Ja porolla-ajaja heittäytyy pulkkaansa ja läiskäyttää lämsäänsä.
Tullaan kolmanteen kievariin, päivä juuri valkenee, yli lumisten peltojen, jonka keskessä harmaa talo nukkuu…
— Mirjam, miltä nyt tuntuu?
— Nyt on hyvä, ei tunnu miltään. Matkustajat tulevat iloiselle mielelle, kun pääsevät pakkasesta lämpimään huoneeseen. Isäntä ja emäntä ovat niin harvinaisen ystävällisiä ihmisiä, eivät mitenkään lupaa lähteä ilman aamiaista ja kahvia.
— Mihinkä sitä nyt reissutaan? Ja läpi öiseen?
— Tämä minun eukkoni vain vähän tuulottelee, sille tuli niin ikäväSyrjäkorvessa!
Aviomies ihmettelee itseänsä että uskaltaa jo leikkiä laskea, kun vaara näyttää olevan ohitse.
Ja vaimo myös iskee iloisesti silmää ja nauraa. Eilisiltaiset kauheat väänteet ovat unohtuneet ja ruokahalu on mainio.
— Mirjam, minä saatan sinua kaikissa tapauksissa perille asti.
Ja he lähtevät taas taipaleelle. — Perille saavuttua on Mirjam kummissaan ettei hänen asiallaan näytä olevan mitään kiirettä. Ihan hävettää! Ja sellaista hiidenhamppua kun pidettiin ja koluttiin läpi öiseen…
Hän eroaa illan tullen Orjosta, miehestään, reippain mielin:
— Ei minulla ole mitään hätää. Täällä on hyvä olla. Ja asia tietysti käy hyvin.
— Ole nyt kaikissa tapauksissa varovainen, ja hoida itseäsi, sanoo aviomies.
— Kirjoitathan Orjo taas kirjeitä?
— Sitä tuskin tarvitsee sanoa. Rakas ystävä, voi nyt oikein hyvin.
Hihna huiskahtaa ja poromies katoaa pimeään yöhön. Elämä on reippautta.
25.
28 p. tammikuuta.
Rakas Mirjam!
Taas paistaa aurinko ja taas kirjoitan sinulle. Tänä aamuna kello 6 nousin ylös pikku Mailan vierestä, valjastin poroni ja kyyditsin postineidin pakkasessa postiin. Ja ajatteles mitä tapahtui: Mykrämäen alla, kun nykäsin, jäi hihna käteeni — poro oli yön aikana purrut sen niin ohueksi että se katkesi. Emme uskaltaneet porolle ilmaista sen irtioloa, vaan annoimme sen itsestään mennä ja se menikin totuttuun paikkaansa.
Minä olin nyt vihdoinkin varma siitä että saan, viestin sinusta tai sinulta. Mutta kun postilaukut aukaistiin — ei hiiskausta? Ja minä kun luulin että kohtalo sallii sinun synnyttää lapsemme 26 päivä tammikuuta — sinä ymmärrät minut! Miten siis lienee — missä ihmeessä se viipyy? Tämähän on hullunkurista: koko Syrjäkorpi ja Suopunki, vieläpä koko Kieringin kihlakunta vartoo päivästä toiseen että "milloin Orjo Koreliuksen uusin teos ilmestyy maailmaan?" Ne eivät ymmärrä että äidin kohdussakin saattaa vallita "lakko." Mutta Jumala ehkä suopi sen pienen pakkastiaisen tulla tähän maailmaan sitä valmiimpana.
No, niinhän näyttivätkin viimeiset tilimme että pahimmassa tapauksessa lapsi syntyy vasta tammikuun ja helmikuun vaiheilla. Ne ovat oikullista herrasväkeä ne meidän lapset: ne suvaitsevat tulla joskus kahta viikkoa aikaisemmin (jos lamppu savustaa!) tai kahta viikkoa myöhemmin (kun eivät toiset lapset kiiruhda).
Maanantai-aamuna tietysti taas vahdin viestiä, kukasties ajan pyhäiltana ensimäiseen kievariin: eikö postimies mitäkuta olisi urkkinut. Käskeppä nyt siis heti jonkun pistää pienikään raportti yksityisesti Syrjäkorven postimiehelle, niin en tyhjään aja yöllä kievariin tähtien valossa. Vaikka ei asia olisi valmiskaan, ilmoituta sekin.
Ihmeen suloiset ovat pikku tyttimme, molemmat. Jospa ne itse voisivat muistaa kaikki seikat sitten kun isoiksi tulevat, jos nimittäin kaitselmus suo niiden jäädä eloon. Meidän täytyy olla valmiit ne myös kadottamaan. Kun kerran kalleimpamme olemme kadottaneet, emme saa ajatella niin ylpeästi.
Ja kuitenkin toivon koko sielustani että ne saisivat jäädä eloon. Varmasti niissänytovat elonmerkit. Maila oli sinun lähdettyäsi jollakin tavoin kipeä, mutta nyt on tytti entistä terveempi, ei huuda eikä juonittele, syöpi hyvin, nauttii kaikesta, räiskyttää ympärilleen elämänilon kultaa ja kehittyy puheissaan hämmästyttävästi. Tyttöä on käytetty saunassa ja nykyään on se häneen tepsinyt hyvin. Sekä Mailaa että Sirkkaa käytetään joka päivä ulkona tuulottelemassa ja luulenpa että tämä murun komennukseni tekee hyvää Agnes siskosi huonoille keuhkoille. Terveellinen pikku pakko ei ole "alentavainen sisarellesi", kuten "rouva Korelius" joskus on suvainnut ajatella.
Se tässä nykyisessä elämässä on parasta että kun ei mitään hermokohtausten rähäkkää koskaan ilmene, lapsetkin ovat aivan kuin muuttuneet. Se on ihan ihmeellistä! Minuun he nyt tietysti enemmän turvautuvat ja panenhan useinkin aikaa heidän kantelemiseensa olkapäilläni. Tätiään he kunnioittavat.
Esimerkkinä Mailan kehityksestä saatan mainita, kuinka hän tänään juoksi kamariini nukke sylissään ja käski minun "sanoa paljon kiitoksia Maijalle!" Kysäsin: "mistä hyvästä minun piti häntä kiittää? Tai mitä hän siis on tehnyt?" Ja Maila vastasi totisena: "Se on tehnyt isot asiat housuun!" Tietysti minä silloin otin nukkea kädestä ja sanoin: "paljon kiitoksia!" ja Maila juoksi riemastuksissaan saliin — hän oli voittanut tarkoituksensa. Sitten hän tuli sanomaan: "Loviisa onhämmästynyt!"
— Mistä niin? utelin minä.
— Kelkasta! vastasi tyttö. Kun selitin että ihminen hämmästyy tavallisesti silloin, kun jotakin yhtäkkiä tapahtuu, niin katsoi hän veitikkamaisesti silmiin ja sanoi: niinkö? Ihminenkö? Hämmästyykö? mutta väitti yhä että olipa Loviisakin aikalailla tänä aamunahämmästynyt. Sitten hän kävi huokaisemassa: "Minulla pitäisi olla paljon työtä!"
— Kyllä sinulle, lapsi kulta, tulee paljon työtä, kunhan kasvat isoksi! arvelin minä isänä.
"Voi!" sanoi hän kirkkain silmin. Ja meni huutamaan tädilleen että hänellekkin tulee kerranpaljon työtä!
— Loviisallekkin tulee paljon työtä!
— Ei! sanoin minä. — Loviisa jääpi nukeksi, vaan sinä kasvat ihmiseksi.
Hän mietti, mutta hyväksyi mielipiteeni.
— Eikö äiti kirjoittanutkaan? hän kysyi tänä aamuna, mutta vastasi itse heti perään: Ei äiti jaksa kirjoittaa!
Kerran minä ilmoitin että äidille tulee pikku lapsi.
— Mistä se tulee? kysyi Maila uteliaasti. Luuletko että minä vastasin vanhan tavan mukaan että äiti muka löytää lapsen saunan lattian alta t.m.s. Ei, vaan minä ainoastaan painostin ettääidille tuleeja vain sentähden ettei Maila ymmärrä, jätin sanomatta että äiti itse tekee lapsen isälle (kuten kansa sanoo). Mirjam! Sinun ei tarvitse luulla etten minä kiitollisuudella vastaanottaisi — kolmattakin tyttöä. Tietysti poika olisi henkisiä haaveitani likempänä, mutta eihän noita tyttöjäkään joka mies saa ja sentähden ne, varsinkin pieninä, ovat sokeria suolan päälle. Kyllä lastensaanti on jotakin erinomaista, sano sinä mitä tahansa.
Lapsissahan me uudestaan elämme oman itsemme. Jospa sen muistaisimme silloin kun väsymme oman heikkoutemme takia.
Oi, elämän murhetta emme saa päästää myrkyttämään lyhyttä vaellustamme maan päällä!
Ilo, ei kevytmielisyys, vaan siveellisiin saavutuksiin perustuva ilo, on parempi kuin tuo ikuinen mököttäminen ja kaikkeen kyllästyminen.
Mutta se riippuu eräästä salaisuudesta — terveydenhoidosta.
Jos sinäkin…? niin et… Te sisarukset olette mököttäjäsukua, jonkunlaisia märehtijöitä, pieninisäisiä nisäkkäitä, jotka vaativat että ihmisen terveyden pitää kestää alituisessa huone-ilmassa. Minäpä sanon: jollei teistä jokainen ala uhrata, omaa järkensä käskystä, aikaa luonnollisiin virkistyksiin, niin te, jokainen varpunen, kuolette harmajan kuoleman harmaan räystään alle. Syrjäinen sen parhaiten tietää.
