Sitten on minulla seuraava tärkeä muistiinpano sinua varten: Sano Mirjamille että ne epäsovun oireet, mitkä nuoressa avioliitossamme ovat ilmenneet, ovat — pienimpiä alkusyitä tarkoin tutkien — aiheutuneet siitä, ettei nuori vaimo ole pannut tarpeeksi huomiota oman terveenäpysymisensä säilyttämiseen; hän ei ole välittänyt miehensä aamukävelyvaatimuksista y.m.s:sta, vaan ainoastaan pakosta niihin suostunut, mikä pakosta suostuminen on miehelle ollut yhtä katkera ilmiö kuin alituinen vastaan paneminen.
Niin, sinun parastasi olen tarkoittanut, tarkoittanut sitä että jos sinä ruumiillisesti saisit itsesi kukoistukseen, niin sinussa viriäisi sellainen varma elämänhalu, mikä minuakin, miestä, elähyttäisi! Olenhan aina uskonut luonnon lääkitysvoimaan ja tiedän kokemuksesta että kun mikään muu ei auta, luonto ainakin auttaa. Olet syyttänyt ajan puutetta, mutta kyllä sinun täytyy tunnustaa että aikaa on aina haluavalla. Monta kertaa olen harmissani yksikseni kuljeksinut metsissä tuntien pettymystä ettei elämäni nuori kumppani useinkaan ole kanssani — en aina pyytänytkään tietäessäni kuinka kiusallinen pykälä se sinulle oli. Rakas Mirjam: koeta panna vieläkin sydämellesi tämä arkipäiväinen asia, et usko, kuinka paljon se merkitsee. Nytkin, kun olet poissa, kuvittelen mielessäni: "Mirjam hoitaa itsensä hyvin, silloin ja silloin hän menee hiihtämään harjulle, ihailee metsiä ja lumikiteitä, ihailee taivaan tähtiä ja aurinkoa ja tuntee kunnioitusta Jumalan puhdasta luontoa kohtaan;hänoppii ihailemaan rumiakin ilmoja, joita hän ennen 'inhosi'; hän oppii urheilemaan luonnon elementtien uhallakin ja vastustamaan oman luonnon hemmotteluhimoa; päivä-päivältä hän palaa punaposkisempana kotiinsa Leijon luokse, silmät virkeinä, niska suorana, ryhdikkäänä kuin metsän sinipiika… hän — minun vaimoni — minuakin varten, samalla kuin itseään, hänen poskensa punoittavat ja povensa huokuu ja vartalonsa notkahtelee joustavasti; hän tahtoo että miehensä hänestä pitäisi, senkin tähden hänen täytyy olla kaunis — se ei ole synti, se ei ole ruma ajatus."
"Ja sitten kun toisemme kohtaamme, hämmästyttää hän minut uhkeudellaan ja on kuin morsian…"
Pitääkö minun katkerasti pettyä? Täytyykö minun nähdä sinut kenties riutuneempana kuin mitä olit lähtiessäsi! Et ollut tosin huononnäköinen, mutta et myös ollut terveennäköinen, joka varmasti johtui siitä ettet käyttänyt tilaisuuksia ulkourheiluun. Eiköhän vaimo, jolla on kaksikin lasta, voisi hoitaa terveyttään?
Usein minä sinua olen katsellut tällä mielellä: "Sinä vanhenet minulta pian, jollet tarmokkaasti ryhdy ennenaikaista kuihtumista vastustamaan."
Itsesi iloksi, lapsesi iloksi, miehesi iloksi, ympäristösi iloksi — herää ja ala uusi elämä.
— — —
Taas tuli posti, mutta sinulta ei hiiskaustakaan. Saanenko juoda katkeruuden maljan pohjaan asti.
Ja kuitenkin sinua muistan ja huomaan uneksivani yhteiselämään, vieläpä yhdyselämäänkin, josta nyt niin kauvan olemme erillämme olleet. Pelkäätkö minua? Ja se ilonsäde Leijo, jota kaikki ikävöimme! Nyt kerron sinulle töistäni ja raha-asioista — — —
Jospa kuitenkin kirjoittaisit kirjeitä! Millaisia tahansa, kunhan ne vain ovat rehellisiä.
Koetan olla kirjoittamattasiihen asti että saan sinulta vähintäänkin 4 arkkia pitkän kirjeen. Sinä kirjoitat erinomaisesti, paljon paremmin kuin minä, jos vain tahdot.
Voi jos tulisit nyt kevätkelillä tänne! Etkö todella sitä ole ajatellut? Nyt täällä on niin kaunista. Kuinka kestänen kevään ilman sinua!
Tuutulauluni seuraa, laula sitä Leijolle. Rakas oma kulta, suudelma sinulle hyljätyltä
Orjoltasi(jos niin uskallan sanoa.)
Vastauskirjeessään edelliseen Mirjam ensimäiseksi kiitti miestään valtakirjasta, jonka tämä oli lähettänyt. Hän kertoi eduskuntavaalikiihkon olevan hänenkin olinpaikallaan ylimmällään.
Sosialistit pitävät joka ilta kokouksia — "saisi olla teidänkin kansakoulunopettaja kuulemassa, onko herra vai talonpoika." Mirjam kertoi itse olleensa erästä naispuhujaa kuuntelemassa. "Olin alkanut tässä itsekseni tuumia, kun kaikki ovat niin villissä, että enköhän minä tee väärin, kun en mitään toimita puolueen hyväksi — vaansenpuheen jälkeen sain omalletunnolleni taas rauhan." Sitten kertoi nuori äiti saaneensa kauniin kelkan Leijolle. Orjon lähettämistä rahoista hän taas kiitteli, mutta lausui huolestuksensa tulevaisuudesta. Tunnusti haluavansa johonkin naisille sopivaan virkatoimeen, josta itsekkin ansaitsisi rahoja. Mutta rouva Starck oli hänelle sanonut: "Jos aijot olla naimisissa ja saada lapsia, niin se on synti ja vääryys tulevia lapsiasi kohtaan." Sitten hän kertoi juuri olleensa lykkäilemässä Leijoa ulkona kokonaista toista tuntia. "Poika on niin kovin ihastunut kelkkaansa. Sanoin hänelle sinun terveisesi ja poikasi vastasi 'bäää!' Hän osaa määkiä, ammua ja haukkua. Käytetään joka päivä tallissa ja navetassa. Kun minä häntä nukutan, niin matkii lauluani, haukkuu ja määkii. Syöpi poika joka päivä appelsiinin ja omenan, kaura-, maissi-, riisi- ja mannaryynipuuroa. — Uneksin sinusta koko viime yön", jatkoi Mirjam kirjettään. "Olimme aavalla merellä, myrskysi ja laiva heilui ja minä sinua etsin."
"Mitä suunnitteluja olet tehnyt ensi kesää varten? — Minulla olisi niin äärettömästi halu käväistä Helsingissä!"
Sitten Mirjam taas palasi juttelemaan hauskoja kaskuja lapsesta. Leijo on hyvin reipas, vaikka on tulossa neljä tai viisi hammasta yhtäaikaa, niistä kolme syömähammasta. Poika takoi sinun tekemälläsi korealla vasaralla "rebekasta" pohjan irti. Hän istui hyvin tyytyväisenä selkäni takana ja takoi hiljakseen pitkän aikaa ja kun käännyin, näin kädessä pyöreän porsliinilautasen ja ihmettelin mistä sen oli saanut. —
Leijo kultaseni istuu aina sylissä, kun häntä syötän, ja kun vatsa tulee täyteen, niin nostaa hän jalat pöydälle merkiksi, ja jos onnistuu, kastaa ne puurovadissa ja kaataa kaikki.
— Mitä sinä nyt niin kirjoitat että "hyljätty Orjosi?" Anna rakas Orjo anteeksi etten useammin ole kirjoittanut! Olen todellakin kauhea ihminen, hyvin itsekäs. Tulen aina niin iloiseksi, kun saan sinulta kirjeen ja tunnen tutun käsialasi.
Sua syleilen ja suutelen hengessä, oma mieheni ja ystäväni. Muista
Mirjamiasi.
Nuori rouva kummasteli että hänen miehensä pysyi lujana vaatimuksessaan ettei hän kirjoita ennenkuin saapi vaimoltaan "vähintään 4 arkin pituisen kirjeen." Vastinetta ei todellakaan tullut, kuten tavallisesti, ja sentähden Mirjam uudestaan tarttui kynään.
"Etelästä" toisena vaalipäivänä…
Rakas Mieheni!
Koko päivän on minulla ollut tunto että sinulle pitäisi kirjoittaa. Olen koettanut vakuuttaa itselleni että se on aivan tarpeetonta, koska nimittäin olen lähettänyt kaksikin kirjettä peräkkäin muutamien päivien kuluessa — ja tämä on kolmas. Kävin minäkin äänestämässä ja juhlalliselta se tuntui. Eivätköhän miehetkin nyt ala meitä — enemmän kuin ennen — respekteerata? — — —
Rakas Orjo! On sunnuntai-ilta myöhäinen. Kirjoitan tätä vuoteessa — ei tunnu unta tulevaksi. Leijo lapsemme nukkuu vieressäni, kuulen hänen tasaisen hengityksensä. Posket punoittavat valkoista tyynyä vasten ja pieni suu on puoliavoinna — tekee mieli painaa huulensa suuta vasten, vaan ei henno herättää.
Minä kaipaan sinua useasti — itkin äsken yksikseni — jos sinä sairastuisit ja jos tapaturma sattuisi. Jumala rakas, pyhä varjelkoon! Olen koettanut itseäni tutkia ja kaivella — vaikka on kauheaa katsoa elämää silmiin — paljon helpompi on elää päivä kerrassaan. Niin, surulla muistan, kuinka monta kertaa olet uhannut minusta eron ottaa. Vaikea on sitä ajatella minun ja vaikea siitä kirjoittaa. Olen koettanut ajatella ja tutkia asiaa — ja luulen, Orjo, ettei se olisi meille suuremmaksi onneksi. Entisyys ja kalvava omatunto myrkyttäisi kaiken onnen, jos sitä enää voisi löytää. Minä luulen että luonto, elämä ja sallimus on päättänyt meidät yhdistää ja meidän tulee kumpaisenkin puhdistua ja parantaa itsemme. Täytyy ajatella että tämä aika on meille koettelemus — jos me sen läpi pääsemme, niin, rakas Orjo, silloin tietäisisillearvon panna, kun se on taistelulla saavutettu — on taisteltu omaa pahuuttamme vastaan. Paljon se meiltä vaatii — kunpa oppisimme ymmärtämään, miten meidän on elettävä,nyt kun olemme nuoria ja elämänhaluisiaemmekä vielä vanhoja, jolloin kaikki on loppuun kulutettu ja elämä mennyttä. Pitää huomata itsessään viat — ei niitä toisesta etsiä — vain yötunnelmia nämä — tuttuja sinulle.
