Jos ei hän kaikkea ymmärtänytkään, niin ymmärsi hän ainakin yhden asian: tämä kirje ei ollut musta.
Tämä oli Pohjolan kirkkaan kesäyön tuoksussa huokaistu kaipaus hänelle, Mirjamille, jota Orjo koko sydämestään kaipasi.Dolcha infano— suloinen lapsi,propra edzino— oma puoliso;fidela virino— uskollinen nainen! ne sanat ainakin nuori rouva ymmärsi.
Ja seuraavana päivänä hän käveltyään kukkaiskedolla kirjoitti Orjolle kirjeen.
Silmät vesikiehteessä Mirjam sommitteli kirjettänsä. Hän tunsi sydänalassaan niin väkevää vetovoimaa ja alistuvaisuutta miehensä edessä, että häntä itseäänkin ihmetytti niiden muutamain kirjeiden anteeksiantamus, jotka häntä hiljaisuudessa kiusasivat. Hänen rintansa huokui syvää, ikuista, pyhää antautumista sille miehelle, joka hänet oli omakseen valinnut. Hän rakasti, rakasti ja yhä vain rakasti. Ja nyt vasta kai hän oikein rakastikin!
* * * * *
Orjon vastaus.
29 p. kesäkuuta.
Vihdoinkin, Mirjam rakas, sain kirjeen Sinulta! Minä juoksin noustuani avopäin ja avojaloin koiran kanssa alas mäkeä, niin silloin tuli siskoni polkupyörällä ja antoi kirjeesi! Minä jäin tien viereen — koivun alle — mättäälle — sitä kirjettä lukemaan.
Oi Tyttöni, kuinka synkkä sydämeni lämpeni! Sinä, sinä minua lämmitit. Minä näin minun Tyttöni, minä tunsin minun Tyttöni ja ihastuin. Ja tiedätkö, mitä minä Tytöstäni nyt löysin — kenties ensikerran? Minä löysin Tytöstäni sitä, jota olin aina kaivannut — runouden tuoksua, jota en ennen hänen kirjeissään ollut tuntenut. Nyt se tuntui, ja minä ymmärsin että mietiskely ja erikoinen sielun ikävä oli pusertanut Tytöstäni hienoimman mehun — Orjon imettäväksi. Kuinka kauniisti ja välittömästi kirjoititkaan sinisestä kukasta, jonka sinulle lähetin; se oli samalla taiteellinen kuva Pojasta, joka oli astumaisillaan Lemmenkukan päälle, paljaalla jalallaan, mutta samalla säpsähti ja kumartui taittamaan sen omalle ikävöivälle Mirjamilleen. Ja se fantasia, kuinka sinä haluaisit lentää luokseni, istahtaa avoikkunaan, suudella suurta Poikaasi "pitkään" otsalle, langeta polvillesi päänpuoleen vuodetta ja rukoilla onnemme mahdollisuutta sekä sitten rientää umpisilmin ulos — lintusena — ah, se oli niin somaa ja se minua liikuttaa tänä kesäaamuna ja minua kaivelee ja peloittaa ettenhän vain muutamilla kirjeilläni ole repäissyt Tyttöni sydäntä rikki —? Ei, ei, pidä sinä vain kiinni omasta alkuperäisestä lemmestäsi — välittämättä minun riuhtomisistani — ja kyllä Jumala meille hyvää suo. En minä sinulle enää sellaisia kirjeitä kirjoita — mutta luulen sentään niilläkin olevan merkitystä, täytyy sitä ihmisen joskus niellä karvaitakin lääkkeitä tullaksensa tuntoihinsa ja sinä olet itse sanonut että tarvitset luonnostasi lujaakin pitelemistä taipuaksesi hyvään. On tämä ero-aika sinuakin kasvattanut, ole varma. Minusta se on sisimmässäni ja veressäni aivan hirveätä — tämä että vapaaehtoisesti suostuimme kidutukseen. Mutta minulle se ikäänkuin kuuluu luontoon koettaa kieltää itseltäni sitä, mikä tuntuisi suloisimmalta. Ota tämä huomioon, niin käsität, miksi saatan työntää luotani, vaikka joku ääni kuiskaa päinvastoin. Koeta aina minua oikein ymmärtää, sitäkin mustaa kirjettäni! Muista, Mirjam rakas, että kohtalo teki sinusta sellaisen miehen vaimon, jonka täytyy kokea enemmän kuin tusinamiesten elämäntovereiden. Sinä et ole minkään järkevän ja rauhallisen "konttoristin" etkä "ruununvoudin" rouva, vaan ihmeellinen sallimus teki sinusta sen naisen, jonka täytyy alati olla varuillaan, mitä milloinkin tarkoittaa se suuri Poika, jolla on sydän täynnä herkkiä tunteita ja pääparka kuohuksissa aatteista. Ja muista Mirjam että sinun osasi minun elämäntarinassani ei ole vähäinen ja mitä hyvää minä Mirjam Winteriltä saan, sen hyvän annan kaksinkerroin ihmiskunnalle.
Tämä on nyt kai viimeinen kirjeeni — suokoon Jumala että tapaamme toisemme "yhtymäkaupungissa." Jospa nyt vain olisit varovainen junassa, laivassa ja hevosessa. Ole kultani, muista mitä Poikasi on sanonut, joka sekunti. Toki minäkin itseni varon, joka tulen alas vaarallisia koskia tervalastin päällä. Jos hukkuisin, niin sinä minun muistoni siunaisit ja vaikka tuntuisi mahdottomalta elää eteenpäin yksin, niin ehkä Jumala antaisi sinulle siihen voimaa. Jos hukkuisin, niin nukkuessani sinun suloasi muistaisin — sinun syliisi olisin vaipuvinani kuoloon uinahtaessa! Tämä olkoon kullalleni lohdutukseksi annettu "aina varovaiselta mieheltään."
Pois siis turha pelko, luottakaamme järkeen ja sydämeen, joiden johdolla — jos niitä tottelemme — käy aina hyvin, meni miten meni. Kyllä Orjo vielä saa Tyttöänsä suudella ja kyllä Mirjam pian saa Poikansa povea omaa sydäntään vasten painaa, painaa… Me olemme mies ja vaimo, vaikka maailma nurin menköön. Ja tyytyköön kukin päivä suruunsa.
Olemme juuri lähdössä Ulpukkasaareen koukkuja kokemaan. En näet malta olla kotona, niin tulee sinua ikävä ja liike tuo hiukan unta öiksi. Toiset menivät koskille — me purjeissa laskemme, on kova tuuli. Jumalan haltuun nyt Tyttöni, lämmin Lapseni, kiharakaulaiseni, valkopulmuseni puhdas — suudelma sielusi soittelijalta
Orjolta.
* * * * *
Mirjam läksi matkalle yhtymäkaupunkia kohti muutamia päiviä ennen kuin mitä Orjo oli laskenut vaimonsa tarvitsevan lähteä. Mies, joka käytännöllisissä asioissa vaati elämäntoverinsa tottelemaan järkeä eikä mielitekoja, ei voinut käsittää Mirjamin menettelyä muuksi kuin itsepäisyydeksi ja antoi taas vähäpätöisen seikan vaikuttaa mielialoihinsa. Mutta Mirjam ehti lähteä ennenkuin sai Orjon viimeiset rivit. Vaistomaisesti hän ne tunsi ja lennätti kirjelipun eräästä maalaiskievarista.
Rakas mieheni! hän kirjoitti. — Koska posti menee ensi yönä tästä sivu sinne, lyhennän iltaani kirjoittamalla kullalleni. Sydän sykähtelee kiivaammin ajatellessa että pian toisemme kohtaamme. Kuta lyhemmäksi aika kuluu siksi kun tavataan, sitä pitemmiksi venyvät päivät. Ja monenlaiset huolet myös ahdistavat. Vaikka eihän tulevaisuutta surra, kun ei tiedä, elääkökään enää huomenna; mutta tuon tahtoo aina unohtaa.
Mukava paikka tämä kievari, kukkia joka pöydällä ja ruusupensas akkunan alla. Paha sumu vain soilta tunkeutuu… Olen niin väsynyt — viimekin yönä tuli vain kaksi tuntia nukutuksi. Koeta sinä nyt koota voimia ja nuku rauhallisesti yösi — minä otsaasi silittelen, oman kultani ihanaa otsaa.
Ole varovainen matkallasi sinäkin — koskissa ja maanteillä.
Sinua syleilen, sinua suutelen, sinua unissani uinailen — — Älä ole minulle katkera, vaan anna anteeksi tietyt ja tietämättömät rikokseni. Jumala siunaa Orjoani!
Sinua kaipaava vaimosiMirjam.
10.
Orjo ja Mirjam, kuukauden erillään olon jälkeen, elivät onnellisesti. Loppukesän nautittuaan luonnon vapaudesta miehen kotiseudulla he syksyllä siirtyivät pikkukaupunkiin ja joutuivat ennen pitkää suurten valtiollisten tapahtumain pyörteeseen. Ne heitä yhä lujemmin kiinnittivät toisiinsa, sillä niinkauvan kun ei ollut lasta, saattoi rouvakin olla mukana taisteluissa, kokouksissa ja juhlissa. Mutta saattoi sattua että Mirjam kieltäytyi lähtemästä johonkin juhlatilaisuuteen huolimatta siitä että Orjo häntä hartaasti pyysi.
— Millä perusteella saatat kieltäytyä? kysyy mies.
— Minulla ei ole sopivaa pukua! vastaa vaimo.
Mies suuttuu, synkistyy. Hän menee yksin juhlatilaisuuteen, mutta miettii koko ajan Mirjamin sanoja. Hän tuntee muka saaneensa vaimon, joka panee pääpainon elämän ulkonaisiin puitteisiin — hän, hengen mies, on muka osunut saamaan sellaisen vaimon! "Mirjam rakastaa enemmän leninkejä kuin miestään", päättelee nuori aviomies — ja leppyy vasta yön tullen, kun puoliso häntä hellästi syleilee.
Mutta — miehen sieluun on iskenyt johonkin arkaan paikkaan, hän huokaa salaa, näkee kuvissa tulevaisuutensa ja aavistelee…
Viikot vierivät.
