Toivose on, joka hänelle antaa voimia alituisiin rasituksiin, ruumiin ja sielun ponnistuksiin. Ihana toivo että elämä Mirjamin kanssa on — kaikesta kokemuksesta huolimatta — sulava rehelliseen sopusointuun. Nythän näet vihdoin Mirjamin oma haave on toteutumassa — oma koti.
Hänhän, rakas vaimo, on aina vakuuttanut että silloin vasta, kun heillä on oma koti, hän, Mirjam lakkaa nurisemasta. Silloin alkaa hänen luonnollinen toiminta-alansa — hänen haaveensa päästä ansaitsemaan syrjään, juuri nyt kun hänelle aukenee oma koti,seon tietysti lapsellista harhaa, jota hän ei missään tapauksessa kykene täyttämään.
Oi kuinka hänellä, Orjolla, on ikävä Mirjamiansa! Millä kaiholla hän häntä odottaa kehtaamatta sanoa tovereilleen, kuinka yksipuolisen autiolta hänen elämänsä tuntuu.
Sillä nyt on kesä ja valoisat kesäyöt, tuomi kukkii ja koivikot verhoutuvat hienonvihreään, tuores tuoksu lemahtelee yli päilyvien vesirantojen, kuikat huutelevat joenniskassa ja pääskyset hautovat pieniä muniaan.
Juhannus lähestyy! Syrjäkorven syvänsalaperäinen, pohjan kaihoisa juhannus, valkeuden hääpäivä ja hääyö.
Missä viipyy Mirjam?
Jo on juhannusaatto, Orjon rakennuksella ovat kaikki työt keskeytetyt, Syrjäkorven kansa soutelee sadoin venhein kirkkorantaan, nuotiot palavat, suuret kahvipannut höyryävät, jätkäin silkkihuivit leiskahtelevat, karttuunihameet kahisevat kylän raitilla — ristirahvas pyhitteleiksen, puhdisteleiksen nauttien itsetiedottomastikin valkeuden juhla-aatosta…
Missä viipyy Mirjam?
Orjo on pukeutunut nuorenmiehen aikuiseen vaaleaan kesäpukuunsa, on ajellut partaisen leukansa sileäksi ja pistänyt päähänsä ylioppilaslakin ja tuntee itsekkin nuorentuneensa…
Missä viipyy Mirjam?
Hän ei saa rauhaa kotona, hän hyppää polkupyöränsä selkään ja ajaa penikulman vastaan. On jo myöhäinen juhannusaaton ilta, metsä uinailee, ääretön hiljaisuus vallitsee maantiellä, joka maailmalta vetää — tuo loputon tie, joka ihmisen nielee ja tuo.
Mies istuu tuntikauden äänetönnä paadella maantien ojan reunalla ja odottaa joka sekunti näkevänsä Mirjamin tulevan kyytikärryissä. Hän on näkevinään hänen haahmonsa ojelmuksen äärimmäisessä päässä, korkean mäen huipulla, vaalea hieno kesähattu kuvastuneena taivaan rantaa vasten… millainen hattu Mirjamilla taas lieneekään?
Orjo vähän naurahtaa itsekseen, purasee viiksiään kuin nuorukainen ja samalla ikäänkuin häpeää itseään että pitää hänellä, aikamiehellä, neljän lapsen isällä, olla näin riivatunikävä…
Hän tuijottaa ja koettaa olla mitään ajattelematta — on jollakin tavalla niin hyvä olla, tuntuu jollakin tavalla niin täyteläiseltä sydämessä ja verisoluissa — merkitseisiköhän se sitä että Mirjam on lähestymässä?
Hän katsoo kelloaan, katsoo kellertävää tyhjää maantietä ja päättää hieman katkeroituneena ettei Mirjam enää mitenkään voi tulla tänä iltana — pienen lapsen kanssa.
Oh! millainen autio juhannusyö hänelle tulikaan. Koko Suomen kansa viettää sydänjuhlaansa, mutta hän, aviomies, saa tässä istua metsäkivellä ilman naista, ilman omaansa, ilman ketään, joka hänestä välittää…
Ja Orjo ajaa hurjasti takaisin ja hiipii nukkumaan.
* * * * *
Mies on tuntikauden levännyt horroksissa, kun kärryt jyrisevät aivan hänen akkunansa alla ja alaslaskettujen verhojen lomitse hän näkee vilahduksen nuoresta naisesta, joka korkea, kaunis, muodikas hattu päässä hypähtää keveästi alas kärryistä. Hänen edellään kantaa joku rippikoulupoika pientä koria hyvin varovaisesti käsivarsillaan. Kolkutetaan ulko-oveen, palvelijatar rientää avaamaan, tulijat pääsevät saliin, jossa pari lapsista nukkuu hoitajattaren kanssa.Sitten on kaikki hiljaista. Orjolla on sydän kourassa, hänen aistimuksessaan väikkyy tyttömäisen nuori nainen, joka naurahtelee iloisesti, jonka huulet ovat punaiset ja tuoreet ja posket hienonpunehtivat… Hän kuulee jonkun ikäänkuin kiireesti riisuutuvan viereisessä huoneessa; seuraavassa silmänräpäyksessä rasahtaa ovi ja sulkeutuu samalla, mutta sisään on pujahtanut joku — ja yhtäkkiä se ruusuhuulinen olentosukeltaa hänen luokseen, painautuu lämpimästi häntä vastaan…
— Oi Jumala! kuiskaa aviomies, tämähän on sittenkin onni, sulo, hurma, kaikki kaikessa, ainoa auringon alla…Oma vaimoni!!
—Oma mieheni!kuiskaa Mirjam. — Nyt minä tulin!…
31.
Aviomiehen pöytäalmanakasta löydämme seuraavat muistiinpanot:
Heinäkuu.
1 päivä: Yksin yli järven — Korpilinnalleni.
2 päivä: Myrsky raivosi. Sain työskennellä tiilimiehenä aamusta iltaan ja väsyin kovasti. Ei toveria saaren yössä.
3 päivä: Saaren vanki, orjain vanki, ei pilkota ystävän purjetta.
4 päivä: Yksin hyvä. Yksin ikävä. Työn ruoska.
5 päivä: Kolme tulipesälaitosta valmiina Korpilinnassa.
6 päivä: Neljäs tulimuuri tekeillä. Välilattiaan hinattu viiden tuhannen kilon paino raaka-ainetta.
7 päivä: Vanhan kodin pyhä rauha. Mirjamin sulot.
8 päivä: Ratkaiseva viikko rakennuksella. Lattiat — tulisijat. Törky pois.
12 päivä: Elämä tai kuolema!
13 päivä: Yhdestoistatuhannes markka menossa.
14 päivä: Sunnuntai-idylli kukkivan puun alla.
15 päivä: Harvinaisia ja kaukaisia vieraita Ulpukkasaarella. He nimittävät saartani "Lycksalighetens ö." Etelämaisen kuuma ilma. Kylvemme aalloissa.
16 päivä: Mirjam tahallaan tulematta ja se onkin kai — parempi. Hän nimittäin ei kärsi "hienoja vieraita" epähienossa paikassa — en saa ikinä hänen päähänsä, että Ulpukkasaaren maja on vieraille mieluisa. Hän on kauhean hermostuksissaan että otin vieraani vastaanennenkuin Korpilinna on valmis. Mutta vieraani nauttivat äärettömästi jametulemme hyvin toimeen palvelustytön kanssa, jonka Mirjam on lähettänyt "passaamaan." — Päivälliseksi sentään uskalsimme vanhaan kotiin, mutta kylläpä Mirjamilla oli ponnistamista ottaessaan hyvillä kasvoilla vastaan vieraita. Minulle, aviomiehelle, oli hän neljännestuntia ennen uhannut antaa kyytiä, kun en ollut joutanut onkimaan hänelle suurta lohta päivälliseksi. Sitäaviovaimon silmäystä!sitä äänen sävyä! oi herra Jumala! Minä ajattelen että jos vaimo kerran rakastaa miestään, hänen täytyy osata olla ystävällinen hänelle ilman kymmenen markan juhlalohtakin. Vai onko lupa olla vihainen ja vierasten edessä näytellä sovinnaista roolia? Tietysti annan anteeksi tämän — yhden tuhansista pienistä synneistä.
18 päivä: Muurarin tili 540 markkaa.
25 päivä:Korpilinna valmis. Matti Verkkaista en sentään olisi päästänyt pois. Paljon on hutiloitua…
26 päivä: Muutto alkanut yli päilyväin vetten. Kuinka paljon jokainen huonekalu kertookaan elämän vaiheista! Minähän kuljetan tässä kuormittain ihmisten sieluja ja kohtaloita. Tuo yöpöytä… tuo sohva… tuo pesukaappi… tuo taulu…? Sirpaleita ja sirpaleiden keräilemistä on koko ihmisen elämä! Kuinka onnellisia ovatkaan kaikki ne, joilla ei ole edes omaa kapsäkkiä — ei muistoja repelemässä. Olin minäkin onnen poika — silloin kun ei ollut muuta omaa kuinkapsäkki…
29 päivä: Mirjamin ja kaikkien lapsukaisten kera muutimme soutaen ja purjehtien suurella veneellä ihanimpana kesäiltana uuteen kotiimme, jonne palvelustyttö edeltäpäin oli kierrättänyt oman lehmän. Lehmänkin? Meille? — Nyt se siis alkaa…
Tässä kohden voimme keskeyttää pöytäallakkamerkinnöt ja tehdä asiaa valaisevia lisäyksiä.
