Mutta jänikset ovat riemuissaan. Ne loikkivat pitkässä ketjussa kaikilta suunnilta kohti erämaan suurinta taloa, pujahtavat läpi seiväsaidan ja kyykkivät onnellisina laihopeltojen pälvissä jyrsien hileissä heläjäviä viheriöitä tai rahkankeltaisia ruohoja. Jänikset ikäänkuin ajattelevat: kunpa tätä aina kestäisi — näitä hiljaisia kylmiä kevätöitä, jolloin ei maamiehen toukotyöstä tule mitään! Ja ne heittävät iloista kuperkeikkaa, tanssivat vastakkain pehmoisine kapaloineen tuontuostakin höristäen pitkiä korviaan kartanoon päin, jossa renkipojat hiiviskelevät piikojen makuuaitan lähettyvillä.
Orjo Korelius, nuorta vaimoansa luokseen odottava aviomies, ei saanut rauhaa huoneessaan, vaan vietti kevätyönsä vahtien jäniksiä laihopellolla. Hän oli vyöryttänyt suuren ammeen laihopellon laitaan ja istui kyljellään törröttävän ammeen sisässä hievahtamatta ja pyssy ojolla.
Siinä oli hyvää aikaa tehdä luonnosta havainnoita ja samalla antaa ajatustensa kulkea omassa elämässään.
Jänikset?… Hän tuijottaa, tuijottaa, tuijottaa… Hänestä tuntuu että nyt, aivan kohta, tulla hipsuttaa jänöjussi pitkin peltoa. Hän pidättää hengitystään, terästää silmäteriään… Valkoinen kivikö vai jänis? Hän tuijottaa kiveen, tuijottaa tuijottamistaan ja mielikuvitus häntä pettää. Valkoinen kivi liikahtaa, se on siis jänis, ei… on sittenkin… nyt se taas liikahti… nyt se nousee pystyyn, huojuttaa hiljaa ruumistaan, se on siis jänis, mutta liian kaukana, ei kannata sinne asti ampua, täytyy odottaa… eiköhän tule likemmäksi… Kun ei se vaan lähtisi karkuun, kun ei vaan saisi vihiä…
Hän pitää pyssynpiippua tiukasti sitä kohden ojennettuna… Kummaltakaan puolelta ei tapahdu mitään… Nyt se taas liikahti — ei. Jos uskaltaisi nousta seisaalleen että näkisi paremmin?
Hän nousee hiljaa, kurkistaa, terästää silmiään — peijakas: se on sittenkin kivi, valkoinen, jäniksen kokoinen. Mutta juuri samassa kun hän nousee seisomaan, pinkasee todellinen jänis sivultapäin, aivan hänen läheltään. Hän säpsähtää, hämmästyy, ei tiedä mitä tehdä, mutta ojentaa vaistomaisesti pyssynsä pakenevaa kohti ja laukaisee. Kajahtaa hirvittävä pamaus autiossa yössä. Seuraavassa silmänräpäyksessä huomaa ampuja juoksevansa jäniksen perässä, joka on haavoittunut… se raukka potkii vimmatusti maassa, pyörii kuin väkkärä heittäen katkennutta säärtään… ampuja kolhaisee sitä pyssynsä perällä, mutta kolvi sattuu suureen peltokiveen ja halkeaa, hän tarttuu jänistä kädellä takajalkaan ja paiskaa elukan pään kiveen — kaikki on käynyt muutamassa silmänräpäyksessä. Hengästyneenä hän selvenee ajattelemaan: miksi tapoin? Tämähän oli julma kuolema. Hän tietää olleensa petomainen, mutta nauttii onnistumisestaan: tarkoitus on saavutettu, vaaniminen ei ole mennyt turhaan. Eikä kenenkään tarvitse seikkaperäisesti tietää,mitenjänis sai surmansa, kunhan vain hänestä, saajasta, sanotaan: kas, saitko jäniksen? Sehän nyt mukavaa.
Mutta toisena yönä, istuessaan pyssyineen pellon pientarella, hän ajattelee enempi omaa elämäänsä kuin jänisten kuolemaa. Ja jonkunlaisella välinpitämättömyydellä hän tuijottaa liikahteleviin valkoisiin esineisiin yöhämärissä, suurten metsäin siimeksessä, eikä ammu ainoatakaan laukausta.
Ja hänen mielensä on selittämättömän raskas, ja hänen sydämensä kirvelevän kipeä. Koko erämaa hänen ympärillään ikäänkuin pilkkaa häntä, syyttää häntä jostakin kamalasta, tuomitsee hänet salarikolliseksi.
Mirjamin kuva väikkyy hänen sielussaan, hän kuvittelee tulista suudelmaa, mutta kaiken sulon verhoaa paksu sumu, joka kivistää päätä ja samentaa silmiä.
Mikä hänen on — hän ei enää ymmärrä mitään ja hän häpeää äärettömästi tylyyttään omaa vanhaa äitiään kohtaan, mutta ei kykene kohoamaan suosta. Hänen hermonsa ovat herkistyneet, kipeytyneet kireimmilleen…
— — — —
Mutta avioliiton Jumala korvasi kaikki hänen kärsimyksensä.
Silloin kun hänen sielunsa oli surullisimmillaan, ruumiinsa sairaimmillaan, silloin kun hän kädet kohmetuksissa vilustuksissaan hiipi nukkuvaan taloon ja oli juuri sukeltamaisillaan vuoteeseensa väristen joka jäseneltään, juuri silloin ilmestyi Mirjam hänen eteensä punoittavin poskin, liehuvin kiharin, kirkkaasti sädehtivin silmin.
— Hyvä Jumala, nytkö sinä tulit?
— Niin Orjo, miksi et tullut vastaan?
Huomenna olisin lähtenyt…
— — — —
— Herranterttu, tuossahan on Leijo — hyvä Jumala: tämäkö nyt onLeijo, minun poikani?
Perhekohtaus oli hurmaava, sydäntä huimaavasti hivelevä, onnen paisuma niin väkevä ettei sanoja löytynyt.
Ja kumpikin ikäänkuin ihmetteli, miten ihmiselämässä tuhansien tuskanhetkien yhteenlasketut summat yhdessä silmänräpäyksessä häviävät olemattomiin ja miten ihminen itse siunaa omia kärsimyksiään silloin kun hän sitä ihanammin tuntee onnensa nautintoa.
Nyt se jo nukahti, Leijo kulta, katso kuinka hait on kaunis!
He seisoivat molemmat lapsen vuoteen ääressä ja tunsivat onnensa.
16.
Kesän riemut!
Häikäisevät auringonpaisteet heleällä rantahiekalla — idyllimäiset aurinkokylvyt perheen kesken — onnen raikkaat ilonhetket täydellisessä vapaudessa ympärillä ikuisesti autio, pyhästi huokaava erämaa kuni Jumalan yrttitarha!
Suloista on elämä silloin! Miehen sielussa leikkivät yhtaikaa poikuus, nuoruus ja miehuus; vaimon rinnassa kisailevat kilvan hajahapsi tyttö, tulinen morsian ja onnekas äiti. Elämän nautinto on se pyhä kirja, jota mies ja nainen yhdessä lukevat kuni uskovaiset raamattuansa. Koko maailman sulon salaisuus hymyilee miestä ja naista varten, Jumala on kuin hyvä vieras, joka saa tulla ja mennä mielensä mukaan —heovat kahden, sillä se kolmas on heidän omaa vertaan, joka ei häiritse. Jos on huolia, niin ne lykätään huomiseen, tänään paistaa aurinko, huomenna voipi pilvi pimentää taivaan. Siis uinailkaa! Antakaa koivujen keveäin varjojen välkkyä silmäkalvoissanne, ojentakaa jäsenenne jumalaisen auringon suutelojen hiveltäväksi! Synti olisi Pohjolan kesäauringon alla tehdä syviä sielun leikkauksia tai kohdistua järjen kuiviin laskelmiin. Niinkuin itse elämä on vain kerran, niin Pohjolan suvikin riemuineen on välttämätön huuman tarjous ihmisen iloa janoitsevassa sydämessä…
Mutta sitten saapuu syksy. Yrttitarhan lempeät lehvät karisevat maahan ja alastoman koivun takaa näkyy pukimissaan värisevä ihminen, aallot ärjyvät mustina murheellisia rantoja vastaan, hirvittävä pimeys väijyy metsässä, ja aurinko, Jumalan silmä, on vihainen ja sapenkarvainen.
Ja kuta kolkommaksi luonnon sävy muuttuu, sitä vastuunalaisemmiksi tuntevat itsensä ne, jotka kesän riemuja siunasivat, ja jokaisen pois lentävän lehden mukana irtaantuu heidänkin sieluistaan ruusuinen haituva elämän haaveesta.
Todellisuus on kova ja sen todellisuuden pohjasävelenä soipi raha, joka kilajaa kivistä maata vasten ja jota säveltä ihmisen vasten tahtoaankin täytyy kuunnella. Elämän todellisuus — sieluton, armoton, kova kuin raha ja rahan valta, johon ei Jumalan sormi ulotu!
Mirjam ja Orjo, jotka vielä äsken kesäisen päivän rinnassa värähtelivät onnensa nautinnosta, tunsivat taas syksyn tullen vahvoihin vaatteisiinkin pukeutuneina sisällisen paljautensa, ja tuo tuntemus heitä kauhistutti, vavahdutti, pani jotakin yrittämään.
Mutta kun aviomies tahtoi rakentaa elämänsä kotoisen korven pohjalle, niin vaimo päinvastoin piti sitä elämän onnettomuutena ja vaati muuttoa kauvas pois liikemaailman keskuuteen.
Mies huokasi, hän aavisti jotakin siellä maailman rannalla, hänen henkinen silmänsä tähtäsi pitemmälle tulevaisuuteen. Mutta vaimo huokasi myös, hänkin näki näkyjä — jos hänen täytyisi jäädä tähän erämaahan, jota hänen miehensä rakasti.
Ja erämaa heidän ympärillään myös huokasi.
"Siellä, maailman rannalla, on kultapilviä", kuvitteli Mirjam mielessään: "Siellä on virat, tuhannet ansiotoivot, sivistys välineet, talousvälineet, mukavuudet, teatterit, telefoonit — siellä on miehenikin oikea paikka ja minun, hänen vaimonsa elämän keidas."
