Kunpa sinä, rakkaani, voisit nähdä sen ominaisuutesi että sinä useissakin asioissa saatat olla kiihoittajana, ärsyttäjänä, mutta sitten kun asiat ovat saaneet arveluttavan käänteen, sinä — peset kätesi. Tämä ehkä on sellaista, jota nainen aniharvoin ottaa tunnolleen, sillä naiselta, sikäli kuin olen kokenut, näkyy saattavan silmänräpäyksessä haihtua tietoisuus omasta entisestä menettelystään ja omat häijyt ajatuksensa yleensä ihmisistä. Hän ei ikäänkuin huomaa koskaanajatelleensa ääneen, tai ilmaisseensa mielenosoituksia. Sangen ikävää! että minä näin kovasti olen ollut pakotettu vastaamaan hermostumisesi johdosta. Koeta painaa tämä julkinen juttu unhoon tai ota sitten itse osaa, mutta älä arvostele toista väärin, auttamatta asiaa.
* * * * *
Minnekkö joudut lapsesi kanssa? Mirjam! Tämä kysymys on yhteydessä koko elämämme kanssa, tiedä se. Siinä ei saa tehdä miten tahansa, se on vaarallista ja voi tuottaa ikuisen katumuksen ja kadotuksen.
Minä pidän luonnollisena että niinkauvan kun sinulla on mies, joka elää ja uskoo voivansa vaimonsakin kanssa mitenkuten elää, sinä pyrit sinne, jossa tiedät miehesi olevan, olkoot olosuhteet mitkä tahansa.
Kysymyksen vaikeus ja sinun tänne tulosi arveluttavat kohdat riippuvat kokonaan sinun suhteestasi minuun ja ainoastaan osaksi suhteestasi minun vanhempaini kotiin. Jos vaimo antaa arvoa perhe-elämälle, tapahtukoon se vaikka väliaikaisessakin kodissa, niin hän suostuu vaikeuksiinkin, joita muuten ei missään puutu, vaikka sinä mitä kuvittelisit, sinä paratiisiuskoja!
Äitini on maininnut ettei hänellä ole mitään vastaan, jos me perustamme oman talouden sivurakennukseen. Pitäisikö hankkia kaksi palvelustyttöä? — muutenhan sinä olet ankkurissa. Mistä ottaa palvelustyttöjä? Ehkä voipi sovitella, ei tämä nyt mahdoton asia liene. Talvi täällä ei ole ikävä. Mainio ilmanala. Talviurheilut… Se on elämänkultaa se, jota ihminen ei saisi hyljätä ylpeästi. Lapsia täytyy ajatella, lapsia, elämän toiveita ja aarteita, kultakipunoita.
Sinäkö virka-alalle? Ajattele nyt vähän. Ihmiset osoittavat sormellaan: mies ei muka jaksa elättää rouvaansa! Ihmisten puheista viisi, mutta muuten. Eiköhän tämä ole osaksi mieliharhaa tai uhmaa? Pitäisihän nykyisillä rahavaroillamme päästä yli talven, jos pysyttelee poissa kaupungeista eikä tuhlaa.
Minä ajattelen näin: Sinä uskallat tulla tänne, vaikka ei sinulla täällä ole parempia ystäviä kuin minullakaan. Millä mitalla me mittaamme, pitää meille mitattaman. Emme me ilmaiseksi saa rakkautta, vaikka ylpeydessämme olemme sille ahnaat.
Sinun tulosi tänne on mielestäni välttämätöntä ainakin silloin kun minä olen poissa pikku Mailankin vuoksi, sillä Jumala näkyy tehneen lapsesta hyvän ja meillä on syytä olla kiitollisia ja huomaavaisia. Jos et sinä saavu tänne jo jouluksi, niin on minulla hyvin ikävä, mutta se hyvä siitä on että hiljaisuudessa voin suorittaa erään työn, jonka tuntien olevani velkaa tälle maailmalle — ja vasta sitten olen kai vapaa mies sekä hautaan että haaveisiin. Niin, minulla hullulla on eräs haave, huolimatta kaikesta. Ja se koskee myös sinua…
Toinen asia on se että olen aikonut ulkomaille.
Minä, Jumalan kiitos, olen eräässä suhteessa nyt päässyt terveeksi — vaikka kuolisinkin jonakin yönä sydäntautiin — ja se terveeksi pääsy on tapahtunut melkoisella sielun ponnistuksella ja resignatsionilla. Mutta kuitenkaan en tunnevieläolevani sillä korkeimmalla hengen asteella, jolla miesvoisiolla — minä vielä joskus, työhuolten lomassa, muistan naisen olemassaolon. Minun haaveeni perustuu tulevaisuuteen, sellaiseen, olkoon se lähempänä tai kauvempana, jolloin me kumpikin taas ansaitsemme toinen-toisemme ja olemme kasvaneet joksikin, min että kykenemme antamaan elämän meiltä ryöstetyn aarteemme aate-vastineelle — — — sinä ymmärrät, oi Mirjam!
Nyt on sydänyön hetki ja koko kartano nukkuu; kuutamo kirkkaasti valaisee kauniita maisemia. Mirjam? Koeta ymmärtää elämän roskaa ja elämän romantiikkaa — miksi me kokoilemme roskaa emmekä ole näkevinämme runoutta, jota on yhtä paljon ympärillämme? Jos olemme rikollisia ja huonoja — miksi emme voi olla kelvollisia ja kauneutta etsiviä? Elämä eletään vain kerran, vain kerran — ja me vanhenemme.
Kosketan vielä suhdetta vanhempaini kotiin. Monta kertaa kauhistelen itsekseni että minä, aikamies, näin asetun elelemään vanhusten kotiin, josta jo olin päättänyt luopua silloin kun pääkaupungin puoleen muutimme. Julkisesti osoittamani vastakohtaisuus uskonnon alalla oli minut erottanut henkisesti isästä, äidistä ja kaikista sisaruksista, kuten tiedät; kova kohtalo ajoi meidät vielä kerran etsimään lohdutusta täältä. Leijon sairauden aikana oli äitimuorin sielussa tapahtunut joku liikuttava muutos, hänhän rukoili tulemaan tänne ja me tulimme. Huomaa:sinäkintulit, Mirjam, on nähtävästi asioita, joita ei kokenut ihminenkään aavista. Minua kammotti se huonosti salattu poistyöntämisen aije, joka pian ilmaantui kaikissa meikäläisissä. Minusta se oli siveellisesti väärää ja siihen nähden asetuin kapinalliseksi. Minun täytyi jotakin päättää, maksoi mitä maksoi.
Olen tänne jäänyt järkevistä syistä — minun täytyy ottaa huomioon monet tärkeät edut, sekä henkiset että tietysti myös aineelliset, ja niellä sielussani vahinkojen karvaat palat. Kuka tietää, olisinko kestänyt elämäni sisäisiä koetuksia, jos olisi viime aikoina oleskellut tylyssä ympäristössä ventovieraiden keskellä? Luonto myös lääkitsee ihmistä ja minä rakastan korpea, se on tullut osaksi henkistä olemustani. Muualla olisin vaipunut niin raskaaseen synkkämielisyyteen ettei mikään enää olisi minua pelastanut.
Minua kauhistuttaa suhteitten parantumattomuus. Mutta sivistyshistoriasta luulen löytäneeni sellaisenkin lehden, jolla kerrotaan, kuinka eräänlaiset taistelijat tässä maailmassa ovat saaneet syvimmät haavansa omien omaistensa henkisen käsittämättömyyden vuoksi. Minkä sille teenkään, jos luonto, perinnöllisyys ja itse elämä minut teki siksi joksi teki? Sehän on vanha tarina että vasta kuoltua… en sano loppuun.
Mainitsemani suhteet käyvät katkerammiksi sen tosiasian tähden että sinä, Mirjam, niiden painoa lisäät, sillä sinussa vallitsee vastenmielisyys moniakin minun sukulaisiani kohtaan. Niinkauvan kun et sellaista pientä ja kuluttavaa tunnetta onnistu elämän kärsimyksissäkään itsestäsi kiskomaan pois ja säästämäänminuakyllästymisesi tunnelmilta, niin kauvan vaikeutat olojemme nykyistä ja ehkä ainaista oikein järjestämistä. Satoja kertoja minä turhaan olen sinua rukoillut: sinä et ole parantunut ja luulottelet että täten voipi menetellä iänkaiken muka vahingoittamatta avioelämän pyhintä.
* * * * *
Näin pitkälle on tultu. Se on surullinen totuus ja ihan itsellenikin uskomaton että olen ruvennut tuntemaan pelkoa koko henkisessä hermostossani, pelkoa — suhteeni vuoksi omaan vaimooni. Sitä se ainoastaan on merkinnyt tuo silloin tällöin sattunut katkera huomautukseni että esimerkiksi tahdon olla eri huoneessa tai eri puolella — jotta eisyntiälisättäisi. Kun ihannekuva särkyy — tai sanokaamme siedettäväkään perheonnen kuva, niin alkaa vaistomaisesti — halusta pelastaa sekä itsensä että toinen — pyrkiä ruumiillisesti eroon. Se ei ole samaa kuin aviollinen ero, joka on kai henkistä laatua ja jossa ruumis on jotenkin yhdentekevä elementti — silloin kun sukuvietin loistoaika on loppunut ja lasten maailmaan tulo puhdistanut veret ja mielikuvituksen.
Kun minä kaikesta koetan puhua, niin se kaiketikin johtuu luonteeni avomielisyydestä, jota aina on pidetty yhtähaavaa minun vahvimpana ja heikoimpana puolenani. Jos yleensä muissakin avioliitoissa oltaisiin näin avomieliset, niin olen varma siitä etteivät elämän tunteet suhteissa aviopuolisoiden kesken olisi vähääkään kauniimmat kuin mitä minä tässä olen esiintuonut. Tällä väitän että avioliitot meidän piireissämme ovat huonot ja täynnä kurjuutta. (Tolstoin kristillisessä opissa tuodaan esiin räikeä kuva avioliiton todellisuudesta.) Lyhyesti sanoen: minun ja sinun yhteiselämä on "yhtä hyvä" kuin muidenkin.
