-—Minä tiedän sen, olen käynyt siellä muutamia kertoja asioilla, sanoiAli Martikainen.
— No mitäs pidätte? Sanokaa suoraan, miellyttääkö?
— Vieraalta vähän tuntuu, selitti Ali Martikainen. — Ei ole minulla siellä monta tuttavaa opastamassa, ja yksin käy hankalaksi.
— Olette kai kuitenkin käynyt museoissa; niissähän kaikki käyvät, ja ehkä myös teattereissa? jatkoi Olga kuulusteluaan.
— Museoissa olen käynyt monasti, niissä on paljon näkemistä. Olen myös ollut parissa oopperassa.
— Rakastatteko musiikkia? kysyi Olga lämpimästi.
— Mielelläni kuuntelen sitä, vaikk'en kaikkea ymmärrä — tai ymmärrän omalla tavallani.
Käyn aina konserteissa ja sentapaisissa, milloin vain joudun kaupunkeihin.
— No ne siellä Pietarissa ovatkin parasta: oopperat ja konsertit, sanoiOlga päättävästi.
— On siellä kai paljon muutakin sellaiselle, jolla on laaja tuttava- ja ystäväpiiri niinkuin teillä, sanoi Ali Martikainen.
Olga katsahti häneen epäluuloisesti.
— On tainnut se Baronin lörpötellä teille aika lailla minun pietarilaisista tuttavuuksistani? tutkaisi hän hymyillen, — Tunnustakaa pois kiertelemättä!
— Kiinni jouduin taas! ajatteli Ali Martikainen harmistuneena. Mutta sitten hän hieman punehtuen tunnusti rehellisesti:
— Jutteli hän sen verran, että liikutte piireissä ja että teillä on paljon ylhäisiä tuttavuuksia.
— Arvasinhan minä, että liiotteli! sanoi Olga väkinäisesti naurahtaen. — Kaikki liiottelevat sitä minun piireissä liikkumistani. Olen oikeastaan vain niiden piirien matkaopas, näittehän itse siellä Porokoskella. Ei ole tehty täältä Aunuksesta kirjoja siltä alalta, ja niin käyvät minun kimppuuni, kun tulevat tänne. Eikä auta muu kuin lähteä mukaan, melkein viran puolesta. Kutsuvat sitten talvella käymään Pietarissa tehdäkseen velat kuitiksi. Siinä kaikki se minun piireissä liikkumiseni.
Hän katseli tuokion hajamielisenä eteensä, ja hänen äänessään oli katkera sointu, kun hän jatkoi:
— Jotakinhan sitä pitää hommata, että hengissä pysyisi, mutta siitä minua kadehditaan ja vihataan täällä. Luulevat tuottavan oikein onnen ja autuuden sen piireissä liikkumisen, mutta minusta se onni ja autuus on vähän niin ja näin. Juoruta osataan sielläkin aivan tarpeeksi, ja ne loppumattomat kutsut ja vierailut ihan tappavat: joka askeleella imartelua ja liehittelyä, armon ja suosion perästä juoksemista, ja itsesi pitää mukana juosta, ei auta.
— Mutta onhan siellä sentään väljempää kuin täällä, puolusteli Ali Martikainen, — ei käy niin henkeä ahdistamaan. Ja entäs ne oopperat ja konsertit? Niitähän kehuitte juuri itse.
— No niiden turvin siellä menee muutamia viikkoja, mutta lopulta niihinkin kyllästyy ja pakoon pitää silloin lähteä. Hemmoteltuna ja oikullisena ne minua pitävät ja semmoisena puolivillinä, joka ei viihdy missään. Mutta verissä se on minulla, kaipaan aina jotakin saavuttamatonta.
Hän katseli hajamielisenä eteensä, sitten hän vilkaisi melkein arastiAli Martikaiseen ja jatkoi epäröiden, hiljaisella äänellä:
— Ehkä nauratte tekin minulle, jos kerron. Mutta semmoinen on minulla kumma perintö, vai miksi häntä sanoisi, se kulkee mukana kaikkialla. Olen syntynyt ja lapsuusaikani elänyt Aunuksen saloilla, siellä lähellä koskia. Siellä juoksin vapaana metsissä, siellä kuuntelin koskien kohua, ja siitä jäi se ikipäiviksi soittelemaan korvissani.
Ei se ole koti-ikävä, se on muuta. Kuulen sen kumman soiton monasti selvään siellä Pietarin salongeissakin, se tulee aivan yllättämällä. Ja itkuun silloin tekisi mieli purskahtaa.
Hänen viimeisissä sanoissaan värähti pohjaton yksinäisyyden tunne ja osanoton kaipaus. Hän kohotti katseensa Ali Martikaiseen, hänen silmissään oli pyytävä, melkein avuton ilme, ja Ali Martikainen huomasi niiden sumentuvan, kyyneltyvän. Hänet valtasi voimakas liikutus ja myötätunto. Hän näki Olgan olevan syvästi onnettoman, hän tajusi, ettei Olga ollut löytänyt Pietaristakaan sitä, mikä hänen elämälleen olisi antanut sisällyksen. Ja samalla selvisi hänelle, ettei ollut oikea se kuva, jonka Olgasta sai ensi vilkaisulla. Vain pettävä naamari oli se vallaton, melkein uhmaileva ulkokuori, jonka taakse Olga kätkeytyi. Sen naamarin takana oli toinen, kärsivä nainen. Olga kaipasi, janosi polttavasti elämää, mutta nähtävästi hän oli löytänyt vain pettymyksiä. Ei Ali Martikainen vielä tiennyt kaikkia syitä Olgan kärsimyksiin ja pettymyksiin, mutta hän aavisti niitä.
Hän puhui, silloin tällöin katsahtaen Olgan pyytävänä odottaviin kosteihin silmiin:
— Minä tiedän tuon soiton, josta puhutte, luulen sen kuulevani joskus itsekin. En tiedä vielä varmaan mitä se on, olen vähän elämää kokenut, vähemmän kuin te. Mutta minä luulen, että se soitto on juuri elämä. Te kaipaatte elämää, oikeata, väärentämätöntä ja rehellistä elämää, tinkimätöntä. Sitä soittoa ei voi pettää puolinaisilla askelilla, silloin se ei milloinkaan anna rauhaa.
— Ei, sitä ei voi pettää, silloin se ei milloinkaan anna rauhaa! kertasi Olga ahdistuneella, soinnuttomalla äänellä. — Olen koettanut, mutta en ole onnistunut. Nyt alan väsyä tähän ilveilyyn, en usko enää niitä, jotka neuvovat lääkkeiksi huvituksia ja sen semmoista. Ne voivat auttaa vähäksi aikaa, mutta jälestäpäin on kahta vaikeampi.
Hän katseli hetkisen eteensä masentuneena, mutta sitten hän kohotti uudestaan kosteat silmänsä Ali Martikaiseen ja jatkoi pehmeällä, hyväilevällä äänellä:
— Olen ajatellut teitä usein viime aikoina. Ette usko, miten vaikeata on, kun ei ole ketään, joka edes tahtoisi ymmärtää, jolle voisi puhua. Teistä näin heti ensi kerralla, että olitte toista maata kuin kaikki muut, ja tekonne vahvisti mielipiteeni järkkymättömäksi. Tiesin, että te ymmärtäisitte minua, näin sen teidän suorasta, rehellisestä katseestanne, olennostanne, kaikesta. Siitä lähtien olen teitä kaivannut, halunnut nähdä teidät uudelleen, puristaa kiitollisena kättänne, puhua kanssanne edes yhden hetkisen.
Ali Martikainen käänsi katseensa toisaanne ja sanoi hitaasti, tuskin kuuluvalla äänellä:
— Olen minäkin teitä ajatellut. Koetin olla ajattelematta, koetin unohtaa ja paeta, mutta se ei onnistunut.
— Elkäämme paetko enää toisiamme tästä lähtien! sanoi Olga hiljaa. —Olkaamme ystäviä, eikö niin?
Hän tarttui Ali Martikaisen käteen, ja lämmin, hyväilevä loiste sädehti hänen kysyvistä silmistään.
Ali Martikainen vastasi äänettömällä, voimakkaalla kädenpuristuksella. Hän tunsi sielussaan niin ankaran kuohunnan, että pelkäsi äänensä pettävän, jos puhuisi.
