Aunuksen helmeksi nimitettiin tukkiurakoitsijain kesken Olgaa. On löydetty monta muuta kallista helmeä Aunuksen kaukaisista salopuroista.. Ovat niistä monet joutuneet ruhtinaitten linnoihin, ja miespolvia niistä kummat tarinat helmenetsijäin nuotioilla kulkevat.
Kuuluisin kaikista oli kuitenkin Olga, suuren Sunujoen koskilla syntynyt, siellä lapsuusaikansa ylennyt helmi.
Oli vielä joukossa joku vanhempi urakoitsija, joka muisti Olgan lapsuusajan, ylvästeli sillä, että oli häntä pienenä paitaressuna sylissään kanniskellut, hänelle Sunujoen kohisevien koskien haltiataruja kertonut. Näiden mielestä oli Olga kuin tukkilaisen unelma, könkään kumisevan autereesta väikkyvä onnenkaari, joka iäti kutsun ja iäti houkuttaa.
Eipä kumma siis, jos urakoitsijat syksyllä Petroskoin kaupunkiin saavuttuaan ensimäiseksi työkseen tekivät toivioretken Olgan korkeaan kotiin. Kirkot ja monasterit tulivat toisessa sijassa, ennen niitä oli Aunuksen helmi.
Liittyi näihin toivioretkiin myös käytännöllisiä vaikuttimia, niitä ei Aunuksen tukkiurakoitsija konsanaan unohda. Olga oli naimisissa Aunuksen läänin metsäherran kanssa, siksi kumarrusmatka Olgan kotiin oli aina paikallaan. Ja kun Olgan lisäksi tiedettiin Pietarin piireissä liikkuvan, oli kumarrusmatka kaksin kerroin paikallaan. Piirejä kohtaan asui urakoitsijoissa pelonsekainen kunnioitus; parasta oli koettaa pysytellä niiden mielisuosiossa.
Alkuaikoina olivat Olgaa urakoitsijani syksyiset vieraskäynnit suuresti viehättäneet. Vanhat lapsuusajan tuttavat hän otti aina lämpimästi vastaan. He toivat tullessaan tuulahduksen hänen omilta synnyinsijoiltaan, he tiesivät aina tuoreimmat terveiset koskilta kertoa.
Mutta vanhojen tuttujen mukana alkoi tulla uusia, ja useimmat näistä olivat häikäilemättömiä tungettelijoita. He olivat kuulleet puhuttavan Olgan viettelevästä kauneudesta ja elämänhalua uhkuvasta luonteesta ja käsittivät nämä kertomukset omalla tavallaan. He eivät osanneet omaa luontoansa paljastamatta Aunuksen helmeä palvoa. He arvelivat Aunuksen helmen olevan urakoitsijain yhteisen aarteen, johon heillä jokaisella oli oma osuutensa.
Tämä tympäisi Olgaa, ja vaikk'ei hän vanhojen tuttaviensa vuoksi vieraskäyntejä kokonaan lopettanut, pani hän niille jyrkät rajat. Otti vastaan tulijat melkein kuin viran puolesta, hymähti heille yhden hymyn ja hävisi sitten omiin huoneisiinsa, jättäen toivioretkeläisen Loginovin kera kahden.
Tästä huolimatta eli Aunuksen helmen maine himmenemättömänä urakoitsijain keskuudessa. Jo uskottiin kyllä, että hän oli saavuttamaton, mutta juuri saavuttamaton unelma se kaikkein kauneimpana kangastaa.
Vieraskäyntinsä Olgan kodissa urakoitsijat ulottivat vasta sen jälkeen kuin vanhimmat heistä olivat Petroskoihin saapuneet. Tänä syksynä joutui näistä ensimäisenä Shirnikov. Hän ei kyllä Olgan lapsuusajan tuttavia ollut, mutta hänen maineensa oli muuten suuri urakoitsijain kesken.
Jo seuraavana päivänä tulonsa jälkeen hän lähti Loginoveja tervehtimään. Tiedämme, miten tämä toivioretki päättyi.
Shirnikovin huono onni ällistytti kaikkia. Oli kuulumatonta, että sellainen mainehikas mies käännytettiin ovelta takaisin, vaikkapa Loginov itse olisi kahdesti matkalla ollut. Olgan sairautta ei kukaan uskonut.
Shirnikovin käynnin jälkeen Olga sai muutamia päiviä olla rauhassa, kunnes itse urakoitsijain vanhin Makari joutui kaupunkiin.
Hän läksi, ja hänet Olga otti lämpimästi vastaan, sillä Makari oli vanhin hänen urakoitsijatuttavistaan.
Mutta murheelliset toi Makari terveiset tullessaan: Olga oli ihan liikutettuna kädestä puristaen pyytänyt häntä toisille ilmottamaan, etteivät nämä vaivautuisi Loginovin poissaollessa. Hän tunsi itsensä rasittuneeksi ja tahtoi nauttia aivan täydellistä rauhaa sen ajan, minkä hänen miehensä Pietarissa viipyi. Se saattoi kestää viikon päivät enintään, sitten taas kaikki olisivat tervetulleita.
Omasta puolestaan Makari neuvoi alistumaan Olgan toivomukseen. Kun häneltä kysyttiin, oliko Olga tosiaan näyttänyt rasittuneelta, ei hän mitään varmaa vastausta antanut. Arveli vain:
— Hittoko niiden suuren maailman naisten kaikki sairaudet selville otti! Tottapa lie sairas, kun kerran vakuutti olevansa.
Itse asiassa Olga oli Makarin mielestä näyttänyt terveemmältä kuin konsanaan. Oli hän kuitenkin siksi hienotunteinen, että piti huomionsa omana tietonaan.
Mutta pian alkoi urakoitsijain kesken levitä kummallisia huhuja. Ne tuntuivat alussa uskomattomilta, niille kohautettiin vain olkapäitä ja naureskeltiin, mutta ne kävivät päivä päivältä yhä itsepintaisemmiksi. Kohta kuiskailtiin ihan julkisena salaisuutena, että Olgalla taisi olla lääkäri, jonka hoidossa hän merkillisen hyvin viihtyi. Ja päällepäätteeksi tiedettiin tämän ihmelääkärin olevan urakoitsijan, tähän asti aivan tuntemattoman nousukkaan, syntyjään suomalaisen ja aivan ensikertalaisen Petroskoin kaupungissa. Nimenkin muutamat tiesivät mainita sekä sen, että oli tämä urakoitsija jo hyvän aikaa kaupungissa oleskellut sekä heti tultuaan herättänyt suurta huomiota.
Enempää ei tarvittu. Urakoitsijain mahtava ammattikunta joutui kuohuksiin, ja kuohunta alkoi sieltä levitä muihin piireihin kaupungilla.
Tällä kohtaa on tarpeellista sanoa, että Ali Martikainen unohti Olgan hyvän neuvon, jätti nyhtäisemättä Rybinskajan hampaat. Ne hampaat alkoivat tehdä työtään, ne nakersivat hellittämättä ja jättivät hyvää jälkeä.
Rybinskaja kuiski ystävättärilleen, miten hän aivan yllättämällä oli tavannut Olgan suomalaisen urakoitsijan seurassa ja heti ensi vilkaisulla huomannut heidän välillään olevan hellän suhteen. Jatkettiin sitten asian pohtimista ja saatiin lisää kumoamattomia todisteita: Olga oli käynyt suomalaisen urakoitsijan hotellissa häntä tapaamassa ja mennyt oikein hänen yksityishuoneeseensa! Tosin palveluskunta, jolta asiaa urkittiin, vakuutti hänen siellä vain pistäytyneen, mutta ties niitä uskoa. Olivat tietysti lahjottuja kaikki tyyni ja pelkäsivät vielä päällepäätteeksi sekä Olgaa että sitä suomalaista, kun sen velhoudesta alussa niin kummia tarinoita kerrottiin. Ja vaikka olisi vain pistäytynyt, niin entäs sitten. Skandaali oli jo sekin, ilmeinen skandaali piireissä liikkuvan naisen teoksi!
Rybinskaja oli tarmokas ja kekseliäs nainen. Kun hän kerran oli saanut tuulta purjeisiinsa, päätti hän ottaa täyden selon Olgan ja suomalaisen urakoitsijan suhteesta.
Asia näytti olevankin helppo paljastaa: Loginovien koti oli kaupungin ulkopuolella. Sinne pääsi kaupungista vain yhtä tietä myöten, ja siinä, missä kaupungin kadut päättyivät ja tämä tie alkoi, sattui aivan lähellä asumaan Rybinskajan paras ystävätär Harpunova, notaarin vaimo.
Tämän luo Rybinskaja nyt säntäsi selittämään, että olisi syytä ryhtyä pitämään silmällä Loginovien kotiin vievää tietä. Saattoi nähdä sillä tiellä mitä hyvänsä, lisäsi hän salaperäisenä.
Harpunova ja hänen tyttärensä Natalia — sivumennen sanoen he olivat sekä äiti että tytär alusta pitäen katselleet himokkain silmin Ali Martikaista ilmottivat Rybinskajalle sen hämmästyttävän uutisen, että he olivat jo aikoja sitten järjestäneet tielle oikean vahdinpidon, vaikkeivät olleet siitä muille mitään huudelleet. He tekivät työtä hiljaisuudessa, eivät suuta soittaneet, ennenkuin asia oli täysin selvä.
Tämä oli paha pistos Rybinskajalle, mutta hän nieli sen urhollisesti ja uteli sydän läpättäen vahdinpidon tuloksia.
Voitonriemuisina selittivät äiti ja tytär, että ainakin kerran he olivat huomanneet suomalaisen urakoitsijan taivaltavan Loginovien kotiin.
— Oliko Loginov silloin jo matkustanut Pietariin? iski heti Rybinskaja.
— Oli matkustanut, oli ollut siellä jo pari päivää! julisti Harpunova.
Rybinskaja oli lyöty, toisilla oli käsissä todisteita, joihin hän vasta nyt oli muistanut turvautua. Harpunova ja Natalia nauttivat voitostaan ja lorvailivat ihan yksityiskohdittain, miten suomalainen silloin oli aivan keskellä päivää kävellyt Loginovien kotiin päin eikä vielä illan pimetessä ollut palannut.