Orjo, joka ei nuorra miessä ollessaan ollut kyhäytynyt ottamaan osaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, antautui nyt koko sielultaan kansalliseen ja valtiolliseen taisteluun. Hän tiesi itsekkin että se oli hänen naimisiin menonsa ansio, mutta ikäänkuin unohti kiittää kohtaloansa. Ollen intohimoinen luonteeltaan hän lyhyessä ajassa rasitti itseään enemmällä työllä kuin mitä vasta tervehtyneen miehen hermosto edellytti, ja huomatessaan elämän proosan sijasta sortuvansa sellaiseen ihanteelliseen toimintaan, mikä ei taannut hänen perheelleen leipätulevaisuutta, alkoi epäillä omaa asemaansa.
Ja häntä kauhistutti että oli houkutellut toisen olennon oman kohtalonsa kelkkaan!
Miten olikaan käyvä? Mirjamhan oli raskaana — viimeiset viikot olivat menossa.
Aviomies oli siinä määrin levoton että hänen täytyi repäistä itsensä irti ympäristöstään ja — ilman mitään tositarvista, ehkä pelkurimaisuudesta ja syytellen hermojaan — lähteä matkoille heittäen vaimonsa niiden naisystävien haltuun, joita hyvä jumala aina lähettää nuorten rouvien tueksi ja turvaksi hädän uhatessa ja jotka näissä erityisissä elämän vaiheissa pitävät miehiä jotenkin joutavina olentoina.
Äidiksi tuleva oli miehensä lähtiessä ollut hyvin hellä ja sydämellinen, mutta matkustava mies ei löytänyt rauhaa. Hän valvoskeli yöt läpeensä pää täynnä sotaa ja taistelua, sydän täynnä surua ja pahoja aavistuksia. Olemassaolon kysymys ahdisti häntä enemmän kuin mitä hänen mielestään kohtalon olisi ollut lupa lähettää koetukseksi miehelle, jota ei oma elämäntoveri siinä asiassa kyennyt auttamaan. Kummallakin oli nyt painajaisensa.
"Mitä on tulossa?" kyselee aviomies hengessään turhaan koettaen nostaa tulevaisuutensa esirippua. "Miten minun käy?" kyselee aviovaimo peläten ensimäistä synnytystään.
Hyvä Jumala, suojele häntä, vaimo-kultaani, ettei ainakaan hänen tarvitse minun tähteni kärsiä. Mirjam oli pyytänyt miestään nauttimaan vapaudestaan, mutta tämä vain hautoi heidän keskinäisiä asioitaan. Hän muisteli tämän ensimäisen avioliittovuotensa erilaisia kokemuksia ja, ikäänkuin punniten niitä kultavaa'alla, teki laskelmia.
Tietysti heidän välinsä olivat hyvät, mutta mies olisi tahtonut ettei kahden aviopuolison elämän taivaalla häälyisi ainoatakaan tummaa varjoa…
Yksi toivo hänellä oli nuoren avioliittonsa huolestuksessa: tuleva lapsi oli sitova heidät — Orjon ja Mirjamin — yhä lujemmin yhteen ja viimeisetkin harmaat hattarat olivat poistuvat täydellisen perheonnen tieltä.
* * * * *
Hiljaista täällä on, kirjoitti Orjo matkaltaan, voi kuinka luminen metsä vastakohtana kaupunkirähjälle on kaunis ja ilma puhdas; jumalankiitos että saan muutamiakaan päiviä hengittää hermostustani pois… Mutta omantunnon vaivoja minulla on että sinut jätin, joskohta lääkärien huostaan.
Miltä nyt tuntuu, Lapseni? Miltä elämä tuntuu? Miltä minä, Poika polo, tuntunen?
Kertoisin minä Mirjamilleni kaunista satua, jos osaisin. Pääskysen pojasta? Leivonlaulusta? Tunturisopulista?… On pikkuinen mökki järven rannalla. Kultainen mökki — kaukana, kaukana maailman riidoista. Kultaisessa mökissä asuu kultainen lintu ja linnulla on kultainen pesä. Siinä on kultamuna ja sitä kultalintu yötä päivää hautoo. Ja kultalintu ajattelee: tästä pitää tulla mökin auringonpaiste. Ja kaikki kultaemon surut se suistaa. Ja sitten kerran ne molemmat kultalinnut lentävät kauvas, kauvas tänne — jossa Mirjamin suuri Poika peuralla ajelee. Sen pituinen se, en osaa enempää.
Sinä mun — minä sun! Sinua minä syleilin, kevätkaihossa kerran sinuun sulauduin, ja sinä sulosi minulle annoit. Olihan se rakkautta se? Me joimme jumalien juomaa.
Oi nouskoon henkemme kaiho siitä yöstä kirkastettuna lapsemme sieluun, tulkoon hänestä elämänhalusta räiskyvä keiju, joka nauraa, nauraa helisevää naurua niin että se itkun kyyneleet ympäriltä helmisimpukoiksi loitsii. Voipiko Mirjamin ja Orjon lapsesta koskaan tulla naurusuu-keiju? Miksikäs ei. Niinhän kultalintu, niinhän?
Potkiikoseveitikka?
Saahan se potkia, mutta käske sen sievästi, pehmoisella töppösellä potkaista pikkumammaansa! Sano sille terveisiä että täällä nyt taattonsa petralla kultasarvisella kankaita hopeaisia kuljeskelee niin että tukkansa tuulessa häilyy. Tuleehan meidän prinssillemme kiharoita? Anna sille meidän parhaimman yhteiskatsomuksemme silmät, kirkkaat ja puhtaat, ja — kisko siitä pois häijyt hermot. Niin!
Kirjoita, kuinka kauvan vielä joudan olemaan poissa, kirjoittakaa tarkoin, jotta varmasti joudun. Ja nyt minä morsiantani suutelen ja painan hurjasti poveani vasten.
Sinä tunnet sen!
Ole hilpeä, niin minäkin olen hilpeä.
Pikainen tervehdys
Orjoltasi.
Rakas Orjo! lennätti Mirjam vastaan aavistamatta mitä hänelle oli tapahtuva kolmen päivän perästä. — Viivy sinä vaan, luulen ettet myöhästy, jos kotiinnut ensi viikolla. Ja sitten hän kirjoitti: Sängyt olemme muuttaneet ruokasaliin ja siistineet kaikki loukot. Kullankukkani! Kyllä se pikkuinen potkiskelee, tulee kai isäänsä.
Tulevaisuutta en ajattele, elän vain päivän kerrallaan, politiikan ja polemiikin olen unhoittanut, ne eivät kumpikaan kuulu luontooni.
Etkö, oma kultani, voisi näiksi loppupäiviksi unohtaa politiikkaa? Koeta siitä irtautua, älä puhu siitä, se olisi tarpeellinen lepo sinulle ja tekisi kiusautuneille hermoillesi kovin hyvää. Koeta siellä — täällä eivät kumminkaan anna sinulle rauhaa. Sydäntäni kirvelee ja vihloo aina kun muistan mitä koettelemuksia sinulla nykyisin on ollut ja kuinka vähän olen sinua voinut auttaa.
Kyllä meistä kaikista olisi hupaisempi, jos sinäkin olisit täällä, vaan koetamme olla epäitsekkäitä, kun tiedämme, kuinka koko sielusi ja ruumiisi kaipaavat virvoitusta. Muistan aina iltaisin kaipauksella, kuinka suloista minun oli maata kainalossasi, kuinka siinä unohdin kaikki harmit ja ikävyydet, tunsin aina vain olevani sinua lähellä, tunsin olevani mieheni, elämäni, kaikkeni lähellä, sinun lähelläsi, jota rakastan ja jota sieluni rakastaa — ilman sinua olisi eloni tyhjä, arvoton.
Tunnen sen niin selvästi, koko olennollani. Jospa sinä, kultaseni, minua niin rakastaisit!
Viivy, kultani, siellä niin kauvan kun toimiltasi voit.
Jumala sinua vaaroista varjelkoon. Annan sinulle sellaisen suudelman, jossa sielu ja ruumis yhtyvät.
Mirjam.
11.
Lapsi tuli.
Sydänkulta! Orjon ja Mirjamin kauneudenjanon ihmekukka! Pyhä piltti, pieni mailmanparantaja, uuden suvun uurtaja, esi-isiensä ja esi-äitiensä syntein anteeksiantamus… Ja miehestä, uneksijasta, tuli vakava isä, ja vaimosta, tytöstä, tuli äiti, jota sekä pyhästi kammotti että makeasti nauratti tämä oma muutoksensa.
Äsken vielä lapsia molemmat — nyt lapsen kasvattajia. Äsken vielä mielestään vapaita kuin perhoset lentääkseen kukasta kukkaan — nyt ikuisesti yhteensidottuja suloisella rakkauden solmulla, lapsella. Niin. Nyt he olivat yhteensolmittuja ja tunsivat sen molemmat.
Ja he tunsivat kumpikin sielussaan että nyt, mitä ikinä heidän välillään sattukoonkin, heidän on kuuluminen yhteen, heidän kahden — kolmannen vuoksi, joka on osa heistä kummastakin.
Vasta nyt he ymmärsivät elävässä kokemuksessa että lapsi on jumalallinen tasapainon osoittaja kahden toinen-toiselleen antautuneen ihmisen elämän vaakalautojen keskellä.
Elämän myrskyisellä merellä vaimo on ankkuri ja mies laiva, mutta ankkuriköyttä ovat vain lapset. Katkaiskaa köysi: ankkuri jää iäksi syvyyteen ja laiva harhaa karille.
Mutta silti eivät he vielä ymmärtäneet kaikkea.
— Ajattele, kuinka onnelliset me sentään olemme, Mirjam.
— Niin. Suutele minua.
— Ja kuinka kiitolliset saamme olla että meillä nyt on lapsi.
— Mutta minä tahtoisin Helsinkiin, Orjo.
— Kumpaa sinä enemmän rakastat: pikku Leijoako vai minua? kysyi mies.
— Minä kysyn sitä samaa sinulta, jos pitäisi valita Leijon jaMirjamin välillä…
— En kummastakaan luopuisi. Mutta sinä, minä pelkään, rakastut niinLeijoon että unhoitat minut.
