Ali Martikainen saapui Sunujoen yläjuoksun urakoitsijoista ensimäisenäPetroskoin kaupunkiin.
Pahasti ällistyi tehtailija Baronin, kun Ali Martikainen eräänä elokuun päivänä ilmestyi hänen konttoriinsa ja ilmotti tukkien olevan Kontupohjan lahdessa valmiina Petroskoin sahoille hinattaviksi.
Ukko Baronin oli ollut varma, ettei Ali Martikainen kykenisi urakkasopimustaan täyttämään, vaan jättäisi puut sinne johonkin Soimijoen lähettyville, josta hänen seuraavana kesänä olisi helppo ne vähillä kustannuksilla kulettaa perille. Ei Baronin luonnostaan mikään ilkeä mies ollut, mutta hän puijasi kaupoissa mielellään tyhmempäänsä. Niin luuli hän Ali Martikaistakin puijanneensa ja naureskeli partaansa, kun oli saanut kokemattomalle Suomen prihalle opettaa, millaista on uittourakoitsijana oleminen.
Mutta nyt seisoi Suomen priha hänen edessään komeana kuin ilmestys ja kertoi välinpitämättömällä äänellä, niinkuin eilispäivän ilmasta olisi puhunut, että puut ovat Kontupohjan lahdessa.
Laskikohan se leikkiä vai mitä? Baronin tirkisteli pienillä silmilläänAli Martikaista hyvin tutkivasti ja sanoi sitten ikään kuin koetteeksi:
— Muut eivät ole tainneet vielä sieltäpäin joutua?
— Tulossa lienevät, vastasi Ali Martikainen kuivasti.
— Ja te tulitte ensimäisenä? kysyi Baronin epäillen;
— Niin, minä tulin ensimäisenä.
Baronin haroi ja nyki rehevää partaansa ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, etteihän vain uneksinut. Hymyili sitten väkinäisesti, vilkutti silmiään ja tarkasti uudestaan Ali Martikaisen kiireestä kantapäähän asti.
Ali Martikainen ajatteli: — Tirkistele vain, kyllä kestetään! — Mutta ääneen hän lausui:
— Minulla on kiire, hommatkaa hinaaja ja vastaanottaja mukaan. Nyt on ilmat tasaiset niitä järvitaipaleen yli tuoda. Sitäpaitsi joutuvat ne pian toisten tielle siellä Kontupohjan lahdessa.
Ukko Baronin hätkähti Ali Martikaisen tiukkaa katsetta ja hänen jyrkänlaisia sanojaan. Ne saivat hänet lopullisesti käsittämään, että tässä oli tosi kysymyksessä, ja hän alkoi hätiköiden selitellä:
— Tuossa paikassa järjestetään, aivan tuossa paikassa, odottakaahan.
Hän kapusi ketterästi alas korkealta tuoliltaan ja juoksi toiseen huoneeseen vievälle ovelle.
— Hei, Mihail Martinovitsh! huusi hän. — Tulkaahan tänne, Mishka, täällä on meidän urakoitsijamme Soimijoelta, Ali — — Pavlovitsh Martikainen — niinhän teidän nimenne oli? kysyi hän kääntyen anteeksipyytelevän näköisenä Ali Martikaiseen päin.
Ah Martikainen nyökkäsi. Mihail Martinovitsh törmäsi silmät harillaan ovelle.
Samassa Baronin muisti, ettei ollut vielä edes kunnolleen tervehtinyt urakoitsijaansa. Hän jätti Mishkan siihen paikkaan ja töytäsi avosylin Ali Martikaista kohti, pudisteli hänen käsiään, koettipa varpailleen kurkottautuen paiskata suudelman hänen poskelleen. Ali Martikainen oli kuitenkin lähes kahdesti hänen pituisensa, ja niin täytyi hänen luopua suutelemisyrityksestä. Sen sijaan hän leperteli liukkaasti:
— Tervetuloa, Ali Pavlovitsh! Tuhannesti tervetullut, pulska Suomen priha! Istukaahan kaikin mokomin, istukaa, kas tähän näin.
Hän painoi puoliväkisin Ah Martikaisen nahkasohvalle, syöksyi samassa kuin ampiainen isolle seinäkaapille ja kiskoi sieltä asiapaperien ja kirjapinkkojen lomasta esille tarjottimen, jolla oli kookas, koristeltu viinakarahvi ja monenlaista ryypyn kyytimiestä. Ne olivat siellä aina valmiina liiketuttavien varalta.
Hän kaasi isoihin ryyppylaseihin ja pakisi:
— Vielä kerran terve tultuanne, Ali Pavlovitsh! Sallikaa minun kilistää ja onnitella teitä! Kas niin, puraiskaa päälle. Tässä on kaviaaria, se on mainiota tämän paahdetun palan kera. Ja toiselle jalalle myös, ettei ontumaan panisi.
Ukko Baronin näytti kerrassaan unohtaneen ovella töllistelevän Mihail Martinovitshin. Mishka alkoi rykiä muistuttaakseen olemassaolostaan, ja silloin Baronin muisti asian, komensi Mishkan hankkimaan puhelimitse sahalta hinaajan ja vastaanottajan valmiiksi Kontupohjan lahteen lähtöä varten sekä varmuutti vielä, että on sukkelaan toimittava.
Hän oli lämmennyt ja kokonaan tointunut hämmennyksestään. Hän katseli puolittain ihastuneena, puolittain ihmetellen Ali Martikaisen rotevia jäseniä ja miehekkäitä, ahavoituneita piirteitä, itsekseen ajatellen:
— On se peijakkaan poika tuo Suomen priha. Toi kuin toikin perille puut, pirunko konstilla lie tuonut! — Hän taputti Ali Martikaista olalle ja puheli:
— Hyvin tehty, Suomen priha, peevelin sukkelasti. Te annoitte kaikkia niitä toisia nenälle, näpsäytitte niin että tuntui.
Samassa vilahti hänelle mieleen, että Ali Martikainen oli häntä itseään kaikkein tuntuvimmin nenälle näpsäyttänyt ja kiskoi nähtävästi hyvät voitot. Mutta minkäs mahtoi, sopimus oli selvä ja tinkimätön, ei kuin maksa rahat, kuusikymmentätuhatta ruplaa.
Hän huokasi, mutta ilostui samassa, kun muisti Pietarissa ja ulkomailla kysynnän olevan kovaa ja hintojen ihan huipussaan. Mene tiedä, miten seuraavana kesänä olisikaan.
Ali Martikainen katseli levollisesti ukko Baroninin touhua. Hän aikoi juuri huomauttaa, että tarvitsi rahoja lopputiliä varten, mutta samassa Baronin otti sen asian itsestään puheeksi.
— Oikein, puheli hän, kun jouduitte niin sukkelaan. Kas sellaisesta minä pidän, aina rivakasti ja täsmälleen, ei mitään kuhnailua. Mutta tietysti te tarvitsette rahoja lopputilin maksuun, paljonko suvaitsette?
Ali Martikainen arveli tarvitsevansa parikymmentätuhatta.
— Senkö verran vain! ihmetteli Baronin. Hänestä alkoi tuntua, että uusi urakoitsija hyötyi aivan suhdattomasti. Mutta hän nielaisi urheasti kohoamaan pyrkivän huokauksen ja alkoi vapisevin käsin kirjottaa shekkiä, puhellen sitä tehdessään:
— Olisi tässä mennyt enemmän samalla kertaa, mutta kuten suvaitsette. Loput saatte sitten, kun tulette puiden kera. Tietysti tulette tänne vähän lepäilemään?
— Pitäneehän sitä tulla, arveli Ali Martikainen.
— Tietysti pitää tulla, kaikki tulevat. Keksit ne on syksyllä rasvattava, ei siitä mihinkään pääse! pakisi Baronin silmää iskien, ja iloinen virnistys levisi hänen naamalleen.
Hän ojensi valmiin shekin Ali Martikaiselle. Samassa ilmestyi Mihail Martinovitsh ovelle toisen kerran ja julisti hinaajan ja vastaanottajan olevan lähtövalmiina.
Ali Martikainen nousi, mutta Baronin pakotti hänet kaatamaan vielä sisäänsä parisen ryyppyä. Saatteli sitten hänet ovelle, syleili jäähyväisiksi ja toivotti tervetulleeksi puiden kera.
Mutta jäätyään yksin konttoriinsa hän huokasi ja ajatteli:
— Kiskaisi peijakas kirkkaat rahat! Taisin puolet liikaa siitä urakasta maksaa! Ja kun minä höperö koko kesän kehuskelin, että siitä tuli ilmainen työmies.
Lopuksi hän kuitenkin lohduttautui:
— Mutta potra on poika, saakoon! Halpa olikin niiden puiden kantoraha ja vetopalkka sitä halvempi. Vielä voitan minäkin!
Ukko Baronin ei ollut niitä miehiä, jotka kärsimäänsä nolausta kauan muistelivat. Rehellisesti tunnusti hän voittajansa ansiot ja julisti jo samana iltana kauppaseuran klubilla, että oli löytänyt uuden urakoitsijan, joka pian lyö laudalta kaikki toiset Aunuksen mailla. Hänen puunsa olivat olleet sellaisilla paikoilla, etteivät muut tahtoneet niiden uittamisesta kuulla edes puhuttavan. Mutta nyt tuli hänen ensikertalainen urakoitsijansa niiden puiden kera koko siltä perukalta ensimäisenä Kontupohjan lahteen. Tuli niinkuin muut tulevat virkistävältä huvimatkalta ja kiskoi nähtävästi hyvät voitot kaupanpäällisiksi. Kas sitä voi sanoa miehen teoksi, vaikk'ei hän kuolemakseen sanonut käsittävänsä, millä ilveellä se oli päässyt irti niistä rämeistä. Mutta harvinaisen hän vakuutti olevan miehellä silmäniskun — saattoi jo sillä yksistään suuret honkatukit liikkeelle panna!
Ukko Baroninia pidettiin erehtymättömänä ihmistuntijana, ja kun hän veisasi uudesta urakoitsijastaan tällaisen ylistysvirren, niin se merkitsi paljon. Ali Martikaisen urotyöstä alettiin puhua kaikkialla Petroskoin kaupungin tukkilaispiireissä.