Kun perhe tuona kauniina kesäiltana oli saapunut uutistalon rantaan ja kaikki lapset ja tavarat olivat kannetut ylös törmää ja iloinen hälinä kävi kaikissa valkeanhohtavissa huoneissa, yllätti Orjon, isännän, yhtäkkiä sydäntä kiristävä kaihon tunnelma ja hän sanoi itselleen: "Tämä on nyt meidän ensimäinen yömme Korpilinnassa?"
Joku Mirjamin venheessä lausuma sana, joku erityinen äänen sävy, oli häneen sattunut — oliko hän tarpeettoman herkästi loukkaantunut tai oliko se ehkä pahimmassa tapauksessa oikkua tai itsekkäisyyttä, tuskin hän itsekään tiesi.
Mutta mitään sanomatta kenellekään hän hiljaa laskeusi takaisin rantaan, lykkäsi venheen vesille ja souti yön hämärässä vastapäiseen saareen, Ulpukkasaareen, joka nukkui hopeankirkkaitten rantojen keskessä niin runollisena ja samalla niin hyljättynä. Ja paneutui maata samalle vuoteelle, jolla hän niin monta monituista yötä oliyksinmaannut. Hän ikäänkuin ei vielä hennonnut repäistä itseänsä irti siitä elämän asemasta, jossa hän viime ajat oli elänyt: ikuisesti toivovan,rauhan linnaakaipaavan, mutta yksinäisyydessään julmasti kärsivän aviomiehen asemasta. Tuossa kesäyön pehmeässä hämyssä, peilikirkkaan salmen toisella puolella, kohosi hänen uusi kotinsa — sinne oli Mirjam juuri saapunut kaikkine lapsineen, siellä javain sielläoli hänen elämänsä punainen lanka — hän tiesi sen, tunsi sen kaikilla aisteillaan — ja kuitenkin hän oli ikäänkuin pelännyt omaa onneansa, omaa kohtaloansa ja paennut tänne — entiseen hiljaisuuteen.
Mitä mahtoikaan Mirjam ajatella!Millä tunteilla vaimo saattoi mennä nukkumaan oman kotinsa ensimäisenä yönä, kun oma mies tahallaan häntävältti!Katsahtiko hän kummissaan salmen toiselle puolelle ja näki Orjon pienen venheen?…
Erämaan saaressa piilee hento punainen orjanruusu. Se on jo kukkinut aikansa, ei kukaan sitä ole ihaillut, sen terälehdet ovat levällään, sen kauneus hempeimmällään, sen lemmenjano huumaavimmallaan, se on niin herkkä vaikutuksille. Älä puhalla, oi pohjoistuuli, liian kovaa, älä kulje ihminen liian varomattomasti sen lähitse, muuten ruusu varistaa lehtensä ja jää paljaaksi…
Orjo katseliuutta kotiansasaaren tuvan akkunasta ja oli näkevinään siellä koko perheen, itsensäkin… Toinen Orjo oli täällä yksinänsäelämän suuren peilin edessä, toinen lepäsi tuolla Mirjamin vieressä aviomiehen suurten sulojen ja katkerain surujen sylissä.
* * * * *
Etelämaiset, kuumat, kuivat ilmat jatkuivat. Lämpömittari osoitti joka päivä varjossa 30 astetta, auringon paiste oli niin tulinen että puinen pinta poltteli paljaita jalkoja, järvivesi oli lämmintä kuin keitetty. Uutistalolla olivat yöt tukahduttavat, sillä ympärillä seisova metsä oli lähettänyt noihin uusiin valoisiin huoneisiin miljoonittain silmälle tuskin näkyviä polttiaisia, jotka vastoin tavallisuutta purivat sisälläkin tunkeutuen vaatteiden alle ja saaden ihmisen ruumiin kirvelevään, kutisevaan poltteeseen.
Ainoastaan saaressa oli viileämpää ja sinne Orjo yhä vieläkin tuon tuostakin pakeni, väliin keskellä yötäkin. Mutta vähitellen hän kotiintui uuteen taloonsa ja alkoi nauttia sen kaikista viehättäväisyyksistä.
Oma koti!
Hän näki Mirjamin nauttivan oman kodin vapaudesta; tuollaisena tulikuumana sunnuntaipäivänä vaelsi koko perhe alastomana hiekkarannalle. Pieni poika, toisella vuodella oleva Jormo, juoksenteli kuin enkeli nauttien sanomattomasti alastomuudestaan, pienet tytöt leijailivat kuin perhoset veden äärellä tuontuostakin heittäytyen piehtaroimaan. He eivät kuulleet mitä isä ja äiti keskustelivat. Ja Mirjam ja Orjo makasivat onnellisina heidän keskellään…
— Muistatko Mirjam sitä kesää, jolloin meillä ei ollut vielä yhtään lasta? sanoo aviomies haukotellen.
— — —
— Muistatko miten käsikädessä aina menimme veteen, ja kun tuli kylmä, niin taas kuivasimme toisemme auringonpaisteessa ja lämmitimme toisemme. Muistatko sen tunteen kun varistaa hienoa lämmintä hiekkaa toinen-toisensa iholle…
Mirjam kääntyi sirosti kuumalla hiekalla ja nauroi niin että valkoiset hampaat näkyivät.
— Me osasimme nauttia silloin vapaudesta ja luonnosta. Me osasimme ainakin juoda nautinnon maljan pohjaan saakka…
— Niin, Orjo,seoli onnellista aikaa…
— Niin, Mirjam, ja joka kerta kun minä muistan sitä kesää — oikeastaan niitä oli kaksikin — niin minä kiitän Jumalaa että niin teimme! Siunaan onneamme!
— Niin minäkin!
— Nyt minä kannan sinut veteen ja viimeinkin opetan uimaan. —
— Älä, älä, hyvä ihme, Orjo, Orjo! — voi hirveätä — älä hukuta — kuuletko — pelastakaa — Orjo — huh — päästä — no kyllä sinä!…
Mirjam huusi ja potki niin että lapset säikähtivät ja Orjon oli pakko päästää hänet irti.
— En lähde koskaan sinun kanssasi uimaan! uhkasi Mirjam maalle päästyään.
— Rakas ystävä, niinhän sinä olet kerskunut jo kahdeksan vuotta ja kuitenkin aina pyydät niin kauniisti: "Orjo kulta, lähdetään yhdessä uimaan!"
Mirjam nauroi ja lapset telmivät.
Orjo heittäytyi veteen ja ui syvälle.
* * * * *
Kuumat ilmat muuttuivat yhtäkkiä kylmiksi. Kuin puukolla katkaisten loppuivat kesän keveät riemut. Hirveät sateet alkoivat, jotka koettelivat uutistalon kattoja ja antoivat paljon lisätyötä isännälle. Pian puhkesi ilma lumimyrskyksi, joka kaatoi metsää kuin viikate ruista. Korpilinnankin ympärillä sortui kaunista puistoa ryskyen maahan.
Eivätkä korpilinnalaiset päiväkausiin päässeet liikahtamaan minnekään, ei vesitse eikä maitse.
Monenlaisia vaikeuksia ilmestyi taloudellisessa suhteessa.
Odottamattomia vastoinkäymisiä sattui.
He, tämä nuori perhe, olivat aivan eristetyt muusta maailmasta. Ei ollut heillä edes naapuria — talonpoikaistalot piilivät kaukana myrskyävien vetten takana. Ei mitään hevostietä, ei kunnon metsäpolkua, ei laivaliikettä, ei telefooniyhteyttä. Aalto pauhasi ja petäjät tohisivat, korpit lensivät koikkuen yli salmen, kömpelösti luovien tuulessa. Ja syyssäiden valjuina kuutamoöinä huuteli huuhkaja kaamean karussa takalistossa…
Silloin, eräänä lokakuun sysisynkkänä yönä, kolkon korpiluonnon painostaessa mieltä, pitkien petäjien tohistessa ja jäisten laineiden hyrskytessä akkunain alla pilkkopimeässä avaruudessa, jossa: silmä ei mistään päin erottanut valon pilkettä — tapahtui Korpilinnassa jotakin.
Tapahtui että kaksi ihmistä pitkällisen vilkkaasta maailmasta erilläolon ja luonnon kaamean kaihon vaikutuksesta tahtoi etsiä toistensa seuraa sydämen palavasta pakosta.
Ja puristautua toinen toiseensa kiinniikäänkuin hukkuvaiset, kontettuvaiset myrsky-yössä.
* * * * *
— Mirjam, rakas… rauhoitu!
Mutta vaimo vapisi koko ruumiiltaan:
— Kuuletko Orjo, minä en tahdo! Se ei saa olla totta! Se ei saa! Se ei saa…
Hänelle tuli hysteerinen kohtaus. Mies koetti epätoivoissaan nauraa.