Osaan Leijolle tekemäsi tuutilaulun ulkoa. Ensimäinen on oikein hyvä, on niin hauska laulaa sinun tekemääsi laulua — kiitoksia, isä kulta. — Pian se poika todellakin osaa juosta, kävelee jo, niinkuin sanotaan, puuta myöten. Hampaita on kohta suu täynnä — niinkuin ehkä jo olen kertonutkin. Leijo on oppinut uuden sanan: paappu = lamppu.
Sinä purat ajatuksiasioman-kodinsuhteen. Olenhan minäkin puolestani tunnustanut etteivät huonekalut eikä oma-koti tee ihmisiä, kahta ihmistä onnelliseksi, jos ei parempaa sidettä ole — siinä emme muistaakseni milloinkaan ole olleet erimielisiä. Mutta minä luulen että miehen ja vaimon tarve saada oma koti on luonnon vaatimus. Sinä, joka nautit enemmän luonnosta, ymmärrät sitä enemmän ja elät luonnollisemmin kuin esimerkiksi minä ja muut proosalliset sielut minun kanssani — sinun olisi pitänyt huomata että villinä, s.o. luonnollisesti elävät eläimet, uros ja naaras, aina rakentavat "oman kodin." Ei mies-ikään päässyt karhunpoika vie nuorta miniäänsä mamman ja papan luo, vai kuinka? Sinä sen paremmin tiennet?
Tuota ensimäistä kirjettäni en ajatellut lainkaan lähettää, mutta menköön — älä huoli kovin kritikoida. Minun ulkona olemisesta sinä kirjoitit aika epistolan. Voisin siihen vastata ja tehdä pieniä muistutuksia. Muuta ei minulla ole puolustuksekseni sanomista kuin että: jos et sinä olisi niin paljon siitä puhunut että koko asia rupesi kyllästyttämään, niin ehkäpä minä olisin halukkaammin hoitanutkin terveyttäni, s.o. kävellyt ja hiihdellyt — mutta kun sinä aloit pakottaa, niin luonto teki tenän. Ehkä olet itsekin kokenut että jos sinulle sattuu kiivas väittely jonkun kanssa ja se toinen ihan hullunkurisesti suutahtaa ja käyttäytyy tyhmästi, niin silloin sinä et vihastu, vaan ihmettelet ja arvostelet ja moitit mielessäsi sitä toista, joka ei sen enempää osaa luontoaan hallita — vastakohdat synnyttävät vastakohtia. Jos sinä olisit huonosti hoitanut terveyttäsi, niin ehkä minä olisin tullut innokkaaksikin terveydenapostoliksi tahi päinvastoin.
— — Älä sinä, Orjo Poika, vaadi minulta pitkiä kirjeitä. Tiedäthän ettei kirjeiden kirjoittaminen kuulu minun avuihini. Minua, kultaseni, niin nukuttaa — suo anteeksi — ettei kynä tahdo kädessä pysyä. Mitä tarkoitat kun kirjoitat "Orjolta_si_, jos niin uskallan sanoa?"
(Olen niin vihainen noille siunatuillekunjakuinsanoille. Minun korvani ei sano, milloin on ero tehtävä niiden välillä. Lohdutan itseäni sillä että te kirjanoppineet olette eroitukset niille keksineet — meille tyhmille loukkauskiviksi. Eivätkä minun päähäni säännöt takomallakaan mene, jos en niitä ymmärrä).
Saat sinä minulta satakin suudelmaa, jos tulet noutamaan. Sinä kuoppaposki ja punahuuli poika!
Syleily Orjolleni
Mirjamilta.
Oma kulta! vastasi aviomies kirjeessään. — Viime yönä kuutamossa saavuin kotiin peurallani syrjäkylistä, joissa olen ajellut sieluni ikävissä, miettien jumalaties mitä kaikkea. Minulla on näet viikko takaisinpäin tapahtunut täydellinen työnseisaus ja se on hyvin arveluttava asia. Huomaan liiaksi miettiväni omaa ikävääni, joka johtuu sinun kaukanaolostasi…
Miksi riistää itseltään ainoakin elämän ilon värähdys — tämä erillään-olo on muuttunut kidutukseksi, jonka laatua Sinä ehkä et ymmärrä…
Rakas Mirjam! Terveellinen on ollut meille tämä pieni erillään-olo, mutta älköön sitä jatkuko enempää kuin tarvis vaatii. Ajat ovat siksi levottomat että mitä tahansa voipi tapahtua — miksi emme siis kiiruhda yhteen? Ja miksi emme vielä toistaiseksi saata tavata toisiamme täällä, jonne kohtalo kuitenkin on niin paljon kalliita muistoja meille säilyttänyt? Täällähän lempemme syttyi kevätauringon paisteessa, kevätpurojen solinassa, täällähän kultapoikamme ensi kuukausiaan eleli. Minä onneton en tosin voi sinulle vielä tarjota omaa kotia sanan aineellisimmassa katsannossa, mutta ehkä sinä minun avullani osaat asiat niin järjestää että sellainenkin saadaan…
Etkö voi lähteä matkalle jo nyt heti tämän kirjeen saatuasi? Ihanat kevättalven päivät — hauska matkustaa. Minä siirtyisin kulmahuoneeseen ja sinä saisit Leijon kanssa asua tässä aurinkoisessa salissa… Appesi ja anoppisi ovat jo pari viikkoa olleet poissa ja yhä viipyvät yli pääsiäisen. Mamma rukka lähtiessään ihan itki valittaen että sinä muka olit täältä paennut siitä syystä että pidit häntä, anoppiasi "kavalana ihmisenä." Niin ne vanhat ymmärtävät meitä nuoria! Mirjam, Mirjam, mitä olet tehnyt? Pistäydy vain Helsingissä, jos haluat, mutta älä tuhlaa, ottaa niin lujalle saada lisää rahaa.
Jos ei sinun sielusi jano vedä sinua miehesi luo tänä keväänä, niin minulla ei ole mitään sanomista! Vaijetkoon silloin kieli ja kirjevaihtokin, joka ei näy kannattavan, kuten luulin.
Ei minusta ole avioeroon, älä sinä ikinä sellaista usko, vaikka ihannetaistelussani tulenkin sentapaista kuvitelleeksi. Tulkoon ero luonnollisesti, jos tulee, ei näin väkinäisesti ja väkivaltaa itsellemme tehden. Vai kuinka? Rientäkäämme yhteen uudella onnella ja uskolla, tuli mikä tuli! Hyi kuinka tämä jo maistuukin iljettävältä: neljä kuukautta — yksi kolmasosa vuotta jo erillään.
Täällä me yhdessä päätämme sitten, mitä on tehtävä, täytyykö miehen leipänsä tähden "tuppautua vaikkapa siihen virkaan, jota Juppiter vihaa." Kun ensin saisi sielunsa siivotuksi, niin sitten pyrkisi vaikka kuivaksi kuvernööriksi! kirjoitti Orjo.
Ole varovainen junamatkoilla! lisäsi hän kuvitellen jo vaimonsa matkustusta.
Toimintaan Mirjam ja viisaaseen ratkaisuun. Jos tulosi jäisi kesään, niin menisi kesäkin erossa — tässä tulee mies hulluksi eikä saata tehdä mitään. Älä kuuntele rouva Starckin kieltoa — tai ehkei hän kielläkkään?
"Jos aijot olla naimisissa" j.n.e. Jään nyt odottamaan pikaista tietoa, rahaseikkojen älä anna häiritä tuloasi — ne selviävät kyllä. Oi kunpa en tarvitseisi saada murhaavaa tietoa! lopetti Orjo juhlallisesti ja mieli liikutuksissa.
Kevät oli tosiaankin mennyt hänen päähänsä ja huilannut koko miehen niin ettei hän nähnyt mitään muuta kuin oman hillittömän kaihonsa!
2 p. huhtikuuta.
Rakas Orjo!
Illalla sain kirjeesi, jossa ehdotat minun sinne palaamistani vanhempiesi kotiin, isoon, aurinkoiseen huoneeseen. Hyvin houkuttelevaltahan se kuuluu.
— Et sinä näy osaavan asettua minun kannalleni. Et sinä tietenkään huomannut, kuinka minä koko siellä viime olin-aikanani kärsin. Koko elämä tuntui joutavalta. Ympäristön katkera kritiikki painoi kuormana. Vaikka olenkin niin vähän kehittynyt ihminen, en kuitenkaan voinut olla huomaamatta tuon ympäristön alituista vaanimista kaikesta mitä tein tai olin tekemättä. Kirjoitin kerran rouva Starckille minkä käsityksen sain siellä olostani — "kaikki kulkevat ja kritiseeraavat toisiaan", minä siihen luettuna. Erotus minun ja muiden välillä on kumminkin siinä että toiset pitävät oikeutenaan arvostella minua, mutta samaa oikeutta ei ole minulla, sillä he: sinun vanhempasi, sinä, sisaresi ja veljesi — he ovatomassa kodissaan:minä sitävastoin armosta heidän leivässään. Sinä et ymmärrä, kuinka minä salaisesti kärsin joka ikinen päivä. Työ ei luistanut, se oli vain väkinäistä, tunsi itsensä hyödyttömimmäksi ihmiseksi maan kamaralla. Oletko koskaan ajatellut, millä silmällä omaisesi (vanhempasi olkoot pelistä pois luetut) sinua katselevat. "Se on vain Orjo, joka niin sanoo." Oletko ajatellut miten heidän arvostelunsa (heidän, jotka ovat sinut lapsesta saakka tunteneet) vaikuttavat minuun? Luuletko etten minä siitä kärsi ja etteivät ne minuun vaikuta! Luuletko esiintyväsi itsellesi edullisessa valossa sisariesi ja veljiesi keskellä.Vaikuttaakose minuun?
Olet minua välisti, noin sivumennen, moittinut umpimieliseksi. Olet samalla ajatellut että mitäpä sillä niin vähän kehittyneellä naisella juuri olisikaan sanomista. Tällä en tahdo kieltää etten ole vähän kehittynyt — myönnän sen täydellisesti — vaikka sillä hetkellä kun senhäneltäkuulin ja sinun kasvoissasi kieltämättömän hyväksymisen luin — niin, sillä hetkellä odotin, toivoin, että sinä, minun mieheni, olisit sille toiselle, jonka kanssa olin eläessäni pari sanaa vaihtanut, että olisit sille sanonut: "mutta minä en näe hänessä mahdottomuutta kehittyäkseen!" Sinä et olisi voinut sanoa: "miten voitte niin sanoa vaimostani, jota ette tunne?" Sinä et olisi voinut sitä sanoa siksi että tietysti kasvoissani on tyhmyyden leima, koska vieras ihminenkin kykenee niistä sen lukemaan!
