Nyt kysyi vieras: "Ken se on, joka tässä vieressä laulaa?"
— "Se on minun sisareni", sanoi talonpoika, ja tämän kuultuaan alkoi Avojalka laulaa toista ääntä niin kovasti, niin innollisesti, ikäänkuin hän olisi aikonut pakoittaa häntä kysymään myös, kuka se toinen laulaja on; mutta laulu saattoi sen pahan, ettei siten voinut kuulla, josko vieras todellakin sitä kysyi. Ja kun Rosel meni, kantaen täysinäistä maitokiulua, pihan yli, johon parhaillaan kimokin talutettiin tarkastettavaksi, sanoi talonpoika:
— "Tuo tuolla se on minun sisareni. Rosel! Pane kiulu pois ja valmista jotakin illalliseksi, meillä on muuan sukulaisemme vieraana; kyllä minä kannan kiulun ylös".
— "Ja tuo pieni tuolla lie kaiketi laulanut toista ääntä?" uteli vieras. "Onko hän myöskin sisar?"
— "Ei, hän on noin puoleksi meidän turvattimme, minun isäni oli hänen holhojansa".
Talonpoika tiesi vallan hyvin, että tuollainen lempeämielisyys on talon kunnia, ja sentähden vältti hän nimittämästä Avojalkaa pelkäksi piiaksensa.
Mutta Avojalka oli itseksensä iloissaan siitä, että vieras vihdoinkin tiesi hänestä. Jos hän on ymmärtäväinen ihminen, niin tiedustelee hän minulta Roselista, arveli hän ihan oikein itseksensä, Rosel kantoi esille ruokaa ja vieras oli kovin ihmeissään siitä, että talossa voitiin saada toimeen moisia kemuja niin vähässä ajassa; hän ei tiennyt, että kaikki oli jo ennakolta valmistettu, ja Rosel pyysi vieraalta anteeksi, että hänen täytyi tyytyä puutteen-alaiseen kestitsemiseen, koska hän oli tottunut kotosalla arvattavasti paljoa parempaan. Hän arveli ja viisaastikin, että laajalle tunnetun kiitoksen mainitseminen tekee hyvää jokaiselle.
Avojalan piti tänään pysyä kyökissä ja antaa kaikki Roselin käteen ja yhä alinomaa rukoili hän: "sanohan nyt minulle toki Jumalan nimessä, kuka hän on? Mikä on hänen nimensä?" Mutta Rosel ei vastannut ja emäntä ilmoitti viimein salaisuuden, selittäen: "voithan sinä nyt jo sanoa, hän on rusthollarin Johannes Zusmarshofenista. Onhan sinulla, Amrei, tallella vielä eräs muisto hänen äidiltänsä?"
— "Niin on", vastasi Avojalka ja hänen täytyi istahtua kiukaan reunukselle, sillä hänen polvensa horjuivat. Kuinka ihmeellistä tämä kaikki olikaan! — Hän on siis hänen ensimmäisen hyväntekijänsä poika! "Kyllä häntä pitää auttaa, vaikkapa koko kylä kivittäisi minut; en minä jaksa tätä kärsiä!" arveli hän itseksensä.
Vieras läksi pois, häntä saatettiin, mutta vielä rapuilla kääntyi hän äkkiä ympärinsä ja sanoi: "minun piippuni on sammunut, ja minä aina kernaimmin sytytän sen hiilestä". Hän halasi kaiketi tarkastella, miltä kyökissä näyttää. Rosel kiiti ennen häntä sisälle ja tarjosi hänelle tulikoukulla hiilen; hän seisoi juuri Avojalan edessä, joka istui takana uunin reunuksella.
Ja vielä myöhään illalla, kun kaikki talossa makasivat, läksi Avojalka ulos ja juoksenteli pitkin kylää. Hän hakee jotakuta, jota hän voisi pyytää varoittamaan Johannesta, mutta hän ei tiedä ketäkään. Maltas, tuolla asuu suntio, hän on uudistalokkaan vihollinen ja osaa ilmoittaa kaikki niin sujuvasti, mutta … sinun isäntäsi vihollisen luo et sinä suinkaan mene etkä ylipäänsä kenenkään luo täällä. Sinulla on kunnalliskokouksessa vihollisia kyllin Damin tähden… Niin, Dami, se voi sen tehdä. Miksikä ei? Voipihan mies puhua siitä paljoa enemmin; mitä voitaisiin luulla hänen sen sivussa tarkoittavan? Ja Johannes, niin, sehän on hänen nimensä, ei suinkaan unohda sitä, ja silloinhan on Damilla suojelija ja vieläpä millainen! Mikä mies! Mikä perhe! Silloin ei hänellä ole enää puutetta. Ei, Dami ei uskalla tulla kylään. Oi hyvä Jumala! onhan hän ajettu pois! Mutta entäs Sysi-Matti, sehän voisi sen, ja ehkä Dami sittenkin…
Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne niinkuin virvatuli, ja hän itsekin harhaili teitä käydessään tietämättä minne, ja hän tunsi tänään itsensä niin pelon-alaiseksi niinkuin aina käy, kun emme tiedä koko maailmasta ja olemme omissa ajatuksissamme; hän pelkäsi jokaista ääntä, sammakot lammessa kurisivat niin kauheasti, ruisrääkät nisupelloilla pärisivät niin kolkosti, puut seisoivat niin mustina tänä yönä. Ukkonen oli tänään jyrissyt Endringenissä päin. Taivaalla kiitää mustia pilviä, ainoastaan silloin tällöin kirmailee joku tähtönen.
Avojalka kiirehti kedon yli metsään; hän tahtoi mennä Damin luo, hänen täytyi siitä puhua edes jonkun ihmisen kanssa. Kuinka on metsässä niin synkkää? Mikä lintu se on, joka visertää nyt näin yöllä, melkein kuin rastas, kun hän lentää illalla, ja "tulen jo, tulen jo, tulen jo; tulen koht', tulen koht'!" kaikuu sen laulu. Ja nyt visertää rastas, niin henkeänsä vetämättä, niin sydämmensä pohjasta, niin suihkuavin sävelin, niin hiljaa lirittämällä, kuin metsän lähde, joka uhkuaa maan sisästä.
Metsätiellä olevat puun juuret eivät suinkaan kierrelleet Avojalan aatoksia mutkaisemmin.
— "Ei, se tuuma ei auta! Mene vaan taasen kotiisi" sanoi hän viimein itsekseen ja kääntyi takasin, mutta vielä kauan käyskenteli hän pitkin ketoa; hän ei uskonut enää virvatulia, mutta tänään näytti siltä, kuin joku sellainen häntä kuljettaisi edes takaisin, ja nyt tunsi hän ensikerran kävelleensä kovin kauan avojaloin kasteisella maalla ja poskensa hehkuvan. Hiki vuosi hänestä virtana, kun hän pääsi viimein kotiin kammioonsa.
15. Sidottu ja päästetty.
Aamulla herätessänsä huomasi Avojalka tilallaan sen kaulakoristeen, jonka hän ennen oli saanut rusthollin emännältä; hänen täytyi kauan aikaa ajatella, ennenkuin muisti, että hän oli sen ottanut eilen illalla esille ja kauan katsellut sitä.
Nousemaan yrittäessään, tunsi hän jäsenensä olevan kuin hakattujen, ja käsiään vaivalla ristiin pannessaan, vaikeroi hän:
— "Enhän vaan taivaan nimessä kipeäksi tule! Minulla ei ole aikaa siihen, minä en saata olla sairaana nyt". Ikäänkuin suutuksissa ruumiisensa ja lujatahtoisena ponnistaen sitä, nousi hän ylös; mutta pahastipa hän pelästyi, nähtyään pienestä peilistänsä, että hänen kasvonsa olivat aivan pöhössä: "Siinä sulle rangaistus, kun eilen yöllä niin paljon juoksentelit ja tahdoit avuksesi kutsua vieraita ihmisiä, jopa kelvottomiakin". Hän löi kuni rangaistukseksi itseään hellälle poskellensa, sitten kietoi hän sen huolellisesti ja meni työhönsä.
Emäntä, nähtyään hänet, tahtoi lähettää häntä makaamaan; mutta Rosel rupesi torumaan, että Avojalka oli ilkeyttänsä vaan olevinaan sairas ja oli tehnyt tuon tepposen vaan senvuoksi, kun tiesi, että häntä nyt tarvitaan. Avojalka oli ääneti, ja kun hän oli ladossa panemassa apilaita korsuun, silloin kuului muudan raikas ääni: "Hyvää huomenta! Ahkeriapa ollaan jo näin varhain!"
Se oli hänen äänensä.
— "Aina vähän", vastasi Avojalka ja purasi sitten hampaansa yhteen, harmissaan sille häijylle tontulle, joka kateellisena oli hänet noitunut ja rumentanut niin pahaksi, että Johanneksen oli häntä mahdoton tuntea.
Pitikö hänen nyt ilmoittaa itsensä?
Parasta on odottaa.
Hänen lypsäessään kyseli Johannes yhtä ja toista. Ensinkin, lypsävätkö lehmät paljon ja myödäänkö karjan tuotteita ja miten, kuka voita kirnuaa, ja pitääkö joku tuosta kirjaa talossa.
Avojalka vapisi; hänen vallassaan oli nyt sysätä kilpakumppalinsa syrjään, osoittaessaan, mimmoinen hän on; mutta kuinka kummallisesti ovat maailman kulun langat kehrätyt! Hän häpesi ennen kaikkea puhua pahaa isäntäväestään, vaikka moite olisi oikeastaan koskenut vain Roselia, sillä muuthan olivat hyviä; mutta hän tiesi, että häpeä on palvelijankin saattaa taloa pahaan huutoon, ja senvuoksi hän vastasi vain: palvelijan ei sovi arvostella isäntäväkeänsä; "ja hyväsydämmisiä he ovat kaikki", lisäsi hän sitten sisällisessä oikeudentunnossa, sillä hyväntahtoinen oli tosiaan Roselikin kaikessa tulisuudessaan ja ylpeydessään. Nytpä johtui Avojalalle jotakin mieleen. Jos hän sanoo mimmoinen Rosel on, niin lähtee vieras tipo tiehensä, siten hän on tosin Roselista päässyt, mutta hän on sitten poissa, ja viisaasti hän sitten jatkoi:
— "Näyttepä olevanne varovainen; siitähän vanhempannekin ovat tunnetut. Mutta tiedättehän, ettei mitään eläintä opi yhdessä päivässä tuntemaan; teidän pitäisi, mielestäni, jäädä vähäksi aikaa tänne, ja sittemmin saamme mekin tutustua lähemmin keskenämme, ja kyllähän sitten sana sanasta syntyy, ja missä vaan saatan olla teidän hyödyksenne, niin sen teen aivan mielelläni. Vaan enpä minä ymmärrä kumminkaan, miksi te niin paljon kyselette…"
— "Kas viekasta! Mutta mieliinipä olet kuin oletkin", sanoi Johannes.