Samalla alkoi siitä toisiakin teitä viestejä vierähdellä. Tuli alas miehiä, jotka itse olivat Ali Martikaisen mukana olleet, ja nämä vahvistivat kaikin puolin tosiksi ukko Baroninin kehumiset, tiesivätpä vielä paljon enemmänkin. He kertoivat, että kuukauden yhtämittainen valvominen oli leikin asia suomalaiselle urakoitsijalle, ja niin lumosi muutkin, että ihan kokonaan unohtivat unen mieliteon.
Sitten miehet kuvailivat yksityiskohdittain ja sinne tänne hiukan väriä lisäillen kaikki ne tarumaiset vaikeudet, joita heidän tiellään siellä pohjattomilla rämeillä oli ollut, ja miten he aivan kuin leikillä olivat niistä selvinneet sekä solahuttaneet puunsa aivan toisten nokan edessä Soimijokeen ja niiltä lurjuksilta tien tukenneet. Eivät tainneet ne hevillä sitä nolausta unohtaa.
Edelleen kertoivat he koskilaskusta samanlaisia tarinoita ja lisäsivät, että Porokosken ja Kivatsun kuohutkin olivat vähän niinkuin siivommalla sen aikaa, kun he niistä alas kulkivat. Taisi olla sillä suomalaisella oma jumalansa, ja siksi se mies ei koskaan pelännyt epäonnistumista eikä myöskään epäonnistunut. Semmoinen oli sen onnentähti!
Kuin kulovalkea levisivät nämä tarinat ensin tukkilaispiireihin ja sitten muuanne kaupungille. Ja kuta laajemmalle ne levisivät, sitä runsaammin niihin karttui lisäväriä. Siinä suhteessa, siinä lisävärin panemisessa nimittäin, olivat Petroskoin kaupungin asukkaat harvinaisen lahjakkaita; heissä oli suorastaan taiteilijoita sillä alalla. Eivät he kaikki ammattimiehiä tukinuitossa olleet, monet sitä toimitusta tuskin ikinä olivat edes nähneet. Mutta he korvasivat puuttuvat ammattitietonsa mielikuvituksen liitelevällä lennokkuudella ja sepittivät suomalaisesta urakoitsijasta tarinoita, joiden rinnalla itse mukana olleiden parhaatkin kertomukset olivat vain viheliäisiä luonnoksia, töhertelijän ensi yrityksiä.
Sanalla sanoen, kuuluisa oli Ali Martikaisen nimi, kun hän muutamien päivien kuluttua saapui Petroskoin kaupunkiin valtavan suurine tukkilauttoineen. Hänen maineensa tähti oli lentänyt hänen edellään niinkuin haarapyrstöinen taivaan ilmestys.
Ja hänen saapumisensa vasta siivet pani taruille ja kertomuksille. Nyt jo täytenä totena juteltiin, että suomalainen urakoitsija oli velho, pelätyimpiä koko Suomessa. Hän oli muitta mutkitta loitsinut halki soiden ja rämeiden kulkemaan semmoisen joen, ettei mokomaa oltu missään nähty. Ei miesten muuta tarvinnut kuin äärestä ihmetellä, kun tukit siinä joessa näkymättömän voiman vetäminä alas mennä huhkivat. Oli ollut siinä joessa koskiakin, suuria ja kiveriä putouksia, joissa tukit löivät härkäpyllyä mennessään. Ja sitten kun puut olivat alas lasketut, niin tapahtui se ihme, että joki hävisi tuossa paikassa, kosket ja kaikki sitä mukaa kuin häntäpää ehti kulkea. Näytti aivan siltä, kuin olisi kerälle kierinyt ja sitten ilmaan savuna haihtunut, ja suo ja räme oli taas sijalla, iätiviepä ja lietteinen, eikä vesi siinä virrannut mihinkään.
Toiset tiesivät vielä lisätä, että suomalainen oli muilta urakoitsijoilta kääntänyt silmät sillä tavoin, että nämä olivat viikkomääriä vastavirtaan puitansa hinanneet. Sillä keinoin oli Soimijoki suomalaisen itsensä kulkea säilynyt.
Tiedettiinpä, että eräs urakoitsija oli uponnut suohonkin, kun oli vastaloitsuilla koettanut suomalaisen lumoista pelastautua. Niin oli kuin maahisen koivista vetämänä yht'äkkiä eteensä auenneeseen suonsilmään juuttunut. Hädintuskin olivat toiset pelastuneet, jotka olivat koettaneet häntä kainaloista ylös kiskoa.
Ja sitten se Ali Martikaisen Nalle, siitä vasta juttua piisasi. Sen kerrottiin ilmestyneen suomalaisen urakoitsijan matkaan siellä salolla kerrassaan ihmeellisellä tavalla. Oli näet vain laukannut synkän kuusikkokorven uumenista esille ja viheltänyt, säikähtynyttä miesjoukkoa lähelle tultuaan, kahdelle jalalle nousten pitkän, villin vihellyksen, niin että selkäpiitä karmi. Oli silloin suomalainen urakoitsija vastannut siihen vihellykseen yhtä pitkällä vihellyksellä. Karhu tämän kuultuaan oli matalaksi ja nöyräksi lyyhistynyt, suomalaisen urakoitsijan jalkoihin ryöminyt ja niitä nuoleskella alkanut, niinkuin koira isäntänsä jalkoja nuoleskelee. Se oli näet itsensä metsällisen lähettämä suomalaisen urakoitsijan liittolaiseksi. Siitä lähtien oli se sitten suomalaisen urakoitsijan kintereillä kulkenut, ja siitä lähtien oli myös suomalaisella entisen mahtinsa lisäksi ollut metsällisen suuri mahti ja loihtutaito.
Näin Nallesta kerrottiin, ja tämän kertomuksen vahvisti kaikin puolin todeksi Ah Martikaisen matkassa ollut petroskoilainen kokki, joka oli harras oikeauskoinen ja muutenkin erittäin luotettava kansalainen. Tiesipä kokki vielä monta muuta tarinaa suomalaisen urakoitsijan- ja Nallen yhteisistä velhoustempuista sekä siitä, miten Nalle oli häntä itseään vainonnut, kun hän uskalsi silmiään ristiä ja hartautta harjottaa. Ihan hiukset pystyyn nämä kokin kertomukset kuulijoilta nostivat.
Tosin Nalle oli Petroskoin kaupunkiin saavuttua siirtynyt siellä sattumalta majailevaan sirkukseen, jossa se näyttikin menestyvän erinomaisesti tukkilaistemppuja ja muita konsteja näytellen. Yleensä tiedettiin kuitenkin varmasti, että se yhä edelleen oli liitossa suomalaisen urakoitsijan kanssa. Saipahan nähdä, eikö se jonakuna päivänä karannut sirkuksesta ja lyöttäytynyt entisen isäntänsä matkaan, milloin tämä taas sattui metsällisen apua tarvitsemaan.
Ali Martikainen sai pian itsekin kuulla, mitä ihmeellisiä tarinoita Petroskoin kaupungissa hänestä kerrottiin, ja vaikk'ei hän olisi sitä kuullutkaan, sai hän kaupungilla liikkuessaan nähdä olevansa kerrassaan merkillinen ilmestys. Joka paikassa häntä kurkisteltiin ja tirkisteltiin puoliksi pelokas ilme silmissä.
Varsinkin naismaailmassa hän herätti suunnatonta mielenkiintoa. Tiedettiin hänen olevan komean varreltaan ja uljasryhtisen kuin itsensä tsaarin pojan, ja niinpä jokainen tahtoi edes vilahdukselta nähdä hänet. Se velhon maine kyllä ankarasti pelotti, kurkisteltiin aluksi ikkunoista ja nurkkien takaa. Lopulta sentään rohkeimmat uskaltautuivat kadulle ja menivät häntä vastaan, tähystellen ohimennessään salavihkaa, eikö näkyisi pukinsorkkaa tai edes puikkelehtivaa hännän typykkää hänen vaatteensa liepeen alla. Sellaista ei kuitenkaan näkynyt, päinvastoin näytti mies kerrassaan miellyttävältä. Komea oli varreltaan, kasvot ruskettuneet, päivänpaahtamat ja silmissä sellainen ihmeellinen katse, että ihan ensi kerralla kävi sydänjuuriin asti.
Tällaisen huomion naiset tekivät Ali Martikaisesta, ja ennen pitkää se koitui hyväksi vastapainoksi hänen noitamaineelleen, alkoipa suorastaan sitä hälventää. Jotkut naiset asettuivat aivan julkisesti häntä puolustamaan yhteisillä teeillatsuilla.
Niin teki Valerija Rybinskaja, itsensä poliisipäällikön puoliso. Hän oli oman kertomansa mukaan ihan sattumalta tullut suomalaista urakoitsijaa vastaan hyvin kapealla jalkakäytävällä ja ollut siinä ohimennessään luiskahtaa sateen liottamalta laudotukselta lokaan. Silloin oli suomalainen kohteliaasti hymyillen tarttunut hänen käsivarteensa ja auttanut hänet eteenpäin, itse kunnioittavasti sivulle väistyen.
— Siinä on synnynnäistä ritarillisuutta tuossa miehessä eikä mitään muuta! intoili Rybinskaja. — Puhe velttoudesta on pelkkää pötyä ja panettelua, jonka kadehtijat ovat keksineet. Mutta minua ei saada sellaisia loruja uskomaan, tunnen minä miehiä sen verran!
Hän nakkasi ylpeästi niskojaan ja loi hämmästyneisiin ystävättäriinsä säälinsekaista ylemmyyttä uhkuvan silmäyksen.
No, Valerija Rybinskajan tiedettiin kyllä olevan sellaisen seikkailuhaluisen, vaikka hän oli jo' hiukan elähtänyt hempukka. Aina hän Petroskoin kaupunkiin eksyneiden matkailijain perässä juoksi ja koetti solmia niiden kanssa suhteita ja tuttavuuksia, joista sitten puheli kerskuen ystävättärilleen. Tietysti hän oli samassa tarkotuksessa myös suomalaista vastaan satuttautunut kaupungin ahtaimmalla jalkakäytävällä.