"Voi lapsiamme!" huokasi Orjo aavistuksissaan. "Voi meitä itseämme!Mitä jää meistä jälelle ja mihin kaikkeen siellä tarttunemmekaan?"
Mutta ymmärräthän sinä, rakas Orjo, puhui Mirjani vesissä silmin, että meidän elämämme täällä erämaassa menee hukkaan; ei täällä ole mitään, ei mitään ei sinun uusi tupasikaan tullut valmiiksi niinä inhoan tätä vanhaa tupaa — ja minun on ikävä.
— Eikö minun sitten ole ikävä! huudahti aviomies kohoten kirjainsa ja paperiensa äärestä. Hän tunsi henkisen pistoksen joka kerta kun vaimonsa häntä muistutti asunnosta. — Mutta sitä vartenhan juuri olemme avioliittoon menneet että yhdessä kantaisimme elämän ikävät…ja tuo suloinen lapsemme: eikö se ole meidän päivänpaisteemme?
Hän syleili Leijoa, joka juoksenteli pitkin puolipimeän vanhan kalatuvan maalaamatonta lattiaa, johon poikanen, aavistamatta äitinsä mielitekoja, oli sangen tyytyväinen.
Orjo otti työkirveensä ja meni ulos. Vettä satoi taivaan täydeltä, koko maailma oli harmaja ja ikävä ja alakuloisesti roiskuivat lokakuun kylmät laineet saaren rantoja vastaan. Ei ollut ihme, että naisen hento luonto värisi vilusta tässä ympäristössä.
Mies seisahtui katselemaan syksyistä luontoa; tässä erämaan kolkkoudessa oli hänelle itselle kuitenkin jotakin rakasta. Ja muistot kultaisista päivistä vilahtelivat hänelle vesimärkänä kohisevan metsän lomitse…
Oh! kuinka yksinäisiä he tosiaankin olivat kuni kaksi avutonta erillään mailmasta, mutta eikö rakkaus ollut se voima, jonka piti elähdyttää kurjinkin perukka?
Orjo ryhtyi totuttuun työhönsä: särkemään halkoja kaatuneista puista. Usein hän näin oli innostunut ruumiilliseen työhön ja palasi vasta hämärissä tupaan rasittuneena, läpimärkänä ja nälkäisenä kuin susi.
Mutta kun yöpimeä tuli ja myrsky pauhasi tuvan akkunain alla, silloin he molemmat, Mirjam ja Orjo, puristautuivat ikäänkuin hukkuvat pelastusta etsien toinen toiseensa, vannoen yhteenkuuluvaisuuden pyhiä valoja. Ja silloin Mirjam suudellen miestään kuiskutteli:
Lupaathan Orjo, lupaathan —? Ja aviomies, hurmautuen häntä rakastavan vaimonsa suloudesta ja imeytyen häneen kuin pieni lapsi, kuiskasi vastaan:
— Se, joka suutelee vaimoansa suoraan sydämeen, ei voi vastustaa oman kultansa tahtoa.
Mirjam sai tahtonsa perille. Orjo perheineen muutti pääkaupunkiin.
* * * * *
Se oli elämiin taistelun, olemassa olon taistelun ja kunnian taistelun aikaa! Kaikki aviomiehen voimat tulivat käytäntöön, hänen täytyi yhtaikaa olla käytännön mies ja hengen ritari. Hän ei saanut säikähtää mitään vastoinkäymisiä, hänen täytyi katsoa uhkaavaa puutetta vasten kasvoja ja uskoa omiin voimiinsa, vaikka maailma musteni hänen silmissään ja vaikkei hän tuntenut suurtakaan luottamusta tähän maailmaan.
Hänen täytyi olla ylpeä tuntiessaan itsensä liian halvaksi ison maailman vilinässä, hänen täytyi olla rohkea tuntiessaan itsensä pelkuriksi maailman markkinoilla.
Korvesta ihmisten ilmoille ajettu karhu — hänen täytyi muristen näyttää hampaansa kaikille, jotka hänen henkeään vaanivat, hänen täytyi yhtaikaa hyökätä vihollisen kimppuun ja yhtaikaa suojella perhettään, laatia sille lämmin pesä, hankkia sille ruokaa ja huvitusta.
Nuorena miehenä ei Orjo Korelius olisi kyennyt niin paljon työtä tekemään ja toisista ihmisistä huolehtimaan kuin mihin hän nyt kykeni. Yksinomaan se että oli naimisissa, antoi hänelle voimaa, tarmoa ja toimintakykyä. Alituisesti uhkaava hätä ja ympärillään vaaniva hengen vaara kehitti hänet muiden ihmisten tasalle, ja velvollisuuksia, joista hän ennen ei ollut tietänyt, piti hän nyt pyhinä vaatien itseltänsä kaikkea, mitä vaimokin vaati.
He eivät saaneet elää niin tai näin, vaan määrätyllä tavalla, heidän ei sopinut alistua alemmiksi kuin mitä heidän oma elämänkuvansa sisälsi.
Mirjam, saadessaan toivomuksensa toteen, elostui myös miehensä taistelun rinnalla. Hän loi miehellensä kodin, jossa tämä saattoi sekä tehdä työtä että nauttia perheen isän onnea. Ja kuinka äärettömästi hän sielussaan olikaan kiitollinen miehelleen, joka hänet oli pelastanut erämaan kolkosta kohtalosta, kuten hän sitä oli pitänyt! Nythänkinsaattoi nauttia elämästä ottamalla osaa kaikkeen siihen, mitä hän uskoi sukupuolensa elinehdoksi.Eitarvinnut iänkaiken pestä pyykkiä virsut jalassa tai paistaa nokisia kaloja hellaresun hiiloksella jossakin kurjassa erämaan kalasaaressa, jossa ei nähnyt ainoatakaan ihmistä — nyt sai milloin mieli teki pukeutua kauniisti ja vetää korkeakantaiset, sirot jalkineet jalkaansa, heittää kauniin kepsin hartioilleen ja juosta kaupungille pitämään iloista pakinaa muiden nuorten rouvain kanssa, tavata tyttöaikuisia tovereitaan teatterissa tai kahvilassa, istua taiteesta nauttien konsertissa tai pistäytyä ostoksien lomassa elävissä kuvissa noin vaan huvikseen, noin vaan sivumennen niinkuin kaikki muutkin tekivät — ja sitten virkistyneenä palata täyttämään velvollisuuksia lastansa ja miestänsä kohtaan, niitä, jotka kuuluvat tunnolliselle puolisolle.
Lapsi! niin: tosin se kiinnitti vähän liiaksi, Leijo kullankukkanen, mutta nuori rouva tunsi rakastavansa pientä poikasta enemmän kuin mitä tyttönä oli uskonut naisen tarvitsevan rakastaa noita pieniä, avuttomia olentoja.
Mirjam oli toistamiseen raskaana. Mutta hän oli itse sitä tahtonutkin, hän ei tiennyt lasten olemassaolosta vielä muuta kuin hyvää ja hän halusi kiihkeästi leikkitoveria Leijolle, pientä, kultakutrista tyttöä…
Senjälkeen hän aikoi olla jonkun aikaa vapaana — se asia täytyi jotenkin Orjon kanssa järjestää, hän ei tiennytmiten, mutta jotenkin niin että olisi mukava molemmin puolin. Ihanaa oli olla avioliitossa.
* * * * *
Orjo teki työtä epätoivon vimmalla, mutta hänen työnsä oli viimeinkin lähtenyt luistamaan ja hän nautti siitä että kykeni sitä tekemään.
Sanomattomilla vaikeuksilla oli tämä työn rauha hankittu. Kokonaisen perheen ja entisen taloustavaraston muuttaminen kaukaisesta pohjolasta outoon, kylmään pääkaupungin seutuun oli vaatinut paljon puuhaa ja paljon kärsivällisyyttä, ja vielä sitten kun kaikki huonekalusto ja talous oli saatu kuntoon ja mies luuli saavansa istahtaa erämaassa alottamaansa työtä jatkamaan, oli sattunut odottamattomia ikävyyksiä. Perheen täytyi keskellä talvea muuttaa huvilasta, toiseen huvilaan ja ennenkuin kaikki jälleen oli paikoillaan, kului paljon aikaa.
Vihdoinkin näytti rauha koittaneen ja elämä lipui häiritsemättä. Kauniissa huvilassa, jossa Orjo ja Mirjam ynnä pikku Leijo asuivat, vallitsi suuri hiljaisuus. Metsä humisi akkunain alla ja kolmen sadan metrin päässä jyrisivät junat säännöllisesti ohi huvilan — ihminen tottuu pian äärimmäisyyksiin: erämaan huokauksiin ja sivilisatsionin suhinaan.
Orjo kiiruhti työtään Mirjaminkin tähden. Hän kuvitteli Mirjamin synnytyksen aikaansaavan jotakin häiriötä sitä asiaahan ei koskaan tiennyt varmasti.
Eräänä iltana oli Mirjam iloisena palannut pääkaupungista käytyään huveissa ynnä lääkärissä, joka oli hänet tarkoin tutkinut ja vakuuttanut synnytyksen tapahtuvan parin viikon kuluttua. Mutta kotiin tultuaan oli nuori rouva äkkiä mitä iloisimmasta mielialasta kiihtynyt viattomaan kuvastumiseen siitä että sekä Orjon että palvelustytön lamppu oli savustanut. Nämä olivat kumpikin koettaneet asiaa salata, mutta Mirjamin herkkä nenä haisti heti salaisuuden. Enempää ei tarvittu.
Keskellä yötä heräsi Orjo Mirjamin vaikerruksiin — poltot olivat alkaneet, mutta pääkaupunkiin oli mahdoton päästä junalla ennen aamua, koska junat eivät yöllä kulkeneet. Ainoatakaan lääkäriä ja ainoatakaan kätilöä ei asunut huvilan ympäristössä. Huvila oli lisäksi kovin yksinäinen ja eristetty muista, sydäntalven yö oli pimeä ja tuuli suhisi synkästi metsässä.