Avojalka säpsähti, niin että lehmä peräytyi ja maito oli vähällä läikähtää kiulusta ulos.
— "Ja hyvät juomarahat pitää kyllä saamasi", lisäsi Johannes ja pudotti jälleen takaisin taskuunsa taalerin, jota jo oli pitänyt hyppysissään.
— "Kuulkaas", alkoi Avojalka vielä, mennen toisen lehmän luo. "Suntio on minun isäntäni vihollinen, sen sanon siltä varalta, että hän rupeaisi teihin hierautumaan".
— "Niin, niin, kyllä sinun kanssasi sopii puhella, näen mä, mutta sinun kasvosi ovat pöhössä; ei tuo pään sitominen mitään auta, kun kävelet avojaloin".
— "Minä olen jo tottunut siihen", sanoi Avojalka, "mutta kiitoksia vaan neuvostanne, koetan sitä seurata".
Askeleita kuului ulkoa. "Saammehan toiste puhella enemmän", lopetti poika ja meni pois.
— "Kiitos nyt, paksu poskeni!" sanoi Avojalka, vieraan mentyä, ja taputti pöhönnyttä poskeansa; "olet ollut oikein kiltti; sinun kauttasihan saan hänen kanssaan puhua, ikäänkuin ei olisi minua itseäni likimaillakaan, naamuri silmillä kuin laskiaisena. Helei! Tämäpä hauskaa!"
Kummallista, kuinka tämä sisällinen ilo melkein poisti hänen ruumiillisen kuumeensa; väsyksissä hän vaan oli, sanomattoman väsyksissä, ja osittain oli hänestä mieleistä osittain haikeata, kun hän näki renkivoudin tervaavan rattaiden pyöriä ja kuuli isännän aikovan vieraan kanssa lähteä ulos kylään. Hän riensi kyökkiin ja siellä kuuli hän isännän sanovan Johannekselle: "Olisipa hyvä, jos sinä lähtisit ratsain; sitten saisit sinä, Rosel, tulla viereeni rattaille ja Johannes ratsastaisi sivulla".
— "Lähteehän emäntäkin joukkoon", lisäsi Johannes hetken kuluttua.
— "Minulla on imevä lapsi, en minä voi lähteä", sanoi emäntä.
— "En minäkään ilkeä näin arkipäivänä lähteä kyliä kulkemaan", lisäsiRosel.
— "Mitä joutavia! Kun serkku tulee vieraisin, niin saatat kyllä ottaa itsellesi yhden vapaan päivän", pyyteli isäntä, sillä hän tahtoi, että Johannes oitis Roselin kanssa yhdessä tulisi vouratalollisen luokse, jott'ei tällä olisi tyttärensä suhteen toivoa vähääkään; samalla tiesi hän tämmöisen pienen kylässä-käynnin hankkivan ihmiset pikemmin kokoon kuin kahdeksanpäiväinen vieraissa-olo talossa.
Johannes oli vaiti, ja isäntä pyytämisensä innossa nykäsi häntä ja kuiskasi: "Puhu sinäkin hänelle, sinua hän mieluummin tottelee ja lähtee mukaan".
— "Minusta nähden", sanoi Johannes ääneensä, "sisaresi tekee oikein, kun ei tahdo näin keskellä viikkoa kyliä käydä. Minä valjastan heponi sinun hevosesi rinnalle, sittenhän saamme nähdä, miten ne yhdessä kulkevat, ja illalliseksi tulemme jo takaisin, joshan emme jo ennenkin".
Avojalka, kuullessaan tätä, purasi huultaan ja tuskin jaksoi olla nauramatta; "sepä se", arveli hän, "sitä miestä ette ole saneet vielä suistaneeksi, vielä vähemmin valjaisin, sitä miestä ette voikaan niin ilman mitään kuljettaa maita mantereita, kuten oli aiottu, niin ettei hän takaisin osaisi tulla".
Hänen täytyi panna huivi kasvoiltaan pois, niin kuuma tuli hänen pelkästä ilosta.
Kummallinen oli tänään talossa päivä, ja Rosel kertoi puoli-äreissään, mitä kaikkea kummallista Johannes oli häneltä kysynyt, ja Avojalka se riemuitsi sydämmessänsä, sillä kaikki se, mitä hän oli kysellyt ja jonka hän hyvin ymmärsi, miksi tämä oli niin kysellyt, oli hänessä täytetty. Mutta mitäs siitä on hyötyä? Hän ei tunne sinua, ja jospa tuntisikin, niin sinä olet orpo raukka ja palveluksessa, siitä ei tule milloinkaan mitään. Hän ei tunne sinua eikä rupea sinusta tiedustelemaan.
Illalla miesten palatessa, oli Avojalka ottanut jo huivin pois otsaltaan, posket ja ohimoiset olivat vielä leveästi sidottuina.
Johannes ei näkynyt nyt huolivan hänestä sanoilla eikä katseellakaan. Sitä vastoin oli hänen koiransa Avojalan luona kyökissä ja tämä antoi sille ruokaa, silitteli sitä ja puheli sille: "Niin! Jospa vaan voisit sanoa hänelle kaikki, niin kyllä uskollisesti hänelle kaikki ilmoittaisit!"
Koira pani päänsä Avojalan polvelle ja katsoi häneen ymmärtäväisillä silmillä ja pudisti sitten päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: raskasta on, etten minä voi puhua.
Nyt meni Avojalka sisään ja tuuditteli lapsia, jotka jo kauan aikaa olivat maanneet, vielä kerran kaikenlaisilla lauluilla, mutta sitä valssia, jonka mukaan hän kerran oli tanssinut Johanneksen kanssa, lauloi hän enimmin. Johannes kuunteli kuni haluillansa ja näkyi olevan kaukana puheistansa. Rosel meni kammioon ja käski Avojalan olla vaiti. Vielä myöhään yöllä, kun Avojalka juuri oli tuonut vettä mustalle Marannalle ja täysi leili päälaella kulki synnyintalollensa, tuli hänen vastaansa Johannes, joka oli matkalla yömajaansa ravintolassa. Hiljaa lausui tyttö: "Hyvää yötä!"
— "Kas, sinäkö siinä olet?" sanoi Johannes, "minnes sinä vielä vettä viet?"
— "Mustalle Marannalle".
— "Kuka se on?"
— "Köyhä, kipeä eukko".
— "Roselihan sanoi, ettei täällä ole köyhiä lainkaan?"
— "Voi, Herran tähden; on liiaksikin, mutta Rosel sanoi kaiketi sen vuoksi vaan, kun pitää sitä häpeänä kylälle. Hyväsydämminen hän on, sen saatte uskoa, mielellään hän lahjoittaa".
— "Hyvä sinä olet puolustamaan, näen mä; mutta älähän jää seisomaan leili päälaella. Saanko lähteä kerallasi?"
— "Miks'ette?"
— "Sinä olet oikeassa, sinä kuljet hyvää tietä ja siinä on sinulla suoja, ja minua ei sinun huoli lainkaan pelätä".
— "Min'en pelkää ketään ja kaikista vähimmän teitä. Tänään huomasin, että olette hyvä".
— "Miten niin?"
— "Kun neuvoitte parantamaan kasvojeni pöhöä; se auttoi, minulla ovat kengät jalassa".
— "Hyvin teitkin, kun neuvoani noudatit", sanoi Johannes hyvillään, ja koira näkyi ymmärtävän tämän, sillä se hyppäsi tytön luo ja nuoli hänen vapaata kättään.
— "Luks, tule tänne", käski Johannes.
— "Antakaa hänen olla", vastasi Avojalka, "me olemme jo hyviä ystäviä, Luks oli tänään minun luonani kyökissä; minua ja veljeäni kaikki koirat hyväilevät".
— "Vai niin? Onko sinulla velikin?"
— "On kyllä, ja minä aion pyytää, että te hyväntahtoisesti ottaisitte hänet palvelukseen luoksenne, hän on varmaan palveleva teitä uskollisesti elämänsä loppuun asti".
— "Missä hän on?"
— "Tuolla metsässä, hän on tätä nykyä sysimiehenä".
— "Meillä on vähän metsää eikä yhtään sysihautaa; paimenta minä pikemmin tarvitsisin".
— "Siihen hän kelpaa myöskin. Mutta tässä asuukin Maranna".
— "Minä odotan, kunnes tulet ulos", sanoi Johannes, ja Avojalka meni sisään, vei sinne veden, pani halot takkaan ja teki eukolle vuoteen.
Hänen tultuaan ulos, oli Johannes vielä siellä, koira hyppäsi hänen vastaansa, ja kauan seisoi vielä Avojalka Johanneksen kanssa pihlajapuun juurella. Se humisi niin vienosti ja heilutteli oksiaan, ja siinä he haastelivat kaikenlaista, ja Johannes ylisti hänen ymmärtäväisyyttään ja valpasta mieltään ja sanoi viimein: "Jos joskus tahdot paikkaa muuttaa, niin minun äidilleni sä olisit omiasi".
— "Sepä on suurin kiitos, mitä minulle kukaan voi maailmassa antaa", vakuutti Avojalka, "ja minulla on vielä muistokalu häneltä". Hän kertoi nyt tuon tapauksen lapsuutensa ajoilta, ja kumpikin nauroi, kun Avojalka sanoi, ettei Dami tahdo milloinkaan unohtaa, että rusthollin emäntä on hänelle vielä velkaa nahkahousut.
