainen katseli ihastuneena hänen kauniin, voimakkaan vartalonsa liikkeitä, jotka ruumiinmukainen puku toi niin hyvin näkyviin.
Samassa kuitenkin juoksi ylhäältä laskuränniltä joku mies Aatu Lappalaisen lähettämänä. Ali Martikainen kiintyi keskustelemaan tulijan kanssa ja unohti hetkeksi rannalla-olijat.
Nämä katselivat miesten työskentelyä puomilla. Pyörteestä sattui juuri silloin lennähtämään muutamia tukkeja puomia vasten. Miehet sysäsivät ne kekseillään virran vietäväksi. Tämän jälkeen Lassi Palviainen käveli huolettomasti puomia pitkin, tarkasteli liitoksen kohdalta teräspidintä ja nakutteli keksillään sitä tiukemmalle.
Seuralaistensa kauhistukseksi hyppäsi Ali Martikaisen kanssa puhellut nainen notkeasti puomille ja alkoi sen liukkaita tukkeja pitkin keikkua Lassi Palviaista kohti, kerjäten käsiänsä ojennellen hänen keksiänsä itselleen.
Lassi Palviainen hymyili neuvottomana ja koetti selitellä, ettei vieraiden oikeastaan olisi lupa astua puomille. Siinä oli hengenvaaralliset paikat, kuten itse voi hyvin nähdä.
Nainen ei ollut hänen estelyjään kuulevinaan eikä hellittänyt, ennenkuin oli saanut pyytämänsä keksin. Sitä käsissään hullunkurisesti heilutellen alkoi hän liukua edestakaisin puomia pitkin tukkilaista jäljitellen.
Lassi Palviainen oli hypännyt maalle ja seurasi sieltä toveriensa kera naureskellen naisen liikkeitä. He unohtivat pyörteen silmälläpidon kokonaan.
Äkkiä kuului ankara jysähdys, puomi hyppäsi koholle saamastaan iskusta, ja kuohut löivät sen ylitse. Nainen päästi hätääntyneen parkaisun ja horjahti kuohuihin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksähtivät kaikin miehet puomille. Ali Martikainen oli nopein. Kuin ilves hän viskautui suoraan rantakalliolta vaaranpaikalle ja tempasi puomin vierellä ryöpsähtelevistä kuohuista pudonneen ylös juuri samassa silmänräpäyksessä, kun kuohut läksivät pakenemaan takaisin viskatakseen uhrinsa koskeen. Samassa pyyhkäisi puomin sivua jytisten liukuva tukki ohitse ja repäisi osan naisen hameita mennessään.
Jollei Ali Martikainen olisi ollut niin salamannopea, olisi nainen mennyt hameittensa mukana. Tukki olisi viskannut hänet suoraan kurimuksen kitaan.
Koko muu seurue oli aivan tyrmistynyt. Useat naiset olivat pyörtyneet rannalle, ja miehetkin olivat säikähdyksestä aivan lamautuneet.
Ali Martikainen kapusi taakkoineen rantakalliolle ja läksi juoksujalkaa taivaltamaan metsän sisältä pilkottavaa huvimajaa kohti. Pari miehistä seurasi häntä koneellisesti, toiset jäivät rannalle selvittelemään tupertuneita naikkosiaan.
Nainen lepäsi hervotonna Ali Martikaisen sylissä. Oli nähtävästi ennättänyt saada hiukan vettä keuhkoihinsa aallokossa. Ehkä ohipyyhkäisevä tukki oli ennättänyt myös kolhaista hänen jalkojaan, kenties murskata ne kokonaan.
Näin ajatteli Ali Martikainen aluksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kuitenkin muistavinaan nähneensä kauniin vaalean sukan peittämän jalan luiskahtavan tukinrungon yli. Hän tarkasti hätäisesti velttoina riippuvia jalkoja, ja ne näyttivät ainakin päältäpäin olevan vahingoittumattomat.
Ali Martikainen joutui huvimajalle, sen ovi oli auki, hän työntyi siitä sisään ja laski taakkansa ensimäiselle eteen sattuvalle rahille. Hätäisesti käsin kopeloiden hän vielä tutki tajuttomana makaavan nilkat ja jalkoterät, varmistuen lopullisesti siitä, että ne olivat terveet.
Selvää siis oli, että oli suoranainen hukkumisvaara kyseessä. Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi naulakolla päällysvaatteita ja matkapeitteitä. Hän tempasi niistä mitä käsiin sattui ja alkoi nopein, päättävin ottein riisua tainnoksissa makaavalta enimpiä märkiä vaatteita, käärien niiden tilalle lämpöisiä peitteitä.
Tätä tehdessään hän kuuli ovelta hätääntyneitä ääniä; hän vilkaisi sinne, ja harmistunut naurahdus vilahti hänen kasvoillaan.
Siellä kurkotteli useampia naamoja ovesta, hätääntyneitä ja noloja naamoja, mutta ei ainutkaan niiden omistajista rohjennut astua kynnyksen yli. He pelkäsivät Nallea, joka oli seurannut Ali Martikaisen kintereillä ja istui lattialla, katsellen uteliaana ja ihmetellen isäntänsä puuhia.
Ali Martikainen sysäsi Nallen syrjään ja kysyi sisään töytääviltä kovalla äänellä, oliko joukossa ketään lääkäriä.
Aluksi ei kukaan vastannut, kaikki alkoivat vain siunaillen ja voivotellen tungeksia Ali Martikaisen ympärillä puhuen kaikki yht’aikaa. Ali Martikainen toisti silloin kysymyksensä melkein raivostuneena.