— Älä ole lapsellinen, Mirjam. Eihän vielä tiedä… Rauhoitu Jumalan nimessä. Rauhoitu!
Mutta Mirjam ei rauhoittunut enää. Hän peitti itsensä huppuun — tahtoi peittää itsensä koko maailmalta — kauhun kyynel silmässä…
Silloin aviomieskin huokasi syvään, aavistaen, tuntien kaikilla hermoillaan, että jokaista onnen hetkeä seurasi elämässä pitkällinen kärsimys.
Myrsky ympärillä pauhasi, luonto otti sokeana, väkevänä osaa ihmisten kohtaloihin.
Ja yökynttilä Korpilinnassa puhallettiin sammuksiin. Sitten oli kaikki hiljaa. — —
32.
Mirjamin raskaaksi tulemisesta nyt oli seurauksena sanoin selittämätön sielullinen suhde miehen ja vaimon välillä. Mies itse suri tätä asiaa enempi kuin uskalsi vaimolleen myöntää, jotta ei häntä yhä kiihottaisi.
— Orjo, minä en tahdo!
— Mutta täytyyhän sinun alistua Jumalan tahtoon.
Aviomies ei itsekään hyväksynyt käsitettä Jumalan tahto.
— Minä kuolen synnytykseen. Ja jos en synnytykseen, niin jälkiseuraukseen. Lääkäri sanoi jo viime kerralla…
— Rauhoitu, rakas Mirjam. Sinä tiedät, jos tahdot, että minä otan osaa sinun onnettomuuteesi, mutta me emme saa sitä suurentaa. Ei tapahdu ensi kertaa että vaimo tulee raskaaksi vasten avioliiton järkeä. Kun ei todellisuutta voi tyhjäksi tehdä, niin siihen on pakko tyytyä. Ja sinä kyllä kestät vielä tämänkin, jos itse tahdot.
— En!
— Tietysti sinä väität kaikkea järkevää vastaan, vaikka mitä sisässäsi tuntisit. Minä sanon sinulle ainoastaan että ole varovainen.
— Kaikki katsovat minuun että taasko se… Minä saan hävetä.
— Sano heille että se onminunhäpeäni. Että miehesi… Taikka — sanon sen itse. Minä kuljen pää pystyssä.
— Tietysti!
— Älä ole niin katkera, Mirjam. Sinä teet väärin että minua yksistään syytät.
Mirjam tyrskähti itkemään ja heittäytyi kasvoilleen, nyyhkien, miehensä työhuoneen sänkyyn. Oli keskipäivän aika sydäntalvella.
— — —
— Rakas, onneton ystäväni! kuiskasi mies suudellen itkevää vaimoaan, joka makasi siinä niin avuttomana, niin neuvottomana miehensä työhuoneessa, jonne hän hetkiseksi oli paennut lasten melua, väsyneenä yön valvomisesta pienemmän pojan Erhon takia. — Koeta nyt kaikin mokomin tyyntyä. Ja ajattele järkevästi. Eihän vielä ole kaikki elämän mahdollisuus hukassa. Tiedätkömitäolen ajatellut?
— Mitä?
— Että sinä matkustat jo nyt ajoissa pois kotoa.
— Niinhän sinä aina…
— Ei Mirjam, ihan vakavasti. Sinun itsesi hyväksi. Näethän sinä ettet kestä,ettet jaksa olla yhtaikaa emäntä ja lastenhoitajatar ja samalla raskaana.
— Ja palvelijatar!
— Juuri niin. Siksipä sinun täytyy saada levähtää. Perinpohjin levähtää!
— Ja minä taas jättäisin kotini? Mitä sinä luulet että kylän rouvat sanoisivat?
— Sinä olet liian arka tyhmien ihmisten juoruille.
— Ja kuka hoitaisi lapset?
— Minä hankkisin lastenhoitajan. Vaikkapa siskosi Agnes tulisi taas.Siihenkin suostuisin, kunsinävain pääsisit rauhaan.
— Agnes ei pääse ennenkuin kesällä.
— Ottaisin siis vieraan.
— Jonkun kaupunkineidin?
— Kenet tahansa, älä siitä huolehdi. Minuun tulee heti tarmo, kun sinä olet poissa.
— Kyllähän se kannattaisi!
— Minä hankkisin sinulle matkarahat vaikka kiven kolosta. Vaikka minä sinua ikävöinkin hirveästi — tiedäthän sen — niin se toiselta puolelta minua säästäisi. Saattaisin rauhassa tehdä henkistä työtä. Sinun hermosi, Mirjam… Joka päivä…
— Minä en matkusta, en voi…
— Rakas ystävä! Tottele minun neuvoani. Vältät suuren vaaran. Pelastat itsesi, pelastat minut ja lapsesi. Koko lähin tulevaisuutemme riippuu tästä. Minä sen tunnen, näen, aavistan… Tämä on välttämätön leikkaus ettei pahempaa seuraisi… Mirjam, minä pelkään…
* * * * *
Tuhansien taloushuolien myllerryksessä kiemurtelee kaksi ihmistä turhaan ojentaen käsiänsä taivasta kohden. Yksi sunnuntai ei pysty pyhittämään kuutta arkipäivää, sydämen syvät rukoukset särkyvät ulkonaisen elämän särmäisiin kompastuskiviin. Ja niitä ilmestyy tavallista enemmän juuri siiloin kun poloinen mielestään kantaa liian raskasta taakkaa. Aineelliset vahingot ovat kuin pirun salaisia ansoja, joilla hän pyytää surmata ihmisen sisällisyyttä ja usein hän hävitystyössään onnistuu. Mutta huono palvelija on huolekkaan emännän ikuinen kidutus. Se on paha aika ja nurjat yhteiskuntaolot, jotka kasvattavat huonoja palvelijoita tuhansien kotien kiusaksi. Ainoastaan ne puoluekiihkoilijat joilla ei itsellä tarvitse olla palvelijoita, voivat ilkkua kotien kohtaloa ja syytää syyt yläluokan niskoille.
Korpilinnassa riehui arkielämä, neljän lapsen suloiset suut vaikuttivat väliin hermostuttavilta, ja Mirjamilla, joka kantoi viidettä (oikeastaan kuudetta, sillä esikoinen oli kuollut) lasta sydämensä alla, oli täysi työ järjestää tätä elämää. Ainoa palvelustyttö, mikä hänellä oli apuna, oli suulas ja typerä, mutta rouvan oli pakko tyytyä tähänkin ja kiittää ettei tyttö juossut pois. Sillä syrjäiseen Korpilinnaan, jossa ei ollut renkejä eikä tansseja, ei kukaan oikea palvelijatar halunnut. Lasten pyykit ovat nykyaikaisten hattu- ja hansikashimoisten piikatyttöjemme kauhu; ennemmin he kumartuvat suutelemaan suutarin sälliä pikiselle poskelle kuin kajoavat herrasväen lasten vaateriepuihin. Sillä rakkautta hekin janoovat ymmärtämättä että vierasten lapsilla olisi minkäänlaista tekemistä rakkauden kanssa. Syrjäkorven piiat ainakaan eivät rakastaneet pieniä, viattomia lapsia, menetellen siinä aivankuin pystykorvakoirat, jotka nuoremmalla iällään purevat lapsia, mutta aikuisille heiluttavat häntäänsä. Pankaa tuollainen hännänheiluttaja, lihava, terve, paksupalmikkoinen piikatyllerö hoitamaan pientä lasta yhtenäkään yönä, jolloin talon rouva on väsynyt tai kipeä — neitsyt moukka nukkuu kuin tukki, ja vaikka tykillä ammuttaisiin hänen korvansa juuressa, niin hän vain nukkuu, kunnes talon rouva hänet aamulla herättää valmista kahvia juomaan. Jumala on moukille, noille meidän palvelijoillemme, antanut hyvät hermot, joita herrasväen syystä sopii kadehtia.
Mirjam ei päässyt viikkokausiin missään käymään, hän oli aina kiinni lapsissa ja taloudessa.
— Sinun täytyy käydä edes kävelemässä, muistutti mies.
— Missä minä käyn, eihän täällä ole tietäkään.
— Joka luontoa rakastaa, löytää aina virkistyskeinot. Olenhan sinulle, Mirjam kulta, ostanut hyvät sukset.
— Minä tahdon poron!
Mirjam sai poronkin — urheilu erämaassa oli raikasta, mutta ei mikään voinut parantaa hänen hermojansa. Saattoi sattua että Mirjam tuskaantui lastensa hoitoon ja kantoi väkisten Jormon miehensä huoneeseen.
— Hoitakoon isä!
— Hoitaisin mielelläni, mutta ymmärräthän että se enemmässä määrin on mahdotonta minulle.Työnjakoolla täytyy…
Viikon pari hän suostui pitämään poikaa yöllä luonaan ja toimitti kaikki yötehtävät täsmällisesti. Mutta silloin hän, yön hiljaisina hetkinä, sielussaan hyvin ymmärsi, miltä Mirjamista mahtoi tuntua. Hän häpesi itseään että hänen täytyi Mirjamille ollaniin kovaja vaatia häntä yksin hoitamaan kaikki lapset. Hän, miehinen mies, tunsi ettei viikkokausia kestäisi. Mutta, ajatteli hän — tai koetti ajatella — lasten hoidonhan täytyy naisilla olla verissä, he ovat siihen tottuneet, vaikka sitä valittavatkin.
