Kuusi paria kenkiä seisoi vieretysten, siitä pitäin kuin Dami oli palveluksessa Hevossaksan luona. Kengät olivat täytetyt heinällä, ja aika ajoittain voiteli Avojalka niitä rasvalla, jotta ne notkeina pysyisivät. Avojalka oli nyt täysikasvuinen; iso hän ei ollut, vaan oli sen sijaan roteva ruumiiltansa. Hän kävi aina köyhästi, mutta kumminkin siististi ja somasti, puettuna, ja somuus on köyhän komeus, joka ei mitään maksa, vaan jota ei missään myödäkään. Ainoastaan sunnuntaina, muiden ihmisten näkyviin tullessaan, pani Avojalka paremmat vaatteet päälleen, silloinkin vaan sentähden, että uudistalokas piti sen talon kunniaan kuuluvana asiana; mutta pian hän jälleen muutti pukunsa ja istui mustan Marannan luona arkivaatteissaan, taikka seisoskeli kukkainsa ääressä, joita hänen ullakko-akkunallaan kasvoi vanhoissa ruukuissa. Neilikat, orvonkukat ja rosmarinit menestyivät täällä erittäin hyvin, ja vaikka hän niistä usean taimen oli istuttanutkin vanhempainsa haudalle, niin kasvoivat ne senjälkeen kahdenvertaisesti sen sijaan, ja neilikat ne riippuivat köynnösmäisissä kimpuissa melkein alas katetulle lehtokujalle saakka, joka kulki ympäri koko talon. Mutta kauaksi ulottuvassa tuvan olkikatossa olikin erinomaisen hyvä suoja kukille, ja kun kesällä satoi, ja Avojalka vaan silloin oli kotona, niin kantoi hän kukkansa aina puutarhaan, antaakseen niille sateen virkistystä aivan lähellä maa-emosen pintaa. Erittäinkin oli muuan pikku rosmarini, joka kasvoi siinä juoma-astiassa, mitä Avojalka ennen oli käyttänyt yleisön tarpeeksi Selja-aholla, erittäinkin oli tämä rosmarini sorea ja soma kuin pikkuinen puu, ja usein pani Avojalka kätensä nyrkkiin ja lyödä lapautti toisella sen päälle, lausuen itsekseen:
— "Kun joku omaisistani, niin, kun Damini menee naimisiin, niin kas hänen häihinsä pistän tuon hiuksiini". Toinenkin ajatus heräsi hänessä, mutta se pani hänet punastumaan korvia myöten, ja hän kumarsihe ja haisteli rosmariniansa: siitä hengitti hän itseensä jotakin tulevaisuuden tuoksun kaltaista, hän ei sietänyt sitä ja rajulla nopeudella pisti hän rosmarininsa muiden suurten kukkien joukkoon, jottei enää näkisi sitä, ja juuri sai hän akkunansa kiinni, niin samassa kuului hätähuuto.
— "Hevossaksan talo palaa Hirlingenissä!" kuuluivat ihmiset pian senjälkeen huutavan. Ruisku vedettiin esille ja Avojalka ajoi sen päällä sammuttajain kanssa Hirlingeniin.
— "Voi Damiani! voi Damiani!" vaikeroi hän aina itsekseen, "mutta päiväs-aikahan nyt on, ja päivällä eivät ihmiset voi tulipalossa joutua vaaraan". — Ihan oikein! Heidän tultuansa Hirlingeniin, oli talo jo palanut poroksi, mutta puistossa tien vieressä oli Dami paraillaan sitomassa puuhun kahta kaunista, komeata papurikkoa, ja kirjavassa joukossa juoksi ylt'ympärillä härkiä ja lehmiä.
Ruiskurattaat pysähtyivät, Avojalka sai astua maahan, ja huudahtaen: "Jumalan kiitos, ettei sinulle ole mitään tapahtunut", riensi hän veljensä luo. Mutta tämä ei vastannut hänelle mitään, pitihän vaan molemmin käsin toista hepoa kaulasta kiinni.
— "Mitäs nyt? Miks'et virka mitään? Onko sinulle vahinkoa tapahtunut?"
— "Vaikka niinkin".
— "Ja mitä?"
— "Kaikki kaluni ovat palaneet, vaatteeni ja vähät rahani. Ei jäänyt muuta kuin mitä päälläni on".
— "Paloivatko isän vaatteet myöskin?"
— "Olivatkos ne sitten tulenpitäviä?" kysäsi Dami äreästi. "Älä kysele noin tuhmasti".
Avojalka oli hyrähtää itkemään tästä veljen tylyydestä, mutta hän huomasi pian, ikäänkuin luonnon-vainulla, että onnettomuus usein ensimmäisissä iskuissaan tekee ihmisen tylyksi, kovaksi ja toraiseksi; hän sanoi sentähden ainoastaan:
— "Kiitä Jumalaa, että jäit henkiin vielä; isän vaatteet, se on totta, niiden mukana paloi myös jotakin, jota ei voi hankkimalla saada, mutta loppuhan niistä kumminkin olisi tullut, tavalla tai toisella".
— "Sinun lörpötyksistäsi ei ole hölyn pölyäkään", sanoi Dami ja silitteli vaan hevosta. "Tässä mä nyt seison poloinen poika. Nuo hevoset jos osaisivat puhua, niin puhuisivat toisin, mutta minä se vaan olen onnettomuuteen syntynyt. Mitä mä teen hyvää, se haihtuu kuin tuhka tuuleen, ja kumminkin. —"
Hän ei voinut enää puhua, ääni tarttui kulkkuun.
— "Mitäs on tapahtunut?"
— "Näethän, tuoss' ovat hevoset ja lehmät ja härät, meiltä ei palanut yhtään sorkkaa paitsi sikoja; niitä ei saatu pelastetuiksi. Tuo hepo tuolla, se repäsi paitani rikki, kun vedin sitä tallista ulos; tämä taas vasemmallani ei tehnyt minulle mitään, se tuntee minut. Heps hepo, tunnethan sä minua? Tunnetaanhan me toisemme?"
Hepo pani päänsä toverinsa kaulalle ja katsoi suurin silmin Damia, joka nyt jatkoi:
— "Kun sitten isännälleni ilomielin kerroin, että sain kaikki elukat pelastaneeksi, niin sanoa päläytti hän: sitä ei olis huolinut tehdä, kaikki on vakuutettu ja hyvästä hinnasta onkin, olisin saanut niistä paremman maksun! Vai niin, arvelin itsekseni, eikös se mitään olekaan, että viattoman luontokappaleen olisi pitänyt kuolla? Siinäkö vaan kaikki, että maksun saa? Eikös elämä mitään olekaan? Isäntä lienee arvannut minun ajatukseni ja kysäsi minulta: olethan pelastanut vaatteesi ja kapineesi? siihen mä vastaan: en suinkaan, en rihmaakaan, minä juoksin paikalla talliin; silloin sanoo hän: Pässi mikä pässi! Kuinka? sanoin ma, vakuutettuhan talonne on! Jos kerran elukoista olisi maksettu, niin maksetaanhan kai vaatteenikin, ne olivat sitä paitsi isä vainajani vaatteet ja niissä oli 14 guldenia, taskukelloni ja piippuni. Isäntä virkkaa siihen: Pyyhi partasi! Minun kaluni ovat kyllä vakuutetut, mutta ei palvelusväkeni kapineet! — Saadaan nähdä, sanoin minä, minä panen asian riitaan; mutta siihenpä hän sanoi: Vai niin vainen? Sitten saat paikalla mennä tiehesi. Ken uhkaa käräjiin vetää, se on sanonut itsensä palveluksesta pois. Olisin mä sulle pari guldenia lahjoittanut, mutta nyt et saa pienintä penniäkään: Suoria tiehesi vaan!… Tässä mä nyt olen, ja melkein olisi minun pitänyt ottaa tuo hepo mukaani, minä olen sen pelastanut kuolemasta ja mielellään se mukaani lähtisikin. Eikös niin? Mutta min'en ole oppinut varastamaan, enkä tiedä muutakaan neuvoa; parasta olisi, jos syöksisin suoraa päätä veteen. Minusta ei tule elämänäpäivänä mitään eikä minulla ole mitään".
— "Mutta minulla on vielä ja minä tahdon auttaa sinua".
— "Kas sitä ei enää tapahdu, että minä rupeaisin sinun omaasi kuluttamaan; hielläsi maar sinäkin sitä ansaitset".
Avojalan onnistui lohduttaa veljeänsä ja saada hänet lähtemään kerallaan kotiin; mutta tuskin he olivat sataakaan askelta kulkeneet, niin kuului kavioiden kopinaa heidän takanaan. Hepo oli riuhtaissut itsensä irti ja lähtenyt Damin perään, ja tämän täytyi kiviä viskomalla ajaa takaisin se eläin, jota hän niin rakasti.
Dami häpesi onnettomuuttaan ja tuskin meni kenenkään näkyviin, sillä heikoille luonnoille on omituista, etteivät he tunne voimaansa itsetunnossaan, vaan mielellänsä ulkonaisesti anastetun kautta osoittavat, mitä he oikeastaan voivat: kovan onnen pitävät he heikkoutensa merkkinä, ja kun eivät voi sitä salata, niin piilevät itse.
Ainoastaan kylän äärimmäisissä taloissa oleskeli Dami. Musta Maranna lahjoitti hänelle ammutun miesvainajansa nutun. Dami kammosi sanomattomasti panna sitä päälleen, mutta Avojalka, joka ennen oli pyhyytenä pitänyt ja ylistänyt isän nuttua, osasi nyt yhtä monella syyllä todistaa, ettei nuttu oikeastaan ole mitään, ettei se yhtään vaikuta asiaan, kuka sitä ennen on päällään kantanut.
Sysi-Matti, joka asui lähellä mustaa Marannaa, otti Damin apumiehekseen puunhakkuussa ja sysien poltossa. Damille oli tämä yksinäinen elämä mitä mieluisinta, hän tahtoi odottaa kunnes hänen aikansa tulisi sotamieheksi mennä, ja sitten menisi hän sijaismiehenä sotaväkeen ja jäisi sinne elinajakseen; sotamiehen elämässähän ainakin vallitsee oikeus ja järjestys, siellä ei ole kellään veljeä eikä sisarta eikä omaa taloa, ja vaatteuksesta, ruoasta ja juomasta ei huoli huolta pitää, ja kun sota syttyy, niin sotamiehen kuolema se sittenkin on parasta.