Ihan hengen pyrki salpaamaan Rybinskajalta tämä kertomus, niin oli se yllättävä. Mutta yhteistä riemua jäähdytti jonkun verran se, ettei tämän kerran jälkeen, vaikka siitä oli jo monta päivää kulunut, suomalaisen käynti ollut toistunut.
— Jospa on mennyt hämärän tultua? ehätti Rybinskaja.
— Ei ole mennyt, on pidetty huoli siitäkin, selitti Harpunova hiukan alakuloisena ja kertoi, että hän oli lähettänyt oman kuskipoikansa joka ilta hämärän tultua tielle oikein lyhdyn kera vahtia pitämään, mutta tuloksetta.
Tämä oli suorastaan käsittämätöntä; siitä alkoi haista se velhous, jota suomalaisen huhuiltiin harjottavan. Selvää oli, että hän kävi edelleen Olgan luona, kun oli kerran yhdesti siellä käynyt Loginovin Pietariin mentyä ja kun Olga ei kerran ketään muita vastaanottanut eikä kaupungille hievahtanut.
Mutta millä tavoin suomalainen sinne meni? Siinä oli salaperäinen kysymys.
— Kun ei asuisi kokonaan siellä? paukautti Rybinskaja, silmissään rietas välähdys.
— Ei asu, ilmotti Harpunova. — On siitäkin selvä otettu. Hotellissaan viettää joka yön.
— Entäs päivät?
— Päivillä on harvoin kotona, tiesi Natalia, joka oli muuta asiaa tehden käynyt sitä hotellin ovenvartijalta urkkimassa.
Päätettiin kolmisin vielä lähteä hotellin ovenvartijan kimppuun, jotta saataisiin mahdollisimman tarkat tiedot suomalaisen elämäntavoista.
Hotelliin jouduttuaan tiedusti Rybinskaja ilman muita mutkia, oliko suomalainen urakoitsija kotona. Hänellä olisi muka ollut tähdellistä asiaa urakoitsijalle.
— Jos on kotona, ajatteli hän, keksin vaikka mitä.
Ovenvartija kumarteli imelä hymy naamallaan ja ilmotti, etteivät AliPavlovitsh suvainneet olla kotona.
— Mihin aikaan hän tulee? tiedusteli Rybinskaja korviansa heristäen.
Ei osannut sitä ovenvartija tarkalleen sanoa.
— Taitaa viipyä kaiket päivät kotoa poissa? tiedusteli edelleenRybinskaja.
Ovenvartija myönsi, että niin tosiaan suvaitsivat Ali Pavlovitsh tehdä.
Naikkosten sydämet läpättivät. Rybinskaja jatkoi vielä urkkimistaan:
— Ehkä tuleekin hyvin myöhään kotiin, tuskin voi illalla ensinkään häntä tavata?
Ovenvartija meni vähän hämilleen, mutta selitti sitten imelä hymy naamallaan, että Ali Pavlovitsh suvaitsivat iltaisin tulla kotiin ihan tavalliseen aikaan.
— Mihin tavalliseen aikaan? tiukkasi Rybinskaja.
— Ka siihen tavalliseen aikaan kuin muutkin oikeauskoiset tulevat.Joskus aikaisemmin, joskus vähän myöhemmin.
Naisissa heräsi epäluulo, mutta ovenvartijalta oli mahdoton saada sen tarkempaa selkoa. Hän selitteli vain imelästi hymyillen ja varsin lennokkain sanoin, että Ali Pavlovitsh suvaitsivat olla erittäin säntillinen mies, kaikin puolin parhaita, mitä heillä konsanaan oli suvainnut asua.
Naiset poistuivat kiukustuneina, mutta heidän mentyään ovenvartija vilkutti silmiään ja irvisti pahasti.
Itse asiassa hän tiesi paljon enemmän kuin oli kertonut. Hän muisti varsin hyvin, ettei suomalainen enää viikon päiviin ollut tavalliseen aikaan kotiin tullut. Oli aina tullut myöhään yöllä, kaikkein viimeisenä.
Ja tiesi hän mielestään vielä muutakin. Hänellä oli tarkka nenä, hän tunsi vieraansa hajusta, erehtymättä. Ja Ali Martikaisen vaatteiden lemu puhui hänelle joka yö omaa merkitsevää kieltään; se erosi kaikista muista jyrkästi. Hän oli haistanut tuota lemua vain kerran ennen, mutta hän muisti sen. Se oli kotoisin piireistä, siitä hän olisi voinut päänsä pantiksi panna.
Mutta juuri siksi hän vaikeni kuin muuri. Hänellä oli syvä kunnioitus piirejä kohtaan.
Vaikenemiseen olivat myös syynä ne uljaat juomarahat, jotka ovenvartija joka yö sai Ali Martikaiselta. Ei tämä kyllä ollut hänen vaitioloaan pyytänyt, mutta ymmärsi hän asioita sen verran, että tiesi pitää suunsa tukossa pyytämättä.
* * * * *
Rybinskaja järjesti suuret kutsut. Sinne saapuivat kaikki tunnetuimmat urakoitsijat, ja saapui sinne myös sahojen herroja. Niinikään Baroninin tyttäret tulivat, mutta ei tullut Ali Martikainen eikä Olgakaan, vaikka molempia oli kutsuttu.
Tämä herätti heti alussa huomiota, ja naisvierasten kesken alettiin aivan julkisesti pohtia Olgan ja Ali Martikaisen suhdetta. Rybinskaja säälitteli haikeasti, että Olga Nikolajevna pani hyvän maineensa alttiiksi moisen seikkailijan kanssa seurustellessaan. Oli suomalaisen nähty ihan selvällä päivällä juoksevan Loginovien kotona, vaikka Loginov itse oli poissa eikä muita vanhempiakaan urakoitsijoita siellä suvaittu vastaanottaa. Oltiin rasittuneita muka! Se meni jo liian pitkälle.
Harpunovit säestivät Rybinskajaa, muut naiset siunailivat.
Baroninin nuorempi tytär Sofia rupesi urhokkaasti puolustamaan Ali Martikaista, väittäen posket hehkuen, ettei tämä ollut mikään seikkailija, vaan parhaita ja jaloimpia miehiä mitä tukkijoelle konsanaan on eksynyt.
— Olet tainnut itsekin jo siihen pikeytyä! pisti Rybinskaja ilkeästi.Toiset alkoivat nauraa hihittää.
Sofia lensi punaiseksi harmista, mutta ei antanut perään. Hän ei sanonut moisista pistoksista välittävänsä ja väitti edelleen tuulesta temmatuiksi kaikki juorut, joita Olgasta ja suomalaisesta leviteltiin.
Mutta silloin hän sai Rybinskajalta ja Harpunovalta oikein äidilliset nuhteet ja neuvon, että kunniallisen nuoren tytön piti tällaisista asioista puhua varovammin.
Sofia suuttui siitä niin, että kyyneleet kihosivat hänelle silmiin.Hän alkoi tehdä lähtöä kenellekään hyvästiä sanomatta. Hänen sisarensaMaria teki hänelle seuraa.
Muutamat sahojen herroista sattuivat myös kinastelun kuulemaan. He ottivat Sofian asian omakseen, sanoivat paikalla lyhyet hyvästit ja läksivät Baroninin tyttärien matkaan.
Seurasi yleinen nolostuminen. Poistuneet olivat kaikki merkkihenkilöitä petroskoilaisessa yhteiskunnassa, ja heidän päättävä esiintymisensä vaikutti kuin kylmä vesiryöppy. Se oli aivan kuin julkinen, allekirjoituksilla varustettu vastalause Olgaan ja suomalaiseen urakoitsijaan kohdistettua panettelua vastaan.
Rybinskaja kyllä koetti lyödä asian yleiseksi nauruksi, mutta se ei onnistunut. Kaikki vieraat alkoivat tuntea olonsa tukalaksi ja rupesivat tekosyitä keksien toinen toisensa perästä sanomaan jäähyväisiä. Kutsut päättyivät julkiseen skandaaliin.
Rybinskaja oli raivoissaan ja vannoi veristä kostoa Olgalle ja AliMartikaiselle.
Seuraavana iltana ottivat sahojen herrat klubillaan tapahtuman puheeksi. Ihmettelyä heissäkin herätti Ali Martikaisen kertakaikkinen katoaminen heidän illanistujaisistaan. Aamupäivillä hän säännöllisesti kävi sahoilla pakisemassa yhtä ja toista, mutta iltaisin hän hävisi kuin maan alle. He kaipasivat hänen seuraansa, mutta hän oli ja pysyi poissa.
Oli joku herroista ohimennen tiedustellut siihen syytä Ali Martikaiselta, mutta tämä oli vain olkapäitään kohauttaen selittänyt, että hänellä sattui olemaan muita kiireellisiä tehtäviä, ei joutanut mitenkään tulemaan.
Selitys oli liian epämääräinen. Näytti olevan suoranainen pakko uskoa akkaväen juoruja, mutta sitä eivät Ali Martikaisen uudet ystävät aikoneet lähteä kaupungille toitottamaan. He totesivat sen vain omassa keskuudessaan ja sopivat, että asiasta ollaan vaiti.
Eivät he myöskään kadehtineet suomalaisen ystävänsä menestystä, vaikka yksi ja toinen heistä oli polttanut omat kyntensä yrittäessään lähennellä Olgaa. Ali Martikainen oli heidän mielestään mies, jolle saattoi toivoa kaikkea hyvää, ja olihan hän sitäpaitsi, mikäli joku tiesi kertoa, pelastanut Olgan hengen Porokoskella. Olga maksoi hänelle siitä nähtävästi lämpimän palkkion, ja siihen ei muilla ollut mitään sanomista. Ainoa harmillinen puoli koko jutussa oli se, että he näyttivät kokonaan menettäneen uuden verrattoman seura- ja pelitoverinsa.
— Tulisi edes se ukko Loginov lopulta kotiin, huokasivat he. — Silloin Ali Martikainen ehkä jolloinkulloin irtautuisi hetkiseksi Olgan viettelevästä otteesta.
Mutta ukko Loginov juuttui lujasti kiinni Pietariin. Siellä oli yleinen metsäherrojen kokous, johon hän oli kutsun saanut. Muutaman päivän perästä hän kyllä kirjotti vaimolleen, että palaisi kotiin viikon kuluttua. Mutta kun viikko oli kulunut loppuun, ei hän palannutkaan.