— Sinulla ei olehenkisen työn huolianiinkuin minulla, puolustelihen aviomies Mirjamia vastaan, — Elämän helpointa työtä on sittenkin kaikki ruumiillinen, aineellinen askaroiminen, varsinkin kun ei tarvitse pitää huolta rahatuloista. Minulla onikuiset rahahuoleni, minun vastuullani on koko perheen elatus ja jos minä rupean yhtaikaa emännäksi ja elättäjäksi, niin jompikumpi toimi kärsii tappiota.
— Eihän sinun tarvitsekkaan kuinauttaa!
— Niin sinä sanot etkä huomaa, miten paljonaikaaminun täytyy joka päivä uhrata perheelleni ja talolleni. Minä rakastan lapsia — näethän — ja intohimoisesti tahtoisin tehdä aineellisia töitä, mutta minun täytyy, täytyypidättyä kaikesta, muuten kuolemme nälkään…
* * * * *
Heillä oli väliin kauheita yhteentörmäyksiä.
— Minä tiedän nyt että sinä, sinä Mirjam, olet häirinnyt koko minun työni. Se on iäksi pilassa! Minä en enää haudo päässäni mitään muuta kuin sinua ja sinun käytöstäsi. Viheliäistä ettäminunelämäni yhden ainoan naisen tautta piti mennä turmioon. Kirottu kohtalo!
— Orjo! Rauhoitu!
Mutta aviomies yhä raivostui; hänellä nousi veri päähän, silmät terästyivät, nyrkit kohosivat vaimon kasvojen edessä, hän karjui kuin karhu…
Ja silloin, jos ei Mirjam ymmärtänyt oikeassa silmänräpäyksessä koskettaa miestänsä sydämeen tai heittäytyä rohkeasti hänen kaulaansa, silloin tapahtui jotakin julmaa, jotakin häpeällistä, jotakin kaikista surkeinta, mitä avioliitossa olla voi.
Monesti Orjo vavisten ja likomärkänä ruumiiltaan, kysyi itseltään, Mirjamin poistuttua, oliko kaikki totta, mitä hän oli tehnyt, mitä hän oli sanonut.
"Minä olen hullu!" —
Tyynenä hetkenä hän sitten älysi että raivokohtaukset johtuivat pitkällisestä hermojen pingoituksesta ja sydämen hauteluista, surusta ja vähitellen kerääntyneiden katkeruuksien sarjasta. Täytyi johonkinpurkaaitseänsä! Miksi ei Mirjam sitä ymmärtänyt? Miksi ei Mirjam häntävaronut?Miksi ei hän käyttänyt naisellisia kykyjään? Mieshän on peto — jos hänessä peto herätetään, mutta nainen on leijonan kesyttäjä… eikö Mirjam ole niitä naisia, jokasen ymmärtää?…
Samoin on Mirjaminkin laita. Hänenkin sydämeensä kerääntyi katkeruuden muruja sellainen kasa että niiden jonakin päivänä täytyi purkaantua. Ja vaimo piti luonnollisenapurkaa kaiken miehelleen— kaiken, mitä hän tunsi kaunaa maailmaa vastaan. Mies piti sydämettömänä että hänet sotkettiin asioihin, joihin hän ei kuulunut. Ja siitä hän aina lopuksi, turhaan varotettuaan, suuttui vaimolleen.
* * * * *
Kuinka äärettömästi he kumpikin siitä kärsivät että olivat sortuneet toisiaan ankarasti arvostelemaan!
Aviomiehelle tuli hetkiä, jolloin hän sydämensä syvyydestä etsi pelastusta sanomalla ainoastaan:
— Mirjam, eroa minusta. Minun käy sinuasääli.
Taikka hän sanoi näin:
— Minä eroan sinusta. Näin onsyntielää. Parempi pelastaa sirpaleita kuin antaa koko laivan mennä haaksirikkoon.
Mutta ei kumpaakaan tapahtunut. He repivät turhaan itseään irti toisistaan.
— Mikset sinä matkusta, oi Jumala! Taikka pakotatko minut matkustamaan!
Väliin otti Mirjam ääneti vastaan kaikki Orjon raivosyytökset. Ja se liikutti aviomiestä vielä enemmän.
Usein hän ärtyneenä Mirjamin äänestä ja suuttuneena jostakin pienestä epäjärjestyksestä talossa taikka piston saaneena Mirjamin vihaisista silmäyksistä, paiskoen ovia ja hyvästiä sanomatta, kovia sanoja huudellen,pakeni pois kotoaanja viipyi yön kylällä. Mutta heti kun hän oli päässyt matkan päähän, valtasi hänet ääretönkatumusja tuska ja hän tahtoi kääntyä takaisin. Eikä kuitenkaan koskaan kääntynyt.
Hän ikäänkuin uhmasi koettaa, kuinka paljon mies kestää omia syntejään.
Ja kulkikuin pahantekijäkylällä. Kummallista ettei häntä vangittu…
Vierasten ihmisten parissa hän ikäänkuin selveni siitä kauheasta humalasta, jossa hän eli kotona. Hermohumalluksesta…
314 314
Ja silloin astui Mirjamin haamu hänen eteensä aivan toisena kuin kotona.
Silloin hän vasta aina muistikin että Mirjamhan oli raskaana ja että raskaaksi tulo oli tapahtunut vasten hänen hartainta haluaan.
Ja hän päätti sietää tyynellä pontevuudella Mirjamin epänormaalisia mielenosoituksia.
"Huomispäivästä alkaen! Huomisaamusta!"…
33.
Maaliskuun illan kuutamossa oli Orjo kylältä yllättänyt nuoren tytön, joka iloisesti huudahtaen tarttui hänen käteensä ja puhutteli häntä kuin omaa veljeä. Aviomies hieman säpsähti tätä tuttavallisuutta ja ystävällistä ääntä — siitä oli niin pitkät ajat kun kukaan syrjäinen nuori neito häneen oli huomiotaan kääntänyt ja erämaan elämän yksipuoliset olosuhteet olivat painaneet hänen olentoonsa ikäänkuin jotakin virallista kovaa. Hän vastasi tytön tervehdykseen jäykästi ja katsahtaen häneen vierastavasti sanoi:
— Oihonna! Oletpa tainnut kasvaa sitten viime näkemästä?
Tyttö nauroi niin että valkoiset hampaat näkyivät. Hän oli juuri täyttänyt kaksikymmentänsä ja oli kukoistavimmallaan. Hän oli nuorempana hiukan pelonsekaisella kunnioituksella kohdellut sisarensa miestä, joka oli häntä lähes toiset kaksikymmentä vanhempi, mutta nyt hän jonkunlaisella iloisella varmuudella katsoi lankoansa, joka siinä seisoi hänen edessään hilpeän helakassa lappalaispukimessa.
— Olen porolla postissa, selitti lankomies, — ja ottaisin sinut heti pulkkaani, mutta sinulla on tietysti kapsäkit ja koffertit ja sen seitsemät hattuaskit, ja sentähden sinun täytyy ajaa hevoskyydillä.
— Hattuaskit! nauroi tyttö puuhkaansa heilutellen. Jätetään tavarat kievariin ja minä lähden sinun kanssasi porolla.
— Sinäkö porolla? kummasteli mies ivallisen terävästi. — Tuskin olet elämässäsi poroa nähnytkään?
— En olekkaan, mutta saattaahan tuota kerran koettaa.
— Hyvä on, neiti tekee siis hyvin ja lähtee pulkkaan.
He laskeutuivat pihalle, jossa sarvipää poro täysissä valjaissa seisoi kytkettynä koivuun.
— Miten tässä istutaan? ihmetteli tyttö.
— Minun sylissäni, arvoisa fröökkynä kaupunkilainen.
— Voi hirveätä… älä vain kaada minua. Orjo-hyvä! Ai…
Poro oli jo liikkeessä ja otteli komeata laukkaa alas rinnettä, josta tie laskeutui järven jäälle.
— Siunaa nyt itsesi ja pane buuat ja muffit nenäsi eteen ja pidä suusi tukossa, muuten tierat lentävät kurkkuusi.
Tyttö oli niin hämmästyksissään kovasta vauhdista että vasta jäälle tultua selvisi tajuntaan.
— En olisi lähtenyt, jos olisin tiennyt!…
— Jänisten kanssa on hauska ajaa, sanoi lankomies rauhallisesti, hoputtaen vahvaa poroa, joka oli tottunut kahta henkeä vetämään. Sitten hän ystävällisemmin lisäsi:
— Ole nyt aivan rauhallinen, Oihonna, kaikki käy hyvin.
Kun olivat ajaneet metsätietä ja pitkien puiden varjot vilisivät heidän ympärillään ja koko korpi hiljaisena seisoi kahta puolta tietä edessään, virkkoi tyttö:
— Voi kuinka piti sattua mainiosti. Näin kaunis kuutamoilta!… Sinä kiidätät minua kuin mikä ritari linnaasi.