Joka tapauksessa hänen sanansa tekivät suuren vaikutuksen. Yksi ja toinen alkoi salassa kadehtia hänen nokkeluuttaan ja koetti hissukseen samansuuntaista temppua. Eikä kapeista jalkakäytävistä puutetta ollut, niitä on Petroskoin kaupungissa syksyiseen aikaan, jumalan kiitos, aivan tarpeeksi asti.
Näiden ansiosta rupesi Ali Martikaisen naistuttavien piiri nopeasti laajenemaan. Lyhyitähän ne tuttavuudet enimmäkseen olivat, mutta alulle oli joka tapauksessa päästy, ja naisilta alkoi nopeasti unohtua, että Ali Pavlovitsh — niin ruvettiin Ali Martikaista tästä puoleen yleisesti nimittämään — oli pelätty velho ja lumooja.
Lumooja hän kyllä saattoi olla, mutta lumosi muulla, ei velhoudella. Niin päätteli itsekseen yksi ja toinen Petroskoin kaupungin seikkailuhaluisista naikkosista.
Totuuden nimessä on tässä kohden sanottava, ettei Ali Martikainen millään tavoin paennut naisia, jos nämä suorastaan tungettelivat hänen tielleen. Jollei erikoisemmin hakenut heidän seuraansa, niin ei myöskään paennut, varsinkaan jos nämä sattuivat olemaan viehättäviä ja kauniita. Ja olihan niitä semmoisiakin Petroskoin kaupungin naisissa, sitä ei sovi kieltää.
Petroskoin kaupunki oli tähän aikaan väärentämätön tukkilaisten kaupunki. Sen mahtavimmat liikemaailman edustajat olivat sahanomistajat ja pietarilaisten sekä ulkolaisten tukkiyhtiöiden asiamiehet. Nämä niin sanoaksemme antoivat värin koko kaupungin varakkaamman säädyn elämälle. Läänin virka-aateli kyllä parhaansa mukaan koetti pitää puoliaan ja kukkoilla missä suinkin oli tilaisuutta, mutta monasti sen oli vastoin tahtoaankin mukauduttava tanssimaan äveriästen rahapohattojen soitteleman pillin tahdissa. Puhettakaan ei keskisäädystä ja pikkuporvareista, näistä oli suuri osa suorastaan tukkiyhtiöiden leivissä tai eleli muuten niiden liepeillä, ylenpalttisesta runsaudesta sinne tänne karisseita jyviä ja jätteitä noukiskellen, niinkuin taivaan linnut noukiskelevat hevosten syöttöpaikoilla.
Aivan erikoinen arvoasema oli urakoitsijoilla Petroskoin kaupungin tukkilaispiireissä. He olivat koko avaran Aunuksen tukkilaiselämän suolana. He suorittivat talvella miltei poikkeuksetta kaikki hakkuu- ja vetotyöt Aunuksen pohjattomina saloilla, ja sen uittojoilla he kesäiseen aikaan olivat yksinomaisina valtiaina. Urakanantaja tyytyi hankkimaan urakoitsijalleen vain työkalut ja muonan, sen laajemmalle ulottuvaa omaa toimintaa hän ei yrittänyt.
Olot tässä suhteessa ovat sittemmin nopeasti muuttuneet. Urakoitsijat ovat saaneet yhä enemmän väistyä, ovatpa yhtiöt lisäksi alkaneet harjottaa laajalle ulottuvaa yhteistoimintaa uittotöissä. Pitkillä uittoväylillä tällainen yhteistoiminta on tietysti suuri parannus entiseen, urakoitsijani keskinäiseen kilpailuun verraten. Mutta se yhteistoiminta on vienyt pois entisen leiman Aunuksen tukkilaiselämältä. Se elämä on aivan kuin jättänyt taakseen nuoruusvuosien raisun ja huimapäisen mekastelun, se on vakaantunut ja tullut ukkomaiseksi nahjustelijaksi. Se ei ole mitään elämää entiseen verraten.
Siihen aikaan, josta tässä on puhe, oli urakkajärjestelmä vielä parhaassa kukoistuksessaan, ja Petroskoin kaupungin monet huomatuimmat pohatat olivat itse entisiä urakoitsijoita. Päättäväinen ja ripeä toiminnan mies saattoi muutamissa vuosissa urakoitsijana koota sievoisen omaisuuden. Se Petroskoin kaupungissa tiedettiin, ja siksi siellä kohdeltiin kuuluisimpia urakoitsijoita aivan erikoisella arvonannolla niinkuin ainakin miehiä, joilla tiedettiin tulevaisuuden olevan käsissään, jotka minä päivänä hyvänsä saattoivat sieltä saloiltaan ilmestyä ja asettua Petroskoin kaupunkiin vakinaisiksi eläjiksi siellä ennestään olevien mahtajien rinnalle.
Urakoitsijain kesken, sellaistenkin, jotka olivat muilta paikkakunnilta kotoisin, oli yleisenä tapana kokoontua syksyisin muutamiksi viikoiksi Petroskoin kaupunkiin. Kun he Aunuksen eri kolkilta olivat saapuneet lauttoineen Ääniseen, kuului asiaan »keksien rasvaileminen talviteloilleen», ja tämän rasvailemisen saattoi mukavimmin toimittaa juuri Petroskoin kaupungissa. Se oli sellainen keskipiste, ja siinä oli sitäkin rasvanpuolta riittämään asti.
Nämä rasvailijat valtasivat silloin kaikki kaupungin parhaat hotellit ja isännöivät niissä suurine voittorahoineen kuin ruhtinaat. Ja koko kaupunki säätyyn ja arvoluokkaan katsomatta juoksi heidän kemuissaan ja joi heidän menestyksekseen, tietysti heidän kustannuksellaan. Yritteliäät sahojen ja konttorien virkailijat sekä monet muut koettivat myös pelipöydän ääressä verottaa noita rahakkaita urakoitsijoita, joskus siinä onnistuen, mutta monasti myös pahasti häviten.
Kaupungin naismaailmassa oli niinikään paljon niitä, jotka ihan pyydystämällä pyydystivät noita puolivillejä, joskus kokonaankin villejä rahapohatoita, koettaen heistä kyniä niin paljon kuin irti saivat. Tämän naisluokan rajoja oli vaikeanpuoleinen tarkalleen määritellä; joskus siihen viehättyi sellaisiakin, jotka olivat lukeutuvinansa Petroskoin kaupungin puhdasrotuisimpaan hienostoon. Vetikö heitä rahanhimo vai paljas seikkailuhalu, sitä oli monasti vaikea mennä tarkalleen sanomaan. Nähtävästi veti jälkimäinenkin, sillä naisethan yleensä suosivat seikkailijoita, ja monet näistä urakoitsijoista olivat sellaisia; vieläpä ihan harvinaisinta lajia. Heidän sankariteoistaan sepitettiin ja kerrottiin monta ihmeellistä tarinaa, jotka vielä pitkät ajat jälkeenpäin kulkivat suusta suuhun, luoden asianomaisen nimen ympärille sankariloistetta ja katoamatonta, useasti kadehdittua kuuluisuutta.
Ali Martikaisen saapuessa ei sensyksyinen rasvailukausi ollut vielä päässyt kunnolleen alkamaan. Yksi ja toinen urakoitsija oleili kyllä jo kaupungissa, mutta kaikki vanhat kuuluisuudet olivat vielä poissa viipyen työmaillaan. Heitä jo kiihkeästi odotettiin, niinkuin pitkän poudan jälkeen odotetaan ropisemalla taivaasta tulevaa, virkistävää saderyöppyä. Maaperä ihan kumisi kuivuudesta, ja sen kaunis, vihanta kasvikunta näivettyi.
Näissä oloissa oli mitä parhaat edellytykset ensikertalaisen Ali Martikaisen maineentähden kohoamiselle. Petroskoin kaupunki tarrasi ahnaasti kiinni jokaiseen tulijaan, joka vain tukkiurakoitsijain sukuun kuului. Niin se Ali Martikaiseenkin tarrasi, pyöritteli, vatvoi ja tarkasteli hänet takitilaan joka puolelta. Ensi vilkaisulla huomattiin hänessä vain velho, mutta sitten alettiin huomata hänessä paljon muita puolia, ja Petroskoin kaupunki sulki hänet avaraan, lämpimään syleilyynsä.
AH Martikainen tuli suosituksi vieraaksi tukkilaispiireihin kuuluvien herrasmiesten yhteisiin illanistujaisiin kauppaseuran klubille. Ukko Baroninin ylistyspuhe avasi hänelle tämän klubin ovet, ja Ali Martikainen osottautui sisäänlaskemisen arvoiseksi. Hän oli reima ja miellyttävä seuramies, se näytti kuuluvan hänen synnynnäisiin ominaisuuksiinsa. Samoin kuului näihin ominaisuuksiin kitsastelematon rahojen käsittely, ja tämä avu oli ehkä kaikkein arvokkain hänen uusien petroskoilaisten ystäviensä silmissä. He ihailivat miestä, joka maksoi, niinkuin Ali Martikainen, pelitappionsa silmää räväyttämättä ja hyväntuulisesti leikkiä laskien. Ja yhtä paljon he ihailivat sitäkin, että hän voittaessaan, mikä kyllä tapahtui sangen usein, pani voittorahansa yhteiseen kestitykseen, suorittaen aina tuon kestityksen suurella perinpohjaisuudella, jommoiseen Petroskoin kaupungin illanistujaisissa oli jo vanhastaan totuttu.
Mutta pian alkoi Ali Martikaiselle aivan satelemalla sadella myös perhekutsuja. Naiset ne tällä tavoin tahtoivat jakaa suosiotaan uudelle tulokkaalle ja samalla tätä tulokasta lähemmin tunnustella.
Ali Martikainen pysytteli tällaisille kutsuille jotenkin kylmänä. Hän tunsi liikkuvansa niissä oudolla alalla. Hän oli kasvanut karussa ja kovassa maaperässä. Niin pitkälle kuin hän lapsuuttaan muisti, oli hänen aikansa kulunut ankarassa elämäntaistelussa, jossa hän näki vain leipäpalasta kamppailevia miehiä ympärillään, enimmäkseen ahnaita ja säälimättömiä miehiä, jotka tallasivat häikäilemättä kilpailijansa ja ryöstivät hänen palansa itselleen, hiventäkään omantunnon vaivoja tuntematta. Hän oli tukkijokien lapsi ja hän tiesi, että siellä oli hänen kasvatukseensa jäänyt ammottavia aukkoja. Hän tunsi vain yhden puolen elämästä, sen leppymättömän taistelun, jossa heikkojen ja kykenemättömien kohtalona oli sortuminen ja tilan antaminen voimakkaille.