Sen sijaan tuli toinen ja hyvin yllättävä kirje, jossa Loginov ilmotti tulleensa valituksi erääseen komiteaan, jonka pitäisi jäädä vielä Pietariin valmistelemaan hallitukselle ylen tähdellistä ehdotusta. Loginov oli aivan ymmällä moisesta kunniasta, ei hän ikinä ollut sellaista osannut uneksiakaan. Niin hän vaimolleen kirjotti.
Olga näytti miehensä kirjettä hymyillen Ali Martikaiselle. Tämä hämmästyi ja ilostui, mutta sitten hän katsoi Olgaan pitkään ja ymmärsi, mistä yllätys oli lähtöisin. Hän yritti siitä nauraen huomauttaa Olgalle, mutta Olga pani hyväillen kätensä hänen suulleen ja sanoi:
— Ei puhuta tästä sen enempää. Pitäähän Loginov raukankin osalle kerran jonkun huomaavaisuuden sattua.
Ali Martikainen teki matkansa Olgan luo veneellä. Olga oli heti alussa tämän tien hänelle neuvonut, ja siitäpä luonnollisesti johtui, että Harpunovien vaanimiset jäivät niin laihoiksi.
Venematka alkoi Baroninin lautatarhasta. Sinne samoin kuin sahoillekin oli Ali Martikaisella esteetön pääsy, vaikka ne olivat muulta yleisöltä suletut. Joka aamu hän kävi näön vuoksi sahoilla pakisemassa päivän kuulumiset sekä pujahti sitten pitkin rantaa leviävään lautatarhaan.
Siellä oli työssä muutamia hänen entisiä tukkilaisiaan. Näiden avulla hän oli hankkinut itselleen veneen, jota hän säilytti lautatapulien välissä aivan huomaamattomassa paikassa. Miehet ihailivat entistä päällikköään ja pitivät visusti omana tietonaan hänen salaisuutensa.
Venematka kävi ensin lautatarhan sivua pitkin. Sitten tuli autiota rannikkoa, jolla harvoin liikkui ketään ihmisiä. Rannikko päättyi metsäiseen niemeen, jonka ympäri kierrettyä jouduttiin yksinäiseen, hiljaiseen lahdenpoukamaan. Tässä poukamassa oli Loginovien uimahuone ja venevalkama, ja siitä vei tasotettu metsäpolku heidän kotiinsa.
Olga odotti joka päivä rannassa Ali Martikaisen saapumista. Aluksi hän odotti uimahuoneen rappusilla. Hänen katseensa oli jännittyneenä suunnattu niemen kärkeen, ja kun Ali Martikaisen veneen kokka pisti näkyviin sen takaa, sykähti hänen sydämensä riemukkaasti ja hän alkoi heiluttaa tulijalle nenäliinaansa tervehdykseksi.
Mutta eräänä päivänä hänelle pisti päähän kepponen. Hän tahtoi nähdä odotetun veneen jo ennen niemen kärkeen saapumista, ja siksi hän kiersi rantahietikkoa myöten niemeen ja istahti sinne tuuheiden puiden varjostamille rantakiville.
Täältä oli vapaa näköala lautatarhalle asti, ja hänen odottava silmänsä huomasi heti, kun Ali Martikaisen vene irtautui lautatapulien varjosta ja alkoi nopeasti lähestyä nientä.
Ali Martikainen istui keskituhdolla ja souti tasaisin, voimakkain vedoin. Vene kiiti eteenpäin aivan suorassa viivassa, ja joka vetäisyllä kohahti vesi korkealle sen kokan edessä. Kun tuo kohahdus näkyi, sykähti Olgan sydän rajusti. Pian joutui vene aivan lähelle.
Silloin Olga painautui oksien alle kokonaan piiloon. Vain hänen silmänsä seurasivat sieltä veneen liikkeitä. Nyt joutui vene niemen kärjen kohdalle ja oli käännähtämäisillään lahteen. Olga päästi heikon huudahduksen.
Ali Martikainen heristi korviansa ja lakkasi soutamasta. Hän suuntasi tutkivan katseen rannalle, mutta kun sieltä ei mitään näkynyt, käänsi hän päänsä ja vilkaisi uimahuoneen rappusille. Tämä vilkaisu toi hänelle varmuuden, hän pyöräytti veneensä rannalle ja huudahti iloisesti:
— Kas vain, täällä taitaa olla eksynyt karitsa piilossa, etsitäänpäs!
Hän nousi rannalle ja keksi pian Olgan päähineen ja silmät, jotka tirkistelivät kuin gasellin silmät oksien alta.
Ali Martikainen veti hänet riemastuneena piilopaikastaan ja kantoi sylissään veneeseen istuttaen hänet rinnalleen. Loppumatkan he soutivat kahden, ja vene ennätti Olgan ilvehtiessä tehdä monta mutkaa ja koukeroa, ennenkuin jouduttiin matkan päähän.
Tästä lähtien toistui sama etsiminen joka päivä. Aina keksi Olga uusia piilopaikkoja niemen metsiköstä, ja aina oli riemu yhtä rajaton, kun Ali Martikainen hänet vihdoin löysi. Välistä he unohtuivat pitkäksi aikaa istumaan kivelle sylityksin, ennenkuin loppumatkan jatkamisesta tuli mitään.
Rannalta he taivalsivat käsi kädessä ja kiirehtimättä polkua pitkin. Jos oli yöllä ollut sadeilma, oli polulla vetisiä paikkoja, joiden yli Ali Martikainen kantoi Olgan sylissään. Jos oli kaunis poutailma, poikkesivat he polulta metsään ja tekivät siellä pitkiä kävelymatkoja.
Joskus he myös istuivat uimahuoneen rappusille ja katselivat etelään ja kaakkoon päin avautuvia Äänisen rannattomia ulapoita, joilta seesteisellä syysilmalla voi erottaa kaukana kangastavia metsäsaaria. Ne näyttivät sinne kaukaisuuteen päin mykevästi viettävää vesilakeutta vasten ilmassa riippuvilta puistikkotylvöiltä.
— Mitä sinun mieleesi tuollainen kangastus tuo? kysyi kerran Olga värähtävällä äänellä.
Ali Martikainen kietaisi kätensä Olgan uumille ja selitti:
— Se kehottaa minua ponnistamaan eteenpäin. Elämä on rajaton niinkuin tuo vesilakeus, ja onni on siellä, se näkyy. Pitää vain pysyä rohkeana ja epäröimättä, tavottaa se, ennenkuin se pääsee liukumaan tuonne kaukaisuuteen, näkymättömiin.
— Niin, ennenkuin se pääsee liukumaan, kertasi Olga. — Minusta on monasti tuntunut, kun olen katsellut noita saaria, että ne ovat jo häviämäisillään, aivan kuin olisivat painuneet kauemmaksi. Pelko ja epätoivo silloin mieleeni tuli ja pois piti paeta täältä. Mutta aina palasin uudestaan ja silloin näin ne taas selvästi. Uusi toivo syttyi silloin, sisässäni puhui ääni: se tulee kerran vielä, tulee, ole rohkea!
— Se ääni ei pettänyt, sanoi Ali Martikainen. — Se ei petä milloinkaan, kun pysyy rohkeana. Sinä pysyit rohkeana, Olga, et masentunut, ja sinä tavotit elämän.
— En itse sitä tavottanut, puhui Olga. — Sinä toit sen minulle.Sinä, Ali, olet minulle kahdesti elämän antanut, ensi kerran sielläPorokoskella ja toisen kerran nyt. Sinua saan kaikesta kiittää.
Kävelymatkoillaan he puhelivat paljon tulevaisuudestaan, suunnittelivat sitä. Ali Martikainen sen suunnitelman laati, ja yhdessä se sitten kohta kohdaltaan tarkastettiin moneen kertaan.
Ensimäinen tehtävä oli Ali Martikaisen matkustaminen Suomeen. Siellä hän järjestäisi kodin, johon Olga tilapäisesti voisi asettua asumaan. Kun se olisi kunnossa, kutsuisi hän Olgan kirjeellä, ja Olga silloin ilman muuta jättäisi Loginovin kodin. Sitten koetettaisiin Loginov taivuttaa avioeroon, jollei hyvällä niin pahalla. Olga arveli Loginovin taipuvan siihen mielisuosiolla. Ei heillä Loginovin kanssa enää pitkiin aikoihin ollut mitään yhteistä ollut, tuskin oli koskaan ollut. Olga eli omissa huoneissaan, Loginov omissaan. Vain yhteisten vierasten aikana ja ruokapöydässä he toisensa tapasivat. Ja Loginov oli pohjaltaan hyväsydäminen mies, ei hän koskaan pyrkinyt millään tavoin Olgan vapautta rajottamaan. Luulipa Olga Loginovin suorastaan säälivän häntä ja olevan hyvin valmiin avioeroon, jos hän vain sitä pyytäisi.
Jos vastoin kaikkia odotuksia Loginov vastaan panisi, voisi Olga pelotella häntä niillä piirituttavuuksillaan. Niitä Loginov pelkäsi ja kunnioitti yli kaiken, ja jos Olga niihin uhkaisi vedota, olisi häneltä luonto poissa.
Avioero siis nähtävästi hyvin pian järjestyisi, ja lopusta kyllä selvittäisiin. Heti avioeron saatua he lähtisivät ulkomaille ja siellä hankkisivat liitolleen muodollisen vahvistuksen. Ali Martikainen oli aikonut lähteä ulkomaille vasta muutaman vuoden päästä, mutta voitaisiin sille matkalle aivan hyvin lähteä aikaisemminkin, kun asiat vaativat.
Tällainen oli Ali Martikaisen suunnitelma, ja Olga hyväksyi sen täydellisesti. Mutta sen toimeenpano vaati aluksi heidän eroamistaan, ja siitä ei Olga tahtonut mitään tietää, ennenkuin Loginov palaisi Pietarista. Siihen asti pitäisi Ali Martikaisen viipyä hänen luonaan. Heidän onnensa oli vasta niin nuori, hän menehtyisi, jos hänen nyt heti pitäisi yksin jäädä. Hän ei voinut ajatella seuraavaa päivää Ali Martikaisen poistuttua. Hänen piti saada aikaa totutellakseen siihen ajatukseen.