Niin puhui Dami sunnuntaina Moosbrunnin metsässä, kun Avojalka tuli sysihaudalle, tuoden veljelleen rasvaa, jauhoja ja tupakkia, ja usein tahtoi häntä neuvoa, mitenkä hän, paitsi sysimiesten tavallista ruokaa, rasvassa kastettua leipää, voisi tehdä maukkaammiksi perunat, joita hän itse laittaa ruoakseen; mutta tuosta ei Dami huolinut, semmoisinaan kuin ne ovat, semmoisina ne muka ovat paraita; hän söi mielellään huonoa ruokaa, vaikka olisi saattanut parempaakin syödä, ja yleensä oli hänestä mielenperäistä itsensä laiminlyöminen, kunnes hänestä laitettaisiin pulska sotamies. Avojalka taisteli tätä alituista tulevaisuuteen katsomista ja nykyisyyden laiminlyömistä vastaan; hän tahtoi rohkaista Damia, joka löysi mielihyvänsä velttoudessa ja säälitteli itse itseään siitä; mutta veljestä näkyi melkein tuntuvan hyvältä tuo sisällinen rappio. Siinä tilassa hänen vasta oikein sopi itseään säälitellä eikä siinä voimia huolinut ponnistella. Töin tuskin sai Avojalka toimeen sen, että Dami palkastansa osti itselleen edes oman kirveen ja juuri isä vainajan kirveen, jonka Sysi-Matti oli huutokaupassa ostanut.
Kovin epätoivoisena palasi Avojalka usein metsästä, mutta semmoisessa tilassa hän ei kauan kestänyt: hänessä asuva sisällinen luottamus ja iloinen rohkeus tunkesihe ehdottomastikin raikkaana lauluna hänen huulilleen, ja ken ei asiaa tuntenut, se ei olisi milloinkaan huomannut Avojalalla olleen tai olevan mitään huolta.
Se ilomielisyys, joka läksi siitä itsetiedottomasta tunteesta, että hän täyttää uutterasti ja väsymättä velvollisuutensa ja tekee hyvää mustalle Marannalle ja Damille, painoi hänen kasvoilleen kuluttamattoman hilpeyden. Koko talossa ei voinut yksikään nauraa niin raikkaasti kuin Avojalka, ja vanha uudistalokas sanoi tuon naurun kuuluvan peltopyyn sävelille, ja kun Avojalka aina oli nöyrä ja kunnioittava häntä kohtaan, niin antoi ukko hänen ymmärtää, panevansa hänet vielä testamenttiinsa. Tuosta ei Avojalka paljoa huolinut eikä siihen suuresti luottanutkaan, hän odotti vaan palkkaansa, jota hänen kävi oikeudella ja varmuudella vaatiminen, ja minkä hän teki, sen hän teki sisällisestä hyväntahtoisuudesta, korvausta siitä odottamatta.
8. Säkki ja kirves.
Hevossaksan talo oli rakennettu uudelleen, komeammaksi entistänsä; tuli talvi ja sen mukana sotaväen nosto, joka tapahtui arvanheitolla. Onnellinen arvanheitto ei ole vielä milloinkaan herättänyt niin pahaa mieltä kuin nyt, jolloin Dami pääsi asevelvollisuudesta vapaaksi. Hän oli epätoivoissaan siitä ja samoin melkein Avojalkakin, sillä hänestäkin oli sotamiehenä-olo näyttänyt paraimmalta keinolta Damin leväperäisyyttä vastaan; nyt hän kumminkin sanoi hänelle:
— "Ota nyt tuosta ojennus, nyt pitää sinun oleman mies puolestasi. Mutta niin sinä vielä nytkin olet kuin lapsi, joka ei osaa itse syödä, vaan jota täytyy syöttää".
— "Tarkoitatko, että minä syön sinun omaasi?"
— "En suinkaan. Älä ole aina niin hentomielinen, äläkä näin ajattele: kukas minulle mitä tekee, hyvää vai pahaa? Ponnistele itse ympärillesi!"
— "Ja sen mä teenkin ja teen kuin mies!" päätti Dami. Pitkään aikaan hän ei ilmaissut, mitä hän oikeastaan aikoi, mutta merkillisen pystyssä päin hän kulki kylässä ja puhui rohkeasti jokaisen kanssa, hän teki uutterasti työtä metsässä puunhakkaajain luona, hänellä oli isän kirves ja sen mukana melkein sen voima, joka ennen oli liikutellut sitä niin kelpo lailla.
Palatessaan kerran alkukeväällä Moosbrunnin metsästä ja kohdattuaan Avojalan, sanoi hän, ottaen kirveen olaitaan: "Tiedätkös, minne tuo menee?"
— "Puuhun!" vastasi Avojalka; "eikä toisen iskemättä sinnekään".
— "Totta se, mutta se menee veljensä luo, ja toinen iskee oikealta ja toinen vasemmalta, ja siinä sitä puita kaatuu kuin tykistä ammuttaisiin, etkä sinä kuule siitä mitään, tai, jos tahdot, niin kuulet, mutta muut ei yksikään koko kylässä".
— "Tuosta puheesta en tule hullua viisaammaksi", vastasi Avojalka."Olen jo liian vanha arvoituksia arvaamaan. Puhu selvään".
— "Minä menen sedän luokse Amerikaan".
— "Vai niin? Tänäänkö jo mentiinkin?" ivasi Avojalka. "Niinhän muuraajankin Martti muinoin huusi äidilleen ikkunaan: viskaas, äiti, puhdas nenäliina, alas, minä pistäyn Amerikaan! Kaikki tuommoiset kevytjalkaiset istuvat vielä asemillaan".
— "Saatpa nähdä, kuinka kauan täällä enää olen", sanoi Dami ja meni sanaakaan enää sanomatta Sysi-Matin tupaan. Avojalka tahtoi ivata Damin naurettavaa aikomusta, mutta tuopa ei hänelle onnistunutkaan; hän tunsi siinä olevan jotakin todentekoa, ja vielä samana yönä, kun kaikki jo makasivat, riensi hän vielä kerran veljensä luo ja vakuutti viimeisen kerran, ettei hän lähde mukaan. Hän luuli siten äkkiä peräyttäneensä veljen aikomuksen, mutta Dami sanoi lyhyesti: "Enhän ole sinuun kiinni kasvanut". Hänen aikeensa kävi yhä lujemmaksi.
Avojalassa nousi äkkiä jälleen sama ajatusten aaltoaminen, mikä hänet kerran ennenkin lapsuuden aikana oli vallannut; mutta nyt hän ei enää puhellut pihlajapuulle, odottaen siltä vastausta, ja kaikki miettimiset johdattivat tähän päätökseen: "Hän tekee oikein, että menee; mutta oikein teen minäkin, kun jään!" Hän iloitsi oikeastaan sydämmessänsä, että Damilla saattoi olla niin luja päätös; tuohan toki osoitti miehen voimaa, ja jospa hänestä tuntuikin hyvin haikealta, olla vast'edes kenties yksinään avarassa maailmassa, niin oikeana hän piti kumminkin, että veli raikkain voimin ryhtyi toimeen. Kumminkaan ei hän uskonut häntä vielä kokonaan.
Seuraavana iltana kohtasi hän veljensä ja sanoi hänelle:
— "Älähän vaan kellekään muulle puhu muuton aikeistasi, muutoin joudut naurun alaiseksi, jos ei koko lähdöstä tulekaan mitään".
— "Se on totta!" vastasi Dami, "mutta ei sen vuoksi; min'en pelkää olla muiden mielipiteistä riippuvana; niin varmaan kuin minulla on viisi sormea kädessäni, niin varmaan lähden mä, ennenkuin täällä kirsikat kypsyvät; ja sinne mä menen, vaikkapa kerjäämällä, vaikka varastamalla. Siitä vaan on mieleni paha, ett'en ennen lähtöäni saa Hevossaksalle tehdyksi semmoista tepposta, jota hän muistaisi kaiken ikänsä".
— "Kas tuo se on oikeata miehuutta", innostui Avojalka, "se se vasta sydämmen kelvottomuutta onkin, kun jätetään koston tuumia jälkeen. Tuolla, tuolla lepäävät vanhempamme, tule, tule heidän haudalleen, ja sano siellä se vielä kerran jos voit. Tiedätkös, kuka on kelvottomin kaikista? Joka antaa itsensä turmella. Anna tänne tuo kirves, sinä et ole mahdollinen pitämään kättäsi siinä, missä isä on kättään pitänyt, jollet tempaise tuota ajatusta juurta jaksain pois sielustasi! Kirves tänne! Se ei saa olla kenenkään semmoisen kädessä, joka puhuu varastamisesta ja murhasta. Anna kirves tänne! taikka min'en tiedä, mitä olen tekevä!"
Verkalleen virkkoi Dami: "Eihän tuo ollut kuin semmoinen ajatus vaan. Usko minua, en minä ole tahtonut niin tehdä, enkä sitä voisikaan; mutta kun minua aina sättivät löperöksi, niin arvelin mä, että sopisi tuota minunkin kerran luikata ja kirota ja lyödä iskeä. Mutta totta sinä puhut. Ja jos vaan tahdot, niin menen jo tänä yönä Hevossaksan luo sanomaan, ettei minulla ole mitään pahaa mielessä häntä kohtaan".
— "Sitä ei huoli tehdä, se on liian paljon; mutta koska taas olet ymmärtäväinen, niin tahdon sinua auttaa, minkä voin".
— "Parasta kun lähtisit mukaan sinäkin".
— "En, sitä en voi; syytä siihen en osaa sanoa, mutta en voi. Valaa sen päälle en ole kumminkaan tehnyt: jos kirjoitat, että sinun on sedän luona hyvä olla, niin tulen sittemmin sinne. Vaan mennä noin suin päin sumuun, josta ei tiedä mitään … min'en mielelläni muuta oloani, ja hyvähän minun täällä on ollakin. Mutta mietitäänpäs nyt, millä tavoin sinä pääset sinne".
Omituista useille poismuuttajille ja todistuksena ihmisluonnon synkemmästä puolesta yleensä ja Saksanmaan tilasta erittäinkin on, että ne, jotka vielä hengissä ollessaan eroavat isänmaastaan, vielä ennen lähtöänsä tekevät kostontyön, rangaistusta saamatta, ja useilla on uuteen maailmaan tultuansa ensimmäisenä työnä kirjoittaa vanhaan maailmaan tuomioistuimille ja ilmoittaa kaikenlaisia salassa olleita rikoksia.
Paikkakunnassa oli tapahtunut kauheita esimerkkejä tätä laatua, ja Avojalka vimmastui vihasta, kuultuaan veljensäkin aikovan liittyä näihin sala-ampujiin. Sitä enemmän hän oli nyt iloinen, lannistettuaan Damin pahat aikeet; sillä ei mikään hyvänteko virvoita niin makeasti kuin sisällinen tieto siitä, että on toisen saanut palaamaan pahuudesta ja harhateiltä.