Aviomies käsitti vaaran suuruuden, silmänräpäyksessä hänen aivoissaan kulkivat kamalat kuvat, mutta hän ihmetteli omaa tyyneyttään, jolla koetti vaimentaa vaimonsa vaivoja ja ennenkaikkea saada hänet luopumaan pelosta. Mirjamin sisar Oihonna, nuori kokematon tyttö, joka vasta oli päässyt lyhyistä hameista ja joka paraikaa oli käymässä perheessä, säikähti, herätettynä raskaasta unesta, puolikuoliaaksi sisarensa puolesta, mutta merkillisesti pani hätä hänetkin järkevästi toimimaan. Kuin valkoinen jänis hyppäsi neito yöpaidassaan ravistelemaan piikatyttöä hereille, jonka pimitettyyn pöllönpäähän jumalainen järjen kipinä ihmeellisesti iski. Suin päin, hiukset tappuroina, toinen jalka sukatta ja nuttu nurin työntyi lihava hämäläistallukka ulos ovesta ja läksi juoksemaan — juoksemaan kuin hullu. Tuskin hän itsekään tiesi minne juoksi, mutta Jumala ohjasi hänen lösähtelevät töppösensä suureen herraskartanoon, suoraan vanhan tallirengin akkunan alle, ja siinä hän piti sellaista meteliä kuin varpunen, joka valtaa pääskyseltä pesän, hän kiljui, huitoi käsillään, selitti ja vannotti renkiä kaikkien pyhien ja pahojen nimessä. Senjälkeen hän tuulena pyörsi takaisin ja ilmoitti sydän kurkussa odottaville että hevonen pian saapuu. Piika oli kuin mikäkin Sven Tuuvan sisar — päätteli Orjo mielessään kiittäen Jumalaa tästä ensimäisestä pelastuksen mahdollisuudesta. Tosin sinä hetkenä ei leikillä ollut sijaa hänen sydämessään. Mirjam? — aviomies ei voinut olla hengessään tyrmistymättä, hänen Mirjaminsa näytti kovin kummalliselta ja miehen sydäntä kouristi — hänhän, aviomies, oli syypää siihen että Mirjam noin vääntelehtine oudossa vaivassa…
Oihonna auttoi siskoaan, hän oli hirveässä hädässä ja hänen tyttösydämessään riehui jännittävä neuvottomuus, mutta tulevan naisen vaistolla hän tajusi että äidiksi tulon edellä kävi kamala leikki elämästä ja kuolemasta — missä määrin Orjo oli syypää Mirjam-siskon tilaan, sitä tyttö ei selvästi käsittänyt; jonakin silmänräpäyksenä hän tunsi katkerasti vihaavansa Mirjamin miestä, mutta sitten yhtäkkiä oli älyävinään että mies oli viaton ja että tässä yksistään oli kysymys Jumalan laeista.
Mirjam olisi saanut häntä vaikka potkaista — tänä hetkenä tyttö olisi suudellut siskonsa kengän kärkiä.
Hevosmies saapui ja Mirjam talutettiin rekeen. Oihonna istui hänen viereensä, Orjo asettui kyytimiehen rinnalle ajuripukille, ruoskan siima vingahti ja tuulen humistessa korkeassa petäjikössä läksi yöllinen matkue kiireesti liikkeelle. Kuinka hullunkurista ajaa hevosella Helsinkiä kohti aivan rautatien laitaa — kuinka kummallisia näkemyksiä vilahtikaan sielussa, sellaisia, joita ei ihminen tunne silloin kun juna kulkee!
Orjo Korelius, joka oli vetäissyt anturasaappaat jalkaansa ja heilutteli niitä ajuripukilla istuen, kuvitteli olevansa ritari, jota kauhea louhikäärme ajoi takaa ja joka pakeni rakastettunsa kanssa. Tuolla kaukana kajastaa merenrantalinna… jos vain kerkeää sen muurien sisään, niin on onni pelastettu…?
Piiskan siima vinkui ja kolisten lensi reki eteenpäin. Oihonnan kalpeat tyttökasvot häämöttivät yhtenä ainoana kysymysmerkkinä: miten siskon käy? miten siskon käy?
Metsän pimeydestä sukelsi matkue pääkaupungin sähköllä valaistuihin esikartanoihin. Sairaaloita, kasarmeja, tehtaita, huviloita ja yleisiä rakennuksia vilisi sivutse. Pian kaikuivat kaupungin kivitaloseinät hevosen kavioiden kaijuttamina. Kadut olivat tyhjimmillään, jossakin keskikaupungilla vilahti silmään juopunut herra ja katutyttö. Kuinka Pyhältä tuntuikaan Orjosta tätä taustaa vasten katsottuna avioliitto, kuinka vakavasti hän syvimmässä huolestuksessaankin tunsi kiitollisuutta elämänsä Kaitselmusta kohtaan, etteihänkoskaan ollut kuulunut siihen miesjoukkoon, jolla oli omallatunnollaan katusyntinsä… Kuinka iljettäviltä ne nyt tuntuivatkaan, kun yksiavioisuuden rakkaudessa siitetty lapsi oli tulossa maailmaan!
Yökello korkeassa kivirakennuksessa helisi hurjasti ja kohta oli Mirjam riisuttuna vuoteessa. Hän hymyili tuskallisesti — kuinka hullua ettei ollut saanut jäädä kotiin. Oihonna, anna minun yöpaitani! Orjo, älä mene pois! Oihonna, muistitko lähtiessä katsoa, oliko Leijo peitossa? Neiti, milloin tohtori tulee? Mikä on tuo lasiarkku? Miksi ei sitä viedä pois?
Aviomies katseli ihmeissään pientä lasiarkkua, jonka kannen alla makasi parin kilon painoinen ihmisolento, jonka hengitys oli äänetön kuin kukkaisen.
— Miksi se on pantu koteloon?
— Ei pysy muuten lämpimänä.
— Kenen se on?
— Se on muutaman luutnantin rouvan esikoinen.
— Ja siitäkinkö tulee ihminen? — Kätilöneiti naurahti ja koppasi lasiarkun toiseen huoneeseen.
Jumalankiitos että Mirjam oli saatu laitokseen ennenkuin asia oli tapahtunut. Oihonnan kasvoille oli puna palannut ja Orjo tunsi hurjaa epämääräistä iloa. Aamu oli vielä varhainen ja koska miehellä oikeastaan ei ollut mitään tekemistä laitoksella, päätti hän matkustaa ensimäisellä junalla takaisin Leijon luo ja palata taas kaupunkiin.
Väikkyen toivon ja epätoivon välillä, oli hänen mielensä hyvin herkkä. Tuntui yhtaikaa mukavalta ja kammottavalta. Rautatieasemalle kiiruhtaessaan läpi aamuhämäräisen kaupungin hän katseli vastaantulevia koululapsia aivan kuin ne olisivat tulleet eri maailmasta. Ja konduktöörin kanssa hän puheli kuin korkea virkamies keveästi ja suvaitsevasti itse kuunnellen omaa ääntään. Elämä vilskui hänen silmissään suurina heilahduksina.
Ja kun hän saapui pikku Leijon luo, niin hän ymmärsi että hänen elämänsä satu tähän asti oli verrattain onnellinen, onnellisempi kuin tuhansien muiden… Ja silloin iski häneen kammottavana epäluulona että Mirjam kuolee hänen selkänsä takana.
Nyt, nyt juuri — huono mies että jättikin vaimonsa! — hänen täytyy rientää takaisin, mutta — juna lähtee vasta tunnin kuluttua. Hän tarttui vaistomaisesti kynään ja kirjoitti itselleen — Jumalalleen — kirjeen tietämättä itsekään, miksi täytyi kirjoittaa.
18 päivä helmikuuta klo 10 a. p.
Kun tunnin päästä palaan Hikiin, johon läpi yön ajettiin hevosella, en tiedä, täytyykö minun tavata vaimoni kuolleena. Kaikki mahdollisuudet kuvastelevat mielessäni ja sieluni on levoton.
Ystävä! Nuori vaimoni! Jos sinä poistut minulta — en tiedä, miten sen iskun kestän. Tahtoisin niin paljon toiseksi, mitä ei voi enää muuttaa. Sinä olet minulle ollut hyvä vaimo… Jumala sen tietää mitä tunnen.
En minä kuitenkaan jaksa uskoa että sinunvielätäytyisi kuolla, vaikka tuskissa huutelet. En usko että kohtaloniinjulma voisi olla että sellaisen kärsimyksen lisäksi lähettäisi. Minä koetan rukoilla sinun pelastustasi elämään. Itseäsi varten, lastasi varten ja minua varten. Nyt minä lähden…
Kun hän saapui laitokselle, tuli lääkäri korridoorissa häntä vastaan ja ilmoitti iloisesti irvistäen:
— Gratulor, herra Korelius, teille on syntynyt kaunis tyttö.
Kaunis tyttö! kaikui Orjon sielussa ja hän astui ylpeänä vaimonsa vuoteen viereen. Ja häntä ikäänkuin hävetti äskeinen pelkonsa.
— Suutele minua, Orjo! sanoi Mirjam kimaltelevin silmin.
Orjo kumartui suutelemaan vaimoansa. Sitten hän piteli vaimonsa kättä ja sanoi:
— No kävihän se, kultani!
— Kävihän se, vastasi Mirjam melkein kuiskaamalla. Hänen kasvonsa olivat ihanan kalpeat ja kaikki kärsimättömyys oli niiltä hävinnyt. Orjo ajatteli itsekseen: "Heissä on jotakin pyhää juuri silloin kun he ovat synnyttäneet."
— Katso nyt isä tyttöäsi! Sinun silmäsi ja nenäsi, mutta minun suuni ja korvani!
— Tokko sen näkee?
— Ihan selvästi!
— Eikö sille anneta ruokaa? kysyi isä.
— Ei vielä… naurahti äiti heikosti.
Sitten hän pyysi Orjoa poistumaan.
— Minua muokataan ja pestään — ja sitten minun täytyy nukkua.Hyvästi, kultani, suutele Leijoa. Tulethan huomenna? —
Orjo palasi huvilaan yhdessä Oihonnan kanssa, joka oli enemmän kuin onnellinen asiain hyvästä menosta.
Kotiin tultuaan aviomies kirjoitti muistiinpanopaperinsa toiselle puolelle seuraavaa:
Jumalan kiitos! Se on tapahtunut onnellisesti. Ihmettelen tuntemattoman, hänen, jota sanomme Jumalaksi, armoa minua kohtaan. Tahdon koettaa — ja kukapa sitä ei tahtoisi — painaa syvälle muistiini että meidän pitää kaikessa kaikkina hetkinä kohdella toinen toistamme hyvin ja lempeästi, niin ettei silloin, kun kuolema meidät erottaa — ja senhän täytyy kerran tapahtua — jäisi mitään sieluamme kaivelemaan, jos emme näyttäneet vainajalle sitä hyvää kokonaisuudessaan, mitä meissä on, oli ja aina oleva on.