Jospa sinulla sentään on ollut syytä sanoa minua umpimieliseksi! Jospa lienetkin huomannut että pitkien aikojen takaa minulta on purkautunut asioita, joista ennemmin olisi pitänyt huomauttaa! Oletko ajatellut, miksi olen salannut? Olet tietenkin tekaissut johtopäätöksen — hän on luonnostaan sellainen — — —. Vaan luonnostani minäenole umpimielinen, katkera pettymys on minut siksi tehnyt. Mitä sinä ymmärrät "hyvällä ystävällä?" Minä ymmärrän että hyvä ystävä on se, jolle voin vapaasti ja peittelemättä uskoa suruni ja iloni, huoleni ja toiveeni. Hyvä ystäväni ymmärtää minua, jakaa kanssani surut ja ilot, ohjaa minua. Kun uskon ajatukseni ja elämäni hänelle, niin tiedän ettei hän niitä muille juttele, minun ei tarvitse kieltää häntä puhumasta niistä, hän ei sitä tee, vaikka kaskisinkin. Tieto siitä että voin vapaasti hänelle kaikki uskoa, ettei hän pakottamallakaan petä luottamustani, tekee hänet elämäni ystäväksi. Jos jompikumpi noista puuttuu, niin hän ei voi olla minun paras ystäväni. Luulen että tuo asia on avioliitossa hyvin tärkeä ja yksi sen elinehtoja.
Oletkosinäminun luotettuni ja minä sinun? Sinä et voi salata ajatuksiasi. Ennen sinä purit kaikki rouva Starckille, nyt minulle. Mitä et sano minulle, sanot muille, ja minä kuulen heiltä. Muutoin kävisi sinulle kuin höyrykattilalle, jota vertausta jossakin kirjeessäsi itse käytit.
Minä en ole voinut sinun kanssasi vapaasti puhua. Jos olen sitä tehnyt, niin olen katunut.
Minulla, Orjo, ei ole koskaan ollut hyvää ystävää. Luulinsinustasaavani. Petyin, kärsin ja opin salaamaan sisimmän itseni. Kuinka äärettömän suloiselta olisikaan usein tuntunut, jos olisin voinut sinulle kaikki puhua — vaan vaikenin. Tulin umpimieliseksi. — Miksi? Siksi että sinä oletliian avomielinen. Olet paljastanut minut vieraille ihmisille, kun vähiten olin sitä odottanut. Jos sinulla oli minulle neuvottavaa eli varoittamista, et tehnyt kuin ystävä, et puhunut kahdenkesken, kuka tahansa sai nähdä sinut minua nöyryyttämässä. Muistat kai, että kun eräs rouva kirjoitti tuhman ja loukkaavan kirjeen sinulle minusta, niin julistit hävyttömän syytöksen ruokapöydässä kaikkien kuullen — muut häpesivät, et sinä. Kuulijat veivät asian kulusta tiedon tuolle rouvalle ja — hän sanoi katkerasti katuneensa varomattomuuttaan että sinulle kirjoitti. Tahdoit kasvattaa minua. Et aavista, kuinka äärettömästi minua loukkasit! Jos se olisi ollut joku muu, vaan oma mieheni —!
En minä nytkään tätä kirjettä kirjoittaessani voi olla varma, ettet sinä tämän saatuasi julista vaikutelmaasi ruokapöydässä ja kuuluuta kylillä.
Eikö sinulla, Orjo, ole muuta minulle sanomista tai mitään minulle luvattavaa ennenkuin luoksesi pyydät? Täytyykö minun sitä sinulta pyytää ja vaatia? Jospasiitäolisit kirjoittanut!
Sinä tiedät mistä sinä ja minä meidän avioliitossamme olemmeeninkärsineet, mikä sinulta vie omantunnon rauhan ja minulta ihmisarvon omissa silmissäni. Sinä olet aina luullut ja luulet ettäsinäsiitä enempi kärsit. Olet sanonut että minussa asuu oppositsiooni kaikkea vastaan mitä sinä teet ja sanot. On siinä perääkin. Mutta mistä se johtuu? Armelias luonto on antanut minulle sen suojellakseni itsenäisyyttäni sinun yliherruuttasi vastaan. Ymmärrätkö että muutoin olisin painunut maan tasalle. Sinä panet minulle täyden kuorman, vaadit minusta vaimon, äidin itsellesi ja lapsellesi, sairaanhoitajan ja tahdottoman orjan. Vaadit että minun pitäisi tunkeutua ei ainoastaan sielusi terveisiin soppiin, vaan ymmärtää myös sielusi hermosairaat värähdykset. Ja sitten kun minä tuohon asti olisin päässyt, mitä minusta olisi vielä jälellä? Olisin väsynyt ja hermostunut, hermostuneempi kuin sinä. Miksi ei rouva Starck voinut hoitaa sinua ja erästä toista kauvemmin, miksi hän vain pikimmältään käy sen toisen luona? Sinä tiedät ettei hän olisi voinut sinua hoitaa ja että kaikki hänen voimansa olivat lopussa, jonka vuoksi hänen täytyi karkoittaa teidät pelastaakseen itsensä teidän hänen päälleen panemasta kuormasta, joka oli hänet musertaa. Ja kuitenkin rakasti hän teitä niin paljon! Tuon kaiken sinä tiedät ja tästä huolimatta voit ajatella, vieläpä vaatia ettäminunvelvollisuuteni on kaivaa ja tuntea sairaat hermovärähdyksesi. Minun luonnollinen vaistoni sanoi jo avioliittomme alussa: "niin kauvan kun voit siitä itsesi varoa, niin sinulla on voimaa myös miestäsi parantaa ja — sehän on elämäni suuri salainen toivo!"
Jossakin edellisistä kirjeistäsi paheksuit sitä että minä en ollut tahtonut seurata tuota sinun kipeätä punaista lankaasi sen syvemmälle. Ja selitit että juuri sitä sinä naiselta vaaditkin ja että samalla kun sinä siis saisit olla yhdellähaavaamiesjalapsi, minun, vaimon, piti ollasielun lääkärijahellä puoliso.
Lausumme molemmat mielipiteemme täydellä vakaumuksella ja ne ovat nyt kokonaan vastakkaiset. Luuletko että vielä kerran asiaa mietittyäsi voisimme päästä onnellisempaan suhteeseen?
Sinussa asuva (ehkä tietämättäsi ja tahdostasi riippumattomana) esi-isiltä peritty pakanallinen yliherruuden henki, tuo itsekkäisyyden henki, sokaisee silmäsi. Se pyrkii lannistamaan vaimosi itsenäisyyden, pyrkii tekemään vaimostasi orjattaren. Sinä olet toiselta puolen imenyt itseesi nykyaikuisen hengen siinä että asetat hänelle täydet vaatimukset. "Meidän avioliittomme onni riippuu sinusta, sinusta yksin se riippuu, ei minusta!" on sinulla tapana sanoa minulle. Ajatteletko samalla kuinka suuren kuorman ja vastuunalaisuuden sinä sälytät vaimosi hartioille? Oi jos minä näillä riveilläni voisin saada sinun silmäsi avautumaan, jotta älyäisit, uskoisit että avioelämän onni riippuu meistä kummastakin! Mikä pinttynyt, tuhma, itsekäs henki onkaan tuon harhauskon sinun sydämeesi juurruttanut? Sitä uskoa vastaan sinussa minä taistelen henkeen ja vereen. Minä en salli sen tappaa minun sisällistä itsenäisyyttäni, persoonallisuuttani, sinulle ja minulle surmaksi.
Tuo sinun pakanallinen henkesi se kiihoittaa sinua barbaarisiin menoihin oman vaimosi suhteen. Tuskin tunnustat minun kuolematonta sieluani, tuskin ymmärrät, mitä väkivalta vaikuttaa naisen sydämeen? Kuinka se häpeästä toisen tähden ja kärsimyksestä itsensä tähden kutistuu — sitten oman itsensä säilyttämisvaisto sen nostaa ja senjälkeen seuraa — oppositsiooni.
Huomaatko, tahdotko suoraan ja rehellisesti, epäitsekkäästi nöyrtyä itsesi edessä ja tunnustaa, missä syy ja juuret ovat siihen onnettomuuden tuntoon, josta jo kumpikin olemme kärsineet ja jota olemme koettaneet väärästä päästä parantaa!
Sinä luulet että minä vain hetkellisesti tuosta asiasta olen kärsinyt. Sinä et usko että se on ollut minulla alituisena painajaisena, sielun jyrsijänä ja mielen katkeroittajana.
Minä olen odottanut että sinä sinun vaimosi, poikasi ja tulevien lapsiesi äidin sielulle vannoisit pyhän valan, ettet ikinä vaimosi sieluun tai ruumiiseen kajoo tarkoituksessa lyödä häntä. Toivossani, joka minua elähytti sinut jättämään yksiksesi, petyin. Oliko mielestäsi toiveeni itsekäs ja epäoikeutettu?
Vasta sitten kun olemme vapautuneet tästä sielujemme nakertajasta, voimme täysin rinnoin nauttia yhdyselämästämme.
Tämän luettuasi ehkä sanot minua sydämettömäksi. Orjo! Jos ei vaaralliseen, syvään haavaan uskalla katsoa eikä ottaa selkoa, mistä se on tullut ja miten se on hoidettava, niin voi se haava tuottaa kuoleman. Ajoissa on sitä hoidettava.
Odotan.
Onko välttämätöntä asettua kesäämme viettämään juuri sinne, missä sinä olet? Etkö halua paikan muutosta? Etkö tahtoisi asettua asumaan, jos saisin vuokratuksi, johonkin yksinäiseen mökkiin näillä mailla?
Ajattelet ehkä että minä sinua repimällä revin, huomaten vikoja vain toisessa. Minä teen ankaraa tiliä myös omien vikojeni suhteen. En katso tarpeelliseksi laulaa niitä sinulle, tiedäthän ne entuudesta.
Jos minuaoikeinymmärrät, niin näet ja uskot etten minä näitä ikäviä asioita ole ottanut puheeksi tarkoituksella loukata sinua tai vähimmässäkään koston halussa tai viskatakseni kaiken syyn sinun päällesi ja pestäkseni itseni vioistani… Jos minuaoikeinymmärrät, niin tiedät että minussa asuu ihana, ääretön kaiho ja usko että me molemmat voimme tulla onnellisiksi. Uskon hyvän voittoon sinussa ja itsessäni — toistemme avulla.
Rakas Orjo, oma kallis mieheni! Ymmärrä minua oikein. Jos en toivoisi ja uskoisi meistä parempaa, niin jättäisin sinun ja omat vikani entiselleen rehoittamaan. Toivotko sitä mieluummin? Voitko lukea tämän kirjeen ilman katkeruutta ja voitko uskoa että mitä olen kirjoittanut, on elämän katkeraa kokemusta, jota ei vastaväitteet voi pois puhaltaa.