He olivat pysähtyneet ja seisoivat puiston kaukaisimmassa sopukassa suurten haapojen varjostamalla käytävällä. Hiljainen tuuli pani haavanlehdet vipajamaan, ja niiden välitse vilahtelevat auringonsäteet leikkivät Olgan tuuheassa, komeina aaltoina lainehtivassa tukassa. Ali Martikainen katseli tuota päivänsäteiden leikkiä. Olga seisoi aivan hänen edessään, hän olisi voinut kumartua ja suudella hänen tukkaansa kilpaa päivänsäteiden kanssa. Hän katsahti Olgan kasvoihin. Niitä väritti hieno, karehtiva puna, niiden hymykuopat hiukan elehtivät, ja päivänsäde vilahti silloin tällöin niiden ylitse. Noiden säteiden leikkiessä Olga näytti niin nuorekkaalta, tuoreelta ja niin selittämättömän läheiseltä. Hän tunsi Olgan olennosta tulvehtivan vastaansa voimakkaana sen veren sukulaisuuden, jota hän oli hämärästi aavistanut jo heidän ensi kohtauksessaan Porokosken rannalla. Kaikki erotus heidän väliltään katosi, suli olemattomiin. Hän unohti puiston ja kaiken ympäriltään, hän näki vain Olgan, hänen tukkansa, jossa päivänsäteet leikkivät, hänen kasvonsa, hänen puoliavoimet huulensa ja hänen silmänsä. Hän tunsi vain Olgan läsnäolon, ja hänen sisällään värisivät Olgan hyväilevät sanat: elkäämme enää paetko toisiamme, olkaamme ystäviä! — Hän tunsi, ettei enää voisikaan paeta Olgaa, hän ei tahtonut paeta. Hän piteli vielä Olgan kättä kädessään ja puristi sitä huomaamattaan.
Olga liikahti hiukan, katsellen koko ajan huulet puoliavoimina häneen.
— Te olette kaunis! kuiskasi Ali Martikainen kiihtymyksestä vavahtavalla äänellä.
— Olenko minä teidän mielestänne kaunis? kysyi Olga painaen silmänsä alas, mutta luoden sitten nopeasti ripsiensä läpi Ali Martikaiseen tuon kuuman katseen, joka vietteli ja kiehtoi.
— Olette, olette hyvin kaunis! Elämä on tehnyt teille suuren vääryyden.Te olisitte ansainnut siltä paljon enemmän kuin saitte.
— Niinkö arvelette? — Olga katseli häntä hellittämättä.
Ali Martikainen tunsi tuon katseen uppoavan sielunsa syvimpiin ja sytyttävän siellä kaikki pohjavirrat tuleen.
— Niin! huudahti hän. — Elämä kuuluu kauneille!
— Ja voimakkaille! kuiskasi Olga.
Kaukaa polulta alkoi kuulua huutelua.
Sieltä juoksi Loginov nöyränä, kumarassa, puolelle ja toiselle huojahdellen. Hän oli aivan hengästynyt heidän luoksensa jouduttuaan, mutta mielistelevä, anteeksipyytelevä hymy loisti hänen naamallaan siitä huolimatta.
Päivällisen aikana ei Ali Martikainen voinut olla vielä vertailematta Olgaa ja hänen miestään toisiinsa, ja se vertailu oli masentava hänen mielelleen. Loginovin kiusottava, iänikuinen hymy suorastaan vaivasi häntä, vaikka hän oli katsellut koko miestä vasta muutaman tunnin ajan. Miten Olga voi kestää sitä vuodet pitkät, se tuntui hänestä suorastaan yliluonnolliselta.
Mutta Olga näytti tottuneen kestämään. Hän kohteli miestään huomaavaisesti, vieläpä toisinaan hymyili hänelle. Ja silloin Loginovin naama ihan säteili riemusta.
Päivällisen jälkeen siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia ja likööriä. Olga istui taasen sohvalle Ali Martikaisen viereen ja asetti vasemman kätensä sohvan selustalle, kosketellen sormiensa päillä silloin tällöin Ali Martikaisen olkapäätä. Vapaalla kädellään hän hoiti tarjoilua. Hänen puseronsa hihat olivat väljät, paljastaen hänen kauniisti kehittyneen käsivartensa kyynärpäätä myöten.
Ali Martikainen katseli tuota käsivartta, ja samalla hän yhä enemmän antautui Olgan olennosta virtailevan hekuman valtoihin. Se ympäröi hänet joka puolelta ja kääri hänet pehmeästi hyväillen tikeillä seiteillään. Hän tunsi suloista, uuvuttavaa herpoutumista jäsenissään. Ne tuntuivat vähitellen menettävän liikuntokykynsä, mutta hän ei hennonut repiä seittiä ja riistäytyä irti.
Likööriä juotiin vähän, mutta Ali Martikainen tunsi veren kohoavan poskilleen ja sydämensä lyövän rajusti. Olga katseli häntä myötäänsä ripsiensä lävitse, ja nuo katseet pyörryttivät häntä.
Olga puheli koko ajan vilkkaasti, ja hänen naurunsa helisi kuin hopeatiuku. Ali Martikainen enimmäkseen vain kuunteli, ja kun nauru helähti, silloin hän salavihkaa tarkkasi Olgan kauniiden huulien välistä vilahtavaa valkoista hammasriviä ja hänen poskillaan herkeämättä elehtiviä hymykuoppia. Silloin tällöin hän joutui katselemisestaan kiinni, ja silloin Olga rankaisi häntä koskettamalla hänen olkapäätään sormillaan. Se kosketus sävähti kuin sähköisku läpi Ali Martikaisen ruumiin.
Kun hän iltamyöhällä alkoi tehdä lähtöä, tiedusti Olga odottamatta, mihin se hänen »koiransa», Nalle oli joutunut. Hän sanoi välttämättä tahtovansa tavata sitä.
Ali Martikainen ilmotti Nallen olevan sirkuksessa elatustaan ansaitsemassa.
— En itse voinut sitä täällä pitää, kaikki pelkäsivät, lisäsi hän naurahtaen.
— Minä menen huomenna sitä katsomaan ja teidän pitää tulla mukaan, sanoi Olga päättävästi. — Tulettehan?
Ali Martikaisen sydän hypähti riemastuneena tästä odottamattomasta onnenpotkaisusta. Loginovkin innostui asiasta tavattomasti ja alkoi vaimonsa puolesta pyydellä hartaasti, että Ali Martikainen tekisi tälle seuraa sirkuksessa käydessä.
Sovittiin asiasta niin, että Olga tulee hevosella Ali Martikaisen majapaikkaan ja sieltä mennään sitten jalkaisin sirkukseen.
Kotimatkallaan koetti Ali Martikainen selvitellä ajatuksiaan, mutta huomasi sen pian turhaksi yritykseksi. Kaikki tuntui menneen ylösalaisin. Hänen varma itseluottamuksensa ja kylmä, nopea harkintakykynsä olivat kuin piiloon pujahtaneet, ja niiden tilalla temmelsi kuvaamaton sekasorto. Se sekasorto muistutti Ali Martikaisen mielestä myrskyn hajalle lyömää tukkilauttaa: puomit olivat pirstaleina ja tukit heittelehtivät villisti kuohujen kisassa hajoten joka suunnalle.
Ja sekasorron keskellä Ali Martikainen näki kuin ilmestyksenä Olgan viettelevän olennon hymyilevänä, kutsuvana, kiehtovana. Ja hänen korvissaan kaikui lakkaamatta riemukas huuto: huomenna!
* * * * *
Puolipäivän tienoissa seuraavana päivänä töytäsi ovenvartija tukka suorana ja muistamatta edes ovelle koputtaa Ali Martikaisen huoneeseen ilmottamaan Olgan saapumisesta.
— Heidän jalosukuinen ylhäisyytensä Olga Nikolajevna suvaitsevat odottaa alhaalla! julisti hän hengästyneenä.
Ali Martikainen koppasi hattunsa ja avasi oven, mutta siinä oli jo häntä vastassa Olga raikkaana ja verevänä urheilupuvussa, soma lakki keikailevasti kallellaan ja uhkea tukka reunojen alta näkyvissä. Hän ojensi hansikoidun kätensä tervehdykseksi ja pyysi vallaton, mielistelevä hymy huulillaan saada hieman lepuuttaa jalkojaan Ali Martikaisen huoneessa.