— Kyllä sinä uskot itsekin että minä sinua kaipaan. Kuule Orjo, sinä et saa koskaan nukkua eri huoneessa.
— Ohoh.
— Et koskaan! Minua niin peloittaa. Ja on niin hirveän ikävä.
— Mutta onhan sinulla lapsi.
— Ei se ole sama.
— Mutta työn vuoksi.
— Kyllä minä järjestän.
— Niinhän minäkin haluaisin. Juuri minähän olen enin yksin…
— Annas kun suutelen sinua.
— Senkö tähden sinä minua suutelet että pääsisit Helsinkiin minun ainoita rahojani tuhlaamaan?
— Hyi kuinka sinä olet ilkeä, Orjo!
— Ja sinä pikku veitikka!
— Nyt minä laitan sinulle oikein makeat kahvit. Mutta lupaa ettet käännä selkääsi…
— Mutta juuri minun selkäni takanahan sinä sanot olevan niin turvallista.
— Niin se onkin. Vaan kun sinä — sillä lailla…
— Kylläpä tämä torttu tosiaan on hyvää.
He nauroivat molemmat ja nauttivat "herraa" ja "rouvaa", josta lumouksesta heidät pian kuitenkin irroitti omat velvollisuutensa: äitiä kutsui lapsen huuto ja isää leipätyö.
Näytti tosiaan että ne pienet hattarat tai ne äkilliset ukkospilvet, jotka heidän lapsettomana aviovuotenaan olivat heidän onnensa aurinkoa uhanneet, nyt olivat tyysten poistuneet.
Ei kukaan syrjäinen voinut muuta sanoa kuin että "herrasväki Korelius", sekä herra että rouva, "näyttivät onnellisilta." Ja vanhat, kuihtuneet rouvat loivat nuoreen, kukoistavaan Mirjamiin niin merkitseviä, ikäänkuin ihailevia ja samalla salakateellisia silmäyksiä. Minne ikinä nuori pari tuli vieraskäynnille, heidät otettiin erikoisen ystävällisesti vastaan. Ja kaupungin piikatytöt huokailivat: "Ei luulisi siitä rouvasta että on jo lapsen tehnyt — niin on vielä vihantaverinen kuin nuori tyttö."
"Ja kuinka kaunis lapsikin heillä on!" sanoivat ihmiset. "Imetettäneenkö äidin maidolla?" — "Ei kuulu äiti voivan." — "Sääli niin kaunista poikalasta, tulleeko eläjää?" — "Silloinhan siitä vasta tuleekin." Mutta vanhat pudistivat miettiväisinä päätään.
Niin kauvan kuin Mirjamilla oli joku omaisista auttamassa häntä pienen lapsen hoidossa, tunsi hän että. äitinä olo oli komeaa ja suloista ja kantoi päänsä ylpeästi pystyssä. Mutta heti kun hän kadotti apulaisensa ja lapsi jäi yksinomaan palvelijattaren ja hänen itsensä varaan, huomasi hän ensi kerran, kuinka kiinnisitovaa oli äidin kotielämä. Piikatytöistä ei ollut mitään apua öiseen aikaan, ne nukkuivat aina kuin pölkyt jalat paljaina, pää hupussa, eivätkä kuulleet, vaikka olisi tykillä korvan juuressa ammuttu. Ja nuoren rouvan oli pakko hoitaa lapsensa yötä päivää, alituisesti sitä kapaloida ja kuivittaa, alituisesti sitä syöttää tuttipullosta tai viihdyttää tyhjällä imukkeella, kylvettää joka ilta, alituisesti sitä nukuttaa ja sille laulaa kauniita lauluja. Mutta siinä sivussa piti myös keretä satoja muita asioita: valmistaa ruokaa miehelleen, käydä ostoksilla, siistiä palvelijattaren huonoja jälkiä, parsia miehensä rikkinäisiä sukkia tai ommella kiinni hänen nappejaan, järjestää huonekaluja toisin, tehdä parannuksia keittiössä, naulata akkunaverhoja, pitää huolta omasta pukeutumisestaan, lukea sanomalehtiä ja seurata kirjallisuuttakin.
Vielä pääsi sentään joksikin tunniksi vieraisiin miehensä kanssa, vielä saattoi päästä juhliin ja huveihinkin, mutta huoli lapsen hoidosta ja pelko kodin vartijasta seurasi nyt mukana minne ikinä menikään.
Ja tämä kaikki oli Mirjamille, äskeiselle vapaalle neidolle, uutta ja ikäänkuin ennen laskematonta. Pikku Leijo, pikku Leijo — oh, kuinka hän sitä kultasilmää rakastikaan, mutta —?
Jotakin oli olemassa, jota hän ei sulattanut. Kyllähän Orjo auttoi minkä omilta töiltään ehti päivillä talousjärjestyksessä ja joskus hiukan yölläkin, kun lapsi huusi, mutta —? Miksi kaikki sentään oli näin? Tai näinkö olikin avioelämän tarkoitus? Tätäkö varten hän, Mirjam, oli antautunut miehelle?
Oh kuinka tyhmästi hän taisikaan ajatella. Eihän heidän kannattanut kustantaa erityistä lapsenhoitajaa niin pienillä tuloilla kuin mitä Orjolla oli ja mistä sellaisia uskollisia vanhoja hoitajattaria saikaan? Ja sitäpaitsi: ne hemmottelivat lapsen, pilasivat sen, vaativat itse passausta ja orjuuttivat kotielämän. Ei, oli niin ihanaa, varsinkin yön aikoina, olla kahdenkesken Orjon, oman miehensä kanssa, maata hänen kainalossaan ja kuiskutella hänelle huoliaan — Orjo ei saanut syöstä perhettään aineelliseen köyhyyteen, Orjon täytyi keksiä hyvä toimeentulo, niin että he kaikki voisivat elää huolettomasti ja onnellisesti…
— Rakas Mirjam, älä satuta arkaan paikkaan, minä en voi sinulle hankkia kaikkea, huokaa mies.
— Mutta myönnäthän sinä Orjo itsekin, että meillä on vielä kaikki niin puutteellista… Olisi edes pesukaappi ihmistenlainen…
—Ihmistenlainen!huudahtaa aviomies kiihtyen. — Taas sinä käytät tuota ärsyttävää sanaa. Minä sanon sinulle että pesukaappi, puinenkin, kelpaa meille. Kiitä että sinulla on puinenkaan! Saattaisihan olla, että täytyisi pestä silmänsä pakkilaatikon päältä.
Ja aviomiehen sielun silmissä vilahtaa kuva heidän kotinsa ensimäisestä syysillasta, jolloin he käsikädessä olivat istuneet pakkilaatikon päällä leimuavan tulipesän ääressä ja haukanneet samaa voileipää — ja olleet onnelliset.
— Mirjam, muistatko…?
Kun lapsi iltaisin myöhään tai aamuisin varhain nukkuu kiltisti, unhoittavat nuori isä ja nuori äiti ikäänkuin tuon kolmannen olemassaolon ja leikkivät sulhasta ja morsianta, nauttivat yhdyselämästään täysin siemauksin. Ja pienten odottamattomien ukonpilvien terävien salamain ja kohisevain kuurosateitten lomassa he, kaksi nuorta aviopuolisoa, tuntevat elämänsä virran solisevan suloisesti kuin keväisen lämpimän sateen, joka mehullaan höystää maan, sulattaa talven roudan ja kasvattaa tuoreen ruohon ynnä kukkaset kedolle.
— Mirjam, sinä olet vielä kaunis, sinä olet kauniimpi kuin tyttönä — minä en tahtoisi sinua koskaan tehdä rumaksi! puhelee onnellinen aviomies.
Lapsi herää ja alkaa korvia särkevästi huutaa.
Nuoren rouvan silmissä välähtää, hänen jokainen hermonsa värähtää.
— Odota, kuiskaa hän ja juoksee keittiöön.
Kun huoneessa taas on hiljaisuus, hiipii Mirjani miehensä viereen, naurahtaa ja hymyillen kietoutuen miehensä syleilyyn sanoo:
— Jos ei Leijoa olisi…
— Niin meidän elämämme ei olisi minkään arvoinen, sanoo mies.
— Lastahan minäkin tahdoin, puhuu Mirjam uinaillen, mutta sitä minä olen ruvennut miettimään, miksi miehet pääsevät helpommalla.
— Tahtoisit tietysti olla mies?
— Tahtoisin! Voi, kyllä se olisi ihanaa!
— Vaikka et tiedä miehen kärsimyksiä?
— Pyh!
— Mirjam, niinä sanon sinulle, että mies kärsii enemmän hengessään kuin nainen ruumiissaan.
* * * * *
Kuukaudet kuluivat. Miehen aineellinen asema kävi yhä horjuvammaksi. Hän teki työtä, aatteellista, taistelevaa työtä, mutta hänen työllään ikäänkuin ei ollut siunausta. Vaimo huomasi kaiken, joskus hänen vaatimuksensa huolettomammasta toimeentulosta, joskin oikeutetut, kuitenkin ilmitulomuodoissaan kuohahtivat yli rajojen ja saivat miehen loukkaantumaan, suremaan että hänelle ei muka ollut sattunut henkisempää elämäntoveria, joka häntä ymmärtäisi, mutta kuitenkin kulkivat he vielä kauniisti käsikädessä — ja tahtoivatkin kulkea — elämänsä myötä- ja vastoinkäymisissä.
Mirjamin täytyi luopua niin paljosta ja elää epämääräisissä toiveissa. Ja Orjon täytyi hammasta purren nöyrtyä kohtalonsa alle ja kiittää Jumalaa että oli hänellä sentään suloinen elämänjakaja ja iltojen toteenkäynyt ihanne; ennenkaikkea että oli hänellä suvun jatkaja, sydämen paras kulta, lapsukainen. Sen, kolmannen edessä, hän tunsi olevansa vastuunalaisempi kuin vaimonsa edessä.
— Orjo, kuule yksi asia, sinä et saa minua viedä isäsi ja äitisi kotiin asumaan.
— En minäkään, Mirjam, sitä tahtoisi, mutta aluksi olemme pakotetut siirtymään sinne.
— Niin, suloista minustakin on päästä sinne kesäksi, mutta lupaathan, Orjo kulta, muuttaa talveksi Helsinkiin?