Kaikella luonteensa tarkalla selkeydellä punnitsi hän nyt kaikki asianhaarat. Sedän vaimo oli kirjoittanut sisarelleen, että hänellä oli hyvä menestys, ja siitä tiedettiin sedän asuinpaikka.
Damin säästövarat olivat varsin vähäiset eikä Avojalallakaan ollut niitä tarpeeksi asti. Dami arveli, että seurakunnan pitäisi antaa hänelle melkoinen apu, mutta siitä ei sisar tahtonut tietääkään, vaan sanoi: "Se on oleva viimeinen keino, kun mitkään muut eivät auta". Hän ei virkkanut kumminkaan, mitä hän muuta aikoi tehdä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa tosin oli, kääntyä rusthollin emännän puoleen Zusmarshofenissa, mutta hän tiesi, miltä tuommoinen kerjuukirja näyttäisi rikkaan emännän silmissä, jolla kenties sitä paitsi puhdasta rahaa ei olekaan; sitten ajatteli hän uudistalokasta, joka oli luvannut panna hänet testamenttiinsa, ja päätti pyytää häneltä nyt sitä, minkä hän aikoo antaa, vaikkapa vähemmänkin. Sitten johtui hänen mieleensä jälleen, että kenties saisi Hevossaksan, jonka asiat nyt jälleen olivat vallan hyvällä kannalla, antamaan apua.
Tästä kaikesta ei hän puhunut Damille mitään, mutta kun hän tarkasteli veljensä vaatteita, kun hän suurella vaivalla sai velaksi mustalta Marannalta palan hänen kokoamansa palttinata, ja paikalla leikkasi sen ja öillä ompeli sitä, niin kaikki nuo vakaat, lujat valmistukset panivat Damin vapisemaan. Hän oli osoittanut muutto-aikeensa olevan hänessä peruuttamattoman, lujan, ja kumminkin oli hän nyt mielestänsä ikäänkuin sidottu, ikäänkuin pakon-alainen, ikäänkuin sisaren luja tahto pakoittaisi häntä muuttamaan. Näyttipä hänestä sisar oikein kovasydämmiseltäkin, ikäänkuin hän ajamalla ajaisi häntä ja pyrkisi hänestä erilleen. Hän ei uskaltanut tuota kumminkaan sanoilla ilmoittaa, hän osasi vaan vetää kaikenlaisia verukkeita, ja Avojalka selitti ne katkeilevaksi eron haikeudeksi, joka tarttuu pieniinkin esteihin aikeensa luopumisen syinä. Avojalka kävi nyt aluksi uudistalokkaan kimppuun ja suorastansa vaati häneltä sitä perintöä, minkä tämä jo aikoja sitten oli luvannut.
Vanha uudistalokas sanoi: "Mikäs hätä sinulla on? Etkös voi odottaa?Mikä sinulla on?"
— "Minulla ei ole mit'ikään enkä odottaakaan voi".
Tyttö kertoi nyt tahtovansa toimittaa veljeään matkalle, tämä kun siirtää Amerikaan. Tuo nyt vasta onnellinen esteen syy olikin ukolle: hän osasi vielä pukea kovuutensa hyvänsuopaisuuden, viisaan huolenpidon pukuun: hän vakuutti Avojalalle, ettei hän nyt anna hänelle pienintä penniäkään, hän muka ei tahdo olla syynä siihen, että tyttö panee viimeisen roponsakin veljensä eduksi.
Avojalka pyysi häntä sitten puhumaan puolestansa Hevossaksan kanssa; siihen ukko viimein suostuikin, ja oli olevinaan aika jalo ihminen, kun muka menee kerjäämään vento vieraalta vento vieraan puolesta; mutta hän jätti lupauksensa täyttämisen päivästä päivään, ja kun Avojalka ei antanut hänelle rauhaa, niin läksi hän viimeinkin matkalle. Hän palasi, niinkuin sopi arvatakin, tyhjin käsin, sillä Hevossaksan ensimmäinen kysymys oli luonnollisesti: mitä uudistalokas antaa, ja kun tämä suoraan sanoi, ettei hän tähän saakka vielä ole mitään luvannut, niin tuohan oli osviitta, jota Hevossaksakin päätti seurata.
Kun Avojalka päivitteli mustalle Marannalle huoltaan tästä kovasydämmisyydestä, niin virkkoi eukko toden: "Niin, semmoisia ne ihmiset ovat! Jos huomenna joku hyppää veteen ja nostetaan hengetönnä ylös, silloin sanoo jokainen: miks'ei hän ilmoittanut minulle puutostaan, mielelläni olisin hänelle antanut ja auttanut kaikissa. Voi kuinka paljon nyt antaisinkaan, jos voisin saada hänet henkiin jälleen! — Mutta kukaan ei tahtonut kättään ojentaa, pidättäkseen häntä hengissä".
Ja kummallista! Juuri sentähden, että Avojalka aina perin pohjin tutki kaikki hankaluudet, tottui hän niitä helposti kärsimään. "Senvuoksi luota aina itseesi", se oli hänen hiljainen mielilauseensa, ja esteet ne eivät suinkaan hänen mieltään masentaneet, niistä hän pikemmin sai vaan uusia, tehokkaampia voimia. Hän kokosi kapineensa ja muutti rahaksi, mitä vaan sopi, ja kaunis kaulakoriste, jonka hän ennen oli saanut rusthollin emännältä, joutui nyt vanhan suntion leskelle, joka leskenä-olossaan vastaanotti panttia ja sai siitä hyvät korot. Se kultarahakin, jonka hän ennen oli viskannut ylirakennusneuvoksen perään hautausmaalla, vaadittiin nyt takaisin, ja — merkillistä — nyt tarjoutui uudistalokas hankkimaan kunnallisneuvostolta, jossa hän oli jäsenenä, melkoisen avun poismuuttavalle Damille. Yleisten varojen käyttämisessä oli hän kernaasti ylevämielinen ja hyväntekevä mies.
Säikähtipä Avojalka kumminkin, kun uudistalokas jonkun päivän perästä hänelle ilmoitti, että kunnallisneuvosto on myöntynyt kaikkeen, sillä välipuheella kumminkin, että Damin tulee luopua kaikesta koti-oikeudestansa kylässä. Tuo oli itsestänsä selvä asia, toisin ei oltu ajateltukaan; mutta nyt, kun se pantiin välipuheeksi, näytti se hänestä kamalalta: ei olla enää missään kotona! Damille ei Avojalka sanonut tästä ajatuksestansa mitään, ja Dami näytti jälleen olevan iloinen ja hyvällä mielellä. Musta Maranna se varsinkin kiihoitteli häntä lähtemään, sillä eukko olisi mielellään lähettänyt vaikka koko kylän väen muille maille, saadakseen viimeinkin tietoja Johannes pojastaan, ja nyt hän oli kiven kovaan vakuutettu, että Johannes oli meren toisella puolella. Korppi-Sakari oli hänelle sanonut, että meri, tuo suolainen vesi, estää kyyneleiden valumasta, joita tahtoisi itkeä toisella rannalla olevan tähden.
Avojalka sai isäntäväeltään luvan mennä saattamaan veljeänsä kaupunkiin, jossa tämän piti tehdä muuttokontrahti asianomaisen virkamiehen kanssa. Mutta suurestipa he kummastuivat, kuultuansa tämän olevan jo tehdyn. Kunnallisneuvosto oli sen jo toimittanut, ja Damilla oli köyhän-oikeudet ja sitä vastaavat velvollisuudet. Hänen piti, ennen lähtöänsä merelle, laivalla allekirjoittaa todistus lähdöstänsä ja sitten vasta maksetaan hänelle rahat.
Murheellisina läksivät sisarukset takaisin, ääneti astuivat he kylään. Dami oli jälleen pahalla tuulella siitä, että jotain piti tuleman toimeen, koska hän oli sen kerran sanonut, ja Avojalan oli kovin haikeata, että hänen veljensä oikeastaan ikäänkuin työnnetään ulos. Rajalla virkkoi Dami ääneensä pylväälle, jossa olivat paikkakunnan ja oikeuspiirin nimet:
— "Kuule, pylväs! Minun kotini ei ole enää täällä, ja kaikki ihmiset täällä ovat minulle yhdenvertaisia kuin sinäkin".
Avojalka itki, mutta hän päätti olla tästä puolen itkemättä hamaan Damin lähtöön asti eikä itkeä hänen lähtiessänsäkään. Ja hän piti sanansa.
Kylän väki arveli: Avojalalla ei ole sydäntä vähääkään, sillä hänellä ei silmäkään edes vettynyt veljen lähtiessä, ja ihmiset olisivat mielellään nähneet juuri kyyneleitä. Mitä heitä liikuttavat salassa itketyt vedet? Mutta Avojalka pysyi valppaana ja jäykkänä.
Ainoastaan viimeisinä päivinä ennen Damin lähtöä laiminlöi hän ensi kertaa velvollisuutensa, sillä hän oli leväperäinen töissään ja vietti aikansa Damin luona; hän antoi Roselin torua häntä siitä ja virkkoi vaan: "Se on totta se". Mutta kumminkin juoksi hän joka paikkaan veljensä perässä, hän ei tahtonut minuutiakaan menettää, niin kauan kuin veli vielä oli täällä, hän arveli voivansa joka silmänräpäys tehdä hänelle jotakin erinomaista, sanoa vielä jotakin erinomaista iki päiviksi, ja oli pahoillaan, että sittenkin puhui jokapäiväisiä asioita, vieläpä joskus riitelikin hänen kanssaan.
Oi noita eronhetkiä! Kuinka puristavat ne sydämmen, kuinka supistuvat mennyt aika ja tulevaisuus yhteen ainoaan silmänräpäykseen, ja epätiedossa ollaan, mistä puhuttaisi; katseen, likistyksen vaan pitää ilmoittaman kaikki!
Amrei sai kumminkin sanoja. Luetellessaan veljellensä liinavaatteita, hän sanoi: "Nuo ovat hyviä, somia paitoja, pysy hyvänä ja somana niissä". Ja pannessaan kaikki suureen säkkiin, jolla vielä isän nimi oli näkyvissä, sanoi hän: "Tuo takaisin tämä täynnä kiiltävää kultaa. Saatpas nähdä, kuinka helposti saat sitten täällä kansalais-oikeuden jälleen, ja uudistalokkaan Rosel, jos vaan silloin vielä on vapaa, juoksee sinun perääsi vaikka maiden ja merien taakse". Ja isän kirvestä pistäessään suureen arkkuun hän sanoi: "Voi kuinka sileä on tuo varsi! Kuinka usein se on ollut isän kädessä ja olenpa tuntevinani vielä hänen kätensä siinä. Niin, kas nyt on minulla hyvä merkki: Säkki ja kirves! Tehdä työtä ja koota, se on parahinta, ja silloin pysyy ihminen iloisena, terveenä ja onnellisena. Jumala siunatkoon sinua! ja lausu vaan hyvin usein itseksesi: säkki ja kirves! Samoin teen minäkin, ja se olkoon ajatuksemme, se keskustelumme, ollessamme kaukana, kaukana eroitettuina toisistamme, kunnes minulle kirjoitat tai tulet minua noutamaan tai miten sinun sopii ja niinkuin Jumala tahtoo. Säkki ja kirves, siinä on kaikki tyyni. Siihen sopii sulkea kaikki, ajatukset ja muut, mitä on ansaittu".
