The Project Gutenberg eBook ofAunuksen helmiThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Aunuksen helmiRomaaniAuthor: Simo EronenRelease date: October 1, 2024 [eBook #74503]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1919Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AUNUKSEN HELMI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Aunuksen helmiRomaaniAuthor: Simo EronenRelease date: October 1, 2024 [eBook #74503]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1919Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Aunuksen helmi
Romaani
Author: Simo Eronen
Author: Simo Eronen
Release date: October 1, 2024 [eBook #74503]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1919
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AUNUKSEN HELMI ***
Romaani
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.
Ali Martikainen oli ottanut ensimäisen uittourakkansa.
Urakkasopimuksen mukaan hän sitoutui kulettamaan vesiteitse Ääniseen petroskoilaisen toiminimen Baroninin omistamat kuusikymmentätuhatta honkatukkia, jotka oli talvikelillä vedetty erään Soimijokeen laskevan sivujoen varsille. Jollei hän yhtenä kesänä ennättäisi saada kaikkia tukkeja Ääniseen, ei urakanantajan tarvitsisi suorittaa sopimuksessa määrätystä summasta, kuudestakymmenestätuhannesta ruplasta, ainutta kopeekkaakaan. Muona ja työkalut oli urakanantajan hankittava, ja niistä ei Ali Martikaisen tarvinnut suorittaa mitään korvausta, vaikk'ei hän urakkasopimusta kykenisikään täyttämään.
Sellainen oli sopimus.
Se oli kaikin puolin selvä ja täsmällinen sopimus, vain yksi kohta siinä oli epätäsmällinen. Siinä ei mainittu, minkä Soimijokeen laskevan sivujoen varsilla puut olivat. Mutta nyt on asianlaita niin, että Soimijokeen laskee useampia sivujokia, ja toiset niistä ovat hyviä uittojokia, toiset aivan kelvottomia.
Ukko Baronin oli kyllä sopimusta tehtäessä vakuuttanut, että hänen puunsa olivat hyvän uittojoen varrella, parhaan mitä niillä mailla oli saatavissa. Nimeä hän ei valitettavasti sanonut muistavansa, mutta eihän nimi ollut pääasia. Vesi oli pääasia siinä joessa, niinkuin kaikissa joissa, ja sitä oli riittämään asti. Sen sai Ali Martikainen uskoa, kun hän vakuutti.
Ja Ali Martikainen uskoi. Hän oli silloin ensikertalainen Aunuksessa eikä sattunut tietämään, että niissä sikäläisissä joissa voi vettä olla riittämään asti, vieläpä vähän liiaksikin, eivätkä muutamat niistä silti kelpaa uittojokina mihinkään.
Siitä kyllä vanha ja varovainen Iikka Penttinen Ali Martikaiselle hienosittain huomautti, kun Ali Martikainen pyysi Iikkaa apulaisekseen uittotöiden valvomiseen. Ali Martikainen vastasi vain lyhyesti, että sopimus oli tehty ja hän aikoi sen myös täyttää.
Se oli Ali Martikaisen tapaista, hän ei koskaan peräytynyt antamastaan sanasta, vaikk'ei sitä olisikaan paperille kirjotettu. Sitä vähemmän tuli peräytyminen kysymykseen, kun oli kirjallinen sopimus, oikein Petroskoin kaupungin notaarintoimistossa laadittu ja asianmukaisesti vahvistettu.
Huhtikuun puolivälissä Ali Martikainen läksi työmaalleen. Hän otti Iikka Penttisen lisäksi Suomen puolelta työpäälliköikseen Mikko Sormusen ja Aatu Lappalaisen sekä kolmekymmentä uittomiestä. Loput piti ottaa perillä aunukselaisista ja ryssistä, kunhan Suomen puolen miehiä oli sen verran että suolaksi.
Himolaan saapui Ali Martikainen joukkoineen viikkokauden taivalluksen jälkeen, josta alkupuoli suoritettiin hevosilla, loppupuoli suksilla suoraan salojen halki oikaisten. Hankikeli oli parhaimmillaan, ja niin sujui matka mainiosti, kun onnistuttiin oppaiden valinnassa.
Himolassa oli odottamassa Petroskoin kaupungista saapunut kokki muonavarastoineen ja rottapoikineen. Uittohommissa tarvittavat työkalut oli jo talvella vetosavotan aikana sinne salolle hommattu ja jätetty vetomiehille rakennettuun tukkilaissaunaan kevättä vuottamaan.
Himolassa ei tiedetty tarkalleen sanoa, missä paikoin se työmaa oli. Siellä sen piti olla jossakin Soimijoen ja Aunuksen maanselän välimailla. Se on avara alue, parisensataa virstaa joka suunnalle, ja sitä nimitetään tavallisesti »Egyptin korveksi». Sivumennen sanoen se vastaakin hyvin nimeänsä, tuskin parempaa nimeä pappikaan olisi sille osannut keksiä.
Sen tiedon sai Ali Martikainen Himolassa, että perillä saattoi olla jo aivan tarpeeksi asti aunukselaisia ja ryssiä uittotöiden alkamista odottamassa. Niitä oli Himolan kautta kosolta painunut ja arvattavasti niitä oli mennyt toisiakin teitä. Ne kai asuskelivat siellä tukkisaunassa — eli täituvassa — niinkuin niitä saunoja nimitetään. Ja Himolassa uskottiin, että ne odottelijat olivat jo hyvin halukkaat töihin ryhtymään, sillä eipä niillä näyttänyt suuria eväsvaroja olleen mukanaan.
Tämä tieto oli Iikka Penttisen mielestä suoraan sanoen ikävä. Täytyi pitää kiirettä, etteivät ne odotellessaan ennättäisi liian pahasti nälkiintyä. Ne olivat muutenkin hiton huonoa väkeä, ja sitten ne eivät tietysti viikkokausiin mihinkään kelpaisi, saisi vain niitä turhanpäiten syötellä ja kuonnutella.
Kiirettä koetettiinkin pitää matkavarusteluissa, mutta puhaltamalla ne eivät sittenkään tulleet tehdyiksi. Täytyi laittaa erikoiset hankikelkat, joihin sijoitettiin koko summaton muonavarasta miesten vedettäväksi, sillä eihän tiettömille saloille ollut hevosia ottamista, eikä niitä Himolan laisesta kylästä olisi ollut edes riittävästi saatavissakaan.
Oppaiksi halukkaita oli sen sijaan aivan tarpeeksi, ja kaikki ne suuriäänisesti kehuivat tuntevansa jok'ainoan pilkotuksen niillä taipalilla.
Matkan pituutta eivät kyllä tarkalleen tienneet, arvelivat karttuvan ehkä kuutisenkymmentä virstaa linnuntietä mitaten.
Tässäkin asiassa oli Iikka Penttinen varovainen ja lausui otaksuman, että ne kuutisenkymmentä virstaa saattoi yhtä hyvin laskea saduksikin. Ne Egyptin korven taipaleet olivat näet hukanhännällä mitatut, eikä siinä silloin oltu niin tarkkaa tehty.
Iikka Penttisen arvelu toteutui harvinaisen täydellisesti. Mutta toinenkin opettava huomio saatiin matkalla tehdä, se nimittäin, ettei Himolan oppaiden kehumisia tarvinnut läheskään kirjansanan veroisina pitää. Saattoi kyllä olla, että he hyvin pilkotuksen tunsivat, mutta eivät tienneet tarkalleen, minkä pilkotuksen varressa se työmaa oli.
Tästä oli seurauksena, että oppaita piti matkan varrella monta kertaa »vannottaa» muistin selvittämiseksi. Se vannottaminen suoritetaan tavallisesti sillä tavoin, että paremman puutteessa ripustetaan silmukka kuusen oksaan ja oppaan käsketään pistää päänsä silmukkaan. Sitten tarttuu vannottaja köyden toiseen päähän ja nykii vähitellen köyttä tiukemmalle, kehottaen samalla opasta omantunnonmukaisesti ja mahdollisimman tarkkaan ilmottamaan, niihin suuntaan matkaa on jatkettava.
Monessa tapauksessa se keino auttaa. Mutta epätietoista on, auttoiko sekään tällä kertaa. Yhtä hyvin saattaa sanoa Ali Martikaisen karavaanin viiden vuorokauden harhailun perästä löytäneen sen täituvan hajunsa opastamana.
Se tupa haisi nimittäin jo pitkän matkan päähän. Se oli ovella painaen täynnä niitä töitä odottelevia aunukselaisia ja ryssiä. Niitä oli ladottu kaikki lavitsarivit täyteen lattiasta katonrajaan saakka, niinkuin sillejä ladotaan tynnyriin suolaan. Ja kun ryssiä ja aunukselaisia sillä tavoin tupa täyteen ladotaan, niin sen tuvan on pakko ruveta haisemaan, siitä ei mihinkään pääse.
Kova nousi melu ja polina täituvalla, kun Ali Martikaisen karavaani vahvasti kuormitettuna ja väsyneenä tulla rähmi näkyviin korven kuusikosta. Toiset ristivät silmiään ja siunailivat, toiset sadattelivat. Mutta kaikki olivat yksimielisiä siinä, että heidän piti päästä töihin ja että heidän ennen kaikkea piti saada ruokaa, vahvasti ruokaa ja ilman mitään viivykkiä. He olivat jo monta monituista vuorokautta odottaneet eineenpalaa maistamatta, ja se oli heidän mielestä suorastaan hävytöntä.