Myöhemmin hän oli liikkunut muuallakin kuin tukkijoella ja tullut tuntemaan miehiä, jotka olivat tavallisen tukkilaisen tasoa paljon korkeammalla. Mutta nekin olivat enimmäkseen taistelujen miehiä, vaikka taistelivat toisenlaisilla aseilla kuin millä siellä korpien ja rämeiden keskellä taisteltiin. Siellä luojan unohtamilla saloilla olivat aseet järeitä, ja niillä iskettiin siekailematta. Ne miehet, joita hän myöhemmin tapasi, käyttivät monasti hyvin siloteltuja aseita, joita outo tuskin ensinkään aseiksi tunsi, ja iskivät niillä hyvin ovelasti.
Hän tunsi jo hyvän joukon sellaisiakin taistelutapoja, siksi hän ei pelännyt miehiä. Hän piti itseänsä heidän veroisenaan, vieläpä hyvin monia voimakkaampana, ja siksi hän viihtyi hyvin heidän seurassaan.
Naisia hän tunsi jo paljon puutteellisemmin kuin miehiä. Hänellä oli ollut aikaa tutustua heihin vain ohimennen niinä lyhyinä joutohetkinä, jotka kova elämäntaistelu oli hänelle silloin tällöin suonut. Häntä miellyttivät kyllä naiset, niinkuin jokaista tervettä ja voimakasta miestä naiset miellyttävät. Ja huomasipa hänkin miellyttävänsä naisia, poikkeuksetta kaikkia, jotka hänen tielleen olivat sattuneet. Hän ei tiennyt sovinnaisista seurustelusäännöistä tuon taivaallista, hän menetteli naisten seurassa kokonaan umpimähkään, omien synnynnäisten vaistojensa opastamana, mutta hän näki sen menevän mukiin. Mieluummin hän sentään käsitteli naisia yksitellen. Jos oli useampia yhdellä kertaa, silloin tuntui hänestä siltä, kuin ne olisivat jollakin tavoin liukuneet pois hänen käsistään ja piiloutuneet näkymättömien kaihtimien taa. Hän tunsi sen selvästi, jos joutui tekemisiin useiden paremman kasvatuksen saaneiden naisten kanssa yhtaikaa.
Hän arveli tämän johtuvan siitä, että oma kasvatuksensa oli ollut niin puutteellinen, ja teki sen johtopäätöksen, että suletun perheen piirissä tämä vaikeus tuottaisi hänelle vielä suurempia hankaluuksia. Hän oli ollut joskus mukana ja huomannut, että monet muutkin miehet tällaisissa tilanteissa olivat enemmän tai vähemmän ikävissään. Hän puolestaan useimmiten tunsi, suoranaista vastenmielisyyttä.
Hän päätteli itsekseen, että perhe on kuin toisen valtaama ja puomillaan sulkema joki; hänellä syrjästä tulleena tungettelijana ei ole siellä mitään tekemistä, ja hänen täytyy siellä olonsa oudoksi tuntea. Saattoi olla, että tämä hänen johtopäätöksensä ei ollut aivan oikea, mutta niissä harvoissa tapauksissa, joissa hän oli sulettuun perhepiiriin joutunut, oli se hänestä tuntunut yleensä paikkansa pitävältä.
Tästä syystä hän ei perhekutsuja rakastanut. Petroskoin kaupungissa tuli lisäksi vielä se syy, että useimmissa perheissä puhuttiin hänelle vierasta kieltä, jota hän kyllä osasi, mutta puutteellisesti.
Hän päätti kuitenkin voittaa vastenmielisyytensä ja mennä vierailulle Baroninin kotiin. Hän arveli tämän vierailun suoranaiseksi velvollisuudekseen ja siksi hän meni saatuaan parikin kutsua.
Baroninin koti oli hyvin tilava, kuten kaikki varakkaammat kodit Petroskoin kaupungissa. Mikäli Ali Martikainen voi arvostella, vallitsi kaikessa myös aistikas järjestys. Baroninin perhettä oli kaikkiaan neljä henkeä, nimittäin isännän itsensä lisäksi vaimo ja kaksi täysikasvuista tytärtä.
Baroninin vaimo oli vähäpuheinen nainen; hän näytti luovuttaneen sanavuoronsa kokonaan miehelleen, joka puhuikin sitä enemmän. Marfa Petrovna — niin nimitettiin rouva Barouinia — myhäili vain hyväntahtoisesti ja tarjoili koko ajan teetä, hedelmiä ja makeata marjalikööriä. Hän oli tummahko, näytti nuorempana olleen hyvin kaunis, ja Ali Martikainen arveli talossa vallitsevan viihtyisän kodikkuuden olevan hänen kättensä jälkiä.
Tyttäristä oli vanhempi nimeltään Maria. Hän näytti tulleen enemmän äitiinsä, oli myös tummahko ja käytti tummaa pukua. Hänellä oli syvät, miettiväiset silmät, ja välistä hän oli pitkän aikaa vaiti, katsellen eteensä hymähdellen. Kun hän puhui, saneli hän ajatuksensa hitaasti ja harkitusti, kääntäen silloin suuret silmänsä suoraan puhekumppaniinsa.
Nuorempi sisar Sofia oli iloinen västäräkki. Hän oli hiukan pienempikokoinen kuin sisarensa, kasvot pyöreähköt ja harvinaisen verevät, silmät vallattomat ja koko ihminenkin vallaton. Hän koetti illan kuluessa monta monituista kertaa anastaa isältään suunvuoroa, puhua pälpättäen sekaan ja yritellen kääntää vieraan huomiota omiin asioihinsa.
Mutta kun ukko Baronin ei hellittänyt, nyrpisti hän lopulta nenäänsä ja asettui istumaan hiljaa kuin hiiri, katsellen silmät sirrillään vuoroin isäänsä, vuoroin Ali Martikaista. Kun hän tällöin sattui kohtaamaan Ali Martikaisen katseen, hymyili hän veitikkamaisesti ja rohkeasti, mutta käänsi sitten äkkiä hiukan punastuen silmänsä toisaanne.
Ukko Baronin oli myötäänsä äänessä. Hän oli paljon maailmaa kokenut mies, tunsi tarkalleen Venäjän olot, olipa tehnyt muutaman ulkomaanmatkankin. Niinikään hän tunsi perinpohjin Aunuksen ja laajat alat Itä-Suomea. Hän oli Aunuksessa syntynyt, puhui vaivattomasti suomea ja piti itseään aunukselaisena, vaikka vanhemmat olivatkin olleet venäläisiä.
Baronin oli alottanut uransa tukkijoella, ja hänellä oli tältä alalta, samoin kuin monilta muiltakin liike-elämän aloilta, tyhjentymätön varasto kokemuksia. Sen lisäksi hän osasi eloisasti kokemuksistaan kertoa, vilkutti myötäänsä silmiään ja lasketteli lomaan nokkelasti keksittyjä vertauksia ja sukkeluuksia. Joskus hän innoissaan eksyi taivaltamaan parikin kertaa samoja jälkiä, mutta aina löytyi juttuun uusia piirteitä ja vivahduksia, niin ettei se ikävystyttäväksi käynyt.
Ali Martikainen tunsi viihtyvänsä hyvin ukko Baroninin seurassa. Hän sai Baroninilta aivan ilmaiseksi monta kallisarvoista ja läpeensä käytännöllistä elämänopetusta, joiden hankkiminen omakohtaisesti olisi kysynyt paljon aikaa ja vaivoja. Baroninin pakina oli kauttaaltaan valaisevaa esitelmää kovan työn ja taistelujen taipaleilta. Ei olisi voinut uskoakaan, että tuossa päältäpäin vähäpätöisessä, pienessä, lihavahkossa ja hiukan viekkaan näköisessä miehen pallukassa piili niin tavattoman paljon sitkeyttä ja päämääräänsä hellittämättä pinnistelevää tahdonlujuutta.
Ali Martikainen päätti ajatuksissaan kokonaan unohtaa, että ukko Baronin oli yrittänyt häntä urakan antamisessa puijata. Hän näki selvästi Baroninin tehneen sen vain tottumuksesta, sen pahempaa tarkottamatta. Baroninia itseään oli elämässä koetettu niin monasti puijata, hän oli koko ikänsä saanut olla herkeämättä taistelussa tunnottomia keinottelijoita vastaan, ja siinä leikissä oli häneltä lopulta tykkänään unohtunut, että rehellinen ihminen voisi Aunuksen saloille eksyä.
Ukko Baronin muisti Ali Martikaiselle tekemänsä kepposen ja illan kuluessa hän otti sen odottamatta puheeksi. Hän tokaisi yht'äkkiä aivan ilman valmistuksia muun juttunsa lomassa:
— Te, Ali Pavlovitsh, ette kenties usko sanaakaan siitä mitä puhun. Pidätte minua läpeensä epärehellisenä miehenä, ja teillä on siihen täysi oikeus. Minä petin teitä viime kevännä siinä uittourakassa.
Hän katsoi anteeksipyytävän näköisenä Ali Martikaiseen ja hymyili väkinäisesti, parta hiukan vavahdellen.
Ali Martikainen tuli hämilleen eikä oikein tiennyt mitä sanoa.
Baronin huomasi hänen neuvottomuutensa ja alkoi puhua nopeasti, melkein hätiköiden:
— Se oli typerä juttu ja nolo opetus minulle. Olen luullut osaavani ensi silmäyksellä ihmisiä arvostella, nyt sain siitä. Te näytitte minulle, Ali Pavlovitsh, minkälainen olen pöllöpää, väläytitte sen ihan selkiselväksi silmieni eteen. Nähkääs, näin minä silloin keväällä ajattelin: Tuo mies on kutsumaton tungettelija tukkijoella. Esiintyy niin varmana, vaikk'ei ole hajuakaan siitä, mitä urakoitsijana oleminen merkitsee. Parasta, että annetaan hänen se ajoissa huomata, niin älyää laputtaa muille markkinoille!… No niin, jatkoi hän huoaten. — Minä erehdyin pahasti, en tiennyt mimmoinen mies te olitte. Nyt tiedän ja pyydän anteeksi.