Ja kun Dami istui rattailla ja sisar viimeistä kertaa ojensi hänelle kätensä, jota hän kauan ei tahtonut päästää, kunnes veli viimein lähti liikkeelle, silloin huusi tyttö vielä hänen jälkeensä heleällä äänellä: "säkki ja kirves! Älä unohda sitä". Veli katsahti taakseen, viittasi kädellään ja katosi näkyvistä.
9. Kuokka-vieras.
Kiitetty olkoon Amerika! huusi yövartija kaikkien huvitukseksi useampana yönä kelloa ilmoittaessaan, tavallisen kiitoslauseen asemesta Jumalaa kohtaan. Korppi-Sakari, joka, koskei hän itse ollut minkään arvoinen, mielellään kävi "oikeiden" ihmisten luona köyhiä sättimässä, puhui kirkosta lähdettäissä sunnuntaina ja illemmalla penkillä "Koirasteirin" ravintolan edustalla: Kolumbus se vaan oli aika vapahtaja. Mistähän vaan hän ei voikaan ihmistä vapahtaa! Niin, Amerika se on vanhan maailman siankaukalo, sinne viskataan kaikki, mitä ei enää kyökissä voi mihinkään käyttää: kaalikset ja nauriit ja kaikki tyyni sekaisin, ja niille, jotka asuvat talontakaisessa linnassa ja puhuvat ranskaa oui! oui! niille tuo vielä on kelpo ruokaa.
Puheen-aineiden puutteen vuoksi oli Damin poismuutto luonnollisesti kauan aikaa keskustelujen esineenä, ja ne, jotka olivat jäseniä kunnanneuvostossa, ylistivät tämän viisautta, että tämä oli osannut päästä irti semmoisesta ihmisestä, josta kerran varmaankin olisi ollut rasitusta seurakunnalle. Sillä ken toimesta toiseen aina muuttelekse, se joutuu viimein viheliäisyyteen.
Olihan tietysti niitäkin hyväntahtoisia, jotka kertoivat Avojalalle kaikki, mitä hänen veljestään puhuttiin ja miten häntä pilkattiin. Mutta Avojalka nauroi siihen, ja kun Bremenistä tuli Damilta kaunis kirje — ei olisi uskonut hänen osaavan panna kaikki sanat niin peräkkäin — silloin riemuitsi hän ihmisten nähden ja lukemistaan luki heille kirjettä. Mutta sydämmessään hän oli murheellinen siitä, että oli menettänyt semmoisen veljen kenties ikipäiviksi. Hän nuhteli itseään, ettei ollut muka tarpeeksi auttanut veljeään eteenpäin, ettei ollut tarpeeksi pitänyt häntä näkyvissä; sillä nythän se näkyy mimmoinen valpas poika Dami oli ja sen ohessa niin hyvä. Hän, joka oli tahtonut ottaa kaikilta kylässä jäähyväiset yhtä helposti kuin rajapylväältä, hän täytti nyt kokonaisen sivun terveisillä yksityisille, ja jokainen oli "rakas", "hyvä" tai "kelpo", ja Avojalka sai runsaita kiitoksia kaikkialla, minne hän terveisiä kantoi ja aina tarkoin näytti: "Katsokaas, tuossahan se seisoo!"
Avojalka oli kauan aikaa hiljaa ja erillänsä, hän näkyi katuvan sitä, että hän oli laskenut veljensä pois tahi ettei itse ollut mennyt mukaan. Muulloin kuului hän aina laulavan navetassa ja ladossa, kyökissä ja huoneissa sekä uloslähtiessään, sirppi olalla ja heinävaate kainalossa; nyt hän oli ääneti. Hän näkyi väen väkisin pidättelevän lauluaan. Mutta löytyipä hyvä keino, joka sai laulut jälleen kaikumaan. Illalla tuuditteli hän uudistalokkaan lapsia ja silloin hän lauloi lakkaamatta, vielä silloinkin kun lapset jo olivat kauan aikaa sitten nukkuneet. Sitten riensi hän vielä mustan Marannan luo ja kantoi tupaan halot ja veden ja kaikki mitä eukko tarvitsi.
Sunnuntai-iltoina, jolloin kaikki huvittelivat itseään, seisoi Avojalka usein äänetönna ja liikkumatta talonsa ovella ja katseli ulos maailmaan ja taivaalle, näki lintusten lentävän ja uinaili siinä, muuttaen ajatuksissaan tuonne etäälle, missähän muka nyt Dami on ja miten hänen on laita; toisinaan katsoa tuijotti hän taas kauan aikaa jotakin ylösalasin käännettyä auraa tai kanaa, joka kuopi hiekkaan kuoppaa itselleen. Rattaiden kulkiessa kylän kautta, katsahti hän ylös ja virkkoi melkein ääneensä: "Ne ajavat jonkun luo! Mitään tietä maailmassa ei tule kukaan minun luokseni, ei kukaan minua muista; ja enkö ole minäkin täältä?" Ja silloin tuntui hänestä aina, kun odottelisi hän jotakin, sydän se sykki nopeammin ikäänkuin jollekin tulevalle. Ja ehdottomastikin kuului hänen huuliltaan:
"Purotpa pienimmätkinUraansa rientelee.Sydäntä vaan ei löydyMi mulle sykkäilee".
— "Soisinpa olevani niin vanha kuin tekin", sanoi hän kerran, tultuaan tuommoisista unelmista heränneenä mustan Marannan luo.
— "Ole iloinen, ettei tuo toivotuksesi ole totta", vastasi musta Maranna. "Kun olin sinun iässäsi, kas silloin olin iloinen ja tuolla kipsimyllyllä punnitsin itseni ja painoin 132 naulaa".
— "Tepä kumminkin olette tänään samallainen kuin eilenkin ja huomenna kuin tänään, vaan min'en ole ollenkaan yhdenlainen".
— "Ken tahtoo yhdenlainen olla, se leikatkoon nenänsä pois, sitten on koko kasvoiltaan yhdenlainen. Voi houkka itseäsi, älä sure nuoruuttasi, sitä et saa keltään enää takaisin. Vanhuus tulee kyllä itsestäänkin".
Musta Maranna sai helposti Avojalan lohdutetuksi. Yksinään ollessansa vain tunsi tyttö omituista kammoa. Mitähän tästäkin tulee?
Kummallinen huhu kulki kylän kautta. Jo monta päivää puhuttiin, että Endringenissä puuhataan semmoisia häitä, ettei mokomia miesmuistiin ole paikkakunnassa vietetty. Dominikin ja Ameilen vanhin tytär menee eräälle rikkaalle puunkauppiaalle Murgthalissa, ja siellä sanottiin saatavan semmoisia pitoja, kuin ei muualla vielä missään ole nähty.
Hääpäivä läheni lähenemistään. Missä vaan kaksi tyttöä toisensa kohtaavat, vetäyvät he pensaiden taakse tahi eteiseen, eikä tahdo loppua puheesta tulla, ja kumminkin he vakuuttavat aina, että heillä on niin kova kiire. Vieraiksi kuuluu tulevan koko Oberland ja Murgthal ja kolmenkymmenenkin peninkulman päästä, sukulaisia näet on niin paljon. Mutta raastuvan kaivolla, siellä vasta oli elämä vilkasta, eikä yksikään tyttö sanonut tahtovansa uusia vaatteita, saadaksensa vaan sitä enemmän iloita huomispäivänä muiden ihmettelystä ja kummastuksesta. Kaikki kun oli pelkkää kysymystä ja vastausta, keskustelua ja väitöstä, niin kuka tuossa tohussa olisi muistanut vettä nostaa, ja Avojalka, joka oli tullut viimeisimpänä, meni ämpäreineen ensimmäisenä pois. Mitä häntä tanssi liikutti! Ja kumminkin oli hän alinomaa kuulevinsa soittoa.
Huomispäivänä oli Avojalalla paljon hääräämistä, sillä hänen piti puettaa Roselia. Monta salaista tyrkkäystä hän sai tämän hiuksia palmikoidessaan, mutta hän kärsi ne sanaakaan sanomatta.
Roselilla oli komea tukka ja komealta sen piti loistamankin. Hän tahtoi tänään panna sen uuteen tyyliin. Hän tahtoi saada ne Maria-Teresian palmikolle, niin nimittäin sanottiin näillä seuduin erästä mutkallista palmikkoa neljästätoista suortuvasta; uutuudellansa se muka on nostava huomiota. Avojalka sai tuon työlään taidetempun tehdyksi, mutta tuskin se oli valmis, niin repi Rosel sen vimmastuneena jälleen auki ja rajulta hän näytti, suortuvat silmillä siki-sokin, mutta sen ohella oli hän kaunis ja pulska ja mahtava, ja koko hänen käytöksensä sanoi: "vähempää kuin neljä hevosta ei siinä talossa saa olla, mihin tämä tyttö menee miniäksi!" Ja monen talon poika oli häntä kosinutkin, mutta hänellä ei vielä näkynyt olevan halua ottamaan ketään heistä. Hän tyytyi nyt tavan mukaisiin kahteen palmikkoon, jotka riippuivat takana, päissä punaiset nauhat, jotka ulottuivat melkein lattiaan saakka. Hän seisoi nyt valmiiksi koristettuna ja vaati kukkakimppua. Hän oli jättänyt omat huonekukkansa rappiolle, ja Avojalan, vaikka hän kyllä koetti puhua vastaan, täytyi viimein ottaa melkein kaikilta kauniilta kasveiltansa kukat pois. Rosel vaati pikku rosmariniakin, mutta Avojalka sanoi tahtovansa ennen repiä sen rikki, ennenkuin antaa sitä pois, ja Rosel nauroi ja pilkkasi, sätti ja torui tuota typerää hanhien paimenta, joka on niin itsepäinen ja jota kumminkin armosta pidetään talossa. Avojalka ei vastannut mitään, vaan loi Roseliin semmoisen katseen, että toi laski silmänsä maahan.
