Heinämailla luokoutui jo heinikko viikatteen kaatamana, mutta korjuusäät olivat huonot: sataa tihuutteli päiväkausin, ja milloin yritti poutautua, niin hikistä se oli: aurinko paistaa kihotteli niin hikisesti, ettei siinä kuivunut luoko. Ja pian taas vetäytyikin joku pilvisuikale auringon eteen, tai alkoi taivas järkiään sadeväriseksi lientyä. Ei siinä heinänteosta ollut nyt mitään tolkkua tulla. Tuvassa sitä siis eniten istuksittiinkin tai tehdä rapsehdittiin mitä pientä kulloinkin välitöiksi sattui.
Semmoisena puolipilvisenä päivänä kulki outo mies näitä saloteitä pitkin. Pukuna oli jotakuta kuosiltansa kirjavaa: näköjään vanhoja herrasvaatteita, risautuneita ja epäsiistejä. Jalassa lompsuttelivat niinikään väljähköt herrasväen perut: vanhat patiinirajat, joista isovarvas pilkisti toisesta ja toisesta tullo jalkariepua, joka tukkesi aukon, ja hattujäännös sopi yhteen muun puvun repaleisuuden kanssa.
Se oli Kusti. Mitään enempiä ajattelematta oli hän aivan reipastuulisena samonnut tähän saakka, mutta nyt kotimökkiä lähestyessä, kun jo maat tulivat tutuiksi ja saattoi milloin tahansa joku vanha tuttava osua vastaan, alkoi häntä arastuttaa, ties miksi.
"Perr!" puri hän vihaisena hammasta niitä vastaanosujiakin ajatellessa.Ja teki jo mieli kääntyä takaisin.
Mutta ei. Olihan hänellä vielä pullossa. Hän ryyppäsi, rohkaistui ja reuhkasi edelleen. Hän ryyppäsi uudestaan ja sai jo kuraasia, luontoa.
"Vaikka saakeli!" uhmaili hän jo niitä pelättyjä vastaan-osujia ja kaikkea umpimähkään ja renttasi entistä uhoisammin tietä pitkin.
"Vaikka… Err!…"
Tie halkasikin siinä mökkisikermän. Ne olivat kotimökin läheisimpiä, rähjäisiä salotöllejä, joiden jokainen seinänrakokin oli hänelle lapsuusvuosilta tuttu.
"Vaikka… Hip!…"
Ja kuin uhmaten alkoi hän hanttuuttaa mökkikylän läpi. Tulkoon nyt jos kuka ja nähköön, niin…
"Tässä menee Kusti!…"
Korvon eukko seisoikin siinä veräjällänsä vasikanjuottopuuhissa. Ei se näyttänyt tuntevan, koskapa niin katsoa töllötti. Hän uhmautui aivan, muutti puhetapansakin pohjalaiseksi.
"Eks sä mua tunne?… Vai?"
Ja hän pysähtyi ja katsoi eukon silmiin kuin uhmaten, vastausta odottaen. Aivan hän hampaitansa kiristi.
"Eks sä?"
"Herra-isä!… Sekö se Variksen Kusti!" alkoi eukko muistella ja siunailla. Mutta ei hän viitsinyt siihen vastatakaan. Horjahtaen lähti vain reuhaamaan raittitietä pitkin ja hoilasi reilusti:
"Ja niin olen kotona kasvatettu kuin ryytimaassa yrtti…"
Mutta taas tuli eteen metsä, jonne tie pujottui, ja hän upposi sinne, pois näkyvistä. Se oli viime taivalta jo. Taas vaati luonto rohkaisuryypyn. Alussa hän vielä erotti seudusta joitakin yksityiskohtia: isoja kiviä, joilla oli leikitty muinoin kukkolinnaa, ja muuta semmoista, mutta sitten kaikki sumeni joksikin harmaaksi, jota vastaan hän nyt vain umpimähkään syöksyi, ikäänkuin uhmaten sitä…
"Nähkööt!"
Alkoi horjuttaa, mutta se vain kiihotti.
"Tää poika ei pelkää… Ei vaikka… Sipperi…"
Siinä oli paikka, jossa hän muisti kerran lapsena riitaantuneensa Siukon pojan, Esan kanssa. Se oli vetänyt häntä tukasta, ja hän oli potkaissut leukaan.
"Perr!… Sapperr!" puri hän siinä hammasta Esalle, ja nyrkit puristautuivat kuin lyöntiin, ja tovin matkaa vielä hanttuutettuansa ja tultuansa jo kotimökin veräjälle paiskasi hän hattureuhkansa uhmaten tiehen ja vannoa mutisi hammasta purren epäselvää, tolkutonta ja umpimähkäistä:
"Vaikka perr!… Ja vaikka koko maailma, niin… Perr!…"
* * * * *
Kotona ne olivatkin vanhukset. Hän ilmestyi tupa-pahaseen empimättä, äskeisen rohkeudenpuuskan ajamana, ja odottamaton se tulo oli häntä vartoneellekin.
Mutta siinä tuvassa taas petti rohkeus. Hän istahti penkille ääneti kuin outo ja kuin tupa olisi ollut vieras. Eivät ne näyttäneet tuntevankaan häntä; oudolta hän tuntuikin kotiväestä.
Mutta pian siitä alkoi selvetä asia. Kuin epäröiden, oliko oikein arvannut, istahti äiti hänen viereensä, miltei kuin tunnustellaksensa, varmistuaksensa, ja kysäsi miltei hämillään:
"Onko se Kusti?"
Ei se vastannut, katsoi vain alas sillanrakoon ja sylkäsi.
"Herran-kiitos jotta toki tulit!" ilostui varmistunut äiti ja selittää nureksi:
"Onkin tässä sinua vuotettu kuin herrantuloa päivästä päivään… Missä kaikkialla sinä nyt olet ollut?"
Jotain se murahti siihen Kusti, mutta se oli kovin epäselvää, eikä äitikään siitä sen enempää välittänyt. Olojansa nureksien alkoi hän vain selittää tavalliseen alistuvaan tapaansa:
"Meillä kun tässä ovat niin huonot nämä olot, eikä tiedä milloin jo Herra pois kutsuu, niin vuotettiin toki sinua, että jos tulisit ja näkisi vielä elävin silmin…"
Ja hän alkoi taas ainaiset vaivalloiset ahertelunsa, selittää nurkuen yhtä ja toista, mitä oli, eikä useimmiten itse tajunnut puheensa ajatusta ja syytä. Se tuli vain vanhaan tapaan ja kun oli niin omituinen mielikin nyt.
"Minulla kun nämä jalatkin tässä vielä rupesivat…" hytysteli hän raukeasti. Muut vaikenivat.
"Alkavat jo turvota ja kangistua, niin jotta ei enää tahdo liikkujaksi olla", jatkoi hän kuin yksin puhuen. Ja mennen ilman huomattavaa johtoa asiasta toiseen alkoi hän puhua muista oloista.
"Ja sitte vielä tässä tään mökin tautta tuli uusi harmi kaiken entisen lisäksi", alkoi hän siitä pahimmasta nurista. Toiset yhä vaikenivat. Olli istui synkkänä, miettivänä kuten aina, ja kasvojen rypyt terottuivat entistä huolekkaammiksi.
"Eikös se Simo Viikki sinulle tästä jo puhunutkin?" tiedusti äiti jo kuin ohimennen ja sai silloin kuulla ensimäiset pojan sanat:
"Ka?… Puhui se."
* * * * *
Nyt oli hän jo ehtinyt kotiutua lapsuuskotiinsa. Erilaiset tunteet siinä olivat vaihdelleet nopeasti, sekavina kiehahdellen. Lyhyitä ne olivat olleet ja tylppiä ja katkonaisina seuranneet toinen toistaan. Hän oli käynyt ulkona, ryypännyt siellä, ja päässä alkoi humista ja kuumeta.
"Tuota että äiti…? Ettäkö tuota mökiltä pois?… Ja että VilleHukka?" tiedustella retusi hän nyt jo sitä häätöasiaa.
"Ka… Herran kädessähän tässä ollaan", sekoittui jo äiti. Odottamatonta tämä oli hänelle, mutta hän alistui. Minkäpä sille kuitenkaan mahtoi.
"Vai että Ville Hukka!" uhmaili poika, yltyi ja vannoi:
"Mutta sen minä sanon että juu!… Niin että siitä ei tule mitään, vaan että vaan… perr!…"
Hän sotkeutui itsekin jo sanottaviinsa, tajusi vain uhmailevansa isäntää, Ville Hukkaa, joka aikoo häätää, ja pää kuumeni entistä enemmän.
Ja kuin kutsuttuna osuikin Ville Hukka tulemaan nyt. Se hoeksi, kyseli kuulumisia, puuhasi ja puheli.
"Vai Kusti se tää… Että tuota niinkuin Kusti", puheli se ilman ajatusta.
"Jaa… Että Kusti!" ylvästyi puhuteltu ja alkoi haastaa riitaa Hukan kanssa.
"Häh, Hukka?" tiukkasi hän siinä mielessä jo äkkiä.