Vaikea oli siinä melussa saada ääntään kuuluviin, eikä Ali Martikainen ensi töikseen sitä yrittänytkään. Ensi töikseen hän vihjasi Iikka Penttiselle ja Aatu Lappalaiselle, että nämä kokoaisivat kuormaston yhteen rykelmään ja asettuisivat miesten kera sen ympärille kaiken varalta. Samalla Ali Martikainen syrjäsilmällä vilkaisi täituvan seinivierellä olevaa isoa varastohuonetta. Sen ovi näytti olevan vahvasti lukittu ja rikkomaton.
— Siellä on luultavasti se talvella tuotu keksi- ja kirvesvarasto koskematta, ajatteli hän. — Ne eivät ole huomanneet aseistautua. Hyvä juttu!
Hän nykäisi Mikko Sormusta ja paria muuta miestä sekä astahti niiden kera aivan kuin sattumalta varastohuoneen ovelle. Sitten hän alotti keskustelun.
Hän ilmotti voivansa ottaa töihin enintään sataviisikymmentä miestä, mutta heitä oli hänen arvionsa mukaan vähintään kolmesataa, siis puolet liikaa. Hän ei ollut ketään kutsunut eikä siis ollut vastuussa siitä, että he olivat nälissään. Hän tahtoi kuitenkin katsoa, voisiko avustaa kaikkia hiukan eväsvaroilla, mutta ennen sitä hän työväkensä valikoisi.
Nämä sanat nostivat kuvaamattoman metelin. Koko joukko ulvoi kuin, villiintynyt hukkalauma, ja rohkeimmat hyökkäsivät nyrkit pystyssä Ali Martikaista kohti kiljuen, että he hänet pehmittävät ja ottavat väkisin ruokaa niin paljon kuin tahtovat.
Ali Martikainen seisoi heidän edessään tyynenä ja mitteli heitä silmillään halveksivasti.
— Kuka puhuu väkisin-ottamisesta? kysyi hän matalalla äänellä, ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavasti.
Pari lähinnä seisovista yritti avata suutaan, mutta silloin teki Ali Martikainen salamannopean liikkeen, vain yhden ainoan liikkeen, ja molemmat lensivät keränä pitkän matkan päähän ja jäivät sitten liikkumattomina makaamaan.
— Vieläkö on väkisin-ottajia? tiedusti Ali Martikainen astahtaen pari askelta eteenpäin.
Ei ollut enää, kaikki pysyivät hiljaa ja vetäytyivät pelokkaina kauemmas Ali Martikaisen nyrkkien ulottuvilta.
— Hyvä! Tiedätte siis nyt lakini! lausui Ali Martikainen. — Minulta ei oteta väkisin mitään, ei ole milloinkaan otettu eikä nytkään oteta.
Hän käveli pitkin harppauksin joukon halki, joka aukesi hänen tieltään kuin säikähtynyt lammaskatras. Hän käveli täituvan ovelle, tempasi sen auki ja komensi koko joukon menemään sisälle. Itse hän jäi ovelle seisomaan.
Miehet epäröivät ja katselivat vuoroin toisiaan, vuoroin Ali Martikaista, joka seisoi siinä ovella jättiläiskokoisena ja uhkaavana. He eivät näyttäneet oikein käsittävän, mitä Ali Martikainen tarkotti, kun käski heidän mennä sisälle, mutta nähtävästi hän ei mitään hyvää tarkottanut. Ehkä hän aikoi teljetä heidät kaikki sisälle ja polttaa heidät sinne kuin torakat.
Ali Martikainen näki heidän säikähtyneistä katseistaan mitä he ajattelivat; hän naurahti halveksivasti.
Elkää pelätkö, en minä teitä sinne korvenna. Astukaa vain sisälle, minä alotan sitten töihinoton. Enhän minä teitä kaikkia voi yht'aikaa tarkastaa, sen pitää tapahtua yksitellen. Ettekö sitä käsitä, tolvanat!
Epäröiden ja toisiaan sysien alkoivat miehet työntyä sisälle. Jokainen koetti jäädä viimeiseksi, päästäkseen ovensuuhun ja siitä ensimäisenä tarkastukseen. Kun Ali Martikainen sen huomasi, uhkasi hän kutsua perältä ensimäiseksi, jolleivät he osaisi ihmisiksi asettua.
Lopulta oli koko joukko saatu sisälle. Nyt kutsui Ali Martikainen avukseen Iikka Penttisen ja toiset alipäällikkönsä sekä alkoi laskea tuvassaolijoita yksitellen ulos. Jok'ainoa tarkastettiin ankarasti kuin arvannostossa, katsottiin olivatko jalat kestävää tekoa sekä mies muuten hyvärakenteinen ja terve.
Iikka Penttinen oli ammattimies tässä toimituksessa. Monasti raakkasi hän jo ensi vilkaisulla hyvinkin kookkaan ja väkevältä näyttävän miehen, raakkasi päätään pudistellen ja armottomasti, vaikka toinen miten olisi vastaan pannut ja kehunut itseään. Hän selitti vaistosta tuntevansa, kuka kelpaa tukkimieheksi, kuka ei, turhaa oli yrittää häntä pettää.
— Katsokaapas nyt esimerkiksi tätä, selitteli hän, pyöritellen olkapäästä suurikokoista ryssän purlakkaa, aivan kuin se olisi ollut kehno näytetavara, jota hänelle koetettiin ylettömästä hinnasta tyrkyttää. — Katsokaahan sen koipia ensiksi! — Hän potkaisi ryssän pohkeita halveksivasti. — Mitä luulette sen noilla lähtimillään toimittavan? Paksut ne ovat kuin pölkyt, mutta paljasta lihaa, ei ensinkään jänteitä. Pankaapas hänet tukkisumalla juoksemaan, kauanko kestää! Ei, veikkonen! tiuski hän äkeissään, sysien vastaan jutistelevaa ryssää. — Mene vain tuonne tuvan taakse, ei sinusta meidän miehiksi ole. Seitikuorman päällä lojumaan voit kelvata, et muuhun!
Sillä tavoin kävi tarkastus. Pääasiassa otettiin aunukselaisia, puhtaita ryssiä vain poikkeustapauksissa, jos näyttivät ihan ensimäisen numeron tukkimiehiltä tai voivat todistaa olleensa useampina kesinä Suomen puolen urakoitsijoilla uittotöissä.
Raakit ajettiin tuvan taakse, hyväksytyt saivat mennä Suomen puolen miesten luo ja ryhtyä avustamaan näitä nuotioiden laittamisessa ja kuormaston purkamisessa.
Kun tarkastus vihdoin oli päättynyt, käski Ali Martikainen antaa hylätyille puolikkaan ryssänlimppua ja muutamia sillejä miehen matkaeväiksi sekä ajoi heidät sitten keksin varrella huiskauttaen hiiteen koko tuvan lähettyviltä.
Mutta valitsemillensa hän piti puheen, jossa ilmotti, että häntä itseään ja noita — hän viittasi Iikka Penttiseen ja toisiin alipäälliköihinsä — on toteltava mukisematta, ja kaikkia noita — hän viittasi Suomen puolen miehiin — on myös toteltava. Muuten tulee matkapassi ja liukkaasti.
Hän huitaisi kädellään korpeen päin, näyttääkseen miten se matkapassi tulee.
Miehet näyttivät pahasti säikähtyneiltä. He ymmärsivät puheen ilman tulkitsemista, vaikka se pidettiin selvällä suomenkielellä.
Puheen jälkeen pantiin miehet kuitenkin syömään, ja siinä unohtui säikähdys ja tulivat oikeat lahjat näkyviin.
Seuraavana aamuna Ali Martikainen ja Iikka Penttinen läksivät työmaataan tarkastamaan. Pakkanen oli yöllä ollut siksi ankara, että hanki kantoi aivan hyvin ilman suksia, vaikka kulettava taival oli aluksi melkein läpipääsemättömän sakeata ryteikkökorpea, jollaisessa hanki tavallisesti jää hyvin heikoksi. Äänettöminä kävellen miehet noudattelivat talvellisten vetoteiden pohjia, toivoen siten joutuvansa pian joen rannalle.
Vähitellen alkoikin metsä harventua, ja lopuksi aukeni heidän eteensä avara suo, jolla ei eteen- enemmän kuin sivuillepäin näyttänyt olevan mitään ääriä eikä rajaa. Aurinko oli kohonnut jo siksi korkealle, että sen säteet panivat hangenpinnan suonselällä vahvasti kimmeltämään. Silmät tahtoi se kerrassaan huikaista, ja niinpä molemmat miehet pysähtyivät ja alkoivat kädellä silmiään varjostaen tarkastella eteensä auennutta lakeutta.
Siinä oli se heidän työmaansa. Äänettöminä he sitä katselivat hyvän aikaa, kumpikin jokea silmillään hakien.
Mitään jokea he eivät kuitenkaan huomanneet siinä juoksevan. Oli vain suota ja rämettä loppumattomiin, ja sen suon ja rämeen halki näytti kulkevan vähän vetisempi juotti. Sen huomasi siitä, että vesi oli sen kohdalla paikotellen noussut hangen päälle.
— Tuossa se on olevinaan se niiden uittoväylä, se niiden joki! ajatteliIikka Penttinen ja alkoi hiljakseen viheltää.
Hän vilkaisi salaa Ali Martikaisen kasvoihin. Niillä ei näkynyt mitään hämmästyksen tai pettymyksen merkkiä. Katseli ja tarkasteli vain, aivan kuin edessä oleva näky olisi hänestä ollut maailman mielenkiintoisin.
Ja mielenkiintoinen se itse asiassa olikin, sen huomasi pian IikkaPenttinenkin.
Ei sillä hyvä, että joki oli sellainen kuin oli, vaan puut, ne heidän kuusikymmentätuhatta tukkiansa, olivat kylvetyt siitäkin jokipahaisesta välittämättä hajalleen suonselälle näköjään peninkulmien alalle. Näytti siltä, että kukin oli saanut pudottaa takkikuormansa ilman mitään järjestystä siihen, mihin hevoskaakki oli uupumaan sattunut.