Sinuntäytyy vahvistua. Sinun täytyy päästää ärtyisistä hermosäikeistäsi ja kohottaa Koreliuksenkin uusi sukupolvi! Se on sinun kunnia-asiasi. Nyt et sitä jaksane ajatella, lue tämä siis sitten kun jaksat.
Oh, kuinka paljon minullakin olisi sisätyötä, vaan kuinka rakkaalta tuntuu ajella peuralla kimmeltäviä lumia. Virkisty!
Orjo.
Suopunki, 29 p. tammikuuta.
Rakas Mieheni!
Poika!!!
Syntyi meille 27 päivä, perjantai-iltana klo 11.45. Olemme molemmat terveet. Painoi yli 3 kg. Kovempia polttoja kesti tunnin — — —
Saanko mennä täältä viikoksi kaupunkiin? lapselleni on luvattu hoitaja siksi aikaa. En tiedä sopivampaakaan tilaisuutta, vai tiedätkö sinä?
Sydämellisin syleily pikku tytöille ja isälle
Mirjamilta.
Syrjäkorvesta 31 p. tammikuuta.
Nyt sinä olet itsesi kunnostanut, Mirjam!
Kun minä sunnuntai-iltana klo 1/2 10 istuin Metsälän majatalossa ja postiaisakello juuri oli soinut pihalla ja isäntä emäntineen ryntäsi sisään kysyen: "arvatkaapa,kumpaasukupuolta?" niin olinpa viimeisessä salaisessa jännityksessä, mutta hengessäni — varalta — alistuen nurjien kohtaloiden alle — vastasin jotenkin synkästi: "mikäpä se muu olisi kuin kolmas tyttö!" niin iloisestippa hämmästyin — vaikka se niin juuri oli muka laskettu — kun isäntä ja emäntä yhteen kurkkuun nauroivat: "ettepä arvanneetkaan!"
Ja lipussa, joka oli postimiehen rintalaukussa, seisoiomakätinenkirjoituksesi: "Sanokaa miehelleni että hänelle syntyi poika perjantaina. Mieheni tulee teitä vastaan tahi tapaatte hänet Metsälän majatalossa." Ja alla oli nimesi ja erittäin oli onnittelu-kortti sikäläisiltä tuttavilta ja erittäin kirje sinulta virkalaukussa.
Niin mukavalta, satumaiselta tämä kaikki tuntui etten oikein tiennytmiten päinpiti pulkassa kotiin ajaa!
Tähdet tuikkivat kirkkaasti sinä yönä ja pohjoistaivaalla roihusivat oikeat revontulten patsaat, ja minä ajaa hyristin koskien kohina korvissani yli talvisten siltojen, läpi nukkuvien metsien pakkasessa ja — lauloin ja katselin tähden lentoa ja toivoin ja pelkäsin yhtaikaa, mutta kaikki esiintyi nyt niin juhlallisessa tunnelmassa ja peura oli ihmeissään ja luuli kai minun olevan humalassa, sillä se tuskin älyää pikkulasten maailmaantuloa. Ja minä muistelin Ismael Amiria erämaassa ja hänen saarnansa poika- ja tyttölapsista, kuinka taivaan tähdet tanssivat riemusta, vaikka tyttölapsikin syntyy.
Ja tytöt ovat pieninä suloiset ja neitseinä huumaavat, mutta — siinä kaikki. Nietzsche sanoo että nainen kelpaa ainoastaan rakkauteen, vaan ei — minun mielestäni — maailman ja suvun eteenpäin vientiin.
Mikä nimeksi? ajattelin siinä tähtiyönä porolla palatessa ja kuvittelin että jotakin sen olla pitää "tähtivaloa tai peuran laukkausta tai pohjanpaloa."
Niin ajaa helskytin kotiin ja huusin unenpöpperössä olevalle Agnekselle, jonka näin oven raosta että "poika tuli!" ja sitten juoksin naulaamaan suuren plakaatin, sinikynällä kirjoitetun, keskikuistin ulko-ovelle siskoani varten että hän aamulla varhain postiin mennessäänälyäisiantaa Rekke Rissasella kapulan kuriirille, hyvät toppakahvit minun laskuuni.
Tietysti poika!minä kirjoitin ylpeästi tuohon plakaatiin, jonka sydänyöllä naulasin keskikuistin oveen.
Ja niin koko vanha pappila täytettiin uuden prinssin ilmestysmanifestilla ja piikatyttäret hyppivät kuin vasikat karsinassa. Ja aamustapäivin jo ajaa karahutti poromiehiä ja hiihteli muita "ystäviä" onnittelemaan ja herra isäni ja rouva äitini ja — Kielevä Kreeta pitivät varpajaisia meidän puolella.
Mutta Maila tyllykkä huusi suun täydeltä, säkenöivin silmin: "Mailalla veikko! Missä se on se äidin poika? Syntynytkö? Onko se syntynyt? Voi ihmettä! Minkälainenpääsillä on? Onko sitä — harjattu?"
Minä, onnellinen isä, nauroin katketakseni, vaan Sirkka hymyili ja kopsutti jalkojaan, se sinihilkka, suloinen syyskukkanen.
Ja aurinko paistoi yli pakkaskiteisten peltojen ja poro sai päivän kunniaksi täyden pesuvadillisen ohrataikinaa, jota se on oppinut syömään leipäkoulussaan.
Ja onpa kuin itse taivaan Jumala tällä erää suosisi poikani maailmaantuloa, sillä juuri samassa postissa, jossa sinun kirjeesi tuli, saapui minulle kokonainen iso seteli rahaa — omaa rahaa. Tosin se tuli kovan taistelun perästä, mutta tulihan kumminkin.
Ilmoita se piltille!
Voi kuinka minua kaivelee ettei rinnoistasi heru luonnollista ravintoa sille pienelle. Sentähden kai kaikki lapsemme ovat niin herkät… Hoidatko itsesi nyt hyvin? Määrätty aika, muista se, vaikka niiltä tuntuisi. Koko sinun hermostosi vaatii korjausta. Kummallista ettähetikysyt, sopiiko sinun matkustaa kaupunkiin. Tietysti saat,josse mielestäsi on sopivaa. Ja tietysti minä varustaudun siihen että kun sanot meneväsi viikoksi, viivytkin neljä viikkoa.
Mutta siitä hyvästä täytyy sinun minulle tuoda sitä raittiusmiesten kiroamaa vaarallista juomaa, sillä minä tahdon joskus murheessa ja sairaudessa "lohdutusta ystäväin seurassa" — hymm.
Ja se tietenkin kannattaa aivan yhtä hyvin ja huonosti kuin joku muukin ylellisyys. Siinä sait!
Suostunpa suostun siis lopultakin, ja sinulle voi olla hyväksi, jos vain lapsen suhteen raahdit lähteä — nythän tosin on helpoin siitä erota ennenkuin sydän tarttuu — mutta muista se että rakennuspuuhista ei tule mitään, jos me nyt rupeamme omilla varoilla paljon matkustelemaan.
Se sinun unelmoituoma kotisi?Yhden asian vain tiedän varmasti tällä kertaa: Sinä sait minulle pojan ja minä ylistän sinua ja suutelen sinua hengessäni. —
Orjo.
P. S. Hänen nimensä! Keijo Varjomo? Sortimo Sotavalo? Sano sinä!
Suopunki 3 p. helmikuuta.
Rakas Orjo!
Ei sitä nimeä! Tähtiä eli jotain tähtitaivaasta minäkin sen tahtoisin muistuttavan.
Sinun kirjeesi oli niin hyvä ja niinkuin suloista voidetta kipeille haavoille, niin että katkeruus kaikki mielestä katoaa ja hyvä saa vallan. Tahdon säilyttää, viime kirjeesi, kaikki hyvä tulee sinusta siinä niin näkyviin ja kuinka sinä katsot asioita kauniisti. Ei minusta ole vielä kirjoittajaksi. Siitä hammaslääkärille menosta ei tule mitään, tohtori pitää liian heikkona, vaan vielä talvikelin aikana minun täytyy päästä ja rahat pyydän muualta. Lupaathan Orjo että ennen vappua saan käydä hammaslääkärissä?
Ensi viikolla, jos ei erikoista tapahdu, tulemme kotiin pikku siskojen luo. Ei suinkaan sieltä mahtaisi joutaa kukaan nainen noutamaan ja sinä voisit samalla tulla, jos tahtoisit? Se sinun "ryyppyturkkisi" pitäisi saada tänne. Saan minä täältä kumppanin lasta tuomaan, jos ei muuten sovi. Pitäisi antaa sana sille uudelle palvelustytölle että tulisi palkasta sopimaan. Jos ei Lyydi tule, niin otan Outin.
Enpä sano,minkänäköinenpoika on. Kiltti tuo vain on ja suloinen.
Lämmin tervehdys isälle ja pikku tytöille.
Mirjamilta.
Mailan Loviisalle seuraa tossut.
P. S. 5 p. sunnuntaina. Tämä kirje on ollut postissa jo mutkan, vaan jäi pois. Hyvin voimme ja luulen kykeneväni matkustamaan, odotan vain sieltä tietoja. Rouvat täällä ovat kantaneet minulle hyvyyksiään: alaglassit, hyytelöt ja sokerikakut. En voi sinne tultuani saunaan mennä. Agnes hommaisi sinisen hameeni kuntoon.
Pienet kullannuppuseni, kuinka minulla on teitä ikävä! Ajattelen että istut siellä, lapsukaiset polvillasi ja juttelet eli loruat pikku pojasta.
Olkaa tervehditytMirjamilta.
Syrjäkorven Kontiosta Suopungin Sulolaan 6-7 p. helmikuuta.