"Ka… ka… Että tuota… tuota niinkuin Hukka", hoeksi toinen vain pelkkiä ajatuksettomia sanoja. Se sotki Kustin uhmaavat laskelmat ja reuhahtelevat ajatukset. Umpimähkään sai hän nyt enää kerskatuksi ainoastaan uhittelevan:
"Tiedäks sä mitä, Hukka?… Häh?"
"Ka… Tuota noin… Vai, vai Kusti se tää… Tuota niinkuin Kusti!" hoki tupakkaa tuhraava Hukka siihenkin yhtä samaa ja rauhallista, kunnes äkkiä kysäsi:
"Ja että tuota… että niinkuin poikamiehenä vielä… poika- … poikamiehenä vaan yhä tää Kusti?"
"Joo!"
Se tuli uljaasti, ylpeästi ja johti asian aivan uusille tolille.
"Mutta tiedätkös mitä, Hukka?" kerskasi hän naima-asiaan äkkiä johtuneena ja jo alkoi kehua:
"Mutta maailmanrannalla ne hentut vaan itkevät ja heilat ne siellä surevat, kun tää poika jätti…"
Olli painui istuessaan kuin kyttyräksi, ja Mari huokaili jotain hiljaista. Kusti innostui kerskumaan morsiamillansa, kehui miten ne olivat kaikki häntä tahtoneet ja itkeneet, mutta että hän ei.
"Se pormestarin piikakin, saameri, kun rakasti niin… Mutta e-hoh!…E-hoh, Hukka!" uljasteli hän.
"Vai… vai hänkin… Vai niinkuin hänkin… Tää pormestarin piika."
"Joo!"
Hän teki rennon liikkeen, yltyi ja jatkoi:
"Mutta Hiltusen tytöllä, kuule Hukka, kun oli punainen hame! Ja markkinoilla kun ne karusellit pyörivät silloin, ja rommiryyppyjä juotiin Hiltusen tytön kanssa ja se polvella tuossa… Hip, Ville Hukka!" löi hän innostuneena polveensa jo.
"Ka… ka… ka… Tää niinkuin Hiltusen tyttö."
"Jaa… se… Ja tiedäks sä, Hukka?"
"Ka… ka… ka", hoeksi toinen vain vastaan.
"Niin että!" yltyi juopunut reuhaaja. Korotti äänensä ja kerskasi:
"Ja niin jotta sitä rakasteltiin silloin!… Sitä Hiltusen punahelmaa, tarkotan. Mutta nyt se on jo huora!"
Hän lausui viime sanan kovasti, kerskaten, teki samalla rennon liikkeen ja löi polveensa voitokkaasti, että sävähti.
* * * * *
Vähä-vähältä oli hän mennyt tytöstä tyttöön, hentusta henttuun; oli välillä ryypännyt, tarjonnut Hukallekin ja päihtynyt lisää.
"Niin jotta monta maailmanmutkaa on tämän pojan takana ja monta henttua on itkemässä siellä kuletuilla poluilla", kerskui hän ja vannoi:
"Mutta peli on ollut aina rento, luonto hurskas ja meno niinkuin herras…"
Äiti koetti häntä jo sovitella ja rauhoitella. Siinä puuhaillessansa hän pyysi:
"Menisit nyt, Kusti, jo vaikka nukkumaan… Vaikka saunassa nukkuisit… Jos et tässä tuvassa…"
"Ä- … äiti!"
Se oli kuin tylsää ihmettelyä, että: "mitä se nyt äiti siinä!" Hän katseli siihen pitkään, epäselvästi ja hapuili sanoja:
"Että, äiti, tuota… Ettäkö…"
Ja taas hän reuhahti siinä ennallensa, kehui, rentoili ja hoilasi:
"Ja elä sinä mammani sitä sure, että minulle kävi näin! Vaan sure sinä Suomen neitoja, jotka minusta sinne jäi!"
"Eh, Hukka!" hihkasi hän lopuksi ja alkoi uuden jutun.
Mutta vähitellen hän alkoi kuin masentua. Hän oli alkanut kertoa eräästä Närhin tytöstä, Liisusta, ja kuvaili sitä:
"Se oli apteekkarin piika ja…"
Näki oitis, että hän siinä jotain muisteli, kävi vakavammaksi.
"Niin, se tää Liisu… Se tää Närhin Liisu?" hoeksi kuulija.
"Joo… Ja se oli vähä hiton nätti… mutta…"
Ei näyttänyt tekevän mieli siitä puhumaankaan. Kuumeinen katse tuijotti johonkin harmaaseen.
"Mutta se maailma… Se maailma!" käänsi hän sekä sanat että sävyn ja näytti surulliselta. Alkoi jo nikotuttaakin. Nikahduksien välissä tokersi hän kuin tylsistyen:
"Ja minä olisin sen nainut, sillä ra… rakastin…"
Kuului puuhailevan äidin vaivainen huokailu ja isän sylkäisy.Tuhlaajapoika alkoi siinä väsyä ja masentua.
"Sitte!" tapaili hän kuin yksin puhuen. "Se oli roviisori se, jolle seLiisun lapsi…"
Hän nikahteli. Silmissä oli surullinen katse. Aivan itsekseen puhuen hän jatkoi:
"Ja minä olisin sen lapsenkin kanssa ottanut, mutta ei se itse…Liisu…"
Niin se oli ollutkin. Hän oli silloin ollut kunnon mies, säästellyt, uneksinut kodista ja Liisusta. Siitä Liisusta hän uneksi nytkin, vaikka se istuu linnassa. Mistä syystä?
Samapa se.
"Herrat ne sen sinne saattoivat…"
Ihan tuntui kuin kihoaisi taas kosteutta silmään, ja viinakin jo kohta loppuu.
"Ja sitte minä aloin juoda!… Heh, Ville Hukka!"
"Ka." Ei sekään nyt osannut enempää hokea, eikä äitikään huokaillut.
"Mutta", nikahteli hän, "mutta kun se… nik… kun se Liisu… ik… pääsee irti lin… ik… innasta, niin silloin minä en… ik… juo…"
Hän nai silloin Liisun, sillä hän rakastaa sitä.
Eikä hänen tarvitse enää odottaakaan kuin kahdeksan ja puoli vuotta.
* * * * *
Nyt se oli toki nukkunut, kuin puheeseensa hiljaa väsynyt. VilleHukkakin oli lähtenyt, ja mökki-pahasessa oli hiljaista ja yksinäistä.Entisessä asennossansa istui kumarainen Olli, ja kuten aina puuhaili janureksi Mari.
"Se Herra koettelee itsekutakin", nurkui hän siinä. Ei hän tajunnut, nureksiko hän omaa kohtaloansa, vaiko poikansa, vai mitä. Nurea pilvipäivä vain hämärsi sielua, ja sen sadeväri pani mielenkin harmaaksi nyt.
"Mutta mitäpäs ne huokaillen kenenkään kivut paranevat tahi lovet kohenevat!" lisäsi hän toki alakuloisen huokauksen ja alkoi taas alistua tyynesti kuten tuhannesti ennen.
Oli jo iltakorva. Työtkin olivat tehdyt. Raukeana hän istahti, ja mieli teki tarttua vanhaan kirjaan. Hän avasi sen ja äänettömässä mökin hiljaisuudessa alkoi lukea ääneen:
"Sillä unohtaako isä poikansa ja hylkääkö äiti kohtunsa hedelmän."
Miten se osuikin nyt juuri moinen kohta! Harras, vaivalloinen ääni syventyi. Vaikertelevana värisi se yöksi hiljenevässä mökissä.
"Ja jos", jatkoi hän, "jos äiti unohtaisi sen, jonka hän kantanut on, ja jos isä ei pojallensa leppyisi, niin en minä kuitenkaan sinua hylkää, sillä minä olen sinun turvasi ja sinun Jumalasi…"
Se soi niin raukeana, mutta samalla selvänä siinä iltahiljaisuudessa ja mielien ollessa murheisina. Hämärsikin jo hieman. Hän jatkoi:
"Jos kuolema sinua piirittäisi ja yö ympäröisi sinua, niin elä pelkää, sillä minä valvon…"
"Ja jos sinä rikkonut olet ja jos sinä synnissä vaeltanut olet, niin elä epäile, vaan palaa luokseni, sillä minä olen sinun isäsi…"
Miten lohdullista, ihanaa, suurta! Hän jatkoi:
"Sillä vaikka maailma on armoton ja ihmisen sydän kova kuin kivi, niin olen minä sinulle rakkaus ja rauha…"
Miten rohkaisevaa! Hän vieläkin jatkoi:
"Sillä niinkuin tuhlaajapoika palasi isän luo, kun kaiken tuhlannut oli, ja isä hänelle sylinsä avasi, niin avaan minä sinulle sylini nyt ja aina iankaikkisesti. Aamen!"
Joitakin päiviä oli kulunut siitä, kun pienet esihallat olivat kevyesti kulkeneet näiden seutujen yli. Eivät ne olleet sanottavaa tuhoa tehneet. Olivathan vain vikuutelleet arimpia viljoja ja niitäkin ainoastaan hallanarimmilla alavamailla.