Ammattimiehen silmällä Iikka Penttinen huomasi pian, ettei ollut edes teloja eikä mitään puiden alla, ja luonnollisesti ne olivat painuneet maaperään asti, ehkäpä paikotellen syvälle sen allekin, Ja kun vesi sitten kevätpuolella oli kohonnut, olivat puut jäätyneet kiinni ylitykseen. Ne olivat siinä yhtä lujassa kuin sementtiperustaan upotettuina.
Iikka Penttinen ajatteli, että hänen pitäisi nauraa kohti kurkkuaan koko yritykselle, niin suorastaan järjettömältä se hänestä näytti. Sanoja ei maksanut haaskata, järjetön naurunhohotus, pitkällinen ja kauas kaikuva olisi parhaiten koko nähtävyyden kuitannut.
Ei hän kuitenkaan nauranut, sanoi vain pitkän vaitiolon jälkeen ikäänkuin koetteeksi:
— Näyttääpä olleen ryssä se vetourakoitsija.
— Niin näyttää, vastasi Ali Martikainen yks'kantaan.
— Ei ole muistanut edes teloja puiden alle panettaa, jatkoi Iikka.
— Eipä näytä muistaneen.
Tähän katkesi keskustelu ja oltiin taas vaiti hyvän aikaa. Äkkiä kuitenkin Ali Martikainen näytti kuin heräävän. Hän oli saanut kylläkseen katselemisesta, hän vilkaisi Iikka Penttisen puoleen ja lausui epämääräisesti suolle viitaten:
— Mitäs arvelet, Iikka, lumen lähdettyä tuo jää nähtävästi kokonaan veden alle?
Iikka vilkastui ja selitti, että niin oli varmasti käyvä. Vettä tuli luultavasti enemmän kuin tarpeeksi. Sitten hän naurahtaen lisäsi:
— Ei se sinun urakanantajasi siinä kohden valehdellut. Eikös se sanonut, että vettä kyllä riittää?
Ali Martikainen ei ollut kuulevinaan viimeistä kysymystä, jatkoi vain aprikoiden:
— Ne kulkisivat silloin kyllä vesivarassa nuo puut, mutta minne ne kulkisivat?
— Niin, siinäpä se! ehätti Iikka. — Korpiin ne rientäisivät, sinne mistä ne on vedettykin. Meiltä ne menisivät aivan käsien läpi joka kalikka.
— Ne täytyisi ennen tulvan tuloa vierittää yksiin kasoihin, lausui AhMartikainen.
— Niin, se on ainoa keino, myönsi Iikka.
— Mutta sekään keino ei riitä, arveli Ali Martikainen. — Pitäisi kai rakentaa vielä puomit etukäteen niiden kasojen ympärille, vai mitä arvelet, Iikka?
— Piru vieköön, minä olen aivan samaa mieltä! vakuutti Iikka. — Puomit pitää olla ja hyvät, jos mieli ne koossa pitää.
— Siihen menee hyvä joukko puomeja, vaikka ne ovatkin kasoissa, jatkoiAli Martikainen arvelujaan järkähtämättömän tyynesti.
— Menee varmasti. Ei riitä yhdet ja kymmenet sylet, ei edes sadat.Tarvitaan tuhansia!
— Vaan mitenkäs arvelet tulvan kohottua meidän liikkumaan pääsevän? kysyi Ali Martikainen äkkiä.
— Mitenkäkö arvelen? toisti Iikka verkalleen. — Siten minä arvelen, ettemme me ensinkään liikkumaan pääse, jollemme ajoissa rakenna sohoja itsellemme. Ilman sohoja ei meillä veden noustua ole taitavasta ulos asiaa.
— Niin kai se on, myönsi Ali Martikainen. — Rakentaa pitänee nekin valmiiksi ja samoin kokkia ja muonavarastoja varten ponttuu, sillä emmehän me voi täitupaa mukanamme uittaa.
Tähän päättyi keskustelu. Iikka Penttinen mieli vielä kysyä Ali Martikaiselta, uskoiko tämä tosiaan koskaan pääsevänsä eroon näistä kirotuista rämeistä. Mutta hän näki, ettei Ali Martikainen aikonut peräytyä, ja siksi hän jätti kysymättä.
— Tottapahan uskoo, koska yrittää! ajatteli hän itsekseen naurahtaen.
Jo samana päivänä alotettiin vierittäminen.
Osan kätevimpiä miehiä Ali Martikainen erotti rakentamaan IikkaPenttisen johdolla puomeja, sohoja ja ponttuuta. Itse hän läksi MikkoSormusen ja Aatu Lappalaisen kanssa vieritystä johtamaan.
Ennen suolle lähtöään hän sivumennen lausui Iikalle:
Näin äsken naamastasi, ettet usko meidän tässä yrityksessä onnistuvan.Minun mielestäni voit jättää sen ajatuksen, unohtaa sen kerrassaan.Jollemme me usko, niin mitenkäs sitten nuo?
Hän viittasi työmiehiin päin.
Iikka Penttinen katseli nolona kenkäinsä kärkiä. Hänestä tuntui, kuin hänet olisi otettu pahanteosta kiinni, eikä hän osannut mitään virkkaa.
Ali Martikainen hymähti nähdessään hänen hämminkinsä ja lausui vain poistuessaan:
— On siis sovittu, ettei sitä ajatella!
Vierittäminen oli pelottavan raskasta työtä. Tukit täytyi ensin lapioida esiin ja senjälkeen tuurien ja kirveiden avulla hakata irti ylityksestä. Sitten täytyi niitä siinä vyötäisiin saakka ulottuvassa lumisohjussa kulettaa vierittämällä monasti virstamääriä. Alle aseteltiin työn helpottamiseksi kyllä teloja, mutta sellaisten honkajättiläisten painosta upposivat telat siinä paikassa pohjaan asti ja puut takertuivat sohjuun kiinni kuin sitkeään pikitervaan. Miesjoukolla sai nääntyäkseen kiskoa, ennenkuin taas sai ne eteenpäin hievahtamaan.
Ja millaista oli työnteko siinä vyötäisiin saakka ulottuvassa vedensekaisessa sohjussa: samanlaista tarpomista kuin olisi kevätjäihin pudonneena rypenyt hyhmä- ja jääkappaleiden seassa. Vielä pahempaa se oli, kengät tarttuivat monasti sohjuun niin lujasti, että pyrkivät jaloista luiskahtamaan, kun koetti niitä irralleen kiskoa. Ei muuta kuin tartu molemmin käsin varrensuuhun ja kiskaise sitten vasta jalkasi irti, juututtaaksesi sen taas seuraavalla askeleella uudelleen.
Lumi on harvinaisen sitkeässä niillä Aunuksen rämeillä. Muualla maailmassa on jo aikoja sitten ollut kesä ja ihmiset kyntävät iloisesti vihellellen toukojaan, mutta siellä riittää yhä hukkua asti sitä sohjua. Vähitellen se muuttuu vain vetelämmäksi, siihen alkaa sinne tänne ilmestyä pohjattomia päivän ja maa-uhon hautomia silmäkkeitä, joihin saattaa korviaan myöten pudota humahtaa.
Näännyttävää on siinä työnteko. Jo ensi päivinä alkoivat aunukselaiset heittelehtiä längilleen ja rupesivat mukisemaan, että mitä varten muka käydä niitä miesvoimilla vierittämään, kun vesikin sen työn tekisi lumen lähdettyä.
Aatu Lappalainen, joka ensimäisenä kuuli mukinan, huomautti kuivasti miehille, ettei heidän asiansa ollut käydä neuvomaan, mikä työ oli jätettävä veden huoleksi ja mikä miesvoimilla suoritettava. Heidän asianaan oli totella ja tehdä mitä teetettiin.
Mukina ei kuitenkaan tähän loppunut, ja sattui vihdoin AliMartikainenkin sen ohimennen kuulemaan.
Rutosti hän sen katkaisi karkottamalla pari pahinta vetelystä heti työmaalta, pistäen heille kummallekin ruplan kouraan.
Itku pääsi miehiltä, sillä eipä ollut huvin asia lähteä siinä siivossa taivaltamaan viitistä peninkulmaa toisille työmaille, joilla sen lisäksi saattoi tavata täydet paikat tultuaan.
Itkusta ei Ali Martikainen kuitenkaan välittänyt, hän huomautti lyhyesti, että hän oli kerran lakinsa kaikille lukenut ja aikoi sitä noudattaa. Ei maksanut vaivaa ruveta hänelle itkemään.
Hän lähti kävelemään poispäin ja ajatteli mennessään, etteivät Aunuksen miehet vielä hänen lakiansa muistaneet. Se ei ollut vielä syöpynyt heidän veriinsä, mutta Ali Martikainen päätti sen istuttaa heihin alusta pitäen ja lähtemättömästi.
Hän tiesi, että Aunuksen saloille oli moni urakoitsija ennen häntä kuun kuulumattomiin kadonnut; olivat kai saaneet hautansa jonkun kuusen juurella, jonne ei papin eikä lukkarin tie koskaan sattunut. Hän arveli näiden kohtaloon ja katoamiseen olleen syynä sen, etteivät he olleet osanneet tehdä lakiansa selväksi. Ehkä he olivat täälläkin koettaneet noudattaa niitä lakeja, joita muualla maailmassa noudatettiin. Siinä oli heidän kohtalokas erehdyksensä. Ali Martikaisen mielestä piti jokaisella maalipaikalla olla omat lakinsa. Lempeät ja hyvät lait saattoivat sopia monessa paikassa, mutta täällä jumalan unohtamissa maankolkissa ne eivät kelvanneet. Täällä oli parasta pitää jokaista vastaantulijaa vihollisenaan, ja viisaasti teki, jollei sitä kahden kesken satuttaessa liian lähelle selkäpuolelleen laskenut. Ja sen mukainen piti myös lain olla, oikea, mutta kova ja järkkymätön kuin kallio.