17.
Heillä oli nyt kaksi lasta, Leijo ja Maila, he saivat asua pääkaupungin piirissä, käydä teattereissa ja konserteissa ja ottaa osaa suuriin isänmaallisiin juhlallisuuksiin. Sitäpaitsi olivat he tilaisuudessa tutustumaan merkkihenkilöihin eikä mikään estänyt heitä kutsumasta luokseen vieraita. Orjon työ oli siinä määrin edistynyt ja onnistunut etteivät he toistaiseksi tunteneet mitään rahanpuutetta, Mirjam sai vapaasti valita leninkikankaansa, hattunsa ja kevätkepsinsä. Pimeän syksyn ja ankaran talven jälkeen koitti mitä ihanin kevät ja he nauttivat täysin siemauksin auringonpaisteesta eteläsuomalaisilla metsäkallioilla. Näyttipä todella itse elämä hymyilevän onnellisesti näille kahdelle erämaasta tulleelle ihmiselle, joita yhdisti uskollinen aviorakkaus ja terveet, kauniit pienokaiset.
Mutta mitä oli se että vaimon silmäin ilmeet ja vastaukset joskus panivat miehen syvästi miettimään tai että miehen ankarat sanat toisinaan kipeästi loukkasivat vaimon sydäntä? Olivatko ne vain sulkulauseita rakkauden kauniissa tarinassa? Aviopuolisot eivät itsekään sitä ymmärtäneet, heistä melkein tuntui kuin joku heidän ulkopuolellaan oleva voima, "paha", heitä silloin tällöin olisi ärsyttänyt toisiaan vastaan. Hyvän hetken tullen he käsikaulassa nauroivat tätä pahan ilmestymistä ja päättivät pyhästi olla varuillaan sen kavalia hyökkäyksiä vastaan.
— Katso armaani, meidän riitammehan on kerrassaan naurettava, aiheet ovat niin vähäpätöiset ettei niitä kehtaisi ihmisille edes selittää.
— Niin ovatkin, me olemme ihan hullut, jos mokomasta suutumme toisiimme, kun kerran pääasiat ovat reilassa.
Ja he katsovat toisiaan ystävinä silmiin, suutelevat toisiansa ja silittelevät toistensa käsiä ja hiuksia ja uskovat pysyvänsä onnellisina kautta koko elämän. Ja lapsiaan he rakastavat intohimoisesti; varsinkin isä on kultasitein ja koko hengeltään kiintynyt esikoiseensa, jonka olemukseen hän tietää kylväneensä sydämensä ja järkensä parhaimmat kultamurut ja jonka hän uskoo nostavan hänen sukunsa henkiseen aateluuteen.
Mutta miksi tämä sama mies, tämä onnellinen isä ja vaimoaan hellivä rakastaja, joskus ihmisten nähden vieroo vaimoansa ikäänkuin vaimo ei olisi hänen vertaisensa ja ikäänkuin hän vaatisi että vaimon ihmisten nähden pitää muuttua täydelliseksi ja viehättävimmäksi olennoksi mitä milloinkaan on nähty; miksi hän tästä tunteesta tekee itselleen salaisen kärsimyksen ja ikäänkuin harmittelee että onsitoutunut yhteen ainoaan naiseen?
Tai miksi noiden herttaisten lasten nuori äiti joskus lakkaa olemasta äiti ja ikäänkuin katkeroituu omasta kohtalostaan javaikeroi velvollisuuksiaanaivankuin kadehtien kaikkia niitä rouvia, joilla ei ole lasta ja niitä naisia, jotka vielä ovat vapaat miesten edessä?
He häpeävät kumpikin huonoja tunteitaan ja koettavat niitä karkoittaa, ovat onnelliset toistensa kanssa kodin ja yön hiljaisuudessa ja sietävät toisiaan päivän töissä teroittaen alati itselleen: me kaksi kuulumme nyt kertakaikkiaan yhteen eikä se enää ole muuten mahdollistakaan. Ja aivan samoinhan näkyvät elävän muutkin!
Se juuri että kaikki muutkin ihmiset elävät parittain ja taistelevat samoja taisteluja kuin hekin ja ottavat avioliitosta saman onnen kuin hekin, se se juuri heitä lohduttaa ja panee heidän järkensä päättelemään: näin on välttämätöntä olla, näin on jumalallinen järjestys, näin on lorun lopuksikinhyvä olla.
He näkevät kumpikin oman elämänsä suuntaviivojen hiukan erkanevan toisistaan, mutta kuvittelevat niiden kulkevan yhdessä uomassa ja silloin kun ei kuvittelu heitä vakuuta, turvautuvat he salaiseen rukoukseen, uskonnolliseen tunnelmaan että suuntaviivat kaikissa tapauksissa ovat samat, koskapa heidän onnensa sitä vaatii.
Ovathan he menneet rakkaudesta naimisiin, mies hurmauksissaan naisen sulosalaisuuksiin, tyttö sydänjuuriaan myöten luottamuksellisessa ihastuksessa miehensä kunniaan.
Onnettomuutta ei saa olla, onnettomuutta ei saa tulla, he tietävät kiertää avioliiton salakarin —heeivät tahdo olla tusinaihmisiä, joiden avioelämästä juoruttaisiin pahoja.
"He näyttävät niin onnellisilta!" niinhän maine heistä saneleekin ja he ovat tyytyväiset etteivät ihmiset heistä ainakaantiedämitään pahaa.
— Kuinka sääli että meidän täytyy muuttaa pois tästä huvilasta, jossa kenties olemme viettäneet onnellisimman talvemme!
— Niin, muistatko Orjo, kuinka tuntui yksinäiseltä ennen siellä pikkukaupungissa, kun ei ollut yhtään lasta? Ja nyt on kaksi tuollaista kullannuppusta…
— Mutta minne ihmeeseen me tästä pakenemme kesäksi, kun sinä et suostu palaamaan erämaahan?
— Onhan Suomessa sinisiä järviä ja viheriöitä rantoja joka paikassa! vastasi Mirjam.
— On, mutta sittenkin… Ulpukkasaari…?
— Hyi! En palaisi sinne, vaikka maksettaisiin! huudahti nuori rouva.
— Älä sano niin, Mirjam…! Et ehkä tiedä, mitä osaa erämaan saari meidän elämässämme näyttelee.
— Niin, mutta — — —
* * * * *
He viettivät kesänsä Keski-Suomessa kirkkaasti päilyvien vetten vaiheilla, hämäläisten kukkaniittyjen keskessä eräässä vanhassa aateliskartanossa, jossa satavuotiset lehmukset suloisesti siimestivät kesän herttaista hellettä. He nauttivat kesästänsä niin syvästi ja perinpohjaisesti kuin ikinä ihminen luonnosta nauttia voi unohtaen kaiken muun ympärillään, maailman ja heimon. Isä pyhitti päivänsä rakkaudelleen omaan perheeseensä, nuori äiti ikäänkuin haaveili uudelleen tyttöaikuiset ihanteensa ja kokosi voimia tuntematonta tulevaisuutta varten.
Tämä on meidän onnellisin kesämme — puheli Orjo hengessään uinaillen päivästä päivään niinipuun katveessa Leijonsa kanssa leikkien tai ottaen perheensä seurassa aurinkokylpyjä uimarannan hietikolla. Tunnen ettemme tulevaisuudessa näin lämmintä sydänten kesää saa viettää — miksi emme? sitä en ymmärrä, mutta minä aavistan sen, aavistan…
Hän tunsi selittämätöntä tuskaa sydämessään, selittämätöntä painostusta, joka häntä väijyi ikäänkuin aave ruusupensasten takana… Joskus häntä hämäläiskesän ihanimmillaan ollen vihiäsi huimaava ikävän tunne — pohjaton kaiho syntymäseuduilleen pohjoiseen, jossa ei omena kypsynyt, vaan jossa ihminen ikäänkuin oli vapaampi…
Hämeen maa kesäisessä kukoistuksessaan oli hänestä, pohjolaisesta, ikäänkuin ääretön, kaunis, hyvinhoidettu hautausmaa, jonka kukkakummuilla mehiläiset pitivät iloista pörinäänsä, ja jossa ihminen kuvitteli olevansa paratiisin yrttitarhoissa, mutta jossa yön tullen tuntui kaamealta…
— Mirjam, meidän pitäisi palata erämaahan…!
— Orjo! sinä olet hullu!
— Mirjam, joku kauhea vaara uhkaa meitä…
— Aina sinä kuvittelet turhia!
— Mirjam, minun henkeni kärsii…
Ole nyt vaiti, huomenna minä matkustan vuokraamaan taas hauskan asunnon Helsingin läheltä.
— Tapahtukoon sinun tahtosi, kunpa se olisi Jumalan tahto.
Mirjamissa oli uskoa elämään, tarmoa ja toimintakykyä, jota ilman eiOrjo mitenkään olisi osannut elämäänsä järjestää.
18.
Yhden talven he vielä viettivät pääkaupungin piirissä, mutta se oli heidän elämänsä kauhein talvi. Sillä ei päivän eikä yön rauhaa enää ollut heidän kodissaan siitä saakka kuin pikku Leijo sai hirveän tarttumataudin ja lääkärit tuomitsivat hänet kuolemaan.
Turhaan he huusivat Jumalan apua, turhaan he itkien syleilivät toisiaan ja vannoivat pyhiä valoja, turhaan he nöyrtyivät ja parantuivat kaikesta itsekkäisyydestä — ikäänkuin koston Jumalan viha lepäsi heidän päällään ja kidutti heidän viatonta lastaan.
He olivat molemmat tulemaisillaan hulluiksi epätoivosta, ääretön nääntymys ja rasituksesta syntynyt väsymys aiheutti heissä hermostumiskohtauksia, joiden todellista sisältöä ei mikään kieli kykeneisi kertomaan. Sillä Leijo, esikoinen, oli heidän aviorakkautensa pyhin hedelmä, heidän elämänsä ainoa yhteinen suuntaviiva…
* * * * *
"Viimeisen kerran…
"Opeta meitä Jumala että me loppuun asti kestäisimme!