Mutta Orjo ajatteli itseksensä pitäen tyttöä väkinäisesti sylissään:"Mitähän tuokin letukka erämaan kuutamosta ymmärtää."
Kuitenkin hänestä tuntui jollakin tavoin mieluisalta että sai opastaaOihonnaa Korpilinnaan ja että tyttö uhmaten oli suostunut porokyytiin.
Samalla häntä vihlasi joku onea tunne. Aivankuin hän nyt vasta, yhdeksän vuoden avioliiton jälkeen, olisi herännyt oivaltamaan että todella oli aviomies ja yhteen ainoaan naiseen sidottu. Ettei saanut kääntää mitään huomiota nuorten neitojen ulkomuotoon, solakkaan vartaloon, neitseellisesti ulospäin ponnahteleviin jalkoihin, huulten hymyyn, äänen sointuun ja silmien säteisiin.
Surunsuloiset muistot hivelivät ikäänkuin kiireesti hipaisemalla käväisten hänen sydämessään, hän muisti oman nuoruutensa tuhannet haaveilut, nuoruuden kärsimykset, vihdoin kihloihin menonsa nuoren suomalaisen neidon kanssa, muisti hurmaavat nautintonsa ja sitten… yhtäkkiä… koko entisen elämän vastapainoksi töksähtinykyisyys. —
— Onko Mirjam terve? Ovatko lapset terveet? Nyt vasta Oihonna kyseli. Orjo vastasi hänen kysymyksiinsä aivankuin kaikki hänen kodissaan olisi paraatikunnossa. Hän iloitsi Mirjamin puolesta, joka aina kaipasi sisariaan.
Poro juoksi hurjaa vauhtia, tie muuttui mutkaiseksi, kuoppaiseksi ja pulkka nakkelehti kovasti. Yhtäkkiä he molemmat paiskautuivat suin päin kinokseen ja poro pyörähti ympäri jääden kiinni ajajan kintaaseen.
Orjo koppasi tytön kinoksesta ja naurahti:
— Pulkassa istuessa ei saa ajatella mitään. Me kai ajattelimme molemmat. Sentähden kuperruttiin. Sattuikos sinuun?
— Ei mitään. Huh!…
— Kohta päästään perille.
Poro harppaili vilkkaasti, sen kaareilevien sarvien varjo liiteli kuin monipäinen kummitus pitkin tien kallasta, tiuvut helisivät kileän kirkkaasti ja kevättä tuoksuva hanki kimmelsi miljoonina salaperäisinä jalokivinä.
Korpilinna kohosi heidän eteensä kuin satulinna kuutamon sylistä…
— Näinkö suurenmoinen koti Mirjamilla ja sinulla on? huudahti tyttö.— En ollut tällaista kuvitellutkaan. Totta tosiaan!
— Ole hyvä ja astu sisään!
Mirjam juoksi avopäin portaille ja huusi iloisesti tuleville:
— Onko Oihonna siellä?
— On, on, terve! kuului vastaan hyökkäävän siskon ääni. — KuuleMirjam: minäkin tulin porolla!
* * * * *
Mirjam otti huostaansa Oihonnan, ja usein yksin maatessaan huoneessaan kuuli Orjo sisarusten puhelevan myöhäiseen yöhön saakka.
"Se nyt on sitä heikäläisten rupatusta", arvosteli mies itsekseen.
Hän ei ollut kääntänyt tyttöön sen suurempaa huomiota. Ainoastaan se maaliskuun kuutamoilta, jolloin oli tuonut Oihonnan poron pulkassaan ja jolloin olivat kaatuneet kinokseen, oli jollakin tavoin pamahtanut miehen mieleen.
"Reipas tyttö", arvosteli lankomies, "mutta aika äkäpussi."
Jokapäiväisen elämän hyörinässä hän näet silloin tällöin oli saanut nuoren kälynsä suusta kuulla kiivaita vastaväitöksiä, jotka väliin saivat hullunkurisen huiman muodon.
— Riippuu siitä, kuinkaminätahdon! oli tyttö painostanut. — Minä saan menetellä aivan niinkuinminähaluan. Yleisöllä ei ole minkäänlaista tekemistä sen asian kanssa! Auki tai kiinni! Kylässä tai kotona!
Oihonna oli näet juuri farmaseuttitutkintonsa suorittanut ja se oli hänen elämänsä ylpeys. Hän oli ollut ainoa tyttö, joka läpäisi tutkinnoissa — muut tytöt olivat saaneet repposet. Siitä oli hän kerskahtaen kertonut sisarilleen.
Joskus kuuli Orjo Oihonnan tiuskaisten vastaavan Mirjamille. —Huolimatta siitä että sisarukset intohimoisesti rakastivat toisiaan.
Joskus Orjoa Oihonnan käytös suorastaan suututti.
— Jos neiti on rasittunut, niin laitetaan neidille oma huone että saapi levähtää! sanoi hän kerran Mirjamin puolesta, joka oli äärettömän kiitollinen, milloin vain Oihonna häntä auttoi lasten hoidossa.
— Minä en ole sinun piikasi! huudahti Oihonna puolestaan kerran Orjolle. — Minä en ole tullut teille halkoja kantamaan! Minä teen mikäminuahuvittaa!
Ja niin Oihonna tekikin. Mikä häntä huvitti, joskus halonkin kantaminen — sitä hän vain teki. Jos häntä yhtäkkiä huvitti heittää työnsä kesken, niin hän hyvällä omallatunnolla pukeutui prameaan kyläpukuun ja läksi vierailemaan. Mirjamin kohtaloa hän sentään säälitteli. Ja ainoastaan se hänet ajoi takaisin, varsinkin jos hän sattui saamaan jonkun kylän herroista itseään saattamaan. Silloin hän saapui iloisena ja komeana Korpilinnaan, loistavin silmin ja tyytyväisenä osaansa. Oihonna aivan intohimoisesti kaipasi herrojen seuraa. Ne olivat häntä kohtaan aina niin huomaavaisia ja kertoivat "fiksuja" juttuja. Ja "sakissa" oli niin hauska humpsailla visiitiltä visiitille.
Sitten oli Oihonna viikkokausia käymättä Korpilinnassa.
Kevätjäiden aikana Orjo hänet houkutteli taas tulemaan Korpilinnaan, koska Oihonna toistaiseksi oli vapaa virastaan ja sai matkustaa maailmalle milloin halusi. Oihonna suostui entistä nöyrempänä auttelemaan Mirjamia, jolla ei ollut kyllin pelastusta palvelijoista. Mutta herroistansa ei tyttö hevillä luopunut. Hän laittoi aina niin että niitä oli hänen ympärillään. Muuten oli inhoitta van ikävää. Paitsi jos sai lukea romaania. Mutta pienet seikkailut erämaan karussa luonnossa tuntuivat hauskoilta. Tässä luonnossa oli jotain… sähkönsekaista…
Orjolle jäi mieleen miten hän taas opasti Oihonnaa läpi synkän korven pitkin metsäpolkua, kun ei vielä veneellä päässyt. Tytöllä oli selässään kantamus vaatteitaan, mutta Orjolla oli raskas taakka.
— Anna omasi minulle, kyllä tämä mies on tottunut kuormia kantamaan, — kehoitti hän tyttöä, kun olivat levähtäneet kaatuneen hongan päällä.
Mutta Oihonna ei antanut. Suurin osa hänen tavaroistaan oli jo alussa tuupattu Orjon laukkuun. Ja Orjon kukkaroon oli tyttö työntänyt rahansa.
— Minulla ei ole taskua!
— Niin, milloinka naisilla on taskut? oli lankomies murissut. — Tahtoisinpa nähdä senkin päivän valkenevan että naisella olisi yhtä monta taskua kuin miehellä!
Oihonna oli vain nauranut. Hänen jalkansa nousi niin keveästi kivisellä metsäpolulla. Ja hän saattoi väsymättä seurata nopeasti Orjoa. Posket hehkuivat.
— Olet sinä melkoinen kävelijä, kehui lankomies. — Mirjamia minun aina täytyy odottaa.
— Eikö Mirjam pysy sinun perässäsi? ihmetteli Oihonna.
He olivat pitkän aikaa ääneti. Orjolla teki mieli mainita jotakin, mutta hän ei kertonut mitään.
Hän sanoi ainoastaan:
— Taas sitä tullaan kotiin. Mikähän ne kaikki työt siellä… Minulla olisi niin hirveästi tehtäviä, kattojen maalaukset, ovien ja akkunain maalaukset, pihan raivaukset. Ja kohta pannaan koko talo nurin, kun aletaan lattioita ja laipioita korjata. Pitäisi tässä kalastaakkin. Mikähän tästäkin kesästä tullee. Se kai menee vilahtamalla vaan.
Vielä hän lisäsi:
— Taitaa tulla levoton kesä. Mirjam ja lapset saavat siirtyä muutamiksi viikoiksi saareen.
— Sinäkö jäät yksin Korpilinnaan? kysyi Oihonna hajamielisesti.
— Niin kai, vastasi Orjo.
Hänestä tuntui jollakin tavoin turvalliselta että Mirjamin sisko tuli heidän perheensä jäseneksi. Oli hänellekkin, Orjolle, mielen vaihteeksi. Itse hän sitä ihmetteli.