Ali Martikainen ajatteli, että ehkä ne rupeavat häntä aluksi vihaamaan. Sen hän oli pian huomaavinaan niiden katseista, vaikka ne koettivat kätkeä vihansa visusti nahkaansa ja teeskennellä nöyryyttä, vieläpä ystävyyttäkin. Hän ei kuitenkaan ollut mitään huomaavinaan, hän päätti heidät nöyryyttää ja oli varma siitä, että viha oli lakkaava, kunhan hänen lakinsa oli tullut selväksi. Ehkäpä monista tulisi ajan oloon vielä kunnon työmiehiä. Täytyi niitä vain kasvattaa oikealla tavalla, ei keksinvarrella, niinkuin monet tekivät, vaan horjumatta noudattamalla lakia, minkä kerran oli niille lukenut.
Ja niin hän liikkui ja komenteli kuin olisi omalla kotipellollaan kiviä väännättänyt. Joka paikkaan hän ennätti, missä vain lapiot, kirveet ja kanget alkoivat verkkaisammin heilahdella. Iskipä hän välistä itsekin kangenpäähän kiinni näyttääkseen oikein kädestä pitäen, kuinka Suomen puolella työtä tehdään.
Jättiläisen voimat oli Ali Martikaisella; yksin hän viskasi koholle lumisohjuun juuttuneen hongantyven, viskasi kuin kevyen rekirangan tavallinen mies viskaa. Silmät renkaina Aunuksen miehet hänen voimannäytteitään ihmettelivät, ja heihin alkoi juurtua pelonsekainen kunnioitus ja ihailu Ali Martikaista kohtaan, aluksi hämäränä ja vaistomaisena, mutta vähitellen yhä selvempänä.
Ali Martikaisen laki oli syöpymässä heidän veriinsä.
Ja puut saatiin sillä tavoin kasoihin parin viikon hellittämättömän raatamisen perästä. Saatiinpa puomit ja sohotkin valmiiksi juuri siksi, kun kevät alkoi todenperästä tehdä tuloaan.
Aunuksen korpien ja rannattomien rämeiden kevät on vallaton huimapää, se on kuin, metsän keijukaisimmyt. Ei koskaan ole sen tarvinnut tuntea hemmotellun sivistyselämän nyörityksiä uumillaan; se on saanut elää ja mekastaa vapaasti, paljasjaloin, melkein hameittakin, kampaamaton tukka kaikkiin ilmansuuntiin hulmuten.
Kun kosija saapuu sen luokse kevätpäivän kultaisilla kärryillä ajaen, ei se aluksi ole tietääkseen. Päivä hautoo ja hautoo viikkomääriä rämeiden ja syvien kuusikkokorpien lumia, mutta ne eivät näytä yhtään vähenevän. Minkä päivä lämmittää ja sulattaa, sen yöpakkanen uudelleen jäädyttää helisevän kovaksi. Ei ilmesty korpikuusen juurelle pälveä, joka muualla niin pian päivänpuoleisella rinteellä näkyviin pilkahtaa, ei tunnu kevään tuoksua, joka muualla niin voimakkaana jokaisesta metsiköstä vastaan lemahtaa. Kevätimpi murjottaa vain murjottamistaan.
Mutta niin on vain päältäpäin. Syvällä sisässä alkaa elämä lemmenkarkeloa kaipaavana sylkähdellä. Teeret tuntevat ensimäisinä sen elämän suonenlyönnit. Ne kuuluttavat sitä kaikuvissa kiimakisoissaan suonselällä helisevinä hankiaamuina. Oudosta nuo kisat tuntuvat erehdyttävältä ilveilyltä, mutta erehdystä ne eivät ole. Ne ennustavat häähetken lähestymistä.
Alkaa näkyä muitakin enteitä. Halla jää pois parina yönä perätysten, ja mustanpuhuvaksi silloin hanki suonselällä muuttuu. Teeret muuttavat karkelonsa kuivemmille kangasmaille, ja ilmasta alkaa iltahetkinä kuulua outo havina: etelästä saapuvat Aunuksen vesien ja rämeiden lintuparvet, kiirehtivät kilvan hääpitoihin. Jo tulevat upeat morsiusneidotkin, valkeat joutsenet, saapuvat ja tulotervehdyksensä laulahtavat sulassa silmäkkeessä keskellä rannatonta suonselkää.
Rutosti tulee Aunuksen korpien ja rämeiden kevät, kun se tulemaan kerran rupeaa. Näyttää siltä, kuin luoja muiden kiireittensä lomassa yhtäkkiä muistaisi senkin maankolkan vähän puhdistusta kaipaavan. Ja silloin hän pitemmittä mutkitta repäisee kaikki sulkunsa auki ja antaa tulla vettä, niin että riittää. Sitä tulee silloin joka suunnalta. Sitä tulvii takamaiden saloilta satoja ja tuhansia puroja myöten, jotka jokainen yht'äkkiä paisuvat kohiseviksi koskiksi. Sitä pulppuaa maan uumenista joka mättään juurelta, ja sulava lumisohju antaa siihen yltäkylläisyyteen oman runsaan osuutensa.
Kun oireet näet, pidä varasi, tukkimies. Ei ole leikki silloin edessä, kun korven pimennoissa piileskellyt kevätkeijukainen lemmenhurmiosta mielettömänä liikkeelle lähtee. Elä nuku silloin, kun se kovalla kohulla esille ajaa ja hurjat hääpitonsa alottaa ilman minkäänlaisia esimenoja. Jos annat itsesi yllättää, voi viikkokausien raadanta mennä yhdellä pyyhkäisyllä hukkaan.
Vanha kokenut Iikka Penttinen tunsi kyllä ne oireet. Joka ilta hän nuuski ilmaa epäluuloisesti aivastellen kuin vanha hallava uroskarhu, joka sammaliin peittämäänsä saalista lähetessään tuntee vierasten jälkien tuoksahdusta. Päivä päivältä muuttui Iikan muoto yhä huolestuneemmaksi. Oli ollut yöhalla alenemassa, ja sitä mukaa katosi valkea hangenpinta suonselältä. Se muuttui mustanpuhuvaksi, uhkaavaksi kuin pahaenteinen ukkospilvi.
Lopulta tuntui eräänä iltana, kuin ei hallaa ensinkään tulisi, ja korvesta tuoksahteli outo lämmin lemu. Pohjavesikin oli sen päivän kuluessa silmissä kohonnut, heidän tiensä täituvalta työmaalle oli ilmestynyt täyteen syviä rapakoita.
Sinä päivänä saatiin viimeiset tukkikasat puomiaitausten sisään, mutta sittenkin Iikka illalla työmaalta lähdettäessä puheli:
— Vartijat minä panisin jo täksi yöksi, ei tiedä mitä on tulossa.
— Eikö nuo pysyne vielä paikallaan, arveli Ali Martikainen.
— Piru tiesi, murisi Iikka. — Tuohon — hän viittasi suolle — minä en luota enää yhtään, se on jo melkein pelkkänä vetenä koko lakeus. Nousee tuuli, ehkä tulee vielä sade, silloin…
— Mistä hemmetistä nyt sade tulisi! ihmettelivät miehet Iikan ympärillä. — Ei tuulta eikä ainutta pilvenhattaraa koko taivaalla.
Vielä täituvalle tultua taivasteli Iikka ulkona pitkän aikaa ja käski poikien koota hajallaan olevia tavaroita varastohuoneeseen.
Naurua herätti tämä Iikan varovaisuus. Tuntui aivan hassulta ajatus, että tulva yhden ainoan yön kuluessa voisi kohota tuvalle asti.
* * * * *
Kokki kömpi aamuisin ensimäisenä ylös keittohommiinsa. Kun hän seuraavana aamuna pisti nokkansa tuvanovesta ulos, oli hän säikähdyksestä lentää istualleen.
Koko pihamaa lainehti veden vallassa, korpi kohisi raskaista tuulenhenkäyksistä, ja taivaasta tulla ropisi vettä kuin seulasta.
— Vedenpaisumus! vedenpaisumus! alkoi kokki hokea kovasti pölisten ja silmiänsä ristien minkä ennätti.
Pian olivat kaikki jalkeilla ja hyökkäsivät ulos, Ali Martikainen jaIikka ensimäisten joukossa.
— Enkös sanonut illalla! huusi Iikka. — Siinä nyt näette, eikö tulva jaksa kohota tänne asti. Hyvä että kengänvarret vielä riittävät!
Vettä olikin pihamaalla jo puolisääreen. Kokin tulisijat, jotka olivat vähän syrjemmässä katoksen alla, olivat jo osittain kastuneet, ja ympäri pihamaan uiskenteli vesivarassa halkoja ja muuta taloustavaraa.
Miltä mahtoikaan suolla näyttää? Se kysymys jysähti pahaenteisenä jokaisen mieleen.
— Missä ne sinun sohosi ovat, Iikka? huusi Ali Martikainen, hoputtaen tuvasta viimeisiä miehiä lähtöön. — Nyt ei ole aika ajatella suuhunpantavaa, ennenkuin on nähty mitä suolla on tapahtunut.
— Piruja siellä on tapahtunut, pelkään minä! murisi Iikka. — Joutukaa, täälläpäin ovat sohot, tässä aivan lähellä!
Hän juosta polski jo ensimäisten miesten etunenässä pitkin metsäpolkua, jossa sai katsoa, etteivät nahkavarat valliksi käyneet.