"Anna meille anteeksi, sinä pieni ja puhdas, jonka pyhyyden olemme ajattelemattomuudessa kadottaneet!
"Nyt vasta ymmärrämme, mitä on rakkauden kärsimys — se on se sieluntila, kun vastoin sisintä tahtoaan joutuu rakkaimpansa salamurhaajaksi.
"Jollemme sinua tänne olisi tuoneet, oi Leijo, niin kenties sinä vielä olisit terve ja lupaava!
"Sinä olet uhriksi joutunut, sinä viaton, jonka edessä pyhästi värisemme.
"Jumala, Jumala! missä sinä olet, etkö sinä kuule meidän rukouksiamme, katumuksiamme ja lupauksiamme?"
Näin syyttelivät epätoivoiset vanhemmat itseänsä.
* * * * *
Leijon kuoleva ruumis ja iäksi poistuva henki se oli, joka ajoi avioparin takaisin erämaahan. Sekä Mirjamin että Orjon elämä oli nyt muserrettu.
19.
Silloin kun kuoleman kauhea käsi ensi kerran kohosi nuorta avioliittoa vastaan, silloin kun onneton äiti kärsivän lapsensa vuoteen äärestä hetkeksi oli paennut oman miehensä turviin etsien häneltä turhaan pelastusta ja silloin kun molemmat kauhun silmin tuijottaen yön pimeyteen hervottomina, sydämissänsä rääkättyinä olivat heittäytyneet toistensa syliin tahtoen toisiinsa puristumalla huutaa yhdessä jumalallista apua —silloinoli heidän kolmannen lapsensa luomiskäsky lausuttu.
Heidän esikoisensa poistui — Jumalan surmaamana, kuten he sitä arvostelivat — mutta Mirjamin ikäänkuin korvaukseksi kiihkeästi kaipaama, pian syntyvä raskaudentila ennusti uutta elämää. He eivät kumpikaan tienneet, olivatko tehneet oikein vai väärin sytyttäessään elämää kuoleman kurjan kuilun ääressä ja sentähden kummankin tunne-elämä kulki nyt ensi kertaa väkinäisesti eteenpäin perheen lisäystä tai oikeastaan perheen täydentämistä odotellessa. Sitä ei tahdottu ajatella, mutta sitä oli pakko ajatella, tässä oli ikäänkuin kaitselmus kaiken johtajana ja heidän oli alistuminen kohtaloon. Intohimoisina, iskun saaneina ihmisinä he tiesivät että tyhjyys on korvaamaton, mutta kaikkiluova, iäti pulppuava luonto pyrki heitä, kahta masentunutta ihmistä, ikäänkuin uhmaten lohduttamaan…
Heidän oma kotinsa oli taas särkynyt, huonekalut oli lyöty läjään ja kiireessä jätetty vierasten ihmisten huostaan, erämaa huokui taas heidän ympärillään — tämä sama erämaa, jonka Mirjam peläten oli hyljännyt, vaan jonne hän kovan koettelemuksen ruoskimana jälleen oli paennut.
Nöyrtyneenä! kuten miehensäkin niinkauvan kuin lapsen kuoleman kauhu hänet täydellisesti masensi. Kiitollisena! niinkauvan kuin hän näki, kuinka ventovieras on ihminen suuressa hädässä vieraalla seudulla ja niinkauvan kuin hän tunsi helpotusta toisten ottaessa sydämellisesti osaa hänen suruunsa. Anteeksipyytävänä! Ja anteeksi antavana! niinkauvan kuin hän uskoi ettei miehensäkään elämä mitenkään olisi pelastunut, ellei tämä olisi päässyt suruansa kantamaan rakkaaseen erämaahansa.
Erämaahan, jossa ei ollut edes lääkäriä!
Erämaahan, josta varovaisen aviovaimon täytyi paeta kaupungin turviin joka kerta kun uusi lapsi oli tulossa maailmaan.
— — — —
Heidän välinsä olivat nyt niin hellät, niin surunsuloiset; yhteinen kärsimys oli tehnyt heidät lempeämmiksi — kohtalo nöyrryttää, mutta aika lääkitsee haavat. Aika panee myös unhoittamaan vakavimmatkin opetukset.
Kylmänä lokakuun päivänä Mirjam matkusti uutta lastansa saamaan.
Ja vasta silloin kun he taas olivat erillään, pääsivät heidän viimeaikaisten aviotunteidensa kerät purkautumaan.
* * * * *
Rakas Orjo!
Perille olen päässyt, kunpa vain kaikki muukin olisi ohitse. Koko matkan, varsinkin yöt, olen ollut sellaisessa sielun jännityksessä että hiki on virrannut pitkin kasvoja ja ruumista. Avonaisen akkunan ääressä olen kolme viimeistä yötä istunut paitasillani ja kuitenkin olen ollut kuin höyrykaapissa. Siinä pitkässä koskivenheessä oli niin mainio matkustaa; en olisi koskaan uskonut, kuinka mukava venekyyti sieltä alas on, sillä eihän voi löytyä helpompaa matkustuskeinoa. Saa istua ja maata mielensä mukaan, eikä ole jyrinää ja saa syödä milloin tahtoo ja hengittää puhdasta ilmaa, niin että aivanhan siinä sairaskin terveeksi tulee. Ensimäiseksi yöksi jouduin tosin surkeaan paikkaan, lesken luo, jolla oli kahdeksan lasta hinkuyskässä ja russakoita vilisten. Minut olisivat kyllä ottaneet toiseen taloon, mutta en tahtonut luopua laupeuden sisarista, joita katsottiin hyvin epäluuloisesti. Kaiken varalta tahdoin pysyä neitien seurassa ja hyvin he olivatkin ystävällisiä ja auttavaisia eivätkä pyrkineet "käännyttämään"; sairaanhoitajatar teki sivistyneen vaikutuksen. Syötin heille evääni niinkuin mammasi ennusti. Toisena päivänä erosimme venhekyydistä, mutta kärrykulku oli niin vaikea etten toista mokomaa taivalta olisi voinut istua. Renkutti niin pahasti että sain poltteita ja kivistyksiä ja oli kylmempi kuin venheessä. Olit kai puhunut niille matkatovereille, koska sanoivat että olit niin huolissasi. Sairaanhoitajatar sanoi olevansa äitivainajan vanha tuttu ja syöneensä monet kerrat kotonani. Olen toistaiseksi yksityisten ystäväin hoidossa ja hyvä minulla on sen puolesta olla. Kirjoitan illemmalla lisää. — Kävin juuri laitoksella, mutta kyllä se on ikävää että pääsy sinne on niin epävarma. Kävin lääkärissäkin ja hän sanoi että asiat ovat niinkuin pitää, ja sanoi saavan odottaa milloin tahansa, niin ettei kai ole pitkä matka ankariin tuskiin. Kunpa vain kaikki olisi ohitse! En ole ennen ollut näin äärettömän levoton, ja kunpa ei vain pahaa lapselle sattuisi tai se olisi jotenkin epämuodostunut — minähän se kyllä joutaisin pois tästä maailmasta… Tunnustan ettei tällä hetkellä taas ole halua kuollakseni — mutta kovin pimeältä vain tuntuu, kun ei olekotia. Et sinä sitä ymmärrä mitä se on. Olenhan kiitollinen — tahi koetan olla — että on minulla ainakin yksi lapsi ja mies, joita rakastan… Huolimatta kaikesta pahasta tahtoisin sinua suudella, jos kuolinhetkeni nyt tulee — ja koeta sinä tehdä samoin. Itkevä hyvästini ja terveiset ja kiitokset teille kaikille.
Mirjam.
Orjolla oli paljon työtä ja hän pidätti itsensä kirjoittamasta pitkiä kirjeitä tyydyttäen vaimoaan aluksi vain postikorteilla. "Toisyönä olin Ulpukkasaaressa", ilmoitti hän, "ja näin sinutkin unissani —? Myrskyä, vettä ja lumiräntää — lienee sielläkin kauheata. Etpäs lähettänytkään sitä nukenpäätä Mailalle! Tyttönen livertelee kuin lintu. Odotan sinulta pian lisätietoja, ymmärräthän —?"
— Rakas Orjo! En kirjoita montakaan sanaa, sillä olen kovin kiusautunut tästä pitkästä odotuksesta. Olen aina vaan odottanut, odottanut että seuraavassa postissa muka ehkä jo saatan ilmoittaa. En asukkaan laitoksella, vaan herrasväki B:n luona, jotka ovat hyvin ystävällisiä ihmisiä. Maila parkaa muistan usein. Kirjoita hänestä jotain, olen niin kaivannut ainokaisestani tietoja. Tämä toinen tyttölapsi (tiedämmehän että se on tyttö) potkii ja pyörii ja antaa itseään odottaa kuin mikäkin prinsessa ollakseen isälleen sitä tervetulleempi — pikku raukka. Jos et saa mitään tietoja, niin se on merkki että asiat ovat entisellään. Saunassa kuljen kuudestikin viikossa. Terveiset kaikilta täkäläisiltä ystäviltäsi. Viime yönä uneksuin sinusta.
Suutelo Mirjamiltasi.
Toista kuukautta oli kulunut Mirjamin lähdöstä eikä vieläkään odotettu viesti ollut erämaahan saapunut. Orjo lankesi vanhaan helmasyntiinsä, hänestä alkoi tuntua että Mirjam kestää pitkänkin kirjeen, kirjeen, jossa sanotaan kaikki. Ja eräänä marraskuun iltana, aavistamatta että juuri seuraavana päivänä Mirjamin odotus oli loppuva, hän istahti pöytänsä ääreen ja — antoi tulla.
Loppuun asti luettava, syrjäisiltä varottava.
Yksin ollen itseni kanssa, pitkien pimeiden öiden suuressa hiljaisuudessa, sieluni sisimmässä soipi epätoivon, surun ja pelon synkkä kieli.
Koko elämäni näyttää sortuvaiselta ja järki epäilee uudesta-rakentajan voimaa.
Muistot kalvavat. Ikävät, kauheat, uskomattomat ja kuitenkin todet.
Mikä olin ennen? Miksi olen tullut?
Avioliittomme??