— "Ne hänen pitää saada", vakuutti Johannes.
He menivät vielä yhdessä kylään, ja Johannes antoi hänellä kättä jäähyväisiä sanoessaan.
Avojalka yritti sanoa hänen jo antaneen hänelle kättä, mutta ikäänkuin säikähtyen tuota ajatusta, riensi hän taloon, vastaamattakaan toisen jäähyväiseen! Johannes meni mettivänä ja hämillänsä yömajaansa "Metson" ravintolaan.
Mutta seuraavana aamuna huomasi Avojalka poskensa pöhön laskeutuneen, eikä milloinkaan tätä ennen kuulunut vielä niin iloista rallatusta talossa, pihalla, tallissa ja ladossa, kuin tänään, ja tänäänhän piti myös asia päätettämän, tänään piti Johanneksen lausua asiansa. Uudistalokas ei enää kauemmin tahtonut saattaa sisartansa huutoon: ehkäpä ei siitä tulisikaan mitään.
Melkein kaiken päivän vietti Johannes sisässä Roselin luona; tämä ompeli miehen paitaa, ja iltasella tulivat uudistalokkaan vaimon vanhemmat ja muut sukulaiset. Asia piti päätettämän.
Kyökissä kihisi paisti, ja kuusihalot räiskivät, ja Avojalan posket hehkuivat sekä uunin tulesta että sisällisestäkin. Korppi-Sakari käyskenteli edes takaisin, ylös ja alas hyvin toimessaan, hän oli talossa kuin kotonaan ja poltteli uudistalokkaan piippua.
— "Se on siis kuitenkin päätetty", valitti Avojalka itsekseen.
Pimeä tuli, ja monta kynttilää paloi talossa; Rosel käyskeli pönäkästi puettuna edestakaisin tuvan ja kyökin väliä eikä toki tiennyt mitä oikeastaan tekisi. Muuan vanha vaimo, joka oli muinoin kyökkipiikana palvellut kaupungissa, oli otettu ruoan keittäjäksi. Kaikki oli valmistettu.
Nyt sanoi nuori emäntä Avojalalle: "mene ylös ja pane kirkkovaatteet päällesi".
— "Miksi niin?"
— "Sinun tulee tänään passata, saathan samassa myös kelpo juomarahat".
— "Minä tahtoisin olla kyökissä".
— "Ei, tee mitä minä sinulle sanon ja joudu".
Amrei meni huoneesensa ja kovin väsyneenä istahti hän hetkiseksi kirstullensa vetäisemän henkeä; häntä peloitti, — hänen oli niin raskasta, — kun hän voisi nyt vaan nukkua eikä milloinkaan enää herätä! Mutta velvollisuus se kutsui häntä ja tuskin oli hän saanut käteensä ensimmäisen kappaleen juhlapukuansa, niin ilo heräsi hänessä, ja iltarusko, joka lähetti kirkkaan säteen ullakkoon, tanssieli Amrein poskilla.
— "Pane kirkkovaatteet päällesi!" Hänellä oli yksi ainoa kirkkopuku ja se oli sama, mikä oli hänen päällänsä ollut Endringenin häissä, ja jok'ainoa vaatteiden kahina soi iloa ja samoja valssinsäveleitä, joiden mukaan hän silloin oli tanssinut; mutta yön lähetessä ja pimeässä pannessaan päällensä, karkoitti Amrei jälleen kaiken ilonsa ja sanoi pukeuvansa tällä lailla ainoastaan Johanneksen kunniaksi; osoittaakseen hänelle, kuinka korkeassa arvossa hän piti kaikkea, mitä hänen perheestänsä oli lähtenyt, pani hän viimeksi kaulakoristeenkin kaulalleen.
Koristettuna niin kuin muinoin Endringenin häissäkin, tuli hän kammiostaan alas.
— "Mitäs tuo nyt on? Mitäs sinä olet niin pönäkäksi laittaunut?" huusi Rosel suutuksissaan ja rauhattomana sulhasen pitkällisestä viipymisestä. "Mitäs olet pannut päällesi kaikki rikkautesi? Sopiiko piian kantaa tuommoisia koristeita ja mokomia muistorahoja? Pane paikalla ne pois!"
— "Kas sitä en tee, sen lahjoitti minulle hänen äitinsä, vielä pienenä ollessani, ja se minun kaulallani oli, kun yhdessä tanssimme Endringenissä".
Jotakin kuului kaatuneen portailla, mutta kukaan ei pitänyt siitä lukea, sillä Rosel huusi nyt:
— "Vai niin, sinä kunnoton tontun noita; räpäleihin olisit nääntynyt, jollei sinua olisi otettu taloon, ja nyt tahdot ottaa sulhasen minulta pois".
— "Älähän nimittele häntä niin, ennenkuin hän on se", vastasi Avojalka kummallisella äänellä, ja vanha ruoankeittäjä huusi kyökistä: "Totta Avojalka puhuu, lasta ei saa nimellään mainita, ennenkuin on kastettu, se on lopen vaarallista".
Amrei nauroi, ja Rosel kiljasi:
— "Mikä sua naurattaa?"
— "Itkeäkös minun pitäisi?" sanoi Avojalka, "syytä olisi minulla kyllä, mutta en kehtaa".
— "Maltas, kun näytän sinulle, mitä sinun pitää", huusi Rosel: "tuossa sulle!" ja hän raasti Avojalan maahan ja löi häntä kasvoihin.
— "Kyllä minä riisun; päästä pois!" huusi Avojalka, mutta Rosel päästi hänet muutoinkin, sillä Johannes seisoi hänen edessään, ikäänkuin maasta nousseena.
Hän oli kalman kalpea, hänen huulensa vapisivat, hän ei saanut sanaakaan suustansa, suojellen laski hän vaan kätensä Avojalan päälle, joka vielä oli maassa polvillaan.
Avojalka oli ensimmäinen, joka alkoi puhua, ja hän huusi: "Uskokaa minua, Johannes, tuommoinen hän ei ole ollut vielä koskaan, ei elämäpäivänään, ja minä olen syypää…"
— "Niin, syypää sinä olet, ja lähde pois nyt! Minun kanssani sinä lähdet ja minun sinä olet! Tahdotko? Sinut olen löytänyt enkä ole sinua hakenut! ja nyt jäät minun luokseni ja tulet vaimokseni. Niin on Jumalan tahto".
Olisipa nyt ollut katsoa Avojalan silmiin!
Mutta ei ole vielä koskaan kuolevainen silmä täydellisesti nähnyt ukon-nuolta, ja jospa se kuinkakin lujana koettaisi sitä odottaa, sokaisee sen nuoli sittenkin; ja nuolia säihkähtää ihmisenkin silmistä, ja niitä et voi silmän rävähtämättä nähdä milloinkaan! vavahduksia on ihmismielessä, ja niitä et milloinkaan saa käsittäneeksi; ne leijuvat maailmoitse, niitä et saa kiinni.
Nopea ilon nuoli, jommoinen iskee siitä silmästä, jolle taivas aukee, oli välähtänyt Amrein kasvoilta, ja nyt peitti hän ne käsillään, ja kyyneleitä valui hänen sormiensa lomitse. Johanneksen käsi oli hänen päällään.
Kaikki sukulaiset olivat tulleet saapuville ja kummastellen katselivat, mitä täällä nyt tapahtui.
— "Mikäs Avojalalla on? Mitäs tämä merkitsee?" melusi uudistalokas.
— "Vai niin? Avojalkako sinun on nimesi?" riemuitsi Johannes. Hän naurahti kovaan ja huusi sitten: "Tule nyt! Tahdotko minua? Sano suoraan, tässä on vieraita miehiä. Sano: tahdon, niin ei muu kuin kuolema meidät eroittaa toisistamme".
— "Tahdon! eikä muu kuin kuolema eroittaa meidät toisistamme", huudahti Avojalka ja heittihe hänen kaulalleen.
— "Niinkö vainen? sitten saat viedä hänet paikalla talosta pois!" kiljasi uudistalokas vihan vimmassa.
— "Vien käskemättäsikin; kiitoksia vaan hyvästä kohteluksesta, serkku;jos joskus saavut meille, niin kuitataan sitten". Niin vastasiJohannes. Hän otti molemmilla käsillä tyttöä päästä ja huudahti:"Taivaan Herra! Voi äiti, äiti! kuinka iloiseksi nyt tulet!"
— "Mene ylös, Avojalka, ja ota kirstusi pois, sinusta ei saa jäädä taloon riepuakaan", komensi uudistalokas.
— "Kyllä; kyllä se tapahtuu vähemmälläkin melulla", vastasi Johannes. "Tule, minä menen kerallasi, Avojalka; mutta mikäs sinun oikea nimesi on?"
— "Amrei!"
— "Olin minä vähällä jo ennenkin saada Amrein; se oli rasvaprinsessa ja sinä olet minun suolaprinsessani. Helei! Mennään nyt, tahdonpa nähdä kammiota, jossa niin kauan olet elänyt; nyt saat suuren talon".
Koira se kulki kulkemistaan karvat pörröllään uudistalokkaan ympäri, se huomasi kyllä, että uudistalokas olisi mielellään kuristanut Johanneksen, ja vasta sitten kun Johannes ja Avojalka olivat menneet portaita ylös, juoksi koirakin heidän peräänsä.
Johannes jätti kirstun paikoilleen, koska sitä ei sopinut ottaa hevosen selkään, ja pani kaikki Avojalan tavarat säkkiin, jonka Avojalka oli perinyt isältään, ja tyttö kertoi silloin, mitä kaikkea kovaa tuo säkki jo oli kokenut, ja koko maailma pyrki supistumaan yhteen silmänräpäykseen ja oli tuhatvuotinen ihme. Kummastellen näki Avojalka Johanneksen ilomielin katselevan hänen kirjoitusvihkoaan ja kuuli hänen lausuvan: "Tuon vien äidilleni, sitä hän aavistelikin; ei vielä maailmasta ihmeitä puutu".