Näin kirjoittaa
odottava vaimosi.
* * * * *
Laineet kävivät korkeina kahden ihmiselämän molemmilla merillä.
Samana päivänä, jona oli saanut vaimonsa pitkän kirjeen, tarttui aviomieskin kynäänsä.
Miehesi kotipaikalta 8 p. huhtikuuta.
Verisesti kostit, Mirjam! Murhaava oli kirjeesi! Ensimäinen vaikutelma — mykkä kauhu. Sanoilla en voi selittää, mitä tunsin. Jos olisin tehnyt entisen katkeran luonteeni mukaan, olisin lennättänyt sinulle seuraavanlaisen vastauksen:
"Koska sinulla on niin kauhea kuva miehestäsi että se on särkenyt minun kauniimman kuvani sinusta, niin tyytykäämme siis kumpikin kohtaloomme. Emme enää ikinä näe toisiamme."
Mutta rakkauden ja hyvän toivon ja vilpittömän parannushalun maailmassa ei koskaan saa tehdä näin, vaan sydämensä Jumalalle ainoastaan puhutaan hiljaisuudessa: "anna minulle voimaa voittaakseni heikkouteni ja tullakseni paremmaksi ihmiseksi!" Siinä kaikki — siinä on laki ja profeetat.
Minä en ole sinulta tähän saakka muuta "vaatinut" kuin että koettaisit olla minulle hellä toveri — ja varoisit ärsyttämästä minussa piilevää petoa, jollainen näkyy asuvan parhaimmissakin ihmisissä, aivan yhtähyvin naisissa kuin meissä miehissä.
Se ei ole ollut liika vaatimus, sen vakuuttaa minulle puhdas omatunto ja terve järki.
Sinä et ole tätä vaatimusta kyennyt joka hetki täyttämään — paremmin kuin minäkään sinun erikoisvaatimuksiasi tahi oikeammin sanoen mielitekojasi — ja sentähden on "peto" sinulle jo näyttänyt kyntensä. Nyt sinä vaadit hirveällä innostuksella että tuo peto on kytkettävä rautahäkkiin, mutta itse et puolestasi anna minkäänlaista takausta ettet petoa rautaristikonkin läpi härnää. Vertauksilla puhuen.
Minä en sinulta vaadi mitään lupauksia, mutta että itseltäni vaadin vaikeimpiakin, se sinun olisi pitänyt osata laskea, kun kerran uskalsin sinua kehoittaa luokseni tulemaan. Sehän olin juuri minä, joka avioliittomme päävaaran ensin otin puheeksi; jossakin kirjeistäni olisi pitänyt näkyä kylliksi hienotuntoista itsensä itkua, mutta se ei sinulle näy riittäneen, lienet kaikkea pitänyt vain krokodiilin kyyneleinä? Ja persoonallisessa puhelussa, milloin asia minua synkistytti, sinä joskus saatoit kieltää siihen kajoamastakaan ja selitit antaneesi anteeksi. Nyt näkyy ettet vieläkään ole anteeksi antanut, vaan että olet pannut "korvan taa" ja kun hyvä tilaisuus sattui, kuten nyt, käytät tätä aseena rauhanhierojaa vastaan.
Et olevoinutantaa anteeksi!
Ja nyt kohdistat kaikki elämänehdot tuohon yhteen ainoaan haavaan. Ymmärrä minua! sanot. Voi Mirjam, enkö ymmärtäisi liiankin hyvin. Useammin kuin uskotkaan olen katsonut lyömääni haavaan ja rukoillut Jumalalta apua ja voidetta mutta jos se yhä on auki eikä ehkä parane koskaan, niin sille ei kukaan mitään voi. Jos ei terve järki ja syiden syvä tajuaminen paranna, niin eivät ainakaan ihmeet paranna. Lisään vielä: jos ei rakkaus lääkitse, niin silloin se ei olekkaan oikeaa rakkautta.
Elämän iskemät haavat eivät näy sinuun vaikuttavan silloin kun ne ovat isketyt, vaan vasta pitkän aikaa jälestäpäin — minuun ne vaikuttavat heti, mutta aika ne parantaa. Olen jo kylliksi katunut tapahtuneita mielenosoituksia — terve järki ei myönnä enempää, itsesäilyttämisvietti on minullakin ja pidän sitä jumalien lahjana. Ja viisasten elämänsääntö on aina ollut tämä: entisyyttä et katumuksen ruikutuksilla voi tekemättömäksi tehdä, mutta tulevaisuus nykyhetken hyvinpäin tekemisen kautta on aina mahdollinen. Se on aina ollut rouva Starckinkin ohje, mutta en sitä tässä mainitse hänen vaikutuksestaan. Sillä liika kärsimys kuluttaa ihmisen. Sinun tähänastisen elämäsi aiheuttama kohtalo tai karma ei ole niin julma että tarvitseisi puhua kuoleman haavasta — se on kuvittelua. Me olemme kaikki kuorman vetäjiä ja silloin tällöin vain saamme huoahtaa ja nauttia lepoa.
Ei elämältäkään saane liikoja vaatia. Minä siltä olen liikoja vaatinut, sitä katkerammalta siis tuntuu kuorman vetäminen. Sinua, nuorta kuormanvetäjää, on isketty niinsanoakseni vain yhdeltä puolelta, minua on ruoskittu aina ja joka suunnalta, vastaantulijatkin ovat minua sivallelleet, onko kummallista että olen syvimpääni myöten katkeroitunut.
Mutta kuitenkin: kuormaani vedän huolimatta pilkkanaurusta, ja Jumalan tahdosta jaksan vetää kuormani ehkä yhtä korkealle vuorelle kuin toisetkin…
Avomielisyydestäni osuit jotenkin oikeaan, mutta aivan väärä on otaksuma että voisinsellaisistakirjeistä kuin viimeisesi ruokapöydässä keveästi puhella tai sitä kellekään näytellä.
Mutta ei minun avomielisyyteni pitäisi olla kovin suuri vika, vaan pikemmin päinvastoin, se kuuluu vapaamielisyyteeni ja taisteluuni ennakkoluuloja vastaan ja varsinkin rehellisyyden pyrkimykseeni; todentotta ei haittaisi, jos ihmiset yleensä olisivat vähemmin umpimielisiä. Myönnän että avomielisyyteni joskus on livahtanut pahan palvelukseen aivan kuten umpimielisyys sinua on pilannut. Luulen että osaksi erehdyt itsetutkimuksessasi että umpimielisyytesi muka aiheutuisi siitä että pelkäät minun kaikkea muille juttelevan. Heitä nyt pois moinen epäluulo ja heittäydy koko sielusi kaiholla sen syliin, jota parempaa ei kohtalosinullesuonut; vaikka luulen maailmassa olevan huonompiakin miehiä kuin mikä minä satun olemaan. Mistä ihmeestä sinä olet päähäsi saanut että minä muka pidän sinua niin kehittymättömänä? — monta kertaa olen salaa iloinnut havainnoistani, sinun eteenpäin pääsystäsi, ja monessa käytännöllisessä ja myös tervehenkisessä asiassa pidän sinua itseäni taitavampana. Ja kehitysmahdollisuuksiasi en ikinä ole epäillyt.
Palaan vielä syntiini, jota uskallan silmiin katsoa. Avioliitossa voi olla pahempaakin kuin sellainen mielenosotustapa. Psyykillinen "nipistäminen" on totuudenmukaisesti vähintään yhtä raakaa kuin fyysillinen. Minä en hyväksy kumpaakaan. Mutta vaikea on tuomita, mikä ilmiö milloinkin on kamalin. Sinä olet liiaksi kohdistuvainen ulkonaisiin ilmiöihin — minä taas olen nähnyt ulkonaiset ilmiöt aina sisäisten elämännäkemysten vertauskuvina ja vaikuttimina. Jos sinä heti alussa olisit oppinut asioita samoin ajattelemaan, ei olisi tullut, mikä nyt on tullut.
Enkös ole sinulle monesti kuolemantuskassa kuiskannut,millä tavallavältät vaaran —? Huono lienen ollut, mutta en koskaan niin huono että olisin ihmisrajojen ulkopuolella. On tässä myös huomioonotettava etten tahdo olla minkään etiketin enkä perhe-sovinnaisuuksien orja.
Valhetta se on että sinusta muka orjatarta olen tahtonut. Sen epäluulon olet nyt imenyt jostakin Ellen Keyn kirjoista tai jonkun emansipeeratun neidin tai miehestään eronneen naisen evankeliumista. Sinusta ei ikinä orjatarta tule! Se, mikä sinusta näyttää minussa olevan tyranniksi pyrkijää, on vain se että todella olen tahtonut olla johtavana sieluna semmoisessa, missä olen luullut olevani selvä- ja kaukonäköisempi kuin oma nuorikkoni — eikä se suinkaan ole mitään onnettomuuteen viepää. Mutta sinä kai pidät pakanallisena herruutena jo sitä että pyydän ("vaadin") sinua nappeja ompelemaan tai kanssani kävelemään ulos omaksi hyödyksesi. Jos olisin pakanallinen barbaari, niin aikaa sitten olisin hälyyttänyt sinut tänne asti minua auttamaan, sillä vaatteeni ovat kaikki hajalla ja minua hävettää että vanhan äitini täytyy niitä korjata. Mutta vaikka repaleet ylläni roikkuisivat, niin en sinua maallisten asiain takia huolisi vaimon virkaan pyytää — talonpojilla se kyllä on tavallista.
Oman työni tuloksista tahdon sinulle kertoa seuraavaa (seurasi selonteko Orjo Koreliuksen voitoista ja tappioista maailman markkinoilla).
Niin usein tekisi mieli neuvotella, muttasinäolet kuin poispyyhkäisty. Ja kiire olisi, aika ei odota ja monet tilaisuudet liukuvat hukkaan. Suurin osa aikaani päivin ja öin menee nyt miettiessä, hautoessa, miten järjestää asiat, jotta pääsisimme yhteen mutta tässä on kalvamassa koko avioliittokysymys, jonka edessä kuolema irvistelee, tapaturma väijyy ja ikuinen ero uhkaa…
Tällainen erilläänolo, kun kerrantyönteko häiriytyy, ei enää lainkaan ole järjellistä. Ja minusta tuntuu kuin sinultakin, tuon painajaisesi jyrsiessä, aika rientäisi hukkaan. Meiltä nuorilta ihmisiltä! Eikö meidän velvollisuutemme ole olla kovassa touhussa? Meillä ei ole lupa laiskotella, ei viikkoakaan, täytyy olla alati aisoissa, katso ympärillesi: kuka levähtää? Pari viikkoa olen ollut työkyvytön, odotellut kuin hullu, kuvitellut jo kulkusen helinää ja monesti jo kantanut hengessäni Leijon sisään… Työssä ja eteenpäin pyrkimisessä juuri oikea elämä onkin. Silloin vasta lepohetket kääntyvät nautinnoksi.