Hän ojensi nöyrästi Ali Martikaiselle kätensä. Tämä tarttui siihen ja puristi sitä kauan ääneti ja voimakkaasti. Lopulta hän sai sanotuksi:
— Ei maksa sitä muistella. Minusta ovat muutkin joskus erehtyneet.Minulla on paha vika; esiinnyn aina liian varmana ikääni nähden.
— Elkää sanoko sitä viaksi! ehätti ukko Baronin. — Se on teidän menestyksenne salaisuus. Te olette suora ja väkevä mies, teille sopii varma esiintyminen. Te masennatte jo sillä puolet vastuksista, te selvisitte siitäkin urakasta loistavasti. Se oli kehno urakka, minä tiedän sen, mutta te selvisitte!
Hän purskahti yht'äkkiä nauruun.
— Hahhah muistattekos! huudahti hän. — Muistattekos, miten löitte minut hämmästyksellä, kun ilmestyitte ensi kerran konttoriin ja ilmotitte puiden olevan Kontupohjan lahdessa. En sitä unohda ikinäni!
Baronin nousi, taputti Ali Martikaista olalle ja hoki lämmenneenä:
— Teillä on Herkuleen hartiat ja te olette koko mies Herkules ruumiiltanne ja sielultanne. Aunus käy kerran vielä teille liian ahtaaksi, te kuulutte muuanne, suuremmille markkinoille!
Ukko Baronin kohotti maljan niille suuremmille markkinoille. Marfa Petrovna yhtyi maljaan lämpimästi myhäillen, samoin Maria. Sofia yhtyi siihen suurella melulla.
Baronin oli nyt saanut puhua tarpeekseen, hän hiukan hengähti. Nokkelasti Sofia käytti tilaisuutta, sieppasi Ali Martikaisen mukaansa ja alkoi näytellä hänelle isänsä ulkomailta ja Pietarista keräämiä harvinaisuuksia, joihin ukko Baroninilla oli erikoinen vetovoima. Pian tuli Mariakin perästä ja vilkastui huomattavasti, kun piti selitellä, mistä mikin esine oli peräisin ja miten ukko oli sen käsiinsä saanut. Maria muisti kaikki tarkalleen, Sofia sitävastoin usein sotkeutui selityksissään ja lasketteli puuta heinää, niinkuin Maria säyseästi naurahtaen huomautti.
Kun kaikki harvinaisuudet oli näytetty, istua riepsahti Sofia pianon ääreen ja komensi sisarensa laulamaan. Hän itse ilmotti säestävänsä ja alkoi muitta mutkitta selailla nuottivihkoa. Maria hiukan esteli, mutta taipui lopulta.
Marian ääni ei ollut varsin voimakas, mutta pehmeä ja kaunis. Hän lauloi aluksi aunukselaisia kansanlauluja, joiden surunvoittoiseen sävyyn hänen äänensä oli kuin vartavasten luotu.
Ali Martikainen rakasti intohimoisesti musiikkia ja hän kuunteli henkeään pidättäen. Kaikki Marian esittämät laulut olivat hänelle vanhastaan tuttuja, niitä lauletaan myös Suomen puolella rajaa. Mutta Ali Martikainen ei muistanut juuri milloinkaan kuulleensa niitä niin hyvin laulettavan.
Sofia vilkaisi välistä Ali Martikaiseen ja hymyili, mutta sitten hän äkkiä taas muuttui vakavaksi ja alkoi panna parastaan, kun huomasi millä hartaudella Ali Martikainen kuunteli heidän esitystään.
Vähitellen alkoi tulla venäläisiäkin lauluja aunukselaisten lomassa. Tytöt lämpenivät lämpenemistään. Myös ukko Baronin pysyi aivan hiljaa, näytti kuin olisi hän kulkenut toisissa maailmoissa, joiden tanhuvilla ei ollut mitään tietoa Aunuksen mailla ja vesillä vilisevistä huijareista ja paatuneista keinottelijoista.
Oli jo myöhänlainen, kun Ali Martikainen alkoi tehdä lähtöä. Silloin ukko Baronin muisti äkkiä hyvin tähdellisen asian, niinkuin hän vakuutti.
— Minulla on teille terveiset, Ali Pavlovitsh, ilmotti hän. — Teidän pitää kaikin mokomin käydä vierailulla valtioneuvos Loginovin luona, he odottavat hartaasti.
Ali Martikainen hämmästyi. Hän ei ollut kuullut edes puhuttavan sennimellisestä perheestä. Hän oli saanut joukottain kutsuja, mutta mitään Loginovia hän ei niiden joukossa muistanut olevan.
Baronin ehätti selittämään:
— Katsokaas, se on läänin metsäherra, ja siksi kuuluu oikeastaan asiaan, että urakoitsijat käyvät heillä noin kohteliaisuuden vuoksi. Vanhemmat urakoitsijat eivät sitä koskaan laiminlyö, ja juoksevat siellä nuoremmatkin. Sattuu näet siellä saloilla kaikenlaisiin selkkauksiin niiden pikku herrojen kera, silloin on hyvä vedota itsensä valtioneuvos Loginovin tuttavuuteen ja suosioon.
— Tai Olga Nikolajevnan tuttavuuteen ja suosioon, pisti Sofia ilkamoiden väliin.
— Oletkos siinä sotkematta! torui ukko Baronin. — Saatat toisen ihan ymmälle.
— Mitäs sotkemista se on? intti Sofia loukkaantuneen näköisenä.— Tietäväthän kaikki, ettei se ukko Loginov ole mitään. OlgaNikolajevnastahan kaikki riippuu, niin tuttavuus ja suosio kuin muukin.
— Niin no, myönsi ukko Baronin, onhan se oikeastaan niin. Totta on, että Olga Nikolajevna hoitelee niin sanoaksemme sen edustavan puolen virasta. Hän on semmoinen piireissä liikkuva nainen, kaunis, yritteliäs ja ennättää joka paikkaan. Mies on hyvänahkainen, mutta vähän kykenemätön aisoissa olemaan. Siksi se Olga Nikolajevna touhuaa ja siksi ne vierailutkin ovat paikallaan. Nainen, nähkääs, on semmoinen.
— Ovat kuulleet kai teistä puhuttavan ja tahtovat tehdä tuttavuutta, sanoi Sofia vallattomasti.
Ali Martikainen naurahti väkinäisesti ja arveli:
— Pitänee sitten mennä, vaikka oudolta minusta tuntuu.
— Ei siinä mitään outoa ole! huudahti Baronin innostuneena. — Tapa on meillä semmoinen, ja mihinkäs siitä pääset. Mene mukana vain!
Tytöt yhtyivät isänsä kehotteluihin, neuvoen jo huomenna menemään, muuten Olga Nikolajevna voisi panna pahakseen.
Sofia katseli tätä sanoessaan Ali Martikaiseen omituinen veitikka silmännurkassa. Hän näytti tahtovan sanoa:
— Varo vain, ettet juokse siellä vielä kehottamatta!
Ali Martikainen ajatteli mennessään:
— Hiton Loginovit, pilasivat koko illan tunnelman!
Mutta sitten hän muisti Sofian ilkamoivan katseen ja tuli uteliaaksi.Hän päätti mennä.
Metsäherra Loginov asui omassa talossaan kaupungin laidassa. Sinne johtavat kadut olivat likaisia, ja niiden varsilla oli vain harvakseen mitättömiä rakennuksia, pieniä kaatumaisillaan olevia hökkeleitä paikattuine ja likaisine ikkunoineen.
Vähitellen loppuivat talot melkein kokonaan, tuli laajoja niityntapaisia aukioita niiden väliin. Näillä aukioilla oli nurmikko huonosti hoidettua, ja sen kaunistuksena komeili tuhkatiheässä isoja törkykasoja. Vain siellä täällä oli hoidettuja sarkoja, joissa kasvoi kaalia, lanttuja ja perunoita. Nurmikon ja kadun välinen laudoista kyhätty aita oli paikotellen kaatuillut, toisin paikoin oli siihen revitty suuria aukkoja. Kukin näytti kulkevan sen läpi mistä milloinkin sattui miellyttämään.
Ihmisasumusten harvetessa muuttui katu kuivemmaksi, maantien tapaiseksi. Siinä oli vain keskellä kapea ajotie ja kahden puolen aitovierillä sileiksi tallatut jalkakäytävät, joita myöten käveli ihan mielikseen.
Ali Martikainen harppaili pitkin askelin ja tuumaili itsekseen, oliko mahdollisesti eksynyt. Alkoi näet edestäpäin näkyä jo metsän reuna, oltiin joutumassa pois kaupungista. Mutta siinäpä metsän reunassa vilahtikin tien vasemmalta puolelta tuuhean puiston keskeltä jyrkkäkattoisen huvilatyylisen talon pääty. Ali Martikainen arvasi sen olevan Loginovin talon. Sen ulkomuoto ja muu vastasi täydellisesti hotellin ovenvartijan antamaa kuvausta.
Tultuaan lähemmä huomasi Ali Martikainen talon olevan oman aidatun puistonsa sisässä. Kadunpuoleinen aita oli hyvin korkea, huolellisesti tehty ja huolellisesti maalattu vihreällä värillä. Aidassa oli iso raskas portti, ja sen yläpuolella oleva kirjotus ilmotti talossa asuvan läänin metsäherran, valtioneuvos Pavel Aleksandrovitsh Loginovin.
Portti oli sisäpuolelta salvattu, mutta sen vieressä oli pikkuinen käymäportti vieraanvaraisesti avoinna. Astuttuaan siitä sisään katseli Ali Martikainen uteliaana ympärilleen ja näki puiston olevan erittäin huolellisesti hoidetun. Nurmikko suurien puiden juurilla ja samoin niiden välimailla kasvavat pensaat olivat puhdistetut, ja ympäriinsä kiertelevät hiekotetut käytävät näyttivät vast'ikään lakaistuilta.