Jouduttiin sohoille.
Sivumennen sanoen, sohot ovat hyvin tärkeät kulkuneuvot Aunuksen rämeiden tukkilaiselämässä, ja niitä käytetään Suomenkin puolella vetisillä suomailla, soho tehdään siten, että nitaistaan pari kolme tukkia vahvoilla näresiteillä yhteen. Airona käytetään häthätää kuusesta veistettyä melaa tai sen puutteessa keksiä. Tulvan peittämillä suomailla liikuttaessa se on jonkun verran mukavampi kulkuvehje kuin yksinäinen tukkipuu, varsinkin karanneita tukkeja ajellessa, jossa välistä tulee suoranainen hinaus kysymykseen.
Vähiin se sohoilla liikkuminen tavallisissa oloissa supistuu, mutta nyt sai Ali Martikainen miehineen sanoa kuivalle maalle kerrassaan jäähyväiset. He saivat unohtaa maankamaralla kävelemisen tykkänään ja muuttua vesieläjiksi. Soho tuli heidän veneekseen ja hinaajalaivakseen ja pian myös heidän ainoaksi asunnokseen.
Siltä varalta olivatkin muutamat kätevimmät Iikan kehotuksesta varustaneet sohonsa oikein mukavuuksilla, olivat kyhänneet tuohista siihen hirsien päälle majantapaisen, johon ainakin päänsä voi pistää tuulensuojaan pitkäkseen asettuessaan. Niinikään olivat he veistelleet ja naulanneet lyhkäisiä laudanpätkiä liikunta-alustakseen.
Harvinaisen vikkelästi liikkuivat miehet tällä kertaa sohojen luo miten kuten jouduttuaan. Suota ei vielä kuusien lomista näkynyt, mutta sieltä kuului epäilyttävä kohina, joka ei ennustanut hyvää.
Saatte nähdä, pojat, siellä on yhtä ja toista katseltavaa! hoki Iikka sysien hartiavoimin sohoansa puiden lomista suolle päin.
Toiset koettivat pinnistää perästä parhaansa mukaan, ja pian seilasi koko joukko kuin taistovalmis eskimojen sotalaivasto korven pimennoista suonselälle.
Siellä kohtasi heidän silmiänsä ihana näky.
Koko lakeus oli kuin loihdittuna muuttunut yhdeksi ainoaksi rannattomaksi, kovasti aaltoilevaksi järveksi. Vain siellä täällä joku korkeampi suonsaareke tai yksinäinen puu vesierämaan keskellä muistutti kadonneesta maaperästä.
Ja siellä uida lullivat ne heidän kuusikymmentätuhatta tukkiansa pitkin vesilakeutta tuulen mukana. Runsas kolmannes niistä näytti jo karanneen puomiaitausten sisältä. Niin laajalle kuin silmä kantoi, näkyi joka suunnalla valtoiminaan uiskentelevia karkulaistukkeja, ja kaikki ne tietysti kilvan kiiruhtivat kotipaikoilleen korven pimentoja kohti.
Aivan mahdotonta oli edes suunnilleen sanoa, missä joen paikka oli, mutta siitä heidän ei vähään aikaan tarvinnutkaan huolehtia, heillä kun oli muuta, tärkeämpää ajattelemista. Kyseessä oli, saadaanko puomiaitaukset pelastetuksi kokonaan hajoamasta ja edes osa karkulaisista takaisin haalituksi.
Pitkin sysäyksin meloi Ali Martikainen yli sohon lyövässä aallokossa. Synkkä ryppy oli hänen kulmiensa välissä, huulet olivat tiukasti yhteenpuristetut, ja sieraimet vavahtelivat.
Hän ajatteli urakkasopimustaan, niitä vaikeuksia, jotka vasta nyt todella näyttivät hänen eteensä kohoavan. Ukko Baronin oli nähtävästi tarkalleen tiennyt, millaiset uittomahdollisuudet näillä rämeillä olivat, ja nyt se tietysti naureskeli tuuheaan partaansa siellä Petroskoin kaupungissa.
— Taas tuli ilmaista työtä! — niin se iloitsi. — Tuli tuhma Suomen priha, otti urakan, rähmii ja rämpii sen kimpussa kesänsä, mutta ei saa puita perille — sinne jäävät ehkä lähelle Soimijokea. Ei tarvitse maksaa penniäkään, ja toisena kesänä puut tulevat perille miltei ilmaiseksi.
Yhä synkemmäksi muuttui Ali Martikaisen muoto, kun hän tätä ajatteli, yhä tuimemmin hän sysi melallaan. Soho lensi vinhaa vauhtia, aallot löivät kohisten sen ylitse, toiset olivat jääneet jo kauas jälkeen, mutta hän ei sitä huomannut.
— Hyvä! ajatteli hän. — Et tunne ryssä vielä Ali Martikaista, iloitset liian aikaisin. Sinä petit, mutta minä tuon sittenkin puut perille ja nolaan sinut, tuon vaikka ne pitäisi joka kalikka vetämällä tallettaa oikeille uittopaikoille! Minä en peräydy enkä anna nolata itseäni ensimäisessä urakassani.
Ali Martikainen oli pojasta pitäen ollut häikäilemätön toiminnan mies. Hän ei koskaan katsellut taakseen eikä sivuilleen, vain eteenpäin. Hänen ainoa uskontunnustuksensa oli: pidä keksi lujasti kourassasi eläkä horjahtele, niin menestyt! Tähän uskontunnustukseensa hän luotti sokeasti ja järkähtämättä, se oli hänen korkeampi maailman järjestyksensä, jonka yläpuolella hän ei mitään muuta kaivannut. Hän oli elämässään ehtinyt palvella jo monta urakoitsijaa; toiset niistä olivat onnistuneet, toiset ja useammat epäonnistuneet sekä puille paljaille joutuneet. Kun Ali Martikainen tarkasteli syitä heidän epäonnistumiseensa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että he olivat ansainneet kohtalonsa. Heillä ei ollut selvillä päämääränsä eikä mitään varmuutta toimissaan, he haparoivat, tuskittelivat ja epäilivät. Sortukoot, he olivat vain toisten, oikeiden miesten jaloissa!
Ali Martikainen tapasi ensimäisen lautan reunan. Nopealla silmäyksellä hän huomasi, ettei puomi onneksi ollut mistään kohden katkennut. Syynä puiden karkaamiseen oli pakkautuminen. Lautta oli tuulen mukana ajelehtiessaan tarttunut kiinni johonkin vedenalaiseen esteeseen, ja senvuoksi ajautuivat puut tuulen alla liian tiukkaan puomia vasten sekä alkoivat suoltua sen alitse.
Hän iski mukanaan olevalla hakakytkyellä sohonsa kiinni puomiin, hyppäsi lautalle ja alkoi notkeana kuin ilves juosta sitä myöten puulta puulle hyppien tuulen alapuolelle. Sinne päästyään hän rupesi keksillään tarmonsa takaa sysimään pakkautuman kohdalta puita hajalleen ja hetkisen raadettuaan hän sai lautan tasotetuksi niin paljon, että suoltuminen lakkasi.
Toiset joutuivat myös vähitellen perille hengästyneinä ja likomärkinä.Nopeasti jakeli Ali Martikainen määräyksensä.
Osa sai jäädä lauttoja kiinni laittelemaan ja tuulen alapuolelta puomeja vahvistamaan, toisen osan piti lähteä karkulaisia kiinni ajelemaan. Kauemmas ennättäneet piti kerätä isompiin joukkoihin, jommoisina niitä puomien avulla oli mukavampi tuoda takaisin. Sohojen lisäksi oli heillä tähän hinaustyöhön pari kolme venettäkin käytettävänä, enempää ei kiireessä oltu ehditty rakentaa.
Raskas ja näännyttävä alkoi nyt työ ja melominen. Lautat kyllä saatiin päivän raadannan jälkeen miten kuten ankkuroiduiksi, vieläpä suurimmaksi osaksi tilapäisten kelojen avulla hinatuiksi pois pahimmasta tuulen kulkusta lähemmä metsän reunaa, jossa ne olivat kutakuinkin suojassa tuulelta ja aallokolta.
Mutta toista oli karkulaisten ajeleminen. Kaikkein vähimmän arvion mukaan nousi niiden lukumäärä useampiin tuhansiin, ja suuri osa niistä oli ennättänyt jo pitkien matkojen päähän.
Lisäksi vaikeutti tuuli sanomattomasti työtä. Se rupesi päivemmällä yhä kiihtymään, nostattaen aallokon niin korkeaksi, että sohojen päällä pysytteleminen jo vaati kovia ponnistuksia. Aallot löivät valtoinaan sohon ylitse ja olivat monasti pyyhkäistä miehenkin sen päältä mennessään. Siinä alituisessa huuhtelussa kävi näet ahdas liikunta-alusta niljakaksi kuin öljytty, ja kun se alusta lisäksi vaappui ja keikkui matalassa vedessä teräviksi ja lyhyiksi muodostuvien aaltojen viskelemänä, niin kysyttiin perusteellista taitoa, jos mieli säilyttää tasapainonsa.
Ja sanomatonta kiusaa tuotti sade. Se ei ollut enää lämmintä kevätsadetta, joka pitkän talven kylmien perästä tyynellä ilmalla tuntuu miltei hyväilevältä. Tiukan vihurituulen mukana se rännänsekaisena pieksi kasvoja kuin ruoskalla, kasteli vaatteet likomäriksi, tunkeutui luihin asti ja turrutti vähitellen koko ruumiin läpikohmettuneeksi, miltei tunnottomaksi.