Avojalka ei sen enempää sitä tiedustellut. Ihmettähän oli kaikki, mitä hänelle tapahtui! Ja ikäänkuin tietäen, että Rosel paikalla repisi rikki hänen kukkansa, ja viskaisi kujalle, pyykkäsi hän vielä kerran kädellään niitä: käsi tuli märäksi yökasteesta, ja nyt hän meni alas Johanneksen kanssa ja juuri kun olivat talosta lähtemäisillään, puristi vielä joku hiljaa pimeässä hänen kättään; sen teki emäntä, joka hänelle täten sanoi jäähyväisensä.
Kynnyksellä lausui vielä Avojalka, pannen kätensä ovenpielelle, johon hän niin usein oli nojaunut haaveillessaan: "Palkitkoon Jumala tälle talolle kaiken hyvän ja antakoon anteeksi kaiken pahan!" Mutta tuskin oli hän astunut moniaan askeleen, niin jo huudahti: "Voi, Herran tähden, kun unohdin kaikki kenkäni; ne olivat siellä vuoteen päällä". Ja tuskin oli hän saanut tämän sanoneeksi, niin kopisten lensivät kengät perättäin akkunasta kujalle.
— "Juokse hiiteen", huusi joku ullakon akkunasta. Syvä oli tuo ääni, mutta Roselin se oli kumminkin.
Avojalka kokosi kengät yhteen ja läksi niitä kantamaan Johanneksen kanssa, jolla oli säkki selässä, ravintolaan päin.
Kuu kumoitti kirkkaana, ja kylässä oli jo kaikki hiljaa.
Avojalka ei tahtonut jäädä ravintolaan.
— "Mielelläni minäkin jo läksisin matkaan tän'iltana", lisäsiJohannes.
— "Minä jään Marannan luokse", vastasi Avojalka, "siellä mun synnyintaloni, ja sinä jätät kai koirasi minulle. Jäätkös luokseni, Luks? Pelkäänpä heidän tekevän minulle jotain, jos jään tänne".
— "Kyllä minä vartioin ulkona", vastasi Johannes, "mutta parasta olisi, että lähtisimme kohta matkaan; mitäpäs sinulla täällä onkaan tekemistä?"
— "Pitää minun kaikin mokomin käydä Marannan luona. Hän on ollut minulla äidin sijassa, enkä ole häntä nähnyt tänään koko päivänä enkä ole voinut pitää hänestä mitään huolta, ja hän makaa sen lisäksi sairaana. Mutta mitäs mä aioin tehdä? Tule sinäkin sinne!"
He kulkivat käsi kädessä kuun valaiseman nukkuvan kylän lävitse. Lähellä synnyintaloaan pysähtyi Avojalka ja sanoi: "Katsos, tässä näin antoi äitisi minulle kaulakoristeen ja suuta".
— "Vai niin? Tuossa saat vielä ja vielä".
Autuaina syleilivät rakastuneet toisiansa. Pihlajapuu humisi siihen, ja metsästä kuului yörastaan laulu.
— "Kas niin, piisaa jo, tämä vielä, ja sitten mennään Marannan luo.Herra Jumala! Kuinka iloiseksi hän nyt tulee!"
He astuivat yhdessä mökkiin, ja juuri kun Avojalka avasi oven, lankesi nytkin, niinkuin auringon säde ennen muinoin, leveä kuun säde kaakeliuunin enkelin kasvoille, ja nyt näkyi se vielä iloisemmin hymyilevän ja tanssivan, ja nyt huusi Avojalka kovalla äänellä: "Maranna! Maranna! Herätkää! Maranna! Onnea ja siunausta tuon teille! Herätkää!"
Eukko kohottihe vuoteellaan, kuun säde lankesi hänen kasvoilleen ja kaulalleen, hän avasi silmänsä ja kysyi: "Mikäs nyt? Mikäs nyt? Kukas minua huutaa?"
— "Iloitkaa, tässä tuon teille Johannekseni!"
— "Johannekseni!" huusi eukko kirkeästi. "Armas Jumala, Johannes poikani! Kuinka kauan … kuinka kauan … sin'olet minun, sin'olet minun, kiitetty olkoon Jumala tuhatkertaisesti, tuhannen tuhatkertaisesti! Voi lastani! Sinut näen tuhansilla silmillä ja tuhansin kerroin… Ei, anna kätesi tänne… Käy tänne! Tuolla kirstussa on huomenlahja… Ottakaa se huivi… Voi poikoani, voi poikoani! Niin, niin, hän on sinun… Johannes poikani! poikani!" Eukko alkoi nauraa katkotellen ja vaipui takaisin vuoteelle. Amrei ja Johannes olivat laskeuneet polvillensa vuoteen ääreen, ja heidän noustuansa ja kumarruttuansa eukon yli, ei Maranna enää hengittänytkään.
— "Voi Jumalani! hän on kuollut, ilo on ottanut häneltä hengen pois!" huusi Avojalka, "ja hän luuli sinua pojakseen. Hän kuoli onnellisena! Voi, mitenkä kaikki onkaan maailmassa niin järjestetty, voi mitenkä käykään täällä kaikki niin ihmeellisesti!" Hän vaipui jälleen vuoteen viereen ja itki katkerasti nyyhkien.
Viimein kohosi Johannes ylös, ja Avojalka painoi kuolleen silmät kiinni. Hän seisoi kauan Johanneksen kanssa hiljaa vuoteen ääressä ja sanoi sitten:
— "Minä käyn ihmisiä tänne. Ihmeellisen hyvin on Jumala tehnyt. Eukolla ei olisi ollut enää ketään, joka olisi hänestä huolta pitänyt, minun lähdettyäni, ja Jumala soi hänelle korkeimman ilon vielä viimeisellä hetkellä. Kuinka kauan, kuinka kauan hän oli odottanut tätä iloa!"
— "Tänään et kumminkaan saata tänne jäädä", sanoi Johannes, "senpä vuoksi lähdetään jo tänään pois".
Avojalka herätti haudankaivajan vaimon ja lähetti hänet mustan Marannan luo, ja hän oli niin ihmeellisesti tunnoissaan, että sanoi tälle kohta, että ne kukat, jotka kasvavat hänen entisellä akkunanlaudallaan, ovat istutettavat mustan Marannan haudalle, ja ettei unohdettaisi panna, niinkuin eukko aina oli halunnut, hänen päänsä alle hänen ja hänen poikansa virsikirjoja.
Järjestettyään kaikki, kohosi hän viimein, ojensihe ja sanoi: "kas niin! nyt on kaikki valmis: mutta anna anteeksi, hyvä mies, että sinun nyt oitis täytyy minun kerallani katsoa viheliäisyyteen, ja anna anteeksi myöskin, etten ole nyt semmoinen, kun oikeastaan soisin olevani. Näen kyllä, että kaikki on hyvä eikä Jumala olisi voinut paremmin tehdä, mutta pelko on minussa vielä kaikissa jäsenissäni, ja kuolema se on sittenkin kova asia, et usko, kuinka paljon olen ajatellut sitä seikkaa. Mutta nyt mä taas tahdon olla iloinen, olenhan onnellisin morsian maailmassa".
— "Totta puhut. Lähde nyt. Tahdotko istua kanssani hevosen selässä?" kysyi Johannes.
— "Tahdon kyllä. Onko tämä sama kimo, joka sinulla oli Endringenin häissä?"
— "Sama on".
— "Ja kas sitä uudistalokasta! Lähettää yöllä, ennenkuin sinun piti tuleman, Lauterbachiin kimoa hakemaan, saadakseen sinua tulemaan taloonsa. Hehei! hepo, käypä kotiasi jälleen", lopetti hän melkein iloisena, ja niin palasivat he ajatuksissaan ja tunteissaan takaisin tavalliseen elämään ja oppivat siitä uudestaan tuntemaan onnellisuuttansa.
16. Helkkyhepo.
— "Eihän tämä ole unta? olemmehan kumpikin valveilla, ja huomenna koittaa päivä, ja sitten taasen päivä ja tuhatkertaisesti?" Niin puheli Avojalka Luksille, joka oli jäänyt hänen luokseen, sill'aikaa kuin Johannes satuloitsi tallissa hevostaan. Nyt tuli tämä ulos, pani säkin hevosen selkään ja sanoi: "Minä istun tuohon ja sinä istut eteeni satulaan"
— "Mieluummin istuisin säkkini päällä".
— "Kuinka tahdot".
Johannes hyppäsi satulaan ja sanoi: "Kas niin, astupa nyt jalalleni, astu vakavasti vaan ja anna minulle kätesi", ja kepeästi hyppäsi hän ylös, Johannes nosti hänet, suuteli häntä ja sanoi: "Nyt voin tehdä sinulle mitä tahdon, sinä olet vallassani".
— "En minä pelkää", vastasi Avojalka, "sinä olet myöskin vallassani".
Ääneti ratsastivat he kylästä ulos. Viimeisessä talossa paloi valkea, siellä valvoi haudankaivajan vaimo Marannan ruumiin ääressä, ja Johannes antoi Avojalan itkeä hänen kyyneleensä.
Vasta silloin kun he ratsastivat Selja-ahon poikki, sanoi Avojalka: "Tuossa mä muinoin hanhia paimensin ja tuolla ma kerran annoin isällesi juoda tuosta kaivosta. Jumala suojelkoon sinua, pääronapuu, ja teitä kedot ja metsät! Tuntuu, kuin tuo kaikki olisi ollut pelkkää unta, ja suo anteeksi, armas Johannes, tahtoisinpa iloita enkä kumminkaan voi enkä saakaan, kun ajattelen, että tuolla mökissä makaa vainaja; synti on, jos iloitsen, ja synti on, jos en iloitse. Tiedätkös mitä, Johannes? Minä sanon, että vuosi on jo kulunut, ja sitten iloitsen; mutta ei, vuoden päästä on ihanaa ja ihanaa on nytkin, ja tänään juuri iloitsenkin. Nyt ratsastamme taivaasen! Voi mitä ajatuksia minulla oli tuolla Selja-aholla, että käki muka olisi kenties lumottu prinssi, ja nyt istun hevosen selässä ja olen suolaprinsessa. Onpa iloista minusta, kun nimitit minua suolaprinsessaksi; tiedän kyllä Haldenbrunnissa minua pilkkailtavan, mutta minun mielestäni on oikein, ettäs nimitit minua suolaprinsessaksi. Oletko kuullut satua: niin rakkaana kuin suola?"