Ali Martikainen itse tunsi eron hyvin vaikeaksi ja hän jäi. Kotoa kyllä oli kiirehditty hänen paluutaan. Siellä oli tekeillä laajoja uudisviljelyksiä, joiden jatkamiseen olisi pitänyt palkata joukottain työväkeä. Mutta sitä varten olisi tarvittu itsensä isännän lopullinen, ratkaiseva sana. Häntä pyydettiin edes pikimmältään käymään kotona, jollei hän pitemmäksi aikaa voisi jäädä. Jollei hän heti tulisi, olisi syystöiden aika mennyttä ja suunnitelmat, joihin jo oli paljon rahoja pantu, jäisivät keskeneräisiksi.
Ali Martikainen ei kutsua noudattanut. Onneksi hänellä sattui olemaan matkassaan tilustensa kartta. Hän istahti sen ääreen ja laati se ohjeenaan ulkomuistilta tarkan työsuunnitelman sekä lähetti sen postissa selittäen, että hänen itsensä oli tällä kertaa aivan mahdotonta päästä irti.
Se asia selvisi sillä, mutta tuli toisia, jotka antoivat hänelle välistä kiusallista ajattelemisen aihetta.
Kuta useammin Ali Martikainen mietti Olgan ja oman kohtalonsa lähintä ratkaisua, sitä vähemmän se häntä tyydytti. Alussa oli laatimansa suunnitelma tuntunut hänestä mukiinmenevältä, mutta vähitellen hän huomasi sen kokonaan sotivan vastoin periaatteitaan. Se ei sopinut yhteen hänen lakinsa kanssa.
Hän tiesi itse rikkoneensa lakia, jota oli tähän saakka tukkijoella loukkaamatonna kunnioittanut. Hän oli tunkeutunut toisen kotiin, toisen sulkeman puomiaitauksen sisälle. Hän puolusti itseään sillä, että oli sen tehnyt elämän oikeudella, jonka hän katsoi korkeammaksi kaikkia muita lakeja. Sellaista oikeutta ei Loginovilla Olgaan ollut, Loginov oli ottanut Olgan kauppatavarana, korvauksena hyvyydestään. Siksi Ali Martikainen vähintäkään sääliä tuntematta ryösti häneltä Olgan.
Mutta häntä loukkasi syvästi se, että Olgan pitäisi jäädä edelleenLoginovin katon alle, se tuntui hänestä suorastaan raukkamaiselta.Hänen lakinsa vaati menettelemään suoraan Loginovia kohtaan. Ja suoramenettely oli se, että hän tekisi tilit kerralla selväksi ja hankkisiOlgalle muualta turvapaikan.
Tämä ajatus kiusasi häntä yhtenään, mutta hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta asian tyydyttävään ratkaisuun. Hän tiesi Suomessa verrattain nopeasti voivansa järjestää Olgalle siedettävät olot. Hänellä oli hyviä ystäviä sekä kotipuolessaan että myös Etelä-Karjalan kaupungeissa. Heidän avullaan hän voisi hankkia Olgalle viihtyisän kodin, jossa tämän ei tarvitsisi tuntea yksinäisyyttä, mutta jossa hän samalla saisi olla rauhassa uteliaiden ihmisten tungettelulta, kunnes avioero olisi selvitetty. Mutta välttämätön oli sitä ennen hänen oma matkansa Suomeen. Kirjeellisesti ei asiaa voinut selvittää, se oli liian arkaluontoinen.
Masentuneena ja tyytymättömänä itseensä hän eräänä päivänä ottiOlgan kanssa asian puheeksi ja ehdotti, että Olga menisi Pietariinsikäläisten tuttaviensa luo siksi aikaa, kun hän Suomessa olisi saanutOlgan kodin kuntoon.
Olga katseli häntä hämmästyneenä, sitten alkoivat kyyneleet vieriä hänen poskilleen. Hän heittäytyi Ali Martikaisen kaulaan ja puhui:
— Sinäkö, Ali, sinäkö tahdot, että minun vielä pitäisi sinne mennä? En voi sitä tehdä, se on mahdotonta. Tuntisin kulkevani siellä joka askeleella kuin liassa, tahrautuvani, ja minä en tahdo tahrautua. Minä kuulun sinulle ja sinulle minä tahdon pysyä puhtaana.
— Mutta voithan sinä, rakas Olga, pysyä siellä syrjässä jonkun hyvän ystäväsi luona, huomaamatta.
— Ei siellä voi, ne vetäisivät esille väkisin. Pitäisi taas lähteä teeskentelemään, kuuntelemaan niiden imarteluja ja itse imartelemaan. Ei, ei! Kauhistuttaa, kun vain ajattelenkin sitä. En osaa enää niitä imarrella, en tahdo sitä tehdä. Enkä voi kuunnella niiden imartelua, sillä se loukkaa minua vielä syvemmin. Minä en kuulu sinne, en ole koskaan kuulunut. Väkisin olen koettanut sinne totuttaa itseäni ja sitä tehdessäni olen jokaisella askeleella repinyt ja polkenut lokaan pala palalta parhaan osan oikeasta, pyhimmästä olemuksestani.
Hän kietoutui yhä lujemmin Ali Martikaisen kaulaan, peitti hänen huulensa polttavilla suudelmilla ja jatkoi:
— Sinähän tahdoit itse, että unohtaisimme sen, että minä tulisin hyväksi, sinun arvoiseksesi. Minä tahdon siksi tulla, mutta jos menisin sinne, särkyisi kaikki, menisi pirstaleiksi.
Ali Martikainen heltyi.
— Sinä olet hyvä, Olga, sinä olet minun arvoiseni, puhui hän. — En pyydä enää koskaan sinua sinne lähtemään. Jää tänne, vaikka se tuntuukin minusta hyvin vaikealta.
— Vaikealta se minustakin tuntuu, alentavalta ja hyvin raskaalta. Mutta sittenkin olen mieluummin täällä kuin siellä. Täällä saan olla rauhassa omiin huoneisiini sulkeutuneena, minun ei tarvitse näyttäytyä Loginoville milloinkaan, jollen tahdo. Saan ajatella ainoastaan sinua, muistella niitä hetkiä, jotka olemme yhdessä eläneet, ja odottaa tulevaisuutta, meidän yhteistä tulevaisuuttamme.
Myöhemmin samana iltana, jolloin tämä keskustelu tapahtui, Olga näytti Ali Martikaiselle sitä maljakkoa, jossa hänen kalleutensa olivat olleet. Se oli tyhjä.
Ali Martikainen katseli häntä kysyvästi. Olga hymyili ja selitti:
— En voisikaan enää sinne mennä, tuskin otettaisiin siellä missään minua vastaan. Olen lähettänyt kaikki korut niille, joille ne kuuluvat, ja pyytänyt heitä unohtamaan, että ovat milloinkaan tavanneet minua elämäntaipaleellaan. Olen ilmottanut heille löytäneeni oikean elämän, jota ikäni olen janonnut, mutta jota ei siellä ollut.
Ali Martikainen katseli häntä ihastuneena ja sulki hänet syliinsä tulisesti, intohimoisesti.
— Sinä olet rohkea ja päättäväinen, Olga! Sinä toimit niinkuin minäkin olen elämässäni toimia koettanut.
— Niin, minä tahdon oppia sinun lakisi, puhui Olga. — Se laki kuuluu tästä lähtien myös minulle, ja minä tahdon sitä noudattaa kaikessa. Minä tahdon ruveta myös työtä tekemään yhdessä sinun kanssasi, sinun rinnallasi. Kun menemme ulkomaille, siellä luulen voivani auttaa sinua, etten ole vain taakaksi.
— Et sinä taakaksi milloinkaan minulle ole, rakas Olga. Sinut saatuani tunnen voimani kymmenkertaisiksi. Tähän asti olen kulkenut elämäni yksin, aivan yksin. En ole pyytänyt keltään apua enkä ymmärtämystä. En tiedä, olisinko enää kauan voinut sitä kestää, monasti tunsin jo palavasti kaipaavani toista rinnalleni. Nyt olet sinä minulla, en pelkää enää väsymystä.
Kolmatta viikkoa viipyi Loginov Pietarissa. Tämä aika oli Olgan ja Ali Martikaisen elämässä kuin yhtenäinen, katkeamaton onnenunelma, tuhatsäikeinen, rajattoman rikas. He elivät kokonaan toisilleen, he unohtivat ympärillään olevan maailman. Se tuntui heistä vain kaukaiselta muistolta, hämärältä, joka joskus liikahti jossakin syvällä mielenpohjalla, voimatta kuitenkaan häiritä heidän rikasta elämäänsä. Ei koko aikana Olga jalallaan astunut kaupunkiin.
Kun Ali Martikainen sai kortin Rybinskajan järjestämiin suuriin kutsuihin, tiedusteli hän leikillään Olgalta, tahtoiko tämä vielä, että hän menisi sinne nykäisemään pois ne Rybinskajan hampaat.
— Pitäköön hampaansa! nauroi Olga. — Sinä et saa sinne mennä, en minäkään mene. Se olisi kevytmielistä kalliiden hetkien tuhlausta. Yksi ilta on meille vuosien veroinen, ja senkö heittäisimme sillä tavoin menemään.
Olga oli kuusikolmattavuotias, Ali Martikainen kaksi vuotta vanhempi.
Kymmenen vuotta oli Olga ollut naimisissa Loginovin kanssa, kymmenen pitkää vuotta oli hän kahleitaan kantanut, tuntenut niiden painon jokaisella askeleella, koskaan osanottoa ja sääliä löytämättä. Hän oli tuntenut polttavaa elämänjanoa sielussaan, se oli lakkaamatta soittanut hänen korvissaan, mutta elämä, oikea elämä oli aina paennut hänen edestään, kun hän epätoivoissaan oli sitä tavottanut. Hän oli ollut menehtymäisillään, kun kesät tulivat ja menivät suurta elämää uhkuen, mutta välittämättä hänen kahlitusta kohtalostaan. Niiden yltäkylläisten mahlojen vuotaessa hän oli vain kahta polttavampina sydämensä intohimot tuntenut. Ja joka syksyn kellastuneet lehdet olivat tuntuneet hänestä käärinliinoilta, jotka kerros kerrokselta peittivät ja hautasivat hänet täyttymättömien toiveittensa aavealhoon.