Portilta lähti kaksi tietä: toinen, leveä ajotie, kaarsi rakennuksen ympäri pihaan, toinen, kapeampi ja viivasuora jalkakäytävä, johti suoraan rakennuksen sivuseinällä olevan, venäläistyyliin leikkauksilla koristetun kuistikon eteen. Rakennuksen ympäriltä olivat suurimmat puut saaneet väistyä ja antaa tilaa kukkasistutuksille, joissa asterit, georgiinit ja muut loppukesän kukat olivat vielä täydessä loistossaan.
Kaiken kaikkiaan teki talo ulkoapäin sen vaikutuksen, että siinä asui sivistynyttä ja järjestystä rakastavaa väkeä. Tuliko ansio siitä itselleen Loginoville vaiko hänen vaimolleen Olga Nikolajevnalle, sitä ei Ali Martikainen vielä tiennyt. Joka tapauksessa talo tuotti kunniaa metsäherran virka-asemalle.
Ei puistossa enemmän kuin kuistikon lähettyvilläkään näkynyt ristinsielua. Ali Martikainen jo ajatteli, että ehkä talossa ei oltu ensinkään kotona. Varmuuden vuoksi hän nykäisi kuistikolle johtavaa ovea; se aukesi, ja hän nousi portaita ylös.
Samassa avautui hänen edessään olevan ison kaksipuolisen pääoven toinen puolikas selkiselälleen ja kynnykselle ilmestyi viisissäkymmenissä oleva pitkänhuiskea ja laiha mies, jonka kasvoilla oli anteeksipyytelevä, melkein nöyrä ilme. Miehen vartalo taipui eteenpäin luokin tapaan, aivan kuin se olisi vääntynyt sellaiseksi alituisista alamaisuuden osotuksista ja kumarteluista.
Ali Martikainen luuli miestä ensin palvelijaksi, mutta tämä astui avosylin ja etukumarassa huojuen häntä vastaan huudahdellen:
— Tervetuloa, Ali Pavlovitsh! Tunsin teidät paikalla, ihan ensi vilauksella. Katsahdin sattumalta ikkunasta ja näin teidän työntyvän portista sisälle. Silloin iski mieleeni: tuossa se on juuri se odotettu, kaivattu, lopultakin suvaitsi meitä muistaa.
Ali Martikainen hämmästyi ylen sydämellisestä vastaanotosta, mutta Loginov ei antanut hänelle siunaaman aikaa hämmästelemisiin. Veti hänet käsipuolesta eteiseen, riisui itse kumarrellen ja kohteliaisuuksia lasketellen hänen päällystakkinsa ja ohjasi hänet sitten vasemmalle vievästä ovesta huoneeseen, jonka seinät samoin kuin siinä oleva suuri pöytä olivat täynnä karttoja ja metsätieteellistä ammattikirjallisuutta. Tähän huoneeseen ei kuitenkaan pysähdytty eikä vielä toiseenkaan, joka oli melkein edellisen kaltainen, vain vähän paremmin kalustettu, nähtävästi Loginovin varsinainen työhuone.
Seuraava huone oli tilava vierashuone. Sen lattiata peitti paksu matto, johon jalka upposi melkein nilkkaa myöten. Huoneen keskellä oli iso pöytä, peräseinustalla puutarhaan päin antavain ikkunain välissä pienempi avattava pelipöytä, molemmat hienoa tekoa. Eräässä nurkassa oli suurien leveälehtisten kasvien keskellä avattu piano, toisissa nurkissa samoin kasvien ympäröiminä kipsisiä veistokuvia. Seinillä riippui tauluja, suuren koristellun uunin reunustalla ja kirjahyllyn päällä oli komeita taottuja maljakkoja. Tuolit ja sohvat olivat päällystetyt kellahtavalla kankaalla, ja kaikkialla vallitsi silmäänpistävä puhtaus. Ei tomuhiukkastakaan näkynyt missään.
Loginov istutti vieraansa pelipöydän ääreen, tarjoili hänelle tupakkaa ja puheli koko ajan, aivan kuin Ali Martikainen olisi ollut perheen ikivanha tuttava, joka on ollut matkoilla ja jonka kotiutumista on jo kauan ikävällä vuotettu.
— Kas niin, saimmepas teidät lopulta, hoki hän. — Ette usko miten iloisiksi meidät teitte tulollanne! Olimme joutumaisillamme jo aivan epätoivoon. Lähetimme terveiset terveisten perästä tehtailija Baroninin kautta, ja miestä ei vain ala kuulua.
Ali Martikainen selitti ihmeissään saaneensa heidän terveisensä ensi kerran eilisiltana, joten hän ennemmin ei ollut mitenkään voinut tulla.
— Niinkö? Sepä vasta kummaa, ihmetteli Loginov. — Mitenkäs se Baronin sillä tavoin, ettei ilmottanutkaan meidän terveisiämme ja hartaita toivomisiamme.
— Ei siinä tehtailija Baroninin syytä ole, selitti Ali Martikainen. — Syy on minun puolellani, en ennen sattunut häntä tapaamaan. Vasta eilisiltana kävin siellä.
— No se muuttaa asian, muuten emme ikinä olisi antaneet hänelle anteeksi. Mutta suvaitkaahan panna palamaan. Vaimoni tulee tuossa paikassa. Hänessä on ollut tänään hieman päänkipua, ja niin ei ollut ihan valmis teitä vastaanottamaan.
— Tulin ehkä vallan sopimattomaan aikaan, sanoi Ali Martikainen kumartaen.
— Ette millään muotoa, ehätti Loginov. — Päinvastoin odotimme teitä juuri tänään. Tänä aamuna vaimoni sanoi: jollei tänään tule Ali Pavlovitsh, niin sinä Pavel saat mennä hänet suorastaan hakemaan. Siitä näette, ettei aika ole mitenkään sopimaton.
Samassa oviverhot liikahtivat. Loginovin kasvoille levisi ihastunut hymy, ja hän huudahti:
— Näettekös, siinä hän jo tulee!
Ali Martikainen, joka sattui istumaan selin sivuseinässä olevaan oveen, käännähti nopeasti.
Hänen edessään seisoi häikäisevän kauniina, väljässä, avokaulaisessa puvussa sama nainen, jonka hän oli pelastanut Porokosken kuohuista.
Ali Martikainen oli kuin ukkosen iskemä, hän ei ollut uskoa silmiään.
Olga Nikolajevna, sillä hän se juuri oli, katseli vierastaan hetkisen riemastunut, hurmaava hymy huulillaan, jotka olivat sen verran raollaan, että kauniit hampaat hiukan näkyivät. Sitten hän ojensi molemmat kätensä Ali Martikaiselle ja lausui:
— Sainpas teidät lopulta kiinni, vaikka silloin siellä Porokoskella ihan tahallanne karkasitte.
Hänen äänessään helähti lempeää nuhdetta, ja samaa puhuivat myös hänen silmänsä, jotka koko ajan hyväilivät Ali Martikaista, aivan kuin hän olisi tahtonut tyystin tarkastaa, oliko jokainen piirre samanlainen kuin hänen muistoonsa oli jäänyt ensi kerralta.
Loginov, joka myös oli kimmonnut seisoalleen, taputti haltioituneena käsiään AH Martikaisen hämmästykselle ja huudahteli:
— Yllätys, kerrassaan yllätys! Vaimoni vakuutti vakuuttamasta päästyään, että hän opettaa sen karkulaisen, yllättää kerrassaan, ja niin teki. Eikö totta, parahin Ali Pavlovitsh?
Ali Martikainen myönsi tosiaan olevansa yllätetty. Hän oli luullut sen naisen olleen pietarilaisen, eikä hänelle ollut ensinkään juolahtanut mieleen, että voisi hänet Petroskoin kaupungissa tavata.
— Satuittepas erehtymään! riemuitsi Olga. — Mutta istukaahan nyt, että saamme sen teidän karkumatkanne perinpohjin selvittää.
Ali Martikainen yritti istuutua tuolille, mutta Olga pakotti hänet lempeällä väkivallalla istumaan sohvalle ja istahti itse hänen viereensä, levittäen olennostaan voimakasta japanilaisen hajuveden tuoksua, joka hiveli hyväillen Ali Martikaisen aisteja.
Mutta Olga puhui, yhä katsellen häntä suoraan silmiin:
— Luulitteko tosiaan, että minä olisin sieltä Porokoskelta niin lähtenyt, jollen olisi tiennyt tapaavani teitä täällä? Perästä olisin ajanut teitä pitkin jokivartta, vaikka olisi pitänyt ajaa Kontupohjan lahteen asti. Mutta vaikka tiesin tapaavani, niin paha oli mieleni, kun en silloin tavannut. Tunsin itseni aivan onnettomaksi. Ja jälkeenpäin on aina asunut ankea ajatus mielessäni, että kyllä te varmaan pidätte minua kevytmielisenä, kun sen verran välitin henkeni pelastajasta.
Nyt soinnahti aivan todellinen surumielinen moite Olgan äänestä, ja vaikka hän yhä edelleen hymyili, huomasi Ali Martikainen hänen kauniiden silmiensä alkavan sumentua ja kyyneltyä.
Ali Martikaisen valtasi voimakas, melkein vapisuttava liikutus. Hän sai ponnistaa kaiken tahdonlujuutensa pysyäkseen tyynenä.
— En mitenkään tahtonut pahottaa mieltänne, Olga Nikolajevna! huudahti hän. — Jos olisin tiennyt teidän niin ajattelevan, en olisi lähtenyt, saatte uskoa. Näen nyt selvästi niiden liiotelleen teille koko tapahtuman. Pelkkä sattumahan se oli, että minä sain teidät ensimäisenä kiinni.
— Se ei ollut sattuma, minä tiedän sen! keskeytti hänet Olga lujalla, värisevällä äänellä, käännähtäen nopeasti kokonaan Ali Martikaiseen päin ja tarttuen molemmin käsin hänen käsiinsä. — Minä tiedän kaikki, mitä siellä tapahtui. Te pelastitte henkeni. Teidän käsistänne olen uudestaan saanut elämäni, ja siitä tahdon teitä kiittää, ikuisesti!
Hänen äänensä helähti kuin katkeava viulunkieli, hän puristi rajusti Ali Martikaisen käsiä ja painoi äkisti kasvonsa niitä vasten, peittäen ne suudelmilla ja kyynelillä.