— "Enpä ole; mimmoinen se on sitten?"
— "Oli kerran kuningas. Tämä kysyy tyttäreltään: kuinka rakkaana sinä pidät minua? ja siihen vastaa tytär: pidänpä sinua niin rakkaana … niin rakkaana kuin suolaa. Kuningas arvelee, olipa tuo tuhmasti vastattu, ja on vihoissaan siitä. Ei aikaakaan, niin jopa pitää kuningas suuret pidot, ja tytär laittaa niin, että kaikki ruoat kannetaan pöytään suolaamattomina. Tämä arvattavasti ei ole kuninkaan mieliin ja hän kysyy tyttäreltään: mitenkäs on tänään kaikki niin huonosti keitetty? ei maistu niin miltään; — ja siihen vastaa tytär: Senvuoksi, näette, että suolaa puuttuu. Ja enkös minä ollut oikeassa, kun sanoin pitäväni teitä niin rakkaana kuin suolaa? Kuningas myönsi sen ja sentähden sanotaan vielä tänäkin päivänä: niin rakkaana kuin suolaa. — Sen sadun mulle kertoi musta Maranna. Voi Jumala, hän ei voi enää kertoa! Tuolla mökissä lepää kuollut, ja kuules, tuolla livertelee yörastas niin onnellisena. Mutta pois ne mietteet! Tahdonpa olla sun suolaprinsessasi, Johannes. Saat vielä tuta sen. Niin, minä olen juuri onnellinen; aina Marannakin sanoi: Jumala iloitsee, kun ihmiset ovat iloisia, niinkuin vanhemmatkin iloitsevat lastensa tanssiessa ja laulaessa; tanssineet me jo olemme ja nyt lauletaan. Käännä nyt heposi tuonne vasemmalle metsään, — me käymme veljeni luokse, heillä on sysihauta tuolla tien vieressä, — Laula, satakieli! me laulamme kanssa!
"Satakielen soivan kuulen,Syömmein halkeavan luulen;Lennä, lintu, luoksein vaan,Lennä mua neuvomaan!"
Ja he lauloivat kaikenlaisia lauluja, surullisia ja iloisia, lakkaamatta, ja Avojalka lauloi niin hyvin toista kuin ensimmäistäkin ääntä. Enimmin he kumminkin lauloivat sitä valssia, jonka mukaan he olivat kolmasti tanssineet Endringenin häissä, ja aina kun he lopettivat sen, kertoi milloin yksi, milloin toinen, kuinka hän oli muistellut kaukaista tuttuansa, ja Johannes sanoi:
— "Minun oli vaikea saada tätä valssia päästäni pois, sillä silloin tanssit sinäkin aina mielessäni. Min'en tahtonut vaimokseni palveluspiikaa, sillä täytyy sanoani sinulle, että minä olen ylpeä".
— "Se on oikein, semmoinen minäkin olen".
Nyt kertoi Johannes, kuinka kovin hän oli taistellut sydämmessänsä, mutta kuinka nyt on hyvin, sillä kaikki epäilys on jo ohi. Hän kertoi, kuinka hänet oli ensimmäisen ja toisen kerran lähetetty äitinsä syntymäseuduille morsianta etsimään; kuinka Avojalka, jonka hän oli kohdannut Endringenin kylän päässä, heti oli tunkeunut hänen sydämeensä, hän oli sen tuntenut ja sitten, kuultuaan hänen olevan palvelijan, lähtenyt pois sanomatta kuka hän on.
Avojalka vuorostaan kertoi Roselin kohtelusta Endringenissä, ja kuinka hän oli siellä ensikerran loukannut Avojalkaa sanoilla: "se on vaan meidän piika" ja puheenpäätteeksi sanoi Johannes: "Oikein päätä huikaisee, kun ajattelen, että olisi voinut käydä toisin. Mitenkähän olisi mahdollista, että kulkisin tässä kotiani jonkun toisen enkä sinun kanssasi? Mitenkä se olisi mahdollistakaan?"
Tyyneen tapaansa vastasi Avojalka:
— "Älä ajattele niin paljon, miten muka olisi saattanut käydä toisin, niin tai näin tahi noin. Hyvä on, niinkuin on, olkoon iloa tai murhetta, ja Jumala on niin tahtonut ja meistä riippuu asettaa asiat oikealle kannalle".
— "Niin", sanoi Johannes, "kun panen silmäni kiinni ja kuulen sinun noin puhuvan, niin tuntuu kuin äitini puhuisi minulle. Aivan niin olisi hänkin sanonut. Teidän äänennekin ovat niin yhdenlaisia".
— "Hän uneksii nyt kaiketi meistä", sanoi Avojalka. "Minä uskon sen lujasti". Ja totuttuun tapaansa, ollen oloperäisenkin elämän käsityksessä täytettynä kaikenlaisella kummallisuudella, josta hänen lapsuutensa oli ollut niin rikas, sanoi hän nyt:
— "Mikäs on hevosesi nimi?"
— "Karvan mukaan sillä nimi on".
— "Ei, annetaanpas sille toinen nimi, ja tiedätkös mikä? Helkkyhepo".
Ja tuon soman valssin säveleillä lauloi nyt Johannes yhä vaan tätä yhtä sanaa: Helkkyhepo! Helkkyhepo! ja Avojalka lauloi joukkoon, ja juuri nyt, kun eivät he laulaneet sanoja, jotka jotakin olisivat merkinneet, oli heidän ilonsa puhdas, täydellinen, rajaton; heidän sopi panna siihen kaikki riemut soimaan. Ja taas yhtyivät siihen kaikenlaiset liverrykset, sillä sielussa kajahtelee kellon ääni, joka ei ole enää mitään kokonaista säveltä, mitään määrättyä muotoa, ja sulkee itseensä kumminkin kaikki, ja tuonne ja tänne, ylös ja alas riemuisissa säveleissä heiluivat ja tuudittelivat rakastavien sydämet. Ja taas ryhdyttiin lystillisiin lauluihin, ja Amrei lauloi:
"Kiinni kultani sain,Nytpä häntä ma vainPääst'en luotani, en,Sylissäin pitelen".
Ja Johannes vastasi:
"Ja kultoani koskaan en päästä mä pois,Vaikkapa hän itse tontun kahleissa ois;Ei nauhoin eikä nuorin eikä kahleinkaanVoi immyttäni viedä multa milloinkaan".
Ja taas lauloi Amrei:
"Kaunihisti kultaniTanssaella taitavi,Heiluen, hyörien, pyörien vaan,Eipä tuota uskoiskaan!"
Johannes vasasi:
"Toisin vuoroin totisena,Naureskellen toisin;Jospa toki kaiket päivätSiten viettää voisin!"
Ja nyt lauloivat he yhdessä pitkällisin sävelin tätä syvää laulua:
"Murhetta seuraa ilo vaan,Se lohduttaa mua ainiaan;Ma tunnen impein kaunosen,Tuon tunnen mustasilmäsen,Saa syömmein siitä riemujaan."
"Mun omanain hän olla suo,Ei muihin silmiänsä luo,Me ilot, murheet kannetaanYhdessä, asti kuolemaan".
Raikkaasti kajahteli nyt metsä, jossa kuu leikitteli säteillään puun latvoissa, oksilla ja rungoilla, ja kaksi ihmislasta lauleli kilpaa satakielen kanssa.
Ja tuolla sysihaudan ääressä yön hiljaisuudessa istui Dami vielä Sysi-Matin luona, ja Sysi-Matti, joka mielellään haasteli yön aikana, kertoeli kaikenlaisia kummitussatuja muinoisilta ajoilta, jolloin metsät näillä mailla olivat vielä niin tiheitä, että orava pääsi hyppien puusta puuhun, maahan laskelmatta, Neckar joelta aina Bodenjärven rannalle asti, ja nyt juuri kertoi hän satua eräästä olennosta, joksi entinen epäjumala on muuttunut ja joka nyt ratsastelee kimohevosen selässä ja kantaa kaikkialle loistoa ja komeutta ja tuo onnea.
Satuja on, jotka ovat sielulle samaa kuin silmälle leimuavaan tuleen katsominen: liekit ne lehahtelevat, ne imeyvät toisiinsa, ne leikkivät monenvärisinä, täällä sammuu yksi, tuolla välähtää uusi, ja äkkiä nousee kaikki liekkiaaltoon jälleen. Ja katsahdapa pois tuosta liekistä: yö näyttää sitä synkemmälle.
Niin kuunteli Dami, niin katsahteli hän tuon tuostakin ympärilleen jaSysi-Matti se kertoi niin yksitoikkoisella äänellä.
Äkkiä hän pysähtyi; tuolla tuli vuoren rinnettä alas kimo, ja sieltä kuului niin armaita lauluja. Tuleeko kummitusten maailma vielä kerran ilmi? Ja yhä lähemmälle ehti hepo, sen selässä istui ratsumies, niin leveänä ja sillä on kaksi päätä, ja se tuli yhä lähemmäksi, ja väliin huusi miehen, väliin naisen ääni: Dami! Dami! Dami! Sysimiehet olivat kumpikin pudota maahan säikäyksestä, he eivät voineet paikaltaan liikkua, ja nyt oli kummitus tuossa ja nyt se astui hevosen selästä ja: "Dami, minähän tässä olen!" huusi Avojalka ja kertoi kaikki mitä oli tapahtunut.
Damilla ei ollut mit'ikään sanomista, hän silitteli vaan milloin hevosta, milloin koiraa ja nyykäytti päätänsä, kun Johannes lupasi ottaa hänet paimeneksi: hän saa kolmekymmentä lehmää paimennettavikseen ja oppii tekemään voita ja juustoa.
— "Sinä pääset mustasta valkoiseen", sanoi Avojalka; "siitähän sopisi tehdä arvoitus".
Dami sai viimeinkin puheenlahjan ja sanoi: "Ja pari nahkahousuja myös". Kaikki naurahtivat, ja hän selitti, että rusthollin emäntä on hänelle vielä velkaa pari nahkahousuja.
— "Annanpa sulle niitä odottaessasi piippuni, he, tuossa sulle langonpiippu", sanoi Johannes ja ojensi Damille piippunsa.