Nyt oli punainen nauharuusu vasemman jalan kengällä siirtynyt sivulle ja Avojalka oli juuri kyyristynyt, neuloakseen sitä varovasti kiinni, silloin sanoi Rosel, puoleksi katuen taanoista käytöstään, puoleksi kumminkin vielä pilkalla:
— "Avojalka, tänään ei auta muu, kuin lähde tanssimaan sinäkin".
— "Älähän pilkkaa tee; mitä minusta tahdotkaan?"
— "En minä pilkkaa tee", vakuutti Rosel, puoleksi vieläkin härnäten; "tanssia sinunkin pitää kerran, olethan nuori tyttö, ja tuleehan teikäläisiäkin sinne; meidän hevosrenki menee myös ja saattaahan joku talonkin poika tanssia sinun kanssasi, kyllä minä lähetän luoksesi jonkun liian".
— "Jätä minut rauhaan tai pistän sinua", varoitti Avojalka lattialta, vavisten ilosta ja surusta.
— "Totta käly sanookin", puuttui nyt puheesen nuori emäntä, joka tähän saakka oli ollut vaiti, "ja min'en puhu kanssasi yhtään hyvää sanaa, jollet menee tanssimaan sinäkin. Istupa vaan tuonne, palvella tahdon sinuakin kerran".
Ja kerran toisensa perään lensi puna Avojalan poskille, hänen istuessaan ja emännän palvellessa häntä, ja kun tämä käänsi hänen koko tukkansa taaksepäin, niin tahtoi Avojalka pudota tuolilta, emännän sanoessa: "Minä palmikoin sinut Allgäuin tyttöjen tapaan. Se pukee sinut varsin hyvin ja Allgäuin tytöltä sinä näytätkin: niin jäntterä ja mustanpuhuva ja pullea; näytätpä Zusmarshofenin rusthollin-emännän tyttärelle".
— "Kuinka niin? Mitenkä niin?" kysyi Avojalka, vavisten koko ruumiissaan. Minkähän tähden hänelle nyt juuri muistutettiin sitä vaimoa, joka hamasta lapsuudesta pitäin oli pysynyt hänen mielessään ja joka hänestä silloin oli näyttänyt hyväntekevältä sadun hengettäreltä? Mutta hänellä ei ollut sitä tenhosormusta, jota pyörittämällä hän voisi kutsua sen luokseen; sisällisesti vaan taisi hän manata sitä eteensä, ja se tapahtui usein melkein ehdottomastikin.
— "Istu hiljaa tai saat tukkaasi", käski emäntä, ja hiljaa istui Avojalka, tuskin hengittäenkään. Ja jakausta tehtäessä aivan keskelle, ja hänen istuessaan tuossa kädet ristissä ja antaessaan tehdä itsensä kanssa mitä toinen tahtoi, ja emännän, joka oli viimeisillään, puhallellessa häneen, tuntui tytöstä, kuin olisi hän ollut äkkiä lumottu, ja hän ei puhunut yhtään sanaa, ikäänkuin peläten karkoittavansa lumouksen; nöyrästi katsoi hän vaan maahan.
— "Soisinpa pukevani sinut tuolla tavoin häihisi!" sanoi emäntä, joka tänään oli pelkkää hyväntahtoisuutta. "Soisinpa sinulle kelpo talon ja kellään ei olisi syytä katua kauppojaan sinun kanssasi; mutta tuommoista ei nyky aikoina enää tapahdu. Rahat hakevat rahoja. Mutta ole vaan rauhassa. Niinkauan kuin silmäni näkevät, ei sinulta pidä meillä mitään puuttuman, ja kun kuolen — en tiedä, mitenkähän tällä kertaa niin kammoankaan tuota työlästä hetkeä — niin ethän jätä lapsiani, vaan jäät heille äidin sijaan?"
— "Voi taivaan Jumala, mitenkä te saatatte tuommoista ajatella?" huudahti Avojalka ja kyyneleet kiertyivät hänellä silmistä. "Sehän on syntiä, ja synnintekoa on, jos edes ajatellaankaan sitä, mikä ei ole oikein".
— "Niin, se on totta se", sanoi emäntä, "mutta maltas, istupa vielä, minä käyn kaulakoristeeni ja panen sen sinun kaulaasi".
— "Älkää, Herran tähden; min'en kanna mitään, mikä ei ole omaani.Johan sitten vajoaisin maan alle pelkästi häpeästä".
— "Niin, mutta ei sinun ilmankaan sovi mennä. Vai onko sinulla itselläsi jotakin sellaista?"
Avojalka kertoi, että hänellä tosin on kaulakoriste, jonka oli lapsena saanut rusthollin emännältä, mutta että se nyt Damin muuton vuoksi oli pantu panttiin suntion leskelle.
Avojalan täytyi nyt istua asemillaan ja luvata olla peiliin katsomatta, kunnes emäntä palajaa; tämä meni nyt noutamaan koristetta ja takaamaan itse sen takaisin maksua.
Mitkä kauhut aaltoilivat nyt Avojalan sielussa, hänen istuessaan tuossa, hänen, aina palvelevaisen, nyt palveltuna ja tosiaankin melkein kuin lumottuna! Hän kammosi melkein tanssia; häntä kohdellaan nyt niin hyvästi ja ystävällisesti — kuka tietää miten häntä siellä hyljitään, eikä kukaan ole hänestä huoliva, ja kaikki hänen ulkonainen korunsa ja sisällinen huvinsa on turhaa! "Ei!" sanoi hän ääneensä, "ja jospa ei minulla muuta olekaan, kuin että olen ollut iloinen; niin siinäkin on tarpeeksi, ja vaikka minun täytyisikin paikalla riisua jälleen päältäni ja jäädä kotiin, niin olisin onnellinen, sittenkin".
Emäntä palasi koristeen kanssa, ja yhteen menoon hän kiitteli koristetta ja torui suntion leskeä, joka ilkesi kettää niin aimo korkoja köyhältä tytöltä. Hän lupasi jo tänään maksaa panttirahat ja lukea ne vähitellen pois Avojalan palkasta.
Nyt vasta sai Avojalka katsoa peiliin. Emäntä itse piti peiliä hänen edessään, ja kumpaisenkin kasvoissa loisti ja ilmaisihe riemuitsevia ilon väreitä.
— "En tunne ollenkaan itseäni! en tunne ollenkaan itseäni!" puhui Avojalka ja silitteli käsillään kasvojansa. "Herra Jumala, jospa vaan äitini voisi nyt nähdä minua! Mutta hän on varmaan taivaastakin siunaava teitä siitä, että olette niin hyvä minua kohtaan, ja hän on auttava teitä raskaalla hetkellänne; älkää pelätkö yhtään".
— "Otapa toki nyt kasvoillesi toinen muoto", sanoi emäntä, "ei nyt sovi olla noi huulin hyypynyisin; mutta kyllä kaikki käy kohdalleen, kun saat soittoa kuulla".
— "Luulenpa jo kuulevani sitä", sanoi Avojalka. "Niin kyllä, kuulkas tuossa se kuuluukin". Samassa kulkivatkin kylän kautta viheriöillä lehvillä katetut suuret rattaat, ja niillä istuivat kaikki soittoniekat, ja Korppi-Sakari seisoi musikanttien keskellä ja puhalsi torvea, niin että kajahteli ympäristö.
Nyt nousi hälinä kylässä; kaikki riensivät minkä ennättivät häihin. Berniläisrattaita, yhden ja kahden vetämiä, tästä ja läheisistä kylistä, joista tie kulki täältä kautta, kiiti toistensa perästä melkein kuin kilvassa. Rosel nousi veljensä viereen etuistuimelle, ja Avojalka istui takana. Hän katsoi maahan koko ajan kuin kuljettiin kylän kautta: niin kovin oli hänen häpeä. Synnyintalon kohdalla vasta uskalsi hän katsahtaa ylös: musta Maranna tervehti ikkunasta, punainen kukko lauloi puupinon päällä, ja pihlajapuu nuokkueli: "Onnea matkalle!"
Nyt ajettiin laakson kautta, jossa Manu kiviä kalkutteli, nyt Selja-ahon poikki, jossa eräs vanha eukko oli hanhia paimentamassa. Avojalka nyykäytti hänelle ystävällisesti päätään. Herran tähden, mitäs se merkitsee, että minä ajan tästä ohi niin ylpeänä ja koristettuna, ja onhan Endringeniin rohkeasti tunnin matka ja nyt sanotaan jo: astu alas! ja kaikenlaiset tuttavat ja ystävät ovat keräyneet Roselin ympärille ja tervehtineet häntä ja monta kertaa kuuluu kysymys: "Onko tuo sisaresi vai kälysikö, joka tuli kerallasi?"
— "Ei, se on vaan meidän piika", vastasi Rosel. Useat kerjäläiset Haldenbrunnista, joita oli täällä, katselivat kummastellen Avojalkaa, he eivät nähtävästi tunteneet häntä, ja vasta kauan aikaa häneen katsottuaan, huudahtivat he: "Kas, Avojalkahan se onkin!"
— "Se on vaan meidän piika". Tuo sana "vaan" oli syvälle tunkeunut Avojalan sydämmeen; mutta hän rohkaisi itsensä ja naurahti, sillä sydän se sanoi: "Älä anna yhden sanan pilata iloasi. Jos niin teet, niin kohtaat kaikkialla harmia".
Rosel kutsui Avojalan sivulle ja sanoi:
— "Mene nyt vaan tanssitupaan tai muualle, jos sinulla muutoin on tuttuja täällä. Soiton alkaessa kohtaan sinut jälleen".
Tuossa nyt seisoi Avojalka yksinänsä, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän varastanut vaatteensa eikä ollenkaan kuuluisi tänne, hän oli kuokkavieras. "Mitenkäs sinä ole tullut tämmöisiin häihin?" kysäsi hän itseltään ja olisi mieluummin palannut kotiin jälleen. Hän kulki edes ja takaisin kylän kautta, tuonkin kauniin talon ohitse, joka oli rakennettu Brosia varten ja jossa tänäänkin vallitsi vilkkaus, sillä ylirakennusneuvoksen rouva vietti poikineen ja tyttärineen täällä kesäänsä. Avojalka meni kylään takaisin eikä katsonut ympärilleen, ja kumminkin toivoi hän, että joku kutsuisi häntä, jotta pääsisi liittymään häneen.
Kylän päässä tuli hänelle vastaan pulska mies, joka kimohevosen selässä ratsasti kylään. Hän oli puettu muukalaiseen talonpoikais-pukuun ja näytti ylpeältä siinä; nyt pysähti hän, pani oikean kätensä, jossa ratsuvitsa oli, puuskaan, ja vasemmalla taputtaen hevostansa kaulaan, sanoi: "Hyvää huomenta, sorea neito! Joko ollaan väsyksissä tanssista!"