— Mitä sinä Oihonna tyhjää kiirehdit maailmalle?
— Ei, kyllä minä lähden juhannuksen jälkeen, sanoi tyttö.
He saapuivat taloon.
— — —
Orjo riehui kovissa jätkän töissä kiipeillen talonsa katolla. Illoin hän pitkin sinistä kevätjäätä lykkäsi pienintä venettä saaren sulaan kokien rysiään, joista sai suuria haukia. Eräänä lauvantai-iltana, kun sauna parhaillaan tupruutti sakeata sauhua, viskasi Orjo jättiläissiveltimensä maahan ja huusi naisille:
— Tulkaa katsomaan nyt! Jäät lähtevät ja katot ovat punaiset.
Järvellä kävi kohina kuin koskessa. Soristen ja omituisesti mylvien pakenivat jäät tuulen ahtaminapa salmi aukeni sulanleveänä uutistalon eteen.
— Oihonna, lähdetkö rysille?
— Voi lähden! Vai lähteekö Mirjam? kysyi tyttö.
— Mene vaan Oihonnan kanssa! Hän pitää soutelemisesta, sanoi Mirjam, seisoen rannalla avopäin ja väljässä puvussa. Toiset lähtivät.
— Minä soudan!
Soutaessaan tyttö pyrskähti nauruun.
— Mikä nyt?
— Nenäsi on maalissa!
— Se ei ole ensi eikä viime kerta. Kohtahan sauna joutuu, arveli lankomies.
Hän hieroi kuitenkin kasvonsa puhtaiksi kylmällä vedellä ja sanoi sitten:
— Housujani minä tässä en rupea pesemään. Työmies on työnsä karvainen.
He saivat saaren rannasta seitsemän haukea. Oihonna käänsi päänsä pois joka kerta kun Orjo tarttui puukkoonsa pistääksensä hauvin kuoliaaksi. Ilta-aurinko välkkyi niin somasti laineilla, jotka aivan kuin opettelivat liikkumaan talven kangistuksesta päästyään. Pajupensaat rannalla näyttivät jollakin tavoin houkuttelevilta.
— Voi, eikö käväistä saarella? ehdotti Oihonna.
— Käväistään vaan.
Äänettöminä kävelivät he ylös leveätä polkua pienten majojen luo.
— Tiedätkö Oihonna että tämä polku on Mirjamin ja minun raivaama.
— Niinkö?
— Silloin kun ei ollut yhtään lasta…
— Kyllä te mahdoitte täällä nauttia? sanoi Oihonna.
— Nautimmepa hyvinkin. Mirjamilla väliin ei ollut hamettakaan päällään.
— Nyt sinä narraat! nauroi tyttö.
"Jos hänelle kertoisi kaikki", ajatteli aviomies itsekseen. "Olisi soma nähdä hänen hämmästyksiään, nuoret tytöt ovat niin riivatun uteliaita ja kuitenkin niin tavattoman tekopyhiä. Oihonna tuskin uskoisi, jos kuulisi Mirjamin aviosalaisuuksista."
Hän ei sanonut mitään. Näytteli vain Oihonnalle kalamajaa, keinua ja omaa tupaansa, jonka oveen oli orjanruusukiehkuran sisään maalattu sanat:
"Erakon pyhäkkö."
— Mutta sinähän olit jo naimisissa silloin kun tämän tuvan rakensit? kummasteli tyttö.
— Ihminen voi naimisissakin olla erakko, sanoi Orjo hiljaa.
Sitten he eivät taas kotvaan puhuneet. Pois lähtiessä Orjo virkkoi:
— Tämä saari kätkee paljon suloisia ja surullisiakin muistoja. Yksin käyden minä täällä… kuljen aivan kuin hautausmaalla.
— Sinä, Orjo, otat kaikki niin raskaasti, huomautti tyttö sydämellisesti.
— Hm, pani lankomies.
He astuivat veneeseen. Mutta kaukaa tuulen ajamat jäälautat olivat uudestaan tukkineet salmen ja rysiltä palaajain täytyy kiertää niemen kautta.
Hauska heistä vain oli kummastakin tämä ensimäinen vesiretki tänä suvena. Ja Mirjam oli ihmeissään, kun sai niin paljon suuria haukia. — Sauna on valmis! ilmoitti hän. — Sinäkö Orjo menet ensiksi?
* * * * *
Sitten he, Oihonna ja Orjo, tyttö ja mies, useinkin olivat yhdessä milloin kalalla, milloin kylällä. Oihonna alkoi yhä enemmän luottaa sisarensa mieheen ja Orjo puolestaan piti kälyänsä hauskana seuratoverina, jolle saattoi rupatella mitä milloinkin ja joka mielenkiinnolla kuunteli varsinkin miehen kertomia rakkausjuttuja. Kertoipa Orjo väliin omistakin, nuorenmiehen aikuisista rakastumisistaan ja "suhteistaan" niin avomielisesti että Oihonna silmät suurina häntä ihmetteli:
— No se on tuo Orjo!
— Ihan totta! toimitti toinen. — Mitä syytä minulla olisi salata mitään. Nämähän ovat minun ihanimpia muistojani — nyt jälestäpäin. Minä rakastinsitä tyttöäniin sydämeni pohjasta, minä en nähnyt mitään muuta aurinkoa maailmassa, hän oli minun tulipunainen kukkani päivän touhussa ja yön hourussa, minä kirjoitin hänelle tulisia kirjeitä, hän vastasi minulle yhtä suloisesti, minä tahdoin mennä naimisiin hänen kanssaan ja kuitenkin —
— No mikset mennyt, hupsu?
— Älä sano hupsuksi, Oihonna — se oli vakava sielullinen prosessi.Minä en kertaakaan häntä suudellut, vaikka niin kauheasti halutti.
Voi sinua Orjo, kun semmoista kerrot!
— Johan sanoin että voin kertoa kaiken. Kun ihminen on täydellisesti voittanut jonkun kärsimyksen, niin voihan siihen vapaasti koskettaa. Mutta silloin —
— Oliko hän kaunis!
— Komea kuin ruhtinatar! Ja kenties hän olikin — ruhtinatar.
— Ajatteles Orjo! huudahti tyttö.
— Niin, ajatteles, Oihonna!
— Mutta miksi ihmeessä sinä hänet hylkäsit?
— Niin! Kysy sitä ja sano se! Se kirottu patriotismi. Meidän hyvinkouluutettu kansalliskiihkomme. Kielieroavaisuus ja niin edespäin. No, ei puhuta, sanoi Orjo hiukan synkeänä.
— Ahaa, kadutpas! letkautti tyttö.
— Kadun, Oihonna, ainoastaan sitä etten kertaakaan suudellut enkä syleillyt sitä ihanaa naista.Sitä ihanaa ruhtinatarta!
— Hyi, sinua, Orjo! huudahti taas tyttö.
— Hyi, sinua Oihonna,sinäet ymmärrä mitään!
— Miksi siis kerrot minulle, koska minä en muka ymmärrä?
— Siksi että se sinua huvittaa.
— Olet kenties rakastanut muitakin kuin sitä?
— Herranterttu, Oihonna, olenhan toki. Voin laskea rakastamani tytöt sentään yhden käden sormilla, ja se ei suinkaan ole paljon näin sydämelliselle miehelle. En ole koskaan ollut Don Juan…
— Miksi et niiden toisten kanssa sitten joutunut naimisiin?
— Samasta kirotusta syystä: en päässyt koskaan niin sanoaksenilihaan ja vereen asti— en koskaanuskaltanut suudella.
— Hyi sinua, Orjo!
— Ja minä sanon: hyi sinua, Oihonna, ettet älyä elämän pyhimpiä sala-aarteita. Minä en sinulle kerro,mitäse on merkinnyt nuoren miehen elämässä ettei ole kulkenut ja suudellut tyttöjä niinkuin sinun liehtarisi.
— Minun!?
— Niin. Sinä tietysti tahdot nekin salatuiksi.
— Se on jokaisen oma asia! sanoi tyttö säihkyvin silmin, joista leimahti ikäänkuin uhmaa: "älä vain kajoa minun salaisuuksiini!"
— Tietysti! lopetti Orjo.
Näin he juttelivat ja leikkiä laskivat. Orjo tunsi itsensä niin vapaaksi Oihonnan seurassa.
"Kummallista!" hän ajatteli. "Tuommoinen iso tytön möhkäle vaan ja kelpaa minulle sielun ruuaksi täällä erämaassa."
Joskus oli heillä pieniä salaisuuksia Mirjamin suhteen silloin kunMirjam oli hermostunut. Piti esimerkiksi salata vieraiden tuloKorpilinnaan ettei Mirjam nostaisi hälinää.
— Se on parempi ettei Mirjam tiedä mitään.
— Niin onkin! myönsi Oihonna.
Ja kerrankin he verkonlaskusta sateella soutivat sovittuun paikkaan vahtimaan kirjelippua, jossa vierasten tulo seuraavana päivänä oli ilmoitettava. Mirjam torui heitä pitkästä viipymisestä aavistamatta syytä.