Odottamatta Ali Martikaisen vastausta hän pujahti samassa hänen kainalonsa alitse sisään, täyttäen koko huoneen olennostaan leviävällä raikkaalla tuoksulla.
— Onpas teillä aika sievä huone näin täkäläisiksi! huudahti hän luoden nopean silmäyksen ympärilleen.
— Ei kannata kehua, naurahti Ali Martikainen tarjoten hänelle istumatilaa sohvalle. Mutta Olga astahti työpöydän ääreen, joka oli täynnä levällään olevia karttoja ja kirjoja.
Istuutuen tuolille hän alkoi tarkastella niitä uteliaana puhua pajattaen koko ajan ja heläytellen kirkasta hopeaista nauruaan. Ali Martikainen seisoi vieressä ja vastaili hänen kysymyksiinsä myhäillen ja katsellen samalla ihastuneena Olgan pyöreitä olkapäitä ja notkeaa voimakasta vartaloa.
— Te näytte olevan ahkera mies, hymyili Olga avaten sattumalta käsiinsä saamansa kirjan, joka oli täynnä mittausopillisia kuvioita ja pitkiä kaavoja. — Huh, kun tämä onkin oppineen näköinen tekele! Tarvitsetteko te näitä kaikkia ammatissanne?
Ali Martikainen selitti, ettei niitä kaikkia tarvittu. Muuten hän vain niitä lueskeli, koettaen sillä tavoin haravoida päähänsä yhtä ja toista tietoa, kun oli jäänyt koulunkäynnistä osattomaksi.
Olga kävi yht'äkkiä vakavaksi ja katseli häntä silmissään ihmettelyä ja ihastusta.
— Muut teidän ammatissanne eivät tämmöisestä välitä, sai hän sanotuksi.
— Siksipä tällä alalla onkin niin paljon epäkelpoja ja heittiöitä, petoja, niinkuin te niitä eilen nimititte, naurahti Ali Martikainen. — Minun mielestäni se on suoranainen synti ja häpeä, minä tahtoisin kohota hieman korkeammalle, vaikka vaikeaksi se käy ihan yksinään ponnistellessa. Tämä matematiikka vielä menisi, siihen minulla on taipumusta, mutta vieraat kielet tekevät pahasti tenää.
— Mutta puhuttehan te venäjääkin aivan hyvin! huudahti Olga.
— No siitä vähitellen selviän, mutta minä tahtoisin oppia englantia ja se käy vaikeaksi, kun ei voi opettajaa mukana raahata.
— Mitäs te englannilla? ihmetteli Olga.
— No se on tällä alalla ammattikieli, ja sitäpaitsi aion joskus matkustaa sinne näkemään ja oppimaan semmoista, mitä ei täällä voi nähdä ja oppia.
Olga katseli häntä henkeään pidättäen.
— Teillä on suuria suunnitelmia! sai hän sanotuksi. — Te aiotte vielä pitkälle.
Mutta äkkiä hän kävi alakuloiseksi ja huoahti:
— En minäkään osaa kunnolla englantia, muuten olisin ruvennut teille opettajaksi. Ranskaa osaisin miten kuten ja saksaa myös, mutta niitä te ette tarvitse.
— Ettehän te muutenkaan voisi tulla minun opettajakseni, nauroi AliMartikainen. — Lähden pian pois koko kaupungista.
Olga kalpeni.
— Joko te milloin lähdette? kysyi hän äänellä, josta kuulosti kuin häntä olisi vaivannut hengenahdistus.
— Pitäisi lähteä aivan näinä päivinä, kotoa ahdistavat, selitti Ali Martikainen. — On näet minulla maatila, ja siellä on nykyisin parhaat syyskiireet. Pitäisi olla töitä järjestämässä.
-— Mutta ettehän — ettehän te ole naimisissa? pääsi Olgalta. — Minä luulin —
— En minä naimisissa ole! nauroi Ali Martikainen. — Eräs sukulainen siellä sitä tilaa hoitelee. Itse käyn vain syksyisin siellä lepäilemässä. Minä rakastan maata ja siksi tulin sen ostaneeksi.
Olgalta pääsi helpotuksen huokaus, mutta hänen mieltänsä jäi yhä painamaan se tieto, että Ali Martikainen pian matkustaa pois. Hän koetti lohduttautua sillä, että viivyttäisi Ali Martikaisen matkaa niin kauan kuin mahdollista. Aina hän luuli siihen keinoja keksivänsä.
Alhaalla olivat itse isäntä ja hovimestari ovella, seuranaan pitkä rivi alempaa palveluskuntaa. He kaikki kumarsivat syvään ja kunnioittavasti Olgan ja Ali Martikaisen poistuessa. Näki hyvin, että tiedettiin Olgan olevan piirien tuttavan.
Sirkuksessa ei ollut aamupäivällä näytäntöjä. Ainoastaan eläinnäyttely oli avoinna, ja sitä katsomassa oli vain muutamia ihmisiä. Ei siinä paljon katseltavaa ollutkaan: muutamia takkuisia ja laihoja metsänelukoita häkeissään ja pari kohmettunutta käärmeen votkaletta.
Nalle esiintyi myös aamupäivät eläinnäyttelyssä, liikkuen siellä vapaana ja tehden temppujaan ihmisjoukossa sekä saaden palkkioksi runsaasti makeita paloja, joita se mielihyvällä pisti poskeensa lihoen ja pulskistuen päivä päivältä.
Nalle ihastui ikihyväksi, kun näki entisen isäntänsä ilmestyvän telttaan. Siinä paikassa se jätti temppunsa kesken ja hyökkäsi Ali Martikaista vastaan, alkoi hyppiä ja keikkua hänen edessään, nuoleskeli hänen käsiään ja murahteli mielihyvästä. Olga sai myös osansa Nallen suosiosta, kun oli avannut mukanaan tuomansa pussin, jossa oli herkkupaloja Nallelle tuomisiksi. Nalle tepasteli sievästi kahdella jalalla Olgan edessä, istui ja ojenteli hänelle etukäpäliään tervehdykseksi, nuuski hänen hameitaan ja raaviskeli niitä varovasti kynsillään, myristen hiljaa pehmeimmällä äänellään, kun Olga kutkutteli sen kovantauksia.
Sirkustirehtööri tuli itse omassa korkeassa persoonassaan tervehtimään Ali Martikaista ja hänen kaunista seuralaistaan. Ali Martikainen tiedusteli, kuinka Nalle kehittyi uudella alallaan. Tirehtöörin naama säteili, ja syvään kumarrellen hän kehui Nallea viisaimmaksi ja nokkelimmaksi karhuksi, mikä hänen käsiinsä konsanaan oli sattunut.
— Se johtuu siitä, että Nallella oli pienenä niin hyvä opettaja, pistiOlga.
— Tietysti se johtuu siitä, mistäs muusta! huudahti tirehtööri syvällä vakaumuksella. — Herra olisi ensiluokkainen, kerrassaan ensiluokkainen eläinten kesyttäjä.
— Osaan minä ihmisiäkin kesyttää, nauroi Ali Martikainen.
Olga vilkaisi hänen silmiinsä vilauttaen hampaitaan. Ali Martikainen hieman punehtui.
Kun he olivat poislähdössä, ilmestyivät telttaan Baroninin tyttäret rientäen suoraa päätä Olgaa ja Ali Martikaista tervehtimään. Sofia puristi Ali Martikaisen kättä vallaton hymy huulillaan ja vahingoniloisesti silmää iskien. Hän näytti tahtovan sanoa: enkös arvannut oikein; jo menet Olgan luo käskemättä ja kehottamatta!
Molempia kutsuivat tytöt kiihkeästi vierailulle aivan ensi tilassa.
— Te, Olga Nikolajevna, olette meidät jo tykkänään unohtanut, nuhteliSofia.
— Kyllä minä teidät muistissa pidän, ensi sijalla olette siellä, nauroi Olga hyvästellessään. Teltan ulkopuolelle tultua hän sanoi Ali Martikaiselle:
— Herttaisia tyttöjä, parhaat koko kaupungissa. Ja vanhemmat ovat yhtä hyviä. Tietysti olette käynyt heillä?
— Yhden kerran olin, ilmotti Ali Martikainen.