Koko kartano nukkuu eikä tiedä tuon taivaallista, kuinka pakkanen, puhurin poika, kiljuu nurkissa. Uteliaana kurkistan lämpömittariin, joka tällä haavaa osoittaa -26 astetta Cels. Ja kuu kumottaa kuin hullu aave ja tähdet pitävät pientä sirinää kuni miljoonat hopeiset porokulkuset. Oh kuinka minä nautin tällaisella kuivalla pakkasella, olinpa sisällä tai ulkona; ilma on niin kevyt hengittää ja järki on selvä ja sydän vielä enemmän paikoillaan kuin Runebergin Dufvalla, Runebergin, jonka syntymäpäivää muka eilen vietimme raahaamalla Orpokodin neitejä pulkissamme siinä määrin että porot uhkasivat tehdä lakon. Minä "suomalaistutan" neiti Brandia metsäherra Bukefalon mitä suurimmaksi kauhuksi ja olen varma siitä että tämän kylän juoruakat — niihin luettuina monta maskuliiniakin — sanovat: "Orjo, nainut mies, hakkailee neiti Brandia!" Se oli näet minun vuoroni eilen käydä "leimaamassa Koskenlinnan puita", vaan tulevana sabbattina taas on sen kenraalin pojan virkavuoro. Ja hänet minä naitan Gisela neidin kanssa niin että helähtää ja pulkka kolahtaa portinpieleen. Kuvitteleppas lisäksi: hyvin vakavalla naamalla eilen tuumiskelin pororetkestä kahdenkesken neitsyt Abbedissan kera Suopunkiin. Olisitpas vain nähnyt hänen silmiensä loistoa! Mutta Jeppe Niilonpoika hänet hylkäsi — sen rumilaan — kun "Kirppu" väsähti Rakkauden törmässä ja herra Knaapen täytyi ruveta rahtimieheksi saamatta viittä penniä kilolta. Mutta enpä juttele siitä eilisestä sen enempää, sillä sen enempää siitä eivät paremmatkaan osaa kertoa.
Ja nyt sinun kirjeesi vastaus: Pysy siellä vielä toistaiseksi äläkä turhaan hätiköi muka lähteäksesi pakomatkalle Egyptiin Betlehemissä syntyneen piltin kera, vaikka Herodes pelotteleisikin. Sehän on vasta kaksiviikkoinen ensi perjantai-iltana; ei sitä nyt panna 30 asteen pakkaseen, ja mikä pääasia: Sinä, koska olet heikko,et saa vielä tulla tänne. Näin sanoo oma miehesi. Minä en ota sinua vielä vastaan, mutta lupaan ja uhkaan itse ensin käydä rauhallisesti nuuskimassa asiain todellista tilaa ensi pyhän tienoissa ja viivyn pari päivää, mutta Sinä et sittenkään saa lähteä vielä minun matkaani, vaan jäät koreasti sinne vielä ainakin yhdeksi, mutta mieluimmin kahdeksi viikoksi ja tulet vasta sitten kun poikanen on 1 kuukauden ikäinen. Saat luvan totella käskyäni, sillä minulla on aivan järkisyyt kieltooni, vieläpä sydämenkin syyt, jos oikein ymmärtänet etkä ole epäluuloinen.
Mitä siihen tulee että nyt, sikäläisen lääkärin lausunnon mukaan, olet muuttanut ohjelmasi kaupungissa käynnin suhteen, niin sanon vaan että kun kerran tulet Syrjäkorpeen ja kiinnyt kolmen lapsen äidiksi ja ne puolestaan sinuun kaikilla juonillansa ja sielunvarpaillansa, niin älä usko että sinulla silloin on helppo repäistä itseäsi irti ja lähteä ennen vappua matkoille. Jääpi lähtemättä, siitä olen varma, et näy osaavan laskea, mitä on sattuva…
Mutta nyt, juuri siitä situatsiosta, missä olet, olisi sinun helpoin päästä tuolle reissulle, jos vain ehtisit vahvistua ennen maaliskuuta. Ja meille, lapsille ja minulle, olisi helpoin kestettäväyhteenperään jatkuva erilläolo— näes tottumus, tottumus, tuo ihmeellinen, jonka takana häämöttäätoivosen aina kestää, mutta voisihan sattua että toisen erilläolon takana ei olisikaan samaa toivoa ja silloin ei kumpikaan, et edes sinä, kestäisi erkanemista. Punnitse siis. Matkarahoista älä puhu tuhmuuksia: sinulla yksinkertaisesti ei ole kassoja eikä anteliaita ystäviä luonnollisesti minä annan rahat. Ajattelen näinkin: menköön tosiaan yhteenperään kaupunkiloihin tuulottelemaan rauhan ja ponnistusten jälkeen, kukasties se nyt juuri on tuiki välttämätöntä, sillä keväästä alkaen tai hetikin ovat taas edessä syrjäkorpelaiset rahtikuormat, joita eivät heikot kestä Siisvahvistusta!— sehän myös on paras kaunistumiskeino, jos sitä ajattelet.
Ikäväkö? Sinullako ikävä pikkutyttöjä — nyt, kun sinulla onpoikanen?Mitä sinä hulluttelet? Vai minun kirjeenikö, jossa kuvailin lapsiani, sinussa sellaisen kaihon viritti? Ei ole oikeutta aina ikävöidäkkään, tiedäppäs se, sinä kolmen lapsen hermostunut äiti, joka näyt unhoittavan elämän vastoinkäymiset, kun olet kolme viikkoa Suopungin Sulolassa eikä tarvitse vaihtaa kuivia pöksyjä Sirkalle tai valvoa ja hermotella Mailan vieressä, Maila luulikin, joka kynsii niin riivatusti unissaan yöllä, kihnuttaa, kitisee ja muuta semmoista proosallista. Muttame, kotiväki, kaikki järjestään, nytkestämme kunniallanuo ilmiöt, eikä koskaan vielä ole ollut rähäkkää lasten takiasiitä asti kun menit, hyvä ja arvoisa rouva, eikä koskaan kukaan ole juossut portaille ulvomaan että missä se piika Kaija taas lurjustelee muka —! Niin, rakas Mirjam, ja oletko unhoittanut että rakas miehesi, joka muka on hengen mies ja aikoo sillä elättää kolme lasta jarakentaa talon paperista, oletko unhoittanut että hänkin yhä asuu kotonaan eikä hänellä ole muuta työhuonetta kuin pieni nurkkakammio, jonne —? Vaan sinä tulla tupsahtaisit noin heikkona ja minä saisin heti kokea kaikki huolet. Sillä sinua piirittävät tyttösemme kuin kesäkärpäset etkä kestäisi hermoillasi kolmea yötä enempää. Mitä hyötyä, mitä iloa, mitä siunausta siis kenellekään?
Ennemmin minä maksan 50 markkaa Suopungin Sulolassa olostasi kuin Syrjäkorvessa 100 markan tappion joka kuukaudelta, mikä sairauden ja hermoheikkouden takia menee hukkaan. Sehän lienee selvää logiikkaa.
… Ja nyt se "kukko" taas laulaa viereisessä huoneessa, älä siis minua kolmasti kiellä. Pyykinpesijättäretkin arvelevat ettei rouvan pitäisi hätäillä sen poikasensa tulon kanssa. Me emme kukaan halaja sinua nähdäheikkona, otappas se huomioosi, rakas ystävä, ja muistaos että olet perheen äiti, oikean perheen, joka sinulta paljon odottaa. Ja niin kiduttavaa kuin olkoonkin —sinulleon parempi olla minusta erilläsi koko talvi ja osaksi senkin tähden pakotan itseni, pitääkseni itseni kurissa ja miehuuden voimassa, urheiluun ja kaikenlaisille matkoille. Täytyy kestää kaikki aviolliset asiat, kun kerran on ja tahtoo olla avioliitossa ja koettaa tehdä parastansa lasten vuoksi ja äidin sydämen lepyttämiseksi.
Ja minä, aviomies, olen nyt kahleeton vanki. Minulla on täysi vapaus enkä minä sitä käytä väärin. Mutta hittoko tässä nyt saarnaamaan sukupuolimoraalista, se ei ollut tarkoitus. Taitaa olla ihan sydänyö — poro helistelee sarvitiukujaan, vaan onpa sillä jäkälävuori edessään.
* * * * *
Voi jos sinä Mirjam kuuden vuoden avioelämän jälkeen oppisit kerrankin sen hyvän tavan ettäluottaisitminuun etkä minusta ajatteleisi mitä tahansa ensimäisen vaikutelman mukaan, miltä milloinkin näytän, millaista kieltä käytän tai miten sinun läsnäollessasi käyttäydyn. Jos tietäisit erään psykoloogisen ujouden ja jos tietäisit minun luonteeni perinnäiset vastakohtaisuudet, niin useinkin välttyisi elämässämme monta monituista pahaa, mikä on kumpaakin myrkyttänyt. Sinä panet niin typerästi paljon merkitystä siihen mitä esimerkiksi sanon sinusta vierasten kuullen — sinä esiinnyt sovinnaisena ihmisenä, tuomitset juuri niinkuin toiset porvarissielutieteen lakien mukaan etkä jaksa asettua yläpuolelle kaiken niinkuin sinun, juuri sinun, minunlaiseni "kummallisuuden" elämäntoverina, pitäisi. Tuhatverroin voittaisit elämän paraita voittoja, omantunnon ja rakkauden tyydytyksiä, jos minuun luottaisit ja kuunteleisit sydämeni pohjasäveleitä — tietäen myös minkä ikuisen surun sävelen siellä täytyy soida ja mistä tuskastus tulee.