Ali Martikainen tunsi kuin maan alle vajoavansa. Veret kohosivat rajusti hänen ohimoilleen, kuvaamaton hätä ja hämminki kouristi hänen sydäntään, pyrkien hänet tukahuttamaan. Ja siihen sekottui suloisena, huumaavana tuoksu hänen polviaan vasten painautuneesta naisesta. Hän sai äkkiä mielettömän halun temmata Olgan syliinsä, pusertaa hänet rintaansa vasten, suudella kuiviin hänen kyyneleensä.
Onneksi tuli pelastus. Ali Martikainen kuuli kuin unessa sysättävän tuolia, ja kun hän vilkaisi sivulle, seisoi siinä Loginov silmät kyynelissä, liikutuksesta vavisten ja hokien:
— Minäkin kiitän teitä, rakas Ali Pavlovitsh, kiitän sydämestäni ja sielustani. Teitte jalon ja unohtumattoman työn!
Hän ryntäsi syleilemään ja suutelemaan Ali Martikaista, sysäten siinä touhussa pöytää, niin että se oli vähällä keikahtaa kumoon.
Tämä yllättävä väliintulo sai Ali Martikaisen tointumaan. Hellävaroen, mutta voimakkaalla otteella hän nosti Olgan istumaan ja alkoi puhua liikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Tyyntykäähän taivaan nimessä, Olga Nikolajevna! Järkytätte ihan mieleni ja tuotatte minulle tuskaa. Vannon tunteneeni itseni onnelliseksi, kun sain teidät pelastetuksi. Mutta minä olen karussa maaperässä ja vaarojen keskellä kasvanut mies. Siellä menee usein ihmishenkiä. Joskus niitä pelastetaankin, mutta kenenkään mieleen ei juolahda niitä tapahtumia jälkeenpäin muistella. Senvuoksi antakaa minulle anteeksi, jos olen mieltänne pakottanut.
Olga alkoi tyyntyä, hän hymyili kyyneltensä lävitse ja lausui:
— Minä annan teille anteeksi, kaikki, kaikki! Enkä minä hetkeäkään ole ajatellut teistä pahaa, en uskonut, että olisitte tyly ja ihmishengestä välinpitämätön. Te ette ole sellainen!
— En! sanoi Ali Martikainen hiljaa. — En ollut ainakaan sillä kertaa välinpitämätön, sen vakuutan.
— Tiesin sen. Näin teistä ensi kerralla, että olette hyvä ja jalo mies.
Olga kuivasi kyyneleensä, ja tuossa tuokiossa oli hän kuin kirkas päivänpaiste. Hän nojasi pehmeän, kauniin käsivartensa sohvan selustaa vasten, niin että hänen sormenpäänsä koskettelivat Ali Martikaisen olkapäätä.
Hilpeästi hän alkoi kertoa, miten ne toiset olivat olleet ihan sekaisin säikähdyksestä vielä hänen toinnuttuaankin ja miten se lääkäri kaikkien toisten säestämänä oli pitänyt lennokkaita ylistyspuheita hänen pelastajastaan, heti kun hän jaksoi niitä kuunnella.
— Sepä se! huudahti AH Martikainen. — Ne pitivät niitä jo ennen kuin te olitte edes tointunut, ja ne puheet ne minut juuri karkottivat. En voi sietää sellaista tyhjänpäiväistä pajatusta.
Olga purskahti helisevään nauruun. Tähän nauruun yhtyi myös Loginov, joka syvästä tottumuksesta näytti jäljittelevän kaikkea, mitä hänen ihastuttava vaimonsa teki.
Loginovin ilonpurkauksen keskeytti palvelija, joka tuli ilmottamaan, että ulkona oli kaksi miestä puheillepääsyä odottamassa.
— Pitää lähteä, sanoi Loginov anteeksipyytelevän näköisenä. — Ovat kai tulleet pitkän matkan päästä. Tämä virka on sellainen, että aina tulee niitä sieltä saloilta.
Hän kumarsi Ali Martikaiselle. Kun hän oli jo ovella, ilmotti vaimonsa hänelle lyhyesti:
— Me menemme vähän puistoon, se virkistää päätäni.
— Sehän sopii mainiosti! huudahti Loginov ihastuneena. — Tulen sitten teitä huutaa huikkaamaan, kun päivällinen on valmis.
Heti Loginovin mentyä muutti Olga puheensa suomeksi. Hän puhui soinnukasta Aunuksen suomea sujuvasti kuin äidinkieltään.
Tämä muutos hiveli miellyttävästi Ali Martikaisen sydäntä; se toi Olgan aivan kuin pitkän harppauksen häntä lähemmäksi. Hänen teki mielensä kysyä, missä Olga oli niin hyvin suomea oppinut, mutta hän jätti sen vielä tekemättä.
Ulkona oli lämmin, aurinkoinen syyspäivä. Siksi Olga ei ottanut ensinkään hattua, kääräisi vain ohuen huivin hartioilleen. Kukkalavojen luo tultua hän pysähtyi, valikoi kauniin vaaleanpunaisen asterin ja kiinnitti sen hymyillen Ali Martikaisen rintaan. Sitten hän ilman muuta pujotti käsivartensa Ali Martikaisen kainaloon ja sanoi vallattomasti:
— Saatte suoda anteeksi, mutta minä olen hiukan väsynyt. Oli koko aamupäivän päänsärky.
— Ikävä, että satuttausin minäkin juuri silloin, kun teillä oli päänsärky. Kidutan lisää teitä.
— Ette te kiduta, te paransitte minut! Tunnen itseni jo täysin terveeksi, kaipaan vain vähän raitista ilmaa.
Hän alkoi hyräillä ja nojasi raukeana saattajansa käsivarteen.
Ali Martikainen tunsi hänen ruumiinsa lämmön vienona, hyväilevänä virtana valuvan jäseniinsä, ja hänen vaatteistaan ja tukastaan aaltoileva tuoksu kiihotti hänen hermojaan. Hän puristi huomaamattaan lujemmin Olgan käsivartta.
Hyvän aikaa he kävelivät ääneti. Olga näytti jotakin harkitsevan, ja Ali Martikainen puolestaan oli vielä aivan huumautunut Olgan yllättävästä jälleennäkemisestä ja järkyttävistä kiitollisuudenpurkauksista. Hän koetti selvitellä ajatuksiaan, mutta se ei ottanut onnistuakseen.
Ali Martikainen ei ollut mikään haaveilija, hän oli jyrkkä toiminnan mies. Siitä huolimatta oli Porokosken tapahtuma alkuaikoina usein palannut hänen mieleensä. Hän oli koettanut olla sitä ajattelematta, mutta pelastamansa naisen kuva oli ihan varastautumalla liihotellut hänen mielikuvitukseensa aina hymyilevänä ja kiehtovana, sellaisena kuin nainen oli seisonut hänen edessään siinä rannan kalliolla. Mielessä oli silloin ailahtanut polttava kaipaus: nähdä jälleen tuo nainen, puhella hänen kanssaan, kantaa häntä taasen sylissään. Oli vilahtanut toivo: ehkäpä tapaa hänet Petroskoin kaupungissa. Olihan nainen ohimennen tiedustellut, menikö hän sinne, ja olihan nainen sen lisäksi puhunut aunuksenkieltä. Mutta sitten tuli taas epäily: mitä se nainen Petroskoissa tekisi, pietarilainenhan se oli, ehkä syntynyt Petroskoissa tai muualla Aunuksessa ja siksi kysäisi häneltä Petroskoissa-käynnistä sen enempää ajattelematta. Petroskoihin tultua näyttäytyikin viimeinen otaksuma oikeaksi. Siellä vilisi muita naisia yhtenään hänen tiellään, mutta sitä yhtä ei näkynyt. Naisen kuva alkoi jo unohtua hänen mielikuvituksestaan, se näyttäytyi yhä harvemmin.
Ja nyt — nyt käveli sama nainen hänen rinnallaan — hän puristi vaistomaisesti käsivartta lujemmin — se oli siinä, se valoi juovuttavaa onnenhurmaa hänen jäseniinsä, se hyväili ja huumasi hänen aistejaan ja sai hänen sydämensä lyömään kiihkeästi kuin voimainponnistuksessa.
Olga oli lakannut hyräilemästä ja katseli salavihkaa ihaillen Ali Martikaista, hänen voimakasta, vapaasti kehittynyttä kaulaansa ja hänen kasvonpiirteitään, joilta päivetys oli jo haihtunut sen verran, että terveyttä uhkuva hipiä kuulsi sen alta. Nuo piirteet olivat Olgan mielestä niin varmat ja sopusuhtaiset, että tuntui kuin ne olisi muovattu yhdellä ainoalla iskevällä, uhmaavalla luomissanalla: tulkoon! Ei piirtoakaan ollut tarvinnut korjata. Olga vertasi seuralaistaan Pietarin salonkijalopeuroihin, ja hänen tuli hyvä olla. Hän alkoi vaistomaisesti aavistaa, että tässä oli jalopeura, joka ei tuntenut leikkiä, joka piti saaliinsa, kun oli kerran ottanut, piti sen kokonaan, sillä hänen olennossaan asui suuri, jumalainen alkuvoima. Se voima näytti vielä uinuvan, mutta se oli heräävä. Olga tunsi vapisuttavaa odotusta.
Hän kysyi hiljaa:
— Mitä te ajattelette?
Ali Martikainen säpsähti ja tuli hämilleen. Mutta sitten hän katsoi suoraan Olgan silmiin ja tunnusti:
— Ajattelin sitä meidän ensimäistä kohtaustamme Porokoskella.
Olga vilkastui.
— Te kannoitte silloin minua sylissänne, sanoi hän tyttömäisesti hymyillen.
— Niin, minä kannoin teidät sinne huvimajalle asti.
— Se oli aika pitkä matka, sanoi Olga harkiten. — Enkö ollut raskas teidän mielestänne? Minähän olen tämmöinen, painava!
— Ette ollut yhtään raskas, minähän olen vahva mies.
— Minä tiedän sen, te olette vahva, vahvin mies minkä tunnen! huudahtiOlga hienon punan kohotessa hänen poskilleen.
— Nyt te sentään liiottelette, hymyili Ali Martikainen. — On niitä paljon vahvempia miehiä kuin minä.