Nyt oli kaikki muuttunut kuin lumouksesta, suuri elämä oli hänelle auennut. Se kuohui hänen ylitseen, se huuhtoi hurjin riemunhulvahduksin hänen sydämensä polttavia haavoja, se paransi ja lääkitsi ne. Se virtasi sytyttävänä hänen suoniinsa, se kutsui, houkutteli ja herätti hänen sielunsa salatuimmat, ennen aavistamattomat lähteet. Ne sulivat ja kumpusivat yli äyräittensä, hän ei voinut eikä tahtonut niitä pidättää. Hän tahtoi saada täyden korvauksen hukkaanmenneistä vuosista. Hän tahtoi saada elämää ja antaa oman elämänsä kokonaan, tinkimättä. Hän antautui silmät ummessa elämän ihanaan syleilyyn.
Ei Ali Martikainenkaan voinut puolinaisesti elää. Tähän asti hänen elämänsä oli ollut työtä, loppumatonta työtä. Mutta viime aikoina oli hänen sisässään alkanut yhä kuuluvammin puhua ääni: ei työ yksinään ole elämä, elämässä on vielä korkeampi laki kuin työn laki. Hän tajusi täydelleen, mitä tuo kaipaava ääni merkitsi. Hän tunsi elämänsä väkevien pohjavirtojen alkavan maltittomina liikahdella ja hän oli myös selvillä, että kun ne virrat kuohumaan kohoaisivat, täytyisi hänen totella niitä. Tähän asti tuo kuohuminen oli estynyt, hänen tielleen ei ollut osunut naista, joka olisi kyllin voimakkaasti vaikuttanut hänen tunteisiinsa. Hän oli leikitellyt naisten kanssa, mutta ne eivät häntä tyydyttäneet. Hän kaipasi enemmän, hän kaipasi naista, jolla oli suuri sydän ja syvä, sytyttävä intohimo. Hän tahtoi antaa paljon rakastamalleen naiselle, mutta hän vaati häneltä myös paljon.
Hän odotti, ja se nainen tuli hänen tielleen.
Olgan silmät olivat löytäneet tiensä sinne, mikä muille hänen olennossaan pysyi iäti salattuna ja sulettuna. Niiden silmien polttava katse oli sulattanut ja särkenyt kaikki kuoret, joiden alla hänen elämänsä pohjavirrat uinuivat. Ne kuohuivat kätköistään esille keväisen kosken, purkautuvan tulivuoren voimalla. Ne vihkiytyivät yhteen Olgan olennosta vastaansa tulvehtivan elämän kanssa ja hukuttivat hänet onnen hekumaan. Hän tunsi jokaisessa suonensylkähdyksessä Olgan olennon läsnäolon. Yksi ainoa Olgan katse korvasi hänelle karun lapsuuden ja ilottoman nuoruuden kaikki kieltäymykset. Yksi ainoa Olgan hyväily oli hänestä enemmän kuin kaikki ne tanhu-ilot, joiden ohitse hänen elämässään oli kulkea täytynyt. Hän ei katunut kieltäymyksiään, hän kiitti kohtaloaan, että se oli säästänyt hänen elämänsä mahlan puhtaana ja kuohuvana tänne asti. Sen voima oli vetänyt hänen syliinsä Olgan, ja Olga antoi hänelle kaikki, mitä hän kaipasi, mitä hän janosi.
He elivät suurta ja ihanaa elämää, eikä ympäristö heitä millään tavoin häirinnyt. Ei häirinnyt heitä Loginovien palveluskunta, joka jumaloi emäntäänsä ja ummisti kaikelle silmänsä. Eivät myös kaupungilla liikkuvat juorut heitä häirinneet, ei kaukaisinkaan kaiku niistä ylettänyt heidän korviinsa. He eivät niistä välittäneet, he elivät omassa suletussa valtakunnassaan, jossa vain heidän rakkaudelleen oli tilaa ja jonka erotti muusta maailmasta Loginovien puistoa ympäröivä korkea raja-aita.
He tekivät päivillä kävelymatkoja joskus hyvinkin kauas metsään ja palasivat sieltä vasta illan hämärtyessä virkeinä ja onnellisina. Illat he viettivät Olgan huoneissa, kertaakaan jalallaan astumatta yhteisiin suojiin. He tahtoivat kokonaan unohtaa niiden olemassaolon ja he unohtivat sen.
Olgalla oli huoneissaan oma pianonsa ja hän soitti sitä joka ilta pitkät ajat. Hän soitti hyvin, ja Ali Martikainen kuunteli lumottuna. Soitto tuntui nyt koskettavan hänen sydämensä kieliin aivan toisella tavoin kuin tähän asti. Ennen oli moni kohta jäänyt hänelle hämäräksi, nyt hän ymmärsi täydellisesti sävelistä kumpuavan elämän. Hänen sielunsa oli avartunut ja suurentunut, sille aukeni yhtenään uusia, ennen aavistamattomia näköaloja, joille Olga hänet sävelten siivin ohjasi milloin hyväilevästi viihdyttäen, milloin hurjaan intohimojen kuohuntaan kohoten, milloin polttavan kaipauksen kieliä kosketellen.
Ali Martikainen sanoi kerran soiton tauottua Olgalle:
— Sinä lupasit, Olga, ruveta tekemään työtä minun rinnallani, kun menemme ulkomaille, lupasit auttaa minua. Mutta tiedätkö, miten paljon sinä jo nyt autat minua. Minun sieluni oli aivan hiomaton, näköpiirini ahdas ja yksipuolinen. Mutta sinun lumoavien käsiesi kosketuksesta tunnen silmieni aukenevan, niin että näen selvinä monta elämän ongelmaa, joista minulla ennen oli vain hämärä aavistus. Sinä muokkaat ja kasvatat minusta aivan uuden ihmisen, viet minut hellällä, mutta varmalla kädellä tukkijoelta suureen, ihanaan maailmaan. Saan olla kiitollinen hyvälle kohtalolle, että se lähetti sinut tielleni.
— Enemmästä minä saan sitä kohtaloa kiittää, lausui Olga painautuen hänen syliinsä. — Olin jo niin väsynyt, ettei edes soitto jaksanut minua elämän mataluudesta nostaa. Se toi mieleeni vain kahta polttavampana toivottoman ikävän ja jäätävän tuskan. Ihan pelkäsin monasti pianoni kieliä kosketella. Nyt soitan mielelläni, soitan sinulle ja itselleni rakkautemme ikuista ylistystä.
Hän hyväili Ali Martikaisen tukkaa ja jatkoi:
— Pidätkö minua kevytmielisenä, Ali, jos teen sinulle yhden tunnustuksen?
— Mikä se tunnustus on?
— Se on se, että minä rakastuin sinuun ensi näkemältä, siellä Porokoskella, rakastuin auttamattomasti, minä suuren maailman nainen olevinani! En saanut sinusta pois ajatuksiani millään. Aina asui mielessäni semmoinen aavistava odotus. Tuntui kuin olisit aina seisonut jossakin aivan lähellä, näkymättömissä, mutta lähellä elämäni kynnystä ja puhunut: odota vähän, minä tulen! Polttavasti silloin kaipasin sinua, mutta kuitenkin minun oli hyvä olla. Vuodatin monasti onnen kyyneliä ja soitin ihan haltioissani iltakaudet. Ja sävelet tuntuivat riemukkaasti laulavan: hän tulee, hän tulee kohta! Ja sinä tulit, sinä avasit oven ja seisoit kynnyksellä. Sinä valtasit ja täytit heti sieluni jokaisen salatuimmankin sopukan, ei jäänyt enää sinne millekään muulle tilaa. En voi ajatella elämää ilman sinua, en mitään voi ilman sinua ajatella. Jos sinä poistuisit ja painaisit oven kiinni perässäsi, jäisi vain kolkko tyhjyys jälelle, olemattomuus.
— Minä en poistu! sanoi Ali Martikainen kietoen kätensä hänen vyötäisilleen. — Minä jään ja pidän sinut kokonaan.
— Minä tiedän, että sinä pidät kokonaan, puhui Olga. — Tiesin sen jo edeltäpäin. Sinussa asuu semmoinen vastustamaton voima, se vetää puoleensa. Sinä olet vaarallinen mies naisten lähettyvillä.
Ali Martikainen katseli häntä nauravin silmin.
— Niinkö luulet, Olga, että minä olen vaarallinen mies? Minä pelkään sinun olevan melkein yhtä vaarallisen naisen, ja silloinhan sovimme erinomaisesti toisillemme, pysymme tasapainossa!
Kun he seuraavana iltana — se oli perjantai — palasivat hämärissä kävelymatkaltaan, oli Olgan pöydällä kirje Loginovilta.
Hän avasi sen huolettomasti ja alkoi lukea, mutta kalpeni äkkiä. Kirje putosi hänen kädestään, ja hänen katseessaan kuvastui toivoton säikähdys.
Ali Martikainen arvasi sen syyn. Hänenkin sydäntään vihlaisi oudosti; hän kysyi hillityllä äänellä:
— Loginov tulee kotiin, niinkö?
— Niin, hän tulee huomenna, kuiskasi Olga tuskin kuuluvasti.
Ali Martikainen näki Olgan joutuneen kokonaan pois suunniltaan. Hän sai vaivoin hillityksi oman mielenliikutuksensa, veti Olgan hellästi syliinsä ja koetti häntä rohkaista.
— Kerranhan sen kuitenkin piti tapahtua, puheli hän. — Koeta nyt olla rohkea, rakas Olga. Olethan luvannut eronaikamme uljaasti kestää. Ei se tule pitkälliseksi, minä lupaan.
— Minä koetan kestää! kuiskasi Olga. Mutta hänen äänestään kuuli, että rohkeus oli kaukana. Hän alkoi nyyhkiä ja painoi päänsä Ali Martikaisen olkapäätä vasten.
Ali Martikaiselle oli viime päivien kuluessa jo parisen kertaa vilahtanut mieleen viimeinen ilta, minkä he saisivat kahden kesken viettää. Hän oli itse tuntenut, että se tulisi vaikeaksi heille molemmille, mutta näin vaikeaksi hän ei sitä ollut osannut kuvitella. Olga oli aivan epätoivon rajalla, hän nyyhki ja vapisi kuin pahasti vilustunut karitsa, joka on eksynyt emostaan ja avuttomana painautuu löytäjänsä syliin.