Minä tiedän että ainoastaan yksi kymmenestä tuhannesta on onnellisempi, mutta miksi juuri minun piti kehittyä sellaiseksi?
Minä, avioliittoon mennessäni, tartuin ihanteeni täyttymiseen kuin hukkuva oljenkorteen. Ehkä on se sopimaton vertaus. Minä tarkoitan: uskoin naisen lemmen ikipelastavaan voimaan. Tiesin ettei kukaan ole enkeli. Mutta en aavistanut että nainen, jolle minä kerran ja vihdoin antauduin, koskaan voisi herättää sielussani julmuutta. Jos mielikuvituksessani oli kuvia, niin itseeni nähden en niitä uskonut. En uskonut että minä voisin muuttua todella pahaksi, raa'aksi ja hetkellisesti niin hirveäksi pedoksi, ettei ihminen sen syvemmälle surkeuteen voi langeta. En uskonut että avioliitto, järjellisesti ja siveellisesti perustettu, voi aiheuttaa aviopuolisoissa, jotka rakkaudessa ovat toisiaan jumalaisesti lähestyneet toistensa turvaa etsien, henkisiä itsemyrkytyksiä…
Sinä olit viaton tyttö, tahdoit rakastaa puhtaasti… Mikä siis aiheutti ensimäisen kolhauksen? Sinä et tuntenut minun nuorenmiehen aikuisen elämänkärsimykseni vuosikymmenen pitkään ärsytettyä, pilattua hermostoa. Minä uskoin hermostoni paranevan sinun terveytesi kautta ja alussa minä sainkin ihmeellisesti henkisiä voimia. Sinä et aavistanut runoilijasielunkuluttavaa voimaa. Sinä et ollut haaveillutkaan joutuvasi minunlaiseni aatteellisen toimimiehen elämäntoveriksi. Sinä aavistit vaistomaisesti — alussa — että asemasi naisena oli tuleva erikoiseksi — sinun neuvonpyyntösi olivat liikuttavan puhtaat ja ylevät. Mutta kukaan nainen ei aavista että sukupuolielämä voi sekä parantaa että turmella, jollei heti alussa osata olla tahtolujia, hilliintyväisiä. Minä tiesin sen hyvin, olin nähnyt seurauksia, olin kuullut tuhansien hyvien tyttöjen muuttuneen.
Milloin minä sinut pilasin? Jumalani, milloin?
Minä tiedän kaikki, muistan kaikki pienimpiäkin yksityiskohtia myöten… Mutta muistan myös henkisiä ristiriitoja heti alussa, jo ennen kuin olimme toistemme omat. Minä uskoin ruumiillisen yhtymisen sielulliseen voimaan. Sinä myös uskoit…
Kuinka kävikään?
Nöyryytyksen hetkenä tunnustan itselleni: minä se hänet pilasin. Minä, joka naisesta uskoin ihanampaa kuin muut, minä sen tein, vedin hänetalasluokseni. Minä vaadin enempää kuin mitä vaatia saapi. Oi jumala, vaatinenko vieläkin enempää kuin mitä siveellisesti ja aviollisesti vaatia sopii?
Mitä luonnotonta vaadin? — En mitään?
Mutta minä pelkään,etten muistanutkaan vaatia mitään itseltäni, ja se olisi ollut onnemme ensimäinen ehto.
* * * * *
Meidän jokapäiväisen elämämme ilmiöt eivät ole pahaa unta. Ne ovat tosia.
Kokemus todistaa ettei ihminen helposti voi muuttua. Että ei ole todellista tahtoakaan muuttumiseen, vaikka sen kuinka hartaasti päättäisi. Kuilu, jonka reunaa alati on pakko astua, vetää tuontuostakin alas, jalka livettää.
Hiljaisuudessa kuvittelen sinua sellaiseksi kuin hyvinä hetkinäsi olet ja tunnen silloin että voin sinun kanssasi jatahdonsinun kanssasi elää elämän loppuun.
Mutta sitten lentää musta varjo ja minä sanon itselleni: onko minulla oikeus jatkaa avioelämääni, jos ilmiöt jatkuvat yhä samoina kuin ne nyt ovat ja ovat vuosia olleet? Eikö se ole rikoksellista, eikö se ole syntiä pyhää vastaan, eikö se ole imelää valhetta ja halpaa itsekkäisyyttä? Onko meillä muuta edessä kuin kärsimys ja ero…?
Mutta lapsi? Lapset?
Minä rakastan perhe-elämää. Rakastan sisimmässäni polttavasti, lapsellisesti ja yksinkertaisesti. Minä tiedän että kaksi ihmistä, joilla on onni omistaa lapsia, saavat nauttia jumalien ruokaa nähdessään rakkautensa hedelmät ympärillään. Se on ikuista mannaa korvessa. Elämän älykkäimmät opettajat ovat sen aina kokeneet. Minä uskon sokeasti näitä, sillä minä olen jo kylliksi kokenut ettei auringon alla, maailman turhuuden huminassa, sen alituisissa riidoissa, ole suurempaa todellista tukea kuin omat lapset. Sillä osaammehan iloita lasten iloista ja kärsiä lastemme tähden — ja se on oikeata elämää. Ja meillä on ääretön velvollisuus lapsia kohtaan. Me emme saa myrkyttää lapsia sillä myrkyllä, jolla olemme toisiamme heikontaneet. Lasten täytyy saada tuntea avioliittomme varmuus ja eheys. Ja lasten olemassa-olon täytyy meidät yhdistää, vaikka ikävät kokemukset miten tahansa meitä koettavat erilleen kiskoa.
Tässä ehkä piileekin avioliiton ainoa pyhyys, jota emme ennen aavistaneet?
Olen tuntenut henkistä pahoinvointia. Kaikki on yhtenä kaaoksena ja minä itse olen mitätön repale tuon sekasorron keskessä. Suhteet sukuuni, ennenkaikkea se tukahduttava tila, jota saa kokea vain sentähden että olen pyhittänyt elämäni voimat epäviralliseen isänmaan palvelukseen. Olen saanut kokea syvää loukkausta siltä taholta, jolta sitä vähin odottaisi… He eivät aavista miten minä loka päivä imen pyhän vihan siemeniä tällaisen ymmärtämättömyyden ja osanottamattomuuden vaikutuksesta. Ja kuinka siitä itse kärsin… Minun on juominen tämä kalkki pohjaan saakka, ja luulen kyllä että sen kestän.
Mutta arveluttavampaa on, jos et sinäkään, rakas ystävä, minua tässä suhteessa ymmärrä? Ilolla ja ylpeydellä muistelen niitä hetkiä, jolloin sinä olet minua auttanut…
En sinulle saata kertoa kaikkea sitä mielen raskautta, mikä johtuu siitä ettei meillä ole omaa kotia ja että varsinkin pikku Mailan täytyy toistaiseksi olla muiden turvissa. Se on kyllä totta että osaksi lapsen asema täten on parempi kuin se olisi yksinomaan ja yksipuolisesti äiti-armaansa luona, sillä, kuten tietty, aniharva äiti osaa lastaan kohdella johdonmukaisesti — ja sinun hermostumisesi on monesti varmasti ollut vaarassa pilata lasta. Mutta ei kaikki silti täälläkään mene kuten pitäisi. Tällä en sano etteivät asiat voisi olla paljon huonomminkin kuin mitä ovat. Olkaamme kiitolliset siitäkin mitä olemme saaneet ettei elämä ylpeyden tähden meitä yhä pahemmin rankaiseisi! Mirjam! Kun Leijon kuoleman alkuaiheena täytyy pitää juuri sitä että hänet väkisten raastettiin pois täältä erämaasta, jossa häntä olisi turvannut isovanhempainsa rakkaus, niin minä keväällä, kun Maila tuotiin, tein sen salaisen pyhän lupauksen että vaikka itse joutuisimme mihin tahansa, pikku tyttö saisi, jos tahdotaan, olla ja leikkiä isovanhempainsa luona niin kauvan kuinheelävät. Sen verran ainakin pitää meidän onnettomuudesta viisastua. Rakas Mirjam, koeta olla samaa mieltä kanssani tässä äläkä päästä äideille tavallista itsekkyyttä valloille. Lapset kuuluvat elämälle ja ihmiskunnalle eivätkä vanhempainsa (meidän) itsekkäille mieliteoille. Sinä olet niin epäluuloinen! Jumalan tähden, sinun täytyy karistaa päältäsi sellaiset heikkoudet. Monesti sinä olet epäillyt minunkin rehellisiä tarkoitusperiäni ja minä kärsin siitä. Ainoa mitä pelkään, on hullun papinkisällin fanaattinen huoli siitä, että lasta ei ole kirkollisesti kastettu. Pappi-raiska voipi raivonsa hetkinä tehdä mitä tahansa. Kuinka kärsinkään siitä kun lapseni viattomuudessaan pyrkii "setän sylliin", ja tuo, joka uskoo lapseni joutuvan helvettiin, kajoo häneen… Suokoon Jumala että lapsi vielä kerran voisi taistella typeriä ennakkoluuloja vastaan kuten isänsä nyt, hänen pienenä ollessaan. On jo yö. Minun yöni eivät ole normaalit, milloin sydänvika, milloin muu kiusa, jota en käsitä — tietysti minäkin kannan ruumiissani ne "vieraat ainekset", jotka vievät hautaan. Kuinka kummallista ajatella sitäkin kaikessa toivossa ja elämänvaiheessa. Oletko huomannut yksinäisyyden jumalläheisyyttä? Nyt sammukoon lamppuni.
* * * * *
Muistan iltoja, öitä, aamuja ja päiviä nuoressa avioelämässämme, joita olisi parempi olla muistamatta, mutta kun sellaisia yhä voi tulla, täytyy ajatella mitä ne oikeastaan ovat olleet. Ei esimerkiksi ole aina lausuttu toinen toiselleen hyvää-yötä ja hyvän-huomenen raikas toivotus on aikoja sitten hyljätty! Voi, ne ovat olleet kolkkoja ja raatelevia öitä. Ei sentähden että tuo pikku temppu on jäänyt suulla tekemättä, vaan sentähden että on täytynyt koventaa sydämensä ja kuolettaa jalot tunteet ja tehdä mielenosoituksia toisilleen. Mielenosoituksia,rangaistuksiaaviopuolisoiden kesken! Onko mitään epäilyttävämpää, arveluttavampaa?
Onko koskaan ollut mitään hyötyä sellaisesta? Yhä syvemmälle syntiin on sydän parka paatunut.
Eikö ilkeäajatus, huono ajatus ystävästään ole yhtä vaarallinen ja kurja kuin ruumiillinen väkivalta, vaikka arki-ihmiset katsovat ainoastaan muotoihin ja näkyviin tekoihin?
On, henki-ihmisten kesken se niin on, he sen tietävät, jos tahtovat.
Aivan pienistä alkutekijöistä alkaa raskas kärsimys, tuo onneton mielihaude, synkkä painajainen. Jos ei elämän ystävä ole se lääkäri, joka tuon taudin perussyitä tuntisi, niin tämä tietämättömyys yhä enemmän kiihdyttää taudin kulkua. Kuta enemmän sisäelämää vietän, kuta vähemmän ulkona liikun ja ainoastaanaijonsuorittaa henkisiä töitä — sitä herkempi olen lankeamaan tuon mieliäreyden uhriksi ja näen kaiken ympärilläni surkeassa valossa. Mielikuvitukseni kenties hiipoo entisiä nuoruuden ajan naisihanteita silloin kun järkeni pettyneenä kuljeksii nykyisen todellisuuden raunioilla. Jokainen äänen väre, jokainen silmäin sävy, jokainen liike, jokainen toiminta sisään- ja ulospäin lankeaa arvosteluni alaiseksi — —
"Miksi sinä aina moitit?" kysyy vaimo aavistamatta mitä polkuja poloinen taas kulkee.
En tiedä, lieneekö nuoruuden aikainen hermosairauteni jättänyt miehuuteni olentoon sellaiset jälkimainingit että elämä minulle — verrattain siedettävissäkin olosuhteissa — tuntuu usein tukahduttavalta. Saatan hävetä herkkyyttäni ja raukkamaisuuttani, kuten sitä kai järeätekoiset ihmiset sanovat, mutta ei ole helppo irtaantua omasta luonnostaan. Sinä, Mirjam, olet kai myös tehnyt miehestäsi vaatimuskuvan — kuinka sanoisin — ja kun ei todellisuus vastaa haavekuvaa, olet katkera. Kuitenkaan ei mikään onnellinen avioliitto perustu kuvien saavutukseen, vaan kaiketikin kykyyn luopua kaikista kuvista ja uhrautua. Mutta minä en voi uhrautua. Siis — mikä onkaan lopputulos? Voin hartaasti haaveksia uhrautuvani; todellisuudessa en sitä tee, en ainakaan siinä määrin kuin pitäisi.
Sen hirveimmän (sinun mielestäsi) aviomiesvian syytä olen ennenkin koettanut analyseerata toivossa siten päästä irti siitä paheesta. Väitän vieläkin että sen vian olemassaolo aiheutuu erikoisesta sielullisestaärsytyksestä. Jumala sen tietää, miten aviopuoliso voipi toiseen vaikuttaa salaman nopeudella niin että toinen silmänräpäyksessä hairahtuu polkemaan elämän perustuslakeja ja unhoittaa ihmisarvonsa (tarkoittaen sitä nostaa). Jumala sen tietää, sanon. Minulla on hyvin kehittynyt kyky silmänräpäyksessä muistamaan kaikki yhteenkuuluvat ilmiöt, ne putoavat yhtaikaa vaakalaudalle, synnyttävät hirveän painon — minun vihastukseni, jonka täytyy johonkin purkaantua. Kun siis joku vivahdus minua loukkaa, käy sydämeni läpi samalla kertaa kaikkein entisten loukkausten ja kärsittyjen tuskien raateleva puuska, ja minä lankean — kun minun annetaan langeta! kun ei minua kukaan siitä siveellisesti estä, kun en pysty itseäni hillitsemään…
Oi Jumala etten tähän heikkouteeni kerran tarvitseisi kokonaan sortua!
* * * * *
Ehkä olen muutenkin sairaaloisen herkkä suhteessa ihmisiin, mutta se johtuu kai osaksi antautumisestani sille alalle, jossa täytyy tutkia ihmisten heikkouksia ja jossa tulee vastaanottaneeksi hienoja aistimuksia, joiden ohi tavallinen ihminen menee tyynesti ja kärsimättä. Taistelijaluonto, puhdistusta vaativa, totuutta ja rehellisyyttä vaativa, kristillisyyttä arvosteleva — itse kaihossa sen ytimiin, nähden alati ettei itsekään malliksi kelpaa tämä avuttomuus tekee välinpitämättömäksi hyvänkin luonteen, epäsuotuisissa olosuhteissa, henkisen ymmärtämättömyyden keskellä.
* * * * *
Mikä on yhtenä syynä, jotenkin tavallisena, avioliittojen kylmenemiseen, aviopuolisoiden jäykistymiseen toinen-toisensa suhteen? Usea mies menee naimisiin huumaantuneenaneitseenkauneudesta, ruumiillisesta, vaikka sitä kyllä runollisesti sielulliseksi uskotellaan. Mutta jo jonkun vuoden kuluttua useimman kulttuurinaisen, joka ei itseään erityisesti varjele ja hoida (puku ei paljon merkitse) ruumiillinen viehätysvoima alkaa miehen aistien edessä haihtua ja vähenee vähenemistään aivan luonnon ja terveen järjen pakosta. Jos nyt henkinen viehätysvoima yhtärintaa vähenee, jos ei se pysy entisellään tai kasva yli ruumiillisen, kuten joskus nähdään, niin jääpi miehelle liian vähän vetovoimaa naiseen, jollei oteta lukuun lapsia, elämän pieniä pelastusrenkaita.
Tämä nyt on miehen puolelta sanottua, "tuon itsekkään, huonon miehen", mutta sehän voisi yhtä hyvin olla naisen puolelta huomattua. Minä luulen ettei tätä ilmiötä vastaan kukaan voi järkevästi väittää. Luulenpa ymmärtäväni niiden miesten "onnen", joilla esimerkiksi saattaa olla hyvinkin kuihtuneen näköinen vaimo, mutta jotka sydänjuuriaan myöten ja erottamattomasti ovat kiintyneet elämänsä toveriin. Sellaisilla vaimoilla on varmasti joku henkinen viehätyskyky, sillä ei kukaan mies voi pelkästä velvollisuudesta olla naimisissa, ei ainakaan tyytyväisesti. Joko henki tai ruumis tai molemmat yhteensä ylläpitävät avioliiton pyhyyttä.
Taas on yö, kun tätä kirjoitan. Tulee nykyään valvotuksi suuressa hiljaisuudessa ja alituisessa aivorasituksessa. Öisin tunnen vuoteessani selittämätöntä pahoinvointia, osaksi sielullista, osaksi ruumiillista (aamuisin selkäytimen alaosassa).
En tahtoisi nukkua ollenkaan, tahtoisin painaa elämäni mustan hevosen juoksemaan syöttämättä taipaleen loppuun saakka. Harmittaa että täytyy syöttää: mennä levolle ja nukkua — pakosta ettei tulisi voimattomaksi.
* * * * *
Viime yönä olin omituisesti kipeä, nukuin tuskin kolmea tuntia. Sydämessä ja aivoissa tuntui kipua, ilmaa en saanut keuhkoihin (vaikka tuulotan), sydän ikäänkuin taukosi toimimasta, käsivarret; menivät heikoiksi, todentotta — luulin kuolevani. Kuvittelin tuberkuloosia, olin muka saanut tarttuman. Tämä on kummallinen tila, ei voi nousta ylös, makaa vain tuntikausia kauhistuneena… Koko päivän olen tuntenut samaa voimattomuutta, olen koettanut virkistyä hiihtämisellä… Jotakin pahaa on ruumiissani, joka minua uhkaa, tällaista en ennen ole tuntenut, vaikka mitä lienenkin kokenut. Pelkään mennä sänkyyn taas täksi yöksi, kaikista parasta olisi, jos minua väkisin kuljetettaisiin läpi hiljaisten metsien, kun tähdet loistavat taivaalla jaa tuuli suhisee…
Tulee ajatelleeksi omaa loppuaan, kun niin moni ystävä ja tuttava kesken työtään temmataan pois. (Ei minulla ole muuta huolta kuin sinä lapsinesi ja suuri velkani pikkuvainajalle!). Joskus ajattelen huolestuneena sitä että ymmärtävätköhän asiaankuuluvasti haudata minua, niin ettei mikään papillinen kaava minua loukkaa. Ja sitten minua huolettaa etten ole hankkinut itselleni hautauspaikkaa jonnekkin metsään, esimerkiksi vastapäätä Ulpukkasaarta… kuinka mielelläni lepäisinkään Leijon vieressä, mutta koska tämä paha ja pakanallinen seurakunta ei antaisi minulle rauhaa, niin sentähden vain en tahtoisi jäädä yleiselle hautausmaalle. Pikku Leijo joutui sinne pakosta, hädän tähden, Jumala kyllä antaa hänelle rauhan, siitä olen varma.
Ei ole yhdentekevää, miten minut haudattaisiin tai että minut haudattaisiin jollakin tavoin vastoin omia aatteitani. Mutta soisin kyllä henkisten ystäväini haudallani laulavan ja puhuvankin niin että läsnäolevaiset ymmärtäisivät ja saisivat tuntea että ihmisen henki, kirkkoa kammoava — ja juuri se — on kunnioitettava ja pyhä. En itserakkaudesta tätä luule sanovani, vaan johdonmukaisuuden puolesta. Rakas Mirjam, ei olisi kauheata nuorena kuolla, jos vain ei olisi velvollisuuksia ja keskenjääneitä tehtäviä eikä elossaolevia, joille ei saa tahallaan murhetta tuottaa. Mutta nyt tulin poikenneeksi aineestani.
* * * * *
Elämässä minä olen kiinni enkä kuolemassa. Yhteiselämämme edes vähäksikään parantamiseksi koetan muististani kaivella kokemuksiani. Olen maininnut ärsytyksen synnin avioliitossa. Se esiintyy myös niissä tapauksissa, kun vaimo miehensä kuullen ja nähden kohtelee lasta (yhteistä) jollakin sellaisella tavalla, minkä varmasti tietää olevan vastenmielistä miehelleen. Vaimo, tuskastuneena perhe-elämän rasituksiin, näyttää kuinka hänellä on muka oikeus menetellä lapsensa suhteen niinkuin hänen hermostonsa kulloinkin vaatii, sentähden että lapsi onomaja sentähden ettei isä jouda lasta hoitamaan.