Onko elämässä suurempaa kuin hyvä ymmärrys, luottamus toisiinsa, suloinen sopu ja yhteys, jota oikeastaan ei kuolemakaan eroita, kun käsitämme itsemme henkiolentoina, jotka kaihoamme rauhaa ja totuutta… pois kaikesta vääryydestä ja pettymyksistä.
Nyt on tosiaan yö. Jää hyvästi!
Orjo.
7 p. tammik. Seur. aamuna.
Rakas Mirjam! Olipa tavallaan onni ettet äitinä ollut kotona juuri kuluneena yönä. Mailalle sattui näet sellaista… vaan nyt on kaikki hyvin. Sinullahan oli tapana aina, vaikka uskoit lapset muille, syrjästä kärsiä toisten puolesta ja siten vain saada toisetkin kärsimään. Toivotaan että asiat tästä lähtien paranevat. Mutta piika Kaijan kanssa et tulisi päivääkään toimeen, koska Kaija nyt on morsian ja ison talon tuleva emäntä. Ja kuitenkin Kaija on paras palvelijatar mitä meillä milloinkaan on ollut. Kaikki riippuu vain siitä ettei kajoa hänen arkoihin hermoihinsa, vaan puhuttelee ihmistä ihmisenä. Kaija viipyisi itse puolestaan mieluusti vappuun asti, mutta sulhasen suku näyttää rettelöivän "keruun" takia ja vaatisi löysäämään. Tietysti minun isäntänä on annettava täysi vapaus Kaijalle, sillä onhan hän kansan käsitystavan mukaan nyt jo avioliitossa ja saapi makailla sulhasensa kanssa niin paljon kuin haluttaa. Kummastelen vaan sitä kylmyyttä ja tyyneyttä, mikä morsiamessa on ilmennyt kihlautumisen jälkeen; ei näy pitävän mitään kiirettä. Minä niin pelkään että kun sinä saavut, heti menevät välit rikki Kaijaan ja hän lähtee ennen omaa päätöstään. Ei siskosi Agneskaan aina osaa koskettaa Kaijaa oikealla tavalla. Minuun tuo palvelijatar luottaa aivan ihmeesti ja keskusteleisi mieluusti syvemminkin avioliitto-asioista. Ja Anteri, sulhasensa, on siivoin poika-nahjus mitä tällä renttukylällä on valittavissa ja epäilemättä kunniallisin tulos, mitä niin tuhmasta kodista kuin Anterin voi odottaa. Heistä tulee mukava pari… Mutta se nyt ihmettä etten saa kirjoitetuksi sitä mitä tavottelen — tuppaa aina väliin muita juttuja ja paperi loppuu ennenkuin on päässyt alkuunkaan. Jotakin sisällisesti vakuuttavaa se oli, jota sanoani piti sinulle, juuri sinulle. Ajatteleppa nyt rakas vaimoni: olisitko sinä koskaan uskonut että pikku Leijo vainaja, jolle tahdoimme uhrata kaikki, nyt, kuoltuaanelättäääitiään, isäänsä ja pikkusiskojaan. Mutta vaikka saisin miljoonan, tahtoisin sittenkin esikoiseni elävänä takaisin.
Jota en koskaan, en koskaan saa! — — —
Oi Jumala, minä ensaapanna arvoa tavaralle — kaikki tämä katoaa pian, mutta henki vain jääpi sekä sinusta että minusta ja lapsista.
Voi jos sinä vahvistuisit ja saisit oikean ryhdin. Eihän elämä valittamalla parane ja murhe syvä raatelee jokaista, usko minua. Kunpa sinä luottaisit, luottaisit minuun ja lähentyisit minua silloin, kun olen muka kaikista kauvimpana. Mirjam. Koeta ymmärtää että synkkämielisyys saa minussa vallan kokemusten perusteella ja minä — pelkään sinua aivan luonnollisista syistä samalla kuin itseäni ja omaa mahdottomuuttani. Suren! Mutta jossinussaolisi ryhtiä, niin minä olisin onnellisin ihminen.
Makaa nyt rauhallisesti äläkä mieti mitään meistä ja Syrjäkorvesta.Ja sitten kun vahvistut jaloillesi, ala liikuskella sielläSuopungissa — siellä, sillä täällä harakatkin nauravat sinun pihallakäynneillesi.
Suudelma
avio-ukolta.
26.
Pojan nimeksi pantiin Jormo Tähtikajo. Olipa se juhlailta, jolloin piltti tuotiin Suopungista Syrjäkorpeen. Pienet tytöt kävivät kilvan kurkistamassa koriin ja Maila esiintyi kuin mikäkin pikku äiti veljensä suhteen huolehtien sen kapalosta ja tuttipullosta. Orjo oli juuri saapunut kotiin monen penikulman poromatkalta pitkin viimaisia järvenselkiä, joilla kova pakkanen pani jäät ulahtelemaan.
Mirjam näytti hänen mielestään kalpealta, mutta kuten ennenkin synnytysten jälkeen, miellytti vaimo ulkonaisesti miestä.
— Niinhän sinä taas olet kuin nuori tyttö! kuiskaa aviomies, kun lapset jo nukkuvat ja Mirjam on hiipinyt miehensä luo.
Mirjam nauttii uinailevin silmin miehensä hellyydestä.
Äkkiä vaimo säpsähtää.
— Orjo! kuiskaa hän peljästyneenä. Ymmärräthän sinä? Minä en tahdo tulla enää…
— Et, et, kultaseni.
Talvi kuluu onnellisesti. Lapset tosin kirkuvat, sotkevat ja juonittelevat, mutta yhtärintaa ne sulostuttavat elämää, kehittyvät nopeasti ja virittävät herttaisuudellaan lämpimiä sydämen tunteita. Aviopuolisoilla ei ole ainoastaan suloiset hetkensä yöllä, vaan usein päivilläkin he poski poskea vasten neuvottelevat yhteisistä asioista. Vihdoinkin näet on saatu tilaisuus rakentaa oma koti metsään ja nyt pohditaan paraikaa piirustuksia.
Sekä herra että rouva piirustavat, Mirjam tahtoo näin, Orjo noin.Varsinkin sunnuntaisin piirustetaan innokkaasti.
— Täytyy katsoa tulevaisuuteen, — sanoo aviomies. — Lapset kasvavat ja tarvitsevat ainakin viiden huoneen osalleen.
— Mutta keittiö täytyy olla erikseen, — sanoo rouva. — Ja kuuleOrjo, eikö sinusta sittenkin tunnu että pieni sali olisi hauska?Kun meillä kerran on samettisohvatkin. Minä laittaisin gobeliinitseinille.
— Hyvä ihminen! huudahtaa aviomies. — Sinä alotat aivan väärästä päästä. Kuka nyt puhuu dekoratsiooneista ennenkuin on kahta hirttä salvoksessa!
Palvelustytön komeron ainakin pyyhkäiseisin pois, huomauttaa rouva kiihkeästi.
— Sinähän olet hirveä aristokraatti! vastaa herra. — Etkö suvaitseisi piikatyttöjenkin peilailevan rauhassa?
— Kyllä ne seisovat peilien edessä muutenkin, väittää rouva. —Komeroa vastustan siitä syystä että ne ovat vain lian pesäpaikkoja…
— Mutta täytyyhän nykyaikana… huomauttaa mies ja sitä hauskaa kinastelua jatkuu vielä vierastenkin kuullen, joille ei saateta olla puhumatta mistään muusta kuin tästä rakennuspiirustuksesta.
Sitä mietitään ja suunnitellaan yön hiljaisuudessakin; sekä herra että rouva saattavat yövuoteilla herättää toinen toisensa ja kuiskata että "nytpä olen keksinyt mitensetehdään!"
Ja iloinen kiihko loistaa kummankin silmistä.
Vihdoinkin saadaan piirustus siihen kuntoon että se alkaa kumpaakin tyydyttää.
Pikkutytöt kuuntelevat uteliaina isän ja äidin monia keskusteluja tulevasta uudesta kodista, ja pikku Mailan ja pikku Sirkan mielikuvitus on kovassa liikkeessä. — Järvenkö rannalle? kyselee Maila hehkuvin mielin vaaleita hiuksiaan puistellen. — Tekeekö isä veneenkin? Mahtuuko sinne uuteen kotiin lapsetkin? Mahtuuko Jormokin? Ja vaikka äitille tulisi monta tuhatta lasta, niin mahtuivatko kaikki, isä?
— Näytä isä, mihin nurkkaanminunsänkyni pannaan? Laitetaanko nukeillekkin oma pirtti? Äitipä on sanonut että kanakamarikin tulee! livertelee Maila kiikkuen isänsä polvella.
Mutta pikku Sirkka katsoo hyvin totisena isäänsä ja sopottaa korostaen viime tavuuta: "akna-komero! akna-komero!" "Herrajumala!" ajattelee perheenisä itsekseen. "Olenpa ryhtynyt elämäni ehkä tärkeimpään ja arimpaan asiaan."
Häneltä vaaditaan melkoista toimintakykyä. Syrjäkorven olosuhteet ovat niin oikulliset ja hän ryhtyykin tarmolla kaikkiin asioihin. Pitää tehdä urakoita, pitää matkustella, määritellä, mittailla ja tarkastella.
"En antaisi itseäni iltikseen, mutta kyllä tämä näyttää nielevän miehen kokonaan!" sanoo hän huokaisten päivien puuhista.
Mirjam! Et usko kuinka paljon siinä omassa kodissa on esitöitä.
Niin, Orjo kulta, kunpa sinä jaksaisit!
* * * * *
Kevät saapuu korpeen. Toinen päivä on lämminpaisteinen, toivorikas — toinen kylmä, toivoton, uhkaava.