Lämmintä saadakseen olisi välistä tehnyt mieli lähteä edes juoksemaan, hyppelemään ja käsillään huitomaan, mutta ne nautinnot sai heittää mielestään kokonaan. Jollet saa lämmintäsi iänikuisesta nielemisestä ja sysimisestä, niin kohmetu ja köntisty siihen paikkaan, kunnes lopulta vierähdät soholtasi avuttomana tuulen ja aaltojen ajeltavaksi.
No kestäähän se oikea tukkilainen vielä sellaistakin työtä päiväkauden nurisematta. Mutta karkulaisten ajeleminen ei ollut päivässä suoritettu, se vei ummelleen kolme vuorokautta, vaikka yöt pantiin päivien jatkoksi. Ei auttanut näet kesken työn ajatella lepoa, jokainen hetki, jokainen viivytys vei karkulaiset yhä kauemmas suonselälle ja korpia kohti. Jos tahtoi edes osan niistä kiinni saada, täytyi ajatus levosta kokonaan unohtaa.
Sellainen leikki ottaa luonnon keitä hyvänsä. Ali Martikaisen aunukselaisilta se otti sen monelta niin tarkoin, että miesparat alkoivat tipahdella sohoiltansa veteen, ja sinne kerran jouduttuaan he vallan köntistyivät ja kohmettuivat ja alkoivat ruikuttaa, että piti päästä kokin ponttuulle lämmittelemään ja sulatteleimaan.
Kokin ponttuu oli suojaisessa paikassa metsän reunassa. Sinne oli muutettu täituvalta koko ruokakomento, ja siksi siellä paloi ainainen valkea. Siellä hääri kokki apulaisineen ison tuohimajan edessä patojensa ääressä. Siellä sai miehistö ankaran työnsä lomassa käydä vuorotellen lämpimän keittonsa nielaisemassa ja samalla sai siellä hyväilevän valkean ääressä hiukan sulatella ja verrytellä turtuneita jäseniään.
Siksi se paikka tuntui aavalla suonselällä kiikkerän sohon päällä keikkumisen jälkeen ihan paratiisilta, ja pian oli Ali Martikainen huomaavinaan, että muutamat hänen aunukselaisensa ilmestyivät sinne epäilyttävän useasti. Aina ne olivat pudonneet, aina täytyi tulla kuivaileutumaan ja vettä kastuneista jalkineistaan vääntämään. Ei puhunut Ali Martikainen ensimäisenä eikä vielä toisenakaan päivänä mitään huomiostaan, mutta kolmantena hän katsoi olevan syytä tarttua asiaan. Hän arveli, että lakinsa muuten taas kerrassaan unohtuisi.
Hän ilmotti siis lyhyesti, että hänen nähdäkseen kokin ponttuulla alkoi olla tilanpuute, eivät enää kunnolla päässeet lämmittelemään ne, jotka tulivat vuoronsa mukaan aterialle. Niiden kuitenkin piti päästä, ja siksi hän muilta kielsi tulon. Ken ateriain väliaikana veteen putosi, sai pitää hyvänänsä, asiaa ei voinut auttaa. Ponttuulle sai tulla vain ruokaa hakemaan.
Se oli kova määräys, mutta se auttoi. Putoamiset kävivät paljon harvemmiksi, aunukselaisista tuli kuin ihmeen kautta parempia tukkimiehiä kuin olisi uskonutkaan.
Ajelutyössä oli Aatu Lappalainen paras mestari, ja hänen johtamansa miesjoukko teki suoranaisia ihmeitä. Aivan kuin vaistosta osasi Aatu Lappalainen jo pitkien matkojen päästä suonselältä näyttää, millä kohtaa metsän reunassa oli suurempi määrä karkulaisia, vaikk'ei niitä kuusikon seasta ensinkään näkynyt. Aatu selitti kuivasti tarkan havaintokykynsä johtuvan siitä, että hän oli joutunut runsaanpuoleisesti sitä työtä tekemään.
Mutta tarkat oli silmätkin sillä miehellä. Kerran hän pitkän matkan päästä osotti miehille suonselällä kasvavaa yksinäistä männyn käkkyrää ja ilmotti varmana, että männyssä istui tulvaa paossa joku elukka, jolla nähtävästi ei ollut siipiä kulkuneuvoinaan.
Toiset koettivat tähystellä, mutta mahdoton heidän oli mitään erikoista männystä niin kaukaa huomata. Aatu väitti kivenkovaan, että siellä oli ja isonlainen elukka olikin, ja niin melottiin miehissä katsomaan.
Ja olihan siellä elukka. Kuukauden tai parin vanha karhunpenikka siellä vilusta ja nälästä tutisten latvakerkän tuuheiden oksien lomassa istua kyhjötti. Ei ollut Nalle-paralla sattunut olemaan sohoa eikä muuta venettä, kun tulva yllätti, ja niin ajoi puuhun. Siellä se silmät pyöreinä ihmetteli, että mikähän tästä lopuksi eteen tulee.
Miehet pelastivat Nalle-pojan pintehestä ja veivät sen kokin ponttuulle, jossa se pantiin patojen viereen lämmittelemään ja annettiin sille iso vadillinen liharokkaa eteen.
Ahnaasti kävi Nalle ruokaan käsiksi, vaikka outo seura näkyi aluksi sitä jonkun verran hölmistyttäneen. Pian se kuitenkin rupesi kotiutumaan uuteen oloonsa, joka kieltämättä olikin suuri parannus entiseen verraten.
Ali Martikainen ilmotti ottavansa Nallen yhteisen ruokakunnan jäseneksi ja lupasi kasvattaa siitä vettä pelkäämättömän tukkilaisen, joka vielä kerran maailmassa niittäisi mainetta ja kunniaa sekä itselleen että kasvattajalleen.
Tämä päätös herätti yleistä riemastusta, ainoastaan kokki säikähti pahanpäiväisesti, kun sai kuulla, että Nalle jäisi hänen ponttuulleen vakinaiseksi eläjäksi. Hän oli varma siitä, että Nalle suuremmaksi vartuttuaan söisi makeina paloina suuhunsa sekä hänet itsensä että hänen apulaisensa, sillä metsällisellä kun näkyi jo nyt olevan kovin hyvä ruokahalu. Sitäpaitsi semmoinen otus ei kokin mielestä muutenkaan sopinut oikeauskoisten ristittyjen seuraan; voisi vielä tuoda vaikka minkä turmion tullessaan.
Kokkia lohdutettiin sillä, että jos Nalle ottaisikin tavakseen syödä silloin tällöin jonkun heistä, niin varmasti se säästäisi kokkinsa ja keittäjänsä viimeiseksi. Tiedettiin monta esimerkkiä siitä, että karhut olivat justiin sillä tavoin tehneet. Sai siis kokki erojaisiin asti olla aivan huoletonna.
Tämä lohdutus ei näyttänyt kokkia lainkaan tyydyttävän; happamen ja loukkautuneen näköisenä hän katseli, kun Nalle tyytyväisenä ojenteli lyhyviä tallukoitaan valkean unettavassa paahteessa. Voimallinen ateria näkyi sitä kovasti raukaisevan; hiljakseen se vain myrisi puolinukuksissa, kun rottapojat sen korvantauksia kutkuttelivat.
Kun karkulaisten ajeleminen oli saatu loppuun suoritetuksi, pidettiin päivän levähdys, jonka kestäessä muutettiin täituvalta viimeiset tavarat kokin ponttuulle ja erikoisesti sitä varten rakennetuille varalautoille. Ikävältä tuntui nyt siitäkin täituvasta eroaminen, kun jouduttiin ajattelemaan vastaista elämää, ainaista sohojen päällä keikkumista, joka saattoi kestää monta viikkoa, ennenkuin kuivaa mannerta edes sen verran tavattaisiin, että voisi yhden yöhetken nukahtaa nuotion ääressä tarvitsematta veteen mulskahtamista pelätä.
* * * * *
Mutta ankarana astui nyt Ali Martikaisen eteen kysymys, miten päästä eteenpäin. Vettä oli ylenpalttisesti, mutta virtaa ei ollut; vesi virtasi sinnepäin, minne tuuli milloinkin sitä kuletti.
Jos se vedenpaljous olisi ollut edes oikeata luojan luomaa järveä, niin mikäs siinä olisi ollut eteenpäin mennessä. Lautoilla siinä olisi ajaa voinut, ankkuripelien ja vorokkien vetämänä, jokipahaisesta ja mistään muustakaan välittämättä.
Mutta siinä sitä oltiin, järvi oli olevinaan avara ja rannaton, mutta sittenkään se ei oikea järvi ollut. Se oli vain petollinen mukaelma, aivan kuin alottelijan töhertämä jäljennös mestarin suuresta ja mainehikkaasta taulusta. Ja se jäljennös oli täynnä virheitä, niinkuin sellaiset tekeleet tavallisesti ovat. Siinä oli sekä näkyväisiä että näkymättömiä ansoja ja salakareja, siinä oli kantoja, mättäitä ja juurikkaita, siinä oli juuri parahiksi veden peittämää ryteikköä ja lopuksi siinä oli kasvavia puita, välistä yksinäisiä mäntyjä, välistä oikeata korpikuusikkoa. Ei sellaisen järven selällä voinut edes ajatella lautalla kulkemista; heti ensi yrityksellä se olisi paikasta tai toisesta kiinni tarrautunut.
Oli siis kuin olikin keksin varrella mittaillen etsittävä käsiin joen paikka. Kun se oli löydetty, rakennettiin sen kahden puolen vahvat uittopuomit, kiinnitettiin ne vaajoilla pohjaan ja sullottiin sitten tukit puomien väliseen väylään.
Ja kun virta ei ensinkään vetänyt, täytyi puut kiskoa miesvoimilla eteenpäin, niinkuin karjanajajat kulettavat vastaan jurraavia härkämullikoita.