Eivät olleet he vielä pitkälle ehtineet, kun taas tuli tuttava. Käytävää pitkin purjehti heitä vastaan Rybinskaja, poliisipäällikön puoliso, pelottavan suuri ja kirjavin hetalein koristeltu hattu päässä ja koko otus pyntättynä viimeisen pietarilaisen muodin mukaan. Kuoppaisilta poskilta loisti vahva kerros ihomaalia, ja vaatteista levisi äitelä hajuveden tuoksu.
Olga nyökkäsi Rybinskajalle juuri sen verran, että parahiksi huomasi. Ali Martikainen kohotti hattuaan. Rybinskaja tervehti melkein ivallisen kohteliaasti, luoden ohimennessään Ali Martikaiseen pitkän, merkitsevän katseen.
— Tunnetteko hänet? kysyi Olga, kun Rybinskaja oli jo hyvän matkan päässä.
— Sen verran, että hattua pitää nostaa.
— Ovatko kutsuneet käymään?
— Ovat kyllä, mutta mitä tekemistä minulla siellä on, sanoi AliMartikainen halveksivasti.
— Parasta olisi mennä, lausui. Olga painokkaasti.
Mitä varten? ihmetteli Ali Martikainen.
No se on semmoinen juorukello, paras koko kaupungissa. Pitäisi nyhtäistä siltä ajoissa hampaat, ettei pääsisi puremaan.
Ali Martikainen nauroi Olgan sukkeluudelle ja sanoi, ettei hän välitä vähääkään Rybinskajan hampaista.
— Arvostelette liian kevyesti sitä naista, sanoi Olga vakavasti hymähtäen. — Se voi tehdä teille pahat tepposet, se ei valitse keinoja.
No jos te kehotatte, niin voinhan mennä, lupasi Ali Martikainen saaden Olgalta kiitollisen, lämpimän katseen palkakseen.
Olgan hevonen oli pitkästä seisomisesta ikävystynyt. Se teiskasi lähtöä tehtäessä niin vallattomasti, että hotellin pieni tallipoika ei ensinkään saanut sitä paikallaan pysymään. Kärryt olivat korkeat, keveät kaksipyöräiset, ja ne keikkuivat niin pahasti, että niihin nouseminen näytti suorastaan vaaranalaiselta. Tahallaankin Olga teeskenteli pelkoa, ja niin otti Ali Martikainen hänet lopulta syliinsä ja nosti kevyesti kärryihin.
Olga nauroi helakkaa hopeanauruaan ja piteli toisella kädellään Ali Martikaisen kaulasta. Hän hellitti vasta sitten, kun Ali Martikainen oli asettanut hänet mukavasti istuimelle ja kiinnittänyt nahkaset hänen polviensa suojaksi.
Hyvästellessään Olga piteli kauan hänen kättään kädessään ja viivytteli tahallaan lähtöä.
— Minulla on teille suuri uutinen kerrottavana, ja se koskee päällepäätteeksi suorastaan teitä.
Hän katseli Ali Martikaista salaperäisen näköisenä, silmät rakosellaan.
— Minuako? ihmetteli Ali Martikainen.
— Niin, juuri teitä!
— No kertokaapas, pyyteli Ali Martikainen.
— En kerro nyt, sanoi Olga. — Huomenna iltapäivällä, jos tulette meille, sitten kerron.
Ali Martikaisen sydän sykähti riemusta. Hän oli huudahtamaisillaan: miksi ei jo tänään! mutta malttoi mielensä ja lupasi tulla huomenna.
— Hyvän uutisen kuulettekin, ihan kiitätte minua, ilveili Olga.
— En osaa aavistaa, mikä uutinen se voi olla.
— Koettakaapas arvata, kiusoitteli Olga.
— Huono minä olen arvaamaan, parasta jättää huomiseen.
— No sitten saatte kuulla, näkemiin!
Hän otti ohjakset Ali Martikaisen kädestä. Hevonen porhalsi juoksuun, Olga heitti vielä viimeisen pitkän, kutsuvan silmäyksen taakseen ja katosi portista.
Huumautuneena jäi Ali Martikainen ihmettelemään, mikä uutinen Olgalla saattoi olla hänelle. Lopuksi hän tuli siihen johtopäätökseen, että koko uutinen oli Olgan keksimää pilaa! Olga kaipasi häntä, odotti häntä! Se täytti kuohuvalla riemulla Ali Martikaisen mielen. Hän saisi taas istua Olgan rinnalla, katsella hänen silmiinsä, kuunnella hänen helisevää nauruaan ja juopua hänen olentonsa hekumasta. Hänen verensä kuohuivat vielä Olgan sytyttävästä kosketuksesta, hän tunsi vielä vaatteissaan Olgan jättämän tuoksun. Huoneessaankin hän tunsi sen vielä Olgan käynnin jäleltä. Hän veti sitä ahnaasti sieraimiinsa ja heittäytyi sohvalle, alkaen siinä silmät ummessa haaveilla Olgasta. Hän muisti hänen kasvojensa jokaisen eleen, hänen silmiensä tuhannet tunnevivahdukset. Hän saattoi muistutella niitä miten kauan hyvänsä, ja aina löytyi uutta ja uutta, loppumattomiin.
Ei haluttanut häntä tänään työnteko, tuntui suorastaan synniltä sen ajatteleminenkin. Hänellä oli parempaa ajattelemista.
Välistä kyllä häilähti mielessä ajatus: hän takertuu tällä tavoin auttamattomasti Olgan seitteihin, ja ehkä Olga halajaa vain hetkisen leikitellä hänen kanssaan. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo karkotti nuo järkeilyt mielestään, Olgan kuva auttoi häntä siinä. Se näyttäytyi epäröinnin vilahtaessa kahta kutsuvampana, kahta viettelevämpänä. Se kuiski hänelle: etkö kuule Porokosken kohua korvissasi! Se kutsuu elämään, rajattomaan, salaperäiseen, suureen! Kuuntele kutsua ja tule, minä odotan!
Niin, hän kuuli tuon kutsun ja hän totteli sitä. Silmät ummessa hän tahtoi mennä, tulkoon mitä hyvänsä! Hän oli vahva — hän oikoi käsivarsiaan. Niillä hän uskalsi käydä taisteluun, jos taistelu tulisi. Ei hän pelännyt mitään, varokoot asettamasta esteitä sille tielle, joka veti Olgan luo!
Koko iltapäivän hän loikoili hievahtamatta. Hän melkein suutahti, kun vahtimestari tuli häntä hämärissä häiritsemään, ilmottaen syvään kumartaen päivällisen jo aikoja odottaneen. Hänen teki mieli sanoa, että sai odottaa hänen puolestaan tuomiopäivään asti.
Nousi hän sentään lopuksi ja käveli hajamielisenä ruokasaliin. Hyvään aikaan ei hän ensinkään huomannut, miten koko palveluskunnan käytös häntä kohtaan oli muuttunut.
Tähän asti ne olivat häntä arastelleet ja kartelleet, nähtävästi uskoen lujasti, että hän oli vaarallinen velho. No, saivat uskoa hänen puolestaan, ei hän aikonut heitä käännyttämään ruveta.
Mutta näyttävätpä nyt tulleen toiseen uskoon. Hänelle kumarreltiin syvään ja kunnioittaen joka taholta. Ja kun hän istui syömään, seisoi vahtimestari koko ajan hänen takanaan nöyrässä asennossa, jalat vireessä allaan, valmiina syöksähtämään esille pienimmän vihjauksen saatuaan.
Päivällisen lopulla tuli itse hovimestari puhelemaan: kumarsi kynnyksellä ensi kerran ja jatkoi kumartelua keskustelun aikana, niin että Ali Martikaista alkoi myhäilyttää ja hän huomasi, mistä päin tuuli puhalsi. Hän ajatteli:
-— Onpas minullakin uutinen Olgalle kerrottavaksi ja hyvä uutinen.Pidetään jo melkein piireihin kuuluvana!
Olga odotti puistossa kukkaslavojen luona.
Hän rakasti intohimoisesti kukkiaan, hän vaali ja helli niitä aina itse, sallimatta kenenkään toisen kajota niihin.
Oli lämmin syysilta, ja kukista levisi voimakas tuoksu. Olga kyyristyi niiden ääreen, nyhti hellävaroen pois varsista kellastuneita alalehtiä, hyväili kukkasia ja veti niiden lemua sieraimiinsa.