Niin on ihmiselämässäkin. Orjolla ja Mirjamilla ei ole sydänten kaunista kevättä. Joku paha voima pilaa sen heiltä — joku vuosisatojen takainen kylmän ilman lintu ääntelee heidän sydämissään ja itse he kolkoin mielin, kauhu sielussa, kuuntelevat haaskalinnun laulua…
Oi herra Jumala,mitäse on? Miksi ei mies ole tyytyväinen vaimoonsa, miksi ei vaimo kykene tyydyttämään miehensä ihannetta? Vai onko vaimo todella niin vaikeasti siedettävä kuin mies väittää, tai onko mies todella niin mahdoton kuin mitä syrjästä näyttää?
Jumala, totuuden tuomari, joka kaiken tuntee, tietää avio-onnettomuuksien alkusyyt ja perusaiheet, mutta kuinka harvoinhän, tuo tutkimaton, ihmisiä valaisee! Kuinka harvoinhänojentaa pelastavan kätensä heille, jotka hukkuvat omien sydäntensä veriin!
Orjo on rakennusasiamatkoillaan.
Mirjam seisoo Orjon kirje kädessään surullinen hymy huulillaan; jotka ovat tiukasti yhteen puserretut. Nyt vasta, käydessään Orjon huoneessa, hän yllätti miehensä kirjeen, kirjeen, jossa ei ole mitään osoitetta eikä omistusta, mutta jonka tarkoituksen hän liian hyvin tietää.
11 päivä toukokuuta.
Taas erillään! Taas tuo matkamiehen ikuinen taakka: kiusallisten perhekohtausten muisto. Ja lievityksenä katkerassa suolassa tuo laimea, tekopyhästi, muodinmukaisesti hellä jäähyväis-suutelu!
Ja tämän pienen kultasirun on tarkoitus tasoittaa tuhansien päivien ja tuhansien öiden aikana kertynyt raskaan kokemuksen paino?
Minkälaisia punnitsijoita olemme! Näemme selvään että pienen kultasirun on mahdoton voittaa painossa rauta- ja lyijyromua.
Ja tämä on se avioliiton pyhä vaaka, Jumalan edessä tarkistettu, lasten ja isänmaan kunniaksi aijottu —.
Oi, tuhatkertainen oi!
* * * * *
En jaksa jatkaa, en jaksa alituisesti painostaa samaa asiaa.
Tämä on minulle itselleni uskomaton totuus ettäminunon käynyt näin.
Sydänvika — mielenliikutuksista aiheutuva hermoärtyisyys — alituisista kohtauksista johtuva synkkämielisyys työhön kykenemättömyydestä kotirauhattomuuden vuoksi riippuva… kun tämä kaikki on näin, niinmitäonnen mahdollisuutta onkaan enää olemassa?
Kaikki hyvät voimat ovat kulutetut loppuun — lapset ainoa yhdysside ynnä taloudellinen välttämättömyys, ihmisten tuomio — siinä tekijät.
Mutta miehen on annettava ja saatavaanteeksisiltä, jonka hän itse on kanssansa avioliittoon houkutellut? Hän näkee onnettomuutensa puhkeavan kuin hirmumyrskyn — se on luonnon laki — kaikki merkit viittaavat turmioon — ei ole enää ainoatakaan asiaa, ei ainoatakaan muistoa, joka olisi kokonaan puhdas ja pyhä. Kaikki mitä mies tahtoo, sitä ei tahdo vaimo! Kaikki, mitä vaimo tekee, tuottaa miehelle sielun tuskaa —!
Minulle ei jää mitään pyhimmän rakkauteni murtumisen jälkeen — ei mitään. Minä olen aina yksin ja jos mies itkee, niin itkee hän yksin…
— — —
Sentähden minä, sieluni suuressa hädässä tuntien omien voimaini epäilyttävästi vähenevän — ehdottaisin viimeisenä pelastuskeinona:
Siirry, Mirjam, maksoi mitä maksoi,poiskoko paikkakunnalta siksi ajaksi, jona minä koetan ponnistella oman kodin rakentamiseksi. Ota nuorin lapsi mukaasi ja — Jumala kanssasi! Minä koetan rahalla ja sanomalehtikuulutuksilla hankkia hoitajan Sirkalle, sillä itse en jouda, muuten hukkuu viimeinenkin työ.
Tiedän että suuri tuska on näin kestettävä, vaara tyttärillemme ja itsellemme, mutta miksikä tahallaan järkevät ihmiset kiduttaa kuoliaiksi Toisiaan?
Sinä et rakasta minua nyt — ja minun surulliset tunteeni sinua kohtaan ovat niin rikkosiipiset kootkaamme voimaa siveellisesti, vaikka elämän toivo meidän luonteen vikoihimme nähden onkin niin vähäinen.
Minulla oli kerran suuri ihanne avioelämästäni minun piti tulla malliksi — nyt minä häveten käännyn pois maailmasta ja sanon: en kelpaa naisen toveriksi, mutta lapset minua rakastavat, minua ihailevat ja minua ymmärtävät, ja minä lapsia… Jumala sen tietää!… Olen kipeä selittämättömällä tavalla enkä pyydä sinulta sääliä, sillä siihenkään ei ole oikeutta.
Minä en sinua tyydytä, sinä et minua mitä me siiskidutamme toisiamme?Mieti Mirjam, toimi, ajattele että elämä kärjistyy kerran tulenpolttavaksi piikiksi…
Mitä ihminen kylvää, sitä niittää.
Tässä kirjoituksessa ei ollut allekirjoitusta. Eikä Mirjam sitä kaivannutkaan. Katkera hymy hänen huuliltaan oli hävinnyt, hän rutisti kirjeen kouraansa ja vaipui miehensä pöytää vasten. Hän ei itkenyt, vaan ajatteli. Tunsi, muisti ja taisteli.
Mirjam rukoili…
27.
Oli päätetty molemmin puolin ettei neljättä lasta vielä saanut tulla. Se sattuisi kovin sopimattomaan aikaan. Mirjam kyllä itsekseen oli miettinyt että pieni varaveikko Jormolle olisi hyvä olemassa, mutta senhän saattoi "hommata" sitten vähän tuonnempana, kun rakennushuolista olisi päästy ja toiset lapset olisivat vähän vaurastuneet. Ja samoin oli Orjokin mielessään päättänyt.
Mutta Cupido, lemmen himon jumala, oli puolestaan päättänyt rangaista aviopuolisoita hämmästyttämällä heitä heidän salaisen toivomuksensa ennenaikaisella toteuttamisella.
Mitenkä se oikein pääsi tapahtumaan, sitä he itsekään eivät tarkoin huomanneet. Jonakin juhla-aattona, jonakin valoisana kevätkesän yönä, jolloin tuomi kukkii ja käki helskyttää sinihaalean korven kainalossa ja hieno koivun lehvän tuoksu täyttää maan… Jonakin sellaisena hetkenä, jolloin koko luomakunta seisoo pyhän värähtämättömänä nauttien makeiden nesteidensä runsaudesta ja kuvastellen omaa voimaansa kuni peilistä… jolloin korkeiden rantojensa välillä vellonut vesiulappa on tyyneksi lauhtunut ja kirkkailla pinnoillaan uhmailee taivaan kauneutta… Jolloin yörastas intohimoisesti kertoo sydämensä tulipunaista tarinaa sille, joka sitä ei ennen ole sattunut kuulemaan, ja jolloin korven rotkossa piilevä koski ikuisen pauhinansa huumalla lumoaa rauhattoman ihmisen ja pakottaa hänet unhoittamaan taivaan ja maan…
* * * * *
Kuukauden kuluttua Mirjam kalvenneena, yhteenpuristetuin huulin, syösten säihkyvän vihan silmäyksen ulkotöistään väsyneenä ja märkänä palaavaan mieheensä tiuskasi: Minä en kestä!
Kahden kuukauden kuluttua Orjo kirjoitti
Rakas Riepuseni!
Niin se nyt vaan on harmaja totuus monen vuoden kokemuksen jälkeen, tuhansien toivomusten, pettymysten ja särkymysten perästä, että minä myös puolestanien kestä.
Itse tiedämme syyn kaikkeen surkeuteen: olemmesopimattomat toisillemme. Ja moraalinen syy: kun rakkaus puuttuu, puuttuu kaikki. Sen syyn tunnustanet sinäkin silloin kun järki puhuu?
On liian monta arkaa seikkaa, jotka ilmenevät joka päivä, mutta jo yksistään sisäinen köyhyys, sisäinen kauheus,sisäinen onnettomuus, sympatian puute, on jotakin, jota ei saa jatkua ulkonaisen kustannuksella.
Kun mies onpaha vaimolleen— kuten termi arkikielessä kuuluu ja vaimohäijy miehelleenkoko seurakunnan nähden, niin tietysti on avioero välttämätön jonkunlaisenkaan rauhan ehtona. Jumala ei rakasta riitaa!
Tätä minä nyt puuhaan salaisuudessa — se on ehkä osaksi sairaloisuutta, hermolamausta, mutta järjellistä se on. Lasten kohtalo siinä on kärsittävin kohta, mutta Jumala ehkä antaa sen kauttaheille, mitä ei meille suotu.
— —
Aviomies luonnollisesti aikoi enemmän kuin mitä kykeni toimeenpanemaan! Hän tiesi itse vallan hyvin että esimerkiksi sellainen ratkaisu kuin avioero oli hänenlaiselleen hentosieluiselle miehelle ylivoimainen voitettava.