Kirjeesi iski kuin pommi kesätuumiini. Olin näet tehnyt seuraavan suunnitelman: Koska on hiukan varomatonta ruveta vielä oikeata taloa laittamaan, niin koetan rakennuttaa ainoastaan pienen, siistin majan Ulpukkasaareen, erikseen kalapirtistä, tuollaisen valkoisen pyhäkön, jossa on valoisa akkuna ja jossa… Se ei tulisi maksamaan kuin enintään… Täten voisi ajatella saaressa asumistakesällä. Mutta — kirjeesi tuli — ja nyt en tiedä… Taisi mennä kaikki rakennushalukin, kun ei sinulla ole mitään vetoa tänne. Ja yksin ei minusta ole… Jos eron tahdot, silloin lakkautan kaikki "isänmaalliset suunnitelmat." En lakkauta, vaan ne itsestään lakkaavat, enkä minä kestä jäämistä tänne, jossa kaitselmus minun antoi sinuun tutustua. Ja kuitenkin: sinunoneroaminen, jos herännyt sydämesi pelkää elämän taistelua. Sen vain tiedän että kun sinulle tammikuun pakkaspäivänä hyvästit heitin — sinä muistat — en silloin halunnut eroaetkä sinäkään. Parantumista vain molemmat kaihosimme!
Olen iloinen että nyt näytät kehittyneen sille asteelle että myönnät mitä aina olen tyrkyttänyt: ettei avioliiton onni riipu rahoista, vaan asiain sisällisestä tilasta. Mutta rouva Starckin ilmapiirissä piilee aina kummallisia "henkiä", jotka voivat pilata kahden ihmisen kaikki laskelmat. Näiden henkien piiri ympäröipi nyt sinua. (Sairaan sielunelämän ymmärtämisestä en huoli enää puhua, se näkyi johtaneen "minun kultani" kerrassaan harhaan). Taas palaan kirjeesi polttopisteisiin. Minäolenymmärtänyt että sinä kärsit anoppilassa ollessasi. Ja tottahan onkin että "meillä kaikki kulkevat ja arvostelevat toisiaan", mutta ei se niinvaarallistaole kuin miksi sitä uskottelet. Minäkin siitä kärsin vuosikausia, mutta asetuin itse vielä arvostelevammalle kannalle ja ainoastaan siten pahasta pääsin. En usko että minun vanhempani olisivat koskaan tarkoittaneet sinun, miniänä, tuntevan että muka armosta olet täällä. Sitä paitsihan minä olen koettanut maksaakkin osamme. Kyllä sinua on kaivattu ei ainoastaan pikku Leijon vuoksi, vaan itsesikin vuoksi, usko minua. Luulen että kuvitteluissasi olet mennyt liian pitkälle tehden suuria numeroita pienistä asioista.
Muuten olen kanssasi tietysti samaa mieltä että meidänei pitäisiasua kummankaan sukumme piirissä — minä myös siitä kärsin. Vaan elämän kohtalo on nyt toistaiseksi siten satuttanut. Eikö ihmisen pitäisi nöyrästi ottaa kohtalonsa vastaan, vaikka kirveleekin? Jos kesällä käy laatuun muualla asuminen, niin menisihän tuo vielä paremman puutteessa näilläkin maisemilla.
Jotakin pyhää on minulle täällä järven rantamilla… Ja kun tuntee että se täytyy ennemmin tai myöhemmin kadottaa, niin koettaa viimeisiin asti… Muista Mirjam sinäkin, kuinka terveellinen paikka tämä on ja kesällä vapaa: millainen hiekka! Millaisia mökkejä alkuperäisine ihmisineen. Luonnon raikasta melankoliaa minä rakastan. Sitä ei muualla ole tarjolla. Ja talvella peurat ja syksyisin karhut ja lintumetsät…
Olisiko sinusta synti, jos pikku Leijo saisi pahojen ilmojen tullen soutaa kanssani isoisänsä ja isoäitinsä luo?…
Olen kirjoittanut yhteen perään uuvuksiin asti. Ehkä eivät aivoni ole täydessä toimessa, mutta minusta tuntuu kuin minulla ei olisi sinulle muuta sanottavaa kuin rehellisesti ja ilman intriigejä tämä: En tiedä!En tiedä mitä nyt on tehtävä.
Kirjeesi oli minulle yllätys. Uusi kärsimysjakso alkaa — ja yöt — niin, mitäpä ne kuuluvat avioliittoon. Miksi et kirjoittanut varemmin niinkuin nyt vasta kirjoitit? Vahinko että minussa heräsi yhteenpalaamisen kaiho ennenkuin sinussa. Minä olen sydänmaalainen, sinä taas olet joutunut maailman sulatusuuniin. Oh kuinka hyvin minä kaiken ymmärrän. Se on olevinaan hyvin hienoa rouva Starckin puolelta tuo vapauden vaaliminen… Jumala suokoon menestystä, sanon vain.
Loppusanaa en vielä sanokkaan. Ehkä ei ole tarvis vielä sanoakkaan. Anteeksi etten malta olla ivaa käyttämättä näin vakavalaatuisessa kirjeessä. Katkeruus ja iva ovat rintatoverit. Katkeruus voi johtua oikeutetusta surusta.
Hyi kuinka olen kyllästynyt noihin surkeisiin sanoihin: suru, tuska, kärsimys. Olen näet ikäni ollut pakotettu niitä käyttämään. Kotiseutu minut kuitenkin on paljosta painajaisesta vapauttanut. Jos sinulla on joku muu hyvä nainen sijaasi lähettää, niin anna tulla pian! Koetan olla katselematta kuvaasi, joka on pöydälläni ja vuoteeni yläpuolella. Leijon kuvaan en viikkokausiin ole uskaltanut katsoa ettei se saastuisi — huonon isänsä silmäyksestä. No niin, sittenhän nähdään, kun poika kasvaa ja elää saanee — —
Yöpuoleen sam. p:nä.
Kun kerran nuotti on mennyt tällaiseksi, saa olla loppuun asti. Mutta tiedäthän että minun onnettomuuteni aina on ollut sanoissa, joita ihmiset pitävät milloin suloisina, milloin myrkyllisinä. Olen kadottanut sinut näkyvistäni enkä ikäänkuin tiedä, millaiselle kulkijalle oikein perään huudan. Tuntuu kuin maa horjuisi jalkaini alla. Heittäydyn välinpitämättömäksi. Mutta kun tahdon olla rehellinen, sanon: jään odottavalle kannalle. (Huomaa nyt että olen väsynyt päivän mielenliikutuksista). Ah, sinäkinhän mainitsit jotain odottavasi — että mitä minulla muka on tarjottavaa, jos niinkuin suvaitset tulla. Mitäkö minulla on tarjottavaa? Jollet sitä osaa edeltäpäin laskea, niin kai olet utelias. (Kuinka huonosti nämä sukkeluudet sopivat!) Olemme pelottaneet toisemme pahanpäiväisesti. Sinusta ei liene mitään se että minun kevääni, kesäni, syksyni ja koko elämäni menee yhteen ainoaan jännitykseen. Lienet oppimaisillasi tuon suuren taidon, mikä on monella naisella: kokeilla miehen elämän kustannuksella. Sentähden sanon yhä: mitäs teet, se tee pikemmin. Odotan sähkösanomaa.
9 p. huhtikuuta.
Yön jälkeen, jonka laatua ei kannata kuvata, jatkan ajatuksiani. Minua kirvelee että juuri silloin kun luonnon ääntä kuunnellen pyysin sinua palaamaan luokseni, sinä viskasit sydämeeni räjähtävän pommin aivankuin anarkisti: "koska et muuta taktiikkaa, tässä sulle!"
Mutta toinen ääni sanoo: Mirjam teki oikein että vihdoinkin purki sisunsa! Miehellä ei ole oikeutta pahastua, koska on itse pyytänyt toista paljastamaan sydämensä salaisuuden.
Niin. Mutta tiesinhän tuon kaiken. Jos kohta! väittää epäitsekäs arvostelu.
Omatuntoni sanoo: minä olen monta kertaa kirjoittanut pahoja kirjeitä vaimolleni jahänon ne pitänyt hyvänään — miksi ei hän siis saisi kerrankin hämmästyttää minua avomielisyydellä, jota pidän hyveenä? Tässä kai koko totuus piileekin. Mirjam hyvin tunsi, kuinka vaikeata sydämensä purkaminen on, mutta hän teki sen kerrankin luottaen ystävän vakuutukseen. Eikö niin? Ja se häntä helpottaa ja parantaa myrkystä, jota hän tuntee nielleensä syyttömästi. Mutta lupauksen vaatiminen palaamisen ehtona? Se on sittenkin kipeä kohta. Kuinka paljon minullakin olisi toiveita vaimolleni, mutta on täytynyt niistä luopua. Sillä kuinka hän voisi sellaista luvata, jota hän ei itse pidä pahana? Esimerkiksi hiustensa kähertämisen välttämistä tai leveäsuisten, pitsireunaisten hihojen poisjättämistä. Eihän ihminen semmoisesta voi luopua ennenkuin hänellä on määrätty vakaumus että tuollainen on luonnollista tunnetta vastaan. Silloin se menee itsestään. Kaikista semmoisista henkilöllisistä tavoista ei miehen ole lupa loukkaantua, vaan on opittava sellaista kärsivällisesti sietämään. Sillä nehän ovat pikkuasioita. Niitä on arkielämä täynnä. Toivoa toisenkin mielipidettänsä kunnioittavan on lupa, mutta vaatia ei sovi. Pääasiaa on silmällä pidettävä. Pääasia on oikea sisällinen suhde. Halu kulkea toistensa rinnalla läpi elämän.
Sinä puhut oman persoonallisuutesi säilyttämisestä ja itsesuojeluksesta. Se on kaikki minulle hyvin tuttua rouva Starckin kodista ja romaaneista. Minä olen aina ollut individuaalisen vapauden puolustaja. Mutta miksikä minusta tuntunee että sinä olet imenyt sisääsi jotakin, joka sinulle ei ole eduksi.
Jos hyvin valtavasti ruvetaan puhumaan oman persoonallisuutensa säilyttämisestä, niin johtopäätös on pian tämä: pois avioliitto, ei mitään siteitä! Onhan aivan järkeen pystyvä selviö ettäjos tahdomme olla täydellisesti itsenäiset, emme saa olla naimisissa. Sekä mies että vaimo usein niin tuntee. Ja kuitenkin nuo hullut pyrkivät avioliittoon! Miksi? Sukupuolihimonko tähden? Ei suinkaan yksinomaan sentähden, vaan luonnon kuiskausta kuunnellen: että elämässä mukatäytyyelää kaksittain, tulkoon mikä tulkoon! Ja monet ajattelevat: siinä elämä onkin ja täytyy olla että opitaan edes yhden ihmisen kanssa yhdessä elämään, vaikka pyyteet käyvät vastakkain.