— Se nähdään sitten, Mirjam. Elämä ei ole leikkiä… missään.
Viikot kuluivat, kevätvirrat pauhasivat ja lumi suli humisten kaupungissa ja maalla.
Aviopari Korelius käveli illoin kaupungin puistikoissa. Mutta mies näytti hiukan hermostuneelta ja nuori rouva entistä kalpeammalta ja antoi kärsimättömiä vastauksia miehelleen. Kotiin tultua he kuitenkin aina lapsensa kehdon ääressä toisiaan suutelivat, pyytäen anteeksi hermostuksensa.
Se on totta, Orjo, minä sinua tahallani ärsytin, — sanoo vaimo. — Mutta älä koskaan minua käsivarresta nipistä, se tekee minut vielä myrkyllisemmäksi.
— Rakas Mirjam, vastaa aviomies kyyneleet silmissä, — minä en ymmärrä itsekään mikä minuun menee… sen vain tiedän että silmänräpäyksessä, jos sinä, jonka pitäisi olla minua lähinnä, työnnät minut pois ja poljet sitä, mitäminäpidän hyvänä, minä tahdon pakottaa sinua huomaamaan oman asemasi ja silloin… En osaa selittää.
Mutta minä inhoan kaikkea ruumiillista kosketusta kurituksen tarkoituksessa… Kuule, meidän lastakaan ei saa koskaan lyödä.
— Kunpa sinä itse sen muistaisit —!
Näin he vannottivat toinen toistansa, nuori aviopari, joka oli lähtenyt avioelämän teräväsärmäiselle salakariselle merelle voimatta kumpikaan kohottaa tulevaisuutensa esirippua.
Ja arkityönsä lomassa he hakivat lohdutusta toistensa rinnoilta pitäen tätä elämänsä kummallisena ja ehkä ainoana välikappaleena.
Mutta eräänä kevätkesän iltana oli heidän kaupunkilaiskotinsa typötyhjä, ja nuori rouva istui matkapukimissa pakkilaatikon päällä, lapsi sylissä.
Mies tuli ulkoa ja ilmoitti: Hevonen on pihassa, nyt lähdetään. Ja kohta vieri pieni matkue ulos kaupungin portista kadoten sinihaaleaan kevätmetsään.
12.
Kun ei miehellä vaimon mielestä ole oikeata virkaa, kun hänen toimeentulonsa on satunnaisten tulojen varassa, kun on pakko hävittää oma talous, repiä akkunoista kauniit verhot ja riistää seiniltä kultakehyksiset taulut sekä lyödä kaikki ensimäisen kodin rakkaat huonekalut vuosikausiksi yhteen läjään johonkin kylmään makasiiniin ja, luopuen kaikesta omasta, asettua epämääräiseksi ajaksi asumaan toisten ihmisten kotiin, osaksi tai kokonaan toisten armoille, kuinka hauskaan ja ystävälliseen seuraan hyvänsä — silloin alkaa vaimo arvostella riippuvaista asemaansa ja tuntea itsenäisyyteen pyrkivässä sielussansa outoa kärsimystä, jota hän tuskin osaa kenellekään selittää. Hänen rouvaunelmansa ovat saaneet kovan kolauksen, hän kuvittelee mielessään toisten rouvain sormia, jotka osoittavat häneen, hän kuulee kuiskauksia, jotka nostavat veret hänen poskiinsa. Niitä sormenosoituksia ja niitä merkitseviä kuiskauksia ei kenties ole olemassakaan, — ja hän tietää ehkä itsekkin sen — mutta hän aavistaa niitä voivan olla tai voivan tulla ja hän on kuin tulisilla hiilillä. Lisäksi vielä sukulaispiirissä, joka ei olehänensukuansa, hän ei tunne itseänsä yhtä vapaaksi kuin toinen. Hän saa osakseen huomaavaisuutta, kenties rakkauttakin, kenties sydämellistä osanottoakin, mutta hänestä itsestään tuntuu että häntä sittenkin pidetään vieraana ja suvaitaan ainoastaan kohtalon satuttaman sukulaissuhteensa takia ja että jokaista hänen tekoaan salaa seurataan ja arvostellaan. Miniän osa! Mirjam rakasti miestänsä, ainakin uskoi rakastavansa — mutta ei tahtonut taipua miehensä asettamiin elämänpuitteisiin ja ottaen syyksi että miehelle saattoi olla terveellistäkin jäädä yksikseen työskentelemään omiin ajatustöihinsä sekä että häneltäkin, vaimona, erillään ollessa välttyi mahdollisuus liian pian tulla äidiksi toiselle lapselle, hän käytti ensimäistä tilaisuutta päästäksensä pois Orjon sukulaiskodista, ja huolimatta miehensä huolestuksesta ja koko vanhan perhekunnan sydämellisestä kiintymyksestä heidän lapseensa, hän varustautui matkaan juuri sellaiseen vuoden aikaan, jolloin ihminen enin tuntee hellää tarvetta olla lämpöisessä, valoisassa suojassa ulkonaisen luonnon ankaralta uhkaukselta.
— Voi Mirjam, täytyykö sinun nyt todella lähteä? kysyy aviomies tammikuun pakkas-aamuna, kun matkahevonen jo odottaa valjaissa.
— Niin kultani, kyllä minun täytyy, vastaa nuori vaimo puuhaten lapsen pukemisessa.
— Jättäisit edes Leijon tänne!
— Ja sinäkö hoitaisit?
— Niin, yhdessä muiden kanssa.
— Ja ne kaikki sitten kritiseeraisivat sinä myös — että onpa äitiä, kun heittää lapsensa! Ei Leijoa heitetä!
Nuori isä katsoi kaihomielin pieneen punaposkiseen poikaansa, joka hänen mielestään oli hauskimmassa kehitysijässä oppien joka päivä uusia konttaustemppuja. Hän oli sille laittanut omat vasarat joilla poikanen kovasti kalkutteli lattiaan. Poikanen osasi jo soperrella muutamia sanoja ja harvinainen äly loisti sen silmistä. Isä oli tuntenut omituisesti ymmärtävänsä pienen piltin sielunelämää Ja nyt hänen täytyi erota!
Kulkuset helisivät, reen jalakset kitisivät — Mirjam läksi. Orjo saatteli perhettänsä puolentoista peninkulmaa ennenkuin hennoi heistä irtautua. Tähtien valossa palasi hän, porollansa ajaen, takaisin läpi synkkien metsien, elämäänsä vakavasti miettien. Hän tuskin huomasi, miten hurjasti poro laukkasi, hänen huulillaan tuntui Mirjamin erosuudelma ja hänen silmissään välähteli pikku Leijon viimeinen kirkas katse rekivällyjen sisästä, ja muistaessaan, kuinka pitkälle matkalle pikku Leijo oli raahattu halki maan, valtasi hänet kauhu ja pelko. Irti isästä, irti isoisästä — sehän oli suuri synti…
Hän vaipui ikäänkuin hiljaiseen rukoukseen, josta hänet havahdutti poron äkkinäinen seisahtuminen. Ja kun hän astui väljään asuinhuoneeseen, huomasi hän ensimäisenä pikku Leijon puuvasaran, joka oli unohtunut auki heitetyn kirjan päälle. Mitä, Jumalan nimessä, oli tästäkin ikävästä tuleva?…
* * * * *
Mirjam ajoi tähtien valossa läpi lumisten korpien. Hänenkin mielensä pyrki olemaan ristiriitainen. Oliko hän tehnyt oikein jättäessään miehensä yksin? Tämä synkkä erämaa yksinäisyyden hiljaisuudessa kouristi kaameasti sydäntä.
Hänen silmänsä kimalsivat kosteina. Leijo kultasilmä nukkui — nukkui ymmärtämättä, mistä oli kysymys. Onnellinen — onneton lapsi!
Jotakin ratisi nuoren rouvan muhvin sisässä. Mirjam muisti että Orjo oli majatalon pihalla hyvästiä heittäessä pistänyt hänen käteensä paperilipun ja luvannut lukea vasta illan tullen. Orjo se oli niin hänen tapaistaan. Mirjam kaivoi lipun esiin ja koetti lukea tähtien valossa. Mutta valo oli liian lievä. Vasta yötalossa, kun Leijo riisuttuna nukkui, hän tuolille laskemansa kynttilän hohteessa luki mitä Orjo oli kirjoittanut:
Matkakirje Mirjamilleni.
Minne kulkenetkin — sydäntäsi säästä elämän ikäviltä muistoilta.Mikä on ollutta ja mennyttä sitä ei enää voi toiseksi tehdä.Koettakaamme vapautua sellaisesta katumuksesta, jolla vainraskautamme elämäämme raskaammaksi kuin mitä se jo on.
Mutta itsemme kaikinpuolinen puhdistus — kas se on meidän tehtävämme. Kaivelkoon suru rintaamme, mutta hyvät päätökset ja toistemme hyvien puolien muistaminen tuottakoon meille lohdutusta ja toivoa, jolla kannattaa elää. Kun olemme kaukana toisistamme, silloin vasta osaamme arvostella oman käytöksemme. Ja silloin vasta varmasti tiedämme, miten on oltava että se toista tyydyttäisi.
Ei meidän tarvitse toistemme heikkouksia enää huutaa omissatunnoissa me myrkyt liiaksikin tunnemme.
Hiljaisuus meitä opettakoon ja yksinäisyyden valtava tuska. Jumalan äänen me kuulemme, jos silloin tahdomme — oi tehkäämme siitä itsellemme jotakin pyhää.
Kun kaitselmus meidät yhteen saattaa, muistakaamme silloin erilläolon vakava opetus.
Oi ystävä, minulla on suuri salainen tuska ja hirveä on eriämisen ajatus — mutta sinun hyvä hengettäresi palauttakoon minulle vielä armon ja tehköön minut paremmaksi. Meidän on pääseminen sille avioliiton kehitysasteelle että halki ilmojen, sanaa hiiskumattakin, tunnemme toistemme avuntarpeet ja kykenemme toisiamme lohduttamaan elämän kamalassa yksinäisyydessä.