Muttakirjoittaa hän osasi, uhata hän osasi ja suusanoilla ääriviivoja maalaamaan hän oli vuosien kuluessa vaimonsa kanssa väitellessä oppinut — jyrkät sanat, jyrisevät ajatukset, räikeät päätökset, hetken puuskassa ulospurskahtavat tunteet:neolivat hänen kirouksensa,neolivat hänen siunauksensa — hänen vahvat ja samalla heikoimmat puolensa.
Mutta miksi, miksi — kuitenkin kaikitenkin hänen kohtalokseen oli tullut salaisesti hautoa niin kauheata asiaa kuin on avioero? Sitä hän miehenä mietiskelialkaen pitää elämäänsä kadotettuna, huonona ja hukkaan menneenä.
28.
Mutta tänä kesänä heidän omaa kotiaan vihdoinkin oli alettu rakentaa.
Siellä — humisevassa metsässä, pihkan ja koivulehden ja honkaisten lastujen tuoksussa, nyt kuluivat perheen isän päivät ja yönsäkin hän siellä läheisyydessä vietti soutaen salmen yli Ulpukkasaareen. Viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen hän näin eleli yksin pienessä saaressaan keittäen itse ruokansa ja kahvinsa, jota hän sai tarjota tilillä käyville työmiehilleen. Usein hän aamusta iltaan saakka viipyi rakennuksellaan valvoen sen kaikkia töitä, joissa hänellä entuudesta ei ollut mitään kokemusta, vaan jotka työt väkistenkin panivat aatteen miehen harkitsemaan käytännöllisiä asioita. Ja usein hän läpiväsyneenä, viimeisten työmiesten, mentyä levolle, itse palasi lepäämään.
Aniharvoin oli Mirjam lasten kanssa hänen luonaan saaressa, joskus harvoin oli hänellä miehinen toveri, tavallisesti oli hän aivan yksin, mutta usein oli sentään seuralaisenaan valkoinen, töpöhäntä; pappilan koira.
Ihminen ei ole aivan yksin, ei sielullisestikaan, jos hänellä on yksinäisyytensä jakajana valpas koira, joka milloin tahansa on valmis isäntänsä kanssa kapulaa vetämään, häntä kädelle nuolasemaan. Orjo ajatteli useinkin: paljon parempi olla hyvän koiran kanssa ja ikävöidä ihmistä kuin huonon ihmisen kanssa ja kaivata koiraa… Kenties tämä vertaus koirasta ja ihmisestä minussa on jäännöstä muinaisesta raakalaismetsämiehestä, joka naisetta eleli erämaissa, mutta minä en tunnettani häpeä. Sillä tämä tunne perustuu minussa ylevimpään ihanteeseen mitä ihmisellä on: rakkauden, sovinnollisen arkielämän kaipaukseen. Ymmärrän hyvin erakkojen sielunelämän: he ovat paenneet yksinäisyyteen päästäksensä pakoon kahden ihmisen välisiä tulenlieskoja, jotka polttavat sydämet pilalle. Hiljaisuus on pyhää minullekkin, hiljaisuudessa täydellisesti oivallan omat heikkouteni ja tiedän välttäväni tuhansia kiusauksia toisten heikkouksien suhteen. Kadotan paljon elämän lämpöä ja nautintoa ja kentiesi niinsanottua karaistustakin, mutta kokoan samalla voimia uusiin välttämättömiin taisteluihin, joita avioliitossa on.
Yksinäisyydessä hymyilen pienelle kukkaselle ja varon sitä taittamasta; kahden ollen polkaisen sen päälle karkeasti nauraen. Yksinäisyydessä on murheeni tasaisesti jäytävä syvä kipu; kahden ollen pistää se minua kuin tylsällä, likaisella, myrkyttävällä keihäällä. Yksinäisyys ikävöivä, paheeton — on siis pyhempi kuin kahden elo. Mies miettii Jumalaa ja tuntee ihmiset omassa muistissaan.
—
Orjo, aviomies, pienten lasten isä, joka rakennutti kotia korpeen, nautti ja kärsi yhtaikaa tästä rakennuksensa valvomistyöstä.
Luomistyö oli ihanaa, omien keksintöjen, omien käsialojen käytäntöönpano oli jotakin alkuperäisen viehättävää, tulevaisuuteen voimakkaalla tavalla vaikuttavaa.
Siinä oli jotakin ylvästeltävää, suurenmoista ja sulostuttavaa,että mies rakensi kotia vaimolleen ja lapsilleen, jotka tähän asti olivat saaneet heittelehtiä maailman jaloissa! Mikä lintu hän olikaan ollut käki — joka oli asunut toisen pesässä!
Ja hän työskenteli kaksin käsin rakennuksensa ääressä, milloin raivaten metsää, milloin mitaten lauistettuja rakennushirsiä, milloin merkiten akkunain ja ovien sijoja, milloin vastaanottaen sammalia, milloin neuvotellen rakentajansa kanssa tai tehden sopimuksia uusien työmiesten kanssa. Joka lauvantai oli hänellä ankara tilipäivä ja paljon markkoja luisti viikossa hänen kättensä läpi. Kysyttiin rahaa, aina vaan rahaa ja ilman rahaa ei yksikään hirsi liikahtanut, ei yksikään lastu lentänyt, ei yksikään saha vinkunut. Työn humina oli hänestä kuin ihana soitto metsässä.
Joskus hän kesäyön hämärässä seisoi honkaisen rakennuksensa ylimmällä telineellä katsoen alas katottomiin huoneisiinsa. Ja hänen sydämensä sykki voimakkaasti.
"Jumala tietää mitä elämää olen elävä näissä huoneissa sitten kun niissä on lattiat, akkunat, laipiot ja tulipesät?"
Hän näki haamuja: tuosta ovesta tulee Mirjam ja sanoo hänelle… Tuolla lattialla pyörivät hänen lapsensa huutaen ja iloisesti mellastaen. Tuossa istuu hän itse päivän työstä uupuneena… Tuossa on heidän mukava makuuhuoneensa, jonne he hiipivät sitten kun kaikki äänet ovat hiljenneet… Ja pirtin, valoisan, siistin, avaran arkihuoneen suuressa leivinuunissa räiskää talven pakkasessa loimottava honka valkea, jonka ääressä isäntä paahtaa suksiaan ja emäntä leipoo makeita leipiä… Ja kaikki on niin kodikasta… Onni ja rauha vallitsee, jokainen päivä on ilon ja työn raitis päivä…
Se oli hänelle uutta kummallista satua koko tämä rakennuspuuha. Väliin hän ikäänkuin ei uskonut itseään isännäksi, omistajaksi tuolle talolle, joka viikosta viikkoon kohosi ylös taivasta kohden ja näytti niin lupaavalta.
Syksy saapui, mutta talo ei vielä tänä suvena joutunut valmiiksi. — — —
Myrskyt pauhasivat Ulpukkasaaren rannoilla, vaahtopäissä jättiläisaalloissa keikkui Orjon vene. Yöt olivat pimeät ja hornan kolkko kohina kävi ympäri saaren louhikkorantoja. Mutta Orjo vaineli omaa elämäänsäja valvoi rakentamistyötä. Öisin hän usein luki paksuja kummallisia kirjoja kummallisista asioista, jotka omituisesti sekaantuivat hänen uniinsa. Hänellä oli sielun horroshetkiä, jolloin hän todella luuli lentävänsä ilmojen korkeudessa tai kuljeksivansa syvällä maan alla.
Väliin hän unhoitti missä oli, mitä varten oli, siellä missä oli.
Äärettömän yksinäiseksi hän itsensä tunsi ja pakotti itsensä surullisesti hymyilemään, kun muisti että hänellä — tuolla, ulapan toisella puolella — oli vaimo ja lapset. Mirjamin haamu nousi hänen sielunsa silmien eteen suloisena, lempeänä, tyttömäisenä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sekoittui tuohon armaaseen kuvaan jotakin katkerata ja aviomies tunnusti itselleen: Hän on nyt kertakaikkiaan sellainen! Ja minä olen tällainen. Ja meidän välillämme on ollut sitä ja sitä ja tulee varmasti olemaan… sitä ja sitä…
Hänhän oli koko nuorenmiehen elämänsä läpi suitsuttanutkultaiselle tytölle, joka häntä aina rakastaisi eikä koskaan hänelle olisi tyly. Ja hänhän oli aina uskotellut itselleen että jos kukaan, niin hän, sellaisen kultasieluisen tytön ansaitsi. Oli hirveintä kohtalon kiroa ettei hän, Orjo Korelius,sellaistatyttöä ollut saanut…
Mirjamin haahmo väikkyi hänen edessään, kun myrsky mylvi ja saaren puut sohisivat peloittavasti, ja hän näki Mirjamin kauniit puolet, ainoastaan kauniit, sillä heikot puolet hupenivat suuren sydämellisen kaipauksen hetkinä olemattomiin, tuntuivat niin vähäpätöisiltä ja vaarattomilta ettei niitä kannattanut muistellakkaan.
Silloin mies kiitti Jumalaa että oli hänellä elämän toveri, joka ei häntä tahtonut hyljätä ei surussa eikä ilossa. Tätä kuvaa hän tahtoi säilyttää sielussansa, se antoi hänelle voimaa ja toimintatarmoa.
Mirjamin kaunis — se kauniimpi — kuva sydämessään Orjo viikon vankeuden jälkeen kovassa vastamyrskyssä jaksoi soutaa yli suuren ulapan ja kantaa raskaita taakkoja… Iloisesti huohottaen hän juoksujalkaa tuli vanhaan kotiin kuvitellen Mirjamin käsivarsien kiertymistä kaulaansa ja Mirjamin huulien lämmintä suudelmaa.
Mutta silloin — Yhtäkkiä… Tuo kaunis kuva mureni sirpaleiksi jaarkisen proosanhyökylaine löi aviomiehen rintaa vasten ja koko maailma sumentui hänen silmissään.