Mutta kun vieraat sitten saapuivat odottamatta, niin Mirjam pani toimeen ikävän mielenosoituksen ja suututti kylän rouvat pahanpäiväisesti. Josta Oihonna puolestaan vannoi Orjolle, että hän ei ikinä enää rupea salaamaan Mirjamilta ihmisten vieraissakäynti-aikomuksia. Mutta Orjo sanoi:
— Tekipä niin tai näin, kummassakin tapauksessa Mirjam pitää hälinää. Voi, kuinka se on ikävää.
— Eihän se niin kummallista ole, puolsi Oihonna sisartaan. — Teillä on talo nurin, joka huonetta korjataan ja Mirjam odottaa lasta.
— Mutta Mirjamin tylyys vieraille aiheutuu ainoastaan turhamaisesta ylpeydestä, väitti Orjo Miksi pitää olla niin korska ettei saata ottaa vieraita vastaan olosuhteiden mukaan? Varsinkin kauniina kesäpäivänä. Kun kerran isäntä ottaa, niin ottakoon emäntäkin. Se on tyhmä vieras, joka kaipaa hienoa salonkia luonnon helmassa. Minä tahtoisin että Mirjam asettuisi luonnolliselle kannalle…
Aviomies todellakin kärsi siitä että hänen vaimonsa aina vieraan tullen ajatteli vain salonkia hyviä leipomuksia ja kaikkea ulkonaista prameutta unhoittamalla ihmissydämet. "Voiko hän olla minun vaimoni?" kysyi aviomies itseltään, "joka takertuu mokomiin vähäpätöisyyksiin."
Mirjamin katkeruus kävi päivä-päivältä hänelle raskaammaksi kestää. Ja hän huomasi että Oihonnaakin se rasitti. Kesän tullen oli Oihonna useana iltana lykännyt venheen vesille ja paennut pikku Mailan ja Sirkan kanssa saareen yöksi. Joskus tapahtui että Orjo saattoi neitosta saareen ja istui hänen kanssaan saaren tuvassa myöhään yöhön asti. Molemmat olivat silloin tavallista vähäpuheisemmat ja katselivat salakaihoavin silmäyksin tyynen ulapan taa laskevaa aurinkoa. Sitten nousi Orjo äänettömänä, hyväili telmiviä pieniä tyttöjään ja ojensi kätensä Oihonnalle. Oihonna tarttui vähän kummastellen lankonsa käteen.
— Hyvää yötä.
Orjo souti mietteissään taloonsa Mirjamin luo. Harvoin he enää nukkuivat yhdessä. Saattoi tapahtua että kumpikin yösydännä hiipi toisensa vuoteeseen hellänä ja pelastusta etsivänä, uinaili muutamia tunteja käsivarsi kierrettynä puolison ympäri, mutta aamulla taas oli kaikki kuin sumua, satua, unta…
Talouden hoito, meluavat lapset ja raskaana olo — ne rasittivat Mirjamia ja tekivät hänestä katkeran perheen äidin, jonka rakastavaa sydäntä Orjo ei enää löytänyt jokapäiväisen elämän hyörinästä.
Aviomies vaati että naisen sydämen piti näkyä arkielämän kaikissa ilmiöissä eikä hän ottanut syykseen vähimmässä määrinkään Mirjamin surkeutta.
— Jos et jaksa elää, sanoi hän aina uudestaan, niin heitä kaikki ja lähde pois kotoa. Minä kyllä tulen toimeen jonkun aikaa ilman sinuakin. Lähde kultani, lähde Jumalan nimessä, pelasta itsesi ja minut — sillänäin on synti elääja näin vain epäsopumme yhä kasvaa. Vai pitääkö minun sinut väkisin toimittaa pois niinkuin mielisairaan?
Mutta Mirjam ei lähtenyt. Hänen oli vastenmielistä ajatella poismatkustusta. Hän rakasti ja vihasi omaa kohtaloansa, rakasti ja vihasi yhtaikaa eikä selvästi tajunnut asemaansa.
Kuinka sanomattomasti hän olisikaan toivonutettämies nurisematta olisi sietänyt hänen kaikkia purkauksiaan ja pahoja tuuliaan! Silloin hän vasta häneen olisi kiintynyt! Mutta Orjo osasi olla niin ankara.
34.
Juhannusaatto!
Aurinko paistaa tulikuumasti Korpilinnan etelärinteeseen. Järven laineet kimaltelevat kirkkaasti. Koivun lehvät lemuavat. Käki kukkuu. Tuomi tuoksuu Ulpukkasaaren rannassa. Hietikot heloittavat. Iloiset purjeet pilkoittavat ulapalla. Syrjäkorven kansa soutelee ja purjehtii kovalla äänellä puhellen pitkissä venheissänsä kirkkorantaan. Joka suunnalta näkyy venheitä ja purjeita. Juhla-aaton tunnelma tarttuu kaikkiin. Köyhänkin mökin ukko ottaa aitasta eheimmän takkinsa ja työntyy juhlille. Satoja ihmisiä soutaa Korpilinnan sivu.
Orjo istuu alastomana uimahuoneensa sillalla ja paistattelee itseään päivän paahteessa. Sitten hän hyppää veteen ja sukeltaa. Hän on juuri saanut ensimäisen lattian maalatuksi — nyt täytyy joutua juhlille.
Pikkutytöt ja Jormo puetaan myös juhlapukuihin. Mirjam ja Oihonna ovat pari päivää ommelleet. Lapset juoksevat iloisina ylös portaita näyttämään itseään isälleen.
Orjo katselee pienokaisiaan, heidän kesäisiä pukujaan, nauharuusuja ja polvihousuja ja sanoo:
— No kylläpä te nyt olette koreat.
Pikku Maila keikahuttaa päätään ja kysyy:
— Olemmeko me isän mielestä liika hienot?
"Liika hienot!" Mistä ihmeestä arvaa viisivuotias tyttö noin kysyä?
Orjo pukeutuu itsekkin ulkomaalaiseen polvihousupukimeensa, pistää jalkaansa lumivalkoiset urheilujalkineet, miettii hetken ottaakko ylioppilaslakki vai korea töyhtöhattu, ja rientää rantaan nostamaan purjetta. Punavalkoinen purje liehahtelee iloisesti, kutsuvasti rannassa, venheen punainen laita loistaa siniaaltoja vasten. Kaikki näyttää tänä päivänä niin lupaavalta.
Orjo tuntee itsensä nuorekkaaksi. Hän on reippaalla tuulella, hän on tehnyt työtä koko viikon — kannattaa levähtää juhlapäivinä. Hän on miehuutensa parhaassa iässä.
Mirjam ei halua lähteä juhlille. Hän jääpi — hänenhän täytyykin jäädä — kotimieheksi Erhoa hoitamaan. Piika Kaijakin kun lähtee…
—Kukapas muu jäisi!Et ainakaan sinä! sanoo Mirjam Orjolle. Siinä on hiukan surullista katkeruutta hänen äänessään.
Oihonna astuu venheeseen lumivalkoisessa pukimessa, lumivalkoiset kengät jaloissa.
Venhe irtaantuu rannasta, purje pullistuu, lapset heiluttavat käsiään äidille, joka seisoo surullisena rantakivellä. Nopeasti etääntyy pursi rannasta myötätuulen painamana kohti iloista ulappaa. Orjo pitelee melaa ja purjetta, hänen sielussaan on Mirjamin kuva,Mirjamin, joka jäi seisomaan rantakivelle, silmissään hellä loiste lapsille…
Mutta Orjon edessä teljolla istuu Oihonna, nuori, elämään vielä väsymätön neito, nuoruutensa kukoistuksessa.
Ja Orjo, joka pitelee melaa, ei voi olla katsomatta Oihonnaa suoraan silmiin. Tyttö katsoo vastaan.
Orjosta tuntuu että on suloista katsoa Oihonnan silmiin. Kuka oikein on Oihonna?
… Aivan kuin mies sitä ensi kerran miettisi. Miksi hänen on jollakin tavoinhyvä ollaOihonnan kanssa? Ei mitään hermostusta. Oihonna hoitelee niin hellästi Orjon lapsia — aivankuin ne olisivat hänen omiaan.
Orjo puristaa melaa ja kiinnittää purjetta, venhe lentää, kokka hyrskii. "Miksi ei Mirjam ole samanlainen kuin Oihonna?"
Aviomies ei voi olla vertailematta sisaruksia. Ja vaikka hän tietää että lasten synnyttäminen muuttaa useimmat tytöt toisen näköisiksi, niin hän sittenkin tunteessaan kapinoi että Mirjamkin on muuttunut.
"Vaimo on kautta vuosituhansien vaimo", ajattelee hän viihdyttäen itseään. "Me miehet rakastamme vaimojamme niinkauvan kun he meistä ovat viehättävät, mutta emme suinkaan läpi elämän. Napoleon oli kenties oikeassa tunnustaessaan että mies vaimonsa raskauden aikana kaipaa toistakin naista. Tuo ikuinen riitakysymys.Minäen ikinä uskonut tulevani sille asteelle! Janytkuitenkin… aivankuin… tunnustan ainakin haaveilevani…"
Venhe kiitää, aallot hyrskivät.
— Eikös olekin mainiota? kysyy Orjo.