— "Turhille kysymyksille ollaan jo väsyksissä", oli vastaus.
Ratsastaja läksi tiehensä, ja Avojalka istui kauan aikaa pähkinäpensaan takana, ja kaikenlaisia ajatuksia kulki hänessä, ja hänen poskillaan hehkui puna, jonka oli synnyttänyt suuttumus häneen itsensä, närkkäästä vastauksesta vilpittömälle kysymykselle, hämistyminen ja sanomaton sisällinen levottomuus, ja ehdottomastikin tunkeusi hänen huulilleen laulu:
"Oli Allgäussa armasta kaksi,He toistansa lemmitsivät…"
Niin riemun toivossa oli hän päivänsä alkanut, ja nyt toivotti hän itselleen kuolemata. "Nukkua tänne pensaan suojaan ja lakata olemasta, voi kuinka ihanata se olisi! Iloa et sinä saa nauttia, mitäpäs sitten niin kauan juoksenteletkaan sinne tänne? Sirkat ne sirisevät heinikossa, ja lämmin höyry nousee maasta, ja peipponen piipottaa piipottamistansa, ja tuntuu siltä kuin vetäisi hän sisästänsä pitkiä ja raikkaita, yhä sydämmellisempiä säveleitä esiin ja turhaan ponnisteleisi sanoa kaikki sanottavansa oikein sydämmensä pohjasta, ja yläällä ilmassa laulelevat leivoset, ja kukin lintu laulaa itsekseen eikä yksikään kuuntele toistansa eikä yksikään yhdy toisensa lauluun ja kumminkin on kaikki…"
Amrei ei ollut vielä elämäpäivänään nukkunut selvällä päivällä, aamusta puhumattakaan; mutta nyt hän oli vetänyt huivinsa silmien yli, ja nyt suuteli auringon säde hänen kiinnisuljettuja huuliansa, jotka vielä olivat ikäänkuin uhalla puristuneina yhteen, ja poskien puna se kävi yhä heleämmäksi. Hän makasi kokonaisen tunnin; hän heräsi säpsähtäen. Taanoinen ratsumies oli ratsastanut hänen luokseen ja nyt juuri nosti hevonen kumpaisenkin etujalkansa, tallatakseen niillä tytön rinnalle. Tuo oli ollut pelkkää unta ja Amrei silmäili ympärilleen kuin taivaasta pudonneena; hän katseli kummastellen, missä hän on, ja oudoksuen silmäili itseänsä; mutta kylästä kuuluva soitto herätti kaikki entiselleen, ja hän meni virkistynein voimin kylään takaisin, jossa kaikki oli käynyt entistä vilkkaammaksi. Hän tunsi sen, hän oli levännyt kaikesta siitä, mikä hänelle jo tänään oli tapahtunut. Ja nyt tulevat tanssijat! Ja hän on tanssiva huomis-aamuun saakka, lepäämättä, väsymättä.
Lapsen-unen raikas puna oli hänen kasvoillaan, ja kaiki katsoivat kummastellen häntä. Hän meni tanssitupaan; silloin kuului soitto, mutta tyhjille seinille, tanssijoita ei ollut yhtään. Ainoastaan tytöt, jotka oli palkattu tänään vieraita palvelemaan, tanssia helkyttivät toistensa kanssa. Korppi-Sakari katseli Avojalkaa kauan ja pudisteli päätään. Hän ei näkynyt tuntevan tyttöä. Amrei hiipi seinusta myöten jälleen ulos. Hän kohtasi Dominikin, morsiamen isän, joka tänään loistamalla loisti ilosta.
— "Sallikaas kysyäni neito", sanoi hän, "olettekos te häävieraita?"
— "En; minä olen vaan piika ja olen tullut talontyttären, uudistalokkaan Roselin seurassa".
— "Hyvä, menes sitten taloon emännän luo ja sano minun lähettäneeni sinut, sinä muka tahdot auttaa häntä; tänään ei meidän taloon voi hankkia tarpeeksi paljon käsiä".
— "Tekö se olettekin; aivan kernaasti sitten", sanoi Amrei ja läksi tiehensä. Taloon kulkiessaan mietiskeli hän paljon sen johdosta, että oli Dominikikin ollut aikoinaan renkinä ja … "niin semmoista ei tapahdu kuin kerran sadassa vuodessa. Ja paljon vaivaa on nähty, ennen kuin hän talon sai hankkineeksi, sehän on kovaa".
Ameile emäntä tervehti ystävällisesti tullutta, joka apuaan tarjotessaan kohta riisui mekon päältään ja pyysi saada suuren esiliinan; mutta emäntä ei sitä vielä sallinut, vaan käski Amrein ensin hyvästi sammuttaa hänen nälkänsä ja janonsa. Amrei totteli kursailematta ja jo ensi sanoillaan voitti hän emännän puoleensa, sanoen: "Minä ryhdyn paikalla siihen, sillä täytyy tunnustaani, että minulla on nälkä, enkä tahdo teitä pyytelemään vaivata".
Amrei jäi nyt kyökkiin ja antoi kantajille kaikki niin sievästi käsiin ja osasi niin pian panna ja asettaa kaikki niin hyvästi, että emäntä virkkoi: "Kuulkaas te kumpikin Amrei, sinä ja veljenitytär, tulettehan täällä minuttakin toimeen, minä menen vieraiden luokse".
Siebenhöfenin Amrei, liikanimeltään rasvaprinsessa, joka oli hyvin kuuluisa ylpeydestään, kohteli erinomaisen ystävällisesti Avojalkaa, ja emäntä sanoikin kerran Avojalalle: "Sääli, ettes ole poika; luulenpa, että meidän Amrei paikalla ottaisi sinut eikä antaisi rukkasia sinulle niinkuin kaikille muille kosijoille".
— "On minulla veli, sopii ottaa se, mutta hän on Amerikassa", nauroiAvojalka.
— "Antaa pojan olla siellä", sanoi rasvaprinsessa, "parasta olisi, että kaikki miesväki lähetettäisiin sinne ja me jäisimme yksiksemme tänne".
Amrei ei lähtenyt kyökistä pois ennenkuin kaikki oli jälleen asetettu paikoillensa, ja kun hän sitten riisui esiliinan pois, niin oli se yhtä valkoinen ja sileä kuin päälle pantaessakin.
— "Lienetpä oikein väsyksissä, ettet jaksa tanssiakaan", sanoi emäntä, kun Amrei, lahjan saatuaan, otti jäähyväisiä. Amrei vastasi:
— "Väsyksissäkö? Leikkiähän tämä vaan oli. Ja uskokaa, että nyt tuntuu oloni paremmalta, kun jo jotakin olen tänään saanut toimeen. Min'en osaisi mitenkään kuluttaa kokonaista päivää pelkässä huvituksessa, ja senvuoksi minun kaiketi olikin niin ikävä tän'aamuna: minulta puuttui jotakin; mutta nyt olen kokonani valmis juhlalle, aivan valjaista irti; nyt vasta olisin oikein valmis tanssimaan — kun vaan saisin tanssijata".
Ameile emäntä ei osannut osoittaa Avojalalle sen suurempaa kunniata kuin saattaa häntä kuni arvokasta talon emäntää ympäri taloa, ja morsiushuoneessa näytti hän suuren kirstun täynnä huomenlahjoja ja avasi korkeat, siniset kaapit, joiden oville oli kirjoitettu nimi ja vuosiluku, ja jotka olivat täynnä myötäjäisiä ja monenlukuisia liinavaatteita, kaikki sidotut kirjavilla nauhoilla ja koristetut taidollisilla neilikoilla. Vaatekaapissa oli vähintänsä kolmekymmentä leninkiä, sen vieressä korkeat vuoteet, kätkyt, rukki kauniine värttinöineen ja ripustettuna täyteen lasten vaatteita, joita morsiamen leikkikumppalit olivat lahjoittaneet.
— "Herra Jumala", virkkoi Avojalka, "kuinka onnellinen on tuommoisen talon lapsi!"
— "Kadehditko?" kysyi emäntä ja, muistaessaan näyttävänsä tätä kaikkea köyhälle, lisäsi: "Vaan usko, varain runsaus ei sitä tee; moni, joka ei saa sukkaakaan vanhemmiltaan, on paljoa onnellisempi".
— "Niin kyllä, sen tiedän enkä kadehdikaan tuon tavaran paljouden tähden, vaan enemmän sen vuoksi, että lapsenne saa siitä kiittää teitä ja monta muuta ihmistä. Tuommoiset vaatteet äidin kädestä lämmittävät varmaankin kahdenvertaisesti".
Emäntä osoitti hyväntahtoisuutensa Avojalalle siten, että saattoi häntä pihalle asti yhtä hyvin kuin semmoista, jolla on kahdeksan hevosta tallissansa.
Amrein tullessa tanssitupaan oli siellä jo kaikki rajussa tanssin tohussa. Arkana pysähtyi hän ensin eteiseen. Missäs on nyt lapsijoukko, joka ennen täällä hyppieli ja nautti etupihalla tulevan elämän esimakua? Ohoh tosiaankin, sen on nyt hallitus kieltänyt; kirkollis- ja kouluvirasto on kieltänyt lasten näkemästä tanssia, kieltänyt niiden pyörimästä tanssin tahdissa; toisin oli vielä Amrein lapsuuden aikana. [Lukija tietysti ei unohda, että nämät ovat Saksanmaan oloja. Suom. muist.]
Tuokin on yksi hiljaisia murhan-iskuja viheriän pöydän äärestä.
Tyhjässä eteisessä, josta vaan joku kiiruhtaa puoleen tai toiseen, kävelee vouti yksinänsä edes takaisin.
Nähtyään Amrein tulevan sinne niin heloittavana, niin soreana, astui vouti hänen luokseen ja sanoi:
— "Hyvää iltaa, Amrei! Tuletpa sinäkin". Amrei säpsähti ja vaaleni: olisikohan hän tehnyt jotain pahaa? Olikohan hän käynyt pelkällä kynttilällä navetassa? — Hän tutkisteli elämäänsä, vaan ei tiennyt tehneensä mitään semmoista, ja vouti se oli olevinaan niin tuttu, kuin olisi jo kerran vetänyt hänet käräjiin. Näissä mietteissä hän seisoi siinä kauhistuen, ikäänkuin olisi joku pahantekijä, ja vastasi viimein: "Kiitos kysymästä; enpä ole tiennyt mitään siitä, että sinuttelemme toisiamme. Tahdotteko mitä?"