— "Niin, ja itse jäät piiputta", sanoi Amrei puoleksi estellen.
— "Nyt en tarvitse piippua".
Riemuissaan hyppäsi Dami ylös ja riensi mökkiin hopeahelaisine piippuineen; mutta eipäs olisi uskonut hänen saavan aikoin niin hauskaa leikintekoa. Hetken kuluttua nimittäin tuli hän takaisin Sysi-Matin hattu päässä ja pitkä vaippa päällä ja kummassakin kädessään iso tulisoitto. Arvokkain askelin läheni hän rakastuneita, ja puhui heille juhlallisella äänellä: "Mitäs tämä tietää? Kas tässä, Johannes, on minulla kaksi tulisoittoa, niillä saatan sinut kauniisti kotiasi. Kuinka sinä olet uskaltanut noin omin väkinesi viedä minulta sisarta? Minä olen vanhempi veli ja minulta pitää sinun häntä pyytää ja ennenkuin minä olen myöntynyt, ei koko asiasta tule mitään".
Amrei nauroi iloisesti, ja Johannes pyysi nyt kaikkien lakimetkujen mukaan Damilta hänen sisarensa kättä.
Dami oli jatkaa leikkiänsä kauemmaksi, sillä hänestä tuntui hyvältä, kun oli tuommoisessa asiassa kerrankin onnistunut. Mutta Amrei tiesi, ettei siihen ole luottamista; Dami saattaisi tehdä tuhmuuksia ja muuttaa leikin aivan päin vastaiseksi. Hän näki jo, kuinka veli usean kerran avaten ja sulkien kättänsä aikoi tarttua Johanneksen kellonvitjaan, mutta aina vetäisi kätensä takaisin; hän sanoi senvuoksi kovasti, niinkuin vallatonta lasta kielletään: "piisaa jo! sinä teit hyvin, jätä valtaan nyt".
Dami tuli entiselleen ja virkkoi vielä Johannekselle: "Kas niin! Sinulla on teräshelainen morsian, minulla hopeahelainen piippu". Kun ei kukaan naurahtanut, lisäsi hän: "Etpä suinkaan, lanko, luullut saavasi niin ymmärtäväistä lankoa? Amrei ei ole yksinään ymmärtäväinen, me olemme yhdessä padassa kiehuneet. Niin, lanko, niin!"
Dami näkyi tahtovan perin pohjin nauttia tuota langoksi nimittelemisen suloutta.
Johannes morsiamineen astui jälleen hevosen selkään, sillä he tahtoivat vielä tänä yönä ennättää kaupunkiin, ja heidän kuljettuaan jo kappaleen matkaa, huusi Dami heidän peräänsä: "Lanko, älä unohda mun nahkahousujani!" Raikas nauru vastasi siihen, ja lauluja kaikueli jälleen, sulhasen ja morsiamen ratsastaessa kuutamoyöllä.
17. Vuorten ja laaksojen poikki.
Eipä ole maailmassa niin, että kävisi eläminen aina yhtä mittaa yhdellä lailla; siinä vuoroilevat päivä ja yö, äänetön rauha ja raju rähinä ja puuha ja kaikki vuodenajat. Niin luonnon elämässä, niin ihmissydämmenkin, ja onnellinen se ihmissydän, joka kaikissa liikunnoissakaan ei horjahda polultaan pois.
Päivä koitti jo, kun rakastuneet saapuivat kaupungin portille, ja jo hyvän aikaa ennen, kohdattuaan ensimmäisen vastaantulijan, olivat he astuneet alas hevosen selästä. He huomasivat, että tuommoinen kulku näyttäisi kovin kummalliselta, ja ensimäinen tiellätulija oli heille sanansaattajana siitä, että heidän on taas antauminen ihmisten tavallisten olojen ja tapain noudattajiksi. Johannes talutti toisella kädellään hevosta, toisella piti hän Amreita kädestä kiinni; ääneti he kulkivat ja aina kun toisiinsa katsahtivat, loistahtivat heidän kasvonsa kuin lasten, jotka heräävät unesta. Mutta luotuaan silmät maahan, vaipuivat he jälleen ajatuksiin ja huolestuivat, miten muka kävisi.
Ikäänkuin jo olisi siitä puhunut Johanneksen kanssa ja täydellisesti vakuutettuna hänenkin ajatelleen samaa, sanoi Amrei nyt:
— "Viisaampaa olisi ollut, jos olisimme panneet asian tyyneemmin toimeen; olisit ensin mennyt kotiasi, minä olisin sen aikaa ollut jossakin, ja jos en muualla, niin vaikka Sysi-Matin luona, ja sitten olisit tullut äitisi kanssa minua noutamaan tai olisit kirjoittanut minulle, niin olisin sitten tullut sinne Damini kanssa. Mutta tiedätkös mitä ajattelen?"
— "Aivan kaikkea en vielä tiedä".
— "Ajattelenpa, että katumus on tuhminta, mihin ihminen voi joutua. Ja vaikkapa repisit pääsi irti, et eilistä päivää sittenkään voi palauttaa. Mitä me noin kesken riemujamme teimme, oli oikein ja oikein sen olla pitääkin. Nyt, vähän tyyneemmällä mielellä oltaessa, ei siitä mitä torumista. Meidän on vaan nyt miettiminen, mitenkä vast'edes saamme kaikki hyvään päin, ja sinähän olet suora mies, saatathan minun kanssani asiasta jutella, sano vaan minulle suoraan kaikki. Voit sanoa kaikki, mitä tahdot, siten et mieltäni pahoita; mutta jos jotakin jätät sanomatta, niin sitten teet mieleni pahaksi. Sano siis, onhan sinullakin levollinen mieli?"
— "Osaatkos arvoituksia selittää?"
— "Lapsena olin siinä taidossa aika mestari".
— "No sanos, mikäs tämä on? On, näet, pieni sana, joka merkitsee jotain näkymätöntä, mutta kumminkin kovasti, toisinaan hurjastikin liikkuvata: muutapa ensimmäinen kirjain toiseksi, niin saat näkyväisen kappaleen, joka ilmi tuo kaikki tuon edellisen toimet".
— "Se on helppo", sanoi Avojalka, "lapsellisen helppo arvata, se on 'mieli' ja 'kieli'". Ja kun leivot taivas-alla rupesivat visertämään, alkoivat hekin laulaa arvoituslaulua, ja Johannes alkoi:
"Koetapa, tyttöni, arvata tää,Jos sä sen arvaat, niin nain sinut mä:Lunta valkoisempi se onVehreämpi ruohoa nurmikon.Synkempi synkintä syttäkin?Jos sä mun vaimoni olla suotKyllä sen kohta arvaatkin".
Amrei:
"Kirsikan kukka lunt' on valkeempiJa kukkineena ruohoa vehreempi.Ja marjana synkempi syttäkin,Vaimos olla suon, siis sen arvaankin".
Johannes jatkoi:
"Mikäs kuningas se maaton on?Ja mikäs pihti ompi raudaton?"
Amrei:
"Korttikuningas se maaton on,Ja saapaspihti se on raudaton".
Johannes:
"Mikäs tuli ei tuo lämmintä?Ja mikäs puukko ompi kärjettä?"
Amrei:
"Maalattu tuli ei tuo lämmintä,Ja taitettu puukko se on kärjettä".
Äkkiä napsautti Johannes sormiaan ja sanoi: "Arvaas nyt", ja hän lauloi:
"Milläs ompi kaula, vaan pää on pois?Ja mikä voitta, suolatta makeata ois?"
Amrei vastasi nopeasti:
"Putelill' on kaula, vaan pää on pois,Ja sokeri voitta, suolatt' eikö makeet' ois?"
— "Puoleksipa vaan arvasitkin", nauroi Johannes. "Kyökissä sinä, näen mä, aikasi olet ollut; näin minä arvelin:
"Putelill' on kaula vaan pois on pää,Ja voitta, suolatt' on makea muiskus tää".
Ja yhdessä he vielä lauloivat tuon yleisen arvoituslaulun loppuvärssyt:
"Mikäs on se kieli, jonk' ei ääntä soi,Ja mitäs päivää yö ei seurata voi?" —"Soljessa on kieli, vaan ei haastakaan,Ja tuomiopäivää yöhyt ei seurakaan".
"Kas, neitoseni, kaikkihan sä arvaatkin,Ja emmekö siis häitä me jo viettäiskin?Solki en mä oo, ja syömmein sykkäilee,Ja häiden jälkeen päivä aina paistelee".
Ensimmäiseen tulliportin läheiseen ravintolaan he poikkesivat, ja kunJohannes oli käskenyt hyvää kahvia, sanoi Amrei:
— "Hyvästi tää maailma sittenkin on järjestetty! Tähän nyt ovat ihmiset rakentaneet talon ja laittaneet siihen lavitsat ja tuolit ja pöydät ja uunit, siinä palaa valkea, ja tuoll' on heillä kahvit, kermat, sokerit ja kauniit kupit, ja kaikki se kannetaan koreasti pöydälle, ja kun menemme kauemmaksi, niin on sielläkin samallaisia ihmisiä ja taloja ja niissä kaikki niin hyvin järjestetty. Aivan kuin sadussa: 'avau säkki!'"
— "Niin, mutta ei se näitä paitsi ota auetakseen", sanoi Johannes, ja veti taskustaan kourallisen rahoja.
— "Niinpä kyllä", sanoi Amrei, "noilla pyörillä on helppo kulkea vaikka koko maailma pitkin ja poikki. Vaan sanos, Johannes, onko sinusta koskaan elämäpäivänäsi kahvi maistunut näin makealta kuin nyt? Entäs nuo vehnäset sitten! Sinä olet käskenyt liian paljon: me emme jaksa syödä kaikkea; vehnäset minä otan mukaani, mutta sääli on tuota herttaista kahvia; voi, kuinka monelle köyhälle tuo tekisi hyvää, ja meidän täytyy se jättää tähän, ja maksaa sinun se kumminkin pitää".
— "Minkäpäs sille mahtaa? Ei maailmassa saa niin tarkasti asioita ottaa".
— "Niin, se on totta, se, minä olen liian tarkaksi tottunut; älä pane pahaksesi sitä; jos jotain tuommoista sanon, niin sen teen ymmärtämättömyydestä".