— Ei ole, en ainakaan minä tunne! sanoi Olga päättävästi, puristaen samalla voimakkaasti, aivan kuin tunnustellakseen Ali Martikaisen käsivartta.
Kun toinen ei enää väittänyt vastaan, sanoi Olga hetken kuluttua:
— Ikävä vain, etten muista siitä mitään, kun te kannoitte minua, en mitään!
Hän huoahti ja katseli silmät puoliummessa eteensä.
Ali Martikainen sai villin poikamaisen halun temmata hänet syliinsä ja näyttää, miten hän silloin oli kantanut. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja sanoi:
— Ette te tosiaan tiennyt siitä mitään. Te olitte aivan hervoton, kasvonne olivat valkeat kuin palttina ja tukkanne oli märkä. Se oli irrallaan ja valui kasvoillenne ja minun käsivarrelleni. Pelkäsin sen ihan sotkeutuvan siinä kiireessä.
— Kaikkea te ehditte ajattelemaan, hymyili Olga.
— Pelkäsin minä jalkojannekin. Se ohikiitävä tukki repäisi hameenne, ja arvelin sen silloin kolhaisseen jalkojanne, ehkäpä kokonaan murskanneen ne. Koetin niitä tunnustella siinä kantaessani ja rauhotuin vähän.
Olga katseli häntä henkeä pidättäen, lämmin, kiitollinen ilme silmissään.
— Te kerrotte paljon uutta minulle, sanoi hän. — Ne toiset eivät tienneet tästä mitään, eivät osanneet mitään kertoa, vaikka puhuivat siitä monta päivää. Sen ne vain tiesivät, että olitte minut jo riisunut ja käärinyt peitteisiin, kun he joutuivat.
— No riisumiseksi sitä ei voi oikein sanoa, nauroi Ali Martikainen. — Taisin repiä vaatteenne kokonaan. Jos olisitte ollut tajussanne, olisitte varmaan antanut kyydin mokomalle riisujalle.
— En olisi antanut teille kyytiä, vaikka olisin ollut miten tajussani, hymyili Olga. — Olisin ojentanut teille vielä jalkanikin, että olisitte saanut kiskoa niistä pois ne märät sukat ja tunnustella ihan tarkalleen, olivatko ne eheät ja vahingoittumattomat.
Äkkiä vilahti veitikka hänen silmissään. Hän kysyi:
— Muistatteko, millaiset sukat minulla silloin oli jalassa? Olivatko ne tällaiset?
Hän kohotti hiukan hamettaan ja ojensi vallattomasti jalkansa eteenpäin, niin että kaunis nilkka ja hieman pohetta tuli näkyviin.
Ali Martikainen katseli ihastellen, melkein hartaana viettelevän kaunista pientä jalkaa, jossa oli soma valkoinen kenkä ja vaaleanpunerva silkkisukka. Sitten hän sanoi epäröiden:
— Eivät ne sukat tällaiset olleet, ne taisivat olla vielä hiukan vaaleammat; ne näyttivät silloin märkinä melkein valkeilta.
— Hyvin te muistatte kaikki, hymyili Olga. — Teillä on aina silmät ja muut aistit vireessä.
— Meillä täytyy olla, ammatti on sellainen.
— Ei kaikilla muilla ole siinäkään ammatissa, mutta teillä on. Te osaatte toimia nopeasti ja varmasti, ette koskaan epäröi ja hätäänny, te olette päättäväinen ja voimakas. Sellaista miestä minä ihailen!
Hän katseli ihastunein, leimuavin silmin Ali Martikaista. Hänen huivinsa oli solunut olkapäiltä. Ali Martikainen kohensi sitä ja tunsi vavistuksen käyvän läpi olentonsa koskettaessaan hänen hartioitaan.
Olga huomasi hänen kiihtymyksensä ja suuntasi häneen, silmäripsiensä lävitse kiehtovan katseen. Helakka puna värjäsi hänen kasvonsa silmäluomiin asti, ja hän painautui vielä tiukemmin kiinni seuralaiseensa.
Ali Martikaisen mieleen vilahti Porokosken pyörre, johon uppoamasta hän rinnallaan kävelevän naisen oli pelastanut. Hän tunsi nyt itse olevansa menossa samanlaiseen pyörteeseen, häntä kieputti ja veti, hän luuli jo humahtavansa syvyyteen. Mutta hän ponnistihe viimeisessä tuokiossa ja tapasi kovan perustan jalkojensa alle.
Saadakseen katkenneen keskustelun vireille hän vielä kiihtymyksestä hiukan värähtävällä äänellä sanoi:
— Te ette liiku paljoa kaupungilla, Olga Nikolajevna. En kertaakaan ole nähnyt teitä siellä.
— Mitä tekemistä minulla siellä olisi! huudahti Olga hermostuneesti. — Juoruta siellä vain osataan eikä mitään muuta. Johan ne juorusivat teistäkin, ennenkuin olitte kunnolleen jalallanne astunut tähän viheliäiseen pesään.
— Minä tiedän sen, hymähti Ali Martikainen.
— Niinpä siis tiedätte myös, miksi minä liikun siellä niin vähän. Käyn silloin tällöin Baroninilla ja muutamassa toisessa talossa enkä muualla missään. Kopeana ne minua pitävät ja ties minä muuna vielä, mutta pitäkööt, en välitä heistä.
— Teillä onkin täällä hyvä elää. Mukava koti, komea puisto ja päällepäätteeksi oikea metsä tuossa vieressä. Aivan kuin maalla ja samalla myös kaupungissa.
— Elkää kehuko liikoja, ikävä täällä on.
Olga huokasi, ja hänen äänestään soinnahti tosiaan pohjaton ikävä. Hän katseli vakavasti Ali Martikaiseen ja jatkoi hiljaisella, aivan kuin painajaisen ahdistamalla äänellä:
— Jollen osaisi ratsastaa, lasketella hurjaa kyytiä tuolla pitkin metsiä, niin menehtyisin kerrassaan. Näettehän itse millaista täällä on, mitä varten siis suotta ruveta kehumaan.
Viimeisiä sanojaan hän painosti jokaista erikseen.
Ali Martikaisen mieleen tuli elävänä luokin tapaan vääntynyt Loginov, iänikuinen, nöyrä ja anteeksipyytelevä hymy naamallaan ja koko mies pelkkää nöyryyttä eikä mitään muuta. Hän vertasi tätä kuvaa Olgaan, joka jo iältään olisi sopinut Loginovin tyttäreksi. Loginov oli viisissäkymmenissä, Olga enintään puolet siitä. Hänen täytyi itsekseen myöntää, että Olga puhui totta; ei voinut hänellä olla muu kuin ikävä, kuolettava ikävä.
Hän näki Olgan tulleen surumieliseksi. Hän ei sentään vielä hellittänyt, yritti taas:
— Mutta käyhän teillä paljon vieraita, esimerkiksi urakoitsijat käyvät kaikki täällä, niin kertoi Baronin. Hakevat täältä tuttavuutta ja suosiota.
Olga pysähtyi ja suuntasi katseensa suoraan Ali Martikaisen silmiin, melkein tuimasti.
— Elkää puhuko niistä urakoitsijoista. Ne ovat vastenmielistä joukkoa, useimmat raakoja ja hävyttömiä, suorastaan petoja. Melkein niitä inhoan, kun ne täällä juoksevat!
— Arvostelette ankarasti meitä, sanoi Ali Martikainen hymyillen, hieman punehtuen. — Ammatti tekee meidät sellaisiksi, pedoiksi, niinkuin sanoitte.
— Eipäs tee kaikkia! huudahti Olga. — Tiedättehän — hänen äänensä värähti anteeksipyytävästi — mitä minä teistä ajattelen. Elkää itseänne sotkeko niihin toisiin, ette tunne vielä niitä pääpukareja. Jos tuntisitte, ette toivoisi minulle niiden vierailuja.
— Tunnen minä niitä muutamia, myönsi Ali Martikainen. — Mutta Baroninhan minulle uskotteli teidän ihan odottamalla odottavan urakoitsijain käyntejä ja panevan pahaksenne, jollei tulla.
Olga leppyi ja hymyili vilauttaen hampaitaan.
— Taisi puhua niin Baronin teitä houkutellakseen, pitihän teidät jollakin tavoin saada tulemaan. Mutta ne toiset kiduttavat minua joka syksy, niin että pitää talven tultua lähteä viikoksi pariksi Pietariin tuulettautumaan.
Ali Martikainen ilostui Olgan viimeisistä sanoista, hän luuli niistä löytäneensä pelastavan oljenkorren. Hän näki, että keskustelu kotioloista teki Olgan kärsimättömäksi. Siinä ei ollut ihmettelemistä, kun kotiolot olivat sellaiset. Olga oli nuori, terve ja kaunis, häikäisevän kaunis, ja hänessä asui polttava, intohimoinen elämänjano. Sen tunsi Ali Martikainen Olgan läheisyydessä liiankin selvästi. Ei voinut Olga elää tuota janoansa tyydyttämättä, oli aivan luonnollista, että hän etsi muualta sitä viihdytystä, mitä kiduttavat kotiolot eivät voineet tarjota. Näin päätteli Ali Martikainen, ja Olgan omat sanat viittasivat hänen mielestään siihen, että Olga oli löytänyt Pietarista sen elämänpiirin, joka hänet hengissä piti, jota hän rakasti intohimonsa koko voimalla ja jossa hän viihtyi. Siihen oli myös Baronin viittaillut puhuessaan Olgan pietarilaisista tuttavuuksista ja piireissä liikkumisesta. Ali Martikaisessa heräsi kumma halu saada edes vilahdukselta katsahtaa siihen, mikä antoi Olgan elämälle sisällyksen, ja hän arveli Olgan itsensäkin lämpenevän ja puhuvan mielellään siitä. Se puhelu toisi hänen mieleensä valoisia muistoja, veisi hänet maailmaan, jossa hän tuntisi vapautuvansa kotiolojen ahdistavasta painajaisesta.
Ali Martikainen alotti varovasti:
— Te, Olga Nikolajevna, tunnette varmaan hyvin Pietarin, olette kai käynyt kouluakin siellä?
— No en voi sanoa niin hyvin tuntevani. Se on suuri kaupunki, siellä on niin paljon tuntemista.