Mutta ne olivat huolestuttaneet mieliä. Tavallisestihan ne pienhallat olivat varsinaisen hallan oireita, varoittajia. Huolestuneina oli tarkattu taivaan merkkejä ja koettu ennustella, mihin päin ilmat muuttuisivat. Kuulaaseen se tavallisesti veti iltaisin taivaan, ja myhäilevä tyyn'ilma ei ennustanut hyvää yötä.
"Herra armahda tätäkin aikaa taas!" oli usea huokaillut silloin.
* * * * *
Tänään oli ollut hikinen päivä. Aamusta iltaan oli päivä kihottanut kuin sumun halki paahtaen, vaikka oli kautta koko taivaslaen ihan selkeäväristä sineä. Tuulta ei nimeksikään. Hyttyset survoivat iltapuolella ahkerasti, ja se kaikki käänsi taas katseet ilmanenteitä kohti.
"Siinä meilläkin on ainoa leipä niissä viljelysvähissä", puheli jo Mari huolestuneena, ennenkuin aurinkokaan vielä laskuansa läheni.
"Ka… Minkäpäs sille osaa… Mikä on tullakseen, se tulee", virkkoi siihen Olli.
"Ohhoi meitä syntisiä ja meitä avuttomia Jumalan lapsia täällä!"
Se tuli Marilta taas kuin yksin puhuen, vanhaan tapaan, alistuen. Oli niin kuulasta ja niin omituista ilma ja ilta. Ainoa vanha lehmä märehti veräjällä. Ei sen kellokaan nyt kilahdellut. Veräjänkorvakoivu pujotti äänetöntä latvaansa ilmaan, ja sen uloimmalla oksalla istui yksinäinen peipponen, pää kallellaan, kuin suruisena, ja kuin olisi sekin ääneti taivaanmerkkejä tarkannut siinä.
Mutta muutoin? Ei mitään erikoista. Tai jos sitä erikoista oli, niin oli se outoa tavallisuutta, jossa raskas korpi vain lepäilee, yö varustelee nousuansa ja mielien yli levitäikse huoli.
"Tip!"
Ei mitään. Se yksinäinen salopeipponen se vain sieltä koivusta tipautti äänensä salomaan rauhaan.
* * * * *
Ei ihme, että uni ei sinä yönä ottanut tarttuaksensa silmään eikä huoli lähtenyt mielestä hetkeksikään. Iltasella, kun aurinko oli juuri laskenut, tarkasti Olli taivaanrantaa, eikö siellä näkyisi pilvikaistaa, tai jotain, joka ennustaisi, että yö on lientyvä pilviseksi.
Mutta ei näkynyt. Siellä länsitaivaalla paloi vain tyyni iltapuna, punaten koko sen rantaman ja valuen metsienkin yli kuin värivaippa. Vähän loitompana kohoavalla mäkiahon töyryllä nousi yksinäisen suurkoivun latva uljaana punataustaa vasten, ja aivan sen latvan päässä istui suuri koirasmetso katsellen häneen päin.
"Miltä se näyttää?" tiedusti huolestunut Mari palattua.
"Ka, mistäpäs sen osaa nähdä!" Ei hän muuta tiennyt sanoa. Ja vaimo lisäsi ainaiseen tapaansa:
"Kunpa Herra auttaisi nyt vaikka tämän yhden yön yli kunnialla!"
* * * * *
Kesäöitähän ne vielä olivat. Sammuksissa kytivät vielä tähdet, ja kuukin oli voimaton kuten aina kesällä. Puoliyön seuduissa seisoksi Olli taas mökin pihalla ja tarkasteli. Oli aivan selkeää, aivan tyyntä. Tähtisiementö kyllä tuikki, mutta ne tuikkivat pieninä kuin kipinät, terävinä kuin taivaan kanteen kiinni pureutuen. Mutta ilma oli toki kohtalaisen lämmin. Ruisrääkkä kumautti kertasen. Yökuulaassa, herkässä ilmassa harhaili sen ääni kuin siitä aivan irrallaan vapisten.
"Ei tuolla taida vielä niin kovin suurta hätää olla", rauhoitteli hän tupaan palattuansa Maria. "Mitä sitte aamupuolella tullee."
Ei sitä hätää tuntunut olevan vielä aamusarasteessakaan, kun hän taas kävi tarkkaamassa. Idässä alkoi jo liikahdella eloa: taivaanrantaan irvistäytyi punainen ruskosuikale, josta kohosi hienosti hopeoitunut valoharja, himmeä tosin, vain tarkaten huomattava. Hiljaa alkoi se punehtuma levetä. Hän katsoi sitä hyvän tovin. Valo levisi, kuulakoitui. Kohta soi halki taivaslaen kepeä, kuulas aamuväri, joka oli niin herkkää kaikelle, kuin olisi se jotain väreilevää alkueetteriä ollut.
Mutta hätää ei näyttänyt olevan. Ilmassa tuntui hienoista lämpöäkin, eikä kuuraa missään näkynyt.
"No Herran-kiitosi" rauhoittui jo Marikin ja koki saada vaikka hetkiseksi nukahdetuksi.
* * * * *
Mutta juuri auringon pilkahtaessa se tuli. Se pisti kuin neulalla, yhtäkkiä, terävästi. Kaikki tapahtui nopeasti, yhdellä pistolla, ilman ääntä, halki koko seudun. Vesisen jyvän arka neste ei ehtinyt värähtääkään. Sitä vain kirpasi hieman, ja kaikki oli valmista: nesteen elinvoima oli kuollut, jyvä arvotonta akanaa. Tähkä alkoi hiljaa jäätyä, ja kun lämpömäärä yhä laski, alkoivat vesilätäköt riittyä ja olivat kohta jäässä.
Ja nyt.
He seisoivat mökin pihalla molemmat, katsoivat, mutta eivät puhuneet sanaakaan toisillensa. Aurinko oli jo ylennyt. Aamukylmä oli terottunut kovimmillensa. Hallakuura härmäili puunlehtiä hienoisella hopeavärillä. Jäätyneet lätäköt kiiltelivät, taivasväri oli kalseutunut kylmemmäksi, kovemmaksi, ja maan hallakuuraiset värit kuvastuivat sitä vastaan kepeinä ikäänkuin soiden ja helisten.
Mutta vainioilla seisoi paleltunut vilja hiljaa, kuin hämmästyneenä siitä, mikä oli äsken sen yli käynyt. Jäätyvät tähkät nuokkuivat korren päässä kuin menehtyneinä, ja ihmisten harmaat katseet tuijottivat siihen äänettömyyden tyhjyyteen, josta hädässä apua toivotaan, siihen tyhjyyteen, jossa ei ainoakaan tarkkaaja ole koskaan nähnyt muuta kuin kuun ja tunteettomia tähtiä yöajoilla ja päivisin iäti omaa teitänsä kieriksivän ja kirmaavan päivän.
* * * * *
Niin se oli sitten näköjään alkanut elämä kuin ennenkin. Mutta se näkö oli vain ulkonaista. Haavat se oli lyönyt syvälle sinne, mistä ne vain verkkaan aukenevat, näkyvät aikansa ja sitten taas arvettuvat.
Hätää se näet oli tuonut ja huolta tulevaisuuden suhteen. Kukin koki nyt periä saatavansa naapurilta, eikä kellään ollut mitä toiselle velaksi antaa. Kenpä sitä tiesi milloin ne saisi takaisin. Ehkä ei koskaan. Ja kunkin itsensä edessä oli sama pitkä talvenselkä.
Niinpä oli Saukkokin ahtaalla. Se tiukkasi nyt tuvasta rahoja pian, muutoin uhkasi toiselle myödä. Riippa, jolle hän oli hieman velkaa, vaati pois omaansa, ja hänen täytyi pitää nyt ajoissa omastansa kiinni. Sitä se taas selitti Ollille, kun he halla-aamun lähiaikoina osuivat yhteen metsäpolulla.
"Niitä kun on minullakin siinä penikoita tuvallinen, niin ei siinä auta… Varsinkin kun nyt halla taas vei kaiken", selitteli se hänelle.
He astuivat jäletysten. Olli koki pysytellä perässä ja suostutella odottamaan:
"Kun nyt tässä joutaa pääsemään Siljan puheille kaupunkiin, niin tottapahan sitte…"
Saukko ei vastannut, ääneti vain jatkoi kulkuansa, Tuli taas vaikea.Hän koki astua rehvaista perästä ja taas jatkoi:
"Se on Silja vaan muuttanut pois entisestä paikasta, niin senvuoksi on kirje jäänyt saamatta…"
Ei se nytkään vastannut. Tuntui kuin olisi astuntaa kiirehtien kokenut päästä eroon hänestä. Notkuvin polvin rumpsutti hän perästä ja jatkoi vaikeaa puhettansa:
"Mutta kyllä ne poliisikamarissa ovat sanoneet tietävänsä sen uuden herrasväen… kun tästä nyt vaan itse sinne kuontuu…"
Pitkän matkan jatkoi hän sillä tavalla, kuin yksin puhellen ja kokien perässä pysytellä. Mutta tienhaarassa erotessa se Saukko toki lupaili, ilmoittaen lyhyesti:
"Ka jos ennen lumia Siljalta saat, niin… Jos tuota sitte koettaisi odottaa vielä."