— "Hohoo, kuinka ylpeitä ollaan! En minä sinua syö, saatathan oikeinkin vastata. Miksi sinä niin äreä olet? Mitä?"
— "En minä äreä ole, en tahdo tehdä kellekään pahaa, olenhan vain tuhma tytön pahainen".
— "Älähän tuolla lailla viekastele".
— "Mistäs tiedätte, mitä minä teen?"
— "Siitä, kun kävellä liehut kynttilöillä".
— "Kuinka? Milloin? Missä minä olen kynttilällä liehunut? Minä otan aina lyhdyn, kun navettaan menen".
Vouti naurahti ja sanoi: "Noissa pilkistimissäsi sinä kynttilällä liehut; silmäsi ne ovat kuin kaksi tulikuulaa".
— "Menkää sitten kauemmaksi, muutoin sytytte palamaan. Pianpa lentäisittekin ilmaan, jos ruuti syttyisi tuossa patronalaukussanne".
— "Siinä ei ole ruutia", sanoi vouti nolona, jotakin edes sanoakseen."Mutta minut sä olet jo kärventänyt".
— "Sitäpä en näe, kaikkihan on eheänä vielä. Mutta piisaa jo. Antakaa mun mennä".
— "En pitele sinua, sinä tuittupää; saattaisitpa kyllä katkeroittaa elämän siltä, joka sinua lempii".
— "Kenenkään ei huoli minua lempiä", sanoi Amrei ja riuhtasihe irti, ikäänkuin olisi äkkiä kahleista päässyt. Hän asettui oven suuhun, jossa vielä useita katsojia tunkieli. Paraillaan alkoi uusi tanssi, hän heiluttelihe paikallansa tahdin mukaan; tieto siitä, että oli antanut nenälle, saattoi hänet uudelleen iloiseksi, hän olisi tehnyt sen vaikka koko maailmalle eikä ainoastaan yhdelle ainoalle voudille. Mutta tämäpä oli pian saapuvilla jälleen, hän asettui Amrein taakse ja puheli hänelle yhtä ja toista; tyttö ei vastannut eikä ollut kuulevinansakaan; hän nyykäytteli päätään tanssijoille, ikäänkuin nämä olisivat häntä tervehtineet. Sitten vasta kun vouti sanoi: "Jos naisin, niin sinut ma ottaisin", vastasi hän:
— "Ottaisitteko vainen? Mutta min'en anna itseäni".
Vouti oli mielissään, kun edes jälleen oli saanut vastauksen, ja jatkoi:
— "Jospa kerran tanssimaan menisin, niin sinun kanssasi se tapahtuisi".
— "En osaa tanssia", sanoi Amrei.
Nyt juuri vaikeni soitto ja Amrei tunkeutui pois edellänsä seisovien kanssa, löytääkseen jonkun yksinäisen paikan; hän kuuli vaan takanansa sanottavan: "kyllä se tyttö tanssia osaa, osaa se!"
10. Yksi ainoa tanssi vaan.
Korppi-Sakari ojensi nyt soittoniekkain joukosta Avojalalle lasin viiniä. Tyttö maistoi ja antoi sen takaisin, ja Korppi-Sakari sanoi: "Kun sinä tanssit, Amrei, niin soitan kaikki soittimeni pitkin ja poikki, niin että enkelit taivaasta tulevat tanssimaan hekin".
— "Tosiaankin, jos ei enkeli taivaasta astu alas ja pyydä minua tanssimaan, niin en tanssikumppalia saakaan", sanoi Amrei puoleksi pilkalla, puoleksi surumielisenä, ja nyt rupesi hän miettimään, miksi muka voudin pitää olla tanssijaisissa. Mutta tätä miettimistä ei kauan kestänyt ja hän arveli jälleen: ihminenhän on hän niinkuin muutkin, jos kohta hänellä on miekka vyöllä, ja ennen voudiksi tulemistaan oli hän poikana, kuten muutkin, ja tuskallista hänen kumminkin on, kun ei pääse tanssimaan. Mutta mitäpäs se minua liikuttaa? Katsella tässä minunkin täytyy, enkä saa yhtään palkkaa siitä.
Hetkiseksi hiljeni ja tyyntyi tanssituvan melu, sillä sisään oli tullut lapsinensa "Englantilainen rouva", niinkuin Agy'ä, ylirakennusneuvos Severinin rouvaa, aina nimitettiin. Herrastapaiset puunkauppiaat panivat nyt sampanjapullot paukkumaan ja tarjosivat rouvalle lasin, josta hän joi nuorikkojen onneksi, ja sitten osasi hän tehdä jokaisen onnelliseksi jollakin lempeällä sanalla. Kaikkien läsnäolevaisten kasvoilla lepäsi alituinen hyvämielisyyden hymy. Agy maistoi lasistansa monen pojan mieleksi, joka kukilla seppelöidystä lasista joi hänen terveydeksensä, ja vanhat vaimot Avojalan lähellä tiesivät kertoa paljon ylisteleviä seikkoja Englantilaisesta rouvasta ja olivat nousseet seisoalleen jo aikaa ennenkuin tämä heitä läheni ja lausui heille pari sanaa. Ja Agyn mentyä pois alkoivat riemut, laulut, tanssit, poljennat ja ilot uudella vauhdilla taaskin.
Uudistalokkaan renkivouti tuli Amrein luo, ja tämä säpsähti jo, täynnä odotusta, mutta renkivouti virkkoi:
— "Pidäs, Avojalka, piippuani sillä välin kuin tanssia kiepsautan". Ja senjälkeen tekivät samoin useat tytöt; keltä hän sai pideltäväkseen mekon, keltä hunnun, keltä huivin, keltä avaimen, kaikki nämä pantiin hänen käsivarrelleen, ja sitä enemmän kuormaa hänelle kasvoi, mitä useammin tanssi seurasi tanssia. Hän myhähteli aina itseksensä, mutta ketään ei tullut. Nyt alkoivat musikantit valsin, niin hempeän ja hennon, että tuntui kuin voisi uida noissa säveleissä, ja nyt seurasi polska, niin huima, niin rajun huima, helei! kaikki nyt hyppii ja polkee ja heiluu, kaikki läähättävät ilosta, ja silmät ne loistavat, ja vanhat muijat siinä nurkassa, missä Amreikin seisoo, valittavat pölyä ja kuumuutta, vaan eivät kumminkaan mene kotiansa. Silloin… Amrei vavahtaa, hänen katseensa on kiinnitetty erääsen kauniisen poikaan, joka pulskana kävelee tuossa melussa edes ja takaisin. Tuohan on sama, joka ratsailla tuli hänen vastaansa tän'aamuna ja jonka hän niin nenäkkäästi teki noloksi. Kaikkien silmät ovat kääntyneet häneen, kun hän, vasen käsi selän takana, oikeassaan pitelee hopeahelaista piippua, hopeaiset kellokäädyt heiluilevat sinne tänne, ja kaunis on tuo musta samettinuttu ja leveät housut mustasta sametista ja punaiset liivit. Mutta kauniimpi on vielä hänen pyöreä päänsä ja kihara, ruskea tukkansa, otsa on lumivalkea, mutta ohimoisesta alaspäin on hänen muotonsa hyvin päivettynyt, ja tiheä parta verhoaa leuat ja posket.
— "Tuo se vaan on pulska poika", sanoi eräs vanha muija.
— "Ja niin soreat siniset silmät sitten!" jatkoi toinen, "ne ovat niin veitikkamaiset ja hyväntahtoiset yht'aikaa".
— "Mistähän tuo lienee? Ei hän näiltä seuduin suinkaan ole", lausui kolmas ja neljäs lisäsi:
— "Siin'on kai jälleen uusi kosija Amreille".
Avojalka säpsähti. Mitäs paljon tuo on? Mitäs se merkitsee? Mutta pian sai hän asiasta tiedon, sillä ensimmäinen sanoi jälleen:
— "Sitten käy säälini häntä, rasvaprinsessa vetää kaikkia miekkosia nenästä".
Niin, olihan rasvaprinsessankin nimi Amrei.
Poika oli kulkenut usean kerran salin poikki ja katsellut ylt'ympärilleen; nytpä hän äkkiä pysähtyy lähellä Avojalkaa, hän viittaa hänelle, tulinen vavahdus käy tytössä, mutta hän on kuin lumottu, hän ei liikahda. Vaan ei, hän viittasi kaiketi jollekin sinun takanasi, sinua hän ei suinkaan tarkoita. Hän tungekse eteenpäin, Amrei siirtyy tieltä. Toista hän kaiketi hakee.
— "Ei, sinua mä tahdon", sanoi poika, tarttuen hänen käteensä."Tahdotko?"
Amrei ei voi puhua, mutta mitäpä sitä tarvitseekaan? Hän heittää kaikki, mitä käsivarrella on, nurkkaan: mekot, huivit, hunnut, piiput ja avaimet. Tuossa hän seisoo valmiina lentoon, ja poika viskaa taalerin soittoniekoille, ja tuskin on Korppi-Sakari huomannut Amrein käsi kädessä vieraan tanssijan kanssa, niin toitauttaa hän torveensa, että seinät tärähtävät, ja onnellisemmalta ei torvi soine autuaille kuin nyt Amreille; hän pyöri, tietämättänsä miten; vieraan vierellä oleminen ikäänkuin kannatti häntä, tuntui kuin olisi hän liihoitellut itsestänsä, ja kahden-keskenpä he siinä vaan olivatkin. Tosiaankin, he tanssivat niin kauniisti, että kaikki muut ehdottomastikin pysähtyivät heitä katsomaan.
— "Me olemme yksinämme", virkkoi Amrei tanssiessaan ja kohta senjälkeen tunsi hän tanssikumppalinsa kuuman hengähdyksen; poika vastasi:
— "Voi, jospa olisimme yksinämme, ypö yksinämme maailmassa! Miks'ei saata näin tanssia hamaan kuolemaan asti?"
— "Minusta tuntuu", sanoi Amrei, "kuin olisimme kaksi kyyhkyä, jotka lentävät ilmaan. Huhei! ylemmäs, ja niin aina taivaasen!" ja "huhei" huudahti poika niin että ääni sinkosi kuin tulinen raketti, joka lentää taivasta kohti, ja huhei! riemuitsi Amrei, ja yhä onnellisempina he tanssivat, ja Amrei kysyi: "Onkos soittoa enää? Soittavatkos soittomiehet enää? En kuule heitä enää ollenkaan".
— "Soittavat kyllä, etkös kuule sitten?"
— "Niin, kyllä nyt kuulen", sanoi Amrei, ja he pysähtyivät; poika lienee huomannut, että Amrei onnellisuuden tunteissa oli melkein pyörtymäisillään.