Sinä, Mirjami, et ole yksin niin kauvan kun lapsikultamme on sinun kanssasi. Tulkoon lapsesta sen hyvän jatkaja, jota ei isänsä ehkä jaksa perille kehittää näinä koettelemuksen aikoina.
Jos kuinka köyhäksi jäänet (Mirjamin silmät sumenivat kyyneliin) — siinä on sinun rikas elämäntehtäväsi. Jos kärsit niinkuin minä omasta itsestäsi, silloin me puhdistuneempina ja kokeneempina jälleen ilolla voimme yhteen pyrkiä. Vapaaehtoinen eroaminen vieköön sielumme vapauteen ja vapaaehtoiseen rakkauden uudistumiseen.
Nämä ovat hätäisiä rivejä pimeänä iltana ennen lähtöäsi. Varjele lastamme kaikelta pahalta. Se on pääasia. Ja mitä itseesi tulee, rupea tositeolla ruumiin voimiasi vahvistamaan. Ainoastaan sitä sinulta vaadin — itsesi ja perheesi onneksi. Tässä asiassa tahdon olla "tyrannisi."
Orjo.
* * * * *
Nuori rouva matkusti edelleen ja saapui vihdoin monen vaiheen jälkeen matkansa perille.
Mirjamille oli kirjeiden kirjoittaminen jollakin tavoin vastenmielistä, mutta nyt hänen täytyi oppia se asia ikävöivän miehensä takia. Orjo oli lennättänyt hänelle kirjeen jo läpikulkukaupunkiinkin ja Mirjam oli siihen vastannut ainoastaan muutamia rivejä, kertoen miten lapsi oli suoriutunut maataipaleilla ja kuinka suloisesti hän oli sen kanssa nukkunut majataloissa. Mutta hän oli huomauttanut, ettei saanut kirjoitetuksi mitä ajatteli.
Orjo rakkahani! alotti hän Etelä-Suomeen päästyään. — Olemme saapuneet perille. "Ei kai sitä huvikseen sellaista matkaa tee", sanoivat ihmiset junassakin. Otimme II luokan makuuvaunun, vaan ahdas ja kuuma oli sielläkin. Leijo heräsi joka kerta kun juna pysähtyi. Kun maanantaina söin illallista, niin seuraava ateria oli vasta päivällinen keskiviikkona täällä. Ne junavaihdot olivat hankalat. Tapasin sentään aina auttavaisia ihmisiä, hyviä tuttaviakin. Muuan konduktöörikin piteli lasta, lämmitteli housuja ja kanteli isoa maitopulloa edestakaisin. Asemahuoneella oli renki vastassa. Leijo raukkanen koetti olla niin kärsivällinen, vaikka monta kertaa täytyi kesken unia herättää. Rouva Starck on asettanut meille täällä niin mukavasti ja kodikkaasti. Talon tyttö on meillä kummallakin apuna. Olemme koettaneet poikaa opettaa ihmistavoille. Leijo sanoi kaikille oudoille herroille "itä, itä" ja nauroi niin iloisesti.
Kysyit tavaroistamme siellä — läpikulkukaupungissa. Kävin niitä katsomassa, aukoilin laatikoita ja niin kuristavan tuntui rintaa. Palttoosi riippui yksin jätettynä seinällä. Vedet silmiini vierähti, kun tutuille ja ystäviksi käyneille huonekaluillemme viimeisen silmäyksen annoin. Laatikot olivat täynnä kauniita käsitöitä, peilejä ja tauluja, nyt ne ovat sinne kätketyt, kellekään iloa tuottamatta. Kultaseni, kuinka kauvan?
Sivakat jäivät, mutta luvattiin lähettää jälkeeni. Jumalan haltuunOrjoni. En voi nyt enempää kirjoitta. Lämmin syleily
vaimoltasi ja pojaltasi.
Sedälle, tädille ja kotiväellesi terveisiä. Rouva Starck lähettää sinulle terveisiä ja kiittää sinua, että päästit meidät tänne.
13.
Nyt alkoi oikea kirjevaihto ja oikea kirjetulva nuoren avioparin välillä. Sydämen kirjat levähytettiin auki ja monet salatut tunteet kaivettiin näkyviin molemmin puolin. Tosin ilmeni samaa kuin ennenkin: uroslinnun hurjaan lauluun naaras vastasi hillitymmin ja harvakseen, mutta kummankin ääni sointui ihmeellisesti yhteen elämän synkässä korvessa.
Lumen ja pakkasen maasta
24 p. tammikuuta.
Rakas Mirjam!
Vihdoinkin lensi kirjeesi lumimyrskyn halki tänne korven hirveään yksinäisyyteen.
Kaksi viikkoa ja kaksi vuorokautta olin alati tuskitellut, kuinka perille pääsitte. Kirjeestäsi ei käy selville, onko lapsi terve ja oletko itse?
Sen että tunsit sielun kouristuksia niitä hyljättyjä huonekalujamme katsellessa, sen minä, kultaseni, liiankin hyvin ymmärrän. Mutta älä koskaan enää niistä puhu — puhu kaikesta muusta, mutta älä niistä hyljätyistä huonekaluista ja särkyneestä taloudesta. Se on roskaa nyt puhua niistä — meidän kesken. Ymmärrätkös? Epätoivon vimmaan virittää vaimo sen miehen, jolle ei omantunnon eikä Jumalan tuomio ole kylliksi rangaistusta… Parhainta tarkoitit, mutta älä luule että minä sekuntiakaan elän unhoittamatta meidän yhteistä kotia.
Otetaan asia puhtaan järjen kannalta. Jos laiva on karille tarttunut, niin se tietysti on karilla, mutta mitä me, purjehtijat, siitä toisillemme valittelemme. Lempo vieköön:elämmehänvielä eikä myrsky meitä kumpaistakaan ole mereen huuhtaissut. Olojen mukaan asettukaamme ja tarkastakaamme tyynesti, miten tästä on selviydyttävä. Ruikutukset pois.
Emme liene ainoat, jotka kärsimme. Kunpa oppisimme kunnialla kärsimään, mitä kärsittävä on.
Verta vuotaa sydämeni elämänpettymyksestä, mutta kun tyynesti ajattelen, niin on asiain tila aivan luonnollinen. Tiedät, ystäväni, että minä askaroitsen aamusta iltaan — enkä kuitenkaan saa rahaa. Laiskaa ei minusta ikinä tule ja onhan sekin jotain…
Älä nyt kultani hätäile — nöyrrytä mielesi äläkä minua kaikista huonoimpana miehenä pidä, sillä se on sielullisesti vaarallista.
Jos ei avioliittomme tätä kolausta ja sumua syysyössä kestä, niin sen täytyy raueta, vaikka sydämet verta tihkukoot ja elämä kuinka kamalalta tahansa tuntukoon. Pessimistin muuten sopisi toivoa elämäntoverikseen — optimistia. Sinulla on Leijo — minulla ei mitään. Jos tietäisit, miten kirvelee sinun ja kultalapseni kaukaisuus! Koeta ymmärtää minua ja jää tällä kertaa hyvästi, rauhoitu, rakkaani, ja järkeenny…
Orjo.
Orjo kultaseni! vastasi Mirjam. — Onpa tässä kestämistä itselle kullekin. Syödä vieraan ruokaa, asua vieraan huoneessa, josta ei tiedä minä päivänä ulos ajetaan. Niellä kaikki, salata kaikki, olla tyyni, vaikka kuinka sisässä kiehuisi.
Kaikissa tapauksissa on rouva Starck ihmeteltävä ihminen, uhraa oman mukavuutensa muiden tähden, aina muista huolehtii, ottaa sydämestään osaa toisten iloihin ja suruihin. Ei hän ole sinullekkaan katkera.
Leijo on terve ja virkku. Istuu jo aivan itsekseen lattialla ja kiipeää pallia vasten seisaalleen. Muka itsekseenkin nousee ylös niin että panee kädet ja jalat lattiata vasten ja muun ruumiin nostaa kohoksi ylös ja on niin hullunkurisen näköinen siinä asennossa. On minusta monessa suhteessa hyväkin että hennoin heittää sinun kotikyläsi ja saavuin rouva Starckin luo neuvoja saamaan pojankin suhteen. Dietti on tietysti uudestaan järjestetty, poika saa omena- ja taatelimuhennosta ja riisi- ja kaurapuuroa marjamehun kanssa ynnä maitoa melkein saman verran kuin ennenkin. Nukkuma-ajat ovat myös eri tavalla järjestetyt, päivällä klo 10 ja illalla klo 6 sänkyyn ja aamulla klo 6 — työhön.
Rakas Orjo! Sain juuri kirjeesi, jota olinkin levottomana odotellut. Eihän meillä ole hätää, kun terveinä pysymme. Täällä saamme olla, jos tahdomme, ainakin kevääseen asti. Sitten voin matkustaa kuukauden ajaksi entiselle kotiseudulleni ja jos sinun saaresi uusi tupa valmistuu, niin muutammesinnekesäksi ja elämme "kilin maidolla." auringonpaisteella ynnä kalalla, jota minä paraikaa opettelen valmistamaan — seitsemällätoista eri tavalla.
Leijo pyörii lattialla ja nauraa aina kun sivu menee. Poikanen ilmaisee hyvää tuultaan omituisella kurkkuäänellä — samalla kuin sinä "kukko kiekua." Junamatkalla hän sai liiasta kuumuudesta yskän, joka nyt sentään on lääkitty vatsakääreillä. Huusi se lapsi niin katkerasti että vedet silmistä tippui ja minulla kävi niin sääliksi. Olen pitänyt vielä tähän asti niitä kääreitä rouva Starckin määräyksestä, mutta aijon heittää, koska poika niitä niin pelkää ja huutaa kun pesuvadinkaan näkee ja jos jonkun kerran pääsee ilman niitä, niin kiljuu ilosta ja hokee "itä — itä" — ylin tyytyväisyyden ilmaus Leijo-pojallasi. Leijo osaa jo ottaa kahdella kädellä kaulasta, kun pyydän, ja jos sanon: "suutele äitiä", niin nuolasee poskea ja suuta hyvin sievästi. Kiipeää aamuisin viereeni, kiertää kädet kaulaani ja on niin äärettömän suloinen. Sydäntäni viiltää kun sinä niinä hetkinä mieleeni tulet.