Ei tarvitse olla paljoa tukkilainen ymmärtääkseen, mitä merkitsee kulettaa sillä tavoin kuuttakymmentätuhatta honkatukkia monien peninkulmien taipaleet. Joskus väylä kyllä hiukan levisi, ja siinä pantiin tukit pieniin lauttoihin sekä hinattiin sellaisina eteenpäin. Mutta välistä kapeni väylä niin ahtaaksi, että sai aivan yksin kappalein lykkiä.
Hitaasti se sujui, kuolettavan hitaasti, vaikka raadettiin yötä päivää. Koko miehistö oli aivan näännyksissä viikkokausien valvomisesta. Jo pettivät monasti Suomen puolen tukkimiestenkin koetellut hermot, siellä täällä näki niiden torkahtavan keksinsä varteen nojaten, jos joutuivat seisomaan vahtipaikalla auringonpaisteessa tai tuulelta suojatussa metsikössä.
Ja aunukselaiset näyttivät lopulta kulkevan koko ajan nukuksissa. Kuin aaveet ne hoippuivat pitkin puomeja, keksit tipahtelivat niiden käsistä, ja monasti ne itsekin vierähtelivät unenpöpperössä puomilta ja sohojen päältä veteen, johon jouduttuaan vasta heräsivät ja päästivät pahan porun sekä uikuttivat sitten pitkän aikaa kuin uitettu koiranpenikka mihinkään pystymättä.
Eivät kestäneet vielä Aunuksen miehet oikeata tukkilaisen kurssia, kun se kovimman mukaan otettiin. Joka yö niiden olisi pitänyt saada enemmän tai vähemmän nukkua, sitten ehkä olisivat kestäneet.
Jokaöinen nukkuminen piti kuitenkin unohtaa. Ali Martikainen oli jo matkan alussa ilmottanut, että hänen oli sitä mahdoton sallia, hänellä oli tulinen kiire. Soimijoelle oli matkaa viisi-kuusi peninkulmaa, ja se oli koko taival samanlaista, uittojoeksi suorastaan kelvotonta. Mutta se taival hänen oli nopeasti kulettava. Tulva ei kestänyt kauan, se kesti muutamia viikkoja, enintään kuukauden, ja sen aikana hänen oli perille päästävä. Tulvan mentyä ei kulusta enää voisi olla puhettakaan; hän jäisi puineen tänne rämeille haukottelemaan kuin kankaalle viskattu kala.
Eikä vain tulvasta ollut kysymys, oli kysymys vielä muustakin, vaikk'ei Ali Martikainen sitä miehistölleen suorastaan puhunut. Kaikki kuitenkin sen tiesivät.
He tiesivät, että Soimijoelle pyrkimässä oli muitakin kuin Ali Martikainen, oli toisia urakoitsijoita, joiden puut olivat ylempänä, niinikään Soimijokeen laskevien sivujokien varsilla. Siellä oli ensiksikin pietarilaisen Pomeranze-yhtiön urakoitsija sadantuhannen puunsa kera. Sitten oli siellä Belajevin urakoitsija, silläkin satakuntatuhatta puuta mukanaan.
Ja molemmat tietysti pyrkivät kilvan Soimijokeen päästäkseen ensimäisenä uittoväylän herraksi. Urakoitsijain kesken ei nimittäin tunnettu yhteistoimintaa, se aate oli siihen aikaan vielä kokonaan vieras Soimijoella ja samoin muillakin Aunuksen joilla. Jokainen urakoitsija hallitsi itsevaltiaana uittoväylää, kun kerran oli siihen puunsa ensimäisenä saanut. Ne, jotka myöhästyivät, saivat odottaa sivuilla, kunnes ensin ennättänyt oli laskenut alas. Toisen puiden sekaan ei sivulta tulija missään tapauksessa saanut puitansa laskea, se oli ankarasti kielletty.
Ja Ali Martikainen tiesi itse ja hänen miehensä myös tiesivät, että niillä ylempänä olevilla oli paremmat uittoväylät kuin heillä. Niillä oli oikeat uittoväylät, ja siksi heillä oli hyvin vähän toiveita päästä Soimijokeen, ennenkuin toiset ennättäisivät heidän kohdalleen tukkeamaan heiltä väylän. Ne toiveet näyttivät suoraan sanoen melkein olemattomilta.
He saivat totutella siihen ajatukseen, että kilpailijat joutuisivat keskeytymättömänä jonona heidän eteensä ja heidän olisi pakko jäädä toimettomina makaamaan pariksi kolmeksi viikoksi rämeillensä. Sillä aikaa tulva varmasti menisi tiehensä, eivätkä he sitten enää ensinkään pääsisi liikkeelle, vaikka Soimijoki silloin olisi jo miltei nokan edessä.
Ali Martikainen ei ollut tätä kaikkea miehistölleen selittänyt, mutta miehet tiesivät sen. He tiesivät juuri sen asian olevan syynä Ali Martikaisen kiirehtimiseen. He tiesivät Ali Martikaisen sitä ajatelleen, kun hän matkalle lähdettäessä selitti, että hän voi suoda nukkumisaikaa enintään joka toinen vuorokausi, silloinkin vain tunnin kaksi kerrallaan.
No, miehet olivat alistuneet kaikki siihen lakiin, yötöistä tulevat ylimääräiset ansiot siihen heitä houkuttelivat. Mutta matkan varrella he saivat huomata, että se otti paljon kovemmalle kuin he olivat osanneet etukäteen kuvitella.
He olivat kyllä jo silloin tienneet, että heidän pitäisi koko aika hoippua vaappuvien puomien ja sohojen päällä, etteivät he koskaan saisi tuntea kuivaa maata jalkojensa alla. Mutta he eivät silloin osanneet edes uneksia, että tuo vaappuminen alkaisi tuntua suoranaiselta painajaiselta.
Nyt he sen alkoivat tuntea varsinkin silloin, kun kaukaa saivat silmäillä matkan varrella toisinaan näkyviä suonsaarekkeita. Nuo suon saarekkeet näyttivät niin houkuttelevilta. Jospa olisi saanut mennä sinne edes hetkiseksi teutaroimaan veteen horjahtamista ajattelematta, jospa olisi sinne saanut laittaa nuotion ja nukahtaa sen ääressä edes yhden hetkisen.
Mutta näkyviin tulevat suonsaarekkeet olivat aina liian kaukana, ne olivat vain kiduttavia kangastuksia; viikkokausiin ei sellaisia lähelle sattunut. Täytyi vain elellä puomeillaan, meloa ja lykkiä sohoillaan ja niiden päällä täytyi unensakin vetää, jos milloin sai hetkisen nukahtaa.
Se näännytti lopulta vahvimmatkin hermot. Vanha, karaistunut Iikka Penttinenkin, joka oli elämänsä varrella kokenut yhtä ja toista, valitteli tuntevansa jo täydellistä puutumista. Aivan täytyi hänen välistä tahallaan hakea riitaa ja toraa, että sai edes hiukan vilkkaammin veret suonissaan kiertämään.
Mutta Ali Martikainen itse kesti. Tuskin viikkokausiin lie hän silmiänsä ummistanut. Uittokunta oli vähitellen venynyt lähes peninkulman pituiseksi, ja sen matkan taivalsi Ali Martikainen puolikymmentä kertaa edestakaisin vuorokaudessa. Joka paikkaan hän ennätti innostamaan, neuvomaan ja uupuneita mieliä terästämään. Juuri silloin, kun miehet alkoivat arveluttavasti torkahdella, kun siellä täällä keksi heltisi nukkuneen miehen kädestä ja koko työ näytti itsestään seisahtuvan, juuri silloin joutui paikalle Ali Martikainen. Hänen luja ja varma äänensä iski kuin sähkövirta miesjoukon läpi, keksit alkoivat taas vihaisesti heilua, ja tukit mennä huhkivat hyvää kyytiä eteenpäin.
Hänen poskensa laihtuivat arveluttavasti yhtämittaisesta valvomisesta, hänen suupieliinsä ilmestyn kova piirre, jota niissä ei ennen ollut näkynyt. Mutta hyvän tuulensa hän säilytti aina. Hän naureskeli, laski leikkiä ja maalaili miehistölle taivaallisia ihanuuksia siitä menosta, joka avautuisi heidän eteensä, kunhan he kerran joutuisivat selville vesille, Soimijokeen.
Niin, Ali Martikainen nauroi, vaikka pelasi korkeata peliä. Hän tiesi hyvin, että häntä uhkasi perikato leikissä. Urakanantajan ei tarvinnut maksaa penniäkään, jollei hän sinä kesänä vienyt puita koreasti Ääniseen. Sellainen oli sopimus.
Se olisi tietenkin ollut aivan oikea ja kohtuullinen sopimus, jos uittoväylä olisi ollut kunnollinen, niinkuin ukko Baronin oli vakuuttanut. Mutta kun uittoväylää ei ollut ensinkään, oli se suorastaan pirullinen sopimus.
Ali Martikainen oli monasti näkevillään, miten ukko Baronin nauroi ilkkuvasti kaukana konttorissaan Petroskoin kaupungissa, nauroi ja hykerteli lihavia käsiään. Parrakkaat kasvot ihan punottivat naurusta, ja pienistä tihrusilmistä pusertui esiin vesikarpaloita, niin pakahduttavan hauska hänellä oli.
Ali Martikaista pyrki raivostuttamaan, kun tuo kuva tuli hänen sielunsa silmien eteen. Mutta hän hillitsi raivonsa, hän pakotti itsensä hyvätuuliseksi, nauroi ja laski leikkiä miestensä kanssa, aivankuin asiansa olisivat olleet suorastaan loistavalla tolalla.