Hän tunsi olonsa kuvaamattoman onnekkaaksi, hänen povessaan läikehti kuohuva odotuksen, riemu. Hänestä tuntui, ettei nyt mitenkään voinut olla syksy ja kukkien lähenevä kuolinaika. Hän kuuli selvästi lähenevän suuren kevään kohinan, se sytytti hänen suoniinsa palon, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.
— Se on elämä! kuiski hän kukkasilleen. — Kuuletteko! Se tekee tuloaan. Minäkin saan kerran elää, olen odottanut niin kauan, kärsinyt ja palavasti kaivannut. Luulin jo kuihtuvani ja kuolevani, mutta kohtalo oli minulle hyvä.
Hänen silmänsä kyyneltyivät. Niihin kyyneliin sekottui muistoja pitkien raskaiden vuosien kärsimyksistä, mutta enemmän niihin sekottui vapisuttavaa onnea ja aavistusta.
Hän säpsähti ja hänen sydämensä alkoi rajusti lyödä. Hänen herkkä korvansa kuuli kaukaa maantieltä läheneviä askelia, pitkiä, tasaisia, voimakkaita askelia. Hän hypähti seisoalleen ja aikoi lähteä juoksemaan tulijaa vastaan.
Mutta sitten hän hillitsi itsensä ja jäi odottamaan siihen kukkiensa luo. Hän oli kiihtynyt, hän tunsi vapisevansa, ja hänen poskensa olivat aivan kalpeat. Hän koetti rauhottua.
Ali Martikaisen komea vartalo ilmestyi portista. Hänellä oli yllään hieno englantilainen urheilupuku ja tiukat nahkasäärystimet. Hän läheni nopeasti notkeana ja voimakkaana. Jo hyvän matkan päästä hän huomasi Olgan ja kohotti hattuansa tervehdykseksi.
— Annoitte odottaa itseänne, minun pitäisi teitä oikein nuhdella, sanoiOlga lempeästi puristaessaan hänen kättänsä.
— Ukko Baronin viivytti, puolustausi Ali Martikainen. — Satuin menemään sinne konttoriin enkä millään tahtonut päästä eroon. Lopulta suorastaan karkasin ja riensin sitten juoksujalkaa. Näettehän, että olen ihan hengästynyt.
Olga kuuli tosiaan hänen hiukan huohottavan ja puna oli kohonnut hänen poskilleen kiireisestä kävelemisestä.
Pitänee sitten jättää nuhtelematta, hymyili hän. — Jos muuten olisitte viivytellyt, olisin pitänyt teille hyvän saarnan. Jo valmistelin sitä hiukan siltä varalta.
Sen saarnan olisin kuullut mielelläni, nauroi Ali Martikainen. — Te osaatte hyvin saarnata ja teillä on niin kaunis äänenlahja.
He joutuivat eteiseen. Siellä oli jo hieman hämärä, eikä kuulunut ainutta risahdusta koko talosta. Ali Martikainen alkoi jo oudoksua, missä itse Loginov viipyi. Hän oli odottanut ensimäisenä hänen kiusallista hymyään ja valmistautunut koko tulomatkan, että voisi menestyksellä suoriutua Loginovin läsnäolosta, jonka hän tunsi Olgan seurassa käyvän itselleen sietämättömän piinalliseksi.
Olga huomasi Ali Martikaisen oudoksuvan katseen. Koettaen teeskennellä äänensä aivan huolettomaksi hän lausui:
— Saatte suoda anteeksi, jos otan teidät yksin vastaan. Mieheni ei ole kotona, matkusti tänä aamuna Pietariin virallisesta kutsusta.
Olgan sanat sattuivat Ali Martikaiseen kuin huumaava vasaman isku. Hän tunsi rajun riemunhulvahduksen lyövän olentonsa läpi, hän oli vähällä huudahtaa, ja hänen kätensä alkoivat vapista, niin että hän vaivoin sai käsivarrellaan kantamansa päällystakin naulakolle.
Olga oli salavihkaa tarkannut sanojensa vaikutusta. Hän oli askartelevinaan ulko-oven sulkemisessa ja puheli sitä tehdessään:
— Tiedättekös, ne teidän urakoitsijanne alkavat vähitellen kotiutua.Täällä oli jo tänään aamupäivällä yksi, Shirnikov nimeltään. Tunnetteko?
Hän vilkaisi taakseen Ali Martikaiseen ja hymyili iloisesti.
Ali Martikainen sai vaivoin sanotuksi, ettei hän tuntenut sennimistä miestä.
— Ettekö! huudahti Olga, jättäen oven lopulta rauhaan. — Suuri vahinko, hän on niitä kaikkein kuuluisimpia.
Hän alkoi vallattomasti kuvailla Shirnikovin ulkomuotoa:
— Niska kuin härällä, hyvin syötetyllä viisivuotiaalla vihaisella sonnilla, ja kourat kuin karhulla, ei niinkuin Nallella — Nalle on sivistynyt häneen verraten — vaan niinkuin semmoisella ikänsä salolla eläneellä vanhalla uroskontiolla. Arvatkaas mitä minä sille tein?
Ali Martikainen alkoi päästä tasapainoon. Olgan vallaton lörpöttely tarttui häneen, hän jo naurahti ja sanoi:
— Varmaan otitte hänet vastaan niinkuin minutkin.
Olga näytti hampaitaan ja heristi sormellaan.
Enpäs ottanut, pellolle minä sen ajoin. Lähetin Petrin, meidän vahvan isäntärengin sanomaan, ettei Loginov ollut kotona ja että minä makasin vuoteessa heikkona sairaana, melkein hourailevana.
— No uskoikos? nauroi Ali Martikainen.
— Pakko sen oli uskoa. Petri seisoi koko ajan näinikään tässä ovella — Olga asettui uhkaavaan asentoon — valmiina tarraamaan sen pukarin kaulukseen. Ei siinä auttanut muu kuin peräytyminen. Itse tirkistelin ikkunaverhojen takaa, kun se meni ja puhisi mennessään.
Olga näytti, miten Shirnikov oli puhissut, saaden Ali Martikaisen niin hilpeälle tuulelle, että hän oli vähällä temmata Olgaa vyötäisistä ja ruveta tanssimaan hänen kanssaan.
— Mutta käydäänhän lopulta sisälle! huudahti Olga lopettaen ilveilynsä.
Ali Martikainen yritti samasta ovesta kuin eilenkin, mutta Olga selitti, ettei hän viihtynyt niissä huoneissa yksin ollessaan. Niissä tuntui liian väljältä ja autiolta.
— Saatte tällä kertaa tyytyä kokonaan, aivan kokonaan ja tinkimättä minun oloihini! pakisi hän mielistellen ja avasi vastapäisen oven.
He joutuivat puolihämärään huoneeseen, josta lemahti vastaan voimakas kukkasien tuoksu, sekottuen avoimista ikkunoista virtaavaan raikkaaseen ulkoilmaan. Ali Martikainen tunsi taas veren kohoavan poskilleen, mutta Olga oli koko ajan äänessä.
— Huh, kun täällä on jo pimeä! puheli hän. — Ihan kompastutte ja satutatte jalkanne johonkin näistä pyydyksistä.
Hän livahti Ali Martikaisen ohitse ja alkoi kurkotella katosta riippuvan lampun lasia, pyytäen Ali Martikaista avukseen.
Ali Martikainen tointui sen verran, että sai raapaistuksi tulen, sytytti sillä sydämen palamaan sekä otti sitten Olgan kädestä lasin ja asetti sen varovasti paikalleen. Hänen kätensä vapisivat, niin että Olga sen aivan hyvin huomasi. Pää kallellaan ja iloisesti myhäillen tarkkasi Olga lampun syttymistä seisoen aivan kiinni hänessä.
— Minä teen aina nämä askareet itse, selitti hän. — Tuntuu niin hauskalta tulla hämärään huoneeseen, jota ei kukaan ole kosketellut ja sotkenut.
Hän ryhtyi sulkemaan ikkunoita ja vetämään kaihtimia niiden eteen. Kun hän oli saanut sen tehdyksi, käännähti hän Ali Martikaiseen ja kysyi äänessään riemukas sointu:
— No miltä näyttää?
— Kaunista täällä on! sanoi Ali Martikainen ihastuksesta värähtävällä äänellä, melkein hartaasti.
