Yö oli synkkä. Mukaan oli otettu pitkiä palavia honkapäreitä tulisoitoiksi, ja pojat, jotka niitä kantoivat, hyppivät ja tanssivat niiden kanssa riemuiten pitkin tietä. Mutta tuskin olivat soittoniekat menneet takaisin, tuskin oli päästy kappale matkaa Endringenistä, niin jo huudettiin: "tulisoitot ne vaan huikasevat silmiä!" ja varsinkin kaksi kotiluvalla olevaa sotamiestä, jotka olivat mukana täydessä univormussa, pilkkasivat tulisoittoja, tietäen, että jalot miekat riippuivat heidän kupeillaan. Päreet sammutettiin ojassa. Nyt puuttui vielä se ja se, ne ja ne. Niitä huudettiin ja kaukaa kuuluivat he vastaavan.
Roselia saattoi talollisen poika Lauterbachin kylästä, mutta tuskin oli hän mennyt pois ja Rosel tullut kyläläistensä seuraan, niin sanoi tämä ääneensä; "En minä hänestä huoli". Jotkut pojat rupesivat laulamaan, ja muut hyräilivät joukkoon, mutta oikeata tolkkua ei siitä tullut, sillä sotamiehet tahtoivat tarjota uusia lauluja muiden kuulla. Väliin räjähti aina nauru, sillä toinen sotamiehistä oli iloisen Brosin, kipsimyllärin vaimon Monikan pojan, pojanpoika ja se lasketteli aina sukkeluuksia, joiden ampumapilkkana tavallisesti oli Yrjö räätäli, joka oli joukossa hänkin. Ja lauluksi pistettiin jälleen, ja nyt näkyi seura sopineen laulusta, sillä raikkaasti ja heleästi se kaikui.
Avojalka kulki aina takana, kappaleen matkaa kyläläisistänsä jäljempänä. Muut antoivat hänen olla rauhassa ja paraiten siinä tekivätkin. Hän oli kyläläistensä seurassa ja kumminkin erillään, ja usein hän silmäili ketoja ja metsiä: kuinka kummallista oli tämä yö, niin outoa ja kumminkin niin tuiki tuttua. Koko maailma oli hänen mielestään muuttunut yhtä kummalliseksi kuin hän itsekin. Ja samoin kuin hän kulki askelen toisensa perästä, ikäänkuin sysättynä ja vedettynä, tietämättä liikkuvansa, samoin kulkivat hänessä ajatuksetkin sinne tänne; kaikki pyöri niin itsestänsä, hän ei voinut niitä käsittää eikä johtaa; hän ei tiennyt mitä tämä nyt oli. Hänen poskensa hehkuivat, kuin olisi kukin tähti taivaan kuvulla ollut polttava aurinko, ja sydän se oli ilmitulessa hänen sisässään. Ja nyt, ikäänkuin hänen ehdotuksestaan, ikäänkuin hänen alkamanansa, lauloivat edellä kulkijat samaa laulua, joka tän'aamuna oli noussut hänen huulilleen:
Oli Allgäussa armasta kaksiHe toistansa lemmitsivät.
Ja sotahan poika se riensi:"Voi milloinka näen sinut taas?"
"Sepä vuosi, se päivä, se hetki,On, kultani, tietämätön".
Ja nyt laulettiin yölaulua ja Amrei lauloi taampaa joukkoon hänkin:
Nyt hyvää yötä kultaseni vain!Kun kaikki nukkuu maassaOon yksin valvomassaOon surussain.
Nyt hyvää yötä kultaseni vaan!Sä onnen unta nauti,Pois menköön murhetauti;Koht' tänne saan.
Ja tultuain sun luokses rientelenJa sitten riemuitsemmeJa sitten suutelemme,Mun ainosen'.
Mun oman' oot, ma olen omasi!Syömmestä lemmin sua,Samoin sä lemmit mua,Jää hyvästi!
Viimein tultiin kotikylään, ja parvi parven perästä erosi isosta joukosta. Avojalka seisoi vielä kauan synnyintalon kohdalla pihlajapuun juurella miettien ja uneksien. Hän tahtoi mennä sisään ja sanoa Marannalle kaikki, mutta hän hylkäsi tuon aikomuksensa. Miksipä hän menisi häiritsemään hänen yörauhaansa ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Hän meni hiljaan kotiansa; kaikki oli syvässä unessa.
Tultuaan viimeinkin taloon, tuntui hänestä kaikki vielä paljoa kummallisemmalta kuin ulkona: niin oudolta, niin vento vieraalta. "Mitäs tuletkaan enää kotia? Mitähän täältä haetkaan?" Tuo oli kummallista kyselemistä, ja sen herätti hänessä jok'ainoa ääni, koiran haukunta ja portaiden narahdus, lehmäin ammuminen navetassa, kaikki tuo herätti kysymyksiä: "Kukas siellä kotia tulee? Kukahan siellä on?" Ja tultuaan vihdoinkin kammioonsa, istahti hän hiljaa tuolille ja katsoa tuijotti lampun liekkiin; äkkiä nousi hän ylös, otti lampun ja valaisi sillä peiliin ja näki siinä kasvonsa, ja itse hän vähä väliä kyseli: "Kukas tuo on?… Ja tuommoisena hän näki minut, tuommoiselta sä näytät", lisäsi toinen ajatus. "Jokin sinussa häntä kaiketi miellytti; mitäpäs hän muutoin olisi sinua niin katsellut?"
Hiljainen tyydytyksen tunne heräsi hänessä, ja sitä enensi vielä tämä ajatus: "Onhan sinuakin edes kerta pidetty itselönä, sinua, joka siihen saakka aina olit ollut olemassa muita palvellakseksi ja auttaaksesi. Hyvää yötä, Amrei, se oli kerran päivä se!" Mutta pitihän tällä päivällä lopun viimeinkin oleman.
Puoli-yö oli jo ohitse, ja Avojalka pani vaatekappaleen toisensa perästä kauniisti kokoon. "Hei, kuuluuhan soittoa vielä, kuules kuinka heijuva valssi kaikuu!" Hän avasi akkunan. Musiikia ei kuulu, se soi vaan hänen korvissaan. Mustan Marannan kukko kuuluu jo laulavan, sammakot kurisevat, miehiä kuuluu tulevan tietä myöten; ne ovat kaiketi myöhästyneitä häävieraita, astunta kuuluu niin selvään yöllä. Hanhen pojat kaakottavat hanhikoppelissa. Niin, hanhet ne makaavat vaan pari hetkeä kerrallaan, osat päivällä, osat yöllä. Puut ovat hiljaa, liikkumatta. Kuinka erillaiselta tuo puu näyttää yöllä ja päivällä! Tuommoinen umpimainen synkkä ryhmä, kuni jättiläinen vaipassansa. Mitä kaikkea liikkuukaan tuossa värähtämättömässä puussa! Mimmoista on se maailma, jossa tuommoista on! — Ei tuulen suhahdustakaan, ja kumminkin kuuluu taas kuin putoaisi pisaroita puista; toukkia ja leppäterttuja kai siellä putoelee. Ruisrääkkä pärisee, se on varmaankin sama, joka on aljuna Metson ravintolan isännällä. Se ei tiedä, että nyt on yö. Ja katsos: iltatähti, joka auringon laskun aikana oli kaukana ja paljoa alemmalla kuuta, on nyt lähellä sitä, sen yläpuolella, ja mitä enemmän siihen katsot, sitä kirkkaammalta se loistaa. Tunteekohan se ihmisen katseen? Vaan vait nyt, kuules yörastaan säveleitä; tuo on niin syvää, tuo laulu, niin laajaa; näinköhän tuo on yhden ainoan linnun laulua? Ja nyt — Amrei kauhistuu — kellon lyödessä yhtä liukuu rapisten katolta tiili ja kolahtaen putoaa maahan. Amrei vapisee, kuni kummituksia peläten, hän ponnistelekse vielä hetkisen kuulemaan yörastasta, mutta sitten panee hän akkunan kiinni. Yöperhonen, joka näyttää monisiipiseltä lentävältä toukalta, on uskaltanut pistäytyä ullakkokamariin ja lentelee nyt liekin ympärillä, läheten ja etäytyen, niin harmaana ja kammottavana. Amrei ottaa sen viimein kiinni ja heittää ulos synkkään yöhön.
Pannessaan huntuansa, liiviänsä ja mekkoansa arkkuun, otti hän ehdottomasti käteensä vanhan kirjoitusvihkonsa koulun ajoilta, jonka hän oli säilyttänyt, ja rupesi lukemaan siitä, itsekään syytä tietämättä, kaikenlaisia sananlaskuja. Kuinka kankeina ja huolellisesti ne olivat siihen piirustetut. Jotakin näissä lehdissä lienee ollut, joka hänelle muistutti, että on hänelläkin kerran ollut entinen aika, sillä kaikki tuo näkyi olleen ja menneen.
— "Nyt maata aika kyytiä!" huudahti hän itseksensä; mutta olentonsa kaikella tarkkuudella päästeli hän kaikki solmut hiljaa ja tyyneesti, ja kun silmuke meni solmuun, niin hän ei lakannut, ennenkuin hyppysien, hampaiden ja neulain avulla sai sen jälleen auki. Hän ei ollut elämäpäivänään vielä leikannut solmua poikki, ja nyt tunteiden kiihkotilassakaan hänen tarkka järjestyksen tuntonsa ei häntä jättänyt, ja hänen onnistui saada selville sekin, mikä näytti kaikista sekavimmalta.
Viimein sammutti hän tyyneesti ja varovasti lampun ja laskeusi vuoteelle; mutta lepoa hän ei saanut, nopeasti hyppäsi hän jälleen ylös ja asettui avattuun akkunaan, luoden katseensa synkkään yöhön ja tähtien välkyntään, ja siveässä kainoudessa peitti hän rintansa ja kaulansa käsillään.
Tuo oli katsomista ja miettimistä, niin rajatonta, niin sanatonta, niin tuiki tahdotonta ja niin kaikki käsittäväistä, hetkinen kuolleena-oloa ja elämätä kaikessa iankaikkisuudessa.
Ullakossa asuvan köyhän tytön sielussa oli auennut kaikki ääretön elämä, kaikki ylevyys ja autuus, jota ihmisessä on, ja tämä ylevyys se ei kysele sukuperää, ja iäiset tähdet ne luovat loistoaan matalimpaankin majaan.
Tuulen löyhäys, joka paiskasi akkunan kiinni, herätti Amrein; hän ei tiennyt, millä tavoin hän oli tullut vuoteelle, ja nyt oli päivä.
11. Niinkuin laulussa sanotaan.
"Ei niin kovin hehkumallaPolta kuuma tulikaan,Kuin salainen lempi syömmen,Josta yksin tiedät vaan…"
Niin lauloi Amrei aamulla seisoessaan kotavalkean ääressä, muiden maatessa vielä makeinta untaan.