Olen iloinen että se L—, joka sinulle kirjoitti niin terästävän kirjeen, on samaa mieltä kanssani mitä pikkupolitikoimiseen ja kotipitäjäsi sivistämiseen tulee. Rakas Orjo! Minä sanon nyt vielä viimeisen kerran — enkä koskaan sitten sano, jos niin tahdot — heitä politiikka huonommille, henkisesti köyhemmille, tyynemmille sieluille. Sinä teet väärin itseäsi kohtaan, teet tahallasi syntiä luontoa vastaan ja se se sinua nyt rankaisee. Heitä pois ajoissa — minä rukoilen sinua sinun itsesi vuoksi. Etkö näe että se tuo turman sinulle ja — meille. Lyö kädellä pöytään ja toisella otsaan ja sano: Jumalan nimessä minä sen hiiteen heitän. Olen saanut siitä jo kylliksi. En saastuta enää sieluani, aika heidätkin opettaa. Huutakoot ja haukkukoot, olkoon se heidän virkansa. Etkö näe että tuo kirottu politiikka astuu sinun ja sinussa asuvan Jumalan ihanimman lahjan väliin. Luonto kostaa.
Rouva Starck on käymässä H:ssä ja minä olen muka emäntänä. Tänne jätetylle sairaalle täytyy laittaa ruokaa 5 à 6 kertaa päivässä…
Leijo nukkuu, täällä on niin rauhallista. Olen lukenut AhlgreninFru Marianne, Paulsenin En Digters Hustru, Jonas Lien Et Samliv,Ibseniltä jonkun näytelmän rouva S:n kanssa, ja luen paraikaaStrindbergiä. Täällä on myös Hilligenlei.
Sano äidillesi sydämellinen tervehdys. Olen päässäni kulettanut koko ajan hänelle kirjettä — kyllä hän tietää, kuinka kelvoton olen kirjoittamaan. Ole ystävällinen äidillesi, se tekee niin hyvää äiti-paran sydämelle, kaikessa hän sinua ajattelee, Jumala häntä siunatkoon.
Älä nyt loukkaannu Poikani. Lämmin syleilyvaimoltasija pieneltä pojaltasi.
Kiitos Mirjamoikeasta kirjeestäsi!vastasi Orjo tähän kirjeeseen, lisäten heti perään: rahaa lähettää, sillä taskussani on ainoastaan yksi markka ja velat yhä kasvavat. Mirjam rakas: Sinun täytyy nyt kestää, tuntukoon miltä tahansa. Sinä et aavista, mitenminunsieluni tila on. Mutta jos me molemmat valitamme, silloin ollaan hukassa. Olen sinulle aikonut joskus kirjoittaa vakavammankin kirjeen, joka koskee meitä henkisen avioliiton kannalta. Sinun mentyäsi näet yökaudet mietin menneitä tekojani, joita ei voi enää tekemättömiksi saattaa. Tässä elämässä on tärkeämpääkin kuin raha ja koti. Ja ne, nuo menneet tekoni, tai niiden merkitys — se on ensin ratkaistava. Lyhyesti: minun hermoraivokohtaukseni kuinka ne voivat taata sinulle elämän? vaikka rahaakin vielä saisi? Ja — jos enminäparane? Tokko minua ymmärrät?
Sinulle ja Leijolle suruisin, suloisin suudelma
Orjolta.
Muutamia päiviä myöhemmin perheenisä jo ilmoitti vaimolleen pian saavansa hiukan enemmälti rahaa. Johon Mirjam vastasi, yhtä lyhyellä viestillä kertomalla miten Leijolle tuli hampaita ja miten poikanen jo oli tutustunut "Rebekkaan."
Sitten seurasi tällainen kirje.
Lumen ja pakkasen pitäjästä 14 p. helmikuuta.
Usein kun olen rasittanut aivojani päivän töissä, joilla ei loppua ole, tulevat yöt läpivalvotuiksi. Ja silloin, yön hiljaisina hetkinä, painavat sielua hirveät ahdistukset. Ja muistaa niin elävästi kaikki, mitä on tapahtunut. Ja tuntuu silloin niin luonnottomalta että on yksin ja sinä lapsen kanssa siellä. "Kuinka ovat he sinne joutuneetkin — mikä siihen on syynä?" Ja tuntuu ettei Jumala, se hirveä, salainen hallitsija, salli enää minun, miehen ja isän, teitä tavatakkaan?…
Hyvä Jumala, mitä siis onkaan tapahtunut, millainen olen ollut minä, koska tällainen rangaistus minua ehkä kohtaa? Niin, niin… silloin ja silloin olin sellainen ja sellainen… ja siinä totuus, jota ei voi peittää… Onko mahdollista että minä, joka naisestaniinhaaveilin ennen, olensellaiseksitullut? Eikö se ole unta vain? Ei! jokainen paikka, missä päivillä kuljen, tuo mieleeni muistoja ja kuvia likeisestä menneisyydestä. Minä olen ollut paha omalle vaimolleni. Paha? kunpa kaikki siinä olisikin. Mutta minä olen ollut… Ja silloin tulee niin kauhea sieluntila että sitä on vaikea kestää… Ja tulee ajatus semmoinenkin että koska asiat ovat tässä määrin pilalla, niin menköön kaikki murskaksi. Kaikki rikki on parempi kuin repale, jota ei voi korjata!… "Kuinka minä häntä syleilisin, jos häntällähetkellä olisi tässä ja koettaisin korjata…" Oh! kuiskaa järkeni, useasti ennenkin olet suudellut ja luullut kaiken sillä paranevan, mutta jo seuraavana päivänä — sama kurja näytelmä… ja hermokohtaukset…
Kuinka siis luottaa pyhiin päätöksiin! Mikä se aina särkee nuo pyhät päätökset ja tekee minut kahta kovemmaksi vaimoni edessä? Mikä? Missä ovat ne hienot vieterit, ne herkät vivut, joilla kaikki keikkuu? Yksinomaanko minun sydämessäni? Niin kyllä… siispä olen mennyttä miestä… mutta… Mitä mutta? Kuinka uskallan yhä vielä ajatella, etten muka yksin ole syypää? Enkö voi loppuun asti nöyrtyä ja tunnustaa?
Mutta minullahan on erikoisen salainen kyky nähdä syitä ja vastasyitä. Ihan sairaloisesti hautoa ja epäillä… Jospa tässäkin, siis… Tietysti näen! Näen… Kas tuosta ja tuosta pienenpienestä painimesta se riippui se ja sekin… räjähdys. Minä olin kyllä siivosti varottanut, hellinä hetkinä muistuttanut varomaan sitä ja sitä nappulaa, ettei rakas vaimonisiihenkoskisi… mutta, hän, se suun lapsi, meni koskemaan… Ei uskonut, ei aavistanut, ettäniinhirveä räjähdys syntyisi niin pienestä kosketuksesta! Ja sitten: eikö hän minua usein ärsyttänyt,tahallaankinärsyttänyt? Ja minä olen aina sanonut, ettei petoa saa ärsyttää ja että minussakin, ihmiseläimessä, on peto, kun se etsimällä etsitään pesästään. Mutta — mitä tämäkään auttaa, jos tietää, mistä kaikki on johtunut? Jos ei sitä enää voi pysäyttää tuota inhoittavaa tapaa, jolla muka tahtoo masentaa pahuuden?… Jos syy kokonaan olisikin minussa — olisi lohdullisempaa. Ainoastaan toisen tarvitseisi muuttua. Mutta kaksi?Hänellä, rakkaalla vaimollani, ovat jo omat tapansa eikähänniistä luovu. Oi Jumala! Oi Jumala! Armahda, herätä näkemään. Pienistä asioista sallitaan paisua suuria. Tulitikusta tehdään tulivuori. Kuka tekee?
Miksi juuri minä? Siksikö että kärsin ja olen nähnyt ihanteiden särkyvän… ja olen salaa hyvin herkkätuntoinen, herkkätuntoisempi kuin hän, vaimo kultani, vaimo parkani, joka minua ei ymmärrä, siksi että olen… jota hän itsetiedottomasti pilkkaa; Oi! "Jos hän minua olisi ymmärtänyt, jos hän olisi sieluni liikkeet ja värähdykset ajoissa tajunnut, niistä ne milloinkin aiheutuivat — niin ei sitä eikä sitäkään olisi tapahtunut!"
Kuinka vähän olisikaan tarvittu! Kuinka vähän — naista vaan. Mutta minähän kuulunkin haaveilevan yhä sellaista naista, jollaista ei ole? Ei, se on valheSellaisia on. Sellaisia on, jotka osaavat varjella perhesointua äkkiarvaamattomista särähdyksistä.
"Aina minä vaan syytän toista ja lykkään psykologiset vaikuttimet toisen niskoille?"
Siinäpä se, tässä on kompastuskivi, josta ei kunnialla yli pääse. Me olemme kahden koko avarassa maailmassa eikä kolmas osaa meitä sovittaa. Suutelot eivät sovita! Aistit eivät yhdistä! Mikä lihasta syntynyt on, se on liha, mutta mikä hengestä — se ainoastaan on henki. Henkinen sopusointu? Mistä se saadaan?
"Rouva Starck iskee hänen päähänsä uusia aseita minua vastaan. Rouva Starck vihaa minua salaa, vaikka teeskentelee ystävyyttä tyrkyttääksensä vähitellen vaimooni kaikki ne mielipiteet, jotka sitten törmäävät minun 'itsekkäisyyttäni' vastaan, kuten termi kuuluu. Kauniissa koulussa hän on! Rouva Starck tähtääkin salaa eroomme tulevaisuudessa, koska hyvin tietää että minulla on häntä kohtaan antipatiaa. Semmoisissa köydenpunomisissa on hän ennenkin rekordeja saavuttanut."
Kuinka voin näin hirveästi epäillä hyväntekijääni?
Koska olen niin paatunut. Saadaanpa vain nähdä. Rouva Starck on tietysti oikeassa, mutta rouva Starck — on myös väärässä. Ihanteihin nähden on hän oikeassa, mutta indiviidiin ja välttämättömyyteen nähden väärässä. Kumpi on kalliimpi? Mirjamin emansipatsioniko vai Orjon onnellinen läpipääsy avioliitossaan? "Mirjamin on opettaminen sitä itsekästä ihmistä!" "Et saa taipua, vaikka katkeaisit, et siihen etkä siihen." "Se on sellaiselle (minulle) hemmotellulle — terveellistä."