* * * * *
Ne olivat hallayön jälkeisinä päivinä alkaneet masentua, ne saloeläjät siellä korvessansa. Oli odotettu saarnamiestäkin jo. Varsinkin vaimoväki oli sitä kaipaillut. Eivät he nyt välittäneet Manu Juupasta, sillä viime aikoina he olivat alkaneet varmeta sen julistavan jotain uutta oppia. Lisäksi oli se tullut entistä omituisemmaksi, salaperäiseksi ja viisaaksi, eivätkä papitkaan sitä enää sietäneet koko miestä.
Mutta ei sitä saarnamiestä vaan osunut tulemaan. Eräs omakyläläinen kyllä oli, mutta eivät he siitä olleet koskaan erityisesti pitäneet, vaikka se vieraissa kylissä oli aivan pieni profeetta.
Tänään se kuitenkin oli puhunut Sanasta. Koko joukko sillä oli kuulijoitakin, Peitson tupa miltei puolillaan. Mitään erityistä henkistä herätystä ja innostusta ei siellä tietysti nyt ollut, mutta sen sijaan paljon mielenmurhetta ja halla-aikojen tavallista masennusta. Manu Juuppakin siellä sattumalta oli nyt kuulijoiden joukossa, vaikka hän ennen oli yleensä toisten saarnojen kuulemista kartellut.
* * * * *
"Me olemme syntiä tehneet, ja siksi Herra on vitsansa meitä kohti kääntänyt ja antanut hallan tulla."
Niin se saarnasi ja todisti. Kaiken onnettomuuden se sanoi olevan synnistä johtunutta, rangaistusta.
"Ja jos emme me itse olisikaan syntiä tehneet, niin ovat sitä isämme tehneet. Ja Hän on kiivas Jumala, joka etsiskelee isien pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!" jatkoi se selitystänsä.
"Ka syntisiähän me olemme… me ja meidän isämme hamaan… niin ja niin monenteen polveen asti."
Se oli kuulijoidenkin ajatus. Halla-aamujen jälkeen on maa altis siemenelle. Usko otti juuren maahan, nousi pian oraalle, alkoi versoa ja kasvaa kortta, joka kerran tähkäpäänkin kantaa voisi. Varmana niiden ajatuksesta vahvistikin nyt saarnaaja:
"Sillä Hänestä ne profeetatkin todistavat, että kun Israelinkin kansa rikkoi, niin…"
Hän selitti miten Herra oli ollut silloin vanhurskas: Ei ollut jättänyt pahaa rankaisematta, vaan oli lähettänyt tuliset käärmeet ja muut vaivat, ja että niin on nytkin käynyt ja aina niin käyvä on.
"Sillä Hän on vanhurskas, joka rankaisee pienimmänkin pahan… Aamen."
Miten oikeaa ja selvää se kaikki kuulijoista olikaan nyt!
* * * * *
Saarna oli jo loppunut, kun Kusti osui tulemaan tupaan. Vakavina ne siellä istuksivat, eivät puhuneetkaan muuta kuin jonkun harvan sanan. Kusti tiesi, että ne katsovat häneen karsain silmin, mutta viis hän siitä. Ne olivat kylällä vihjailleet hänen elämäänsä, siten ärsyttäneet häntä, ja hän aivan haki riitaa voidaksensa näyttää mikä hän on.
"Mitäs sitä tälle Kustille kuuluu?" kysäistä tokasi siinä joku, mutta ei hän viitsinyt vastatakaan. Hattu syvällä päässä istui hän vain omia olojansa.
"Joko se nyt vielä lisäksi on niin ylpeä, jotta ei enää sydän anna vastatakaan!" kuuli hän jonkun vaimoista mutisevan uunintauspuolella. Joku toinen eukko huokaili siihen.
"Mutta se synti!… Se maailma ja se synti!" kaikerteli silloin ensimäinen vaimo oman puheensa johdosta, kuin yksin huokaillen.
"Oliko se tänne päin tarkotettu?" kysyä murahti silloin jo Kusti vihaisesti. Ne vaikenivat. Kai ne pelkäävät. Hyvä toki että jo älyävät!
"Vai omaa lihaasiko sinä maailmalla tarkotat?" jatkoi hän riidantekoa, yhä vain siinä kumarassa synkkänä istuen.
Eivät ne taaskaan ääntäneet. Hän ärtyi ja olisi halunnut, että ne tarttuisivat. Oli syntynyt äänettömyys. Joku eukko vain huokaili. Vihdoin eräs herännein ja uskostaan rohkein niistä alkoi Kustia tarkoittaen päivitellä:
"Niin se on kuin äsken Sanan saarnaaja sanoi: Jotta me olemme syntiä tehneet… me itse tai meidän isämme…"
Hän olisi kai jatkanutkin, mutta Kusti arvasi sen olevan hänelle aiottua ja katkasi ynseällä, äkäisellä:
"Pidä se leipäloukkosi siellä kiinni, eläkä sitä pöperröstäsi siitä situ!"
Ja ne vaikenivatkin ja ainoastaan huokailivat hartaasti ja ilkeästi. Häntä se ärsytti. Mutta vaimokin alkoi selviytyä ja sitäkin harmitti ja ärsytti Kustin ylpeys ja loukkaus.
"Mutta on se toki Jumala vanhurskas!" alkoi se jo hartaalla, ilkeällä äänellä Kustia uhmaillen pistellä. Mutta se siitä vain ynsistyi ja ärtyi:
"Vanhurskas!" alkoi se halveksuvalla äänellä ja lisäsi:
"Sekö se on vanhurskas, joka antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin!"
Se tuntui aivan jumalattomalta, mutta Kustia itseään se vain rohkaisi, ynsistytti. Nyt se vielä lisäsi halveksuen:
"Ja vielä itse kerskuu sillä, jotta Hän antaa aurinkonsa paistaa yhtä hyvin pahoille kuin hyvillekin!"
Alkoi tuntua monesta jo raskaalta olo.
"Ja vielä juuri niille väärille se sataakin enemmän sitä siunaustaan… Kun oikeat ja kunnon ihmiset saavat kerjuilla kulkea ja niitä vaan mökin mailta mierontielle potkituttaa!" lisäsi Kusti entistä ynseämpänä ja synkempänä.
Ei tietty mitä sille sanoa. Eivät akatkaan nyt edes erin kuuluvasti huokailleetkaan. Oli kuin puheenpuute.
"Niks!… Niks, niks!… Niks, niks vaan!" pisti vihdoin Manu Juuppa viisaasti, omituisesti, kuin olisi jostain voitosta sillä iloinnut. Mutta ei se Kusti nyt näyttänyt siitäkään mitään välittävän. Entistä ärtyneempänä nousi se lähteäksensä, heilahti rennosti ja kerskui kuin uhitellen:
"Mutta nää akka-karhut ne vaan sitä sanaansa jauhavat ja jauhakoot, mutta tämä poika sanoo siihen että: sap-saameri vaan!"
Ja rennosti vetäsi hän hattu-reuhkaa syvemmä päähän ja poistui tuvasta ja jotain laulua hoilotellen loittoni talosta tietä pitkin, painuen peltoaukeilta korpien yksinäisiin hämäriin.
* * * * *
Se oli Olli Variksen masennuksen aikaa.
Kustista olivat jotkut syytelleet häntä, kun se oli heitä loukannut ja härnännyt.
"Mitä hän sitä Simo Viikillä tänne haettikin!" Niin olivat kylällä soimailleet, ja akat juorusivat sen taas hänen korviinsa. Joku oli häntä jo sillä asialla korvinkuullenkin pistellyt.
Nyt Kustin lähdettyä alkoivat ne taas sitä muutamin sanoin huokailla, varsinkin akat. Se sopikin saarnan aiheeseen, ja joku päätteli:
"Siitä sen nyt näkee taas…"
Niin että saarna on tosi, tarkoitti hän sillä.
"Sillä", jatkoi hän, "jos ei siinäkään olisi syntiä, niin ei se olisi tuommoiseksi rentuksi hänkään maailmankorvilla kulkemaan joutunut!"
Sitä uskottiin ja sille nyökytettiin hartaasti, surkutellen. Manu Juuppa, joka oli kaikkea kuunnellut, puuttui nyt äkkiä asiaan, vetäen viisaalla äänellä epäilevää:
"Eee-e!"
Jotain omituista ne arvasivat hänen taas sanovan. Hän alkoikin:
"Kun Jeesuksen eteen tuotiin sokea, niin… Mitäs seHänsanoi?"
Hän odotti vastausta viisaana, voitonvarmana, mutta eivät ne puhuneet.
"Kun juutalaiset Häneltä kysyivät, jotta tämä sokea itsekö se vaiko hänen isänsä se syntiä teki, kun tätä rangaistaan… Niin mitäs se se Hän sanoi?" toisti hän selittävästi. Mutta taas ne vaikenivat.