Huone olikin ihastuttavan kaunis: vallitseva väri pehmeätä punavivahteista, huonekalut, seinäverhot ja kaikki tyyni sekä katosta riippuvassa lampussa varjostin, joka teki sen valon suurimmassa osassa huonetta vielä pehmeämmäksi, silmiä hyväileväksi, jättäen vain keskilattian kirkkaasti valaistuksi.
Olga lähestyi hymyillen Ali Martikaista ja selitti, että tämä oli hänen vierashuoneensa, johon ei kuitenkaan kaikilla ollut pääsyä.
— Paremmille tämä on, muut saavat tyytyä niihin yhteisiin, ja sinne saamme mekin mennä sitten teetä juomaan.
Hän istutti Ali Martikaisen sohvalle ja tarjosi hänelle veikistellen savukkeita, mutta Ali Martikainen kieltäytyi polttamasta, siirtäen myhäillen savukelaatikon syrjään.
— Minusta on synti ruveta täällä sauhuttamaan, sanoi hän. — Se turmelee koko huoneen ja autuus on tipotiessään.
— Mikä autuus? kysyi Olga katsellen häntä hyväillen, huulet raollaan.
— Se autuus, joka asuu teidän olentonne lähettyvillä, selitti Ali Martikainen katsoen häntä suoraan silmiin. — Tunnen olevani täällä teidän luonanne kuin pyhätössä, jonka aarteisiin melkein pelkään käsin koskea.
Olga päästi helakan naurun ja istahti vallattomasti hänen viereensä alkaen tiedustella, millä tavoin Ali Martikainen eilisestä lähtien oli aikansa kuluttanut.
— Eilen laiskottelin koko päivän, tunnusti Ali Martikainen. — Loikoilin sohvalla ja muistelin teitä, ei maittanut työnteko.
— Jo nyt taidatte panna liikoja, hymyili Olga, katsellen ihastuksella sivultapäin hänen kaulaansa ja voimakasta, säännöllisesti kaartuvaa leukaansa.
— En pane liikoja. En olisi tullut menneeksi päivällisellekään, jollei olisi niin kohteliaasti pyydetty.
Ali Martikainen kertoi naureskellen, miten hotellin väki Olgan käynnin jälkeen oli tullut hänelle kohteliaaksi.
— Alkavat huomata minun lähentelevän piirejä. Kohta käyvät kerjäämään minulta armon- ja suosionosotuksia!
Olga nauroi, niin että vedet silmistä kihosivat.
Mutta Ali Martikainen muistutti häntä siitä eilisestä lupauksesta. Hän alkoi vähitellen tuntea kotiutuvansa Olgan seuraan.
— Taisi olla koko uutinen narripeliä, epäili hän.
— Puijasitte minua, niinkuin kaikki muutkin täällä teidän kaupungissa pyrkivät puijaamaan.
— Kadutteko tuloanne, jos olisin teitä puijannut? kysyi Olga katsellen hänen silmiinsä viettelevästi.
— En kadu, saatte puijata useamminkin samalla tavoin, kunhan ei vainPetri tule vastaanottamaan.
Olga nauroi ja huitaisi häntä vallattomasti kädellään. Sitten hän nousi ja meni peilikaapilleen, kaivoi sieltä esiin lakatun kirjeen ja läheni se kädessään ylen tärkeän näköisenä.
— Te epäilette puijausta, mutta tästä saatte nähdä, puijasinko minä. Eikös näytä juhlalliselta jo päällepäin. — Hän näytteli lakkasinettejä, pidellen kirjettä härnäten aivan Ali Martikaisen nenän edessä.
— Mitä ihmettä siinä kirjeessä voisi minulle olla? epäili AliMartikainen. — Näyttäkääs!
Hän tarttui Olgan ranteeseen.
Olga alkoi tempoa kättään irti, ja niin he jamasivat pitkän aikaa, kunnes Ali Martikainen sai hyvän otteen ja painoi Olgan viereensä sohvalle, pidellen häntä toisella kädellään vyötäisiltä ja toisella siitä kädestä, jossa kirje oli.
Olga oli aivan hengästynyt; hieno puna oli lehahtanut kasvoille ja muutamia kiharoita valahtanut poskelle. Ali Martikainen tunsi hänen notkean ruumiinsa jokaisen liikahduksen valavan sytyttävää tulta suoniinsa. Hänen verensä alkoi kuohua, ja hän hengitti huumautuneena Olgan olennosta virtaavaa hekumaa.
— Päästäkäähän, ihan tukehdun! pyyteli Olga, luoden kuitenkin häneen samalla katseen, joka ilmaisi hänen mielellään alistuvan kohtaloonsa.
Ali Martikainen hellitti hiukan kättään Olgan vyötäisiltä ja päästi irti sen käden, jossa kirje oli. Olgan ranne punotti vahvasti hänen puristuksensa jäleltä. Hän alkoi hämillään pyydellä anteeksi, että oli liian kovasti puristanut.
— No parantakaa se! komensi Olga ojentaen viettelevästä hymyillen hänelle ranteensa. Ali Martikainen painoi siihen pitkän suudelman. Olga puheli katsellen häntä hyväilevästi:
— Ette te kovasti puserra, ei se koske. Te pitelette pehmeästi — lujasti, mutta pehmeästi. Teillä on ihmeelliset kädet, niin voimakkaat ja niin pehmeät.
Hän otti Ali Martikaisen käden ja tarkasteli sitä hyväillen, tuntijan ilme kasvoillaan. Käsi oli hieman päivettynyt, mutta muuten hienorakenteinen ja kaunis, sormet pitkät, hoikat ja voimakkaat.
— Teillä on ylimyksen kädet! puheli Olga ihastusta äänessään ja silmissään. — Ja teidän koko olennossanne on paljon ylimystä, synnynnäistä ja selittämätöntä. En tiedä, mutta monasti tuntuu, kuin pitäisi teidän edessänne aivan laskeutua polvilleen, osottaa kunnioitusta ja alistumista.
— Ylimys minä olenkin, nauroi Ali Martikainen. — Semmoinen tukkilaisylimys. Minua kunnioitetaan tukkijoella. Ensin ehkä muutamat vihaavat, mutta lopuksi kaikki kunnioittavat, tiedän sen. Minun lakiani totellaan, vaikka se on ankara.
— Minkälainen se laki on? kysyi Olga uteliaana.
— Se laki on lyhyt, selitti Ali Martikainen, äänessä vakava sointu. —Se on: työtä, paljon työtä, ei koskaan epäröimistä eikä peräytymistä!
— Se on kaunis ja suuri laki! sanoi Olga lämmöllä, melkein kuiskaten. — Ja te noudatatte sitä itse, siksi sitä toisetkin noudattavat ja siksi teitä kunnioitetaan. Kaikki oikeat, synnynnäiset ylimykset tekevät niin, mutta sellaisia on maailmassa vähän, hyvin vähän.
Hän katseli mietiskellen eteensä, sitten hänen kasvoilleen tuli masentunut ilme. Hän sanoi alakuloisesti:
— Minä en milloinkaan ole tehnyt työtä, en mitään työtä. Aina vain samaa kuolettavaa tyhjänpäiväisyyttä. Se masentaa lopulta.
Hän huokasi raskaasti, ja Ali Martikainen huomasi hänen silmiensä pyrkivän kyyneltymään.
Kääntääkseen Olgan ajatukset toisaanne hän muistutti taasen kirjeestä, jota Olga yhä piteli hajamielisenä kädessään.
Olga vilkastui paikalla ja nojaten viehkeästi Ali Martikaisen käsivarteen alkoi aukoa salaperäisen näköisenä ja hätäilemättä kuoresta esille vetämäänsä paperia, silloin tällöin häneen ripsiensä lomitse vilkaisten.
— Luenko minä tämän oikein alkukielellä vai uskotteko kertomalla? kysyi hän ilvehtien.
— Uskon minä rehellistä kertojaa, hymyili Ali Martikainen.
— Tämä on siltä lääkäriltä, joka teidän apunanne muokkasi minut henkiin siellä Porokoskella, selitti Olga. — Lähettää terveisiä teille.
— Kas vain, vai oikein terveiset.
— On tässä vielä muutakin ja tärkeämpää, jatkoi Olga. — Kehuu hommanneensa teille palkinnon, saatte pian sen vastaanottaa.
— Minkä palkinnon ja mistä? kysyi Ali Martikainen ihmetellen.