Kuulen ääniä kulissien takaa. Mutta tietääkö kukaan että Orjo Korelius on valmis ostamaan viimeiset elämän vuotensa vaikka kuinka kauheilla tunnonvaivoilla ja kärsimyksillä, kunhan vain saapi olla — oma itsensä!
Ei siinä vaimo eikä lapsi-kultakaan suuria merkitse.
Siispä hän sortukoon omaan mahdottomuuteensa; vaimo ja lapsi säästykööt. "Vaimosta ei saa, tehdä orjaa." Oi Jumala, olenko siis hänestä sen tehnyt? Minä? Kun joku kansankiihottaja kärsiville nälkäisille huutaa että he ovat orjia, niin nämä vähitellen sen uskovat ja alkavat raivota. Ja jos joku rouva Starck hienosti osaa painella oman kultani sydänvietereitä, niin kuka tietää — eikö tämäkin tunne olleensa jalopeuran luolassa?
"Kuinka sinä, Orjo rakas, saatat ajatella noin kauheasti?"…
"Kuinka sinä, Mirjam rakas…" Niin, enempää en osaakkaan sanoa. Tämä oli vain yhden ainoan hetken ristiriitaisuuksien kuvaus "tuhannesta ja yhdestä yöstä."
Se on tietysti muka "ohimenevää" kaikki. Suokoon Jumala.
Usein painaa rintaani paha aavistus että sinulle ja Leijolle jotakin tapahtuu ja pelkään postissa hirmusanomia. Jospa voisi alottaa uudelleen! Tutki kultani hienoimpia neuloja sydämessäsi. Mutta sitä minä usein itsekin säpsähdän: kuinka voipi Mirjam minua rakastaa kaiken sen jälkeen, jolla olen koettanut hänen lempeään järkyttää ja tekeytynyt kovemmaksi kuin olenkaan?
"Ei olisi kummallista, jos hän kokonaankin… sillä puoleksi luopunut on hän jo nyt!"
"Ei olisi kummallista, jos hän turvautuisi johonkin toiseen mieheen?"
"Ja minä — johonkin toiseen naiseen?"
"Vaikka ei sitä ole."
Hirveätä puhetta tämä — hermojako taas.
Mitä auttaa anteeksipyytämiseni, jos kuitenkin tahdon tehdä sinut orjattarekseni? En usko enää hyvän voittoon itsessäni, kun ei minua kukaan auttane. Ja kuitenkin, hellimpinä hetkinä, rukoilen hyi, se on alentavaa, sanoo samalla järki.
Näin minä sisässäni taistelen. Suudelma sulle ja Leijolle!
Orjo.
Tähän kirjeeseen ei kuulunut mitään vastausta. Aviomies oli neuvoton. Hän tuskin muisti mitä oli kirjoittanutkaan, mutta piti luonnollisena että vaimo aina vastaa. Mutta Mirjam oli vaiti.
Rakas Mirjam ja Leijo pieni!
huudahti aviomies alottaen uuden kirjeen.
Turhaan olen vahtinut jokaista postia. Hyvä Mirjam, et aavista, mitä voit aikaansaada kirjoittamattomuudellasi. Tulee kuvitelleeksi niin paljon liikaa, kun on yksin kinosten keskellä. Vai oletko sairastunut vai onko Leijo kipeä, vai mitä oikein on tapahtunut? Onko rouva Starck toimeenpannut jonkun mielenliikutuskohtauksen, jollaista voin otaksua? Älä Jumalan nimessä anna rouva Starckin sekaantua väliimme, parasta hän tarkoittaa, ymmärtää paljon sielunliikkeitä, tekee laskuja — mutta tekee myös vääriä laskuja, on aina altis tekemään elämän traagillisemmaksi kuin se todella on. Hän on ihmeolento, valtava persoona, mutta hänen sielunsa voima levittää ympärilleen sekä siunausta että myös sellaista, joka on jotain päinvastaista. En sitä osaa sanoa, ehkä käytän vääriä lausumia, mutta minä todella ajattelen niin että hänen syvällinen jumaluudenharrastuksensa toisinaan, käsittämättömien lakien pakosta, lankeaa kiroukseksi, kuten muutkin ihmiset innostuksellansa tuottavat pahojakin seurauksia. Eikö se ole kummallista että minä tällä tavalla saatan puhua entisestä hyväntekijästäni, jolle saan olla kiitollinen niin paljosta… ehkä koko kurjasta elämäänjäämisestänikin? Niin voi ihminen arvosteluissaan muuttua! Tosin minä näen hänessä jaloa enemmän kuin tuhannet muut ja kuolemaani asti häntä muistan, mutta minä en saata hänen kanssaan läheltäpitäen seurustella — tämä lienee minussa jonkun inhimillisen täydellisyyden luonnollista, ikuista janoa.
Viime kirjeeni, jossa kuvailin unettomien öitteni sielunharhailuita ja omantunnon tuskia, lienet osannut järjellisesti vastaanottaa? Lienet osannut? Vai senkö tähden juuri olet vaijennut? Etkö kerro?
Kuule Mirjam, nyt jos koskaan on meillä tilaisuus vapaasti keskustella kaikesta, mikä elämäämme sisältyy, nyt on meillä tilaisuus oppia oikealta kannalta toinen-toisemme tuntemaan — miksi, rakas ystävä, et tahtoisi uhrata aikaa ja vaivaa kirjevaihtoon! Minä soisin että näkisimme toisemme sekä myrskyssä että auringonpaisteella… Nyt on yö ja lumimyrsky pauhaa, olen väsynyt, täällä on koko päivän ollut satunnaisia vieraita ja minä olen ollut jäkäläretkellä ja saanut kaahlia tyhjintoimin… siksi olen väsynyt, ihmeellisesti väsynyt politiikasta ja muusta, mitä muut puhuvat. Se Hovikosken rouvakin tuli tässä ja istutti minut viereensä oman sänkyni reunalle ja lausuili terveisiä muka salaisilta ystäviltäni siellä meidän hyljätyssä kaupungissa… minä muka olin ollut sankari ja nyt se muka muistetaan… mutta kun saaren tuvasta mainitsin, alkoi hän puida nyrkkiään ja sanoi: "et saa, muista se, et saa — sinusta ei ole tänne — se olisi liian romantillista." Hölynpölyä hän puhui, mutta sinulle pyysi terveiset toimittamaan. Tietysti ihmiset ovat tehneet numeron sinun poistumisestasi, näen selvästi että takana käy ilkeitä arveluita, sepä tietty. Talonpojatkin alkavat kysellä että milloin se rouva sieltä tulee… Nyt en jaksa. Oh näitä öitä, sinä poiskarannut lintu…
26 p. helmikuuta. Lumimyrsky on yöllä peittänyt meidät taas niin että lapion avulla täytyy raivata tie ulos. Äiti on väsynyt jo aamusta alkaen, vanhukset ovat viimeaikoina väsähtäneet maailman menoon ja jos sattuu vieras taloon, ovat aivan onnettomat. Likeisille ollaan liiankin vieraanvaraisia. Et usko, kuinka sunnuntaipäivät ovat ikävät kaikilla on ikävä, sekä vanhuksilla että palvelijoilla, ja silloin vasta selvään tuntee, kuinka luonnotonta on ettei samassa talossa ole ainoatakaan nuorta naista — eikä lasta, joka ilahduttaisi.
Poikaseni! niin. Minä vertaan itseäni suhteessa omiin vanhempiini ja näen siinä asiassa paljon korjaamattomia kohtia. Minä vannon itselleni:Leijonsielun perässä tahdon ainakin minä, isänä, pysyä, tahdon antaa hänestä kehittyä toisellaisen kuin miksi itse olen tullut, en tahdo vainota mielipiteitä, tahdon vain ohjata ja ymmärtää, kenties on hänestä siten tuleva parhaimpien ajatusteni tienraivaaja… Kyynelet pyrkivät silmiini Leijoa ikävöidessä ja minä sen tunnen, kuinka siinä pojassa on osa omasta sielustani…
Tunnustan että kodin olemassa-olosta riippuu osaksi sisällisenkin suhteen eheänä pysyminen. Mutta kuitenkaan ei raha, tuo kirottu raha, jonka Kristus kieltää, ole elämän onnen perustus… Yötä päivää haudon, kuinka saada lisää rahaa… tietysti minä rakennutan tänä keväänä sen pikku tuvan saareen, jos suinkin varamme riittävät. Ja silloin — oi ystäväni!
Lumi kiipeää jo yli akkunan, jonka takana kirjoitan. Politiikasta en uskalla kullalleni puhua sanon vain että olen koettanut parastani. Villitys on yleinen joka puolueessa, elämme vaikeassa ajassa ja muista se, mitkä suurtapahtumat sattuivat avioliittomme toisena vuotena. Jää nyt hyvästi, oma kulta, koeta ymmärtää, ja jollet taaskaan kirjoita, niin en tiedä mikä tästä tulee.
Mitä miettii oma kulta elämämme mahdollisuudesta?
Naputa Leijoa minun puolestani päähän ja kirjoita joskus meidän mamma rukallekkin, joka vesissä silmin Leijoa kaipaa ja samoin isä-ukko, joka päivä-päivältä kuulee huonommin. Muista Leijon suomenkieltä ja ilmoita heti, kun ensi sanan sanoo. Olivatko pikku pieksut sopivat?
Suudelma surevalta
Orjo mieheltäsi.
Ei tähänkään kirjeeseen vielä saapunut vastausta. Aviomies oli nyreissään. Millainen vaimo hänellä olikaan? Eräänä maaliskuun aamuna hän heräsi auringonpaisteeseen ja mainioon hankikeliin ja muisti kaihoten että oli Mirjamin syntymäpäivä. Ja hän tahtoi taas kirjoittaa, mutta kirje tulvahti täyteen kyläpolitiikkaa — kansankiihoittajia ajeli joka päivä sydänmaillakin. Sanomalehdet vilisivät mieskohtaisia pilkkakirjoituksia. Orjolla onneksi oli oma työnsä, joka häntä siinä määrin kiinnitti että persoonapolitiikka jäi varjoon. Ja sen, oman työnsä nojalla, hän ainoastaan kesti Mirjamin vähäpuheisuuden. Hän lopetti kirjeensä terveisillä rouva Starckille sekä "kevyellä vasaranlyönnillä Leijon poskelle."