Ennen ajattelin: jos vähänkin riitaa tulee, eroan enkä tahdo kiduttaa toista enkä itseäni.
Nyt ajattelen: Riitaa on opittava välttämään avioliitossa — siinä koko kristillinen totuus.
Mutta jos naimisissa oleva nainen ajattelee: tahdon olla täydellisesti vapaa ja "oma herrani", niin tietysti sellaisen naisen täytyy pysyä erillään avioliitosta. Jos sinulla, Mirjam, esimerkiksi olisi joku tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä, jos olisit intohimoinen taiteilija, kiertävä puhuja t.m.s., niin en ihmetteleisi, jos pitäisit eroamista järkevämpänä. Tosin jäisit varoittavaksi esimerkiksi, joka ehkä turhaan nosteleisi niskojaan "itsekkäitä avioherroja vastaan." Osaksi olet tuon kuvan jo itsestäsi antanut ja minä ihmettelen (ihailenkin) itsekieltäytymistäsi. Sinun näkyy olevan helpompi olla erilläsi kuin minun. Ja jos se todella on sinulle luonnollista, niin tiedäthän että meidän avioliittomme rakennettiin vapaaehtoiselle yhdessä elämiselle. Harmittaa vain että yhteiskunnalle siinäkin tuli annetuksi joku sitoumus. Omantunnon avioliitto näkyisi olevan parempi.
Meidän avioliittomaineemme alkaa kai jo muutenkin olla mennyttä. Kaikki alkavat minua katsella mykkinä: "mitähän heidän välillään lienee että talvikausi ilman pakkoa noin eletään erillään?" Mutta ihmisten puheista ei pitäisi välittää. Ei siis omaistenkaan. Sinä näyt aivan liiaksi kääntäneen huomiosi siihen mitä jotkut minua huonosti tuntevat minusta tai sinusta sanovat.
Mirjam, sanon sinulle teeskentelemättä: julmasti olen kärsinyt sinun poissaolostasi ja ainoan lapseni kadottamisesta näköpiiristäni, mutta — olen valmis kärsimään loppuun asti ja koetan nöyrtyäJumalaniedessä ajatellen: minun on kulkeminen ristin tietä (luen näinä päivinä Buddhaa ja Tolstoita). Etsin lohdutusta joka paikasta, mutta turhaan. Kauheinta on nöyrtyä ajatukseen: avioliittokin on itsekkäisyyttä?!
Kuule Mirjam,josemme enää tapaa toisiamme tässä maailmassa, niin siltä varalta sanon muutamia asioita — — — (seurasi joku "viimeinen tahto"). No niin, se olikin pääasia, muusta Jumala huolen pitää. Naurettavaahan se on että mies näin puhuu, mies, joka on täysissä ruumiin ja sielun voimissa ja elelee komeassa huoneessa kevätauringon paisteessa ja syö hyviä ruokia valmiista pöydästä. Mutta periaatteeni on aina: täytyy olla varuillaan.
Tosi aikomukseni, jos sinä et vapaaehtoisesti suostu olemaan vaimonani enää, on: heti tiedon tultua lähteä Etelä-Suomeen ja hankkia piletti valtameren taa, sillä minneppä muuanne tällaiset "rentut" osaavat paeta kuin tuonne kaikkien rappiolle joutuneiden luvattuun maahan! Mahdollista kyllä että meren — aalto pyyhkäisee minut syvyyteen, mutta sehän ei kuulu asiaan. Minun on jo kauvan tehnyt mieleni toisiin maihin, sillä Suomea pidän hyvin surkeana maankolkkana, jonka "isänmaanrakkaus" on vienyt minut, yksilön, harhaan. Se on ollut epäjumalanpalvelusta, jolla olen suitsuttanut matkien esi-isien henkeä.
Kirje ei vieläkään loppunut, vaan jatkui näin:
Siinä tapauksessa että tunnet kauhutta voivasi jatkaa yhdyselämää, mutta et suostu palaamaan tänne, koeta hankkia lainaksi varoja. Jos saat jostakin rahaa, niin mielelläni suostun luopumaan tuumastani jäädä tänne. Jos kuitenkin joku sydänvärähdys panisi sinut suuntaamaan siipesi näille kurjille perukoille, niin lennätä siitä viesti heti postitse ja sähkölankoja myöten. Täällä on vielä melkolailla lunta. Pääsisin jonkun verran sinua vastaan…
Sinulla on nyt valintavapaus. Huomautan että kirjeet ovat aina kirjeitä, elämä ja todellisuus eivät aina pilkulleen vastaa kirjeiden äkkipikaista sisältöä. Otan senkin seikan huomioon sekä itseni että sinun suhteen.
Viime postissa lähetin sinulle rahaa. Riittääkö summa?
Hyvästi nyt Mirjam. Mitäpä minä muuta uskaltaisin sanoa? Sinä olet niin kaukana. Ja lapsi rukka — myös. Koetan repiä teidät kummatkin synkästä sydämestäni ja purra hammasta. Tämähän on alennukseni aikakausi kaikissa suhteissa.
Orjo Korelius.
Tämä pitkän pitkä kirje ei päättynyt tavanmukaiseen lentosuudelmaan.
15.
Mirjam luki miehensä kirjeen vapisevin sydämin loppuun saakka.
Tahallaanko Orjo hänen kirjeensä oli noin väärin käsittänyt? Eihän hän puolestaan koskaan ollut tarkoittanut avioeroa. Hänhän tunsi itsensä Orjon omaksi, tahtoi heittäytyä hänen syliinsä minä hetkenä hyvänsä, välillä oli vain tuo pieni ehto, jonka hän oli ollut pakotettu asettamaan itsensä, miehensä ja lapsensa vuoksi. Mirjam itki ja ikävöitsi ja odotti hänkin puolestaan että erillä-olon pakko poistuisi. Mutta hän oli toivonut saavansa viettää kesänsä Etelä-Suomessa, jonne Orjokin tulisi. Nyt oli hänen pakko palata Orjon kotiseudulle niin, hänen oli pakko, pakko.
Ja hän alkoi haaveilla uutta tupaa kaukaisen erämaan saarella, uutta tupaa, jonka Orjo häntä varten rakennuttaisi. Siinä olisi kolmiosainen akkuna… Muutamia uusia tuoleja, pinnasohva ja keinutuoli… Niin, kävihän sekin laatuun paremman puutteessa.
Hän huokasi syvään ja lähetti vastauksen menemään:
Rakas mieheni!
En minä rupea väittelemään kumpi meistä on oikeassa. Mutta vasta sulan tullen sinun luoksesi palaan. Elämä näyttäköön, olenko ollut oikeassa vai väärässä!
Sitten seurasi selostus mitä uusia sanoja pikku Leijo oli oppinut:
"Sanoo kellon niin hassusti että aina täytyy nauraa ja matkii kukkoa vinkuvan saranan äänellä." Mirjam lopetti lyhyen vastauskirjeensä sanoilla:
Lämmin ja uskollinen suudelma
omalta Mirjamiltasi.
Orjo oli odottanut vaimonsa vastinetta yksitoista vuorokautta ja vihdoin sen saatuansa rauhoittui.
Mutta Mirjam ei tietysti ollut voinut aavistaa, mitä tuo odottaminen miehelle oli ollut. Mitkä tuliset helvetinhiilet häntä olivat polttaneet, kun ei tietänyt, mitä oli tulossa ja mielikuvitus työnteli hirmukuviansa, joita pyrki uskomaan tosiksi. Kun kuvittelu ja pelko syöpyi veriin, ei ihminen enää hallinnut kohtaloansa. Mutta eikö Mirjamkin ollut samallainen mielenhautoja? Hänhän oli päästänyt yhden ainoan mielihauteen sydämelleen ja antoi sen pilata elämänsä onnen. Olihan tärkeämpiäkin elämänehtoja kuin se, minkä Mirjam oli maininnut…
Orjo ei ollut uskonut oman asemansa surkeutta, vaan oli jännittänyt hermojansa yötä päivää kuulostaen, eikö muka Mirjamin ja Leijon matkahevosen kulkusia kuulu korpitiellä. Ei ollut kuulunut! Haave oli hullu!
Kevätöiden hiljaisina hetkinä hän oli kuvitellut vaimonsa takaisintuloa puhuakseen hänelle kaikki puhtaaksi, sopiakseen, sointuakseen Jumalan ja kaiken hyvän tahdon nimessä, puristaakseen heidän yhteisen lapsensa ihanaveriset kasvot rintaansa vasten, lapsen, jota hän väkistenkin oli tuntenut rakastavansa — mutta Mirjam ei ollut suvainnut kiirehtiä.
Se se katkeroitti aviomiestä. Eikö hänen tahtonsa ollutkaan vaimolle pyhä? Miksi Mirjam kuunteli enemmän rouva Starckin neuvoja kuin miehensä esityksiä? Eikö hän olisi saattanut nöyrtyä sen vertaa että olisi taipunut asumaan yhdenkään kuukauden ennen järven sulamista saman katon alla kuin Orjon vanha äiti. Eikö se ollut hirveätä ylpeyttä?
Mies oli tuntenut olevansa suuressa henkisessä hädässä. Hän oli päästänyt hätähuudon, mutta vaimo ei ollut tuota hätähuutoa säikähtänyt. Mitä täytyikään ajatella sellaisesta vaimosta?
Mirjam oli sanonut miestänsä julmaksi orjuuttajaksi, mutta itseänsä hän ei pitänyt sellaisena. Eikö hän nyt jarruttamisellaan tulonsa suhteen ilmeisesti vaatinut miestänsä tanssimaan oman pillinsä mukaan?
Orjo muisteli kaikkea, missä Mirjamin taipumaton tahto ennenkin oli ilmennyt ja hän uskoi saaneensa vertaisensa vastustajan. Kuinka monesti hän muka jo oli saanut kärsiä nuoren vaimonsa takia, varsinkin siinä, mikä koski vaimon suhdetta ja käytöstapaa ulospäin. Aviomiehen odotuksesta hermostunut mieli rupesi epämiehekkäästi moittimaan poissa olevaa vaimoa kaikellaisesta.
Oliko hänen Mirjaminsa muka kertaakaan palavalla tuskalla ja elämän rauhan himolla koettanutkaan etsiä neuvoa ja lohdutusta ja aatteenratkaisua uskonnolliselta alalta? Mirjamhan oli tähän asti ollut kovin vähän huvitettu ihanteesta koettaa sovittaa lähimmäisrakkauden oppia arkipäiväiseen elämään. Häntä, Orjoa, kohtaan oli Mirjam tosin ollut parempi kuin Orjo vaimoansa kohtaan, mutta ulospäin paljon enemmän pahaa verta oli Miriamissa ollut ympäristöään vastaan… J.n.e.