Avioliitto? — — —
Mies muuttui murheelliseksi, sitten hän kirosi kohtalonsa ja lopuksi näki hän vain haavoja, haavoja, jotka olivat revenneet auki ja kirvelivät julmasti…
29.
— Etkö sinä tiedä että minä olen raskaana?
— Tiedän, Mirjam, tiedän…
— Taas!
— Niin, niin.
— Se onsinunsyysi!
— Mirjam, älä tee syntiä!
— Minä en olisi tahtonut vielä.
— En minäkään.
— Se sattuu niin äärettömän sopimattomasti. Minä olen niin vihainen, niin vihainen että tahtoisin lyödä koko maailman murskaksi!
— Me otamme sensittenkinkiitollisuudella vastaan, Mirjam kulta.
— Helpposinunon sanoa! Helppoteidän miestenon sanoa. Hyi kuinka minä inhoan miehiä!
— Mutta sinähän olet aina sanonut että kadehdit miehiä?
— Niin kadehdinkin. Siksi inhoankin. Sinä pääset nytkin huviretkelle — minun täytyy matkustaa kuin kuritushuoneeseen.
— Sellainen onnaisen kohtalo!
— Naisenko kohtalo? Sen eitarvitseolla sellainen. Kuuletko, seneitarvitse!
— Mutta seon. Ja jääpi. Ja onainaollut.
— Mutta minä en jaksa. Minä hyppään koskeen. Kun ajattelen mitä kaikkea taas on läpikäytävä… Oih!
— Muista silloin Mirjam, kuinka paljon mies kärsii naisensa vuoksihenkisesti.
— Se ei ole mitäänsiihenverraten!
— Seon. Jasese juuri onkin.
— Mutta miksi, miksi hyvä Jumala minun pitää…? Pelasta minut tästä, vapauta minut tästä.
— Rakas ystävä, tyynny nyt. Eletään päivä kerrallaan. Ja usko minua että et yksin kärsi me kärsimme siitä molemmat. Mutta muistathan sinä sen ihanan kesäyön…
— Älä puhusiitä. Älä puhu…
— Tässä ei ole mitään muuta pahaa kuin että sinä yhtä vuotta liian varhain nyt tulit tuohon tilaan.
— Mutta sen me päätämme Orjo ettätämänjälkeen ei saa tulla yhtään lasta. Ei yhtään! Ei milloinkaan!
— Niin, Mirjam. Mutta…
— Vanno se!
— En vanno, vaan lupaan.
— Vahvista lupauksesi suutelolla!
— Mirjam kulta! Pikku raukka!
— En ole raukka! Et saa sanoa!
— No?
— Ota paremmin kiinni. — —
— Sinä taidat sittenkin minua rakastaa, Mirjam?
— Älä vaadi sanoja. Näethän — tiedäthän. Voi kuinka minun tulee ikävä taas jättää sinut.
—…
— Ja anna nyt, rakas kulta, anteeksi että olen sinua loukannut. Että olen ollut paha…
— Mirjam, tällaisina hetkinä kokenut aviomies ei sano mitään. Ei kerrassa mitään! Tietysti hän sydämessänsä pyyhkäisee kaikki katkeruudet pois ja pyytää itsekin anteeksi, mutta kun tietää, millainen pyörä on elämä…
— Niin se on!
— Ne tuhannet kauniit päätökset…?
— Mutta kentiesminäparanen. Oi Orjo, kuinka minä unelmoin tulevaisuutta… sellaisia kesiä, jolloin en ole raskaana… ja me sinun kanssasi asumme siellä uudessa kodissa…
— Rakas ystävä, sinä haaveilet!
— Anna minunkin kerran haaveilla. Siitähän sinä pidät. Itsehän haaveilet enemmän. Kukaties minä kuolen synnytykseen.
— Et, Mirjam, et kuole. Kaikki käy hyvin. Siinä asiassa kestät.Mutta hermoseurauksia et näy kestävän.
— Moni rouva minun asemassani olisi jo kuollut.
— Nykyajan naiset ovat niin heikot. Älä pahastu, jos sanon sentään, että moni rouva sinun asemassasi kestäävielä paremmin kuin sinä. Ei yksikään!
— Mutta minä voin näyttää esimerkkejä. Eläviä todistuksia… Elämäniloisia, sitkeitä, lujia, luonnollisia, lempeitä ihmisiä, joilla on ollut tai joilla on esimerkiksi kahdeksan lasta.
— Lampaita!
—Naisia!Mainioita naisia!
— Miesten mielestä!
— Tietysti. Mutta kenties sellaisilla äideillä on joku tytärkin, joka sanoo samaa. Ja eivätkö tyttäret ole naisia?
— Miksi et nainutsellaistanaista?
— Siksi ettäsinäsatuit sen naisen sijalle. Miksi et sinä valinnutsellaistamiestä, joka ei olisi halunnut lapsia! —
— Halusinhan minä… alussa… Orjo, sinä et saa olla paha. Sinä vääristelet tahallasi Älä, rakas ystävä, puhu enää — minua niin… nukuttaa…
— Mutta…
285
— Puhutaan sitten aamulla lisää. Nukutaan nyt. Älä vedä kättäsi pois. Orjo… rakas…
* * * * *
Mikä siinä taas auttoi. Mirjam matkusti halki Suomen synnyttääkseen viidennen lapsensa. Ei yksikään lapsista saanut syntyä kotona. Se oli niin päätetty — varovaisuuden vuoksi. Ja muutenkin — rauhan vuoksi.
Mies jäi taas yksin toisten lasten vahdiksi Ja teki työtä kuin hullu.
30.
Jättiläisköngäs 20 p. maaliskuuta.
Rakas Orjo!
Poikahan se taas tuli ensimäisen lapsemme näköinen: hyvin sievä suu ja leuka, tummat silmät, suora nenä. Se saa äitinsä maitoa.
Asiat tapahtuivat näin (sinähän aina vaadit minua kertomaan). Läksin lauvantai-iltana klo 10:n junassa — menee vain 10 min. tällä matkalla — olin näet alkanut tuntea vähän nipistystä, vaan kun tulin "könkäälle", niin kaikki katosi ja ylihoitajattaren ja Mirdjan kanssa naurettiin vielä klo 3 yöllä meidän huviretkeä ja aijoimme palata ensi junassa takaisin. Niin sitten alkoikin taas vähän poltella ja hoitaja rupesi tarkastamaan että joko poltot todellakin alkavat, ja ajattele: poika tulla tupsahti siihen paikkaan. — Sen pituinen se. Tohtori on kovasti kieltänyt saven, liidun ja kalkin syönnin sanoen että voin helposti saada suolikalkkeutuman eikä saa enää antaa lapsillekaan siellä. Vieläkö poropolvesi juonittelee? Muista antaa hieroa käsivarsiasi. Pikku Mailalle ja Sirkalle äidiltä suutelo "kirjeistään" — oli niin kovin hauska kuulla Mailan pakinoita — kirjoita toistekin äidille. Ei ole paperia enempää! Pitääkö Jormolle lähettää uusi kolttu?
Mirdjan luota 18/5.
Rakas Orjo!
Kaikki kirjeesi olen saanut ja kiitän sinua niistä, sillä tuntuu keventävältä aina kuulla että lapset ovat terveinä — alakuloisuus kuitenkin aina valtaa mieleni kirjeesi luettuani ja sydämelläni on suuri painostus jota en ole tähän saakka voinut pois heittää. Mistäpä minä voisin takuuseen mennä minä, joka jo vaistomaisesti vien käden silmien turvaksi suojellakseni edes ne iskuilta. Ja minä en tahdo katsoa toisia asioita selviksi, koska tunnen itseni sen verran että minkä kerran saan sydämessäni — enkä vain järjellä päätetyksi, niin se pakottaa minut toimintaan. Annan kohtalon heitellä — teen minkä kykenen, mitä en jaksa, siitä ei omatunto minua syytä. Se tiehaara, josta niin varmana puhuit ja joka osoitti kuinka vähän sinä todellakin vaimoasi tunnet — jospa olisit nähnyt minun suuni ilmeen sitä lukiessa! — niin: se tiehaara kyllä jossakin varmasti häämöttää, mutta vielä se ei ole vaativana eteeni auennut jasen vuoksi tulen takaisin sinne, vaikka en lähtiessäni todellakaan ollut varma,palaanko sinne enää. Turhaa on taistella tutkainta vastaan, turhaa on koettaa kohtaloaan muuttaa, odotan vain mitä se tuo, en sure, en iloitse, sillä enhän tiedä,mikäse on. En ole koskaan katunut naimisiin menoani sinun kanssasi, sillä tunsin niin voimakkaasti, niin voimakkaasti kuin tuntea voi: ettäsinäolit siinäminunkohtaloni, että kaikki mitä on seurannut, on minun kohtaloani, jota en ole voinut muuttaa, ja vaikka minulle koko maailma olisi huutanut että tulen onnettomaksi, olisin sittenkin mennyt kanssasi naimisiin siinä määrin vaativana ja kauheanapakkonase päälleni lankesi ja minä tunsin ja ymmärsin sen selvästi.
Minulla oli silloin kihlasormusmatkalla — sinä muistat — tarkoitus jättää sinut (jolloin juoksutin sinua kärryjen perässä) ja paeta kauvas pois ja tein jo päätöksen, mutta sitten minua nauratti oma päätökseni, sillä niin selittämättömän voimakkaasti tunsin, kuinka turhaa on koettaakohtaloaan välttää.