Vihdoin hän sai kirjeen Mirjamilta.
"Sinä ihmettelet", kirjoitti vaimo "— mikä on syynä etten ennen ole kirjoittanut. Epäilet että sinua kiusatakseni en muka kirjoita. Olen ollut kirjoittamatta siksi etten osaa teeskennellä. Viimeisen edellisessä kirjeessäsi oli minulle niin paljon nielemistä ja punnitsemista, etten todellakaan ollut valmis sinulle kirjoittamaan. Se jätti minuun niin raskaan ja painostavan vaikutuksen."
"Siksi että kärsin… siksi että olen nähnyt ihanteiden särkyvän… ja olen salaa hyvin herkkätuntoinen, herkkätuntoisempi kuinhän(minä)" — niin sanot ja minä uskon sen täydellisesti. Kahteen ensimäiseen kohtaan en ollenkaan kajoa, käyn kiinni vain siihen herkkätuntoisuuteesi, josta näyt nauttivan ja teet siitä itsellesi avun, jonka nojalla nostat itsesi yläpuolelle muita. Minä, ei-herkkätuntoinen, tiedän että se johtuu sinun hermosairaudestasi ja toivon että sinä sen myös niin ymmärrät ja koetat siitä vapautua. "Vaimoparkasi, joka sinua ei ymmärrä!" "Siksi että olen… käsite, jota toinen salaa pilkkaa." — Luuletko että "vaimoparkasi" — nuori elämänhaluinen nainen — olisi voinut rinnallasi elää ja sinun taisteluihisi osaa ottaa — ainakin kärsimällä — jollei hän sinua olisi ollenkaan ymmärtänyt, jollei hän sinussa näkisi parempaa kuin monet muut? Kaikkia sielusi värähdyksiä en ymmärrä ja se kai johtuu siitä että niissä on seassa suuri prosentti sairaloisuutta. Uskotkos Orjo että jollen olisi sinua vähääkään ymmärtänyt, olisi se rakkauden kipinä, jonka rintaani sytytit, aikaa sitten tuhaksi sammunut. Sinun hermopuuskiasi en ole koskaan — oman elämäni uhalla —tahtonutymmärtää enkä sitä kipeää sielusi lankaa syvälle seurata. Olen sitä katsellut vain terveen silmällä, olen elänyt siinä toivossa että tuo sairaus vähitellen paranee, olen koettanut pettää itseäni katselemalla sitä sormien välitse, olen ärsyttänyt sinut tahallani äärimäisyyteen asti salaisessa toivossa ettet vihastuisi — ja kuinka iloinen minä aina olinkaan, kun sinä olit pitkämielinen etkä vihastunut, vaikka kuinka koetin kuljin ja elin, elin kuin se, joka on pitkän aikaa raskasta taakkaa kantanut ja sitten yhtäkkiä tuntee itsensä vapaaksi. Kuinka lyhyitä ne nuo minun iloni hetket ovat olleet, mutta on niitä sentään ollut!
Olen sanonut mitä jo aikoja ennen olisin voinut sanoa, mutta minun tunne-elämäni on niin mitätöntä, ettei siitä kannata puhua, vielä vähemmin kirjoittaa. Se on vain pisara hiljaista taistelua, joka ei ymmärtämistä kaipaa eikä ole sitä koskaan keneltäkään uskaltanut vaatia.
En minä ole rouva Starckia uskotukseni katsonut. Osaan minä omat asiani tietonani pitää. Puhummehan me tietysti useastikin sinusta, Leijon isästä ja minun miehestäni, kuinkas muuten. Poika rukan täytyy saada kelkka, tilasin sen jo siskoni ostettavaksi. — Orjo! Minulla olisi sinulle yksi pyyntö. Etkö sepitä meille Leijon kanssa yhteistä, tuutilaulua, tietenkin minun laulettavakseni? Leijo nukkuu paljon paremmin, jos laulaa. Osaa poika sanoa: itä, äti, tätä j.m.s. Poika on niin vikkelä, nousee seisaalleen, kun vaan yhdestä sormesta kiinni saa. Sydäntäni kirveltää ettet saa seurata ainokaisesi kehitystä etkä nauttia hänen suloista, viatonta seuraansa etkä nähdä niitä ilosta loistavia silmiä, punaisia poskia ja aina nauravaa sievää suuta!
Rahakirjeesi olen saanut.
Suutelo omalle Orjolleni, jota useasti muistan ja kaipaan,
Mirjamiltasi.
14.
Orjo Korelius tuijotti Mirjamin kirjeeseen, sillä hänen sydämeensä olivat sattuneet vaimon sanat: "— — — mutta minun tunne-elämäni on niin mitätöntä ettei siitä kannata puhua, vielä vähemmän kirjoittaa. Se on vain pisara hiljaista taistelua, joka ei ymmärtämistä kaipaa eikä ole sitä koskaan keneltäkään uskaltanut vaatia."
Rakas Oma Tyttö! lennätti hän vastaan. — Vihdoinkin alat hiukkasen, hiukkasen avata sisäistä olentoasi, sitä, jota juuri olen sinussa tahtonut nähdä! Ja juuri siitä sinunkannattaapuhua ja kirjoittaa! Se on ainoa silta, jota myöten me henkisesti tulemme yhteen. "Pisara hiljaista taistelua?" Oi Mirjam kulta, anna anteeksi, minä ymmärrän, ymmärrän kaikki mitä sinussa liikkui nuo sanat sielustasi päästäessäsi. Ne sanat minua leikkasivat, panivat sydämeni itkemään ja siinä itkussa oli katumusta ja vienoa sääliä ja sovituksen halua ja kykyä osata asettua sinun mielesi kannalle. Ja tahdoin heittäytyä sinun kaulaasi, langeta polvilleni, mutta sinä olit kaukana poissa, erotettuna, erinneenä…
Ja olisin sinulle heti lennättänyt tunnelmani, mutta sitten tarttuivat sieluuni sanasi toisesta paikasta kirjettäsi: että jollet olisi minua ollenkaan ymmärtänyt, niin olisi se rakkauden kipinä, jonka rintaasi sytytin, aikoja sitten tuhaksi sammunut. Ja minä kauhistuin järjessäni ja sielunvihollinen pani minut arvostelemaan: "Joka noin kirjoittaa, hän ei enää rakasta, hän elää vain kauniiden haaveiden jäännöksillä ja pettää itsensä ja miehensä."
Sentähden synkistyin ja näin olevani sen kadotuksen partaalla, jossa olen kauvan jo sanonut olevani, mutta jota en sisimmässäni ole uskonut. Ja sentähden en heti kirjoittanut, vaan kidutin itseäni. Ja minussa syntyi ääretön katkeruus ja onnettomuuden tunto ettäsinäet kirjoita, vaikenenpa tai en… Minä olisin tahtonut että juuri sinä, joka lapseni kanssa minun luotani poistuit, tuntisit tarvetta minulle paljon kirjoitella. Kohtalo ei minulle tätäkään pientä iloa suonut. Pakottaa sinua kirjoittamaan ei mikään mahti mailmassa voi. Joka postin tullen on minun koettaminen unhoittaa että minulla onkaan perhettä… Se on kauheaa, vaan sinä et siitä välitä.
Miksi te, monet naiset, halveksitte itsessänne sitä, mikä miehelle on arvokasta: sielun analyseerausta, rehellistä paljastusta, olipa pohjalla mitä tahansa? Kaikkien värivivahdusten tutkimista sen edessä, jota ne koskevat? Niin olenminäalati tehnyt ja jos siitä lienee ollut vahinkoakin, niin enemmän siitä on ollut hyötyä, sitä väitän.
Omituisesti sinä, Mirjam, selitit sen, miksi toisinaan olettarkoituksellaminua kiusannut ja ärsyttänyt — vastoin parhainta tuntoasi? — mutta sangen luonteenomaista se taitaa naisissa olla! Sanon omasta puolestani: olet antautunut vaaralliseen leikkiin ollessasi kuuro hirmumyrskyn lähestyvälle äänelle! Itsekseni lienen toki minäkin itkenyt… Jos olisin tietänyt että tähtäät johonkin vakavaan, niin varmaan olisin tuossa uhkapelissä useamminkin onneksemme onnistunut. Kaikesta tästä koeta kirjoittaa vielä tarkemmin itseäsi kaivelemalla, se on molemmille hyödyksi.
Sinä kirjoitit ettet minun hermosairauttani ole koskaantahtonutymmärtää etkä sitä surullista lankaa sen syvemmälle seurata.
Voi! ehkä se juuri tässä piileekin se, jota olen onnettomuudekseni tuntenut. Mahdollisesti alkuperäisessä luonnossani, mahdollisesti siinäkin että niin kauvan sain olla rouva Starckin ja muiden naishenkilöitten seurassa, jolloin naisen hellyys minulle esiintyi kaiken minussa kihisevän kipeän ymmärtäjänä, lohduttajana ja poistamista haluavana — on syy ja juuri siihen että olen avioliittoa naisen puolelta odottanut täydellisenä miehen sielun seuraajana ja vaalijana, toisin sanoen: kuvitellut saavani olla yhtaikaa lapsi ja mies sellaisen naisen turvissa, joka yhtaikaa on sielun lääkäri ja hellä puoliso — suuret, runollisen suuret vaatimukset — mutta ne näyttävät syvälle minuun juurtuneen.
Palaan taas siihen omakoti-kysymykseen, jota tiedän sinun yhä hautovan. Tunnustan että itse kärsin siitä yhtä paljon kuin sinäkin, mutta koska se asia toistaiseksi on mahdotonta, täytyy minun lohduttaa itseäni jonkunlaisella uskonnollisella katsantokannalla. Elämä, jos siinä on henkeä, ei riipu varoista, vaan tykkänään sisäisestä kohtaloonsa tyytymyksestä!