Mirjam yhä ikäänkuinvaatilupauksia! Mutta eihän Orjokaan tahtonut panna vaimolleen mitään ehtoja. Eikä avioelämä vähääkään näyttänyt kirkastuvan tämän erillään olemisen kautta, sillä kirjevaihto vei — vastoin kaikkia laskuja — yhä kauemmas toisistaan ja sai kummankin pelotetuksi.
Erillään olo oli terveellinen ja oikeutettu ainoastaan niin kauvan, kuin molemmat aviopuolisot sitä tahtoivat. Orjossa vilahti katkera kuva: Mirjam olisi kai jo kokonaan irti hänestä, ellei lasta olisi! Heillä, Orjolla ja Mirjamilla oli — tiukalle ottaen siksi paljon vaatimuksia toinentoiselleen, että jos niistä ankarasti tahtoi kiinni pitää, niin sovinto oli mahdoton.
Vaatimusten ja ehtojen tietä eivät he voineet päästä yhteen, sillä ne päinvastoin veivät erilleen ja repivät uusia haavoja. Oliko siis mitään siltaa, jota myöten kaksi toisiinsa tyytymätöntä saattoi päästä yhteen? kysyi aviomies itseltään.
Hän muistelisuloisia hetkiäMirjamin ja itsensä välillä ja kuiskasi itsekseen; niistä puista on silta tehtävä! Jos ne ovat liian hentoja, katketkoot silloin suistuvat he yhdessä elämän virtaan, mutta se oli kaikissa tapauksissa luonnollisempaa kuin uhalla korpeen lähteminen kumpikin eri puolelle virtaa.
He olivat kylliksi toisiaan ampuneet myrkkynuolilla, joilla vain villit ampuvat! He olivat ehkä käyttäneet väärin vapaata tahtoaan!
Kuinka suuria raukkoja he olivatkaan, etteivät kärsineet elää yksikseen; siispä heidän oli pakko tyytyä naimisissa oloonsa!
Kuvitella avioliiton yhdellä iskulla tulevan täydelliseksi, oli lapsellinen ajatus! Aste asteelta täytyi kehityksen käydä. Ja pakko oli tyytyä toinentoiseensa semmoisinaan.
Näistä mietelmistään Orjo kyhäsi kirjeen ja lähetti Mirjamille.
Mutta hän tuskin tiesi kirjoittavansa mielialojaan. Erillä-olon luonnottomuus kalvoi häntä yhä kiihtyvällä voimalla ja teki hänet työkyvyttömäksi. Ihminen, joka ei kyennyt työtä tekemään, kerkesi aivoissansa ajatella liian paljon surullisia asioita.
Eräänä kevätyönä hän ei nukkunut silmänräpäystäkään, hänessä oli kova kuume ja sydän löi niin rajusti että koko hänen vuodelaitoksensa ja yöpöytä hänen vieressään tärisi kuin sähkön vaikutuksesta.
Hän kuvitteli joka hetki sydänhalvausta. Mutta aamulla varhain oli hän jo renkien kanssa kevätjään ulapalla — hän näet vedätti vanhaa rakennusta Ulpukkasaarelle rakennuttaakseen sen tuvan, josta hän Mirjamille oli kirjoittanut. Tuntikausia sai Orjo kaahloa kevätvedessä jalat likomärkinä, vaikka hänen päätään unettoman yön perästä muutenkin kivisti. Onneksi pääsi hän illalla saunaan, mutta tauti yhä paheni muuttuen arveluttavaksi vaivaksi. Päiväkausia tunsi hän pääkallonsa ympäri jäytävää kolotusta kuvitellen aivojensa menevän sekaisin. Eikä hän voinut käsittää, niiksi hän mitä lyötä tahansa yrittäen tunsi itsensä niin heikoksi ja väsyi perinpohjin. Hän etsi turhaan virvoitusta kyläläisten ontelosta seuraelämästä ottamalla kuin unessa osaa heidän pieniin huvituksiinsa.
Mielensä oli ärtyinen. Mutta toisin vuoroin hänet yllätti kohtaloonsa hiljaisesti alistuvainen tunnelma.
Ja silloin hän istui kirjoittamaan kirjettä Mirjamille. Mirjamille, joka niin harvoin hänen kirjeisiinsä vastasi, koska hän, Orjo, lähetti kirjeitä niin satamalla, ettei niihin kaikkiin vastaaminen olisi ollut mahdollista muille kuin korkeintaan hänelle itselleen.
"Soi vienosti murheeni soitto,Soi kauniisti kantelo soi,Mut hellemmin heläjä hälle,Joka murheen mun rintaani toi!"
Niin — kirjoitti hän — Sinä, Mirjani, olet murheen mun rintaani tuonut, sinulle kanteleellani tahdon vielä hellästikin soittaa. Aina kun tuota laulua ajattelen, kuulen sinun sitä laulavan ja näen sinut ilmielävänä edessäni. Eikä minuun mikään niin koske kuin tuo laulu sinun laulamanasi. Ja minä värähdän kun sitä muistan ja tahtoisin itkien heittäytyä sinun kaulaasi ja kuiskata sinulle pyhiä sanoja ja sinut kokonaan ymmärtää… että sinäkin minut kokonaan ymmärtäisit. Muistatko, Mirjam, kevätöitä täsmälleen kolme vuotta takaisinpäin ajassa? Muistatko kahden lempeä janoavan kevätsuuteloita hiljaisessa kammiossa, kun erämaa ympärillä nukkui ja ainoastaan metsälinnut saloilla soivat ja purot syvyyksissä kohisivat? Me olimme silloin kahdenkesken Jumalan edessä ja ihmeellinen pyhyys oli rinnoissamme, jotka janosivat hyvää ja kaikkea kaunista. Ihmeellinen oli se kevät, ihmeelliset olimme me, avioliittoa uneksivaiset ihmiset. Ihmeellinen oli nuoren miehen kärsimys silloin, se värähteli hengen maailmoissa, joiden sisältöä ei yksikään ihmiskieli vielä ole voinut kertoa… sillä se jää iäksi kertomattomaksi salaisuudeksi. Ihmeellinen olise tyttö, se nuori morsian, se kaunis, kokematon Lapsi sen kuumasti kaihoavan sulhasen sylissä.
Sellaisenako sinut tahtoisin takaisin? Tahtoisin enkä tahtoisi. Itseni ehkä takaisin tahtoisin sellaisena kuin olin sinua ensi kerran suudellessani, ujo mies, joka vasta ensi kerran suuteli naista 30-vuotiaana, johon asti oli pidättynyt kaikesta nautinnosta ja luonnollisuudesta. Itseni ehkä sellaisena takaisin tahtoisin voidakseni lähteä uudestaan sille taipaleelle, jolle kipeästi himoitsin päästä!
Sinua, Lasta, sellaisena kuin silloin olit, en takaisin tahtoisi… en muussa kuin yhdessä suhteessa… että et minulle koskaan ollut ollut kova… ja ettei sinussa vielä ollut sitä, minkä elämän toverisi karkeus sinussa on kasvattanut — uhkaa ja ylpeyttä ja kostonhalua ja erilleen pyrkimystä — kuten minustanytnäyttää. Tahtoisimme kumpikin takaisin osan itseämme tuon kevään ajalta, joka ei ikinä palaa.
En sinua saa takaisin edes sellaisena kuin olit kaupunkikotimme ensi syksynä, jolloin eräänä alakuloisena syyspäivänä hiivit valokuvaajalle ja hämmästytit minut suloisimmalla kuvalla, mikä minulla sinusta on — nuoren, kodin hiljaiseen onneen tyytyvän, mieheensä luottavan (ah, minä itken) ja häntä vielä puhtaasti rakastavan nuoren vaimon kuvalla. Kuinka sinä oletkaan kaunis siinä kuvassa — sitä et itse koskaan ole arvannut — ei muut sitä ehkä näe, vaan minä… Sinun sielussasi oli silloin kohtaloonsa tyytymys ja samalla ilmeni siinä äidiksi kaihoavan naisen surunsuloinen sävy ja harras, salainen rukous että sinun miehestäsi, johontahdoitluottaa koko sydämelläsi, kariseisi pois kaikki karkeudet ja että se terve ja hyvä ainoastaan pääsisi hänessä kehittymään.
Ah Mirjam, minä itken sitä mikä on menetetty… minä itken ruusuja, kielonkukkasia, jotka joku paha voima on tallannut lokaan… itseäni itken ja olen joka hetki pakahtumaisillani surmin, jota ei kukaan voi lohduttaa ja jota ei oma järki pysty painamaan unhoksiin.
Ymmärtänetkö, huonosti kohdeltu ystävä, mitä itken erämaan hirmuisessa yksinäisyydessä, autiossa keväässä, jota nyt saan viettää, jota nyt täytyy viettää?…
Ei, minä en voi enempää kirjoittaa tätä lajia, se käy liiaksi arimpiin sydänkerroksiin.
Siitä on vain kolme vuotta. Nyt olen minä isä, mutta — sellainen isä, jolta ainoa päivänsäde on otettu pois — sydän verensä oma…
Hyvästi!
P. S. jatkoi onneton aviomies: Venheen olen tilannut ja keinutuolia sinua varten olen tiedustellut. On minulla sinulle yksi pyyntö: osta jostakin punaista vaatetta saarivenheemme purjeeksi — kuuletko, välttämättä meillä täytyy olla punapurje, se on nyt minun intohimoni, anna nyt olla, tee mielikseni, hanki ja neulo valmiiksi. Huomautan vielä kerran etten huoli muusta kuin punaisesta purjeesta, se on poika-ajoista asti ollut "salainen unelmani"… sen pilkotus siintävällä, välkkyvällä kesävedellä. Se olkoon tulevan suvemme ainoa ylellisyysesine. Ja sitten hän kertoi myötä- ja vastoinkäymisistään tuon pienen tuulentupa-rakennuksensa suhteen lopettaen sanoilla: Rakas Mirjam, en tiedä enää mitään muuta kuin että näin on kauheata olla ja elää!
Mutta Mirjamin vastaus tähänkin kirjeeseen viipyi ja Orjon hermojännitys kohosi korkeimmilleen.