Kaikki säikähtivät ja peräytyivät. Mutta lääkäri löytyi ja tointui lopulta sen verran, että huomasi mistä oli kysymys. Hän ryhtyi avustamaan Ali Martikaista taintuneen virvottelussa, saaden yht'äkkiä aivan tavattoman tarmonpuuskan.
Hieronnan avulla koetettiin saada taintunutta henkiin. Lääkäri työskenteli tottuneesti, vaikka kätensä vapisivat ankarasta mielenliikutuksesta. Samalla hän komensi ympärillä tungettelijoita laputtamaan tiehensä, kun olivat vain haitaksi ja häiriöksi.
Hyvän aikaa kesti, ennenkuin tajuttomana makaavaan saatiin ensimäiset elonmerkit. Lopulta kuitenkin saatiin, suusta pulahti limansekaista vettä, ja rinta alkoi kohoilla sen verran, että juuri parahiksi huomasi.
— Hurraa, jo elää! huusi lääkäri riemastuneena ja alkoi onnitella ja ylistellä Ali Martikaista.
— Se oli miehen teko, jota en ikimaailmassa unohda! intoili hän. — Se kävi nopeasti kuin taivaan vasama ja ennätti, jumalan kiitos!
Muutkin rupesivat kuorossa säestämään lääkärin ylistyksiä. Ali Martikaista harmitti tuo ylitsevuotavainen puhetulva. Nähtyään naisen silmäluomien jo alkavan liikahdella hän arveli lääkärin selviytyvän lopusta yksinäänkin.
Hän ilmotti työnvalvonnan vaativan läsnäoloaan, puristi lääkärin kättä, vihelsi Nallen mukaansa ja poistui huoneesta taakseen katsomatta.
— Omituinen sattuma, ajatteli hän rantaan kävellessään. — Oli vähällä viedä ihmishengen aivan käsien välistä.
Ali Martikainen oli monasti pelastanut ihmisiä hukkumasta, mutta koskaan eivät nämä tapahtumat olleet häneen sanottavammin vaikuttaneet. Nyt täytyi hänen itselleen myöntää olevansa suorastaan onnellinen, kun oli ajoissa ennättänyt. Nainen veti häntä puoleensa käsittämättömällä tavalla. Hän oli nähnyt hänet vasta hetkinen sitten, puhellut hänen kanssaan vain muutaman sanan, ei tiennyt edes mistä hän oli kotoisin tai mikä hänen nimensä oli, ja siitä huolimatta tuo ventovieras nainen — nähtävästi vielä hieno nainen — tuntui jollakin tavoin olevan hänelle läheinen.
Ali Martikainen ei ollut mikään haaveilija, mutta nyt hän huomasi olevansa joutumassa pois tasapainosta. Pelastamansa nainen oli valtaamaisillaan kokonaan hänen ajatusmaailmansa. Jos he vielä tapaisivat toisensa, ties miten kävisi — hurja riemuntunne kuohahti hänen sisässään, hän melkein säpsähti sitä. Naisten kohtaaminen ei tähän asti ollut häneen tehnyt moista vaikutusta, tämä oli kokonaan uutta ja outoa.
Mutta hän päätti riistäytyä irti, hänen täytyi se tehdä. Heidän tiensä kulkivat siksi kaukana toisistaan; oli parasta, etteivät he enää tapaisi toisiaan. Se tuntui tuskalliselta, mutta hän päätti pysyä lujana.
Hän joutui rannalle, jossa miehet työnsä lomassa innokkaasti keskustelivat työpaikallaan sattuneesta onnettomuudesta, syytellen sekä itseään että toisiaan, kun oli jäänyt jyrkästi estämättä naisen meneminen hengenvaaralliselle puomille.
— Virkosiko henkiin? huudettiin Ali Martikaiselle jo kaukaa.
— Hengissä on! vastasi Ali Martikainen lyhyesti, melkein tylysti.
Miehet vähän ihmettelivät hänen äänensävyään, mutta kun pyörre samassa rupesi syytämään puita rannalle, unohtui heiltä ankarassa työssä siksi kertaa tapahtuma mielestä.
Auringonnousun ajoissa saapui tapaturmasta pelastunut nainen jokivarrelle aivan yksinään. Hän näytti vielä hyvin kalpealta, mutta muuten hän oli täydellisesti tointunut.
Miehet irrottelivat juuri viimeisiä kossapuita. Laskeminen oli päättynyt.
Nainen haki silmillään pitkin jokivartta, sitten hän kääntyi miesten puoleen ja koettaen saada ääntänsä kuuluviin tiedusteli pelastajaansa.
Miehet viittasivat pitkin jokivartta alaspäin, ilmnottaen Ali Martikaisen jo parisen tuntia sitten lähteneen sinne. Saattoi olla jo pitkän matkan päässä, arvelivat he.
Pettyneen ja alakuloisen näköisenä kääntyi nainen takaisin huvimajalle.
Miehet katselivat hänen jälkeensä. Vihdoin Aapeli Miettinen lausui:
— Näittekö, pojat, siihen koski kovasti, kun ei tavannut AliMartikaista.
Toiset nyökkäsivät äänettöminä. Heidän mieleensä tuli Ali Martikaisen kiireellinen lähtö. Se tuntui melkein paolta, ja he aavistivat, mitä Ali Martikainen oli ajatellut.