Iikka Penttinen ja toisetkin hänen alipäällikkönsä tiesivät tarkalleen, millä tolalla ne asiat olivat, ja ihmettelivät. Heistä tuntui suorastaan käsittämättömältä, miten Ali Martikainen viikkokauden toisensa jälkeen voi mokomaa kidutusta kestää.
Usein he keskenään siitä Ali Martikaisen huomaamatta puhelivat ja tulivat joka kerta siihen yksimieliseen päätökseen, että he jo aikoja sitten olisivat tulleet hulluiksi, jos heidät olisi Ali Martikaisen housuihin pantu.
Jos Ali Martikainen olisi ollut pohjattoman äveriäs mies, niin sitten sen vielä olisi voinut ymmärtää. Olisihan mies silloin sulassa ylpeydessään voinut pulittaa taskustaan muutamia kymmeniä tuhansia ruplia ja sitten kerskata, ettei peräytynyt tuuman vertaa. Mutta nyt oli pelissä kaikki se, minkä Ali Martikainen pitkien vuosien varrella oli saanut raskaalla työllä kokoon haalituksi, jos sekään enää oikein riitti. Puille paljaille oli mies joutumassa; hänen koko tulevaisuutensa ja maineensa oli hiuskarvan varassa. Se oli heidän mielestään sentään jo liikaa.
Kerran Iikka Penttinen jouduttuaan kahden kesken Ali Martikaisen kanssa koetti kautta rantain ottaa asian puheeksi. He seisoivat katselemassa miesten työtä, kun nämä asettelivat uusia uittopuomeja jokiväylän varrelle. Se oli siinä paikassa tavallista vaikeampi tehtävä. Aukean suon sijasta oli näet verrattain sakeata korpikuusikkoa, joka teki uittoväylän miltei suorastaan sokeaksi. Mutta rannat olivat siitä huolimatta kokonaan veden alla, joten siinä ryteikössä oli aivan sietämättömän vaikea työskennellä.
Ali Martikainen katseli pitkin jokiväylän vartta alaspäin. Iikka Penttinen oli silloin huomaavinaan hänen silmissään oudon välähdyksen, hän arveli hetken sopivaksi ja lausui:
— Meidän näyttää olevan vaikeanpuoleista ennättää ensimäisinäSoimijoelle.
Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt sanoa. Ali Martikainen käänsi häneen läpitunkevan katseensa ja sanoi:
— Tiedäthän, Iikka, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta. Meidän täytyy joutua ensimäisinä, enkä minä toivoisi, että sinä, vanhin mies joukostamme, rupeaisit sitä epäilemään. Se voi tarttua ja viedä koko miehistön lamaan.
Iikka Penttinen hämmentyi kokonaan ja mutisi jotakin, josta oli mahdotonta sanoa mitä se oli.
Mutta Ali Martikainen jatkoi hetken vaiti oltuaan:
— Saattaa tuntua kerskailulta, mutta sanon sen sinulle. Minä olen kaksitoistavuotiaasta elänyt tukkijoella enkä kertaakaan ole pudonnut, mutta en myös ole milloinkaan epäröinyt. Kerron sinulle, Iikka, erään tapauksen, se sattui Pankakoskella. Sinä tiedät mikä Pankakoski on?
Iikka Penttinen nyökkäsi.
— No niin, jatkoi Ali Martikainen, laskimme siitä tukkeja alas. Lopuksi laskettiin kaikki sohotkin menemään, kukin sysäsi alas oman sohonsa. Ne särkyivät kaikki järjestään. Huudahti silloin päällikkömme, vanha Pietu Huurinainen, miten lie sattunut huudahtamaan: »Eikö ole koko joukossa ainutta oikeata tukkimiestä, joka itse veisi sohonsa alas ja veisi sen särkymättä?»
Ei ollut ketään.
Silloin minä hyppäsin laskurännin puomilta soholleni, sysäsin sen keksilläni keskelle ränniä ja huusin:
»Minä vien!»
Kaikki säikähtivät, Pietu Huurinainen kaikkein enimmän. Kymmenet keksit koettivat minua pidättää juuri siinä rännin suulla. Minä löin ne nopealla liikkeellä irti ja sysäsin samalla keksilläni puomista saadakseni hyvän alkuvauhdin.
Pian lensin kuohujen keskellä, aallot löivät ylitseni. Minä en niistä välittänyt, katseeni oli tähdätty siihen kohtaan kuohujen alapäässä, jossa tavallisesti kaikki sohot menivät pirstaleiksi. Lähenin sitä huimaavaa vauhtia, yksi tyhjä soho kiiti rinnallani. Minä sysäsin siitä keksilläni niin lujasti kuin voin. Samassa peityin kuohuihin, iskin keksini kiinni eteeni, etteivät aallot viskaisi minua koskeen. Seuraavassa silmänräpäyksessä sukelsin esiin kuohujen alta. Majan olivat kosken vihaiset ryöpyt pyyhkäisseet pois soholtani, mutta muuten se oli eheä. Se lensi sen pahimman surmankallion ohitse; alkuvauhti ja sysäys rinnallani kulkeneesta sohosta pelastivat minut.
Siitä lähtien, Iikka, en ole epäröinyt enkä pelännyt. On olemassa tukkilaisten jumala ja se on minun puolellani, minä tiedän sen. Niillä lurjuksilla siellä ylhäällä on kaikki muut mahdollisuudet puolellaan, mutta minulla on yksi ja se riittää — Ali Martikainen painosti jokaista sanaansa —minä en koskaan epäonnistu!Olen varma, että ne tekevät jonkun virheen, minkä tehnevät, mutta ne tekevät, ja me joudumme ensimäisinä alas.
Iikka Penttinen katseli ihmetellen Ali Martikaista. Tämä puhui niin horjumattomalla varmuudella kuin olisi ollut tietäjä.- Iikka oli jo näkevinään heidän tulonsa ensimäisinä Soimijokeen ja toisten kilpailijain ällistyksen ja raivon. Hän näki sen niin selvästi kuin kaikki olisi tapahtunut siinä heidän edessään. Hän tunsi itsensä aivan kuin lumotuksi.
— Piru tietäköön, ajatteli hän itsekseen. — Ihan velholta tuo mies tuntuu ja loitsijalta. Niin luottaa siihen jumalaansa kuin kallioon, jos hällä lie sitä sitten ensinkään. Joka tapauksessa hän luottaa, ja se luottamus saa hänet tekemään ihmeitä.
Ja Ali Martikainen tekikin ihmeitä. Vaikka miehet olivat suorastaan nääntymässä valvomisesta, niin hänen uhmansa, hänen rautainen lujuutensa näytti rupeavan niihin vähitellen vaikuttamaan. Vaikka yövuoroja yhä vain lisättiin, niin keksit eivät enää niin usein putoilleet hervonneista käsistä, miehet eivät enää puomeilla torkkuneet.
Oli kuin Ali Martikainen olisi heidät kaikki lumonnut. He eivät enää itse ajatelleet ja tahtoneet, vaan Ali Martikainen ajatteli ja tahtoi heidän kaikkien puolesta.
Yksi ja toinen aunukselaisistakin alkoi jo kyetä kilpailemaan Suomen puolen miesten kanssa, vieläpä muutamat heistä suoraan tunnustivat, että oli mahdotonta vetelehtiä, kun oli sellainen päällikkö. Se väkisin muutti miehen toiseksi, aivan kuin valoi tulta ja terästä suoniin ja jänteriin silloinkin, kun ne olivat kerrassaan puutuneet.
Mutta voiton toiveita se ei paljoa lisännyt. Yhä oli heillä vielä paljon yli peninkulman matkaa Soimijoelle, ja se loppumatka oli kaikkein pahinta. Jokiuoman rannat kävivät yhä metsäisemmiksi, mutta pysyivät silti samanlaisena veden peittämällä rämeenä. Siinä oli laskupuomien laittaminen paljon hitaampaa kuin avonaisella suonselällä, ja uittoväylä jäi aina ahtaammaksi, joten puita ei enää voinut ensinkään kulettaa muuten kuin yksitellen.
Lisäksi tulivat kevätahavien jälkeen äkkiä hyvin lämpimät ilmat, ja ryteikkökorvessa, johon vilvottava tuulenhenki ei päässyt, muuttui olo suorastaan tukahuttavaksi. Hautovan lämmin ilma synnytti suunnattomat parvet hyttysiä ja sääskiä, jotka alkoivat kiduttaa jo ennestäänkin nääntyneitä miehiä. Heidän ahavoituneet ja kevätviimojen haavoille puremat kasvonsa ja kätensä ajettuivat muutamissa päivissä noiden kiusanhenkien pistoksista pelottavan näköisiksi. He muistuttivat kapitaudin tai spitaalin runtelemaa, hylättyä ihmisjoukkiota, joka kaikkien muiden kammoamana ja pakenemana jatkoi korpien pimennossa yksinäistä, kolkkoa elämäntaivaltaan.
Mutta tämäkään viimeinen vitsaus ei voinut masentaa Ali Martikaista. Juonteet hänen suunsa ympärillä vain kovettuivat, ryppy hänen kulmakarvojensa välillä vain syventyi, ja yhä teki hän viisi-kuusi taivallustaan edestakaisin työmaan päästä päähän joka vuorokausi. Yhä jaksoi hänen teräkseltä välkähtävä katseensa ja hänen luja äänensä lietsoa uutta työtarmoa sammuviin mieliin ja hervonneihin jäseniin.
Yhä luotti Ali Martikainen jumalaansa ja pakotti muutkin siihen luottamaan. Yhä tunkeuduttiin eteenpäin askel askeleelta sanomattomien vastuksien läpi.