— Joko taas olette unohtanut mistä? — Olga uhkasi häntä sormellaan. — Tietysti ihmishengen pelastamisesta! Saatte siinä osottamastanne sankaruudesta keisarillisen pelastusseuran mitalin.
Ali Martikainen oli vähällä päästää vihellyksen, mutta sitten kohosi harmin puna hänen kasvoilleen. Hän ei hyvään aikaan virkkanut mitään. Olga katseli häntä tarkkaavaisesti, kysyi sitten:
— No mitä sanotte? Ette edes ihastu.
— Ihastua mokomasta, sanoi Ali Martikainen väkinäisesti naurahtaen. — Palkkio — mitali teidän hengestänne. Puuttui vain, että olisivat suorastaan ruplia lähettäneet.
— Minä tiesin edeltäpäin teidän ajattelevan näin, lausui Olga hiljaa. — Aioin jo harmissani lähettää sille hassuttelijalle kirjeen, mutta päätin sitten kysyä ensin teidän mieltänne.
— Saatte lähettää ja sanoa, että varokoon sitä mitaliaan lähettämästä. Ripustakoon sen omaan kaulaansa, siellä piireissähän semmoisia tarvitaan ja tavotellaan.
Hän katsahti hieman hämillään Olgaan ja lisäsi:
— Suokaa anteeksi, jos sanoin näin suoraan. En tahtonut teitä loukata, mutta väkisin pääsi kieleltäni.
— Joutavia anteeksipyytelette, sanoi Olga. — Kyllä tunnen ne piirit, mitalien ja tähtien perästä ne vain juoksemaan lähtevät. Ja kovasti silloin juoksevatkin, tallaavat ja sysivät toisiaan tieltä, juonittelevat ja panettelevat, niinkuin henki kyseessä olisi.
Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten väkinäisesti naurahtaen:
— Ja minä olen juossut samassa joukossa, olen hommannut kaksi tähteä miehelleni. Tahdotteko nähdä?
Odottamatta Ali Martikaisen vastausta hän nousi ja kaiveli taasen kaappinsa laatikkoja sekä veti sieltä esiin kaksi ritarimerkkiä nauhoineen. Hän näytteli niitä käsissään Ali Martikaiselle.
— Loginovin teki näitä mieli, piti hommata. Tämä toinen onkin harvinainen, korkea Vladimirin tähti. Se oli aika lujassa, maksoi monta kumarrusta. Ihan selkää alkoi lopulta pakottaa!
Ali Martikainen naurahti:
— Olettepas tekin puuhassa ollut!
— Olen ollut, nauroi Olga. Hänen äänensä kuulosti soinnuttomalta, kun hän jatkoi:
— Tässä onkin minun elämäntyöni, ei ole siitä muuta näkyvää jälkeä. Enkä edes näitä ole saanut itselleni, mutta sittenkin minua kadehditaan ja pidetään onnen suosikkina.
Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet, hän viskasi korut takaisin laatikkoon ja paiskasi sen kiinni.
Mutta äkkiä hän vaihtoi väriä, veri kohosi hänen poskilleen, hänen silmänsä välähtivät omituisen rajusti, ja hän puhui kiihtyneellä äänellä:
— Olen minä sentään saanut jotain itsellenikin ja saatte nekin nähdä!
Hän penkoi kiihtyneenä kaapin päällä olevaa maljakkoa ja otti siitä esille komean helminauhan sekä tukun säkenöiviä jalokivikoristeita.
Hän pujotti helmet kaulaansa ja molempiin kalvosiinsa hän kiinnitti rannerenkaat, jotka aivan välkkyivät timantteja.
— Näettekös! huudahti hän ja helakka puna levisi hänen kasvoilleen. —Tulkaapas oikein läheltä katsomaan, miltä minä näytän.
Ali Martikainen nousi. Olga näytteli hänelle käsiään, pidellen niitä vasten tulta hänen edessään.
— Ja vielä lisääkin minulla on! huudahti hän rajusti ja tempasi maljakosta kaksi upeata tukkakoristetta, kiinnittäen ne vapisevin käsin paikalleen.
— Arvostelkaapa nyt! Nämä ovat kaikki parasta lajia, puhtaita ja väärentämättömiä, ei mitään jäljittelyjä!
Hänen rintansa huohotti kiihkeästi ja hänen silmänsä liekehtivät.
Ali Martikainen katseli häntä ymmällä, mutta samalla ihaillen hänen häikäisevää kauneuttaan, jota loistavat koristeet vielä lisäsivät. Jossakin hänen sielunsa sopukassa liikahti ajatus: viettelijä!
— Eivätkö ne ole kauniit vai mitä sanotte? läähätti Olga katkonaisella äänellä.
— Kauniit ne ovat — teidän kantaminanne. Teille ne sopivat, sillä te olette itse kaunis!
Olga katseli häntä läpitunkevasti.
— Puhutteko totta? Sanotteko mitä ajattelette? Ei, te ajattelette toista! Sanokaa suoraan, miltä minä näytän!
— Te näytätte häikäisevän kauniilta! sanoi Ali Martikainen lämpimästi, yhä enemmän ihmetellen Olgan kiihtymystä. — Kenelle hyvänsä eivät tuommoiset koristeet sovi, mutta teille ne sopivat. Te olette kuin luotu niitä kantamaan.
— Niinkö arvelette? sanoi Olga käheällä äänellä, melkein kuiskaten. — Niin arvelin minäkin alussa, luulin olevani luotu näitä kantamaan. Ihailin näitä intohimoisesti, mielettömästi. Kerskailin näistä ja nautin, kun näin kilpailijattarieni kalpenevan kateudesta, nautin sanomattomasti. Mutta nyt ajattelen toista, olen ajatellut jo hyvän aikaa. Nämä ovat puhdasta, väärentämätöntä tavaraa, mutta sittenkin näissä on yksi vika! Tiedättekö, mikä se on, tiedättekö?
Hän näytti olevan tukehtumaisillaan.
Ali Martikainen alkoi aavistaa, mutta tekeytyi hämmästyneeksi ja pudisti päätään.
— Jos nämä olisivat rakastamani miehen lahjottamia, läähätti Olga, niin kantaisin näitä ylpeänä. Mutta sellaista miestä ei minulla ole, ei ole ollut. Nämä ovat ihailijoilta, julkisilta ja salaisilta. Ovat koettaneet ostaa näillä suosiotani, julkeimmat ehkä muutakin. Siksi näitä häpeän näyttää ylläni; tuntuu kuin joku yhtenään osottaisi minua sormellaan ja ivailisi. Se tunne on kiduttava ja sitä täytyy kestää aina, joka hetki siellä kadehdituissa piireissä liikkuessaan. Tekisi monasti mieli riistää nämä yltään ja viskata ne niiden jalkoihin, jotka ovat ne lahjottaneet. Mutta se on mahdotonta, silloin olisin julkisesti häväisty, potkittu pois tyhjyyteen, jossa minulla ei ole miltään, ei ketään.
Viimeiset sanat hän huusi melkein itkuun purskahtamaisillaan. Hänen rintansa kohoili rajusta mielenliikutuksesta, hän ojensi vavisten käsiään Ali Martikaista kohti ja rukoili:
— Päästäkää, päästäkää ne pois, ne polttavat!
Ali Martikainen tunsi syvää sääliä ja osanottoa. Hän katseli hellästi Olgan silmiin, hänen teki mieli puhua, lohduttaa, viihdyttää, mutta hän ei sanoja löytänyt.
Hän otti Olgan vasemman käden ja ryhtyi siitä hyväillen, hellävaroen irrottamaan rannerengasta. Olga rauhottui vähitellen. Hänen rintansa kyllä edelleen aaltoili kiivaasti ja veri karkeloi hänen poskillaan, mutta hänen silmistään hävisi hätääntynyt, rukoileva katse. Ne näyttivät aivan kuin vetäytyvän häilähtävän verhon taakse, ja sieltä ne katselivat salaperäisinä, kutsuvina, pyörryttävinä. Ja Ali Martikainen tunsi hänen kätensä vapisevan.
Kun hän veti pois irrottamansa rannerenkaan Olgan kädestä, jäi sen paikalle kalvoseen punertava juova. Hän kumartui äkisti ja suuteli sitä pitkään, tulisesti.
Olga hyväili hänen tukkaansa toisella kädellään. Hän kohotti päänsä.Olgan silmissä oli yhä edelleen tuo salaperäinen, pyörryttävä katse.Silmäripset olivat vain painuneet vielä alemma, ja hänen huulensavavahtelivat.