Vieras saattoi Amrein pöydän ääreen ja tarjosi hänelle juomista, päästämättä kumminkaan hänen kättänsä. Hän tarttui muistorahaan hänen kaulakoristeellansa ja sanoi: "Tällä on hyvä sija".
— "Hyvästä kädestä se on lähtenytkin", vastasi Avojalka, "kaulakoristeen sain lahjaksi lapsena ollessani".
— "Sukulaiseltako?"
— "Ei, emäntä ei ole sukulaiseni".
— "Tanssi miellyttää sinua, näen mä?"
— "Miellyttää varsin! Aatteles, kun täytyy vuoden pitkään niin paljon hyppäillä kenenkään soittamatta siihen. Nyt on se kahdenvertaisesti miellyttäväistä".
— "Näytät niin pullealta ja pyöreältä", sanoi vieras leikillään, "sinua ruokitaan kai hyvin".
Nopeasti vastasi Amrei: "Ruoka ei sitä tee, vaan miten se maistuu".
Vieras nyykäytti päätään ja hetkisen kuluttua sanoi hän puoleksi kysyen: "Sinä olet talon tytär tuolta…?"
— "En, minä olen palveluksessa", sanoi Amrei ja katsoi häntä lujasti silmiin, mutta poika oli luoda omansa maahan, silmänluomi vavahti ja hän pidätti sen väen väkisin yläällä, ja tämä ruumiillisen silmän taistelu ja voitto oli kuva sisällisestä taistelusta ja voitosta; hän oli melkein jättää tytön seisomaan, vaan ikäänkuin väkisin pakoittaen itseään sanoi hän:
— "Tanssitaanpa vielä kerta".
Hän piti tyttöä lujasti kädestä kiinni, ja nyt alkoi jälleen ilo ja riemu, tällä kertaa kumminkin tyyneemmin ja rauhallisemmin. Kumpainenkin tunsi, että tämä taivaasen kohoaminen oli nyt lakannut, ja ikäänkuin näitä ajatuksiaan jatkaen Amrei sanoi:
— "Olemmehan toki olleet onnellisia tänään toistemme seurassa, jospa emme enää elämäpäiväna näkisikään toistamme emmekä tietäisi toistemme nimiä".
Poika nyykäytti päätään ja sanoi: "Niin kyllä". Hämillänsä otti Amrei vasemman palmikkonsa suuhunsa ja sanoi jälleen tuokion kuluttua:
— "Mitä kerran kellä on ollut, sitä ei häneltä enää saa ottaa pois, ja ole sinä kuka oletkaan, älähän kadu, että olet köyhälle tytölle lahjoittanut hyvää koko elinajaksi".
— "Enkä kadukaan", sanoi poika, "mutta sinä kai olet katunut tän'aamuista tylyä kohteluasi".
— "Olen totta tosiaankin!" sanoi Amrei ja poika kysäsi:
— "Uskallatko lähteä kerallani kedolle?"
— "Uskallan".
— "Ja luotatko minuun?"
— "Luotan".
— "Mutta mitäs omaisesi sanovat?"
— "Minun ei huoli vastata töistäni muille kuin itselleni, minä olen orpo".
Käsi kädessä läksivät he tanssisalista. Avojalka kuuli yhtä ja toista takanansa kuiskuteltavan ja supsuteltavan, ja hän piti silmänsä maahan luotuina. Olisikohan hän luottanut liian paljon?
Ulkona ohrapellon pientareelle, missä ensimmäiset tähkät pistivät päitänsä ulos ja vielä puoleksi olivat verholehtiensä sisällä, siellä katsoivat he ääneti toisiinsa. He eivät puhuneet kauan aikaa sanaakaan, ja poika kysäsi ensin jälleen puoleksi itseksensä:
— "Tahtoisinpa tietää, mistä tuo tulee, että joitakuita ihmisiä kohtaan saattaa heti ensi silmänräpäyksestä saakka, en tiedä miten, tuntea semmoista … semmoista … luottamusta. Mistäs sen tietää, mitä ihmisen kasvoille on kirjoitettu?"
— "Nytpä pelastimme jonkun sielu paran", huudahti Amrei, "sillä tiedäthän, kuu kaksi ihmistä yht'aikaa ajattelevat samaa asiaa, niin pelastavat he jonkun sielu paran, ja juuri sanasta sanaan samaa ajattelin minäkin, mitä nyt sanoit".
— "Vai niin? No tiedätkö mistä se tulee?"
— "Tiedän".
— "Sanotko mulle?"
— "Miks'en! Minä, näes, olen ollut hanhien paimenena…"
Poika vavahti jälleen, mutta hän teki, ikäänkuin olisi saanut rikan silmäänsä, hän hieroi sitä, ja Avojalka jatkoi kuin ennenkin:
— "Näes, kun yksinään istua kököttelee ulkona kedolla, niin silloin tulee mieleen jos jonkinlaisia ajatuksia, ja siellä mä aivan selvään olen nähnyt — kuules nyt tarkkaan, niin huomaat sen sinäkin — jokainen puu, kun sitä katselee noin ylipäänsä ja kokonansa, näyttää aivan samalta kuin hedelmänsäkin. Eikös omenapuu näytä, leveytensä ja naarmujensa suhteen samalta kuin omena itsekin? Ja samoin pääronapuu, samoin kirsikkapuukin. Katselepa vaan kerran heitä, niinpä näet että kirsikkapuulla on pitkä varsi kuin kirsikalla itselläänkin. Ja niinpä arvelen…"
— "Niin, mitäs arvelet?"
— "Älähän naura minulle. Niinkuin hedelmäpuut näyttävät kuin hedelmänsäkin, samoin on ihmistenkin laita, heistä näkee sen kohta. Mutta puilla on tosiaan rehellinen näky, ihmiset saattavat teeskennellä. Mutta minä puhun joutavia, enkö niin?"
— "Et mar, et sinä turhaan hanhia paimentanut", sanoi poika kummallisessa tunteiden sekoituksessa, "sinun kanssasi on hyvä haastella. Antaisinpa mielelläni sinulle suuta, jollen pelkäisi sitä synniksi".
Avojalka vapisi koko ruumiissaan; hän kyyristihe ottamaan maasta kukkasta, mutt'ei tehnyt sitä kumminkaan. Äänettömyyttä kesti kauan, kunnes poika sanoi:
— "Emmehän näe toisiamme enää milloinkaan, ja parasta lienee näin".
Käsi kädessä menivät he takaisin tanssisaliin. Ja nyt tanssivat he vielä kerran, sanaakaan puhumatta, ja tanssittuaan saattoi poika hänet jälleen pöydän luo ja sanoi: "Nyt sanon sulle jäähyväiset! Mutta levähdä nyt ja juo sitten vielä kerran".
Hän ojensi hänelle lasin, ja kun tyttö pani sen pois, sanoi hän:
— "Juo loppuun minun mielikseni, aivan pohjaan asti".
Amrei joi juomistaan ja kun hänellä viimein oli vaan tyhjä lasi kädessään ja hän katsahti ympärilleen, oli vieras poika jo kadonnut. Hän meni pihalle, ja siellä näki hänet vielä kerran vähän matkan päässä kimohevosen selässä; mutta taakseen ei poika enää katsonut.
Huntuna nousi usmaa niittylaaksossa, aurinko oli jo mennyt mailleen.Avojalka virkkoi melkein ääneen itseksensä:
— "Soisinpa ettei huomista päivää tulisi milloinkaan, aina vaan olisi tänään, aina tänään!" ja hän vaipui unelmiin.
Yö läheni nopeaan. Kuu kumoitti ohuena sirppinä tumman vuoren yli, ja lähellä sitä, Haldenbrunnissa päin, loisti iltatähti. — Berniläisrattaita toistensa perästä läksi sieltä pois. Avojalka pysyi isäntänsä rattaiden luona, joihin paraikaa valjastettiin. Silloin tuli Rosel ja sanoi veljelleen luvanneensa kylän pojille ja tytöille mennä yhdessä heidän kanssaan kotia, ja selväähän oli, ettei isäntä mennyt yksinään piian kanssa. Rattaat läksivät tiehensä.
Rosel oli varmaankin nähnyt Avojalan, mutt'ei ollut häntä huomaavinaan, ja Avojalka meni vielä kerran sille tielle, mitä vieras ratsastaja oli ajanut. Minnehän hän on mennyt? Sadottain on kyliä ja kaupunkeja tämänkin tien suunnassa, kuka voi sanoa, minne päin hän on kääntynyt? Avojalka löysi sen paikan, missä vieras oli häntä ensi kerran tervehtinyt tän'aamuna; ääneensä toisti tyttö nyt heidän puheensa, kysymyksineen ja vastauksineen. Hän istahti vielä kerran tuonne pähkinäpensaan taakse, jossa aamulla oli maannut ja uneksinut. Keltasirkku istui solakan puun latvassa, ja sen kuusi säveltä kuuluivat aivan näin: "käy pois, on myöhä jo! käy pois, on myöhä jo!"
Avojalka oli tänään nähnyt kokonaisen elonhistorian. Eikö sitä ole muuta kuin yksi ainoa päivä vaan? Hän palasi jälleen häätalolle, mutta hän ei mennyt enää sisään, hän kulki yksinänsä kotia päin Haldenbrunniin hyvinkin puolet matkaa, mutta äkkiä kääntyi hän jälleen takaisin, hän ei näkynyt voivan päästä pois siitä paikasta, jossa hän oli niin onnellinen ollut, ja hän sanoi vaan, ettei hänen ole sopivaista mennä yksinään kotia. Hänen tultuaan jälleen Endringenin ravintolan kohdalle, oli sinne jo useita muitakin kokounut heidän kylästään. Kas! oletko sinäkin täällä, Avojalka? se oli aina tervehdys hänelle. Nytkös oli hommaa ja hoppua, sillä monet, jotka olivat pyytäneet kotia lähtemään, tanssivat vielä häätuvassa, ja nyt tuli muiden kyläin poikia, jotka pyysivät ja mankuivat, että viivyttäisiin vielä tämän tanssin aika. Ja siihen suostuttiinkin, ja Avojalka meni häätaloon hänkin, mutta hän ei muuta kuin katsoi vaan. Vihdoin viimeinkin huudettiin: ken vielä tanssii, se jääköön tänne! Ja monen puuhan ja pauhun, monen häärinän ja hyörinän perästä oli viimeinkin koko Haldenbrunnilainen joukko koossa talon edustalla. Osa soittoniekkoja seurasi heitä kylän päähän asti, ja moni unelias isäntä katsahti vielä ulos, ja tuolla täällä astui akkunaan joku entisiä tänne naituja leikkitovereja, joka ei enää tanssissa käynyt, ja huusi: onnea matkalle!