— "Sitä sinun on hyvä sanoa, kun tiedät olevasi ymmärtäväinen".
Amrei nousi pian ylös, hänen poskensa hehkuivat kuumuudesta, ja tultuaan peilin eteen hän huudahti: "Voi Herran tähden! Minäkö tuossa olen? En tunne itseäni enää ollenkaan".
— "Mutta minä tunnen sinut", sanoi Johannes, "sinun nimesi on Amrei ja Avojalka ja suolaprinsessa, mutta tämä kaikki ei ole vielä kylläksi; sinä saat nyt vielä yhden nimen lisäksi: rusthollin-emäntä ei kuulu myöskään niin hullulta".
— "Oi hyvä Jumala! voiko se siis niin käydä? Minä arvelen nyt, ettei se olisi mahdollista".
— "Tosin, kyllähän me vielä saamme purra rikki kovia pähkinöitä, mutta se ei huoleta minua, se. Panes nyt maata hiukkasen, minä tahdon sillä aikaa tiedustella rattaita: ethän sinä saata ratsastaa minun kanssani päivällä, ja me tarvitsemme sellaiset muutoinkin".
— "Minä en voi maata, minun pitää kirjoittaa vielä kirje Haldenbrunniin; minä olen mennyt matkoihini sieltä ja olen siinä nauttinut toki niin paljon hyvää, ja onpa minulla toimitettavana siellä monta muutakin asiaa".
— "Tee se, kunnes minä palajan takaisin". Johannes meni pois ja Amrei silmäili hänen jälkeensä, täynnä kummallisia ajatuksia: tuolla hän menee ja hän on kuitenkin sinun omasi, ja mitenkä ylevästi hän astuu! Voiko todellakin olla mahdollista ja supisen totta, että hän on sinun omasi?… Hän ei silmäile enää ympärilleen, mutta koira, joka käy hänen jäljessään, sen tekee; Amrei viittaa ja houkuttelee sitä ja katsopa vaan, tuolla tulee se jo takaisin, juosten aika kyytiä. Hän menee sitä vastaan huoneen ulkopuolelle ja kun se kavahti häntä vastaan pystyyn, sanoi hän: "hyvä, hyvä, se on sinulta ihan oikein, että jäät minun luokseni, ett'en minä ole niin ypö yksinäni; mutta nyt tule sisään, minun pitää kirjoittaa".
Hän kirjoitti pitkän kirjeen Haldenbrunnin kylänvoudille, kiitti koko kuntaa niistä hyvistä töistä, joita hän oli saanut nauttia, ja lupasi ottaa sieltä kerran lapsen kasvatettavakseen, jos hän sen vaan voi tehdä, ja velvoitti vielä kerran kylänvoutia, että mustan Marannan pieluksen alle pantaisiin hänen virsikirjansa. Kirjettä lakatessaan, puristi hän huulensa yhteen ja virkki: "kas niin, nyt olen minä valmis, mitä Haldenbrunniin tulee". Pianpa repäsi hän kuitenkin kirjeen auki, sillä hän piti velvollisuutenaan näyttää Johannekselle, mitä hän oli kirjoittanut. Tämäpä ei tullut takaisin pitkään aikaan, ja Amrei punastui, kun puhelias emäntä sanoi: "teidän miehellänne on kaiketi asioita voutivirastossa?" Se, että Johannesta ensikerran nimitettiin hänen mieheksensä, sattui syvälle hänen sydämmeensä.
Hän ei voinut vastata, ja emäntä katsoa tähysti häneen kummastellen. Amrei ei tiennyt muuta neuvoa päästäkseen hänen kummallisista silmäilyksistään kuin lähteä ulos huoneen edustalle, jossa hän istahti lauta-läjälle ja odotti, koira sivullaan, Johannesta. Hän silitteli koiraa ja katseli syvään sen uskollisiin silmiin. — Ei mikään eläin hae ja kestä ihmisen vakaista silmäilyä, ainoastaan koiralle näkyy tämä voima annetuksi, mutta senkin silmä sulkeutuu pian.
Kuinka maailma on kuitenkin samalla kertaa niin arvoituksia täynnä ja toki niin selvä!
Amrei meni koiran kanssa talliin, katseli, mitenkä kimo syödä narsutteli ja sanoi: "Niin on, hyvä kimoseni, syö nyt vaan kyllältäsi ja kuljeta meitä hyvästi kotiin, ja suokoon Jumala, että meille kaikille kävisi hyvin".
Johannes ei tullut pitkään aikaan takaisin, ja kun Amrei hänet viimeinkin näki, meni hän häntä vastaan ja sanoi: "kun sinulla tästälähin sattuu jotakin asioimista matkalla, niin otathan minut mukaasi? Niinhän?"
— "Vai niin! Peljästyitkö? Arvelit ehkä minun menneeni sitä tietäni? Niin, mitenkä olisi, jos minä olisin sinut jättänyt ja ratsastanut matkoihini?"
Amrei säpsähti; hetkisen kuluttua sanoi hän vakavasti: "Et sinä näköjään ole mikään sukkela. Sen tapaisten asiain kanssa leikitteleminen on ihan säälittävän yksinkertaista. Minä surkuttelen sinua, että teit sellaista, sinä teit sillä pahaa itse itsellesi; se on kyllä ikävää, jos sinä sen tiedät, mutta ikävää myös, jos sinä et sitä tiedä. Sinä tahdot ratsastaa luotani pois ja arvelet minun nyt muka itkeväni sinulle huviksi? Luuletko sinä ehkä, kun sinulla on varsa ja rahaa, olevasi herra täällä? Ei, sinun varsasi on vienyt meitä molempia ja minä olen tullut kanssasi. Mitähän arveleisit, jos minäkin laskisin leikkiä ja sanoisin: mitenkä olisi, jos minä jättäisin sinut nyt tuohon istumaan? Minä surkuttelen sinua, että sinä lasket sellaista leikkiä".
— "Hyvä, hyvä, sinun pitää saamasi oikeus, mutta lakkaahan nyt jo toki kerrankin".
— "Enkä, minä puhun niin kauan, kunnes olen saanut suuni puhtaaksi, koska minä olen kerran loukattu, ja minun tahdossani on lopettaa koko juttu silloin kun minä tahdon. Ja sinä loukkasit itse itseäsikin, sitä, joka sinun tulee olla ja joka myös olet. Kun joku muu sanoo sellaista, mikä ei ole oikeaa, niin voin minä juosta siitä pois; mutta sinussa ei pidä oleman yhtäkään likapilkkua, ja usko minua, laskea leikkiä sellaisesta asiasta on sama, kuin käyttää ristiin-naulitun kuvaa nukkina".
— "Oho! Ei se toki niin pahaa ole; mutta kaikkeen tähän nähden et sinä näy ymmärtävän leikkiä".
— "Kyllä minä ymmärrän, sen saat kyllä pian tuta, sen, mutta en sellaisesta asiasta, ja nyt on jo tarpeeksi. Minä olen nyt lopussa enkä ajattele enää koko asiaa".
Tämä pieni välisattuma osoitti molemmille jo ajoissa, että heidän, huolimatta kaikesta lemmestä, täytyi ottaa vaarin toistensa luonteesta, ja Amrei tunsi olleensa liian kiivas, ja Johannes huomasi olevan sopimatonta laskea leikkiä Amrein luottavaisuudesta ja kiintymisestä häneen. Kumpikaan ei sanonut sitä toiselle, mutta kumpikin tunsi toisen niin ajattelevan.
Pieni hattara, joka oli noussut taivaan laelle, hajosi pian läpiloistelevan auringon selvittämällä, ja Amrei iloitsi niinkuin lapsi, kun somat, viheriäväriset Berniläisrattaat, pyöreän pehmeätyynyisen istuimen kanssa, tulivat paikalle. Jo ennen valjastamista, istahti hän niihin ja taputti ilosta käsiään. "Nyt tulee sinun antaa minun vielä lentää", sanoi hän Johannekselle, tämän valjastaessa kimoa, "minä olen ratsastanut kanssasi, nyt ajan minä, eikä jää siis jäljelle muuta kuin lentäminen".
Ja aamun ihanuudessa ajoivat he kauniita teitä myöten. Kimolle näkyi matka kepeältä ja Luks haukkua kaiutteli sen edessä ilosta.
— "Tiedätkös mitä, Johannes", sanoi Amrei hieman matkaa päästyä, "ravintolan emäntä kun luuli minua jo sinun vaimoksesi"
— "Ja sehän sinä jo oletkin, ja siitä kysyn minä viisi, mitä kaikkia sanoisivatkaan siihen. Sinä taivas ja te leivot ja te puut ja te kedot ja vuoret! Katsokaapas tänne, tämä tässä on minun eukkoni! Ja kun hän muriskelee, on hän yhtä hyvä, kuin jos hän jotakin hyvää sanoisi. Oi, minun äitini on viisas vaimo, hän on sen tiennyt, hän on sanonut, että minun pitää tarkastella neitoani, kun hän itkee suutuksissaan, sillä silloin tulee sisällinen ihminen näkyviin. Tänään, kun sinä toruskelit, tuli sinussa näkyviin lempeä, terävämielinen, kaunis, pahanilkinen. Nyt tunnen minä koko sen seuran, joka asuskelee sinussa, ja se on minun mielestäni juuri sellainen, kuin sen tuleekin olla. Oi sinä, koko lavea maailma! Minä kiitän sinua siitä, että olet olemassa, sinä ja kaikki, kaikki. Maailma! Minä kysyn sinulta, oletko sinä, niin kauan kuin oletkaan seisonut pystyssä, nähnyt tällaista somaa eukkoa? Hehei jaa!"
Ja kun joku jalkamies tuli heitä vastaan, niin tarttui Johannes Amreihin ja huusi: "katsopas tänne, tässä on minun muijaseni!" kunnes Amrei rukoili häntä lopettamaan leikkiä; mutta hän sanoi: "minä en voi pidättää itseäni ilosta. Minä tahtoisin huutaa koko maailman korviin, niin että kaikki iloitsisi minun kanssani, enkä minä voi ollenkaan käsittää, mitenkä kaikki nuo ihmiset ajavat pelloillensa ja hakkaavat puita sekä tekevät muuta työtä, eivätkä ollenkaan tiedä, mitenkä minä olen onnellinen!"