— Päästäkää toinenkin! kuiskasi Olga.
Ali Martikainen totteli, mutta teki työnsä tällä kertaa vielä hitaammin, katsellen koko ajan hellittämättä Olgan silmiin. Hän ei enää niiden viettelevää katsetta pelännyt, hän etsi ja janosi sitä, hän antoi sen upota sielunsa pohjaan asti, sytyttää ja polttaa.
Äkkiä hän kysyi liikutuksesta vavahtelevalla äänellä, sanoja tapaillen:
— Olga, miten te — miten sinä olet joutunut naimisiin hänen — Loginovin kanssa?
Olga vavahti kuin olisi saanut ruoskan iskun. Hän painoi päänsä alas.
— Tahdotko sen tietää? kuiskasi hän käheällä tukahtuneella äänellä.
— Tahdon, minä tahdon, jollei sen kertominen ole sinulle liian tuskallista.
— Jos lieneekin, minä kerron sen sinulle, puhui Olga tuskin kuuluvasti, ja hänen hartiansa alkoivat vavahdella nyyhkytyksistä. — Se oli järjetöntä, niinkuin kaikki muukin on. Olin silloin melkein lapsi, en ymmärtänyt mitään, en edes vastaan panna. Olimme köyhiä, isäni oli pikkuinen metsävirkamies siellä lähellä koskia, ja meitä lapsia oli paljon. Tuli sitten päälliköksi hän, hyväsydäminen mies, niinkuin näet. Sääli meitä, auttoi, koulutti minut ja kaikki toiset sisarukset. Sitten alkoivat vanhemmat minua houkutella, puhuivat hyvästä asemasta, ylhäisistä tuttavuuksista. Itkin, mutta en muuta osannut. Lopuksi työnsivät minut väkisin, antoivat hänelle palkkioksi hyvyydestään.
Viimeiset sanat hän lausui melkein parahtaen ja jäi seisomaan pää painuksissa, hartiat hillittömistä nyyhkytyksistä vavahdellen. Hän seisoi siinä kuin uhrilammas, jonka jalat ovat sidotut, niin ettei se voi muuta kuin alistua.
Ali Martikaisen valtasi sanomaton sääli, ja tuska repi hänen sydäntään. Hän näki yhdellä kertaa kuin ilmestyksenä edessään seisovan naisen elämäntaivalluksen: hymy huulilla, parvenaan ihastuneita liehittelijöitä ympärillä, kadehtijoita ja panettelijoita takana, ja jaloissa raskaat kahleet, jotka syöpyvät, syöpyvät yhä syvemmälle lihaan, mutta joita ei kukaan huomaa, tai jos huomaa ken, ei ole niitä näkevinään.
Hän tunsi povessaan uinuvien voimien nousevan jyrkästi moista vääryyttä ja ilveilyä vastaan. Hän oli kerran riistänyt edessään olevan naisen kuoleman käsistä, tuskattoman ja nopean kuoleman käsistä. Hän oli valmis riistämään hänet toisen kerran elinikäisen kidutuksen käsistä ja katkomaan hänen kahleensa. Kohtalo näytti tahallaan lähettäneen tämän naisen hänen tielleen, häneltä turvaa saamaan. Hyvä! Hän oli valmis taistelemaan hänen puolestaan, hänen omistamisestaan, vaikka kaikki maailman vallat vastaan nousisivat. Hän tunsi Olgan tästä hetkestä lähtien kuuluvan hänelle ja hän aikoi hänet ottaa, hän ei hetkeäkään epäröinyt.
Hän silitti hellästi Olgan tukkaa ja laski sitten kätensä hänen kaulalleen ja puhui lämpimällä, tuskasta vavahtelevalla äänellä:
— Anna anteeksi, Olga. Loukkasin sinua, haavoitin sydäntäsi ja tuotin sinulle tuskaa. En olisi pyytänyt kertomaan, jos olisin tiennyt sen niin katkeraksi.
— Elä pyydä mitään anteeksi, sanoi Olga yhä hillittömästi nyyhkyttäen. — Et sinä sydäntäni haavoittanut, se on jo ennestään haavoitettu, ja sinä saat nähdä ja tietää sen. Ja sinä saat tietää kaiken muunkin. Sinä olet suora ja rehellinen, niin tahdon myös minä olla. En tahdo salata sinulta mitään, en mitään, en näyttää paremmalta kuin olen.
— Sinä olet hyvä! kuiskasi Ali Martikainen hellästi, intohimoisesti. — En tahdo enää mitään tietää. Et sinä ole itse syypää mihinkään, sinut on uhrattu.
— Olen minä syypää! nyyhki Olga. — Jos lienen itse kärsinyt, olen tuottanut myös kärsimyksiä toisille, olen haavottanut, ollut monasti kovasydäminen, säälimätön.
— Elä ajattele niitä sillä tavoin, puhui Ali Martikainen viihdyttävästi, mutta varmalla äänellä. — Sinut on vedetty virran mukana, suorastaan pakotettu. Onko kukaan säälinyt sinua, välittänyt kahleistasi ja tuskastasi? He ovat ne kyllä nähneet, mutta eivät ole olleet niistä tietääkseen. He ovat jaloissasi ryömineet ja kosketelleet kahleitasi, mutta kukaan ei ole niitä irrottaa tahtonut. Lempeäsi, hetkellistä hyväilyä he vain ovat sinulta kerjänneet, likaisen intohimonsa tyydytystä eikä mitään muuta. Jos olet silloin heitä säälimättä polkenut ja haavottanut, oma syynsä. Miksi tahtoivat sinua vielä enemmän kiduttaa kuin jo kärsit, miksi tunkeutuivat saastaisine himoineen tuskiesi tielle, mutta eivät kärsimystesi kalkkia jakaa tahtoneet. Vain elämäsi mehun he olisivat tahtoneet imeä kuiviin ja sitten jättää sinut tyhjään yksinäisyyteesi menehtymään ja nääntymään kahleittesi painosta.
Olga oli lakannut nyyhkimästä ja katseli häntä ihmetellen kyyneltyneillä silmillään.
— Sinä puhut ihmeellisesti, Ali! kuiskasi hän. — Sinä annat minulle anteeksi, sinä et pidä minua huonona, kevytmielisenä, kovasydämisenä naisena? Etkö?
Hänen silmänsä paloivat, hän näytti tahtovan, lukea Ali Martikaisen sielun syvimmän, salatuimman ajatuksen.
— En, Olga, minä en pidä sinua sellaisena. Sinä olet kaunein ja paras nainen, minkä milloinkaan olen tavannut! Sinä olet minun sukuani!
Ali Martikainen kiersi toisen kätensä hänen hartiainsa ympäri, toisella hän otti Olgan kaulasta helminauhan ja irrotti hänen tukkakoristeensa. Tätä tehdessään hän puhui hyväilevällä äänellä, mutta leimuavin silmin:
— Sinä et tarvitse näitä koruja, Olga! Sinä olet minusta kauniimpi ilman niitä! Ne muistuttavat sinulle vain tuskia ja kärsimyksiä, ja ne tahdomme unohtaa.
Hän heitti korut maljakkoon toisten joukkoon.
Olgan silmistä säteili ääretön riemu. Hän kietoi intohimoisesti käsivartensa Ali Martikaisen kaulaan, puristautui hurjasti hänen rintaansa vasten ja kuiski palavasti, rukoilevasti.
— Suutele minua, Ali! Suutele!
Ali Martikainen kohotti hänet syliinsä keveästi kuin höyhenen, painoi huulensa hänen polttaville huulilleen ja kantoi hänet sohvalle.
Hän tunsi uppoavansa Porokosken pyörteeseen, mutta hän ei mennyt yksin. Olga oli hänen sylissään, he puristautuivat yhä rajummin toisiansa vasten. He sukelsivat syvälle, syvälle. Ja äkkiä musta syvyys katosi heidän altaan. Kuin leveten aukesi ihmeellinen taivas: miljoonia säkenöiviä tähtiä, palavia, kutsuvia, hekumaan houkuttavia onnentulia. Ja kaukaa ylhäältä heidän päittensä päältä kantautui heidän korviinsa Porokosken kohina. Se soitteli ikuista, mahtavaa elämän laulua, joka ei kahleista eikä rajoista tiedä.