"Aa-aa!" veti hän silloin viisaasti, kuin asiansa täysin voittanut, ja alkaen kohottautua lausui hän varmasti, jyrkästi, kuin iskien:
"Ei…"
Hän olikin jo sauvoinensa lähtövalmis ja jatkoi varmasti:
"Ei tämä Kusti itse eikä hänen isänsä ole syntiä tehneet, vaan nemuut… Ne muut ne ovat tärvelleet jo koko maailman niin piloille, että siinä…"
"Aa-a!" aikoi hän jo lopettaa, mutta lisäsi kuitenkin poistuessaan:
"Että siinä ei enää lujakaan voi lankeamatta elää."
Ja ikäänkuin surullisena lähti hän sauvoinensa lynkyttämään, peltojen halki häviten siihen hiljaisuuteen, jonka muodosti jäyhä, terve korpi.
* * * * *
On ilta, yksi monista. Päivänvaloa on enää hienoiseksi häiväksi vain.Iltahämärä alkaa saeta öisemmäksi.
Kotimökkinsä lähellä, aholla, missä muinoin lapsena oli leikkinyt ja pikkukivistä talosia rakennellut, istui Kusti yksin. Hajonneet olivat ne kivitalot. Haihtuneet olivat ne lapsuuden viattomat päivät. Minne? Miksi? Ken sen tietää.
"Ah!" huokasi hän siinä itseksensä, ja pää painui alas rinnan yli.
Mutta ilta vain pimeni yöksi. Taivasväriin pureutui ja hohti kipinä siellä täällä. Ne kipinät alkoivat hehkua ja isota. Kohta paloivat ne täydellä elokuisella heikolla valolla.
Mutta mies istui aholla ennallansa.
Olikinhan se toki leuto yö. Jo nousi kuu korpien takaa kelmeänä. Sarastava aamuvalo se kai sen niin kelmeäksi teki. Ääneti se kohosi, hiljaa nousi korpimaiden yli kulkeaksensa, ja aamun tuloa sen nousu näinä aikoina jo ennusteli.
Mutta yhä istui entinen lapsi aholla, jolle rakennetut kivitalot jo aikoja sitten iäksi hajonneet olivat.
Pitkin kesää oli Mari puhunut siitä tavallisesta, jokakesäisestä rippikirkkoon menosta, mutta se oli huolia vastaan taistellessa lykkäytynyt pyhästä pyhään. Nyt oli jo syyskesä, ja vihdoinkin olivat he siinä syyskylmien edellä nyt sille venematkalle selviytyneet. Oli määrä käydä kirkonmenojen jälkeen papiltakin pyytämässä apua, ainakin sen verran, että kykenisi lähtemään pitkälle kaupunkimatkalle Siljan luo. Eivät siihen olisi heidän omat olemattomat varansa mitenkään riittäneet.
Ja jotakin toivoa sen Siljan suhteen oli nyt jo saatu. Riipan Liisa, joka aina kantoi kylälle hyvät jos huonotkin kuulumiset, oli taas ennen muita joutunut siitä vihiä tuomaan. Eräs tehtaalaisen tyttö sieltä Annan tehtaalta oli palvellut Helsingissä ja palannut sieltä ja se oli kertonut tavanneensa Siljan kadulla. Siitä se nyt juttusikin taas Riipan Liisa, innostui puheestansa ja kehui:
"Niinhän sillä kuuluu Siljalla olevan siellä hyvät olot, jotta se on jo kuin herrasryökkinä, koko tyttö!" Sitä kuuli niin mielellänsä, varsinkin äiti. "Vai niin se on toki onnistanut Siljaa… Herrankiitos!"
Ja Liisa siitä vain yltyi.
"No!… Sekös hänelle nyt olisi onnistuessa… yksinäisellä tytöllä, joka on osannut eteensä katsoa, niin jotta ei ole kietoutunut näihin nykyajan köyhiin mieskutaleihin… joista ei ole muuhun kuin sitä perettä ja joukkoa laittamaan", siunaili se jo kuin äkäillen.
Kaikki tuntui nyt niin uskottavalta, todelta. Kaupunkipalkat ja muut, niin että…
"Senkö hätä siinä Siljalla on ollut rikastuessa, niin jotta kuuluu päässäkin olleen jo hatut ja senkin seitsemät ihmeet… Eikä niinkuin tässä meillä, joilla ei ole usein millä huiviriepukaan korviinsa ostaa!" toraili Liisa ja innostui kuin kateisena niitä kuulemiansa lisäilemään.
"Ja kädessäkin ihan kuin tällä pappilan mampsellilla jo varataivaat ja muut pahanhengen sateenvarjot… Niin jotta mikä hätä hänellä silloin on vanhoja vanhempiaankaan auttaessa!" antoi hän jo tulla kuvitteluaankin.
Niin, niin. Eivät he paljoa siitä selvästi tajunneet. He vain ymmärsivät, että toista se on kaupungin hyvissä palveluspaikoissa kuin tehtaankin kurjissa oloissa ja toista yksinäisen Siljan kohtalo kuin Annan, joka suuren perheensä ja kivulloisen miehensä painamana on väkisinkin avuttomien joukkoon vajonnut, eikä siitä itse nousta voi, vielä vähemmin muille avun hädässä antaa voisi.
"Kunpa nyt vain auttaisi sen verran, että hänelle pääsisi kertomaan hätänsä… Ei se hän ole kova", arveli ja muisteli rauhoittuva äiti Silja-tyttärestänsä, jatkoi ainaisia puuhiansa ja lisäsi:
"Jo pienenä oli sillä niin hellä sydän kaikkia kärsiviä kohtaan, jotta omasta suustansa olisi viimeisen leipäpalansa kerjäläisellekin antanut."
Niin. Niin se oli tehnyt. Hänessä oli viime turva, ja matka-apua odottaen kääntyivät katseet pappilaan. Se oli ainoa paikka enää, ja olihan sieltä moni muukin viime hädässä joskus apunsa saanut.
Mutta salomökeissä ja taloissa kasvoi kertomus Siljan hyvistä oloista päivä päivältä. Joku oli taasenkin osunut tehtaalla käymään ja tiesi kertoa alun johonkin uuteen. Nyt jo kerrottiin tuvissa, että Silja on saanut ensin yhden hyvän paikan ja sitten kohta toisen sitäkin paremman, ompelijana ensin, kaupassa sitten. Se on säästänyt, rikastuu ja tietysti kohta itse kaupan avaa.
"On niitä toki hyviä ihmisiä siellä isoissa kaupungeissa… Niin jotta tätäkin köyhää auttavat", siunailivat silloin useat.
"Onhan niitä toki siellä", uskoivat toiset, ja monien mielessä kangasti silloin iso kaupunki jonain… ei sitä tajunnut minä. Se kajasti vain uutena, tuntemattomana, heille kaukaisena, ehkä saavutettavana hyvänä.
Mutta korpi vain oli ääneti ja levollisena ja piti kovalla maankamarallansa juurista lujasti ja armotta kiinni niitä korpikuusia ja metsiä, jotka se kerran valtaansa saanut oli.
Voi meitä avuttomia, meitä, jotka pimeässä soudamme ja yöstä aamua etsimme.
Ainoastaan meitä, jotka vaellamme epäselvyyksien maassa, missä keskellä päivän kirkkauttakin sadat yösumut silmillemme puhaltavat ja kaiken pimittävät.
Meitä, joiden ainoana haahtena on häviö, päällä synkeä yö ja alla pauhaava ja uhmaava ulappa, eikä johtavaa tähteä mistään näy!
Ja jos onnettomuus meidät yllättää, niin että myrsky pilvet yltämme halki repäisee ja raosta ruhjova salama välähtää ja valollansa meitä lyö ja niin kirkkauden näyttää…
Niin uusi voima taas pilvet uudelleen umpeen viskaa. Pimeys peittää taas meidät, ja meidän sielumme ikävöi johtovaloa kiihkeämmin kuin myrsky-yön pimeydessä hätäytyneen laivurin silmä johtähteänsä. Emmekä me mitään löydä. Emmekä me minnekään voi luottamuksella korottaa hätäistä ääntämme: Herra auta meitä, sillä me yöpimeydessä, hädässä ja epätoivossa olemme!
Me olemme silloin avuttomampia kuin kirkkosoutajat, jotka yömyrskyssä lujina ja kilpaa myrskyn kanssa huutavat:
Pauhaa, myrsky, ei se pelota! Meidän haahtemme on kalliolla, sillä se on Herrassa.
Kylmää yöpimeyttä juo meidän hätäytynyt sielumme silloin valon sijasta, ja me kadehdimme niitä kirkkosoutajia, jotka kuin sokeat valonsa vähästäkin saavat, ja niitä kirkossa-istujia, joille epäselväkin selvyyttä jo on.
Sillä he ovat kirkossansa kuin onnelliset lapset, jotka äitinsä rintaa imemään päässeet ovat, eivät sen rinnan laihuutta kysy, eivät nurise, vaan tyytyvät, ja niin täyden tarpeensa, onnensa, autuutensa ja kaikkensa sen maidosta saavat.
Sillä Sinua, Jumala, me ikävöimme, mekin, joilta Sinä hämäryyteesi ja epäselvyyteesi ja ristiriitaisuuksiisi kätkeydyt, niin että emme sittenkään Sinua koskaan löytää, emme Sinun olemassaoloasi emmekä vanhurskauttasi milloinkaan uskoa voine.