Hevospoika, joka ruokki hevosia ensimmäisen kerran aamulla, pistäysi kotaan ottamaan hiiltä piippunsa sytykkeeksi.
— "Mitäs sinä näin ani varakin täällä teet?" kysyi hän Avojalalta.
— "Haudetta vasikoineelle lehmälle", vastasi Avojalka, hämmenellen jauhoja ja leseitä, kysyjään katsomatta.
— "Eilen illalla ha'imme sua vielä tanssissa renkivoudin kanssa, mutta mistäs sinut löysi", sanoi hevospoika. "Totta sekin, ettet suvainnut yhtään mennä tanssimaan; sin'olit tyytyväinen, että tuo vieras prinssi piti sinua pilkkanaan".
— "Hän ei ole mikään prinssi eikä pitänyt minua pilkkanansakaan. Ja jospa niin olisi ollutkin, niin mieluummin suvaitsisin pilkantekoa semmoiselta, kuin viisaaksi laittelemista sinulta renkivouteinesi".
— "Miks'ei hän sitten sanonut sinulle, kuka hän on?"
— "Siks'etten sitä kysynyt", vastasi Avojalka.
Hevospoika sanoi törkeän sukkeluuden ja nauraa hojautti itse sille; löytyy näet aloja, joilla typerinkin saattaa vielä olla sukkela. Avojalan kasvot hehkuivat kaksinkertaisesta punasta, sekä takkavalkean että sisällisen liekin vaikuttamasta, hän puri hampaansa yhteen ja sanoi sitten:
— "Kuulepas: itse kai paraiten tiedät, minkä arvoinen mies olet, enkä minä voi sitä vastustaa, ettei sinulla ole häpyä oman itsesi edessä, mutta sitä voin kyllä vaatia, että sinulla olisi häpyä minun edessäni. Sen minä sanon, Ja suoria nyt täältä tiehesi, täällä ei sinulla ole mitään tekemistä, ja jollet joutuun mene, niin näytän, miten täältä mennään".
— "Aiotko herättää isäntäväkeä?"
— "Sitä ei minun huoli tehdä", huudahti Avojalka ja nosti takasta palavan kekäleen, josta räiskyen sinkoili säkeneitä. "Ulos, tai saat merkin otsaasi!"
Hevospoika mennä juntusti teeskennellyllä naurulla. Mutta Avojalka sitoi ison esiliinan eteensä ja meni syvään huokaistuansa navettaan, höyryävä sanko kädessä.
Lehmä näkyi olevan hyvillään, kun häntä niin varhain muistettiin, se mörisi, taukosi usean kerran juomasta ja katsoi suurin silmin Avojalkaan.
— "Niin, kyllä minua nyt ruvetaan kyselemään ja ivailemaan", virkkiAvojalka itsekseen, "mutta vähät siitä".
Mennen sitten kiulu kourassa muiden lehmien luo, hän lauloi:
"Kenpä sua sittenMuurikki lehmäTäällä lypsää lipsuttaa,Kun tämä tyttöAppelan lehmiäLypsää kaukana täältä saa?"
— "Joutavia juttuja!" lisäsi hän sitten, ikäänkuin toruen itseään. Hän teki nyt tehtävänsä hiljaa, ja vähitellen heräsivät muut, ja tuskin oli Rosel saanut silmänsä auki, niin jo kutsui luoksensa Avojalan ja torui hänet pahanpäiväiseksi, sillä Rosel oli kadottanut kauniin kaulahuivin. Hän vakuutti antaneensa sen Avojalalle säilytettäväksi, mutta tämä muka oli huimapäisyydessään, vieraan pyytäessä häntä tanssimaan, heittänyt kaikki nurkkaan, ja kukas ties, eiköhän se ollut sama varas, joka tuonoin vei vaatteita ja hevosen ja joka huomenna tuodaan raudoissa, ja se oli häpeä, että Avojalka huudahteli tanssiessaan, kavahtakoon sitä enää tekemästä, sillä Entsianin Valentin sanoi: kun kana kukkona laulaa, niin muuttuu ilma ja onnettomuus seuraa. Rosel sanoi ottaneensa ensimmäisen ja viimeisen kerran häntä mukaansa tanssijaisiin, hänen muka oli täytynyt hävetä melkein silmät ulos päästään, kun hänen oli joka paikassa kuuleminen: tuo se palvelee teillä. Jollei käly vaan pitäisi Avojalan puolta ja tekisi hänen mielikseen, niin paikalla Rosel ajaisi mokoman hanhien paimenen talosta ulos.
Avojalka kuunteli tätä, kaikkea tyyneellä mielellä, hän oli tänään jo huomannut molemmat rajat siitä, mitä hänen piti saada kuulla, ja siinä oli hän tehnyt luonnollisesti nyt samoin kuin ennenkin: ken häntä sätti, sen suun tukki hän vaitiolollaan, ken häntä pilkkasi, sen teki hän sanoillaan noloksi. Ja jos ei hänellä ollutkaan aina tulista kekälettä saapuvilla, kuten hevospoikaa kyydittäessään, niin löytyi hänellä katseita ja sanoja, jotka toimittivat saman.
Avojalka ei voinut kylliksi kertoa mustalle Marannalle, mitä kaikkea Rosel oli hänelle tehnyt, ja kun hänen ei sopinut kotonaan sitä tehdä, niin päästi hän täällä kielensä valloilleen ja moitti Roselia ankarimmilla sanoilla. Mutta pian hän lakkasi siitä ja sanoi:
— "Hyvä Jumala, tämä ei ole oikein, tämä tekee minutkin niin kelvottomaksi, kun tuommoista puhetta pidän".
Mutta Maranna lohdutteli näin: "Hyvinpä teetkin sättiessäsi. Katsos, kun näkee jotakin inhoittavaa, niin pitää syläistä, muuten tulee sairaaksi, ja kun jotakin pahaa näkee ja kuulee ja saa kokea, niin silloin pitää sättiä, silloin pitää sielunkin saada syläistä, muuten se tulee kehnoksi".
Avojalan täytyi nauraa näitä mustan Marannan kummallisia lohdutuksia.
Päivä kului toisensa perästä, ja pian unohdettiin häät ja tanssit ja kaikki, mitä niissä oli tapahtunut. Avojalassa vaan kyti alituinen aatosten haaveilu, jota hän ei voinut ollenkaan hillitä.
Hyväpä oli, että hän sai avata aina sydämmensä mustalle Marannalle. "Luulenpa tehneeni syntiä, kun silloin iloitsin niin perin paljon", valitti hän kerran.
— "Ketä vastaan sinä olet sitten tehnyt syntiä?"
— "Luulenpa Jumalan rankaisevan minua siitä".
— "Voi lasta, mitä puhutkaan? Jumala rakastaa ihmisiä kuin lapsiansa. Onko vanhemmilla suurempaa iloa, kuin nähdä lastensa iloitsevan? Isä ja äiti, joka näkee lastensa iloisesti tanssivan, ovat kahdenvertaisesti onnellisia, ja niinpä ajattele sinäkin: Jumala on katsonut, kun sinä tanssit, ja on iloinnut, ja vanhempasi ovat myöskin nähneet sinun tanssivan ja ovat olleet iloiset hekin. Anna vaan elossa olevain puhua, mitä tahtovat. Annas kun tulee Johannes poikani, kas hän se tanssia osaa! Mutta min'en puhu mitään. Minussa on sinulle semmoinen, joka sinua puolustaa; mitäs muuta tarvitsetkaan?"
Tosiaankin mustan Marannan sanat ja apu olivat lohduttavia, mutta Avojalka ei ollut kumminkaan sanonut hänelle kaikkea. Hänen huolimisensa syynä ei ollut pelkkä ihmisten puhe, eikä enää ollut totta, että hän tyytyi, saatuaan ainoastaan yhden kerran olla oikein onnellisena. Hän ikävöi jälleen sitä miestä, joka oli tullut hänelle kuin vapahtavana ilmiönä, joka oli hänet niin perin pohjin muuttanut eikä nyt enää tiennyt hänestä mitään.
Niin, Avojalka oli suuresti muuttunut. Hän ei laiminlyönyt töitään, siitä ei häntä käynyt moittiminen, mutta syvä surumielisyys asettui häneen itseensä. Tuohon tuli lisäksi toinenkin syy, jonka sopi tulla muidenkin tiedoksi. Dami ei ollut Amerikasta kirjoittanut yhtään sanaa, ja Avojalka unohtihe kerran niinkin pitkälle, että sanoi mustalle Marannalle: — "Eipä turhaan sanotakaan sananlaskussa: kun valkean panee tyhjän padan alle, niin silloin palaa joku sielu parka. Sydämmeni alla on valkea, ja sielu parkani se palaa".
— "No mitä nyt?"
— "Kun ei tuo Damikaan kirjoita! Odotus, se on kauheimmalla tavalla murhattu aika, sen kovemmin ei voi ketään kuolettaa kuin odottamisella; siinä ei ole ihminen hetkeäkään, ei silmänräpäystäkään enää kotona, ei voi pysyä missään, ja aina vaan nousee toinen jalka ilmaan".
— "Ohoh, lapsi! älä puhu niin", vaikeroi Maranna. "Sinäkö odottamisesta puhut? Ajatteles minua; minä odotan kärsivällisesti ja odotan viimeiseen hetkeeni saakka enkä lakkaa odottamasta".
Vieraan surun tunteminen saattoi Avojalan murheen sulaumaan kyyneleiksi: hän valitti: "On niin haikeata. Nykyjään ajattelen alinomaa kuolemata. Kuinkahan monta tuhatta sangollista vettä minun on vielä kantaminen, ja kuinka monta sunnuntaita vielä on? Oikeastaan ei pitäisi ollenkaan niin paljoa murehtia, elämähän loppuu niin pian, ja kun Rosel toruu, niin silloin ajattelen: niin, toru vaan, pian kuolemme kumpikin, ja sitten on loppu; ja sitten tulee jälleen päälleni tuska, niin että kovasti pelkään kuolemata. Usein virun minä ja tahdon kuvailla mielessäni, mimmoista tuo on, kun olen kuollut: en kuule, en näe mitään, tämä silmä, tämä korva ne ovat kuolleet, kaikki ympärilläni on minulta pois, ja koittaa päivä, min'en tiedä siitä mitään; ihmiset neulovat, leikkaavat eloa, minua ei enää ole joukossa. Voi miksi on tuo kuolema!… Vaan minkäs sille mahtaa? Onhan muidenkin pitänyt kuolla ja ne olivat enemmän kuin sinä. Ei auta muuta kuin antautua sen alle. — Kuules, kuuluttaja helistää kelloaan", niin keskeytti Avojalka tuon omituisen valituksensa, ja hän, joka vast'ikään oli halunnut kuolla ja jälleen olla kuolematta, hän olisi sittenkin mielellään tahtonut tietää, mitä kylänkuuluttajalla olisi sanomista.
— "Anna hänen kuulutella, ei hän sinulle kumminkaan mitään tuo", virkkoi eukko, surumielisesti myhähtäen. "Voi, mitä on ihminen! Kuinka kunkin on vuorostansa koettaminen puraista rikki tuo kova pähkinä ja viimein kumminkin panna se pois kokonaisena! Sanonpa sulle kuin sanonkin, mikä sinua vaivaa: sinä olet rakastunut oikein julmasti. Ole iloinen, niin hyvin käy harvoille ihmisille, harvoille, sanon mä, käy niin onnellisesti, että he tuntevat itsessänsä oikeata rakkautta; mutta ota minusta esimerkki, älä luovu toivomasta. Tiedätkös, kuka jo eläissään on kuollut? Se, ken ei joka päivä, ja varsinkin ken ei joka kevät ajattele näin: nyt se elämä vasta alkaakin, nyt tulee jotain, jota ei ollenkaan ole ollut vielä olemassa. Sinulle käy vielä hyvin, sillä sinä teet pelkkiä rakkauden töitä. Mitä sinä olet tehnyt veljellesi, mitä minulle, mitä vanhalle uudistalokkaalle, mitä kaikille ihmisille! Mutta hyvä on, ett'es tiedä mitä teet. Ken hyvää tekee ja rukoilee ja aina ajattelee sitä ja luulottelee itselleen siitä jotain ansiota, se rukoilee itsensä taivaan lävitse ja pannaan toisella puolella paimentamaan hanhia".
— "Sen olen jo täällä tehnyt, olen siitä jo päässyt", nauroi Avojalka, ja eukko jatkoi:
— "Minussa sanoo eräs ääni, että se, joka sinun kanssasi tanssi, oli Johannes poikani eikä kukaan muu. Ja sen mä sanon, jollei hän vielä ole nainut, niin sinut hänen pitää ottaa. Samettivaatteita Johannes poikani aina on mielellään kantanut, ja minä arvelen näin: nyt kiertelee hän rajoja, kunnes meidän kuningas kuolee, sitten tulee hän maahan; mutta pahoin hän tekee, kun ei minulle sitä ilmoita, ja minun on niin ikävä hänen peräänsä".
Avojalka kauhistui tuota mustan Marannan lannistumatonta toivomisvoimaa ja kuinka hän aina piti siitä kiinni.
Harvoin hän tästä puolin puhui tuosta vieraasta nuorukaisesta, ainoastaan silloin kuin hän haasteli toivosta ja takaisin-tulosta ja tällöin Damia mainitsi, ei hän malttanut olla sydämmessään muistamatta häntä. "Hän ei toki ollut merten takana ja saattaa kyllä tulla takaisin ja kirjoittaa, vaan, se on totta se, eihän hän kysynytkään, mistä sinä olet. Maailmassa on niin tuhansittain kaupunkeja ja kyliä ja kartanoita … kenties hakee hän sinua eikä löydä sinua milloinkaan. Mutta eihän niin, saattaahan hän kysyä Endringenissä. Hänen ei huoli kysyä muilta kuin Dominikilta ja Ameile emännältä, ne hänelle kyllä tiedon antavat. Mutta min'en tiedä, missä hän on, minä se en voi mitään tehdä".
Kevät oli tullut taaskin, ja Amrei seisoi kukkainsa ääressä akkunassa. Tulipa tuolloin mehiläinen ja imihe kiinni avonaiseen kukan terään. Niin, ajatteli Avojalka, niin on tyttökin kuin kukka, kiinni kasvanut yhteen paikkaan, se ei saata lentää liehuella ja hakea, sen täytyy odotella, kunnes lennetään sen luokse.
"Öisin mä lintunen,Luoksesi lennellenRientäisin vaan;Mutta nyt täällä vainIstua saan.
Mutta ma uinaillenLuonasi riemuitsen,Kultaseni:Noustuan' istun taasYksinäni.
Niin joka hetkell' yönSyömmeni luokseis lyöRakkahani".
Niin lauloi Avojalka.
Merkillistä, kuinka nyt kaikki laulut olivat ikäänkuin Avojalkaa varten tehtyjä, ja kuinka monet tuhannet ovat niitä sydämmensä pohjasta laulaneet ja kuinka monet tuhannet niitä vielä sydämmensä pohjasta laulavat!
Te, jotka ikävöitte ja viimeinkin olette saaneet omaksenne sydämmen, teidän omananne on samassa kaikkien niiden rakkaus, jotka ennen ovat olleet ja vast'edes tulevat.
12. Hän on tullut.
Avojalka seisoi eräänä sunnuntai-iltana tapansa mukaan talon oven suussa ja katseli haaveksien eteenpäin. Silloin näki hän Sysi-Matin pojanpojan tulevan juoksujalassa ja kuuli hänen jo kaukaa viitaten hänelle huutavan:
— "Hän on tullut, Avojalka, hän on tullut!" Avojalan polvet horjahtivat, ja vapisevalla äänellä huusi hän: "Missä hän on? missä?"
— "Ukkoni luona Moosbrunnin metsässä".
— "Missä? Kuka? Kuka sinut on lähettänyt?"
— "Sinun Damisi. Hän on tuolla metsässä".
Avojalan täytyi laskeutua portinpielessä olevalle kivelle, mutta hetkiseksi vaan, hän ponnisti taas voimansa ja sanoi pystyyn kohoten: "Minun Daminiko! Veljeni, niinkö?"
— "Niin kyllä, Avojalan Dami", virkkoi poika vilpittömästi, "ja hän sanoi saavani sinulta kreutserin, kun lähtisin sinulle sanaa viemään; anna nyt se kreutseri".
— "Damini antaa sulle kyllä kolmekin sen sijaan".
— "Kyllä kai!" sanoi poika, "meillähän tuo päivitteli, ettei hänellä enää ole penniäkään".
— "Nyt ei ole minullakaan", sanoi Avojalka, "mutta minä jään sen sinulle velkaa".
Hän meni kohta taloon, pyysi toista piikaa lypsämään edestänsä tän'iltana lehmät, jollei häntä illaksi kotia kuuluisi; hänellä itsellään on kiire asia toimitettavana. Tykyttävin sydämmin, milloin suuttuen Damiin, milloin säälien häntä ja hänen kovaa onneaan, milloin harmitellen, että hän on taas täällä, milloin taas jälleen moittien itseään tuommoisesta ajatuksesta ainoata veljeänsä kohtaan, kulki Avojalka kedon poikki laakson kautta Moosbrunnin metsään päin.
Sysi-Matin luokse mennessä ei voinut eksyä tieltä, jospa olisi polulta poikennutkin. Haju sysihaudasta vei hairahtamatta hänen luokseen. — Linnut ne laulavat puissa, ja vaikeroiva ihmislapsi kulkee niiden alla, ja surullista on Damin nähdä nämä kaikki jälleen, ja kovin on häntä onni kaiketi kohdellut, kosk'ei hänellä ole muuta neuvoa, kuin tulla kotiin sinun niskoillesi ja vastuksiksesi. Muilla sisarilla on apua veljistään ja minulla… Mutta nyt näytän sulle, Dami, että sinun pitää pysyä, minne sinut panen etkä saa järkähtääkään.
Tuommoisissa ajatuksissa astui Avojalka ja tuli viimein Sysi-Matin asunnolle. Mutta täällä hän ei nähnyt muita kuin Sysi-Matin, joka istui mökissään sysihaudan luona ja piti molemmin käsin piippuansa ja poltti; sysimies tekee samoin kuin hänen sysihautansakin, hän savuttaa alinomaa.
— "Onko joku minua narrannut?" kysäsi Avojalka. "Se olisi hirveätä!Mitäs minä olen ihmisille tehnyt, koska he minua pilkkanaan pitävät?Mutta kyllä mä tietää saan, kenen työtä tämä on; kyllä sen vielähänelle maksan".
Käsi nyrkissä ja kasvot tulipunaisina seisoi hän nyt Sysi-Matin edessä. Tämä tuskin kohotti päätänsäkään, vielä vähemmin sanaakaan sanoi. Niinkauan kuin aurinko oli yläällä, ei Sysi-Matti puhunut melkein mitään, ja ainoastaan yöllä, kun ei kukaan voinut katsoa häntä silmiin, puhui hän paljon ja mielellänsä.
Avojalka tuijotti hetkisen sysimiehen nokisiin kasvoihin ja kysyi sitten vihaisena: "Missä minun Damini?"
Ukko pudisti päätään kieltävästi. Silloin kysyi Avojalka vielä kerran, polaisten jalkaansa: "Onko minun Damini teillä?"
Ukko levitti kätensä ja viittasi oikealle ja vasemmalle, ettei häntä muka ole.
— "Kukas sitten pojan luokseni lähetti?" kysyi Avojalka yhä enemmän vihastuen. "Puhukaahan!"
Sysimies viittasi oikealla peukalollaan sinne päin, missä polkutie kävi vuorten yli.
— "Sanokaahan toki Jumalan tähden sana edes", pyysi Avojalka, vihasta itkien, "yksi ainoa sana edes! Onko minun Damini täällä vai missä hän on?"
Viimeinkin vastasi ukko: "Hän meni sinua vastaan polkutielle", ja ikäänkuin olisi hän mielestänsä jo puhunut liian paljon, puristi hän nopeasti huulensa yhteen ja rupesi kulkemaan sysihautansa ympäri.
Tuossa seisoi nyt Avojalka ja nauroi pilkallisesti ja sääliväisesti yksinkertaiselle veljelleen. "Hän lähettää minua hakemaan eikä itse pysy kumminkaan siellä, mistä hänet saa tavata; ja jos minä nyt lähden vuoren yli — mikä hänen päähänsä panikaan, että minä tulisin polkua myöten? se hänen mieleensä lienee nyt johtunut, ja nyt hän kulkee toista tietä, ja niin kuljetaan ympäri toistemme kuin sumussa".
Avojalka istahti kannolle, ja hänen sisässään paloi tuli kuin sysihaudassa, liekki vaan ei voinut leimuta ulos, hänen täytyi verkalleen hiiltyä. Linnut lauloivat, puut humisivat, voi, mitä tuo kaikki on, kun ei sydämmessä helähdä yhtään raikasta säveltä!… Kuni keskellä untaan muisti hän nyt mitenkä hän kerran oli ollut rakkauden mietteissä. Mitenkä sinä päästät tuommoisia ajatuksia nousemaan itseesi? Eikö sinulla ole kyllä kurjuutta itsessäsi ja veljessäsi? Ja tuo rakkauden ajatus oli hänessä nyt kuin kirkkaan kesäpäivän muisto talvisydännä. Saattaa ainoastaan uskoa, että on kerran ollut niin lämmintä, niin kirkasta, mutta siitä ei enää mitään tiedä. Nyt hänen oli oppiminen, mitä "odotus" on: korkealla huipun nenässä, missä tuskin on maata kämmentäkään leveältä; ja kun tiedät, miten asiat oikein ovat, olet jälleen entisessä kurjuudessa ja vielä suuremmassa.
Hän meni sysimiehen mökkiin, siellä oli lattialla säkki höllällään ja tuskin puolillaankaan, ja kulmassa näkyi isän nimi.
— "Voi poloista, kuinka sinua on retustettu!" sanoi hän melkein ääneensä. Mutta hän jätti pian tunteiden kiihkotilan ja tahtoi nähdä, mitähän Dami oli takaisin tuonut. "Ovat kai hänellä ainakin jäljellä vielä nuo hyvät paidat, jotka teetin hänelle mustan Marannan palttinasta? Ja kenties on siellä myös joku lahja sedältä Amerikassa. Mutta jos hänellä olisi vielä jotain kelvollista, olisiko hän sitten ensin mennyt Sysi-Matin luo metsään? Eikö hän olisi tullut suoraa tietää kylään?"
Avojalalla oli aikaa näihin ajatuksiin, sillä säkin suu oli tosiaankin mutkallisesti sidottu, ja tavallisella näppäryydellänsä ja maltillansa sai hän viimeinkin solmun päästetyksi. Hän otti ulos kaikki, mitä säkissä oli, ja vihaisena sanoi hän itsekseen: "Voi sinua typötyhjää! Ei ainoatakaan ehjää paitaa enää! Nyt saat nimeksesi joko poikaryysyn tai ryysypojan, kummanko suvaitset".
Nyt ei hän olisi voinut ollenkaan hyvällä tuulella tervehtiä poissa ollutta veljeään, ja veli lienee sen huomannutkin, sillä hän seisoi kurkistellen mökin ovella, kunnes Avojalka oli pannut kaikki säkkiin jälleen. Sitten astui hän sisarensa luo ja sanoi: "Terve, Amrei! Min'en tuo sinulle muuta kuin likaiset vaatteet, mutta sinä olet siisti sinä ja teet taas jälleen…"
— "Voi armas Dami, miltä sinä näytät", huudahti Avojalka, langeten veljensä kaulaan, mutta pian riuhtasihe hän jälleen irti ja sanoi:
— "Herran tähden, sinä haiset viinalle. Oletko jo niin pitkällä?"
— "En maar, Sysi-Matti vaan antoi mulle vähän katajaviinaa, sillä minä tuskin jaksoin pystyssä pysyä; huonosti on minun käynyt, mutta huonoksi en ole kumminkaan tullut, usko se, todistaa sitä tosin en voi".
— "Kyllä uskon. Ethän tahtonekaan pettää häntä ainoata, joka sinulla maailmassa enää on. Voi kuinka metsistyneeltä ja viheliäiseltä sinä näytätkään? Partakin on sinulla pitkä kuin veitsenhiojalla. Sitä en suvaitse, sen saat ajaa pois. Vaan olethan muutoin terve? Eihän sua vaivaa mikään?"
— "Terve olen ja nyt tulee minusta sotamies".
— "Mikä sinä olet ja mikä sinusta tulee, siitä puhutaan vast'edes; sanopa nyt vain, miten sinun on käynyt".
Dami potkasi jalallaan puoleksi palaneen halon, niin sanottuja kelpaamattomia kekäleitä, ja sanoi: "Näetkös? Tuommoinen minäkin olen; en aivan hiiltä, vaan en tuorettakaan puuta enää".
Avojalka kehoitti häntä puhumaan valittelematta, ja nyt kertoi Dami pitkän, pitkän jutun, mitenkä hän ei jaksanut olla sedän luona, kuinka kova ja itsekäs tämä on, ja erittäinkin mitenkä sedän vaimo sätti häntä jok'ainoasta leipäpalasta, minkä tämä nautti, mitenkä hän oli työssä siellä ja täällä, mutta kaikkialla oli kohdannut kovasydämmisiä ihmisiä; Amerikassa saattaa muka ihminen kuolla puutoksesta, eivätkä muut ihmiset ole siitä tietävinänsäkään. Avojalan täytyi melkein nauraa, kun kertomuksessa vähä väliä kuului loppusointuna: "Ja niin he viskasivat minut kadulle". Sisar ei malttanut olla keskeyttämättä: "Niin, semmoinen sinä olet, aina sinä annat itseäsi viskellä. Samallainen olit jo lapsena: kun kerran kompastuit, niin päästit myös itsesi lankeamaan kuin seiväs. Mutta älähän murehdi. Tiedätkös, mitä on tehtävä, kun ihmiset tekevät vastoin mieltäsi?"
— "Astua heidän tieltään pois".
— "Ei maar; pitää tehdä heille jälleen vastoin mieltä, jos voi, ja pahimmin heille vastoin mieltä tekee, kun pystyssä pidätäkse ja jotain toimittaa. Mutta sinä asetut aina alle kynsin ja sanot maailmalle: tee mulle hyvää tai tee pahaa, suutele minua tai lyö minua, miten vaan tahdot. — Se on helppoa se. Sinä annat itsellesi kaiken tapahtua, ja säälittelet sitten itseäsi. Hyvä oisi, jos minuakin joku asettaisi siihen ja tuohon hyvään tilaan, jollen sitä itse voisi tehdä; mutta nyt sinun pitää oleman mies omasta puolestasi, olethan kyllälti antaunut maailmassa tyrkittäväksi".
Moitteet ja opetukset tulevat onnettomalle usein vääräksi kovuudeksi, ja semmoiseksi Damikin ymmärsi sisarensa sanat. Olipa hirmuista, ettei sisar huomannut hänen olevan kaikista onnettomimman ihmisen maailmassa. Sisar muistutti hänelle kiven kovaan, ettei hänen pidä uskoman sitä, ja kun ei hän sitä uskoisi, niin ei hän semmoinen olisikaan. Mutta vaikeinta kaikista on saada ihmistä uskomaan itseänsä; useille se onnistuu vasta sitten, kun he ovat jossakin asiassa menestyneet.
Dami ei tahtonut enää kertoa sanaakaan noin kovasydämmiselle sisarelle, ja vasta kotvasen kuluttua sai tämä veljeänsä kertomaan kaikki matkan mutkat ja kuinka hän viimein uuninlämmittäjänä eräällä höyrylaivalla oli palannut Europaan takaisin. Mutta samalla kun Avojalka moitti veljeänsä hänen itseänsä piinaavasta hentomielisyydestään, huomasi hän, ettei hän itsekään ole siitä vapaa.
Avojalka, pitäen kanssakäymistä melkein yksistänsä mustan Marannan kanssa, oli tottunut aina puhumaan niin paljon itsestänsä ja ajattelemaan itseänsä, ja hän oli tullut tukalaan tilaan. Nyt, veljeänsä rohkaistessaan, teki hän ehdottomasti samaa itsellensäkin; sillä niin on ihmis-elannon salaperäinen voima, että toisia auttaessamme aina autamme itseämmekin.
— "Onhan meillä neljä tervettä kättä", lopetti hän, "ja pidetäänpä neuvoa, emmekö omin voimimme pääse maailman läpi kulkemaan, ja omin voimin päästä on tuhat kertaa parempi kuin tehdä se kerjäämällä. Ja nyt, Dami, mennään meille".
Dami ei sanonut tahtovansa ollenkaan näyttäytyä kylässä, hän pelkäsi pilkkaa, jota nyt sataisi hänen päälleen kaikilta haaroin, hän tahtoi toistaiseksi pysyä vielä salassa: mutta Avojalka sanoi: "Nyt juuri lähdetkin, kirkkaana sunnuntai-päivänä ja aivan kylän keskitse ja annat itsesi pilkattavaksi. Anna ihmisten puhua ja arvella ja nauraa, sittenhän olet valmis ja siitä päässyt, sittenhän olet tuon katkeran kalkin juonut etkä suinkaan pisaroittain".
Vasta monen kovan vastustuksen jälkeen ja vasta sitten kuin harvapuheinen Sysi-Mattikin oli virkkanut sanansa Avojalan puoleen, suostui Dami lähtemään. Ja kylläpä satoikin rankkasateena kaikilta haaroin sen järeämpiä sen hennompia sättimisiä Avojalan Damin päälle, joka seurakunnan maksulla oli tehnyt huvimatkan Amerikaan. Musta Maranna vaan otti hänet ystävällisesti vastaan, ja hänen toinen sanansa oli: "Oletkos saanut jotain tietoa Johannes pojastani?"
Dami ei osannut mitään tietoja antaa. Samana iltana vielä toi Avojalka parran-ajajan, joka ajoi Damilta pitkän parran pois ja teki hänet sileäleukaiseksi niinkuin paikkakunnalla tapana oli.
Jo huomisaamuna kutsuttiin Dami raastupaan, ja kun tuo kutsumus pani hänet vapisemaan, — hän ei tiennyt miksi — niin lupasi Avojalka tulla hänen mukaansa ja hyvä se olikin, vaikkei siitä paljoa apua lähtenyt.
Kunnallisneuvosto julisti Damille, että hän on paikkakunnasta häädetty pois; hänellä ei ole mitään oikeutta täällä olla, joutuakseen kenties taaskin seurakunnan rasitukseksi.
Kaikki kunnanneuvokset hämmästyivät, kun Avojalka tähän vastasi:
— "Niinpä niinkin, kyllä te voitte ajaa hänet pois; mutta tiedättekös milloin? Jos voitte mennä tuonne hautausmaalle, sinne, missä isämme ja äitimme lepää, ja jos siellä voitte haudatuille sanoa: 'Ylös! ja menkää pois lapsinenne!' — Sitten vasta voitte ajaa hänet pois. Ketään ei saa ajaa pois siitä paikkakunnasta, missä hänen vanhempansa ovat haudattuina, siellä hän on enemmän kuin kotonansa; ja seiskoon noissa kirjoissa — hän osoitti nidottuun asetuskokoukseen — vaikka tuhannen tuhatta kertaa enemmän ja toisin, niin laatuun se ei käy ettekä te sitä voi pakoittaa".
Eräs kunnanneuvoksia kuiskasi koulunopettajalle korvaan: "Tuommoisia puheita ei Avojalka ole saanut muualta mistään kuin mustalta Marannalta!" Ja suntio se kallistui kylänvanhimman puoleen ja sanoi: "kuinka sinä siedät, että tuo tytön retvana pitää tuommoista ääntä: soita vartija sisään, ja käske panna tyttö hulluinhuoneesen". Mutta kylänvanhin naurahti ja selitti Avojalalle, että kunta, maksaessaan matkarahat Damille, on samalla vapauttanut itsensä kaikista kulungeista, jotka sen niskoille saattaisivat tulla Damin tähden.
— "Niin, mutta missäs hänen kotiseurakuntansa nyt on?"
— "Siellä, minne hänet otetaan, vaan ei ainakaan täällä eikä tätä nykyä missään".
— "Niin, minulla ei ole kotiseurakuntaa missään", sanoi Dami, josta melkein tuntui hyvältä olla vaan yhä enemmän onneton. Nythän ei voine muka kukaan kieltää, ettei kellenkään ihmiselle ole maailmassa sen pahemmin käynyt kuin hänelle.
Avojalka vastusteli vieläkin, mutta pian hän huomasi, ettei siitä ollut mitään apua; laki oli häntä vastaan, ja hän vakuutti juhlallisesti, että ennen vaikka veri häneltä kynsien alta tirskukoon, ennenkuin hän enää vastaan ottaa seurakunnalta mitään itsellensä tahi veljellensä, ja hän lupasi maksaa takaisin kaikki, minkä seurakunta oli antanut.
— "Otetaankos sekin pöytäkirjaan?" kysyi kirjuri neuvoksilta, ja Avojalka vastasi: "Kirjoittakaa vaan, eihän teillä kumminkaan ole voimassa muu kuin kirjoitettu sana".
Avojalka kirjoitti nimensä pöytäkirjaan, mutta kuu tämä oli tapahtunut, julistettiin Damille kumminkin, että hän, kuni muukalainen, saa viipyä kylässä kolme päivää; jos ei hän sen ajan kuluessa ole saanut itselleen jotain tointa, niin käsketään hän pois ja tarpeen tullessa pakolla saatetaan rajan toiselle puolelle.
Sanaakaan enää sanomatta läksi Avojalka veljineen raastuvasta pois, ja Dami itki sitä, että sisar tarpeettomasti oli pakoittanut hänen tulemaan kylään; parempi olisi hänen ollut jäädä metsään, siten hän olisi välttänyt pilkat ja naurut sekä tuon karvaan tiedon, että hän on muukalaisena ajettu pois omasta synnyinseurakunnastaan. Avojalka tahtoi hänelle vastata, että parempi on tietää kaikki selvään, jospa se olisi kuinka karvasta tahansa; mutta hän nielasi vastauksensa, hän itse tunsi tarvitsevansa kaiken voimansa pystyssä pysyäkseen, hän piti myös itsensäkin ajettuna veljineen pois ja hän tunsi seisovansa semmoisen maailman vastassa, joka nojautuu voimaan ja lakiin, ja hänellä ei ole muuta kuin tyhjä käsi; mutta pystymmässä hän vaan kulki nyt kuin koskaan ennen.
Damin onnettomuus ja kova kohtalo ei häntä masentanut, sillä semmoinen on ihminen: kun hänellä on murhe, joka täyttää hänet kokonaan, niin kantaa hän toisen murheen, oli se sitten kuinka raskas hyvänsä, paljoa helpommin kuin jos se olisi yksinään tullut. Ja koska Avojalalla oli sanoilla sanomaton tuska, jota vastaan hän ei voinut mitään tehdä, niin kantoi hän sanoilla sanottavan tuskansa sitä nöyremmin ja vapaammin. Hän ei antaunut enää hetkeksikään haaveiluihin, vaan kulki aina kädet jännitettyinä ja nyrkissä, ikäänkuin tahtoen kysyä: missä on työtä? ja olkoon se vaikka vaikein kaikista, niin minä sen otan tehdäkseni, voidakseni vaan saada itseni ja veljeni vapaaksi toisten vallasta ja turvattomuudesta. Nyt aikoi hän itsekin mennä veljensä kanssa Elsassiin tehdastyöhön. Tuo täytymys tuntui hänestä kauhealta, mutta hän tahtoi pakoittaa itsensä siihen. Kun vaan kesä on kulunut, niin sitten sitä mennään ja hyvästi sitten koti! Muukalaisiahan olemme kotonammekin.
Orpojen lähin suojelija paikkakunnan hallitusmiehistä oli nyt voimatonna. Vanha uudistalokas makasi kovassa taudissa, ja tuon myrskyisen kunnankokouksen jälkeisenä yönä hän nukkui kuoleman uneen.
Avojalka ja musta Maranna itkivät enemmän kuin kukaan hänen haudallansa. Sanoipa musta Maranna kotia tultuansa erityisenkin syyn siihen: "Uudistalokas oli viimeinen, jonka kanssa ennen nuorena ollessani tanssin. Viimeinen tanssikumppalini on nyt kuollut".
Mutta pian piti eukko hänelle toisenlaista ruumispuhetta, sillä nyt saatiin tietää, että uudistalokas, joka vuosikausin oli Avojalkaa siitä vakuuttanut, ei ollut edes maininnutkaan häntä testamentissaan, vielä vähemmin jättänyt hänelle mitään perinnöksi.
Kun ei musta Maranna tahtonut lainkaan lakata valittamasta ja torumasta, niin sanoi Avojalka: "Nyt sitä sataa torumista päälleni kaikilta haaroin, mutta paistaapa aurinko vielä joskus".
Uudistalokkaan jälkeiset lahjoittivat Avojalalle kumminkin muutamia ukko vainajan vaatteita; hän olisi mielellään hyljännyt tuon lahjan, mutta uskaltaako hän nyt enään vastakynttä osoittaa? Damikaan ei tahtonut ottaa vaatteita vastaan, mutta hänen täytyi antaa myöten. Hänen kohtalonsa muka näkyi olevan semmoinen, että hänen täytyi elää koko aikansa kaikenlaisten vainajain vaatteissa. Sysi-Matti otti Damin luoksensa sysiä polttamaan, ja muut kehoittivat Damia alkamaan käräjänkäyntiä; häntä muka ei voi ajaa pois, kosk'ei hän ole vielä kirjoitettu mihinkään toiseen seurakuntaan, sillä tämä se on ehtona kotioikeuden menettämiseen, vaikk'ei sitä ole laissa niin selvään sanottu.
Ihmiset melkein näkyivät saavan huvitusta siitä, että orpo raukoilta puuttui sekä aikaa että rahaa käräjiä käydäksensä.
Dami näkyi mieltyneen yksinäiseen elantoon metsässä. Tuo oli aivan niin hänenmoistansa, kun ei huolinut riisua eikä päälle pukea. Ja sunnuntai iltoina oli Avojalan kova taistelu taisteleminen, saadakseen Damin edes vähän puhdistamaan itseänsä. Sitten istui hän veljensä ja Matin luona; vähän siinä puhuttiin, ja Avojalka ei voinut estää ajatuksiansa lentelemästä sinne tänne ja hakemasta sitä, joka kerran oli tehnyt hänet koko päiväksi onnelliseksi ja kohottanut hänet taivaasen. Tietääköhän hän minusta enempää ja muisteleeko minua enää? Saattaako ihminen unohtaa toisensa, jonka kanssa hän kerran on ollut niin onnellinen? Oli sunnuntai-aamu toukokuun lopulla, ihmiset olivat kaikki kirkossa. Eilen oli satanut vettä. Raikas, virvoittava löyhkä tuoksusi vuorilta ja laaksosta, sillä aurinko paistoi kirkkaana taivaalta. Oli Avojalkakin tahtonut mennä kirkkoon, mutta hän oli kuin kiinni naulattu ikkunaan, kirkonkellojen soidessa, ja häneltä jäi kirkkoon menemättä. Se oli kummallista eikä semmoista ollut koskaan ennen tapahtunut. Nyt kun oli jo myöhä, niin päätti hän jäädä yksikseen ja kotonansa lukea virsikirjaa. Hän penkasi kirstussansa ja kummasteli mitä kaikkia kapineita hänellä olikaan. Hän istui lattialla ja luki juuri virttä ja puoleksi hyräili sitä itsekseen; silloin kuului joku rapina ikkunassa. Hän katsahti taakseen; valkoinen kyyhkynen istuu ikkunalaudalla ja katsoo häneen, ja samassa kun tytön ja kyyhkyn katseet kohtaavat toisensa, pyrähtää kyyhky lentoon ja Avojalka seuraa silmillään häntä kedon yli, johon lintu viimein laskekse.
Tämä tapaus, joka kumminkin oli niin luonnollista, tekee hänet äkkiä aivan iloiseksi, ja hän nyökyttelee päätänsä ulos vuoria, ketoa ja metsää kohti. Koko päivän hän on tavattoman iloisella mielellä. Hän ei osaa sanoa miksi, mutta hänestä tuntuu, kuin hänen sielussansa riemuitsisi joku ilo, hän ei tiedä, mistä se tulee. Ja vaikka hän usein puolenpäivän aikana, ovenpieleen nojaten, pudistelee päätään tuon kummallisen tunteiden liikutuksen johdosta hänen sisässään, niin se ei poistu hänestä. "Varmaan, aivan varmaan on joku ajatellut sinusta hyvää; ja miks'ei saata olla mahdollista, että kyyhkynen olisi hiljainen sanansaattaja, joka sen minulle virkkaa? Eläväthän eläimet maailmassa, jossa ihmisten ajatukset lentävät ristiin ja rastiin, ja kuka tietää, eivätkö he kanna niitä kaikkia hiljaa mukanaan".
Ihmiset, jotka kulkivat Avojalan ohitse, eivät osanneet aavistaa, kuinka kummallisia ajatuksia tytön sydämmessä liikkui.
13. Äidin sydämmestä.
Sillä välin kuin Avojalka kylässä ja kedolla ja metsässä uinaili ja huoli ja murehti, milloin tuntien kummallisia ilonväristyksiä, milloin taas olevansa niin ypöyksinään avarassa maailmassa, lähettivät vanhemmat lastaan ulos, tosin siinä tarkoituksessa, että tämä palajaisi kahta rikkaampana.
Tuolla Allgäussa, suuressa talonpojan tuvassa istui rusthollari vaimoinensa nuorimman poikansa ääressä, ja isäntä lausui: "Kuules, Johannes, nyt on jo toista vuotta siitä kuin tulit takaisin, enkä oikein tiedä, miten sun laitasi on: viimeksi kun palasit kotiin, niin olit kuin piesty koira ja sanoit silloin tahtovasi mieluummin hakea itsellesi vaimon tältä seudulta, mutta eipä sitä ole näkynyt. Jos nyt vielä kerran seuraat neuvoani, niin sitten en enää puhu mitään".
— "Seuraan kyllä", sanoi nuori mies, istuen paikallaan.
— "Hyvä onkin; koeta vielä kerta ja mikäs kerta yksi kerta on? ja sen mä sanon, sinä teet minun ja äitisi onnelliseksi, kun otat itsellesi vaimon meidän kotipaikasta, paraiten sieltä, mistä äitisi on kotoisin. Saatanhan sen sinulle sanoa suoraan, poika, ettei koko maailmassa ole kuin yksi sortti hyviä nais-ihmisiä ja semmoinen löytyy juuri meidän kotipitäjässä, ja olethan ymmärtäväinen poika, Johannes, kyllä sinä kelpo ihmisen osaat löytää, ja kiitätpä kuin kiitätkin meitä vielä kuolinvuoteellasi, että lähetimme sinut meidän kotipuolellemme vaimoa hakemaan. Jos pääsisin liikkeelle, niin lähtisin sinne kerallasi, ja kahden kesken me kyllä löytäisimme oikean. Mutta minä olen puhunut asiasta meidän Yrjölle, kyllä hän sinun kanssasi lähtee, kun häntä pyydät. Katsasta nyt sinne sanomaan hänelle".
— "Jos saan ajatukseni sanoa", vastasi poika, "niin, jos tästä kerran lähtö tulee, kyllä mielelläni menisin taaskin yksinäni. Semmoinen minä olen. En suvaitse seurassani toisen silmää, en tahdo kenenkään kanssa siitä puhua. Tahtoisinpa, jos vaan olisi mahdollista, kenenkään näkemättä ja puhumattani tiedustella kaikki; jos nyt menee kokonaista kaksi, niin on sama, jos edeltäpäin olisi antanut kuuluttaa; silloin pukee ja putsaa kukin itsensä".
— "Miten vaan tahdot", sanoi isä, "sitä laatuahan sinä olet. Tiedätkös mitä? Menepä nyt heti matkaan, meiltä puuttuu toveria kimohevolle, mene hakemaan semmoista, vaan älä torilta; ja tuolla syyllä talosta taloon kulkiessasi saat jo paljonkin nähdä, ja kotimatkallasi sopii sinun ostaa Berniläisrattaat. — Endringenin Dominikilla kuuluu olevan kolme tyttöä kuin urunhuilua, valitse niistä joku, semmoisesta talosta sopii meidän kyllä saada miniä".
— "Niin kyllä", lisäsi äiti, "Ameilella on kyllä kelpo tyttäriä".
— "Ja sitäkin parempi olisi", jatkoi isä, "kun pitäisit hyvää silmää Siebenhöfenin Amreille, rasvaprinssin tyttärelle, hänellä on kokonainen kartano, sen saattaa myödä hyvästä hinnasta, ja Siebenhöfenin miehet ne nuolisivat sormensa, jos edes pellotkin saisivat, ja puhdasta rahaa siellä on kyllä, eikä mitään veronmaksua; mutta mitäpäs minä tässä sulle puhelen, onhan sulla yhtä suuret silmät päässäsi kuin minullakin. Käynpä täyttämässä sulle rahakukkaron. Kaksisataa taaleria kyllä riittävät, ja jos enemmin tarvitset, niin kyllä sulle Dominiki antaa velaksi. Sano vaan hänelle kuka olet. Enkä minä vieläkään ymmärrä, miks'et sinä silloin häissä antanut itseäsi ilmi; kyllä kai sinulle siellä jotakin tapahtui, mutta min'en tahdo tietää mitään".
— "Niin, kun ei hän sitä sano", lisäsi äiti, naurahtaen.
Isäntä meni kohta kukkaroa täyttämään. Hän toi kaksi tukevaa rahakäärettä ja ukko oli silminnähtävästi mielissään, pudotellessaan noita suuria rahoja kädestä toiseen. Hän teki pöydälle kymmenen taalerin kokoja ja luki ne kahteen kolmeen eri kertaan, jottei vaan erehtyisi.
— "Olkoon menneeksi", sanoi nuorukainen ja nousi ylös. — Hän on se vieras tanssija, jonka kanssa olemme tutustuneet Endringenin häissä. Pian taluttaa hän satuloidun kimoheponsa tallista, sitoo vielä laukun siihen, ja kaunis susikoira hyppii tuolloin hänen luoksensa ja nuoleksii hänen käsiään.
— "Niin, niin, otan minä sinutkin mukaan", sanoi poika koiralle ja näytti nyt ensi kertaa koko kasvoiltaan iloiselle. Ja hän huusi isälle tupaan: "Isä, saanko ottaa Luksin mukaani?"
— "Ota kun tahdot", kuului sisästä vastaus keskeltä taalerien kilinää. Koira näkyi ymmärtäneen kysymyksen ja vastauksen. Haukkuen ja piehtaroiden juoksi se pihan ympäri.
Poika meni tupaan, ja rahakukkaroa vyölleen sitoessaan sanoi hän: "Totta te puhutte, isä, tekeepä tosin hyvää minulle heittää sikseen tämä yksinäinen elämä, ja, taika-uskoinen en kyllä ole, mutta hyvältä vaan tuntui, kun hepo aina kääntyi puoleeni, talliin mentyäni, ja hirnahti, ja kun koira noin pyrkii mukaan; sehän on hyvän merkki, ja jos eläimiltä kävisi kysyminen, niin, kenpä ties, eivätköhän osaisi antaa paraimpia neuvoja".
Äiti myhähti, mutta isä sanoi: "Älähän unohda puhella Korppi-Sakarin kanssa äläkä ennen kauppoja tee ennenkuin häneltä olet kysynyt neuvoa; se mies se tuntee säntilleen kaikki talon asiat kymmenen peninkulman alalla ja on elävä hypoteekikirja. Mene nyt Jumalan nimeen äläkä liian kovaa kiirutta pidä, kymmenen päivää saat olla poissa".
Isä ja poika löivät kättä toisilleen ja äiti sanoi: "Minä lähden sinua saattamaan vähän matkaa".
Poika talutti nyt hevosta suitsista ja kulki äitinsä rinnalla äänetönnä talon sivuitse, ja vasta tien käännöksen kohdalla virkkoi äiti vitkastellen: "Antaisinpa sulle moniaan neuvon".
— "Puhukaa vaan, mielelläni minä kuulen".
Äiti, ottaen poikaa kädestä kiinni, alkoi: "Pysähdypä, käydessä en osaa oikein puhua. — Näes, että sen pitää olla mieleisesi, se on tietysti ensimmäinen ehto; ilman rakkautta ei ole iloa, ja minä olen vanha eukko, saatanhan siis sanoa kaikki?"
— "Aivan niin".
— "Jos et sinä ole iloissasi etkä tuota pidä taivaan armolahjana, että saat antaa hänelle kerran suuta, niin se ei ole oikeata rakkautta, mutta … älähän käy … ei tämäkään rakkaus vielä riitä, siinä saattaa vielä piillä jotakin muuta. Usko minua…" Vanha eukko pysähtyi läähättäen ja lensi tulipunaiseksi. "Näes, missä ei ole oikeata kunnioitusta, ja missä ei iloa synny siitä, että vaimo ottaa jonkun kapineen käteensä tuolla lailla ja juuri tällä tavalla taas panee sen pois eikä toisin, siinä ei käy hyvin; ja pidä kaikin mokomin silmällä, miten hän menettelekse palvelusväkeä kohtaan".
— "Minä otan neuvonne vastaan ja vaihdan pieniksi rahoiksi kaikki mitä tarkoitatte, äiti; puhuminen käy teille raskaaksi. Tuon minä nyt jo ymmärrän. Hän ei saa olla liian ylpeä vaan ei ylen ystävällinenkään".
— "Sepä se, mutta minä näen jo ihmisen suusta, onko tuo suu jo kironnut, torunut ja sättinyt, ja tekeekö se tuommoista mielellään. Ja sitten sinä vasta oikein oppisit hänet tuntemaan, jos voisit kohdata hänet suuttuneena: siinä se kätkeilevä sisällinen ihminen pistäkse ulos, ja sillä ovat usein pitkät kynnet kuin hitolla. Voi lapsi! Paljon olen aikoinani nähnyt, paljon kokenut! Siitä, miten ihminen kynttilää sammuttaa, siitä jo voin nähdä, mimmoinen hän on sisästään ja mimmoinen on hänellä luonne. Se, joka noin ohimennen puhaltaa kynttilän sammuksiin, huolimatta raiskaako se ja lekottaako se, se on semmoinen, joka pitää paljon nopeasta toimimisestaan, ja kumminkin tekee hän kaikki vaan puoliksi eikä ole hänellä rauhaa mielessään".
— "Mutta, äiti, te panette minut pulaan; arvankauppaa se sittenkin vaan on".
—- "Niin, niin, kaikkea ei huoli sinun muistaakaan, mitä olen sanonut, kunhan vaan pidät mielessäsi noin päällisten puolin; eri tilaisuuksissa sitten kyllä olet huomaava minun tarkoitukseni, ja pidä silmällä silloin: puhuuko hän hyvin työtä tehdessään, ottaako hän jotain käteensä, sinun kanssasi puhuessaan, eikä taukoa työstään joka kerta kuin sinulle sanan sanoo eikä tee työtä näyn vuoksi vaan. Ahkeruus on vaimo-ihmisessä kaikki, sen minä sanon. Äiti vainajani se aina lausui: tyttö ei saa koskaan kulkea tyhjin käsin, ja jos hän näkee höyhen haituvankin, niin hänen pitää mennä ottamaan se ylös, vaikka kolmen aidan ylitse. Ja sen ohella pitää hänen olla työssään tyyneen ja vakavan, hän ei saa huimasti hyöriä ja pyöriä sinne tänne, ikäänkuin aikoisi nyt juuri reväistä maailmasta kappaleen alas. Ja kun hän sinulle puhuu ja vastaa, niin huomaa, eikö hän ole liian ujo tai kovin rohkea. Sin'et voi uskoa, kuinka erillaisia tytöt ovat miestä nähdessään ja yksinään ollessaan, ja ne, jotka näyttävät siltä, kuin aikoisivat sanoa: älä puraise minua! ne ovat huonoimpia, mutta ne, joilla suu on aina leveällään ja jotka arvelevat, että, kun joku on tuvassa, niin ei suu saa olla kiinni silmänräpäystäkään, ne ovat vielä huonommat".
Poika naurahti ja sanoi: "Teidänhän, äiti, sopisi kulkea saarnaamassa ympäri maailmaa ja pitää kirkkoa tytöille yksinään".
— "Sopisipa kyllä", sanoi äiti, myöskin nauraen, "mutta minäpä olen alkanutkin lopusta. Ensiksi sinun pitää luonnollisesti katsoa, millä kannalla hän on vanhempainsa ja sisarustensa suhteen; olethan itsekin hyvä lapsi, niin ettei minun huoli siitä pitemmältä puhua. Neljännen käskyn kyllä tunnet".
— "Olkaa siinä kohden rauhassa, äiti, siinä on minulla omat merkkini: joka pitää paljon ääntä vanhempain rakkaudesta, sillä ei sitä ole; paraiten se osotakse työssä ja toimessa; ja ken siitä paljon puhelee, se on jo väsynyt ja veltto, kun täytyy itse työssä sitä osoittaa".
— "Ymmärtäväinenhän minulla onkin poika", virkkoi onnellinen äiti ivaellen, pani kätensä rinnalleen ja katsahti poikaansa: "Sanonko sulle vielä jotain?"
— "Puhukaa; mielelläni teitä kuulen".
— "Tuntuu, kuin vasta ensi kertaa tänään voisin tällä tapaa sinun kanssasi puhella, ja kun kuolen, niin ei jälkeeni jää mitään, jonka olisin unohtanat. Neljäs käsky! niin tuossa muistuu mieleeni, mitä isä vainajani kerran sanoi. Niin, hän ymmärsi kaikki ja oli lukenut paljon kirjoja, ja kerran kuulin hänen sanovan papille, joka usein kävi hänen luonaan, näin: Tiedänpä syyn, miksi ainoastaan neljännessä käskyssä on palkka luvattu, ja siinähän sen luulisi olevan kaikista vähimmän tarpeellisen, sillä sehän on luonnollisinta, mutta kun sanotaan: kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs kauan eläisit! … niin sillä ei tarkoiteta sitä, että hyvä lapsi tulee seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta vanhaksi; ei, ken isäänsä ja äitiänsä kunnioittaa, se elää kauan, mutta taaksepäin. Hänellä on vanhempainsa elämä muistossaan, ajatuksissaan, ja sitä ei häneltä voi poisottaa ja hän elää kauan maailmassa, olkoon missä iässä hyvänsä. Ja ken ei isäänsä ja äitiänsä kunnioita, se on vasta tänään syntynyt maailmaan eikä häntä enää huomenna ole siinä".
— "Äiti, tuo oli kelpo sana, minä ymmärrän sen enkä sitä unohda ja lastenikin pitää se oppiman; mutta mitä enemmän te puhutte, sitä raskaammaksi käy minulle vaimon hakeminen; hänen pitäisi, luullakseni, olla teidän kaltaisen".
— "Älähän ole, lapseni, niin yksinkertainen. Yhdeksäntoista ja kahdenkymmenen iässä olin minäkin aivan toisenlainen, raju ja itsepäinen, enkä ole vielä nytkään semmoinen, kuin minun pitäisi olla. Mutta mitäs minun piti sinulle sanoakaan? niin, vaimosta. Merkillistä, mitenkä se sinusta niin vaikealle tuntuu. Mutta vaikeaapa sinusta on kaikki tuntunut jo pienestä pitäin; kahden vuoden iässä vasta opit sinä kävelemään ja osaathan nyt juosta kuin varsa. Nyt vielä pari pientä seikkaa, mutta pienistäpä usein tuntee suuretkin. Ota vaari, mitenkä hän nauraa; nauru ei saa olla mitään leveää hohotusta eikä mitään hienoa hihitystä, ei, sydämmestä sen pitää olla tullutta; soisinpa tietäväsi, miten sinä itse naurat, sitten osaisit eroittaa oikean naurun".
Poika purskahti nyt kovaan nauruun ja äiti saneli sanelemistaan: "Niin, niin, tuolla lailla, samoin nauroi isä vainajanikin, niin hänelläkin selkä notkui ja olkapäät hyppivät". Ja mitä enemmän äiti noin puhui, sitä enemmän täytyi pojan nauraa, ja viimein yhtyi äitikin joukkoon, ja niin kohta kuin yksi lakkasi, tarttui toisen nauraminen häneen jälleen. He istahtivat tien viereen ja päästivät hevosen syömään; äiti otti kukan maasta ja, leikiten sillä kädessään, sanoi: "Niin, merkitsee tuokin jotain. Ota vaari, menestyvätkö hänellä kukat, siinä on enemmän kuin osaa arvatakaan".
Kaukaa kuului nyt tytön laulu, ja äiti sanoi: "Panepa sekin tähdelle, laulaako hän yhteislaulussa mielellänsä toista ääntä; se merkitsee jo jotakin, kun joku mielellään pyrkii laulua alottamaan; ja katsos, tuolla tulee koululapsia, nekin sanovat minulle erään asian. Tärkeätä olisi, jos saisit tiedustelleeksi, onko hänellä vielä tallella kirjoitusvihkonsa koulusta".
— "No mutta, äiti, tehän tahdotte ottaa koko maailman todistajiksi. Mitähän sekin merkitsisi, onko hänellä kirjoitusvihkonsa vielä jäljellä?"
— "Että sinä vielä kysyt tuota, se osoittaa, ettes vielä ole oikein ymmärtäväinen. Tytöllä, joka ei huolellisesti säilytä kaikkea sitä, mikä kerran on ollut jonkin arvoista, ei ole oikeata sydäntä".
Tämän puheen aikana oli poika koettanut päästää auki solmua ruoskan siimassa; nyt otti hän veitsen taskustaan ja leikkasi solmun poikki. Sormellaan osoittaen siihen sanoi äiti:
— "Noin sopii sinun kyllä tehdä, mutta tytön ei koskaan. Pidä silmällä, eikö hän kohta leikkaa solmua poikki; siinä on salaisuus siinäkin".
— "Sen saatan arvata", sanoi poika. "Mutta teidän kengännauhanne on päässyt auki, ja eteenpäin täytyy lähteä".
— "Niin, mutta tuopa taaskin johdatti mieleeni erään seikan", sanoi äiti. "Tämä se on mitä paraimpia merkkejä: ota vaari, mitenkä hän kenkänsä länttään astuu, sisäänpäin vai ulospäin, ja laahustaako ja kuluttaako hän paljon jalkineita".
— "Sittenpä pitäisi minun juosta suutarin luona", sanoi poika nauraen; "voi äitiseni, kaikkia noita avuja, mitä sanotte, ei löydä yhdessä ihmisessä".
— "Niin kyllä, paljonhan minä puhunkin, eikä sinun huoli kaikkea muistiin panna, se on vaan sinulle ohjaukseksi, kun mitä milloinkin sattuu. Minä arvelen vain, ettei se ole pääasia, mitä kellä on tai mitä ken perinnöksi saa, vaan mitä hän tarvitsee. Mutta nyt, minä, niinkuin tiedät, olen antanut sinun olla rauhassa, avaa nyt minulle sydämmesi ja sano, mitä sinulle tapahtui, kun sinä viime vuonna palasit Endringenin häistä ikäänkuin lumottuna etkä enää sen koommin ole ollut entinen poika? Sano minulle, kenties voin sinua auttaa".
— "Oi äiti, sitä ette tiedä, mutta sen sanon teille. Minä olen nähnyt tytön, joka olisi oikea, mutta minä erehdyin".
— "Herran tähden! Ethän vaan rakastunut kenenkään vaimoon?"
— "En maar, mutta erehdyin minä sittenkin. Ja mitäpä pitkistä puheista? Hän oli palvelustyttö".
Poika huokasi syvään, ja ääneti olivat äiti ja poika hetkisen; viimein pani äiti kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Sinä olet hyvä poika, kiitänpä Jumalaa, että hän salli sinun tulla semmoiseksi. Hyvin olet tehnyt siinä, että olet hänet hylännyt mielestäsi. Isäsi ei olisi siihen milloinkaan suostunut, ja isänsiunaus, tiedäthän, merkitsee paljon".
— "Ei, äiti, en minä tahdo tekeytyä paremmaksi kuin olen, minulle, totta puhuen, ei ollut yhtään mieliin, että hän on palvelustyttö; se ei käy laatuun, ja senvuoksi läksin tipo tieheni. Mutta vaikeampi minun oli häntä unohtaa kuin luulinkaan; mutta nyt se on ohi, ja ohi sen täytyy olla, minä olen päättänyt, etten tiedustele häntä mistään enkä kysy keltään, missä ja kuka hän on: Jumalan avulla tuon teille oikean talontyttären".
— "Olethan kumminkin rehellisesti kohdellut tyttöä, etkä ole pannut hänen päätänsä pyörimään?"
— "Tuohon käteen, äiti; minun ei ole itseäni mistään moittiminen".
— "Minä uskon sinua", sanoi äiti ja pudisti usean kerran hänen kättään, "ja nyt onnea ja siunausta matkallesi".
Poika astui hevosen selkään, äiti katsoi hänen peräänsä ja nyt huusi hän: "Seis! vielä sana, olinpa unohtaa paraimman".
Poika käänsi hevosensa ja äitinsä kohdalle tultuaan sanoi nauraen:"Mutta se on jo viimeinen, eikö niin?"
— "Viimeinen on ja paras. Kysele tytöltä myöskin paikkakunnan köyhistä ja käy sitten köyhiltä tiedustelemassa, mitä nämä tytöstä puhuvat. Huono se talontyttö on, jolla ei ole erityistä köyhää, jolle hän hyvää tekee. Pane tuo tähdelle, ja mene nyt Jumalan nimeen ja ratsasta hyvää kyytiä".
Ja pojan mentyä matkaansa, luki äiti vielä rukouksen hänen tiellensä ja palasi sitten jälleen kotiansa.
— "Olisi minun sittenkin pitänyt vielä sanoa hänelle se, että hän tiedustelisi, miten Josenhans vainajan lasten on käynyt", sanoi äiti kummallisessa liikutuksessa, ja ken tuntee ne salaiset tiet, joita sielu käy, ne vuolteet, joita kulkee meidän näkyvän tilamme ylitse tai syvässä sen alla? Sun muistossasi herää joskus jo kauan aikaa sitten vaiennut laulu- tai tanssisävel, sin'et voit sitä laulaa, et saada säveleitä yhteen, ja kumminkin soi se sydämmessäsi aivan selvään ja sinusta tuntuu, kuin kuulisit sitä. Mikä se on, joka äkkiä herätti sinussa nuo vaienneet säveleet?
Minkätähden muisti äiti nyt juuri näitä lapsia, jotka jo kauan sitten olivat menneet hänen mielestään? Oliko nykyinen hartauden tila ikäänkuin muisto toisesta jo kauan kadonneesta, ja herättikö se sitten sen mukana olleet seikat mieleen? Ken voi käsittää ne hiukeen hienot ja näkymättömät alkeet, joita liihottelee ja heiluu ihmisestä ihmiseen, muistosta muistoon?
Äidin tultua takaisin tupaan, sanoi isäntä pilkallisesti:
— "Olet kai antanut hänelle koko joukon neuvoja, miten muka paraimman saa ongituksi; kyllä minäkin olen siitä huolta pitänyt, olen edeltäpäin kirjoittanut Korppi-Sakarille, ja kyllä se hänet toimittaa paraimpiin taloihin. Hänen täytyy tuoda semmoinen, jolla on runsaasti rahakultaa".
— "Ei se rahakullan runsaus ihmisen hyvyys ole", vastasi äiti.
— "Kyllä minäkin nyt tuon verran ymmärrän", sanoi isäntä pilkallisesti, "mutta miksikäs ei ihminen saata olla hyvä ja rikas rahoista samalla?"
Äiti oli vaiti. Mutta hetken kuluttua hän sanoi:
— "Vai osoitit sinä häntä Korppi-Sakarin luo? Korppi-Sakarin taloonhan Josenhansinkin poika tuli kasvatettavaksi". Niin yhdisti hän nyt puheesen nimen lausumalla taanoisen muistinsa, ja nyt vasta tunsi hän, ketä oli muistanut, ja palasi myöhemmin, niinkuin pian saamme nähdä, usein niihin.
— "Min'en tiedä, mitä sinä puhut", sanoi isäntä. "Mitä se poika sinuun koskee? Miks'et sinä sano nyt, että minä olen viisaasti tehnyt?"
— "Kyllähän sinä viisaasti teit", vakuutti emäntä, mutta ukkoa ei tämä myöhäinen kiitos tyydyttänyt ja hän meni möristen ulos.
Jonkinlainen äreä pelko, että Johanneksen saattaisi sittenkin käydä nurin päin, ja että asiassa oli kenties pidetty liiallista kiirutta, suututti ukkoa kovasti nykyisyyteen ja kaikkeen, mitä hänen ympärillään oli.
14. Ratsumies.
Saman päivän illalla, kun Johannes ratsasti Zusmarshofenista, tuli Korppi-Sakari uudistalokkaan luokse ja istuskeli kauan tämän kanssa perähuoneessa, lukien hänelle puoli-ääneen erästä kirjettä.
— "Sinun tulee antaa minulle sata taaleria, kun asia selvenee, ja tästä tahdon minä kirjallisen vakuutuksen", sanoi Korppi-Sakari.
— "Minä luulen, että viisikymmentäkin taaleria olisi kyllin kylläksi, onhan sekin jo hyvä kasa rahaa".
— "Ei, ei pienintä penniäkään vähemmän kuin sata ummelleen, ja lahjoitan minä sinulle siinä jo varmaankin sata, mutta sen suonkin sinulle ja sisarellesi sekä teen kernaasti meidän seutulaiselle palveluksen. Saisinhan minä Endringenissä ja Siebenhöfenissä hyvin hyvästi kaksikin sen vertaa. Sinun Roselisi on kyllä kunnon talontyttö, sitä vastaan ei ole mitään sanomista, mutta mikään erinomainen ei hän kuitenkaan ole; kyllä sitä voipi hyvin kysyä: mitä tusina sellaisia maksaa?"
— "Ole ääneti, sellaista minä en suvaitse".
Uudistalokkaan täytyi tehdä Korppi-Sakarin mielen mukaan ja kirjoitettuaan, sanoi hän:
— "Kuinka arvelet, tuleeko minun siitä Roselille mitään sanoa?"
— "Tietysti tulee sun se tehdä, mutta hän ei saa antaa itsestänsä mitään huomata, eikä kellenkään koko seudulla; asia ei salli nuuskimista, ja jokaisellahan ovat omat vihollisensa, sinullakin ja siskollasikin. Saat uskoa minua. Sano Roselille, että hän pukeutuu jokapäiväisiin vaatteisinsa ja lypsää lehmiä, kun vieras tulee. Minä lasken hänet yksinään taloosi; olethan lukenut, mitä rusthollari kirjoittaa, hänellä ovat omat tuumansa ja hän juoksisi heti paikalla tiehensä, jos huomaisi jotakin olevan valmistetun. Mutta sinun tulee pian vielä tänä iltana lähettää joku Lauterbachiin ja haettaa kimo langoltasi; kyllä minä sitten heti lähetän kosijan luoksesi, muka varsakauppaa hieromaan. Älä sinäkään näytä mitään tietäväsi".
Korppi-Sakari meni pois, ja uudistalokas kutsui sisarensa ja vaimonsa huoneesen ja ilmoitti heille, toki vaiti-oloon velvoittamalla, että huomenna tulee Roselille kosija, ja vieläpä yhtä hyvä kuin joku ruhtinas, ja jolla on talo, ettei toista mointa, sanalla sanoen, rusthollarin Johannes Zusmarshofenista. Sen jälkeen antoi hän muita ohjeita, joita Korppi-Sakari oli määrännyt, ja käski heidän vieläkin kerran olla asiasta vaiti.
Illallisen jälkeen ei Rosel kuitenkaan tainnut pidättää itseänsä Avojalalta kysymästä, josko tämä, kun hän on mennyt naimisiin, menisi kernaasti hänelle piiaksi; hän antaisi hänelle palkkaa kaksi sen vertaa kuin mitä hän nyt saa, eikä hänen olisi silloin tarvis mennä Rheinin yli tehtaasen. Avojalka antoi kiertelevän vastauksen, sillä hän ei ollut taipuisa menemään Roselin kanssa, ja tiesi, että tällä oli, näitä ehdotellessaan, vielä toinenkin tarkoitus: hän tahtoi ensin ilmoittaa voitto-riemunsa, jotta hän saa miehen ja vieläpä minlaisen, ja silloin tulisi Avojalan pitää hänen taloutensa voimassa, josta hän ei tähän saakka ollut juuri ollenkaan välittänyt. Sen olisi Avojalka tehnyt kernaasti suosiolliselle emännälle, mutta ei Roselille; ja jos hänen pitäisi kerran mennä nykyisen emäntänsä luota pois, niin ei hän haluaisi enää palvelukseen, vaan kernaammin olisi itse päällänsä, olipa se sitten vaikka tehtaassa veljensä kanssa.
Vielä kun Avojalka oli maata panemaisillansa, kutsui hänet hänen emäntänsä ja ilmoitti hänelle salaisuuden, lisäten: "sinä olet ollut kyllä aina kärsivällinen Roselin kanssa, mutta ole nyt kaksi sen vertaa, niin kauan kuin kosija on täällä, ettei talossa syntyisi mitään hälinää".
— "Niin, mutta se näyttää minusta huonolta, että hän lypsää tämän ainoan kerran; onhan se suoraa petosta hyviä ihmisiä kohtaan, eikä hän päälle päätteeksi edes osaakaan lypsää".
— "Sinä ja minä emme voi maailmata muuttaa", sanoi emäntä, "minä luulen, että sinullakin on kyllä taakkaa osaltasi; anna toisten tehdä, mitä he tahtovat".
Avojalka meni maata sillä raskaalla ajatuksella, kuinka toki ihmiset eivät pidä minäänkään pettää toinen toisiansa. Hän ei tosin tiennyt, ken se oli, joka piti petettämän; mutta hän sääli nuorta mies parkaa, ja mustalta näkyi hänen silmissään, kun hän ajatteli: ken tietää, ehkä tulee Rosel yhtä kovin petetyksi miehen suhteen, kun tämä Roseliin nähden.
Seuraavana aamuna, kun Avojalka varhain aamulla katsahti ikkunasta ulos, peräytyi hän äkkiä taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut luodin otsaansa. "Taivas, mitä tämä on?" Hän hieroi silmiään ja avasi ne taasen sekä kyseli itseltään, josko hän vielä uneksi. "Onhan tuo ratsumies Endringenin häistä, hän tulee siis tähän kylään, hän korjaa sinut, ei, hän ei tiedä siitä mitään; mutta hänen tulee tietää se. Ei, ei, mitä sinä tahdot? Hän tulee yhä lähemmäs, yhä lähemmäs, hän ei silmäile ylös"… Kaksinainen puhjennut neilikka putoaa Avojalan käsistä akkunanlaudan yli hänen päällensä, se tapaa satulalaukkua, mutta ratsastaja ei sitä näe, ja kukka putoaa tielle ja Avojalkaa kiitää alas ja korjaa pettäväisen merkin tieltä, ja nyt selvenee hänelle tämä kauhea valo: tämä on Roselin kosija, hän se on, jota hän tarkoitti eilisiltana. Hän ei tosin nimittänyt häntä, mutta ei se voi olla muu, ei kukaan muu, ja häntäkö nyt petetään?
Ladossa, vehreillä apilailla, joita hän aikoi antaa lehmille ruoaksi, laskeusi Avojalka polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, että Hän varjelisi nuorukaisen saamasta Roselia. Että hän tulisi hänen omakseen — tälle ajatukselle hän ei uskaltanut antautua, mutta ei myöskään poistaa sitä.
Tuskin oli hän lehmät lypsänyt, niin jo kiirehti mustan Marannan luo: hän tahtoi kysyä häneltä, mitä hänen pitäisi tekemän; vaan musta Maranna makasi kovasti kipeänä, hän oli käynyt milt'ei umpikuuroksi ja töin tuskin ymmärsi muuta kuin erityisiä sanoja, ja semmoista salaisuutta, jonka hän oli saanut tietää puolittain luottamuksesta ja puolittain arvaamalla, ei Avojalka uskaltanut huutaa niin kovaa, että musta Maranna olisi sitä käsittänyt. Olisihan ulkona oleva väki voinut sen kuulla. Hän palasi taasen neuvotonna kotiinsa.
Avojalan täytyi lähteä pellolle ja viipyä siellä koko päivä nauriita istuttamassa. Melkein joka askeleella pysähtyi hän hetkiseksi ja tahtoi kääntyä takaisin, sanoaksensa vieraalle kaikki, mutta alamaisuuden käsky ynnä omituinen asian tutkiminen ajoi hänet eteenpäin hänelle määrättyyn velvollisuuteen, ja silloin ajatteli hän: jos hän on niin yksinkertainen ja ajattelematon, että niin huolimattomasti siihen heittäytyy, niin silloin ei voi häntä auttaa, eikä hän silloin sen parempata ansaitsekaan, ja — kihlattu ei ole vielä vihitty, lohdutti hän itseänsä lopuksi. Hän oli kuitenkin kaiken päivää täynnä levottomuutta ja kun hän, palattuaan iltasella kotiinsa, meni lypsämään lehmiä ja Rosel istui, täysi kiulu edessänsä, erään lehmän ääressä, jonka hän juuri oli lypsänyt, ja lauloi selvällä äänellä, silloin kuuli hän vieraan puhuvan isännän kanssa viereisessä tallissa. Puheen aineena oli kimo. Mutta mistähän kummalta olikaan kimohevonen tullut talliin! eihän heillä tähän saakka ollut sellaista?