(Nyt en taas uskalla tänä yönä jatkaa — tuntuu niin epäilyttävältä ja kädet pyrkivät vavahtelemaan. Hyvää yötä. Kaikki tämä — oikein ajatellen — on seurausta sielullisista koettelemuksista, sydämen iskuista ja kitumuksista, milloin mistäkin syystä, joita ei kaikkia jaksa luetella.)
20.
Aviomiehen pitkä kirje keskeytyi, sillä Mirjamilta oli saapunut seuraava kertomus:
Rakas Orjo! Viikko taaksepäin oli vihdoin se vaikea ja peljätty päivä. Yöllä rupesi nipistelemään, mutta kovemmat poltot alkoivat vasta kello 7 aamulla ja silloin tuli kätilökin ja sitten kesti niitä julmia polttoja kello 11 aamulla ja sitten tuli tyttö kuin pamaus — ainoastaan yksi työntöpoltto ja lapsi oli maailmassa. Kyllähän minäkin olin toivonut ja sydämessäni rukoillut että se olisi poika, varsinkin sinun tähtesi, vaan olemmeko me mitkään määrääjät ja ehkä tuo sielu olisi tullut onnettomaksi miehenä. Kun minä ajattelen niitä pitkiä tuskan öitä ja päiviä, joita tämä lapsi on koko kohdussaoloaikansa saanut minun kauttani osakseen, niin minä kauhistun, sillä yksin Jumala tietää, mitä minä olen sillä aikaa ja koko sen ajan kärsinyt. Ei ole minulla ollut yhtä tuskatonta yötä eikä surutonta päivää sitä lasta kantaessani. Olen niin tuskani ja polttoni sielussani salannut, ettei sinulla voi olla tietoakaan, kuinka kauheasti olen kärsinyt ja hammasta purrut ja itseni jäykistänyt sinua ja muita pettääkseni, sillä itku on alituiseen asunut kurkussani. Mutta olen aina lapsesta saakka hävennyt näyttämästä tunteitani; sisässäni on ollut kuin toinen ihminen ja aivan toinen on siellä pappilan pihalla tallustellut ja äitisi kanssa puhellut. Olen siellä kuunnellut omaa puhettani ikäänkuin toisen henkilön ja samanlaista se on täälläkin.
En mennytkään laitokselle; se on aivan mahdoton paikka ja se rouva on hyvin häijy. Minullekin se on ollut niin äkäinen että sinne oli aivan mahdoton mennä. Kerron toiste tarkemmin. Hyvin hyviä ja ystävällisiä ovat talonväkeni, ja rouva on niin ihastunut pikku tyttöön että ottaisi sen vaikka omakseen. Tämä tyttö on hyvin sievä, pyöreäposkinen, isosilmäinen ja sillä onenempihiuksia kuin isällään. Sillä on koko päälaki paksun, pitkän, mustan tukan peittämä. Se tukka tosiaan on niin vahva ja suloinen että ihan naurattaa. Terve tyttö se on ja tähän asti kiltti. Kirjoita, miten Mailan puhe on kehittynyt ja onko hän minkään tarpeessa? Viikon päästä täällä on markkinat ja sieltä ostan Mailalle nuken pään.
Yötä päivää mietin, minne menen lapseni kanssa. Ei käy mitenkään ajan pitkään täysihoidossa oleminen. Vuokraisin täällä huoneen ja keittiön, jos ei tämä paikka olisi niin tautinen, hinkuyskä raivoaa paraikaa. Parin viikon kuluttua kai minun olisi lähdettävä, vaikka se on sielussa vielä selviämätön seikka. Mitä sanot, jos laittaisin itseni virka-alalle?
Mirjam.
Vaimon kirje pani miehen miettimään, mutta hän koetti aluksi kohdistua vain yhteen asiaan.
Mirjam! kirjoitti hän heti vastaan. — Lapset ovat Jumalan lahja. Minä sen tiedän ja olen kokenut, sentähden minä iloisesti vastaanotan uutiseni että sinulle on lapsi syntynyt. Lapsiahan minä juuri tahdon eikä niitä koskaan voi syntyä meille liian paljon, siitä olen vakuutettu. Vaikka ne tuottaisivat kuinka paljon tahansa huolta ja kärsimystä, niin se sulo, jonka ne tuottavat — ja kaikki yhteensä — on kuitenkin parempi kuin ei mitään, sillä tämä on elämä. Kunpa sinäkin sen aina näin käsittäisit, vaikka miten kävisi. Tervetuloa! lausun siis sille pienelle tytölle —, vaikka se onkin tytti vain. Me otamme sen kiitollisuudella vastaan. Vaikka se onkin kauhean kärsimysajan alussa siinnyt ja kohdussa elämän kolkkoja kysymyksiä osakseen saanut niin, kuka tietää, ehkä Jumala anteeksi antaa, ehkä Kaitselmus on lempeämpi kuin epäluulon siipi huiskaa, ehkä, niin ehkä —? Ja vaikka ei, niin me otamme sen vastaan sittenkin, opetukseksi, itsekasvatukseksi, rukoukseksi… En tahtoisi olla taikauskoinen, mutta sanonpa, leikillä kohtalon kanssa kisaten: harvinaistako jotain se merkitsee että neitsyt syntyi mailmaan 13 päivänä tähtikuuta?
Olin valmistunut kuulemaan sen tuntemattoman kuolemankin samalla kuin syntymän ja huokaamaan salaperäisen huokauksen, mutta nyt todella kiitän Jumalaa että näin kävi.
Kerron sinulle asioistani — — — Mutta milloin kestät muita kuin onnittelukirjeitä? Et saa nousta vuoteestasi, et saa paljon lukea. En nyt osaa muuta mitä sinä tahtoisitkaan, pikku äiti?
Pikkutyttöjen isä.
Postikortti.
Rakas Orjo! Kaikki hyvin, jos ei vaan olisi niin kova hermopäänsärky.Anna tulla se pitkä kirje. Tyttö on sinun kuvasi täydellisesti.Sydämellinen tervehdys!
Mirjam.
* * * * *
Orjo jatkoi kesken jäänyttä pitkää kirjettään.
Mirjam! Minä iloitsen että nyt jälestäpäin itse osaat analysoida sielusi tilaa raskaana-olosi aikana. Se osoittaa että pidät siveellisenä velvollisuutena tutkia, mitä ihminen kunakin elämänsä vaiheen hetkenä on itselleen ja ympäristölleen. Siitä analysoimis-kyvystä ei ole pitkä askel taitoon osata tutkia ja tunnustaa itselleen ja muille, mitä ihminen on myös kunakin nykyhetkenään, mitä hänessä liikkuu ja mistä kaikki aiheutuu.
Sinun kärsintäsi viime kantamisesi aikana on ollut luonnollista. Minä sen joskus unhoitin, ehkä useinkin, mutta monta kertaa — ollessani sielullisesti suoraan sanoen pakomatkoilla — sen otin huomioon ja se oli lievänä lohdutuksena kauheassa epätoivossani. Minä, ollen itse kipeä ja pakotettu näyttämään vieraita kasvoja, kohdistuin sinun kärsimyksesi tuottamiin ulkonaisiin mielenosoituksiin enkä — valitettavasti — itse kärsimykseen. Se oli vaikea kestettävä, hyvinkin raateleva, josta sinulla — vuorostasi — ei ole enemmän aavistusta kuin minulla sinun kärsimyksestäsi.
Mutta olkaamme ennen kaikkea rehelliset. Ne ulkonaiset ilmiöt, jotka johtuivat sinun sisäisestä tuskastasi, olivat ilmaantuneet myösennenraskaudentilaasi, jo vuosikausia, elimmepä missä tahansa. Minä muistan. — Ei missään ollut kylliksi hyvä: jos yhdessä paikassa oli vapaus yhdestä ikävästä, niin totisesti toisessa oli orjuus toisen ikävän kanssa. Tämä on rehellisesti tunnustettava, jos tahdomme tutkia, milloin ja miksi sisäisen kärsimyksen ja pahoinvoinninulkonaisetilmiöt — ovat näyttäytyneet avioelämämme eri aikoina.
Nyt olisi tärkeintä nykyisyys ja siitä johtuva tulevaisuus. Menneisyyttähän ei koskaan saa takaisin eikä sitä siis kannata kaivella. Onnen myyrät ne ihmiset, jotka ikäänkuin poispyyhkäisemällä masentavat entisyytensä varjot!
Sinun kärsimyksesi oli, sanoin, luonnollista, se oli inhimillisesti käsitettävää, mutta ei suinkaan joka kohdassa oikeutettua tai välttämätöntä. Sillä jos sellaista pidetään välttämättömänä, niin sehän olisi samaa kuin myöntää naiselle täydellisen mielivallan oikeus raskautensa aikana, joka ei ole lyhyt. En tahdo enempää sanoa, kiitän Jumalaa ettei pahempaa päässyt tapahtumaan ei sinulle eikä minulle. Meidät piti yhdistääerään kaikista pyhimmän yhteisen kärsimyksen— se ei yhdistänytkään, vaan vähempiarvoiset tuskat meidät taas erottivat tai: annoimme niiden itsemme erottaa, osoittauduimmehuonoiksi ihmisiksi— siinä koko totuus.
* * * * *
Minua tuskastutti eräässä kirjeessäsi se että olit takertunut miettimään tuota sen muutaman virkamiehen aikaansaamaa pikkuhäiriötä meidän omakotisuunnitelmassamme. Sen asian sinä annoit laajasti vaikuttaa sydämeesi ja ripität minua etukäteen, asioita tuntematta, mutta täydellisesti vaikenet asioista, joiden olisi pitänyt sinulle olla tärkeämpiä minun vaimonani. Tarkoitan jaksamattomuuttasi ottamaan osaa niihin voittoihin, joista olin kirjoittanut ja jotka olivat yleistä, ihmiskunnallista laatua, jollaisiin naisenkin pitäisi innostua. Minua hämmästyttää että sinä minua moitit rettelöhaluisuudesta, vaikka itse sait aikaan sen että tuo anomus silloin lähetettiin — se juuri on pahentanut asian ja ainakin tällä kertaa olit sinä vaikuttajana.