Hän kaahlaili yli kevätpurojen päästäksensä postitoimistoon, mutta silloin kun hän enin kaipasi ei hän postista saanut hiiskaustakaan vaimoltaan. Hän käveli synkkänä takaisin ajatellen että koko maailma oli hänet hyljännyt. Turhaan hän koetti tehdä henkistä työtä, sillä hänen yöleponsa oli huono. Ja saadaksensa rauhaa sielullensa ryhtyi hän toisinaan raskaisiin ruumiillisiin töihin, jotka taas liiaksi häntä rasittivat. Eräänä yönä hän vapisten koko ruumiiltaan tunsi ettei voi päivääkään enää elää näin suuressa kidutuksessa, vaan että hänen täytyy lähteä matkalle. Pois täältä, minne tahansa, mutta pois…!
Kun Orjo aamulla heräsi, työntyi talon renkipoika hänen huoneeseensa ja laski lattialle laatikon. Silloin hän muisti että oli hänen syntymäpäivänsä, jonka hän luuli Mirjamin unohtaneen. Nyt näki hän hämmästyksekseen että laatikko oli Mirjamilta ja arvasi että se oli tahallaan pidätetty tähän aamuun asti. Orjo avasi laatikon sängyssään ja raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään ja häveten malttamattomuuttaan hän ajatteli: "Kun hätä on suurin on Jumala lähinnä."
Hän avasi varovaisesti lahjalaatikon ja hänen tunteensa oli suloinen sen aistikasta sisältöä tutkiessa. Kaikki oli sinne rakkaalla kädellä järjestettyä… sinivuokko-rukat sammaleeseen ja sanajalat, jotka ikäänkuin kuiskasivat: "lempi on satasärmäinen!" Sieltä löytyi anarkistinen matkatyyny (pommit), vallankumous-kynä ja juhlapaita, porvarilliset mansettinapit ja siunatuksi lopuksi sokuriappelsimi-kakku. Sentähden vain että olivat Mirjamilta, ne Orjosta tuntuivat suloisilta vastaanottaa — vaikka hän tunsi ettei ollut lahjoja ansainnut. Mutta kaikista enin tunsi hän mielenliikutusta lukiessaan sen kevätkirjeen, minkä Mirjam oli pistänyt lahjojen sekaan.
Rakas Ystäväni! kirjoitti sima Mirjam. — Orjo! nyt on syntymäpäiväsi. Sinä olet siellä ja minä täällä. Täytyy koettaa katsoa elämää ja oloja niiden valoisalta puolelta. Olemme nuoria, ja terveitä. Meillä on herttainen ja kaunis Leijo-poikamme ja tulevaisuus on edessämme! Heti kun keli tulee, niin sinä ilmoitat ja minä ja poikanen pidämme itsemme lähtövalmiina heti ilmoituksen saatuamme tulemme luoksesi.
Isälle iloksi syntymäpäivänään ilmoitan että poikasi kävelee. Suloisena ja naurusuin hän tepastelee pienillä jaloillaan huoneesta huoneeseen. Jos ovi sattuu olemaan kiinni, niin taputtaa käsin ovea ja sanoo tä-tä ja jos ei vastausta kuulu, niin tä-tä-tä-tä! ja silloin ei enää voi olla avaamatta, vaikka tietää, missä vaarassa vesisangot ja ruokakaapit ovat. Poika vetää väliin sylin täyden astioita kaapista ja rouva Starckinkin valtaa heikkous että sanoo: antaa tuon nyt vain, kun sillä on niin hauska! Poika on niin lystikkään näköinen nytkin, kiertelee ympäri lattiaa, toisessa kädessä vasara ja toinen tasapainoa varten hiukkasen koholla. Leijon pukuna on nyt punainen mekko, punaiset sukat, mustat matalat kengät ja kellertävä esiliina.
Tämä laatikko sisältää sinulle tarpeelliset kapineet.
Lämmittäköön paita kultani povea, sivelköön tyyny kultani poskea pehmeästi, vaikka oletkin karkea, lentäköön kynä kultani käteen, kun hän sinua kiireessä kaipaa, lumotkaa napit kultani silmät, sula Mirjamin mesileipä Orjon suussa ja kuiskatkaa te sinivuokot kullalleni että pian on kesä ja me yhdymme — sinä ja minä — me taistelemme kaikin voimin pahaa vastaan itsessämme saavuttaaksemme elämässämme rauhan.
Kultalapsemme tepastelee tuores männynoksa kädessä.
Keväinen suudelma
Tytöltäsi.
"Tytöltäsi!" huudahti Orjo lumouksen vallassa, tuntien sydämensä syvimmässä, kuinkaomaMirjam hänelle sentään oli, tuo herttainen olento, joka kirjoitti niin teeskentelemättömästi, vaikka suru ikäänkuin kurkisteli riviensä takaa.
Ja hän tunsi ääretöntä kiitollisuutta Mirjamia kohtaan.
Kaikki oli ollut vain sairaaloista kuvittelua!
Mirjamista tuoksahti nuoruutta, onnellista äitiä, Leijo-kaunokaisen synnyttäjää.
Hän ei enää tahtonut kostaa pahaa pahalla!
Kaikista suloisinta oli Orjon kuulla että Mirjam nyt ilman verukkeita lupasi todella palata miehensä luokse elämään. Hän, Orjo, oli ollut tulemaisillaan jonkunlaiseksi raivohulluksi liiaksi haudotusta yksinäisyystunnelmastaan. Tuo kolkkojen ajatusten, yötäpäivää jäytäminen oli varmaankin painanut hurjan leiman koko hänen ulkonaiseen olentoonsa ja häntä hävetti nyt antaa itsensä sellaisena takaisin Mirjamille.
Ja vaikka hän tunsi itsensä onnelliseksi, niin häntä samalla pelotti itsensä ja Mirjamin puolesta. Jaksaisiko Mirjam panna kaikki sielunsa voimat liikkeelle parantaakseen miehensä siitä viasta, jonka nimeä hän ei soisi kenenkään kuolevaisen mainitsevan?
Jos ei Mirjam häntä auta silloin kun kohtaus ensi kerran tulee, silloin on hän iäksi onneton ja he joutuvat molemmat turmioon!
Niin vakavaksi on se asia nyt kehittynyt sen jälkeen kun Mirjam itse siihen on kajonnut. Auttaako vaimo miestään silloin kun tämä sitä kipeimmin tarvitsee, ymmärtääkö hän surmata pahan itiöt alkuunsa? Tajuaako hän, millä lääkkeillä tuollainen tauti torjutaan?
Orjo Korelius kiiruhti kiittämään vaimoaan tämän odottamattomista lahjoista ja kauniista kirjeestä, vastaten itse puolestaan pitkällä kirjeellä, jossa hän kosketteli kaikkia mahdollisia avioasioita ja varsinkin Mirjamin paluumatkan käytännöllisiä puolia. Liittäen kirjeeseen rahaa, hän lopetti nöyrästi sanoilla: Jumalan hyvä henki tuokoon sinut takaisin!
Mirjam vastasi: Heitä nyt mustat silmälasit nurkkaan tai palavaan pesään ja pane kirkkaat, ruusunhohteiset lasit silmillesi, kun vaimosi ja poikasi luoksesi saapuvat!
Johon Orjo vielä viimeisimmäksi lennätti: Hullusti ovat asiat menneet, monet laskelmat ovat pettäneet, mutta sellaista on elämä. Jumala sinua ja poika-kultaa tapaturmilta varjelkoon!
Kirjevaihto oli siihen loppunut tällä kertaa ja sydänten jäät sulivat kilpaa talven viimeisten lumien kanssa.
Mutta matka Mirjamin olopaikalta Orjon kotiseudulle oli pitkä ja vaivaloinen.
Ja yhtäkkiä tapahtui kevään tulossa aavistamaton seisaus. Viikon päivät näytti lämpömittari pakkasasteita ja iloiset kevätpurot lakkasivat tyrskimästä. Aristuneina ja säikähtyneinä katselivat pohjolaan palanneet linnut luonnon kolkkoutta, metsässä oli laulu lakannut ja ihmeellinen alakuloisuus täytti ilman. Lumet maanteillä olivat monin paikoin jääneet sulamatta ja kulku oli mitä kurjin, ei päässyt kärryillä eikä reellä.
Ja huolestuneet ihmiset valittivat puutetta ennustaen kesän myöhästymistä ja surkeata hallavuotta. Huoli valtasi Orjonkin: miten ihmeen lailla oli Mirjam pienokaisilleen pääsevä läpi lumien pitkin kohvettuneita, kuoppaisia erämaan teitä?
* * * * *
Pohjolan kevät?
Kuinka alakuloinen se joskus osaa olla. Kun rantaporeet suurissa järvissä ovat katkaisseet säännöllisen talvikukin, kun kulkuset ovat lakanneet kilajamasta siintävillä ulapoilla ja useimmat näreviitat kaatuneet kuin kokonainen rykmentti sotilaita kahteen riviin keväisellä sotatanterella, kun hauskat metsätiet ovat muuttuneet törröttäviksi kanervikoiksi ja ikävän repaleisiksi mättäiköiksi, joiden lätäköissä talviset kulun jälet kuultavat — silloin yhtäkkiä kehitys keskeytyy, jälellä olevat lumet kangistuvat koviksi hangiksi, viima viiltää pohjoisesta, iloiset rantaporeet vetäytyvät riittaan, kaatuneet viitat tarttuvat vatsastaan kiinni ja jäiset kentät kieltäytyvät tykkänään sulamasta. Ja haikeasti laulaen lentävät joutsenet korkealla avaruudessa kaartaen yli jäiden ja palaavat jonkun matkaa takaisinpäin etelää kohti etsien sulia salmia ja aukinaisia virran suvannoita. Kuka olisi sitä uskonut? ikäänkuin kuiskaisee viluisessa ilmassa. Päivän sävy on harmaja kuin uhkaisi lunta sataa ja jonakin yönä tosiaankin viskaa maisemille silmiä huikaisevan takatalven. Joskus yöhämärän saapuessa loimahtaa räikeän punainen iltarusko mustien kuusten lomasta, mutta kaikki ilo sammuu taas toivottomaan tylsyyteen. Ei näytä tapahtuvan kerrassaan mitään, asiat eivät edisty sinne eikä tänne. Tosin suurella suolla sydänyön hetkinä, semminkin ennen auringon nousua, käy kummallinen kuhina, salaperäinen liike ja sorina. Hijoo ja soittaa, huutaa huikahuttaa, rämähtää nauruun kuin kummitus, sirrittää ja kurluttaa, kuiskaa ja kiroaa — ihminen ei tiedä, kuka se oikein näin hulluttelee ja mitä nuo äänet tarkoittavat. Luulisi siellä rämesuolla pikku pirujen olevan hippasilla, huiskivan toisiaan hännillään ja painiskelevan toistensa kanssa lämpimikseen. Lentää tupsahtaa yökulkijan eteen aavemainen pörröinen olento, kiepsahtaa matalan puun latvaan ja sieltä katsoa pöllistää suurin kultarenkaisin silmin: mikä se sinäkin muka olet?…