Ali Martikainen hyväili häntä hellästi, koetti kuivata hänen kyyneliään ja katsella häntä rohkaisevasti silmiin, pidellen hänen päätään molemmin käsin. Lopuksi hän alkoi puhua suunnitelmastaan, saadakseen Olgan mielen käännetyksi toisille aloille. Hän kuvaili vielä kerran yksityiskohdittain, millaisen kodin hän hänelle valmistaa ja miten kaikki järjestää siihen kuntoon, että Olga voi sinne muuttaa.
Aluksi Olga ei näyttänyt ensinkään kuulevan hänen puhettaan, mutta vähitellen hän rauhottui ja alkoi antaa katkonaisia vastauksia, kun Ali Martikainen hellävaroen tiedusteli hänen mielipidettään lukuisista pikku seikoista, joista vain naiset voivat täysin perillä olla.
Tahallaan hän tekeytyi tietämättömäksi monesta kohdasta ja sai niin Olgan lämpenemään, jopa hymyilemään kyyneltensä läpi. Lopulta he keskustelivat vilkkaasti, laskivat päiviä, — mikä menisi Ali Martikaisen matkaan, mikä huoneiden vuokraamiseen, mikä niiden kalustamiseen ja Olgan tulevien lähimpien ystävien valmistamiseen. Hän kertoili Olgalle näiden tulevien ystäviensä luonteesta, heidän harrastuksistaan ja heidän perheoloistaan. Hän oli jo monasti ennen sen tehnyt, mutta hän teki sen vielä kerran ja sai Olgan mielen viihdytetyksi.
Tavan takaa hän kyllä tunsi omaa sydäntään ilkeästi kouraisevan; tuntui kuin hänen sisässään olisi puhunut ääni: Elä petä itseäsi! Suunnitelmasi on huono, sinä jätät Olgan pitkäksi aikaa sen miehen hoivaan, jolta aiot hänet ryöstää, alennat itsesi hänen silmissään, et menettele suoraan ja lakisi mukaan! Ja Olga nääntyy suruun ja masentavaan häpeään odottaessaan sinun kutsuasi.
Niin, hän tiesi tuon äänen puhuvan aivan oikein. Hän menetteli miehuuttomasti, alensi itseään ja tuotti nöyryyttäviä kärsimyksiä Olgalle, mutta mahdotonta oli toisin menetellä. Olgaa ei voinut edeltäpäin kaikkea valmistamatta viedä vieraaseen maahan, uppo-outojen ihmisten pariin. Olgalle piti uudessa ympäristössään osottaa hellyyttä, hänen lähelleen piti saada edes muutamia ihmisiä, jotka häntä ymmärtäisivät, osaisivat häntä rohkaista ja samalla pitää hänet loitolla sellaisista kosketuksista, jotka voisivat häntä haavottaa ja tuottaa hänelle mielipahaa.
Sen lisäksi piti Olgan lähdön tapahtua kiusallista huomiota herättämättä. Hienotunteisuus Olgaa itseään ja hänen entistä kotiaan kohtaan vaati niin menettelemään. Muu ei voinut tulla kysymykseen, kaiken piti tapahtua aivan kuin hän, Ali Martikainen, ei olisi tiennyt mitään koko hankkeesta.
Entäs Loginov! ilkkui ääni hänen sisällään. Mitä hän sanoo sitten jälkeenpäin, kun näkee miten kavalasti menettelit? Ja mitäs muut sanovat? Säästyykö Olgan oma ja kodin maine sillä tavoin sen paremmin kiusalliselta huomiolta?
Näin riehui hänen sisällään taistelu, masentava ja nöyryyttävä, mutta hän koetti painaa sen alas ja hän onnistui siinä. Hän nauroi ja laski leikkiä sekä johdatti lopuksi keskustelun niihin käytännöllisiin seikkoihin, jotka Olgan pitäisi kotoaan lähtiessään ottaa huomioon. Tätä asiaa oli aiemmin vain ohimennen kosketeltu, ja siksi Olga vilkkaalla mielenkiinnolla siihen tarttui.
Sovittiin, että Olga jättäisi Loginovin kodin sellaiseksi kuin se oli ja ottaisi mukaansa ainoastaan välttämättömimmät omat tavaransa. Olisi kyllä ollut lukuisia rakkaiksi käyneitä pikku esineitä mutta Olga lupasi päättävästi ne uhrata. Ne vain olisivat uusissa oloissa muistuttamassa ikävästä menneisyydestä.
Todellista kaipausta sanoi Olga tuntevansa ainoastaan kukkas-istutuksistaan erotessaan. Niiden hoitelemiseen oli hän uhrannut kaiken sen hellyyden, jota muut eivät kaivanneet, ja ne olivat saaneet hänet unohtamaan monta raskasta hetkeä.
Oli myös muutamia vanhoja palvelijoita, joiden tulevaisuus tuotti Olgalle ajattelemisen aihetta, mutta sovittiin lopuksi, että avioeron yhteydessä koetettaisiin Loginov taivuttaa heistä huolehtimaan. Olga arveli Loginovin siihen suostuvan, sillä hyvin hän aina oli palvelusväkeään kohdellut.
Uudesta ja entisestä kodista puhuttaessa kului ilta hyvän matkaa aivan huomaamatta. Mutta lopuksi alkoi tämä keskustelun aihe tyhjentyä, ja apealta alkoi silloin olo tuntua. Oli aivan kuin painajainen olisi hiipinyt huoneeseen, täyttänyt sen kokonaan näkymättömillä yökönsiivillään ja alkanut lähennellä heitä hitaasti, mutta varmasti. He kumpikin tunsivat tuon painajaisen läsnäolon, se ahdisti heidän henkeään, se kuoletti sanat heidän huulilleen.
Silloin Olga rupesi laulamaan.
Ali Martikainen oli jo monasti ennen pyytänyt häntä, sillä hän tiesi Olgalla olevan hyvän äänen. Olga oli estellyt ja valitellut, ettei hänen äänensä ollut oikein kunnossa. Hän oli sanonut tahtovansa laulaa vasta sitten, kun hän voisi laulaa hyvin, siihen asti saataisiin tyytyä hänen soittoonsa.
Nuotteja valikoidessaan Olga selitti:
— Tahdoin säästää laulun täksi illaksi. Tiesin edeltäpäin, että tämä meille kaikkein vaikeimmaksi tulisi.
Olgan laulu oli Ali Martikaisen mielestä ihmeellistä. Ei hän luullut milloinkaan kuulleensa niin kuulaan kirkasta ja soinnukasta sekä samalla niin pehmeästi hyväilevää ääntä.
Ja Olga vuodatti kaiken sielunsa säveliin. Niistä soivat muistot menneiden pitkien vuosien kärsimyksistä, niistä kumpusi suuren rakkauden riemu ja vaikeroi erohetken tuska.
Ali Martikainen unohti ympäristönsä, unohti kaiken. Hän tunsi kokoavansa valoisiin, avartuviin ilmapiireihin, jossa silmä voi mittaamattomien matkojen päästä nähdä alle häipyvien salojen siinnon, kangastelevat kaupungit ja niissä elävien ihmisten onnenkaaret. Ja hän kuuli kummia ääniä: lintujen liverrystä, koskien kohua, kaukaisen meren mahtavaa pauhinaa ja ihmisääniä, onneaan ylistäviä, taistoon terästäviä ja polvilleen painuneiden raskaita, korkeuteen kohoavia huokauksia. Mutta ylitse kaiken, koko avaruuden täyttävänä, sen ilmapiirit sävelin syleillen ja tuhansina kaikuina kiiriskellen helisi ihmeellinen laulu, Olgan laulu.
Olga lauloi kauan. Vuoroin hän lauloi vaikeita, voimia kysyviä kappaleita, jotka kiihdyttivät hänen verensä, saivat sen karkeloimaan hänen poskillaan, vuoroin taas keveitä, leikkiviä kansanlauluja, jotka soluivat kuin hieno, heläjävä hopeavirta hänen huuliltaan.
Viimeiseksi Olga lauloi aunukselaisen kansanlaulun, jossa tyttö valittaa suruun menehtyvänsä, kun mielitietty matkoilla kaukana kulkee. Tämän laulun viimeisessä säkeistössä värähti Olgan äänestä hiljaa hiipivä, ahdistava tuska. Ja kun viimeinen sävel hiljaa helähtäen katkesi, tuntui Ali Martikaisesta kuin olisi valo sammunut.
Hänen sieluunsa tuli kumma kuva: Hän oli melovinansa sohollaan tulvan peittämässä kuusikkokorvessa. Hän ajeli sinne paenneita karkulaistukkeja. Päivänvalo vain hiukan pilkahteli kuusten latvojen lomista. Lopulta se hävisi kokonaan, tuli aivan hämärä, kummallinen hämärä ja outo hiljaisuus. Kuusten rungot kohosivat vedestä kuin aaveet, hänestä tuntui, kuin hän olisi kulkenut loputtomassa kalmistossa, ja ilma oli painostavaa. Hän tunsi kylmänväreitä olennossaan, hän oli tukehtumaisillaan.
Hän havahtui siihen, että Olga hiipi hänen syliinsä. Hän katsahti Olgan silmiin. Niistä vieri suuria kyyneleitä ja niistä puhui äänetön, nöyrä rukous.
Silloin viilsi raju, tärisyttävä tuska hänen sydäntään. Hän puristiOlgan mielettömästi rintaansa vasten.
Tällä hetkellä hän täysin tajusi, kuinka vaikea hänen oli erota Olgasta.
Aamupäivällä sunnuntaina Ali Martikainen lopetteli matkalaukkujensa täyttämistä.
Hän oli huonolla tuulella, masentunut ja itseensä tyytymätön. Edessä oleva ero Olgasta ja nöyryyttävä ajatus Olgan jäämisestä Loginovin katon alle ties miten pitkäksi aikaa kiduttivat häntä yhtenään. Ne olivat kiduttaneet häntä koko eilispäivän, jonka hän oli viettänyt hievahtamatta huoneestansa mihinkään.
Se päivä oli tuntunut hänestä iankaikkisuudelta. Hän ei ollut tavannut Olgaa, sittenkuin oli eronnut hänestä myöhään perjantai-iltana — tai oikeammin sanoen lauantaina aamun hämärtäessä. Siitä tuntui kuluneen vuosia, mittaamattoman pitkiä ja toivottoman ikäviä vuosia. Hänen sydäntään viilsi ajatus:
— Miltä tuntuisi viikkokauden tai kahden erossaolo?