Kesäkuun alussa menemme Rekijärvelle, jossa Mirdja vihitään. Yöauringon kaupunkiin en mene — se siitä. Noin viikkoa ennen juhannusta joutunen Syrjäkorpeen. Onko sinulla paljon sitä vastaan että Agnes tulisi meille kesäksi? Hän tulisi yhtä matkaa minun kanssani eikä sinun tarvitseisi hänen matkojaan maksaa. Tämä nuorin poikamme on levoton lapsi enkä minä jaksa sitä öillä yksin hoitaa, en parhaalla tahdollakaan; ja tiedät, kuinka vaikeaa on rahallakaan saada lapsenhoidossa apua päiviksi, mitä sitten öiksi. Koeta siis antaa myöntävä vastaus. Sataiset markkasi olen saanut ja kiitän sinua niistä ja ymmärrän kuinka vaikeaa sinulle on rahaa lähettää, kun on itselläsikin tiukka. Jossetiehaara olisi eteeni avautunut, niin menisin entiselle alalleni ja ottaisin kaikki lapset luokseni ja sinut myös —nyttulen sinun luoksesi. Suuri helpoitus olisi vain minulle, kun voisinitse ansaita. Sitä minä aina haaveilen ja jos nyt asuisimme kaupungissa, niin eihän se mikään mahdottomuus olisi — nyt kun emme enää lapsia tahdo.
Kunpa saisit siellä muurarin uutistalollemme; mutta älä saata meitä hirmuvelkoihin kaupunkilaisten mestarien vuoksi! Koeta nyt ottaa asia reippaasti, eihän tätä ikuisesti kestä ja mikä jää, se jääköön — emme me ikuisesti rakenna emmekä kiduta itseämme yhden talon takia. Sano sille Verkkaiselle että laittaa osansa valmiiksi kunnes emäntäsi tulee. Ruokakonttorin hyllyt saa minun tultuani laittaa ja odotelkoon Verkkainen vuosikauden loppusatoja, koska meitäkin odotuttaa Äläkä pidä niin paljon puhetta rahapulastasi: eihänsiellähuutosi auta, kiusaa vain omaisiasi.
Mailalle ja Sirkalle tuopi äiti omatekoiset nuket, Jormolle torven.Mitäs isälle?
Suutelo lapsikultaisilleni.
Mirjam.
P. S. Tarvitsetko pitkiä saranoita? Kysyn sitä siksi että menen pian kaupungissa käymään. Otetaanko pirttiin kattolamppu ja akkunaverhot! Sano Jormo pojulle että äiti tuopi suuriäänisen torven ja takin.
Mirdjalasta 27/5.
Rakas Orjo!
Tulenhan minä, koska omatuntoni ja sydämeni niin vaatii. Täältä lähden 10 päivä kesäkuuta Rekijärvelle Mirdjan kanssa, jossa hänet vihitään 12 p:nä. Viivyn siellä ainoastaan muutaman päivän ja alotan sitten matkustukseni maan halki Syrjäkorpeen asti — tietysti ilman Agnesta, koska sinä niin tahdot, vaikka tietänet, kuinka vaikeaa on pienen lapsen kanssa matkustaminen; — siis tulen yksistään pojan kanssa "ilman seuranaisia."
Pääasia on että sinä ja siellä olevat lapset olette terveet, vaikka kovin on lamauttavaa sinun rahapulasi — tuntuu kuin en voisi ihmisiä silmiin katsoa, silläniin minua hävettääja kiusaa huonot, raha-asiamme. Etkö voisi koettaa olla niistäpuhumattaminun vuokseni, vaikka se sinusta ehkä on joutavaa — vaan minun vuokseni koeta salata muilta, sillä niin pahalta se minusta tuntuu etten soisi siitä tarpeettomasti puhuttavan. Se viepi minulta kaiken elämisen mahdollisuuden ja viimeisenkin elämän ilon — tieto ettei ole leipää lapsille… että täytyy kituuttaa, kituuttaa…
Etkö voisi ajatella mahdollisuutta mennä ensi talveksi opettajaksi kaupunkiin? — saisit palkan kesältäkin ja minä jäisin lasten kanssa Syrjäkorpeen…
Menisin vaikka Rajapostiin, jotta pahimmasta pulasta pääsisimme. Toimita minulle paikka — puhun täydellä aikomuksella ja olisin iloinen, jos voisin saada paikan — ottaisin kaikki lapset mukaan — koeta!
Suutelo rakkaille lapsukaisille ja isälle myös, jos ottaa vastaan.
Kaikille terveiset
Mirjamilta.
J. K. Ehkä se "valtion mestari" laittaisi ne kaapit ja sinun huoneesi sohvan!?
* * * * *
Orjo puuhasi hikipäin.
Koko talven hän oli tulipalopakkasessa ajellut porollaan vanhan ja uuden asunnon väliä, ottanut vastaan rahtikuormia, tehnyt urakoita ja itsekkin työskennellyt rakennuspaikalla. Keväällä jäiden lähdön aikana oli hän makaillut öitäkin rakennuspaikalla vuoteenaan keko höylänlastuja jossakin ulkohuoneen nurkassa. Ja kevätyön kuulaassa kirkkaudessa oli hän väräjävin sydämin katsellut yli korkean metsän ja sinimustan jääulapan, kuunnellen kuni ensi kerran koskien kohinaa ja kevätkäen kukuntaa. Silloin oli hänen omakotipuuhansa tuntunut ihmeelliseltä sadulta ja Mirjamin poissaolo oli sen sadun tehnyt vielä jännittävämmäksi. Vanhassa kodissa oli hän joka yö nukkunut suloisen pikku tyttönsä Sirkan kanssa, joka äidin puutteessa oli täydellisesti turvautunut isäänsä — millä hellyydellä tuo pieni tytti olikaan joka aamu kiivennyt omasta pienestä sängystään isän tilavaan vuoteeseen ja kietonut hennot lapsenkäsivartensa isänsä partaiseen kaulaan. Silloin oli isä aina kaihoten muistanut Mirjamia ja tuntenut niin selvästi sydämessään että lapset tarvitsivat äitiä… ja että kumpikin oli kultainen kappale lapsen sydämelle — sekä isä että äiti.
Nyt oli kesä saapunut, vedet olivat auenneet ja rakennuspaikalla hurisi entistä vilkkaampi työ. Jokainen yksityiskohta oli Orjon itsensä muodosteltava — hänen rakennusmiehensä Matti Verkkainen oli yksinkertainen mies, joka ei itsestään paljon älynnyt ja joka pyrki tekemään kaiken päin mäntyyn, ellei miestä joka hetki sormella neuvottu.
— Miten tämä oikein tehhään?
Joka nurkassa kävi kalske, akkunoita ja ovia pisteltiin paikoilleen, laipioita ja lattioita syntyi, portaita, parvekkeita, patsaita ja kaidekapuloita veistettiin ja höylättiin, työ oli vihdoinkin alkanut edistyä. Muurarit saapuivat kaukaisesta kaupungista — maalaismuurarit eivät uskaltaneet tehdä kahta uunia päällekkäin — ja iloinen työnkuhina ja pauke kävi rakennuksella. Tuhansia kiloja multaa ja hiekkaa kohosi köysissä kiikkuen rakennuksen ullakoille, kelat pyörivät ja vinkuivat, muuraripojat kantoivat tiiliä ja saviliejua ja esiliinarintainen muurarimestari huuteli korkealla äänellä telineillään seisten: "Ruukki — ruuk-ki!" Muurarimestari, tulipunanaamainen mies, oli kuin mikä laivan kapteeni, joka komensi koko laitosta — oli kuin uutisrakennus olisi ollut laiva, joka ei liikahtanut ilman mestarin huutoa.
Kaikista vaikeinta oli sammalen kuivaus; siinä sai isäntä itse tehdä monta päivätyötä, kun vesisade tuon tuostakin turmeli kaikki varustukset.
Orjosta tuntui kuin ei työ loppuisi koskaan ja että joka paikassa piili vahingon vaara.
Urakkamiehet väliin pettivät, päivätyöläiset osasivat nylkeä ja kiskoa, kaikki käyttivät hyväkseen työnantajan pakkoa saada kotinsa pian valmiiksi.
Kurja kolikko! huudahteli Orjo tuontuostaan ollen alituisessa kiristävässä kirjevaihdossa rahanhankkijainsa kanssa. Väliin hän selvästi huomasi, kuinka vahingoniloisesti joku työmies hymyili pyytämänsä rahasummat saatuaan — aniharvoin Orjo vastusteli työmiestensä vaatimuksia tahtoen olla kaikkien kanssa sovinnollisissa väleissä. Jos joku joskus saikin liikaa paikkakunnan tavallisen käsityksen mukaan, niin hän koetti ajatella että sellainen oli hän itsekin ja sellaisia ovat kaikki ihmiset — kaikille kelpaa raha eikä sitä koskaan tule liikaa. Ja työmies, joka jotakin tekee ja saa siitä rahaa, on monta vertaa ansiokkaampi ihmisenä kuin herrasmies-virkamies, jolla on korkea palkka huonostikin hoidetusta työstään.
Kohta, kohta oli hänen rakennuksensa joutuva valmiiksi ja silloin hän pääsee työmiehistä, urakoista ja ikuisista lauvantaitileistä!…
Ja kohta, kohta palajaa Mirjam takaisin viimeisen lapsen kanssa ja silloin he muuttavat uuteen kotiin ja alottavat uuden elämän!
Uuden elämän? Niin, sillä se täytyy alottaa nyt — kahdennellatoista hetkellä — muuten käy huonosti.
* * * * *
Orjo purjehti kevätkesän myrskyissä edestakaisin suurta ulappaa — aina yksin, aina yksin, mutta ikuisessa toivossa.