* * * * *
Vihdoinkin oli näet Marin ja Ollin kauan aikoma rippikirkkomatka toteutunut, ja he istuivat jo kirkossa. Jo puoliyöstä olivat he lähteneet soutamaan tätä vesiulappaa, jossa oli yli peninkulma yhtä ainoaa aavaa, yksinäistä selkää. Harvoin sieltä salosopelta uskalsikin kirkkovene sille matkalle teloiltansa solahtaa, ja nytkin he olivat ihan ainoat sieltä Salorannalta tulleet.
* * * * *
Se saarnasi nyt rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, ja sydämensä lämmöllä se tuntui saarnaavankin siitä.
"Ja oli kerran rikas mies…"
Miten monesti oli heille sitä sanaa lausuttu! Siksi kai oli tuttua se kaiku, joka niihin sanoihin puukirkon honkaseinistä ikäänkuin huoahti hiljaa.
"Rikas mies, joka vaatetti itsensä purppuralla ja kalliilla liinavaatteilla ja eli joka päivä ilossa ja herkullisuudessa", jatkoi pappi.
Pää pään vieressä siinä kuunteli sitä sanomaa. Karuilla kasvoilla oli hallamaan väen vakava ilme, ja jo puvutkin julistivat, etteivät he ole niitä rikkaita miehiä, jotka ilossa ja herkullisuudessa elävät ja purppuraan ja kalliiseen liinaan pukeutuvat.
"Ja oli myös eräs köyhä mies", käänsi se saarnan aiheen. Puukirkon honkaseinä huoahti niihinkin sanoihin saman kaiun.
"Köyhä mies, Latsarus nimeltä, joka makasi hänen ovensa edessä täynnä paisumia ja pahoja haavoja…"
Ei sitä tiennyt mikä siinä koski: sekö honkaseinien tuttu vanha kaiku, joka niin hellävaroen soi, vai sanojen tuttuusko, vaiko papin puhe. Ei sitä erottanut, asiako vaiko joku muu kaiku teki, että sanat löysivät sydämissäkin kaiun ja ryppyiset posket vakavoituivat.
"Se pyysi täyttää vatsansa niillä muruilla, jotka rikkaan pöydältä putosivat, mutta ei kukaan hänelle niitäkään antanut", jatkoi pappi.
"Mutta koiratkin tulivat ja nuolivat hänen paisumiansa…"
Se oli saarnan aihe. Hän polvistui ja rukoili hartain äänin:
"Herra Jumala, Sinä joka vanhurskas olet! Suo minun julistaa Sinun pyhää sanaasi lujasti ja järkkymättömäsi, niin että jokainen sana lyö sydämiin ja niihin jää lujasti kuin tämän Sinun temppelisi seinään Sinun kasvattamasi honkaoksa tuo! Aamen!"
* * * * *
Se puhui nyt kauan ja voimalla. Rikkaasta miehestä se ensiksi saarnasi:
"Ja koska hän helvetissä vaivassa oli…"
Hyi! Mikä aatos! Mikä värisyttävä, suuri vaiva!
"Ja lieskat löivät ja pohja jyrisi ja pauhu kävi!"
Herra armahda meitä siitä …
"Ja koska hän silloin silmänsä nosti ja näki Aabrahamin ja Latsaruksen hänen helmassansa… Ja…"
Hereillä ne kaikki olivat. Kuin huumautunein korvin kuuntelivat ne ja tajusivat vain huminan kuin Herran äänen.
"Niin se rukoili, että Latsarus lähetettäisiin kastamaan sormensa pää veteen ja sillä jäähdyttämään hänen kieltänsä, mutta…"
"Ei. Sitäkään ei hänelle sallittu enää!"
Herra armahda niitä, jotka rikkaudessa vaeltavat!
* * * * *
Mutta nyt hän alkoi saarnata Latsaruksesta. Hän ylisti sitä ainoaa kurjaa, jonka muisto elää. Hän ylisti sitä ainoaa kurjaa, jonka kunniaksi ja muistoksi on lausuttu iäti pysyvät muistosanat, muutamilla sanoilla kirjoitettu kokonainen eepos hänen elämästänsä täällä ja hänen sielunvaelluksestansa tulevassa elämässä. Hän ylisti sitä kurjaa, jonka ylistystä veisataan lukemattomissa puukirkoissa ja kalleissa miljoonatemppeleissä, mutta jonka osaa ei kukaan tahtoisi itsellensä valita…
Ei kukaan. Ei ainoakaan. Ei parhainkaan…
"Rakkaat kuulijani!" jatkoi hän. Ja hänen edessänsä oli pelkkäLatsarusten joukko. Siellä oli Olli Varis ja Mari, molemmatLatsaruksia. Siellä oli…
"Onko teistä kukaan Herran edessä niinkuin Latsarus?" kaikui papin voimakas ääni.
On, on! Siellä on ruotilainen Muikku, joka ei koskaan ole kylliksensä syönyt… Täällä on rampa Jäppi, joka on ikänsä halvattuna kerjuulla kulkenut… Täällä on…
"Onko kukaan meistä Hänen edessänsä kuten hän?" kaikui yhä voimallisemmin.
Oo! Herra paratkoon! Tässä on Lynkkä-Liisa, joka on maannut pappiloidenkin saunoissa täynnä paisumia, pahoja haavoja, ihotauteja ja syöpäläisiä.
"Onko teistä, ja itsekustakin meistä, toistan minä teille…"
Varmasti, varmasti! Herra armahda, liiankin varmasti! Täälläkin on: Hän on sortunut maailman tiellä köyhyydessä kulkiessansa. Näe, Herra, taivaan ja maan Jumala, miten paljon hän on kärsinyt, hänkin! Näe, miten hän on hädän hetkinä pahasti myönyt Sinun kuvaasi. Näe hänen kuppatautinsa arvet, hänen syöpänsä! Lähetä, Herra, Latsarus painamaan vilvoittava sormensa tämän uuden Latsaruksen palohaavoihin… koko tämän kärsivän Latsarus-joukon tulisiin haavoihin, ja anna poistaa pois taudin idut, sen syyt ja sen aina tuoreina pysyvät juuret!
* * * * *
"Sillä jos teidän joukossanne on yksikään niinkuin rikas mies, niin voi meitä! Voi seurakuntaasi, Herra!" nousi papin ääni. Lujasti hän iski ne sanat sydämeen: "Onko?"
Ei, ei, ei! Ei ainoaakaan! Herra armahda vaan näitä hallamaitasi, näitä karuja erämaakorpia, joista ei ainoaakaan rikasta miestä ole temppeliisi tulla voinut, ja lähetä Latsarus juuri tänne, veljiensä ja vertaistensa avuksi.
Kuule se äänetön rukous, Herra, kuule se, kuule ja ole armollinen vihdoinkin jo meille!
"Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja sielullensa saisi vahingon!" saarnasi se nyt. Sanat vain humisivat korvissa kuin jonkun hyvin etäisen, vanhan saarnan kaiku. Ei sitä voinut tutkiakaan, ei ajatella sanoja. Se outo humu se vain tunki kaikkeen ja tukkesi kaiken.
"Sillä sinun on kunnia ja voima ja valta!" julisti pappi lujasti. "Sinun on vanhurskaus ja elämä ja autuus. Sinua me ylistämme ja Sinulle me veisaamme taas kiitosvirtemme tässä. Aamen!… Veisatkaamme!"
Ja kuin jostain taivaan kuorosta puhkesi silloin:
"Kunnia olkoon Jumalallemme!"
Se soi niin ihanasti, niin koruttomasti.
"Kunnia Jumalalle, Isälle, Luojallemme!"
antoi vanha honkaseinä kaikuansa, ja äänetön Latsarus-joukko kumartui hiljaa, nöyrtyi ja polvistui sen Jumalan eteen, jonka armosta he Latsaruksia olivat. Pappi jakoi jo rippiä, ja uudestaan vuoti alttarin eteen polvistuneiden yli lohdullinen, mutta särkevä veisuu, avunhuuto:
"Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit!Armahda meitä…"
Armahda, armahda, armahda! Totisista sydämistä se tuli, ja…
Jospa Sinun armosi vaan anojille aikanansa ehtisi taas tulla!
* * * * *
Ei siitä papin puheille pääsystä nyt tullut mitään. Väkeä siellä oli niin että ei sitä voinut. Ja sitten se kiirehti sairasta ripittämään. Toiseen kertaan se oli jätettävä nyt. Olihan vain aikaa kulunut vuoroa odottaessa.
Ja nyt oli vielä poikettava katsomassa sitä rampaa, ruhjoutunutta poikaa, Mikkoa, joka oli kunnan ruotilaisena suutari Puralla. Se raukka liikkui puujaloilla, toiskätisenä, ja oli ruhjoutuessansa vielä menettänyt puhelahjansa, niin että änkytti pahasti.
"Mitenkä sinä nyt jaksat, Mikko?" tiedusti äiti.