Amrei, nähdessään erään köyhän vaimoraukan käyvän maantietä pitkin, päästi silmänräpäyksessä kenkänsä jaloistaan ja viskasi ne vaimolle, joka äimästyneenä katseli kiiruhtavien jälkeen ja kiitti. Amreista tuntui niin autuaalta se tieto, että hän nyt ensimmäisen kerran iässään oli lahjoittanut arvoisan kappaleen, jota hän itse olisi vielä voinut vallan hyvästi käyttää. Alussa, annettuaan ne niin pian pois ja tuumiessaan sitä, mietti hän vaan — ja tämä ajatus palasi useinkin — kuinkahan paljon kengät oikeastaan saattoivat maksaa; niiden omistamista ei näköjään ollut niin helppo unohtaa, ja hän ei ajatellut enää ollenkaan, kuinka paljon hän oli tehnyt hyvää mustalle Marannalle, — kenkäin lahjoittaminen näkyi hänestä olleen ensimmäinen hyvä työ, ja tieto siitä teki arvattavasti hänet paljoa onnellisemmaksi, kuin lahjan saajan; hän hymyili yhä itsekseen, hänellä oli sielussaan salainen lahja, joka sai hänen sydämmensä hyppimään ilosta, ja kun Johannes kysyi häneltä: "Miksikä sinä hymyilet noin itseksesi, niinkuin lapsi maatessaan?" sanoi hän:
— "Oi, Jumala, se onkin niin unen laista! Minä voin nyt lahjoittaa! Minä seuraan ajatuksissani yhä vielä vaimoparkaa ja tiedän, kuinka hän iloitsee".
— "Se on hyvä se, että lahjoitat niin mielelläsi".
— "Niin, mitäpäs siitä, jos lahjoittaa onnellisena ollessa; minä olen niin perinpohjin onnellinen, minä tahtoisin lahjoittaa kaikki, minä haluan nyt yhtä kernaasti kuin sinä huudella kaikille ihmisille. Minä arvelen voivani antaa heille kaikille ruokaa ja juomaa. Minusta tuntuu, ikäänkuin istuisin pitkän hääpöydän ääressä ihan yksin sinun kanssasi ja minä olen niin ravittu, minä en voi syödä mitään, minä olen ihan kylläinen".
— "Niin, se on hyvä, se", sanoi Johannes. "Mutta älä lahjoita enää kenkiäsi. Kun minä katselen niitä, niin muistuvat mieleeni kaikki ne ihanat vuodet, joita ne ovat kestäneet, sinä voit juoksennella niillä vielä monta monituista Herran vuotta, ennenkuin ne kuluvat ihan tyyni".
— "Mitenkä sinä tulit nyt ajatelleeksi sitä? Kuinka monta sata kertaa olen minä ajatellut samaa, katsellessani kenkiäni. Mutta kerrohan minulle nyt myös jotain kodistasi, muutoin olen minä lörpöttävä ainoastaan itsestäni. Kerro nyt".
Johannes teki sen kernaasti, ja hänen kertoillessaan pyöri Amrein mielessä lakkaamatta onnellinen kuva: köyhä vaimo uusissa hänelle lahjoitetuissa kengissä.
Kun Johannes oli kuvannut kotonsa ihmiset, niin rupesi hän kiittelemään talon karjaa, sanoessaan: "Se on niin hyvästi ravittu, niin terve ja pyöreä palleroinen, ettei vesi-tippakaan pysyisi päällä".
— "Minä en tahdo ollenkaan saada päähäni", sanoi Amrei, "että minä yht'äkkiä tulen niin rikkaaksi. Kun ajattelen saavani niin monta peltoa ja lehmää ja maitoa ja voita ja hedelmiä ja kirstua ja arkkua, niin luulenpa todellakin maanneeni tähän saakka ja nyt vasta äkkiä havahtuneeni. Ei, se ei ole niin. Minua peloittaa, ajatellessani, että tulen äkkiä edesvastauksen alaiseksi niin monesta asiasta. Auttaahan sinun äitisi minua, niinhän? Onhan hän vielä voimissaan? Minä en tiedä lainkaan, mitenkä tulee kaikki järjestää niin, etten minä lahjoittaisi pois kaikkea köyhille; mutta eihän se käykään päinsä, sillä eiväthän ne ole minun. Saanhan minä ne itsekin vaan lahjaksi".
— "Almun-anti ei tee köyhäksi, se on yksi äitini sananparsia", virkkiJohannes.
Mahdotonta on kertoa, mitenkä hauskasti molemmat rakastuneet ajoivat tietänsä. Joka ainoa sana teki heidät yhä onnellisemmiksi. Kun Amrei kysyi: "onko teidän talossanne myös pääskysiä?" ja Johannes vakuutti olevan kyllä ja lisäsi, että heillä päällepäätteeksi on haikarankin pesä, silloin oli Amrei täydellisesti onnellinen ja matki haikaran ääntä ja kertoi hyvin lystikkäästi, mitenkä haikara hyvin vakavalla näöllä seisoskelee toisella jalallaan ja katsoa tähystää kotoonsa.
Oliko se ennalta tehty sopimus vai silmänräpäyksen sisällinen mahtiko? He eivät puhuneet sanaakaan siitä, mitenkä perille-tulo ja astuminen vanhempain kotiin itse asiassa piti tapahtuman, ennenkuin iltapuolella, jolloin he olivat tulleet jo siihen piirikuntaan, missä Zusmarshofen oli. Nyt vasta, kun Johannes oli jo tavannut joitakuita, jotka tunsivat hänet, tervehtivät ja katsoivat kummastellen häntä, selitti hän Amreille ajatelleensa kaksi eri tapaa, miten tulon pitäisi tapahtuman. Joko vie hän Amrein hänen sisarensa luo, joka asui täällä vähän sivulla — sen kylän kirkon torni näkyi erään vuoren taa — ja hän itse menee kotiin ja selittää siellä koko asian: tahi vie hän Amrein heti suoraan kotiin, se on, Amrein pitää astua rattailta alas noin neljänneksen tuntia ennen ja tulla taloon muka piikana.
Amrei osoitti kaiken järkevyytensä, selvittäessään, mitkä syyt vaativat jälkimmäisen esityksen seuraamista ja mitä siitä taasen voisi syntyä. Jos hän ensin oleskelisi sisaren luona, niin tulisi hänen saada ensin puolelleen semmoinen, jolla ei kuitenkaan ole vielä ratkaisu-valtaa ja voisipa syntyä kaikenkaltaista kinaa, jota ei edeltäpäin voi määrätäkään, huolimatta siitä, että ne jättäisivät pahan muiston tulevina aikoina ja hän tulisi ehkä koko kylän juttujen esineeksi, kun ei muka uskaltanut mennä suorastaan kotiin. Tähän nähden olisi toinen esitys mukavampi. Mutta hänen sydämmensä oli sitä vastaan, että hän tulisi valeella taloon. Tosin oli äiti vuosia sitten luvannut ottaa hänet palvelukseensa, mutta eihän hän nyt aikonut mennä palvelukseen, ja se olisi jotain varkauden tapaista, jos hän koettaisi keinotella itseään vanhempien suosioon, ja sen lisäksi tiesi hän menettelevänsä tässä valemuodossa kaikin puolin kömpelösti. Jos hän tahtoisi asettaa vaikka vaan tuolin isälle, niin eihän hän voisi tehdä sitäkään suoraan, mutkistelematta, vaan varmaankin kaataisi tuolin kumoon, sillä ainahan ajattelisi hän: sen teet pettääksesi häntä. Ja jos kaikki tämä kävisikin vielä päinsä, niin mitenkähän hän näyttäyisi sittemmin piioille, kun nämä jäljestäpäin saavat tietää emännän salaa muka piikana hiipineen taloon, ja sen lisäksi eihän hän sillä ajalla voisi puhua sanaakaan Johanneksen kanssa. Tämän selvityksensä lopetti hän sanoilla: "minä sanon sinulle kaiken tämän ainoastaan siitä syystä, kun sinä tahdoit tietää minunkin mieltäni asiassa, ja kun sinä tahdot neuvotella yhdessä minun kanssani, niin täytyyhän minun sanoa omat ajatukseni; mutta samalla sanon minä: mitä sinä tahdot, jos vaan sanot sen päättävästi, sen minä teen, ja jos siis sanot: tee niin, niin minä sen teenkin. Minä seuraan sinua vastustamatta ja minä tahdon tehdä sen, minkä käsket, niin hyvin kuin suinkin voin".
— "Niin, kyllä sinä oikeassa olet", sanoi Johannes miettien, "kumpikin ovat sivuteitä, ensimmäinen hiukkasen suorempi; ja me olemme jo niin lähellä, että meidän täytyy pian tehdä päätös asiassa. Näetkö tuolla mäen rinteellä pientä mökkiä? Näethän myös lehmiä, vaikka ne näkyvätkin vaan kovakuoriaisen kokoisilta? Siellä on meillä kesanto, sinne panen minä Damin".
Äimistyen vastasi Amrei: "Oi Jumala, kaikkeapa ihmiset uskaltavatkin!Mutta se on näköjään hyvää niittymaata".
— "Niin kyllä, mutta kun isäni jättää talon minun huostaani, niin kuljetan sinne enemmän tadetta, se on hyödyllisempi, se; mutta vanhat ihmiset pysyvät kernaasti vanhoillaan. No, voi mitä me lörpöttelemmekään! Me olemme nyt jo niin likellä. Oi, jos me olisimme jo ennen asiasta päättäneet! Päätäni pyörryttää".
— "Älä vaan hätäile, meidän tulee päättää levollisina; minulla on jo asiasta vihiä, mitenkä meidän tulisi tehdä, mutta se ei ole minulle vielä ihan selvää".
— "Mitä niin? Millä lailla arvelet?"
— "Ei, tuumipas itse; kenties huomaat sen sinäkin. Se on sinun asiasi se, ja me molemmat olemme nyt sekaisella päällä, joten se olisi meille vahvikkeena, jos me molemmat ajattelisimme samaa keinoa".