Olga oli sanonut, ettei voinut ajatella seuraavaa päivää hänen poistuttuaan. No paljon paremmin ei ollut hänen itsensä laita, se hänen täytyi itselleen myöntää. Ei hänkään kyennyt ajattelemaan eteenpäin, hän tunsi suorastaan masentavaa tylsyyttä.
— Jos Olga olisi muualla, ei Loginovilla, niin sitten kyllä! liikahti hänen mielessään, ja taas alkoi sama kiduttava ajatusten kiertokulku.
Hän sai matkalaukut lähtökuntoon ja istahti sohvalle kolkoksi ja autioksi käyneessä huoneessaan.
Hän sai yht'äkkiä mielijohteen, että hän oli hautajaisiin lähdössä. Hämärää oli vielä, ketä tai mitä haudattaisiin, mutta apea, tympäisevä hautajaistunnelma painoi häntä. Jossakin hänen sydämensä pohjalla vilahti ajatus:
— Ehkäpä, ehkäpä meidän suuri onnemme on hautaan menossa.
Hänelle tulivat mieleen Olgan sanat: Meidän onnemme on vielä niin nuori; jos me nyt heti eroaisimme, särkyäsi kaikki, menisi pirstaleiksi.
Olga oli puhunut totta, tosiaan hän tunsi aavistavaa pelkoa kaiken särkymisestä. Hän oli näkevillään itsensä seisomassa vasta täytetyn haudan reunalla, ja hänen rinnallaan seisoi Olga vilusta väristen ja itki hiljaa, sillä siihen hautaan oli peitetty heidän suuri ja ihana onnensa, heidän elämänsä. He olivat enää vain varjoja.
Hän tunsi vilunväreitä, oli kuin kylmä henkäys olisi tullut jostakin ja hipaissut hänen ohitseen häntä koskettaen. Säpsähtäen hän silmäsi ympärilleen ja koetti väkisin irtautua masentuneesta mielialastaan. Hän koetti kääntää ajatuksensa taaksepäin ja onnistui siinä hetkiseksi.
Hänelle tuli mieleen onnellisia muistoja, tuli tulvimalla yhdessä elettyjen päivien ja viikkojen varrelta. Hän ummisti silmänsä ja muistutteli jokaista kohtausta rannassa, jokaista kävelymatkaa, jokaista iltaa Olgan huoneissa, Olgan soittoa, Olgan hyväilyjä. Hän tunsi niiden hyväilyjen sytyttämän palon suonissaan läikehtivän, hän näki Olgan silmät, tunsi hänen pehmeän tukkansa kosketuksen, hänen suudelmiansa polton. Ne muistot täyttivät koko hänen elämänsä. Niiden edellinen aika, koko hänen tähänastinen elämänsä tuntui hänestä hämärältä, käsittämättömältä. Kuinka hän oli voinut niin kauan ilman Olgaa elää, yksinään, ypöyksinään? Eihän siinä ollut mitään järkeä.
Mutta sitten tuli hänelle mieleen perjantai-ilta, heidän viimeinen iltansa, Olgan laulu ja hänen sieluunsa tullut kumma kuva sen loputtua. Hän näki taas tuon saman kuvan, saman hämärän kuusikkokorven yhtä aavemaisena. Ja hän näki myös uudelleen Olgan silmien katseen, sen katseen, joka niissä oli, kun Olga hiipi hänen syliinsä.
Mitähän Olga silloin ajatteli? viilsi tuskallinen kysymys hänen mieltään. Se katse oli niin nöyrä, rukoileva, siinä oli äänetön pyyntö, jota Olgan huulet eivät rohjenneet kuiskata. Mikä se pyyntö oli, mikä?
Hän havahtui ja muisti, että hänen piti lähteä Olgan luo jäähyväisille. Kiduttavaa se oli Loginovin läsnäollessa. Hän oli ensin aikonut sanoa Olgalle, ettei voinut tulla, että hänestä oli liian nöyryyttävää nähdä Loginovia, katsella hänen hymyään ja kuunnella hänen vastenmielisiä kohteliaisuuksiaan. Hän oli ollut ehdottamaisillaan, että Olga tulisi häntä laivalle saattamaan, mutta samassa oli hänelle jylähtänyt mieleen:
— Olgan täytyy jäädä Loginovin seuraan kenties kokonaiseksi kuukaudeksi ja sinä tahdot paeta häntä näkemättä!
Silloin hän oli syvästi hävennyt ja luvannut tulla.
— Ehkäpä, ehkäpä saamme edes hetkisen olla kahden kesken! kuiski hänen mielessään toivo, ja hän alkoi kiireellä hankkiutua lähtöön.
Silloin kuului koputusta ja ovenvartija toi kirjelipun, ojentaen sen hänelle syvään kumartaen. Hän oli huomaavinaan ovenvartijan kasvoilla merkitsevän hymynvilahduksen.
Hän tunsi tuoksusta ja hienosta, rohkeasta käsialasta kirjeen Olgan lähettämäksi. Vapisevin käsin hän repäisi kuoren auki heti kun tuoja oli hävinnyt ovesta. Kirje oli lyhyt, se kuului:
»Rakas Ali!
Jätä lähtösi huomiseen. Minun pitää tänä iltana mennä urakoitsijani juhlaan kauppaseuran klubille, itse Makari kävi eilen pyytämässä. Nousisi myrsky, jos jäisin pois, ja ehkä myös Loginov alkaisi jotakin aavistaa. Hartaasti pyydän, tule minun tähteni sinäkin sinne. En yksin enää voi niiden katseita kestää, en ole entiseni. Loginov on onnellinen Pietarissa saamastaan huomiosta, ei voi tehdä muuta kuin hokee siitä, antamatta hetken rauhaa. Minun on vaikea olla, hyvän vaikea ja ikävä, en ole vielä tottunut. Eilispäivä melkein näännytti, yöllä valvoin ja muistelin sinua. Tulethan, Ali! Siellä sitten sovimme huomisesta.
Olgasi.»
Luettuaan kirjeen hän suuteli sitä pitkään ja hartaasti. Hän tunsi sen tuoksusta henkivän vastaansa Olgan rakkauden hyväilevänä ja lämpimänä. Tuntui aivan siltä, kuin Olga itse olisi huomaamatta hiipinyt hänen huoneeseensa ja täyttänyt sen olennollaan. Hänen tuli hyvä olla.
Hän syventyi uudestaan sana sanalta läpikäymään kirjettä hitaasti ja suurella hartaudella. Se oli lyhyt, ja kuitenkin se sisälsi hänen mielestään niin paljon.
Olga valitti, että hänen oli hyvän vaikea ja ikävä olla, ettei hän ollut vielä tottunut. No sen hän uskoi. Tuskin Olga ensinkään tottuisi, hänestä itsestäänkin se tuntui mahdottomalta, vaikk'ei häntä kiduttamassa ollut Loginov niinkuin Olgaa. Se hassu luuli tuottavansa iloa Olgalle yhtenään jaarittelemalla Pietarissa saamastaan suosiosta!
Ja siihen tulivat ne urakoitsijat vielä juhlineen. Oli hänkin niihin jo eilen kutsun saanut, mutta unohti koko asian, ei välittänyt. Mutta Olgan piti sinne mennä välttääkseen kiusallista huomiota, ja Olga pelkäsi mennä yksinään, hän ei ollut entisensä.
Se oli totta, Olga oli paljon muuttunut siitä, kun hän tapasi hänet ensi kerran Porokoskella. Silloin oli Olgan käytös ollut vallatonta, se oli melkein vivahtanut ylimieliseen uhmailuun. Nyt oli ylimielisyys hävinnyt, Olga oli tullut hiljaisemmaksi. Reipas hän kyllä oli, mutta ei teeskennellyt enää, ei tahtonut teeskennellä. Olga oli luopunut entisistä aseistaan. Olgan katse välistä aivan kuin aneli suojaa ja pakeni hänen turviinsa. Hänen sydämensä valtasi rajaton hellyys: hän kyllä suojelee Olgaa, suojelee ikuisesti!
Hän tunsi verensä kuumenevan, kun tulivat mieleen urakoitsijani juhlat.Aikoivatko ne siellä ehkä Olgaa loukata, kun Olga pelkäsi yksin mennä?
— Hyvä, minä tulen sinne, tulen, Olga! puheli hän itsekseen. — Koettakootpas vain loukata ainoallakaan sanalla, ainoalla katseellakaan, silloin joutuvat tekemisiin minun kanssani! En olisi välittänyt heidän juhlistaan, mutta nyt tulen, matka jääköön.
Ovelle koputettiin taas, ja ovenvartija tiedusti syvään kumartaen, saisiko hän jo lähettää viemään matkatavaroita laivalle.
— Ei vielä tänään, matka jää huomiseen, ilmotti hän lyhyesti.
Ovenvartija katsahti kummissaan, mutta sitten vilahti jälleen hänen naamallaan merkitsevä hymy. Hän peitti sen nopealla kumarruksella ja peräytyi luokkina ovesta. Mennessä loisti koko hänen naamansa; hän mutisi:
— Olga Nikolajevna suvaitsivat pidättää. Tunsin hajusta kirjeen, vaikka tuoja oli outo.
Ali Martikainen alkoi hätäilemättä aukoa yhtä sulkemistaan matkalaukuista. Sieltä hän veti esiin hännystakin ja muut siihen kuuluvat pukineet. Hän oli tilannut sen parhaan petroskoilaisen muotiliikkeen välityksellä Pietarista, mutta ei kertaakaan ollut sitä käyttänyt. Nyt hän päätti sen pukea ylleen. Hän naurahti uhkamielisesti:
— Mennään sitten heidän juhliinsa oikein herroiksi eikä nurkkia nuohoen!
Hän alkoi tuntea hyväntuulista uteliaisuutta, kun tiesi näkevänsä siellä kaikki ne urakoitsijapukarit, Shirnikovit ja muut, joista oli kuullut Olgalta ja joista hän paria itse keväällä oli nöyryyttänyt Soimijoella. Taisi olla niillä vielä vähän hampaankolossa hänen varalleen, mutta sai olla.
— Ei paeta, kun kerran niiksi tuli! hymyili hän. — Katsellaan nyt ihan silmästä silmään, että toistekin tunnetaan.
* * * * *
Urakoitsijain juhlat olivat vanhastaan kuuluisat Petroskoin kaupungissa. Joka syksy he sellaiset viettivät, ja sillä kertaa ei kauppaseuran komealla klubilla ollut muilla kuolevaisilla sananvaltaa. He maksoivat tinkimättä, ja niinpä heidän ja heidän vieraittensa piti myös saada elää tinkimättä, syödä tinkimättä ja ennen kaikkea juoda tinkimättä. Välistä saattoivat nämä juhlat venyä kokonaisen viikkokauden kestäviksi juomingeiksi.
Tällä kertaa oli vielä aivan erikoinen syy juhlimiseen. Kesä oli ollut runsasvetinen, ja sellaisina kesinä tukkiurakoitsijat ansaitsivat hyvin. Silloin muuttuivat huonotkin uittoväylät hyviksi, ja runsas toinen puoli urakkasummasta voi jäädä urakoitsijan taskuihin.
Tämä kaikki oli asianmukaisella pontevuudella selvitetty tehtävänsä tasalla olevalle klubin hoitajalle, ja hän oli ottanut sen huomioon juhlavarusteluissa. Klubin ison juhlasalin pitopöytä aivan notkui yltäkylläisyydestä, ja keittiössä valmisti Pietarista tilaisuutta varten hankittu ylikokki herkkuja sellaisia, joiden vertaa ei joka päivä tarjota Aunuksen mailla.
Erikoisesti pisti silmään juomatavarojen runsaus. Niitä varten oli ruokasalin seinustalle varustettu oma pitkä pöytänsä. Sillä pöydällä oli ämpärittäin viinaa, kaikenlajista ja kaikenväristä, alkaen lauhkeista ja huokeasti alas soluvista pöytäviinoista ja päättyen voimallisesti maustettuihin ryytiviinoihin, joilla nirsot herkuttelijat koettavat ruokahaluansa ärsyttää.
Viinan lisäksi oli runsaasti ulkolaisia viinejä ja samppanjaa palanpainikkeeksi. Niinikään oli konjakkia ja liköörejä ladattu valmiiksi suuriin jäähdytysastioihin niiden varalta, jotka joskus sinne saakka ennättäisivät.
Kutsuvieraina saapui juhliin sahojen herroja ja kaupungin liikemaailman parhaimmistoa. Oli siellä ukko Baronin perheineen, olivat kaikki Ali Martikaisen klubituttavat ja paljon muita.
Oli myös kaupungin virka-aateli edustettu. Mahtavimpana miehenä siinä joukossa komeili poliisipäällikkö Rybinskij uudenuutukaisessa everstin univormussa ja kaksi tähteä rinnassa. Hänen rinnallaan näyttivät aivan arkalaisilta notaari Harpunov ja piirioikeuden sekä kuvernementin kanslian virkailijat, vaikka monella niistäkin oli tähdentapainen rinnassaan.
Kirjavia olivat juhlavierasten pukimet, sekaisin univormuja, hännystakkeja ja aitovenäläisiä kauhtanoita, joihin rasva näytti ihan päälle kihonneen.
Mutta vasta naisten pukimissa tämä kirjavuus korkeimmilleen kohosi. Rybinskaja ja muutamat muut upeilivat pietarilaisissa salonkivarusteissa yllään jalokiviä, enimmäkseen kai väärennettyjä. Siitä sitten alkoi asteikko, lennokkaan mielikuvituksen luoma, päättyen kirjaviin, helakanvärisiin kansallispukuihin, joissa yksinkertaisemman kauppiasluokan naisedustajat vaatimattomina esiintyivät. Hajuvesien tuoksu naisvierasten parvessa oli niin sekava ja voimallinen, että ankarat ryypyt aistien katkaisemiseksi olivat tosiaan paikallaan.
Itse pitojen isännistä oli runsaampi osa venäläisiä tai puolivenäläisiä. Kaikki he olivat päivettyneitä, enimmäkseen paksuniskaisia ja takkupartaisia, silmät kiiluen ahnaina ja himokkaina. Rohkeina ja häikäilemättöminä he rasvaisissa kauhtanoissaan vieraittensa keskellä liikkuivat, täysin tuntien oman asemansa ja merkityksensä illan rajattomina valtiaina.
Hyvin kunnianarvoisen vaikutuksen teki urakoitsijain vanhin Makari, tanakka, reheväpartainen, kuusissakymmenissä oleva mies. Hänen piirteistään loisti hyväntahtoisuus ja rehellisyys, hänen silmänsä vilkkuivat melkein lapsekkaan avomielisinä ja hilpeinä.
Hänen jyrkkä vastakohtansa oli toinen kuuluisuus, Shirnikov, kookas ja pelottavan paksu julmuri. Hänen punaiselle naamalleen näytti ihan olennoituneen urakoitsijain perustyyppi: häikäilemätön ja ahnas peto, joka ei valikoi keinoja saalista tavottaessaan.
Melkein hänen veroisiaan olivat Ali Martikaisen keväälliset kilpailijat Timoshkin ja Mauronen. Edellinen oli pitkä kuin hongankolistaja, naama rokonarpinen, pienet silmät kiiluen syvällä kuopissaan kuin villikissalla. Mauronen oli syntyjään Repolan puolesta, mutta enimmäkseen elänyt Äänisen itäpuolisilla alueilla ja tekeytyi venäläiseksi, raapustaen nimensä komeasti Mauronoviksi. Hän oli keskikokoinen, luisuotsainen ja luihusilmäinen, tehden sen vaikutuksen, ettei juuri mielikseen olisi jättänyt häntä selkänsä taakse yksinäiselle metsätielle kahden kesken satuttaessa.
Oli joukossa myös suomalaisia urakoitsijoita, osaksi Suomen puolelta, osaksi Repolasta ja Aunuksen länsialueilta. Suurinta arvonantoa nautti heidän keskuudessaan vanha rehti Repolan mies Konsta Kyöttinen. Hän oli tyypillinen vanhan laulajasuvun jälkeläinen: tukka harmahtava, samoin pitkä parta, silmissä syvämietteinen, välistä poikamaisen leikillisenä vilkkuva ilme.
Sellainen oli päältäpäin vilkaisten juhlaseura, joka vähitellen täytti kauppaseuran klubin avarat suojat. Ruokasalin ovet olivat vielä suletut, ja vieraat olivat koolla parhaasta päästä isossa juhlasalissa. Siellä puhua poristiin sekaisin suomen- ja venäjänkielillä sekä nakeltiin noin ohimennen välistä hyvin sattuvia arvostelmia uusista naistulokkaista ja heidän juhlavaatetuksestaan.
Olga saapui miehensä kera viimeisten vierasten joukossa.
Loginovilla oli molemmat Olgan hankkimat tähdet rinnassaan, ja hänen naamaltaan ihan säteili mielistelevä, iankaikkinen hymy. Pietarissa saavuttamansa suosio näytti kohonneen hänelle päähän.
Olgalla ei ollut yllään niin upeaa juhlapukua kuin muilla säätyläissisarillaan. Hänen suora, sileä hameensa oli hopeanharmaa, hartioilla tummempi, sinivivahteinen harsovaippa. Hänen tervehipiäiset kasvonsa olivat huomattavan kalvakat, silmien ilme hieman väsynyt, kärsivän näköinen. Ei yhtään hohtokiveä eikä muuta korua näkynyt hänen yllään, mutta se teki hänen häikäisevän kauneutensa vain sitä puhtaammaksi, silmäänpistävämmäksi, erotti hänet jyrkästi kaikista muista, kohotti saavuttamattomiin. Muutenkin hän näytti saavuttamattomalta, miettivältä, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat askarrelleet kaukana, kiintymättä ympärillä kuhisevaan juhlahumuun.
Olgan saapuminen herätti summatonta huomiota. Puheenporina lakkasi paikalla, ja kaikki silmät alkoivat salavihkaa pälyä häntä kiihkeän uteliaina. Kuului vain siellä täällä hiljaisia supatuksia.
Yllätettyjä olivat kaikki, Olga oli kerrassaan toisennäköinen kuin ennen. Monen mieleen vilahti ajatus:
— Hän näyttää tosiaan rasittuneelta, mutta kaunis hän on, vielä kauniimpi kuin ennen.
Mutta lausuttiin myös toisenlaisia arvosteluja. Rybinskaja supattiHarpunovan korvaan:
— Katsokaas miten hän tekeytyy. On olevinaan sairas ja pukeutuu kuin pyhimys, ei helmiä edes kaulassaan, jonka kauneudella hän aina ylpeilee.
— Ettekö ymmärrä, miksi hän on jalokivensä pois jättänyt? kuiskutti Harpunova silmissä häijy vilahdus. — Eihän niitä sovi näyttää uudelle ihailijalle. Tulisi mustasukkaiseksi.
— Niin, siinä se on! kuiskasi Rybinskaja ihastuneena ystävättärensä terävästä keksinnöstä.
Makari vastaanotti Olgan ja Loginovin syvään ja kunnioittavasti kumartaen. Olga ojensi hänelle hymyillen kätensä suudeltavaksi. Toiset Makarin takana piirissä seisovat pitojen isännät saivat tyytyä tuskin huomattavaan nyökkäykseen ja hymähdykseen.
Loginov tervehti kaikkia iloisesti huudahdellen ja suuta paiskellen. Sitten hän saattoi Olgan Baroninien seuraan, jonne Olga jäi puhelemaan Marfan ja hänen tyttäriensä kanssa, välittämättä enää hitoistakaan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Vain kerran hän vilkaisi oveen päin katseessaan oudoksuva odotus.
Ali Martikainen ei ollut vielä saapunut.
Mutta hän saapui, tuli kaikkein viimeisenä. Hän oli tahallaan viivytellyt. Hän tahtoi alusta alkaen vetää huomion puoleensa, kerätä aivan kuin ukkosen johdatin kaikki ne tungettelevat ja loukkaavat katseet, jotka muuten ehkä suuntautuisivat Olgaan. Ja hän onnistui täydellisesti.
Kun hänen kaikkia muita päätään pitempi vartalonsa ilmestyä juhlasaliin, kuului siellä oudoksuttava kohahdus ja sitten seurasi haudanhiljaisuus. Kaikki silmäparit tähystivät kuin naulitut häneen, ja häntä kannatti katsella.