"Ka… e… e… e… eipä tässä… e-erikoista", änkkäsi se vaivoin. Ruotitalo oli itsekin miltei vaivaisavun tarpeessa. Ei siinä siis olot erikoisia olleet. Lapsia souvattamaan se olikin Mikko ruotilaishuutokaupasta huudettu siihen.
"Tähän vaan ky… kylkeen pi .. istää!" sai se änkätyksi kipujansa selitellen. Tuli niin raskas elo. Talonväkikin katsoi kohtausta sanattomana.
"Kunpa vaan koettaisit kärsiä ja kestää… Kyllä se Herra lopulta armon lainaa." Se oli ainoa, mitä äiti voi siinä antaa ja sanoa. Rampa nurisi jotain epäselvää, alakuloista, ja kääntääksensä puheen pois omista kivuistansa tiedustaa änkytti miten äiti voi.
"Ka mitäpäs näistä meistä enää!… Hautaan menijöistä!" kierrellä nureksi äiti ja peittääksensä kaiken raskaan pojalta lisäsi:
"Siinähän tuota vaan elää kituutetaan ennallaan… Eikä tuossa mitään suurempaa hätää ole."
Mutta isä kopeloi poikansa kipeää kuvetta hellävaroen eikä voinut muuta kuin neuvoa:
"Jos pyytäisit jonkun hieromaan… Tottapahan vaikka sitte sieltä kotimökiltä maksettaisiin hierojalle…"
"Ka-aa", tapaili poika välinpitämättömästi, ja pää painui taas alakuloisena ryntään yli nuokottamaan.
* * * * *
He olivat myöhästyneet niin, että ilta alkoi hämärtää, kun he aavalle vesiulapalle lähtemään joutuivat. Ilmakin oli äkkiä kylmennyt. Aika navakka, kylmä tuuli jo puhalteli ja nosti vettä hyrskeeseen.
"Kun ei vaan nousisi nyt vielä myrsky!" arveli Mari.
Mutta kotiinhan siitä täytyi pyrkiä. Olivathan he näihin matkoihin tottuneetkin, eivätkä heitä pienet vaarat saaneet pelottaa. Kohta keikkuikin vanha vene-pahanen ulappavesillä, ja vanha mies kiskoi airoista, Marin kyykistyessä kyttyräksi veneen perään.
Mutta tuuli kiihtyi ja kylmeni. Oli vielä laitatuuli, ja alkoi vihmoa kylmää syyssadetta. Marille tuli jo vilu. Varsinkin kipeitä jalkoja palelti. Tuuli kiihtyi. Roiskulaineet viskoivat jo harjojansa toistensa yli.
"Jokohan nyt nousee myrsky!" huolestui jo Mari. Mutta mies rauhoitteli:
"Ka mikäpäs tässä on hätänä, kun on vene."
* * * * *
He olivat jo aavaselällä. Tuuli alkoi vinkua, ja syyssade kiukustui jo räntäsateeksi. Ei se ollut tavallista näin aikaiseen vuodenaikaan. Aallot heittelivät jo vene-pahaa kuin kuplaa, kellutellen sitä harjoillansa. Yhä pimeni ja yhä kylmeni ilma.
"Noita jalkoja… kun nyt rupeaa paleltamaan!" valitti Mari. Mies antoi hänelle takkinsa ja käski kääriä jalat siihen. Itse hän tarkeni paitasillaankin. Ei se tosin märkä takki paljon auttanut, mutta olihan toki tyhjää parempi.
* * * * *
Se lie jo ollut likellä puoliyötä. Oli miltei aivan pimeä. Tuuli oli raivostunut myrskyksi. Vene viskautui aallolta aallolle, ja pärskevesi räiskyi laidan yli, usein lentäen sitä tietään koko vene-pahan ylitse järveen takaisin.
"Herra-isä kuitenkin!" pääsi jo Marilta. Mies kiskoi voimiensa takaa.
"Pelottaako sinua?" kysyi paleltuva vaimo huolissaan.
"Eipä tässä… veneessä."
Ulappa jo aivan raivosi. Myrsky koetteli jänteittensä voimia.
"Kun on Herra turvana, niin ei siinä hätää!" koki Mari jo rohkaista, ja niin nousikin hänessä luja usko luonnonvoimia vastaan.
"Elä siis pelkää, Olli!" rohkaisi hän.
* * * * *
Hei!! vinkui riemuitseva myrsky, ja aallokko roiski ja jyrisi, ja lastuna keikkui vene pimeässä.
Mutta ulvo, myrsky! Lyö ylitsemme, pauhu, ja kiidä, riehuva myrsky, päittemme päällitse! Emme me kuitenkaan pelkää, sillä turvanamme on Herra!
Jyrise allamme, syvyys, ja visko vaahtoasi, meri! Emme me kuitenkaan vapise, sillä tukenamme on Hän!
Ja meri huusi ja pimeys uhmasi, ja he olivat avuttomina ulapalla, ja…
Ei se mitään! Lyö vaan, pauhu, rantakallioihin! Iske vuoriin, ja jos ne voimastasi pirstoutuvat, niin emme me pirstoudu, sillä meidän voimanamme on hädässä Herra.
Häneen yksin kaikki pirstoutuu.
Ja pilvi halkesi ja pimeys haihtui. Kirkas kuu puhkesi paistamaan uhman ja kuoleman keskelle ja valaisi öistä ulappaa, jolla kaksi avutonta taisteli pimeyden ja myrskyn halki tietänsä etsien.
Ja ranta tuli. Vielä oli Marin kylmettyneissä jaloissa sen verran voimaakin jälellä, että hän miehensä tukemana pääsi takaisin mökki-pahansa lämpimään.
Päivä alkoikin silloin jo valeta. Myrsky pauhasi, mutta taivas pureutui selkeäksi, kylmäväriseksi, ja pauhaavan järven päällä leijaili korkeudessa ylpeä, valkea lokki.
Kusti oli jäänyt seudulle oleilemaan, sillä välipä sillä missä hän. Väliin se teki taloissa työtä, väliin vetelehti ja kävi joskus kotimökilläkin oleksimassa päivän, toisen.
Tulopuuskastansa lähtien se oli muuttunut vanhempiinsakin suhtautumiseen nähden. Humalan selvittyä oli alkanut ujostuttaa ja sitten suututtaa koko olo ja elämä, kun se oli semmoiseksi nyt kiertynyt ja tämmöisenä hänet kotipaikoille sysännyt. Hän tuli katkeraksi, usein pisteliääksi, joskus vieroen ihmisiäkin, sittemmin taas yhä enemmän ja enemmän ärtyen niille, varsinkin kun ne vihjailivat hänelle. Hän tunsi olevansa vieras täällä, jossa elämä ja ihmiset olivat toisia kuin siellä maailmalla, missä hän oli kouluutunut.
Ja isän ja pojan välillä oli samalla alkanut kyteä jotain katkeraa, joka heidät erotti toisistaan. Ei sitä oltu sanoin sanottu, mutta Kusti aavisti niin olevan. Vaistomaisesti oli Ollin mieli katkeroitunut, kun pojasta ei mitään apua ollut ja kyläläiset vielä morkkailivat häntä siitä. Nyt se vielä kävi syömässä niitäkin viimeisiä, mitä vielä mökissä oli.
Monta sanaa ei ollutkaan vaihtanut poika isänsä kanssa.
* * * * *
Nyt se taas istui tuvassa. Oli tullut yhdessä Manu Juupan kanssa ja aikoi jäädä yöksi, ehkä joksikin pitemmäksikin aikaa. Marin jalat olivat kirkkomatkalla kylmetyttyänsä menneet aivan piloille. Hädin-tuskin voi hän enää liikkua, ja usein painoi se jo ihan vuoteen omaksi. Eräs vaimo niitä taas hieroksi ja voiteli siinä tupa-pahassa.
"Siellähän ne kirkkomatkalla kun vielä kohmettuivat", nureksi Mari hiljaksensa. Hieroja huokaili, ja Kusti, hetken ajan synkkänä mietittyänsä, katkaisi vaitiolon pistämällä:
"Ka mitäs sinne menit kirkkoon!… Turhanpäiten kohmettumaan!"
Hän istui kumarassa, hattureuhka syvällä päässä, ja tuijotteli lattiaan. Äiti huomasi sen pistävän äänen ja hetkisen mentyä koki sovitella, nureksien:
"Mistäpäs tässä lohdutuksen saa, jos ei sieltä… Kirkosta ja Jumalan sanasta…"
Puhe kääntyikin nyt siihen asiaan. Manu Juuppa kuunteli viisaan näköisenä, punniten kuulemiansa, ja Kusti näytti synkkenevän.
"Saarnasi nytkin niin ihanasti Latsaruksesta ja rikkaasta miehestä, jotta…"
Ei tahtonut löytää sanoja, joita tarvitsi. Vasta hetkisen kuluttua voi hän siis jatkaa hartaalla nyrinällä:
"Ei se rikkaita ylistänyt saarnassaan. Kaiken maallisen sanoi tuovan sielulle vahingon ja…"
"Paljonko hän, pappi, sai siitä 'ajallista'… siitä ajallisen tuomitsemisesta?" katkaisi Kusti pistävästi. Syntyi vaitiolo. Sylkäistyänsä jatkoi Kusti synkkänä:
"Hänelläkin, tällä papilla, on tuloja yli kymmenen tuhannen vuodessa, niin se tekee jo yhtä saarnaa kohti tuonne kaksisataa… Niin jotta kannattaa niillä palkoilla 'ajallista' tuomita…"
Äiti ei tiennyt mitä sanoa. Ei hän itse asiaa jaksanut arvostella, mutta pojan ynseys Sanaa kohtaan häntä masensi.