— No on totisesti! vastaa Oihonna. — Sinä istut siellä perässä kuin mikä prinssi töyhtö päässä.
— Entäs sinä siellä keulassa? Aivankuin olisit konserttiin menossa.Primadonna!
— Ohoo!
Oihonna ei osannut vähääkään laulaa. Orjo muisti sen ja hänessä välähti taas vertaus: "Mirjam sentään laulaa niin kauniisti. Mirjam on siinä suhteessa lahjakkaampi, naisellisempi. Eivätköhän ne naiset, joilta puuttuu laulun lahja, ole jollakin tavoin sydämeltään vajanaiset?"
"Mutta Oihonnapitäälaulusta. Hänen sydämensä kaipaa suloisia säveliä. Kerran soitteli Orjo hänelle yli salmen lämpimänä kesäaamuna ja Oihonna kuunteli saaren akkunassa. Vai voisiko se olla hänessä vain muotia?"
— Lapset, lapset, ei saa nousta laidalle!
Iloisesti halkoi venhe viivasuoraan yli ulapan ja laski vanhaan Orjon lapsuudentuttuun valkamaan.
Vanhan pappilan metsä tuoksahti niin suloiselle, kun Orjo ja Oihonna kolmen lapsen kanssa nousi ylös kartanoon, joka upeili kukkivien suurten tuomien takana vihantien peltojensa ja nurmipiennartensa keskessä. Akkunan alla oli valkoinen ruusupensas, ja Orjo ja Oihonna taittoivat sivumennen itselleen juhannuskukat rintaan.
— Ohhoh! vastaanottivat vanhukset, sieltäpä koreina tullaan. EiköMirjam olekkaan mukana? Ja lapsikullat…
* * * * *
Orjo ja Oihonna olivat palanneet kylältä, jossa ei mitään juhannuksen viettoa ollut näkynyt. Heti kun aurinko painahti metsän reunan taa, tuli yö viileäksi. Heitä hiukan vilusti ohuissa pukimissaan.
Vanha pappila nukkui. He kiipesivät yläkertaan, jonka pohjoispäässä oli kummallinen kaksiosainen huone, joista toinen oli pimeä ja alempana, toinen avara ja valoisa. Huoneita erotti toisistaan ainoastaan suuri, läpinäkyvä, verhotonlasiovi. Orjon ja Oihonnan saapuessa Korpilinnasta oli vanha ruustinna sanonut: Tehän olette yhtä perhettä, saatatte nukkua pohjoispäässä molemmat.
Orjolle oli vuode tehty pimeään huoneeseen, Oihonnalle valoisaan; lapset makasivat perempänä.
Orjo ja Oihonna, kiivettyään yläkertaan, menivät molemmat ensiksi valoisan huoneen akkunaan. Se oli sellainen akkuna, jonka ääreen jokaisen täytyi mennä ennenkuin aikoi nukkumaan.
— Katso Oihonna, katso tätä erämaan juhannusyön näköalaa! puheli Orjo puolittain kuiskaamalla. — Katso tuota kaukaista järven selkää, katso tuota totista rämekorpea, katso pientaren pihlajia ja noita ikuisia pappilan riihiä. Tätä olen lapsuudestani saakka ihmetellyt,mitätämä kaikki sisältää. Ja tiedätkö, mitä siinä on!
— Mitä siinä sitten on? kysyi Oihonna tuijottaen kesäyön valkeuteen.
—Alakuloisuutta!Ei mitään muuta kuin alakuloisuutta! saneli Orjo itsekkin alakuloisena. — Pohjatonta, muuttumatonta erämaan kankeata henkeä. Tekee mieli hypätä akkunasta alas heilimöivään ruispeltoon ja huudahtaa: herää kirottu velho!
— Sinähän nyt kummasti puhut, Orjo!
— Puhunko, Oihonna?
Orjo etsi tytön katsetta. Tyttö katsahtikin häneen ja Orjo koetti tunkeutua syvemmälle sinne, jonne päästään ainoastaan silmien valon kautta.
Mutta tyttö ikäänkuin säpsähti: "älä huoli kulkea niin syvälle." Hän sulki äkkiä silmiensä portin, jonka jokainen neitsyt paiskaa kiinni milloin pelkää varkaita.
Oihonna haukotteli toverillisesti ja ojensi kätensä:
— Hyvää yötä Orjo! Mene nyt nukkumaan!
Orjo tarttui tytön käteen ja sanoi leikillisesti:
— Lasiovenko taa?…
Oihonna ei mitään sanonut.
Orjo silmähti ympärilleen. Siinä makasivat hänen lapsensa niin suloisesti punoittavin poskin vuoteissaan. Lasioven edessä seisoi tavattoman leveä, kahdenmaattava vanhanaikuinen sänky, joka nähtävästi tällä kertaa oli aijottu Oihonnaa varten. Nurkassa, hiukan lasioven suojassa, oli tosin yksi varavuode pakkilaatikkojen päällä, mutta sen makauksia ei oltu järjestetty. "Tuossa leveässä vuoteessa me makasimme Mirjamin kanssa, silloin kun meillä ei vielä ollut lapsia", muisti Orjo. "Ja meistä se oli maailman suloisin sänky", lisäsi hän ajatuksissaan ja huokasi huoneen täydeltä.
— Mitäs huokailet? tokaisi tyttö tahallaan proosallisesti.
— No en kerrassa mitään! pani toinenkin tarttuen taktiikkaan.
Ja hän astui huolimattomaksi tekeytyen pimeään huoneeseen ja riisuutui nopeasti.
Mutta hänellä oli äärettömän ikävä. Tällainen juhannusyön vietto oli hänestä järjetöntä. Sydän kaipasi jotakin iloisempaa, jotakin vapauttavampaa.
Hän makasi vuoteessaan ja häneen tuli omituinen hermokuume eikä hän voinut nukkua. Hiki vuoti virtanaan hänen ruumiistaan. Hän tahtoi pestä ruumiinsa, mutta huomasi ettei pesukojeita ollut hänen huoneessaan, ne olivat kaikki lasioven takana. Hän oli siitä jollakin tavoin hyvillään.
Lasioven läpi näkyi se leveä sänky ja hän kuvitteli Oihonnan siinä nukkuvan. Hän tuskin uskalsi katsoa suoraan lasioven läpi, ettei Oihonna tuntisi hänen katsettaan. Mutta yön kuluessa hän huomasi ettei leveässä sängyssä ketään ollutkaan. Hän nousi lattialle ja näki lasioven läpi Oihonnan nukkuvan nurkkavuoteessa. Miksei Oihonna siis ollut mennytkään nukkumaan hänelle aijottuun sänkyyn, vaan oli vetäytynyt syrjään? Orjoa tämä neidon ujous viehätti.
Ennenkaikkea hän tunsi että Oihonna oli neito. Miksi hännytsen niin tunsikin?
Hän pidätti hengitystään ja kuuli oman sydämensä rajun sykinnän. Nyt — komensi hän järkeään, mutta järjen tiellä oli joku ihmeellinen jarru, hän ei liikahtanut, makasi vaan ja — värisi hikimärkänä…
Ääretön ikävä häntä kalvoi, pohjaton toisen ihmisen kaipaus. Yön tunnit kuluivat — Orjo vaipui horrokseen, kummalliseen horrokseen, josta ei itse ymmärtänyt, oliko se unta vai totta. Hän ikävöi, ikävöi — yhtäkkiä avautuu lasiovi ja Oihonna laskeutuu kirkkain silmin ja hymyhuulinhänen luokseen, tulee vuoteen viereen, silittelee Orjon päätä, kumartuu suutelemaan otsalle — Orjo itkee liikutuksesta: tule! hän kuiskaa, tyttö kulta! Tule ja lohduta!
Mutta silloin — mitä tämä on? — tyhjyys, pimeä huone…
Orjo säpsähtää: hieroo silmiään, —milloinOihonna meni? Hänuskoo Oihonnan käyneen, hän ei siinä löydä muuta kuin luonnollisuutta ja hän siunaa, kuinka suloinen oli Oihonna ja luonnollinen.
Hän uskoo Oihonnantodella käyneen— Jumala hänet muka lähetti, kuuli miehen rukouksen, lähetti — mutta tuskin tiesi tyttö itsekään, miikorkeampi voimahänet pani unessa tekemään. Näin hän intohimonsa vallassa kuvittelee.
Hänen täytyy saada selko,kävikötyttö vai oliko hänen tuntemuksensa horroslumousta. Ja Orjo nousee ja hiljaa naputtaa lasioveen.
— Oihonna!
Neidon vuoteesta kuuluu risahdus.
— Älä säikähdä, Oihonna, — sanoo Orjo miehekkään rauhallisesti — minä käyn ottamassapesuvettä.
—Käy vaan!sanoo Oihonna.
Orjo astuu sisään, menee pesukaapille, näkee Oihonnan vetäneen peiton hiuksiinsa asti… Orjo palaa huoneeseensa, ja huuhtelee ruumiinsa raittiilla pyyheliinalla… Ja hän palaa yhtäkkiä takaisin ja astuu suoraan Oihonnan vuoteelle istuutuen reunalle.
—Oihonna! älä pelkää!kuiskaa hän. — Ethän pelkää minua?