Tahtoisin ettämeidänpitäisi olla korkeammalla asteella eikä lipua alemmaksi. Lieneekö muuta jalostumisen tietä kuin uskonto? Oman kärsimyksen synnyttämä veljeyden kaihon uskonto…
Meidän kaltaisten ihmistentäytyykärsiä. Jospa huomaisimme toistenkin kärsivän, niin ymmärtäisimme ettei elämässä tarvitse olla niinsanottuja iloja, vaan on se alituista kaihoa onneen. Jos me itse särkemällä särjemme portaat tuohon saavuttamattomaan onnen ihanteeseen, niin jäämme helvetilliseen pimeyteen. Miksi siis emme varoisi särkemästä noita portaita? En osaa tässä tällä kertaa ajatuksiani paremmin kertoa. Saattaa miehelläkin olla itku alati sydänalassa kuten naisella ja täytyy silti katsoa elämää silmiin ja hymyillä.
Pikku Mailan puheen kehitys? Hyvin selvästi ääntelee ja matkiskelee.Hyvin reipas ja pateettinen äänen sävy. Isä antaa! Mamma antaa!Sylliin. Rattastaa. Kiikutaan. Koira haukkuu. Syömään. Ulosii.Kelkalla! Tuulee. Pimiä. Posti tuli. Tuhma tyttö. Nukkumaan. Sikapanne öh öh pannee!
Lopuksi ilmoitan että tulevalla viikolla aijon matkustaa Helsinkiin. Asiat ja henki niin vaatii. Mailaa käy sääli — kuka "tyttiä" sillä aikaa ulkona käyttää?
Jumalan haltuun, Mirjam.
Orjo.
21.
Olipa siinä, Orjon pitkässä kirjeessä kun se vihdoin lähetettiin — sulattamista Mirjamille! Mirjam rukalle, joka ei vielä ollut toipunut lapsivuoteestaan ja sai taistella odottamattomien jälkiseurausten kanssa, jotka sanomattomasti häntä sielullisestikin kiusasivat. Hän oli itkenyt vähää ennen kirjeen saapumista tietämättä itsekään, miksi piti itkeä, mutta kirjeen luettuaan hän hysteerisesti nauroi. Eikä hän tiennyt sitäkään, miksi nyt nauroi. Yksi ajatus oli selvä: Orjo matkustaa pääkaupunkiin ja käypi hänenkin luonaan.
Ja siihen mielikuvaan hän tarttui. Parasta olla miettimättä kaikkea sitä, mihin Orjo tyhjentävässä purkauksessaan oli koskettanut! Hänen päätänsä huimasi oudosti, kun hän tarttui kynään vastatakseen jotakin miehensä kirjeeseen:
Rakas Orjo! Pitkää kirjettäsi en todellakaan ole vielä sulattanut. Mutta — olen iloinen tietäessäni saavani sinut edes vähäksi aikaa luokseni… Aja suoraan minun luokseni!… Viime kirjeeni kirjoitin makuultani ja montakin asiaa jäi pois. Tiedäthän sanomattanikin kuinka rakasta on minulle kaikki se työ, missä sinä olet onnistunut ja mistä olet mainetta niittänyt. Lämpöisellä sydämellä sinua odotan ja on kuin se vanha hapatus pyyhkäistäisiin kauttaaltaan pois, kun saan sinut syliini sulkea.
Mirjamisi.
Kun hän oli vastineensa lähettänyt, niin häntä taas omituisesti nauratti. Ja päätä huimasi ankarasti. Sitten tuli pitkä itkun puuska, jota kesti koko yön. Puoleksi tajuten mitä tekikään hän kyynelsilmin hoiteli koneellisesti kaksiviikkoista lasta, jolla ei vielä ollut nimeäkään.
"Pieni raukka, mikähän sinustakin tullee?"…
"Eivät miehet ymmärrä naistensa elämän tuskia!"
Hän eli kuin huumeessa, yöt ja päivät häämöttivät kuin paksun savun sisästä. Ja eräänä joulukuun iltana, kun kolmiviikkoinen tavallista enemmän kirkui ja nuori äiti oli pyörryksissä kivusta, joka oli tehdä hänet hulluksi, kolisteltiin kovasti etehisessä ja ovikello soi kuuluvasti.
"Se on hän!" selvisi nuorelle rouvalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä työntyi turkkipäällinen mies hänen eteensä uhoten huurretta ja pakkasta.
He seisoivat hetken ikäänkuin hämmästyneinä katsoen toisiaan silmiin ennenkuin tervehtivät.
— Täälläkö asut?
— Täällä.
"Jos hän tietäisi, kuinka tuskin pysyn seisaallani."
"Hän näyttää niin kauniilta!" ajatteli aviomies salaten riemunsa.
Ja sitten vasta kun oli turkkinsa riisunut, hän huomasi ja muisti lapsen, joka lepäsi pienessä korissa.
— Katso isä lastasi! Mirjam hymyili jollakin tavoin surullisesta.
Orjo kumartui katsomaan pienokaista sanattomana.
— On se kummallista, puhui hän sitten, kun sitä aluksi ei koskaan tahdo uskoa omakseen.
Kyllä se vain on omasi: sinun silmäsi minun suuni! sanoi Mirjam hellästi katsoen mieheensä. Orjo? Yksi suudelma!
— Minä kai maistun lumelle ja jäälle koko mies.
— Orjo rakkaani…
— Sinä näytät niin heikolta, Mirjam?
— Niin, Orjo…
— Älä huoli itkeä… Meidän asiamme eivät ole nykyään kovinkaan huonosti.
Aviomies otti vaimonsa polvilleen ja silitteli hänen hiuksiaan.
— Oletko tilannut minulle yösijan?
— Etkö nukukkaan minun kanssani?…
Kysymykset töksähtivät vastakkain.
Kuinka suloista olisi sinun kanssasi olla, kun sinä minua aina näin piteleisit, saneli Mirjam ikäänkuin itsekseen pää painuneena miehensä syliin.
— Väsyisit —? äänsi mies.
— En koskaan, Orjo, en koskaan. Eikä koskaan pääsisi niitä katkeria ajatuksia sydämeen…
He söivät yhdessä illallista iloisten kaupunkilaisten seurassa, jotka osoittivat huomaavaisuutta tätä maalaisparia kohtaan. Ja erämaan hiljaisuudesta vasta saapuneeseen aviomieheen tarttui ikäänkuin kaupunkilainen vilkkaus, josta hän itse tunsi nauttivansa. Mirjam katseli ihaillen ja kadehtien miestään, joka näytti niin terveeltä ja elämänhaluiselta.
Mutta he nukkuivat erikseen, ja aamulla kun Mirjam saattoi miehensä rautatieasemalle, oli hänellä itku kurkussa. Elämä tuntui olevan täynnä pistäviä okaita ja jokainen Orjon sana, mikä lausuttiin terveesti ja terävästi, tunkeutui hänen sydämeensä omituisesti kipeää tehden. Ennen junan lähtöä otti mies vaimoltaan lupauksen että tämä heti kävisi lääkärinsä luona.
"Hänessä on jotain liian särmikästä", vilahti Mirjamin sielussa tunnelma.
"Hänessä on jotain niin surullista", vilahti ajatus Orjon aivoissa.
Pitkällä junamatkalla mies koetti olla muistamatta vaimoansa, mutta Mirjamin hento kuva häälyi alituisesti hänen sydämellään. Ja eräällä yöasemalla junan seisoessa hän ymmärsi että Mirjam odotti mieheltään yhä vahvistuksen sanaa. Hän kirjoitti lyijykynällä:
Rakas Lapsi! Ole kiitollinen siitä mitä vielä on jäljellä ettei tarvitseisi tulla katkeraksi kaiken häviämisestä. Muistan sinua sydämen lämmöllä. Tulet terveeksi — odotat minua siellä, niin palaamme yhdessä kotiin ("kotiin"). Ja se pikku sirkka oli ja on oleva kaunis…
Kymmenen päivän kuluttua Orjo saapui takaisin vaimonsa luo ajurireki kukkuroillaan taloustavaraa ja joululahjoja. Hänen asiansa olivat onnistuneet loistavasti, hän oli saanut rahaa ja mainetta enempi kuin itse oli osannut laskea.
— Ajattele, minulle pistettiin käteen ihan suuri summa! kertoi hän loistavin silmin. — Ja sitten minä ajattelin että tämä on minun onnistunein jouluni ja sentähden minä pidin oikeana, kerrankin ilahduttaa sinua ja lapsia. Nyt Mirjam, pistä Sirkka turkkiin ja lähde raittiisti mukaan!
— Mitä sinä ostit minulle?
— Ai ai sitä naisen uteliaisuutta! Siellähän sitten näet. Yhden salaisuuden voin ilmaista: ostin sinulle koko tusinan — tutteja.
— Veitikka! Nehän ovat pikku Sirkan joululahjoja.
— Mutta joudu nyt, hyvä ystävä. Minä jo tilasin sinulle ja Sirkalle pulskan kuomuajurin. Ajetaankin herroiksi kahdella hevosella erämaahan!
Orjon reippaus tarttui Mirjamiinkin. Punertavassa pakkasessa, kun savut nousivat pystysuorasti taivaalle, he jättivät pikkukaupungin selkänsä taakse ja helisevin valjain riensivät kohti korpea. Orjo ajoi eri hevosella, Mirjam lapsineen ja uusi palvelustyttö ajoivat kuomussa. Oli vain muutamia päiviä joulupyhiin ja ilma täynnä sitä juhlallista tunnelmaa, mikä aina ikäänkuin leijaa huurteisilla maanteillä ennen Suomen joulua. Mirjamilla oli hauska kyytimies, ukko Puumanni, joka oli tunnettu hyvästä ajotaidostaan. Lakkaamalta ukko Puumanni puheli hevoselleen, maiskutti suullaan, sihisteli nenällään ja massahutti huulillaan. Väliin hän oriilleen laulaa luikahuttikin ja siinä laulussa oli kolmea kieltä: ruotsia, venättä ja latinaa. Mies oli niin kiintynyt ajokonserttiinsa ettei aina huomannut, miten kuomussa istujille kävi.
Ajetaan huristetaan metsätietä, tähdet kiiluvat pitkien puiden välitse, kulkuset kilajavat, aisakello pompattaa ja Puumanni laulaa ja massahuttelee. Yhtäkkiä kuomu kaatuu ja kuomun sisäiset lentää tupsahtavat suinpäin ojaan. Puumanni vain ajaa ja laulaa.
— Puumanni! Seis! Voi hirveätä!
— Hä, ka perk… tammefaan, tpruu eqvus asinus, hingst loshatjonkka!
Siellä makaavat naisrukat — kinoksessa. No, ei mitään hätää, suussa vain vähän lunta. Reki nostetaan pystyyn ja aijotaan ajaa eteenpäin. Silloin vasta Mirjam, joka on säikähtänyt kovasti, kaipaa yhtä kääryä.
— Puumanni, Puumanni herrannimessä, missä onlapsi?Mirjam valaisee sähkölampulla, sydän kurkussa.
— Täällähän tämä fröökkynä makaa! nauraa tirskuttaa Puumanni naama kaksinkerroin ja kaivaa ojan pohjalta pehmeän mytyn ja ojentaa äidin syliin vällyjen alle. — Vähällä oli jäädä völistä mamman pieni jouluporsas!
— Voi teitä Puumanni, kiittäkää jumalaa että näin helpolla pääsitte!
Ja taas ajetaan eteenpäin yli mäkien ja vaarojen ja rannattomien rämeiden; ja kulkuset kilajavat, tähdet kiiluvat ja Puumanni laulaa lurittaa oriilleen.
Orjo saapuu onnellisena ja ylpeänä kotiin — vanhustensa kotiin, jossa pikku Maila pellavapää sinisilmä riemuissaan juoksee sylistä syliin hieman vierastaen äitiään.
Ja joulukuusen kynttilät syttyvät ja ylellinen, pehmeä tunnelma viriää erämaan heimon keskessä, jonka sydämissä sentään on niin paljon keskinäistä rakkautta ja iloa. Vanha polvi ja nuori polvi. Lapset ja lastenlapset!
22.
Aviomiehen sielussa tapahtui jotakin. Hän ei itsekään ymmärtänyt mitä se oli. Aivankuin elämä olisi hänen edessään auennut laveana,alakuloisena, loppumattomana suona, josta oli toivotonta koettaa kävelemällä päästä ylitse. Hän tunsi että hän sen jaksaisi kävellä loppuun asti, jos hänen rinnallaan aina, joka hetki, olisi suloinen olento, joka hänelle hellästi puhelisi ja silloin tällöin tarttuisi häntä käteen ja rohkaiseisi häntä. Mutta — hän kuuli usein ympärillään ääniä, jotka häntä kiusasivat ja hän kysyi kauhistuneena, miksi juuri hänen täytyi tehdä näin ikävää taivalta.
Tiesihän hän maailmassa olevan suloisempiakin säveliä — miksi hän ei rientänyt niitä kuulemaan, miksi hän kidutti itseään tarkoin seuraamalla jokaista soraääntä?
Orjon hermosto oli jollakin tavoin pilalla ja Mirjamin myös — eikä kumpikaan ymmärtänyt, miksi näin piti olla.
Elämän käytännölliset asiatko ne heidät molemmat pilasivat, vai olivatko molemmat toisilleen henkisesti sopimattomat!
Miksi kumpikin toistaan niin usein kiihkeästi puhutteli aivankuin he olisivat olleet — pakkoystävyksiä? Ja miksi kumpikin kärsi sydämessään verisesti siitä että tiesi tuottavansa toiselle kärsimyksiä?
Olihan heillä onnelliset hetkensä joka kolmas päivä — katsoivathan he silloin toisiaan silmästä silmään ja suutelivat toisiaan niin kauniisti, niin lämpimästi, niin uskollisesti ja tekivät hyviä lupauksia, vilpittömiä päätöksiä… Ja kuitenkin, kaksi kolmatta osaa heidän elämästään oli jollakin tavoin sietämätöntä, avutonta ja ikävää, pientä riitaa ja suurta surua — murhe toinen toisensa tähden.
Mitä Jumalan nimessä sellainen avioelämä olikaan?
Kenties kaikki oli vain satunnaista, vain väliaikaista…?
Miestä tuo häiriö enin kiusasi, vaimo siihen tuskin käänsi huomiotakaan — Mirjam, joka aina vakuutti rakastavansa miestänsä ja oli usein aivan hämmästyksissään, jos Orjo sellaista epäilikään. Mirjam, arvosteli mies hengessään, ei ole itsetietoinen elämästään — hänelle tarvitaan niin paljon ennenkuinhänhuomaa, missä asti jo ollaan menossa myötämäkeen.
Ja Orjo oli äärettömän levoton tämän oman huolestuksensa suhteen.Miksi paiseeksi se olikaan kasvava?
Tuntui että piti ryhtyä johonkin ratkaisevaan…
Tuntui että ainakin piti saada rauhassa miettiä asemaansa ja sitten päättää, mitä oli tehtävä.
Ulpukkasaaren pyhään yksinäisyyteen hän oli usein paennut elämänsä kohtaloa arvioimaan nyt ei sekään riittänyt.
Kesken kesäisiä kiireitään hän yhtäkkiä repäsi itsensä irti kaikesta, sanoi kiireelliset, hellät hyvästit Mirjamille, joka ikäänkuin ei mitään aavistanut, suuteli pikku Mailaa ja pikku Sirkkaa kehdossa ja astui koskivenheeseen.
Oi koski, sinä ikuisesti pauhaava elämän runo, joka tuuditat suloiseen unhoitukseen! Oi koski, sinä ikuisesti kumpuava kultasuoni, joka johdat alas laveaan vapaaseen maailmaan! Oi koski, sinä ikuisesti viekoitteleva, vaarallinen elementti, joka panet unhoittamaan salakarit ja väijyvät kallionkielet!
Mirjam, Mirjam, minun suomalainen Loreleyni, miksi sinä et istu kalliolla tänä valoisana kesäyönä; ja laula matkamiehelle hurmaavaa jäähyväislaulua! Siksikö vain että sinä olet perheen äiti, vuodesta vuoteen, kesästä kesään lapsenkehtoon kytketty?
Katso, orjanruusut kukkivat erämaan kosteikossa ja valkoiset kielot hymyilevät kainoa hymyänsä jokirannoilla! Kuule: käki kultarinta helkyttää lakkaamatta kaksikielistä kanneltansa erämaan lammen rannalla ja yörastas häntä säestää lehtolaaksosta. Ja peilityynellä jokisuvannolla uiskentelee musta mykkä ja loiskahtelee hopeanhohtava lohi yöperhoa tavotellen…
Mutta mitä varten kaikki tämä luonnon kauneus ja pohjolan kesän lyhyt hurma, jos eiMirjamsiitä nauti, jos ei Mirjam, minun elämäni valittu, siitä nauti eikä nauttia saa?…
Orjo oli kummallisessa sieluntilassa. Hän tajusi ikäänkuin puolittain vain että oli lähtenyt yksin pitkälle matkalle ilman todellista päämäärää. Ja kuta kauvemmas hän ehti, kuta etäämpänä mies älysi olevansa sieltä, missä hänen sydämensä oli hautonut elämän onnea, sitä surullisemmaksi hän muuttui, sitä aremmaksi ja orvommaksi itsensä tunsi. Ajoiko hän uhmaten takaa saavuttamatonta ihannetta? Jo ennen merilaivaan astumista hänet yllätti kotiseudun kaiho ja hän piti itseänsä puolihulluna että aikoi muka Sveitsiä ja Rheiniä ihailemaan hän, Ulpukkasaaren erakko.
Mitä varten,mitä varten?Kannattiko hänen elämässään enää mikään — sen jälkeen kun hän oli tehnyt ikävän havainnon omasta kohtalostaan, sen jälkeen kun Mirjam ei enää hänelle merkinnyt sitä, mitä vaimonpitimerkitä rakkautta janoavalle miehelle? Mirjam häntä rakasti — tavallaan — mutta se ei häntätyydyttänyt:oliko hän puolestaan koskaan asettanut sydämelleen kysymystä, tyydyttikö Mirjamia Orjon lainen mies? Ajattelipa mitä tahansa, tulos oli aina sama: heidän, Mirjamin ja Orjon välit eivät olleet kirkkaat, eivät olleet varmat eivätkä lujaa tulevaisuutta ennustavat. Ja kuitenkin oli Orjonkin puolelta olemassa niin sanomattoman paljon kiintymystä vaimoonsa, luottamusta, jota ei voinut itseltään kieltää.
Hän tunsi sen joka kerta, kun matkaltaan lennätti viestejä erämaiseen kotiinsa.
Lübeck 11 p. heinäkuuta
Mirjam!
Hirveän meritaudin kuvaamattomissa tuskissa, rikkona ja paikaltani pääsemättömänä värisi herpautuneiden aivojeni läpi kaikki se ihmisonnettomuus, mikä aiheutuu terveyden puutteesta. Silloin älysin, kuinka sanomattoman paljon pyhää ja hyvää pelastaa itselleen se ihminen, joka harrastaa terveytensä hoitoa. Ja muistin surulla kaikkea, mikä on laiminlyöty meidänkin kesken — Sinunkin puolesta. Oi, minä olisin tahtonut silloin huutaa sinua henkesi herkimpään korvaan: ole oman onnesi seppä, älä tee mitään, minkä tiedät hiuskarvaakaan vievän sinua pois terveydestä. Terveys on kultaa, se on elämän voimaa, se — naisessa — on elämän kauneutta. Sille kauneudelle ainoastaan mies ihanaa arvon antaa, ruumiin terveydelle, josta sielun ilmiöt ehdottomasti riippuvat; se se lopuksikin voittaa, kaikki muu haihtuu…
Muistin, kuinka meistä kuka tahansa saapi kuolla kurjiin vaivoihin ilman että toinen on lohduttamassakaan. Mutta joka jo alussa on terveydenhoidon oivaltanut, hän välttää kamalimmat karit. Me emme saisi elämässä nauttia — terveytemme kustannuksella, sillä sitä suurempi on kärsimys. Jos onnistumme terveiksi tulemaan — ja niin käy, jos tahdomme — niin me totisesti löydämme parhaimmat nautinnot.
Mitä minä täällä teen, valeterve mies, joka väliin ei kykene kahteen vuorokauteen syömään yhtä lusikallista maitoa ja jota pyörryttää mieto sikaari? Mitäminätäällä teen, Ärjän seljän soutaja? Vieras maa, vieras kieli! Mainiot kauppamakasiinit, mitä ne minuun kuuluvat? Ja ulkonaisesti iloiset ihmiset: Ei ole ystävää — minulla.
Enpä uskonut että saksalainen rantakaupunki jo saattaa olla niin pulska paikka ja hienoasuinen. Saksassa näyttää pennikin olevan arvossa pidetty ropo, ei kuten meillä siellä korvessa. Näkyisi täällä olevan naistavaraa… No, tämähän onkin koematka minulle. Mutta miksi sinulle kirjoitan? Minä —? Me, jotka… Voi Jumala ettei voi pyyhkäistä pois todellisesti elettyä. Ja eikö se voi muuttua? Vai onko samantekevää jos mies joutuu hornan tuuttiin?Kukakiinnipitää?
Rakkaat ovat minulle lapset. Niiden puolesta pelkään. Ja rukoilen sinua: kärsi, ole kiitollinen! Ettei kävisi kuten ensin. Sitä en kestäisi — minä.
Lienen väsynyt mies. Lienee liika huima hyppäys äärimmäisestä erämaasta Saksan rannoille viidessä vuorokaudessa. Levähdän yön hotellissani ja huomenna koetan matkustaa Hamburgiin.
Sinua ja lapsia kaitselmus pyhä suojelkoon.
Rhein-virralta, laivan kannelta.
Rakas Mirjam!
Kuutamoilta ja kypsyvät viinitarhat, tuhansia vilkkuvia tulia mustassa virrassa, satoja ritarilinnoja huimaavassa korkeudessa. Saksalaisten ylioppilasten laulua: Ich weiss nicht was soll es bedeuten dass ich so traurig bin… Loreley-kallio sivuutettu… Tässä istun, pohjolan koskien huurteinen mies, enkä tiedä mistä lienee näin mieleni murheinen. Es ist eine alte Geschichte, että minä olen parantumaton romantikko, joka tietysti kaipaan sitä prinsessaa, jonka tänä yönä ryöstäisin tuolta jostakin korkealta, mutta pelkään että jos moiselle retkelle lähden, noista ritarilinnojen reijistä lentää vastaani vain naakkoja ja haikaroita.
Mirjam! Tämä on helvetin ikävää, kun mies näin matkustaayksikseen, tämä on jo idiotismin rajoilla ja, tuota ajatusta tukahduttaakseni, juon tietysti kolme juomalasillista hapanta viiniä mukautuakseni turistien tuhmiin tunnelmiin. Minulla on kirvelevä kaiho, sillä mitä hittoa aviomies yksikseen tekee Rheinillä? Ja kysyä sopii: olisiko siinäkään enempi järkeä, jos kahden matkustaisi?
Zürich, 17 heinäkuuta, sunnuntai-aamu.
Rakas Mirjam! Kirjoittelen kirjeitä ehkä liian paljon, en tiedä itsekään, miksi pitää kirjoittaa. Niitä mahtaa tulla tukuttain sinne yhdessä postissa, mutta minulle jokainen tunti on kuin kokonainen uusi päivä. Mitäpä muutakaan osannen tällä panoraama-matkallani. Tietysti voisin kirjoittaa sanomalehtiin ja ansaita rahaa, mutta en tee sitäkään.
Niin. Minusta on koko Saksanmaa satua, sen kaupungit hämmästyttävät, sen Rhein-joki suurenmoinen ja sen kulttuuritaso ihmeteltävä. Ihmeellisintä on se, etteivät ihmiset täällä, kuten Suomessa näytä käyttävän väärin nautintoaineitaan. Ei kukaan kiroile, ei kukaan riitele. Kaikki menee hienossa järjestyksessä. Rautatieasemat kaikkine mukavuuksineen ovat ensin merkittävät. Sieltä löytyy kaikki mitä ihminen tarvitsee — paitsirakkaus.
Ja kaikki ilmestyy automaattisesti, tarvitsee vain pudotella kymmen- ja 25-pennisiä rakoihin, niin lähtee sekä voileivät että desäärit. Koko Mosel-virran — viinin muodossa — voi saada juoksemaan kranasta suuhunsa, ken vain syöttää rakoa ja samoin kai koko Rhein-virran voi juoksuttaa vatsaansa. Sanoin että automaattinen kehitys täällä saavuttaa satumaisen huippunsa. Kuka tietää vaikkapa vielä sattuisi eteeni sellainenkin paikka, jossa pudottamalla peililasien väliseen rakoon kultarahan, miehen eteen liukuisi se ihana prinsessa, jota pohjolan herra ritari hakee. Tai saisi nähdä Muhammedin paratiisin ja kylpeä mantelimaitovirrassa. Jo Frankfurt am Mainin Keisarikatua kulkiessa muistan eräässä akkunassa nähneeni paratiisin päänaluksen luultavasti saman, jota Eva neitsyt käytti nukkuessaan sillä aikaa kun Jumala valmisti Aadamia aviosyleilyyn. Paradieskopfkissen! Kyllä sieltä olisi saanut vaikka kultaiset töppöset.
Kummallista saapua Sveitsiin. Pikajuna kiiti läpi loppumattomien viinimäkien, ja kuule Mirjam: siellä riippui melkein luonnollisessa koossa Kristus ristinpuulla viinitarhojen keskessä. Hehkuvan kuuma, sininen auer leijaili ilmassa. Maisemat olivat meheviä. Vuoria, kukkuloita, syviä laaksoja. Niin saavuin Baseliin, jonka Sant Gotthard hotellissa huomiotani herättivät ihanat ikkunalasimaalaukset.
Tiedätkös mitä on saksalainen vuode? Se on lumivalkoinen vuori paljaita untuvia. Sinulle sopiva! Minulle ei! Sillä minusta se on suoraan sanoen — aistillisuuteen ja hekumallisuuteen viettelevä. Baselista ajoin tänne Zürichiin. Päivä oli hirveän kuuma, päätä pyörrytti, paita ihossa kiinni, tuon tuostakin sukelsi pikajuna kallioiden sisään ja kaikki pimeni ympärillä. Luulen että me menimme monta kilometriä maan alitse, kallioiden läpi. Siitä arvaat, kuinka huimaavan korkeat ovat vuorimaisemat. (Muistatko kuinka häämatkallamme iloisessa maassa otimme suukkoja tunnelissa?) Zürichin asemalle saavuttua olin peräti väsynyt ja tuska sydämessä. Siinä hirveässä vilinässä kaiken maailman kansallisuuksien keskessä piti minun toimia täydellä järjellä saadakseni ensinnäkin ranskalaista rahaa kukkaroni täyteen, sitten ruokaa, sitten tavarat säilyyn, sitten hotellin tietooni j.n.e. Olin niin väsynyt että tuskin pysyin seisaallani, mutta viiniä saatuani tulin tietysti huumaukseen. Siitä oli se hyvä että uskalsin ruveta puhumaan kielillä ja kielillä puhuminen vei minut vihdoin taivaan portille: kirjoitan tätä kirjettä 600 metrin korkeudesta, Zürichin hienoimmasta matkailijapalatsista. En osaa sanoin kuvailla hotellin loistoa ja luonnon ihanuutta. Puistot, soitot, kukat, sähkövalot, terrassit — kaikkialla tyyliä.
Kirkonkellot kaikuvat sinisessä avaruudessa, et voi uskoa, kuinka sointuvasti. Sinun, Mirjam kulta, pitäisi saada täällä asua yksi päiväkään. Minä tahtoisin nyt levähtää, hengittää, miettiä ja rauhoittua. Sehän on matkani tarkoitus. Jää hyvästi Mirjam.
München 21 p. heinäkuuta.
Mirjam!
Suurella vaivalla löysin eilen tässä isossa maailman kaupungissa Haupt-Postin ja sain kirjeesi. Palatessani asuntooni yllätti kova sade ja minä pakenin likimpään Restaurantiin ja koska en ollut syönyt eilisillasta saakka ja nyt oli jo kello 5, tilasin härkäpaistia nälkääni. Sattui olemaan hieno paikka. Join puoliskon jotakin Pitsporteria ja tietysti viini nousi uupuneen uroon nivuksille. Niin luin kirjeesi ja se tuntui hyvältä… Maailma tanssi silmissäni jossakin määrätyssä tahdissa, sähkövalot vilisivät ja ulkona rankkasateessa automobiilit ja raitiot kilisivät. Takanani kaukana puhuttiin kai ruotsia, rupesin kuuntelemaan, mutta silloin herra ja rouva, vieraita kuten minäkin, alkoivat puhua ranskaa. Eivät ehkä olleetkaan Suomesta, olin huumeessani vähällä blaskata itseni. Hekin joivat viiniä kuten kaikki täällä aterioidessaan tekevät. Sateen lakattua läksin kaupungille ja jouduin Bayer-strasselle! Mikä ääretön liike kaduilla! Ja sitä korean kapistuksen ylenpalttisuutta loistavissa makasiineissa, niin että jos katsomaan rupeaa, ehdottomasti hullautuu. Eksyin, harhailin, kyselin poliiseilta, neuvoivat kohteliaasti, mutta yhä eksyin. Vihdoin sentään, aterioituani automaatissa, osuin yksityisasuntooni jotenkin mitättömään pensiooniin. Siinä odotti minua taas tuo kirottu saksalainen vuode — untuvia, valkoisia vuoria. Pidä akkuna auki, jos korvasi kestää räminää ja jyryä läpi kesäisen yön! Satoja automobiileja, sähkövaunuja ja kuormajättiläisvankkureita huristaa ohi. Tänään sain aamiaisekseni kahvikupin, pari hyvin pientä pullakikaraa ja niihin kuuluvat pari viiden pennin kokoista voilevyä. Niin ja lisäksi 3 — sanoo kolme — sokeripalaa. Sepäs oli ravitseva aamiainen pohjoissuomalaiselle! Pyysin lisää sokeria, tuotiin toiset 3 pientä sirua — voi pirua — jätin yhden emännälle.
Syöneenä miehenä kelpasi lähteä kaupungin merkillisyyksiä tutkimaan.Neue Pinakothek — Alte Pinakothek — älä luule niitä apteekeiksi —National Museum — Baijerin Luonnontieteellinen museum j.n.e. Niissänäkee tämän maailman kehityksen Aatamin askeleista Zeppeliiniin asti.
Kummallista että pääni kesti niin paljon yhdessä päivässä. Kuljin varmaankin kolme kilometriä läpi salien, joissa on satoja vahtimestareita. Huomenna jatkan näitä tutkimuksiani, joista tunnen "kovasti viisastuvani." Kaupunkihan on täynnä kuninkaiden patsaita, leijonia, suihkukaivoja, taivaan enkeleitä j.m.s. Münchenin olutmaneesit ovat kuin myrskyävä Atlanti — niihin mahtuu myriaadi seidelinjuojia. Mainiot viinipaikat naisille ovat nuo automaattiravintolat — ajatteleppa Mirjam, jos siellä erämaassa olisi petäjissä kranoja, joista helmeilevä viini loriseisi huomaamatta kahvikuppiisi!
En puhu sinulle mitään samettipöksyistä enkä silkkipaidoista. Mikä intohimo sekin ihmisessä lienee: tiedustella kaikissa Euroopan kaupungeissa pohjolaiselle eukolleen — silkkistä paitaa! Muuten soisin sydämeni pohjasta että kerran pääsisit viikoksi Müncheniin itse — muutamia tuhansia taskussa. Osaan minäkin tuhlata niin kauvan kuin kultakolikot helisevät. Pelkäänpä Sveitsin nurkalla menettäneeni sata frangia päivässä. Hullu olen, tietysti tulee katumus, jahka raha loppuu.
En minä epäsiveyttä täällä ole nähnyt, mutta enhän ole öisin liikkeellä ollutkaan. Baijerin katoliikit lienevät paljon ihmisellisempää väkeä kuin muiden saksalaisten kaupunkien asukkaat. Mutta enpä ole vielä tavannut niin kaunista naista että olisin hullaantunut.
Tietysti vapautensa kukoistusiässä oleva, ikävöivä, kauneutta turhaan janoova yksinäinen mies tulee maailman vilinässä ajatelleeksi naistenkin seuraa, mutta minähän olen luonteeltani, näissä asioissa naurettava raukka, nahjus ja hölmö. Mieleni on niin surullinen. Enhän minä osaanauttiasuuren maailman elämästä enkävapaudesta. Ja lisäksi: sielulliset ristiriidat, alituinen hautominen: seuraukset —?
Se on hyvä, sanoo joku. Itse sanon: olen onneton. Sillä mitä minulla on odotettavissa lähimmässä tulevaisuudessa? Eikö karkea kokemus todista jotain? Voiko suhde muuttua? Voinko parata? Ja voitko sinä estää itsestäsi ne syyt, jotka mielestäni ainakin osaksi heikkouteni aiheuttavat? Kärsin julmasti! Tuntuu kuin kuolisin, vaikkapa sinne elävänäkin pääsisin. Kohtalo, kohtalo, kohtalo! Tulee taas tukahduttava, ikävä yö — saksalaisessa vuoteessa: hirveä yöajo akkunani alla; mitä pirua ne ajavat yöllä nuo Baijerin kuninkaat ja portot? Laskeudun alas kadulle kävelemään viedäkseni tämän kirjeen laatikkoon. Lapsilleni suudelma rakastavalta isältä. Ja sinulle, Mirjam, suudelma
Orjolta.
Kun Orjo oli pudottanut kirjeensä postilaatikkoon, istahti hän hetkeksi hämärään puiston penkille. Vieras maa kuhisi hänen ympärillään ja hän vaipui mietteisiinsä. Yhtäkkiä hän havahtui siitä että joku naisolento istuutui hänen viereensä ja alkoi häntä puhutella. Orjo vilkasi naiseen, mutta käänsi heti katseensa suoraan eteenpäin jääden kiinteästi tuijottamaan pimeyteen. Ja vaikka nainen häntä yhä lähenteli ja kuiskasi hänelle jotakin, ei mies hievahtanut. Silloin nainen ilkeästi nauraen nousi ylös ja läksi tiehensä.
Kiihkeästi tykyttävin sydämin, jollakin tavoin katkerana itselleen ja koko maailmalle, palasi Orjo yömajaansa ja sukelsi vuoteeseensa. Koko hänen ruumiinsa värisi ikäänkuin kylmässä. Siinä se taas oli näyttäytynyt — tuo hänen elämänsä sfinksi, ilotyttö, jota hän inhosi. Baijerin ilma huljui niin pehmoisena ja kepeänä hänen ympärillään, Isarkoski välkähteli sähkövaloissaan, kiiltävillä, sulosointuisesti soivilla umpinaisilla automobiileilla ajettiin ajamistaan hänen akkunansa alla — mutta hän, lumisen maan mies, ei osannut nauttia niinkuin olisi tahtonut. Tuo ikuinen ristituli — todellisuus ja mielikuvitus!
* * * * *
Hän sivuutti Dresdenin — sillä hänen kukkaronsa alkoi laihtua — ja ajoi suoraan Berliniin. Satunnaisen matkatoverinsa, juutalaisen ylioppilaan, seurassa hän kulki milloin kävellen, milloin voimaomnibuksella ajaen, milloin maan alitse tai kattojen ylitse junalla kiitäen ympäri yöllistä Saksan pääkaupunkia nähden kaikkialla loistoa, suuruutta ja koneellista elämänmukavuutta. Mutta Friedrichstrassen katuelämä häntä mietitytti — hänelle sanottiin että tällä kadulla melkein jokainen naishenkilö oli rahalla ostettavissa.
Saattoiko maailma todella olla niin kevyt tai oikeammin: miksi se oli niin raskas??
Hän tahtoi tutustua Berlinin mysterioihin, mutta — hän oli luonteeltaan siihen mahdoton. Hän kirosi ihmisten siveettömyyttä ja kirosi itseään —mitähänellä, siveellisellä aviomiehellä, oli tekemistä maailman turmeltuneissa markkinakaupungeissa. Joskus hän tunsi naisten heittävän uteliaita silmäyksiä häneen, mutta hän ei niihin kääntänyt huomiota. Väliin hän ihmetteli parittain kävelevien tyttöjen nuoruutta, mutta sanoi itsellensä: mitäpä se minuun kuuluu?
Uupuneena sielultaan hän katujen vilinästä kiipesi hotelliinsa. Ei, ei ollut hänestä kalaksi sameaan virtaan. Ja kuitenkin hän ikäänkuin kirosi nuoren miehen aikaansa että oli ollut — liian siveä.
Kummallista! sanoi hän itselleen. — Minä kuljin kymmenen vuotta pyhimyksenä, silloin kun se minulle oli vaikeinta, ja nyt ikäänkuin tahtoisin saada takaisin tuon ajan, jolloin minusta itsestäni riippui, olinko pyhimys vai syntinen. Kuinka perinpohjin mies voipimuuttuasiveelliseltä pohjaltaan! Piruko minua vaivaa? Lienen halvin aviomiesten joukossa, kun saatan edeskuvitellamuita naisia kuin omaani!
Mutta kaikista erikoisinta tässä on se että pysyn loppuun astiuskollisenahänelle!
Orjo Korelius muisti samalla pienet lapsensa ja lämmin virta täytti hänen sydämensä. Ja hän kiitti Jumalaa että hänellä oli vaimo ja lapset erämaan kätkössä.
Kukaties se sittenkin on elämän kalleinta kultaa — perhe-elämä eristettynä maailmasta?
Hän nukahti hymyillen ja nukkui rauhallisesti.
Rakas Mirjam!
Luin kirjeesi Unter den Lindenillä. Kiitos! Se oli kaunis, kauniimpi kuin mitä minun lienevät olleet. Joskus olen matkallani tahtonut kirjoittaa hyvinkin synkän kirjeen. Entisyyden kokemus — tulevaisuuden pelko.
Jääpi nyt kirjoittamatta. Mutta saanko minä milloinkaan oikeinlevähtää?Ja saanko vielä koettaa, lähteekö minusta enää mitään, vai onko kaikki lopussa? Siihen tarvitaan erityistä sielun rauhaa. Mutta — minä pelkään. Heti tultuani alkaa elämä ahdistaa minua taloudellisilla vaatimuksilla. Hyvä Jumala — minähän olen vain se mikä olen. Jumala tietää etten minäkään ristissä käsin ole tahtonut istua. Ihminen sentään on oikeutettu joskus lepoa nauttimaan. Varsinkin surussa — suuressa, ikuisessa — ja ikuisessa taistelussa.
Mirjam! Miksikä sinun kirjeesi ovat aivan päinvastaiset kuin todellisuuden vaikutus?? Siinä on minulle miettimistä.
Olen ristiriitaisissa tunnelmissa, minkä vaikuttaa osaksi se harmi että olen — rahatta. Turhaan postista, tiedustin ja tiedustan yhä rahalähetystä, joka oli tilattu tänne. Muuten ei minulla ole hätää, vaan — eräät tuliaiset voivat jäädä ostamatta. Pois, pois! Berlin jääpi jotenkin vähälle tutkimiselle. Ei minusta oikein tänne. Hurina hirveä, ihmiset juoksevat. Alku oli lupaava, loppu huono. Ei ainoata tuttavaa. Ja Berlinin saksalaisiin mahdoton tutustua. Nyrpeyden leima — naistenkin nenien päissä.
Lapsilleni sydämen syleily. Isä palaa kotiin!
* * * * *
Elokuun ihanat, pehmeät ilmat Perä-Pohjolassa ovat alkaneet. Päivillä paistaa aurinko etelämaisen kuumasti ja vaahtoharjat laineet välkkyvät marmorivalkoisina hypellen pitkin sinimustia järven ulapoita. Rannat ovat vehmaimmallaan: koivut, raidat, lepät ja pajupensaat koettavat kilvan peittää tumman rantarakon ja kanervaisen manteren rajaviivaa. Yöt ovat hämärän hempeät, täynnä tuoretta tuoksua, ja aamun kimmeltävä laine heleällä hiekkarannalla on hekumallinen kylpeä. Linnunpoikaset ovat hilpeimmillään, marjat makeimmillaan, kukat puutarhoissa loistavimmillaan — koko luomakunta kukoistavimmillaan.
Mirjam lapsineen ja palvelustyttöineen viettää vapaata elämää Ulpukkasaarella. Hän käy puettuna niin keveästi että elokuun pehmeä ilma esteettömästi pääsee hyväilemään hänen ruumistaan, ohi soutava taikauskoinen kalamies saattaisi häntä luulla saaren haltiattareksi: valloillaan aaltoavat valkealla kaulalla pitkät suortuvat, lyhyt on punainen hame ja helmojen alta vilkkuvat nilkat ja pienet jalat.
Ja saaren haltiattarella on toverinaan pieni keijukainen, hohtavasilmäinen, pellavapäinen tyttönen Maila. Yhdessä he käyvät kylpemässä auringonpaisteisella rannalla, yhdessä he tutkivat pikkulinnun pesiä, yhdessä poimivat marjoja ja kukkasia ja yhdessä istuvat mäntyjen välisessä keinussa. Mutta joskus on Mirjamin sylissä myös toinen, pienempi keiju, Sirkka, joka ei vielä osaa kävellä. Ja keinu kesäinen heiluu ja nuori äiti laulaa sydänkäpysilleen kauneimmat laulunsa:
Lapseni mun, lapseni mun,Tuulan tuulan tei!Nouse kiikku, sävel soi,Laulan kunnes lakastun,Lapseni mun, lapseni mun —Muuta mulla ei!
Mirjam on onnellinen. Mutta silloin tällöin kesäpäivän kirkkaimmillaan ollen hän yhtäkkiä säpsähtää ja katsahtaa peljästyneenä ympärilleen: näkeekö kukaan häntä?
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä katkera varjo väistyy hänen kasvoiltaan, hän väljentää hiukan hameensa miehustaa ja kuljeskelee ympäri saarta avojaloin hyräillen kuin nuori tyttö. Elämä on yhtäkaikki suloista.
Ja hän naurahtaa ääneen, kun huomaa aina vaan ja joka askeleella muistavansa Orjoa.
"Hänelle minä kuulun ja nyt taas — sitä enemmän."
"Häntä rakastan."
"Oh! että naisen pitää… niin ikävöidä miestä!"
— Huhuu! Kuka huutaa?
Mirjam säpsähti yhtäkkiä omia ajatuksiaan ja kuulosti henkeään pidättäen.
— Hoi! Hoooi! Tuokaa ve—nettä. Hoi! kuului ääni selvästi vastapäiseltä rannalta.
Rouvan veret pysähtyivät hämmästyksestä. Ja vasta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ymmärsi ettei veneenhuutaja ollut kukaan muu kuin Orjo, joka palasi ulkomaaretkeltään. Iloinen sykähdys kävi läpi hänen ruumiinsa ja hän läksi juoksemaan pitkin saarta huutaen palvelustyttöä.
— Katri, kierrätä vene. Minä tulen mukaan. Se on hän — Orjo.
Vene keikkui aalloilla. Mirjam ohjasi.
— Älä souda! pysäytti rouva palvelustyttöään. Hänestä oli yhtäkkiä ruvennut näyttämään ettei, rantakivellä seisoja ollutkaan hänen miehensä, vaan joku ventovieras herra. Tuollainen hieno panamahattu päässä, korkeat kaulukset ja tumma mantteli —?
Ja Mirjamia kauheasti ujostutti punainen hameensa ja paljaat jalkansa.
Mutta rantakivellä seisova herrasmies heilautti käsilaukkuaan ja huusi:
— No, tule nyt vaan!
Se oli sittenkin hän, se oikea.
Orjo varjeli venettä töksähtämästä kiveen ja hyppäsi kapsäkkeineen veneeseen.
— Päivää — päivää.
Orjoa harmitti, miksi ei Mirjam ollut saattanut soutaa yksikseen ja samoin Mirjam huomasi vasta nyt tehneensä tuhmasti, että oli ottanut palvelustytön mukaan.
Hän näet ujosteli suutelemasta miestään palvelustytön läsnäollessa.
Kummallista, sanoi Orjo puolittain kuin itsekseen saapua Berlinistä suoraapäätä Ulpukkasaareen? Et voi aavistaa Mirjam,miltäse tuntuu!…
23.
Vähitellen, aste asteelta, pala palalta heidän elämänsä tuli myrkytetyksi. Turhaan kumpikin teki hyviä päätöksiä, turhaan he lukivat hyviä kirjoja, turhaan katselivat hyviä ihmisiä ja turhaan rukoilivat Jumalaa. Turhaan he omaan epäsopuunsa tuskastuneina vannoivat uutta rakkautta ja syleilivät toisiansa hetkien huumassa.
Turhaan oli Orjo tehnyt ulkomaanretkensä saadakseen voimia ja rauhan näkökantoja — sietääksensä omia ja Mirjamin hermoja.
Ja turhaan odotti Mirjam taas lasta, jonka saamiseen kumpikin suloisen sopusoinnun hetkenä oli sydämensä pohjasta suostunut toivossa vielä kerran vastaanottaa poikalapsen iäksi kadotetun esikoisen sijaan.
Kaikki turhaan! Avioliiton hengetär kuljetti heitä ikäänkuin kädestä vetäen väkisin pitkin pimeitä polkuja, jotka kaartelivat pohjattomien kuilujen reunoilla.
Yksi askel vain syrjään — ja ihminen olisi pelastumattomissa. Ja kuitenkin heistä kummastakin tuntui että kaikki paha oli heidän välillään vain pahaa unta ja että todellisuudentäytyiolla toinen.
Sillä tietysti he toisiaan rakastivat — sehän oli koettua, tunnettua, nähtyä — tietysti he toinen toisensa parasta tahtoivat!
On marraskuun ilta. Orjolle on marraskuu jostakin syystä kaikista kauhein kuukausi. Hänen synkkämielisyytensä on silloin niin raskas ettei sillä ole enää rajoja. Hänestä tuntuu että kaikki loppuu, ettei hän kestä omaa elämäänsä, jonka ikävän syyt hän löytää ympäristöstään eikä koskaan itsestään, josta kuitenkin monet, ehkä raskaimmat olisivat olleet etsittävissä!
Kaikki loppuu varmaan pian, sanoo Orjo itseksensä ja kauhistuu oman tunteensa todellisuutta. Joko minä — taikka hän — taikka molemmat… Hän ei tiedä selvästi, mutta jotakin hirveätä tapahtuu?
Ja silloin hänellä tulee sääli itseään. Jos nyt kuolen, sanoo hän itselleen, niin ei kukaan osaa selittää,mikäsitä miestä vaivasi. Jospa jätän selityksen, tunnustuksen, paljastuksen pöytälaatikkooni, niin ainakin saavat vihiä.
Tuo ajatus tyynnyttää häntä hetkeksi, hän tarttuu siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Ei hän niin paljon omaa vaimoaan tarkoittanut — raivosi yleensä avionsa onnettomuuden vuoksi omalta yksipuolisella kannaltaan.
"Itselleni — jälkeenjääneille — kohtalon varalta." kirjoittaa hän kuoren päälle ja sitten alkaa selitys, paljastus, aviomiehen purkaus.
Elämän hirmumyrskyissä… 8 p. marraskuuta.
Se ei ole totta, kuten yleisesti sanotaan, että aviomiehet ovat häijyjä vaimoilleen. Se on verinen vääryys siinä suhteessa että syyt, miksi aviomies voipi tulla julmaksi (ei häijyksi), lankeavat ulkopuolelle miehen syyntakeisuutta.
Jos aviomies, vaimo, joka antautui avioliittoon rakastaaksensa miestänsä ja tulevia lapsiansa, rikkoo avioelämän pyhintä sääntöä vastaan, joka on yhteinen, alatinäkyvä, alati jatkuva rakastava käytös lapsia kohtaan; jos hän vuodesta vuoteen, päivästä päiväänärsyttääomaa aviomiestään näyttämällä äidinoikeuden varjoa miehen edessä, s.o.: tekemällä pahaasanoillatai käytöksellä lapsille, joita mies ei minään silmänräpäyksenä salli loukattavan; jos hän täten myrkyttää kodin päätunteen, jonka pitäisi olla kärsivällinen sopusointu; jos hän täten, tuhansia muita pahoja lisäämällä saapi aikaan niinsanotun kotihelvettitunteen aviomiehen rinnassa, aviomiehen, joka on pettynyt ihanteissaan, niin silloin — jos aviomies puolestaan unohtaa sopivaisuuden rajat ja sielunsa tuskissa esiintyy järjettömänä petona järjestystä aikaan saadaksensa, silloin —hänon oikeassa ja vaimo väärässä; miehen puolella on se totuuden Jumala, joka näkee läpi ihmisten juonien. Hän sortuu ehkä helvettiinsä, jossa hän omin käsin onnettomuutensa surmakiveä liikuttelee, mutta — ikuinen syytös, syiden kiro, lepää hänen elämän toverinsa petoksen tehneessä sydämessä.
Hän, nainen, raiskasi pyhän — siksi mies hävitti kodin viimeisenkin mahdollisuuden. Naisella ei pyhinkään ollut pyhää — mies tahtoi kaiken tai ei mitään. Mies tahtoi varjella avioliiton kukkia polkeutumasta — lastensa hermoja äidin väärältä oikeudelta — siksi traagillinen, ainoastaan syvien sielujen ymmärtämä kohtalon laki pakotti hänet itsensä kiskomaan rakkaat kukkaset (lapset) juurineen irti maasta.Mies itkee jo vuosia edeltäpäinnähden psykologiset seuraukset siitä tai toisesta metoodista, nainen ei näe kuin lentävän hetken: — siksi mies lentävässä hetkessä, kantaen hirmuisia aavistusten, kuormia, raukeaa itsensä hillitsemisessä…
Syvimmin onnettomat, hienotunteisimmat sielut muuttuvat sellaisissa avioissa, kuluttavan tulen uhreina, raakatuntoisimmiksi.
Miehellä, raivotessaan vihdoinkin petona, ei ole silmäinsä edessä mitään muuta kuin särjetty ihanteensa: ihminen, joka häntä on kiduttanut, on sekin vainpaha aate, jonka hän uhmaa hetkessä hävittää.
Hän kärsii hyvyytensä tähden — siksi hän muuttuu pahaksi maailman silmissä.
Ulkonaiset tapaukset ovat kuitenkin toisarvoisia totuuksia. Päätotuudet ovat sisäiset, ja mies, joka hyvän aatteen, ihanteensa tähden, on sortunut pahaksi, on marttyyri, ei muuta, kuin elämän marttyyri, viaton…
* * * * *
Kolme päivää kului — eikä kumpikaan, ei aviomies eikä aviovaimo, toivottanut toiselleen hyvää yötä eikä hyvää huomenta, vaan kumpikin paadutti sydäntään. Eikä kumpikaan näiden päivien kuluessa, ei ruokapöydässäkään, virkkanut toiselleen ystävällistä sanaa, ainoastaan jonkun syrjäisen kuullen sanottiin muodon vuoksi joku arkipäiväinen asia.
Vihdoin kävi tämä jännitys yli voimain ja vaimo hiipi itkien miehensä vuoteeseen ja syleili häntä rajusti. Ja mies myös itki oman elämänsä katkeruutta, mutta siunasi hellän hetken puuskaa antaen ja saaden kaikki anteeksi. Sitten taas nousi pilviä. Vaimo osoitti hermostusta lapsia kohtaan, ei jaksanut ottaa vastaan miehensä tovereita eikä pitänyt miehensä esityksistä että vieraille täytyi antaa erikoisissa tapauksissa ruokaa ja tarjota yösija.
— Koeta nyt rakas Mirjam tulla järkiisi! Minähän saan ihan hävetä sinun tähtesi!
— Eivätkö voi mennä muualle! Minä en jaksa. Ja rouvan silmät leimahtivat vihasta.
— Mutta muista nyt, rakas Mirjam, että ihmiselle on arvokkaampaa olla ystävällinen niillekkin, jotka meitä kohtaan ovat epäystävällisiä.
Ei, minä en tahdo!
Silloin veret karkasivat aviomiehen kasvoihin ja hän raivostui. Ja perhekohtaus tapahtui…
Orjo sulkeutui huoneeseensa ja läähätti kiihkeästi. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli ampua itsensä. Sitten häntä äkkiä väsytti ja hän nukahti pöytäänsä vasten.
Ei kummaltakaan puolelta tapahtunut lähestymistä moneen päivään. Päinvastoin: poistyöntämisen tunne yhä paisui. Lastenhuoneessa tapahtui joka päivä surkeita näytelmiä — raskaudentilassa oleva naisparka siellä purki elämänsä katkeruutta pikkutyttöihin, jotka eivät osanneet olla äitinsä mieliksi.
Orjo oli mielellään lastensa kanssa. Hän piteli niitä sylissään, hyväili hellästi, kiikutteli jalallaan ja konttailikin leikkien. Mutta äiti ikäänkuin ei ollut sitä huomaavinaan. Hän jatkoi menettelyään ja oli aviomiehen mielestä järjetön menettelyissään.
Kun ukkosenilmaa oli jatkunut viikon päivät, silloin Orjo taas tarttui kynäänsä ryhtyen tekemään selkoa asemasta. Vaikka hänen vaimonsa oli raskaudentilassa, joka selvitti paljon, ei hän voinut olla tekemättä ankaria syytöksiä.
Suru on tuhat kertaa arvokkaampi asia kuin kotihelvetti! — kirjoitti hän. Joko sinun tai minun on edes lyhyeksikään aikaa lähdettävä talosta!
Sinä olet ärsyttänyt minun kärsimykseni siihen huippuun ettei minulla kohta ole muuta jälellä kuin rientää lopettamaan onneton sisäinen elämäni rakkaimpani pyhimmällä haudalla…
Minä en ole nukkunut taaskaan moneen yöhön hirveän hermojännityksen ja kurjan vihan takia. Tietäköön koko maailma, että kun minä vihaan huonoja ominaisuuksia, vääriä tekoja tai halpaa menettelyä, minulle ei merkitse mitään,kukajoutuu vihani alaiseksi.
Tuhansia kertoja olen sinua varoittanut sinun nykyisestä helmasynnistäsi, joskus harvoin olet sinä vikasi tunnustanut, mutta heti taas siihen sortunut.
Sinun helmasyntisi, juuri se vika, mikä tekee minut onnettomaksi, avuttomaksi ja kurjaksi aviomieheksi, on sanoilla sanottuna (vaikka ei kuvattuna) tämä: Sinä et kestä elämänarkea!Sinä vaatisit että ympärilläsi aina olisi sunnuntain vapaus, sinä tahtoisit päästähelpolla. Lasten muka pitäisi olla semmoiset ja semmoiset, vaan ei sellaiset kuin todella ovat. Sinä olet pienimmissäkin vastoinkäymisissä tuskainen, sinä kadotat kymmenesti päivässä kärsivällisyytesi, malttisi, järkesi ja itsehillitsemiskykysi.
Kysymys ei ole nyt siitä, mistä ja milloin ihminen on siveellisesti oikeutettu rankaisemaan lapsia, vaan siitä, miten, missä henki-ilmakehässä, missä hermotilassa ja ennenkaikkea millä sanoilla ja miten vaikuttavalla käytöksellä tuo kuritus tapahtuu. Sinä rikot kauheasti elämän siveellisiä sääntöjä vastaan tekemällä jokaisesta, huomaajokaisestaalle 1-vuotiaan lapsen "virheestä" suuren numeron. Sinäkostat— vaan etkasvata, kuten väität. Sinä seuraat omia hermojasi etkä säästä lastasi, vielä vähemmän miehesi hermoja. Omat hermot sinulla aina ovat etunenässä, niiden mukaan komento tapahtuu. Kaikkialla vain sinä, sinä itse — hermostunut riehuva egoismi.
Sinä olet väärin sanonut että minun läsnäoloni sinua kiihoittaa olemaan liian kova lapsille. Minua poissa ollessani olet sinä samallainen, joskus pahempikin juuri sentähden että saat muka rauhassa tehdä niin kuin haluttaa.
Tämä sinun riehumisesi, alituinen, päivästä toiseen jatkuva, useasti päivässä uudistuva hermostumisesi ja monilla tylyillä sanoilla riehuminen lastesi kanssa —seon tehnyt minut kipeäksi, pilannut minunkin hermoni, jotka eivät enää kestä pieniäkään koetuksia. Samalla on se kasvattanut minussa kauhean pelon — minun täytyy alituisesti aamusta iltaanolla varuillanija peljätä vaimoani — omaa vaimoani. Ymmärrätkö sinä, missä asti ollaan? Sinun velvollisuutesi on hoitaa lapsia niin kauvan kuin he ruumiillisesti ja taloudellisesti ovat likinnä äitiään, mutta sinä — aina kun pieninkään henkinen arvostelu tapahtuu — pidät oikeutenasi vihastua ja tyrkyttää lapsia isän hoidettavaksi. Sinä et tahdo ymmärtää rehellistä työnjakoa, sinä tahdot aina vain kostaa ja päästä helpolla.
Minä rakastan lapsiani, minä rakastan niitä sielullisesti, melkein intohimoisesti ja tiedän ettäneovat meidän hyvät hengettäremme pahan maailman keskessä — sinä rakastat vainaika-ajoittain, et joka hetki, sillä moninkertaisten hermostumisiesi hetkinä sinä et rakasta, vaan työnnät pois.
Kalleimpamme, pyhimpämme, ainoimpamme!
Kunpa sinä kerrankin tahtoisit ymmärtää, miten vähitellen, aste asteelta, vuosien pitkään, alituisesti antamalla aihetta ja aiheuttamalla noita häpeällisiä kohtauksia — miehen, aviomiehenkin sydän myrkyttyy, myrkyttyy, repeilee ja lopuksi paatuu jääkylmäksi. Läpi koko minun hermostoni on jo mennyt tämä asia, ja sinun äänesi kuuleminen heikkoina hetkinä — kun lapsia varoittelet — vaikuttaa pahasti. Enkä minä jaksa ajatella mitään muuta. Tunnen voimakkaasti minkä tunnen. Ja sinun pitäisi tietää miten minunkaltaiseni mies tuntee: hän näkee kaiken perspektiivissä taakse ja eteen. Hänelle syntyy tuhat kuvaa ja viriää tuhat muistoa tai johtopäätöstä yhdestä kipinästä, yhdestä asiasta, sattumasta tai tapahtumain yhteydestä. Minulla on muistossa raatelevia totuuksia rakkaan vainajan ajalta, jotka sinulta ovat unohtuneet ja saavatkin unohtua… Voi vaimoni, miksi sinä et viisastunut hänen kuolemastaan? Ettei vaan taas…! Olihan hetkiä, jolloin sinussa näkyi syvä, uskonnollinen itsetunto. Mutta sinä annoit entisen ohjelman vaikuttaa ja maailman voittaa. Sinä lankesit vielä Pahemmin, tahdoit taaskin jollekkin — Jumalalle — ostaa. Aina vain jollekkin kostaa. Se onsinuntemperamenttisi. Kostamisperiaatteella sinä koetat tämän elämän läpi kulkea ja vaadit elämältä palkintoa — koston jälkeen!
Oi! minä pelkään sinua. Sinä itse olet saanut miehesi sinua pelkäämään. Tuhannet taistelut, tuhannet sopimukset, tunnustukset, katumiset, neuvot, alistumiset ja tuhannet ikävät päivät, yöt ja helvetintunteet — eivät ole mitään opettaneet. Sinä et ole tahtonutkaan olla varovainen. Ja tämä johtuu sinun ikuisesta itsekkäisyydestäsi, vastustushalustasi, kiusanteon halustasi, parantumattomasta kostonhimostasi.
Sinä olet niitä, joka et tiedä kuilujen vaarallisuutta. Yksi askel vielä ja luonnon lain välttämättömyydellä ihminen syöksyy syvyyteen ja on kadotettu itseltään ja muilta. Sinä tanssit mieletöntä tanssia kuilun reunalla!
Jos sinä enemmän rakastaisit lapsiasi — vaikka et miestäsi teoilla rakasta — niin sinä tekisit kaikissa asioissa toisella tavalla. Sinäsäästäisitheille elämän. Mutta sinä et huoli laskea eteenpäin, sinä elät vain hetkien oikuissa.
Ja näin on minulta mennyt luottamus. Mistä, asiasta me poloiset enää voimme todenteolla ja pyhästi sopia? Mistä voimme enää haaveilla, iloita, uneksia?
Kaikki asiat talonrakennukset, raha-asiat, lasten kohtalo — kaikki kärsivät tästä meidän välisestä hirveästä sydänten erosta. Me olemme jo kauvan olleet erotetut. Joskus onluultuoltavan lähellä toisiaan — muutaman minuutin kuluttua onkin selvennyt että kaunis näky on ollutkin vain valheellinen kangastus.
Näin on ollut alusta asti. Lapset, suloisemmat, joiden piti yhdistää kaksi vastakkaista luonnetta, ovatkin joutuneet — ne viattomat rakkaat — välikappaleiksi eroon.
Ei mikään enää ole pyhää. Ei pyhin kärsimyskään, ei pyhin surun aarrekkaan…
Vaimoani ei kiinnitä mikään pyhä asia, mikä miestänsä kiinnittää. Ja mies paatuu, tulee kylmäksi. Hän on jo päässyt yli sen asteen, jolloin mies vaatii vaimoltaan ainoastaan ruumiillista kauneutta ja miellyttäväisyyttä, mutta kun sisäinen kuva tummenee, kunsekinrumenee, missä ovat silloin yhdyssiteet?
—Lapsissa.
Meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin lapset.
Minä en kestä! huudahtaa aviomies jatkaen tutkimustaan.
Minä suren siinä määrin oman kotini, oman avioelämäni rauhattomuutta, oman ihanteeni särkymistä naisen suhteen, naisen, jokaolisi voinutolla elämän sulostuttaja, mutta joka ei tahtonut, ei älynnyt niitä hienoja vaikuttimia — että tahdon päästä häpeästä.
Tuliset hiilet, nämä hirveät ristiriidat, luonnollisesti johtavat miehen raivoamaan…
Sinä et kuule kellojen, hätäkellojen soittoa…
Sinä olet kuuro…
Minä tunsin itsessäni suurta, salattua voimaa. Tahdoin sen antaa isänmaalle, kansalle, ihmiskunnalle, vieläpä sinulle ja koko perheelleni. Sinä tulit väliin — sinä häiritsit, sinä sekoitit ajatukseni, kulutit — kulutat miestäsi — tosin pienillä asioilla, mutta kylliksi runsailla, jotta ne vähitellen murtavat voimani.
Ja se, sekin tekee katkeraksi. Lisäksi sinun vuosia jatkuvat suhteesi, antipatiasi talossa oleskelevia kohtaan.
Minun ystäväni pitäisi olla sinun ystäväsi, minun vihamieheni pitäisi olla sinun — en tarkoita kirjaimellisesti — mutta sinä revit tässäkin.
Kun kaiken, kaiken panee yhtenä päivänä vaakalaudalle, kaiken kauhean, jo kestetyn kokemuksen, niin hämmästyy…
Ei paremmatkaan vetäjät kestä, jos kuormaa tunnottomasti lisätään. Minä en koskaan pese käsiäni synneistäni, mutta en myös koskaan tunnusta itseäni pahemmaksi kuin olen.
Nainen, onko sinulla vielä mitään tekemistä perheessä? Yhdennellätoista hetkelläsi ja minun yhdennellätoista hetkellä?
Säilytä tämä surkea kirje — todistuksena, joka tarvitaan.
En enää voi vaijeta, sentähden kirjoitan. Minä rakastan lapsia ja totuutta.
Enkä enää mitään pyydä, vaan suorastaan — varoitan.
Hän sulki tämän kirjeen kuoreen ja kirjoitti päälle:
Vaimolleni—Itselleni—Jumalani edessä!
Ja kuoren alareunaan hän lisäsi:Ystävilleni kovan kohtalon varalta psykologian ymmärtämiseksi.
Jätti kirjeen pöydälleen, pukeutui hiljaa, otti suksensa ja painui metsän hämärään.
Hän ei tiennyt minne mennä, mutta jonnekkin oli mentävä — — —
* * * * *
Lumipuhdas luonto? Vienosti syttyväiset iltatähdet! Hauskasti liukuvat sukset ja raikas talvinen sää, ympärillä juhlallinen avaruus!
Eivätkö ne kaikki olleet Jumalan suuruuden, Jumalan laupeuden jaJumalan käsittämättömyyden todistuksia?
Kuinka mitätön, pieni, halpa oli ihminen kiiluvan tähtitaivaan alla!
Miksi hän teki itsensä onnettomammaksi kuin ehkä olikaan?
* * * * *
Aviomies ajatteli:
Yritin rikoksen tielle. Saatanhan kääntyä takaisin. Vielä ei ole myöhäistä! Vielä ei ole mitään sellaista tehty, mikä ei paraneisi. Ja tästä kaikesta ei tarvitse kenenkään tietää. Se on — meidän kahdenkeskisiä salaisuuksia.
Kaikki minun puoleltani on enemmän tai vähemmän — näyttelemistä. Tehtyä ankaruutta! Ja kenties on koko Mirjamin käytöskin näyttelemistä vain. Tai ainakin ohimenevää. Hyvä Jumala — hänhän on viimeisillään.
Heittäkäämme naamarit pois, niin olemme taas luonnollisia ihmisiä!
* * * * *
Ja kovan myrskyn jälkeen tuli jälleen tyven. Ihana, jumalainen, hiljainen, pohjolan lämmin tyven, jossa orjanruusut punoittavat rannoilla…
24.
Tammikuun pakkasyönä kiitää kiireellinen matkue pitkin lumista valtatietä. Edellä ajaa mies porolla, jäljessä juoksee hevonen rekineen, jossa paitsi kyytimiestä istuu kaksi naista. Tiuvut, kulkuset ja aisakello helisevät, poron kaviot naksuvat ja hevosreen jalakset narisevat — yksikään ihmisistä ei puhu mitään.
Ensimäisessä kievarissa vaihdetaan kiireesti hevosia ja matkue vierii äänettömänä eteenpäin yli korkeiden vaarojen ja läpi ulapoiden rämeiden.
"Miten käy? miten käy? Kerkeämmekö vai tapahtuuko onnettomuus?"
Matkaa on viisi penikulmaa.
Toisessa kievarissa valtaa matkustajat raukea väsymys ja he nukahtavat vaatepäällä yhdeksi tunniksi. Sitten taas jatketaan matkaa pimeässä talviyössä yli mäkien, poikki loppumattomien rämekorpien.
Poromies edellä ajattelee: miten käynee jälessätulevan? Hyvä Jumala, mikä tulisikaan, jos se tapahtuisi keskellä taivalta, reessä…?
Hän muistaa että on kerran ennenkin saattanut synnytystuskassa olevaa vaimoaan. Silloinkin oli jännitys suuri, mutta kaikki kävi hyvin. Vaan se olikin pääkaupungissa — nyt ollaan synkässä korvessa, jossa ei ole kätilöitä joka kylässä eikä lääkäriä joka pitäjässä.
Tie suikertelee metsässä, painautuu notkoihin, nousee kunnaille, laskeutuu taas metsäjärvien jäille, joilla käy hyytävä viima. Poromiehen parta on valkeana kuurasta. Kaakon taivaalla siintää heikko aamurusko luoden kalpean kajastuksen yli alakuloisten rämemaisemain. Ei risahdusta missään, kitukasvuiset kelohongat soilla ojentelevat kuin vilussa väristen paljaita käsivarsiaan. Masea mieli valtaa ajajan, mutta hän koettaa sen karkoittaa pois, arvostellen sen yön valvomisesta johtuvaksi sielun autiudeksi.
Vähät minusta — muttahän?Hän pysäyttää poronsa, pidättää hengitystään ja kuuntelee. Minne jäikään hevoskyyti? Ei kuulu aisakelloa. Ettei vaan…?
Pakkanen kovenee, keli sitkastuu, taivaan ranta kelmenee kelmenemistään ja yön haamotus häipyy.
"Voi tätä viheliäistä erämaata! Voi näitä loppumattomia taipaleita! Että ovatkin ihmiset tänne raivanneet itselleen tyyssijansa — tänne kylmään avaruuteen, jossa on vain ikuinen taistelu hallaa vastaan."
Jo kuuluu aisakellon kalkatus kaukaa takaapäin — "sieltä hän tulee, hän, minun elämäni toveri erämaassa. Hän, jonka minä…"