"Työmies saa kahdestasadasta usein koko vuoden rehkiä, ja sitten niille saarnaa jotta: elkää tavaraa kootko… Vaan kantakaa sitä saarnapalkasta papille, joka rikkautta vastaan paukuttamalla teiltä omiksi rikkauksikseen viimeisetkin pennit kiskoo!" lisäsi hän katkerana, pisteliäänä.
Vaiettiin.
"Joo… Se on se niks!" pisti sitten Manu Juuppa merkitsevästi, käväsi sylkemässä sylen ja kompuroi taas istuksimaan ja mietiskelemään.
"Mhyh-hyy!… Yh-hyy!" huokailla kytysteli Mari itsekseen, kun puhe oli loppunut, kun kaikki vaikenivat ja oli kuin olisi oltu kaikki eri leiriä nyt. Vaitiolon yhä jatkuessa huokaili hän kuin yksin nuristen:
"Köyhille… köyhille ja vaivaisillehan se on Sana annettu ja niille se on taivaanvaltakunta varattu, eikä ynseille ja ylensyöjille ja ylenjuojille."
Ei hän sillä tarkoittanut Kustia, mutta Kustista tuntui, että se vihjailee ylen juomisella hänen juopottelevaa elämäänsä. Hän synkkeni, mutta malttoi mielensä ja painui kumarampaan.
"Ja niille köyhille hän siellä saarnasikin… Ei siellä yhtä ainoaa rikasta miestä koko kirkossa ollut", jatkoi äiti alistuvalla, sovittavalla äänellä.
"Olipas yksi!" pisti siihen Kusti ja kuin puraisemalla lopetti:"Pappi!"
* * * * *
Syntyi pitkä äänettömyys. Kaikkien välillä tuntui olevan jotain, joka nyt jo lopullisesti jakoi ja erotti. Se oli jotain kuin uutta, outoa, selvästi käsittämätöntä. Vihdoin lopetti äänettömyyden Mari, joka ainaiseen tapaansa hiljaa nureksi:
"Kaikkihan tuo näkyy jo maailmassa muuttuvan ja olevan uutta… Niin jotta ei tässä enää meistä vanhoista ja häviävistä eläjiksi eikä minkään ymmärtäjiksi ole!"
Niin kyllä. Kustin tulo ja kaikki muu oli tuonut paljon semmoista, jota ei hänen nuoruudessansa ollut. Ja sitten vielä…
"Kun nyt tääkin Manu Juuppa jo…" jatkoi hän nyreksintäänsä. Sekin oli hänenkin silmissänsä viime aikoina muuttunut, kuin uus-uskolaiseksi tullut. Hän ryhtyi jotain puuhaamaan ja nurisi kuin yksin puhuen, alistuvan:
"Mutta kukapa meistä vanhoista ne tämänmaailman opit ja uskot ymmärtää ja tietää!"
Kusti istui kuin ynseänä sille vanhalle, mutta samalla kuin miettien. Ja Manu Juuppa nojaili kainaloin sauvaansa ja katse lattiaan painuneena mietiksi omia mietteitänsä.
Tupaan tuli nyt Olli. Se istahti, istui piippunysä ikenessä, kumarassa ja synkkänä kuten poikakin. Huolet ne painoivat nyt kuten aina ennenkin.
"Vai mitä sinä, Olli Varis, itse siitä arvelet?" kysyi häneltä ManuJuuppa, ikäänkuin Olli olisi kuullut äskeisen keskustelun.
"Niin jotta mistä?"
"Ka tässä vaan", yritti Mari painaa koko asian syrjään, mutta keskeytti siihen.
"Että… että niks-naks vaan!" jatkoi Manu omaansa viisaana ja kuin voitonpäällä ollen. Hämärästi selvisi toki mistä oli kysymys, kun hieroja-eukko alkoi huokailla:
"Ynseyttä… ynseyttä se on tää maailma täynnä… Ohhoi… Hohhoi!"
Ja Ollille hän asian selitykseksi lisäsi:
"Kusti tässä vaan sanoi, jotta eivät ne kirkot ja papit muuta kuin keritsevät köyhää… keritsevät ja karitsevat vaan köyhää… Köyhää, köyhää ja kurjaa!"
Kustia jo suututti. Ynseänä vannoi hän synkkää:
"No ei lähdekkään Kusti Latsarukseksi, jonka selässä papit ajavat sinne rikkaan miehen helvettiin…"
Vaitiolo, joka sitä seurasi, oli raskas, sillä isä ja poika olivat synkkiä. Heidän välillään kytevä katkeruus odotti ilmipuhkeamistansa.
"Vielä narraavat vanhat akat sinne jalkojansa palelluttamaan!" lisäsi Kusti hetkisen vaiettuaan, katkaisten äänettömyyden ja synketen papeille.
"Ka", yritti isä. Hetkeksi hän siinä vielä pysähtyi, mutta lisäsi sitten synkkänä:
"Kunpa sitä sinäkin olisit vaikka kirkossa juossut, etkä huorien hännässä riippunut, niin vaikka tuota vaivaista äitiäsi voisit autella nyt."
Se oli ensimäinen katkeruuden sana. Mutta se oli terävä, pureva ja synkkä. Mökkiin painostautui raskas vaitiolo. Sekä isä että poika näytti painuvan entistä syvempään kumaraan, ja kuului vain äidin joku hiljainen huokaus.
Viimein nousi Kusti, painoi hattureuhkan syvemmin päähän ja poistui hiljakseen, sanaa sanomatta. Ulkona istahti hän hetkiseksi kaivonkannelle, istui siinä kumarassa, synkkänä, päässä joku epäselvä, tylsä ajatus.
Mutta ei hän kauan istunut. Sanattomana nousi hän ja lähti kävelemään pois mökiltä iäksi.
Ja niin alkoi hän lopullisesti painua siihen Latsarus-virtaan, siihen kurjien ja onnettomuuteen sortuneiden virtaan, joka joskus hiljaa voihkien, useimmiten aivan äänettömänä kaikilta maailmankulmilta virtaa kenenkään huomaamatta halki rikkauksien ja kurjuuksien mertansa, n.s. "tuntemattomien hautoja" kohti. Ja aallot ummistuvat äänettöminä heidän häviönsä yli, ja heidän haudoillansa pauhaa iäti se taistelu rikkaudesta, joka armottomuuden kivikovaksi paaduttaa ja rikkaudenhimon pedon kiihkeäksi verenhimoksi tekee.
Voi Latsaruksia! Voi avuttomia heitä!
* * * * *
Siljan luo meno oli yhä viivästynyt, kun esteetkin olivat suuret ja matka yletön. Pappila oli ainoa paikka, mistä toivottiin matka-apua saatavan, mutta ei ollut tullut vielä yritetyksi sitäkään kokea.
Mutta nyt se tuli jo pakoksi. Lautamies tuli aivan vierasmiesten kanssa antamaan häätökäskyn. Sulan aikana, ennen lumikelien tuloa, piti mökin olla tyhjä. Haaste veloista oli jo aikaisemmin annettu.
Lautamies Kokko oli seudun tavallisia talollisia, semmoisia, jotka jotenkuten pääsevät vuodesta vuoteen, velkataakan yhä suuretessa ja karujen peltojen sitä mukaa kasvuvoimasta tyhjetessä. Se puhua honotti nenäänsä ja lausui useimmat sanat vinkuvalla nenä-äänellä.
"Noo!… Mutta mikäpäs sinulla, Olli, hätänä!… Vanha mies ja niin menet ruotilaiseksi kuntaan", honotti se asiaa sovitellen, kuin häädettyä lohdutellen.
"Ka…"
Mari sai siitä hänen puolestansa jatkaa:
"Samapahan tuo on, missä tää köyhä päivänsä päättää."
"Yy… yy!" innostui siitä Kokko myöntelemään ja vinkua honotti:
"Sa-amahan se on!… Ihan samahan se on!"
Se oli oikeastaan ajatuksetonta, tavanmukaista. Mistäpä siinä paremmatkaan puheet otti! Siitä johtuikin hän, osaksi asiaa koristellaksensa, jatkamaan:
"Tässä kun ei minullakaan olisi tätä talonrähjää, niin minäkin kuntaan… Ku-untaan, kuntaan minä menisin", vinkui hän lujittavasti, sytytti piipun ja selitti:
"Mutta kun on se talo, niin eivät ota… Yy… yy… Eivät hylyt ota kuntaan talollista."
Ei siihen talonväki vastannut. Ei tehnyt mieli puheisilla olla nyt. Kokko puhella honotteli ja vinkui vielä hyvät hollit, puhui talollisten rasituksista ja harmitteli: