The Project Gutenberg eBook ofAvuttomia: KertomusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Avuttomia: KertomusAuthor: Maiju LassilaRelease date: June 6, 2015 [eBook #49147]Language: FinnishCredits: Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AVUTTOMIA: KERTOMUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Avuttomia: KertomusAuthor: Maiju LassilaRelease date: June 6, 2015 [eBook #49147]Language: FinnishCredits: Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Title: Avuttomia: Kertomus
Author: Maiju Lassila
Author: Maiju Lassila
Release date: June 6, 2015 [eBook #49147]
Language: Finnish
Credits: Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AVUTTOMIA: KERTOMUS ***
Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
J. I. Vatanen [Maiju Lassila eli Algot Untola]
Otava, Helsinki, 1913.
Hän nukkui puuvuoteella, selin vanhaan mieheensä, sen selän takana, alusena jotain kulunutta. Laiha, raukea käsivarsi oli koukistettu korvallisen alle, päänalusen lisäksi. Kasvoilla, joita paksuksi poimuttuneet vanhuudenrypyt ylt'yleensä peittivät, ei näkynyt elonmerkkiäkään. Harvat, vielä säilyneet hiussuortuvat oli palmikoitu ja sidottu pikkunypykäksi laihaan niskaan, ja kuihtunut rinta tuskin jaksoi kohoilla hengityksestä.
Oli jo aamu. Mökin tupa-pahanen alkoi hiljaa valeta.
Siihen päivän hiljaiseen tuloon alkoi hänkin nyt havahtua. Silmäluomet alkoivat raottua kuin puoliunessa, hitaasti, elottomasti. Vähitellen alkoi tajunta selvetä. Hän kuuli kuinka väsynyt mies kuorsasi siellä selän takana raskaasti, pitkään, ahavoituneen, laihan ryntään sitä mukaa kohoillessa. Hän tajusi jo päivän tulon, silmät avautuivat, ja vaivalloisesti, kuin unesta selvittäytyen, hän kohottausi jo istumaan sängynreunalle. Kuivuneet nivelet silloin vain raukeasti nisahtivat, ja kasvojen ryppypaljouteen ilmestyi jotain eloa.
"Päiväkin tässä näkyy jo valkenevan", äänsi hän siinä raukealla äänellä itseksensä.
Ja nyt hän huomasi, miten tyhjää ja hiljaista tupa-pahasessa oli. Ei hän koskaan ennen ollut sitä näin huomannut. Hän ikäänkuin kuuli, tajusi pienimmänkin risahduksen, russakan ripseen pankolta. Hän huomasi pöydälle varisseet pari kolme pientä leivänmurua. Kaikki muu, suurempi, ikäänkuin hävisi sen havaitsemisen tieltä pois. Hän tavallaan, tajuamattansa, sitä tyhjyyden näkyä hiljaa oudosteli ja selviytyi siihen loppu-unesta.
"Ne pienet leivänmurutkin ovat näet siihen pöydälle jääneet", puheli hän. Erittäinkin se pisti silmiin. Tuntui taas niin tyhjältä, hiljaiselta. Oli kuin kaikki olisi ollut häviämässä, haihtumassa, kuin loittoneva ja hiljenevä koiranhaukunta, joka yhä vain etääntyen hiljaa kokonaan metsän taa häipyy.
"Nuo murutko nuo lienevätkin enää ainoa jäännös koko elämästä", nureksi hän siinä nyt niistä leivänmuruista, itsekseen, hiljaa, alistuvasti. Raukeilla, kankeilla käsillänsä hän sitten alkoi järjestellä hiusvähiensä suortuvia joten-kuten, laskeutui vaivalloisesti seisoallensa, kohenteli kulunutta hametta vyötärykselle ja hiljaa kytystellen alkoi valmistua ainaisiin toimiinsa, huoliinsa ja puuhailuihinsa.
* * * * *
Se olikin ollut raskas ja surullinen yö, tämä viime yö.
Vasta eilen olivat he saaneet lopullisesti, varmasti kuulla siitä, että heidät häädetään torpasta. Ville Hukka, jonka maalla mökki oli, oli itsekin konnulta menossa. Velkaantuneena, köyhtyneenä oli sille tullut pakko myödä enempi puoli tilaansa. Tämä heidän mökkinsä oli juuri sillä myötäväksi aiotulla osalla, ja oman uudistalon paikaksi oli ostaja heidän mökkinsä paikkaa ajatellut. Koko eilisen päivän oli se ajatus painostanut heidän mieliänsä ja valvottanut heitä vuoteella yli puoliyön. Vasta nyt, aamunkorvalla, oli väsymys ja uni hetkeksi voittanut.
"Etkö sinä jo kohta jaksa nousta?" äänsi hän nyt vanhalle miehellensä, joka yhä vielä kuorsasi. Ei se kuullut. Kai sitä väsyttää sitäkin.
"Olli… Päiväkin siinä jo valkenee", toisti hän hetkisen perästä ja nykäsi nukkujaa kylestä. Olli Varis havahtui äkkiä, kuin huomattuansa liika kauan nukkuneensa, kohottautui istumaan ja alkoi siinä oitis mutta hitaasti selvitä niihin raskaisiin ajatuksiin, joihin oli aamuyöstä nukkunut.
"Vieläkö sinä sinne päivätöille?" tiedusti häneltä hetken kuluttuaMari, joka väsyneenä puuhaili jotain.
"Ka", yritti mies jotain sanoa, mutta keskeytyi siinä niihin mietteisiinsä, Tovin kuluttua nureksi silloin Mari kuin itseksensä:
"Ka sittepähän on oma puoli selvä… Kun tekee minkä voi."
Mies nousi sängynreunalta ääneti, vetäsi kuluneet kengät jalkaansa ja ollen niin jo valmiiksi puettu jäi penkille istumaan, mietti jotain epäselvää ja painui kumaraan, kyynärpäät polviin tuettuina ja katse lattiapalkin yhteen ainoaan kohtaan kiintyneenä. Mari puuhaili hänelle konttiin evästä, kuivaa leipää ja suolakaloja, ja liikkua kytystellessä rusahtelivat yöllä kangistuneet ja kuivuneet nivelet tavallista kuuluvammin. Jonkun kerran hän niiden rusahdellessa ikäänkuin huokasi, ei tosin nurkuen, vaan alistuvasti, kuin muulle asialle, ylimalkaan, mutta muuta ääntä ei kuulunut koko tupa-pahassa nyt.
* * * * *
Ei Olli tajunnut selvästi, mitä hän siinä ajatteli. Ei hän jaksanut mitään aivan selvää ajatellakaan. Mieltä painosti asia vain ylimalkaisena, raskaana, epäselvänä. Vasta hyvän tovin kuluttua, kun Marikin oli siitä taas jonkun sanan virkkanut ja siten asiaa ikäänkuin elvyttänyt, niin että jaksoi erottaa jonkun piirteen, äänsi hän siinä kumarassansa, kuin katkerana nurkuen:
"Eikä niistä lapsistakaan ole apua… Vaikka on niitäkin tässä jo yhdeksän taipaleelle avitettu."
Marikin siinä vaivalloisesti puuhaillessansa ajatteli nyt sitäkin asiaa minkä jaksoi. Ei se ollut enää selvää, apua toivovaa ajatusta. Se oli jo kaikkeen alistuvaa, semmoista, joka epäselvästi tajuaa, että elämä on jo menetettyä, elettyä, avut myöhäisiä. Paras siis olla mistään piittaamatta, alistua vaikkapa hiljaa nureksien, kun nyt mieli kuitenkin vielä nureaksi käy.
"Ka se on heilläkin oma kuormansa ollut kannettavana", nurkui hän siinä lapsiansa puolustaen ja ymmärtäen. Viisihän niistä olikin kuollut juuri silloin kun olivat alkaneet olla työssä apuna: tuossa nelitoistavuotiaina, juuri kun oli suurella työllä ne työikään ruokittu. Vanhin poika, Kusti, oli joutunut hunningolle ja nyt missä lieneekään ollut. Toinen poika oli ruhjoutunut raajarikoksi ja tarvitsi itse apua. Kunnan hoidossa se olikin ruotilaisena. Jälellä oli vain kaksi tytärtä, Anna ja nuorin lapsista, Silja, joka oli aivan vanhoilla päivillä syntynyt. Neljä vuotta sitten oli se vallesmannin herrasväen palvelijana pääkaupunkiin joutunut.
"Annastahan tästä nyt ei ole puhettakaan, kun sillä on kivulloinen mies ja se iso lapsijoukko, niin jotta tokko lie monesti itselläänkään leivänmurua… Mutta kun ei sekään Silja…" puhella murisi siinä kumarassansa Olli niistä tyttäristä. Seurasi taas vaitiolo.
"Kun sekään ei enää kirjoitakaan", murahti hän hetken mietittyänsä,Siljaa tarkoittaen. Kahteen vuoteen siitä ei ollutkaan kuulunut mitään.Äidin mieltä se puhe Siljasta liikutti, niin ettei tiennyt mitä sanoa.Vasta hetken kuluttua hän kuin puoli-itsekseen nurkuen virkkoisovittelevana:
"Ka tottapa ne ovat hänelläkin omat syynsä."
Ja niin edelleen, vähillä sanoilla paljon raskasta. Oli kuin unohtuisi päivätöille-lähtökin ja tekisi mieli jäädä siihen kumaraan, vaikka kivettyä siihen. Jotain hän taas mietiksi, mutta ajatukset vain yhä synkkenivät.
"Olisi luullut siitä Kustistakin toki miehen tulevan", sai hän siinä murahdetuksi, kuin katkeroituen vanhimmalle, hävinneelle pojallensa.
Niin — siitä he olivatkin aikoinansa paljon toivoneet. Mutta kaupunkiin rengiksi jouduttuansa oli se alkanut juoda, vajonnut rentuksi, ja nyt viimeisinä kymmenenä vuotena ei ollut siitä mitään kuulunut.
"Missä hän nyt vetelehtäneekin", murahti Olli vieläkin sitä raskaasti ajatellen. Mari puuhasi siinä jotain. Olihan se raskasta, se pojan kohtalo. Tavallista vaivalloisemmin tuntuivat nyt jalat siinä liikuskellessa nousevan.
"Ka se maailma vetää kenen kerran kelkkaansa saa", pääsi häneltä aivan tahtomattansa kuin huokaus. Hyvä tovi siinä sitten taaskin vaiettiin. Mitäpä olisikaan voitu enää puhua siinä vähässä, mitä heillä maailmassa puhuttavaa oli.
"Mutta mitäpä se siitä paranee, jos nurkuu", huokasikin Mari lopulta, ja jatkaen vaivalloista puuhailuansa nureksi hän alistuvaa, selittävää, puolustavaa:
"Vikansa ne ovat kaikilla… Niin jotta kukapa meistä osaa toistansa kivellä viskata."
Mitäpä siinä siis nureksia! Mitäpä se mistään paraneisi! Kunhan elämänsä loppuun eletyksi saa! Jotain semmoista hän siinä nureksi itseksensä. Hän hapuili miehensä vanhat housut paikattavaksensa. Kankeilla, koukistuneilla sormillansa hän koki tulla toimeen neulan ja langan kanssa, ja kun kuivuneet nivelet silloinkin nisahtivat, nureksi hän siinä tavalliseen tapaansa:
"Eikö tuo toki lienekin jo viimeinen elinviikko. Kun tässä jo kaikki niveletkin kuivuuttaan nisahtelevat…"
Nyt hänkin huokasi siinä jotain ja aivan hiljaa, työhön kiintyen, lopetti nyreällä:
"Mutta tottapahan sitte haudassa saa levon ja…"
Sanat loppuivat. Ei hän tahtonut enempää ajatellakaan enää.
Tottapahan siellä.
Varhaista aamuahan se vielä oli, kun hän tuli ulos, lähteäksensä hakemaan hevostansa haasta. Oli näet mentävä taloon päivätöille, kyntämään. Osa kolmannenvuotisiakin hevospäiviä olikin vielä suorittamatta.
Tsyh!
Se oli vain iso koirasmetso, joka vehmaasta korpikoivusta rupsautti itsensä lentoon. Muutoin seisoi voimakas korpi aivan hiljaa, hartioilla aamuvaloa. Päivä kait oli jo noussut, koskapa ei erikoisemmin kajastanut idässä. Hienosti muusta taivaasta erottuva valohäivä vain kirkasti sitä taivaspuolta enemmän kuin läntistä, mutta loitompana nouseva aamuinen suosumu, joka harmaana järvenä Isostasuosta kohosi, esti auringon terän näkymästä.
"Tottapa se ruuna siellä Rinneaholla", kajasti hänen päässänsä ajatus, ja hän lähti polkua myöten kävelemään sinne, sumumerta kohti. Jalat notkahtelivat polvista joka askeleella, kuin olisi ruumis ollut niille jo liika raskas paino. Katseessa oli jotain kuin tylsynyttä, ja karkeille, ahavoituneille kasvoille oli ryppyjen yli levinnyt kuin joku harmaa verho.
"Hevosiinko sinä?"
Kysyjä oli pappilan takamaiden torppari, Pellisen Heikki. Näkyi olevan päivätöille menossa hänkin.
"Ka…"
Ei hän taaskaan saanut enempää sanotuksi, vaan töksähti siihen. Ei nyt tuntunut olevan puheluhalua. Pysähtyi hän toki siinä, ja Heikki jatkoi:
"Ka päivätöillepä tässä minäkin…"
He istahtivat siinä tienviereen osuneelle närepölkylle kuin levähtämään, jalkoja lepuuttamaan, ilman mitään ajatusta tai asiaa. Heikki arvasi Ollin mielialan ja ikäänkuin ollaksensa osallisena asiasta, ilmoittamalla olevansa saman kohtalon, saman ainaisen uhan alainen, onnettomuustoveri, puheli hän siinä:
"Sitä oikeastaan tässä ei kukaan tiedä milloin ne antavat potkun mökiltä pois…"
"Ka mistäpä sen tietäisi…"
Piippunysästä kohoava harva tupakansavu levitti kasvoille lisää harmautta. Silmäkulmaan syöpyneet rypyt leikkautuivat nyt terävämpinä, ikäänkuin kuivina. Äärimäisessä aamuhiljaisuudessa erottautui nyt jokainen lausuttu sana selvästi, kuivasti, niin että ääni, millä Heikki puhui siitä ainaisesta mökkiläisen päällä henkäilevästä uhasta, ikäänkuin leikkasi kuuloa.
"Se tää uusi pappi"… alkoi hän siitä puhua, kertoa harvoin, muutamin sanoin, kuinka sen ahneutta torpparit pelkäävät. Luulevat sen tuovan mieleisiään torppareita sieltä entisestä pitäjästänsä.
"Sen entisen pappivainajan muuttuessa sitä toki päästiin veronkorotuksella, mutta nyt taitaa…"
Hän töksähti siinä kuin sanat olisivat loppuneet ja peikko, josta puhui, olisi loihtiutunut silmien eteen. Kuin äkkiä maahan painuneella äänellä käänsi hän sanansa, arvellen:
"Kuka hänet tietää, mikä kaikesta lopuksi tulee…"
Se oli sydänkorpea, oikeita metsien voimamaita. Jokunen mökki siellä vain piilotteli siellä täällä. Ja tässä lähellä oli niitä pari kolme yhdessä ryhmässä. Siellä lauloi nyt kukko aamun tuloa, ja siihen lauluun heidän puheensakin katkesi nyt hetkiseksi. Aamukostea tuoreus tuntui ilmassa, ja ytimekäs korvenhenki alkoi havahtua päiväisemmäksi, kun he siinä ääneti miettien istuksivat.
Ja heidän edessänsä oli nyt se puhelusta loihtiutunut peikko, noiden pikkueläjien ainainen epätietoisuus, silmien edessä kuin yön harmaa sumu, kylmä, kostea, eloton ja kalsea yösumu. Se levittäytyi kasvoillekin, ja sitä vasten nähtyinä leikkautuivat kasvojen rypyt ja karut piirteet entistäkin kuivempina, terävämpinä.
"Kuka, kuka sen tietää, mikä peräksi kaikesta tulee", toisteli Heikki kuin huolestunut yksinpuhuja. Osanotto ei ollut toisenkaan kuormaa keventänyt, vaan laajentanut vain sitä näkyä, joka harmaana silmien edessä häämötti.
"Ka eihän se olisi sinullekaan lysti joutua ison pereen kanssa mieron varaan", tarttui Olli jo puheeseen. Kuului joku hevoskellon kilahdus, hiljainen ja yksinäinen kuin aamuäänettömyyteen pudonnut tipahdus. He istuivat hetkisen ääneti kuin kumpikin sitä puhuttua mietiskellen. Viimein alkoi Olli tehdä lähtöä, arvellen siinä verkkaan noustessansa:
"Mutta mitäpäs se puhuen paranee. Mikä kerran on, se on. Niin jotta minkäpäs sille tää köyhä voi."
Ja raskaasti astuen alkoi hän loitota hevosenkellon ääntä kohti. Varhaisen aamun tuntu alkoi hajota ja valostus lujittua ja voimistua kirkkaammaksi. Äskeinen iso sumumeri kohosi ylös hiljaa ja tasaisesti, ja sen alitse paistoi nyt jo aamuauringon heleä, rikasvaloinen täys'terä.
* * * * *
Oikeastaan se talon metsäpelto, jota hän nyt päivätöiksensä omin hevosin kynti, oli hänen ensimäinen torpanpaikkansa. Kohta naimisiin mentyänsä oli hän siihen, keskelle korpimetsää, raivannut itsellensä viljelykset ja rakentanut tupa-pahasen. Mutta kun se oli talon rintamaalla ja talo halusi sitä, oli hän saanut muuttaa etemmä takamaille, sinne keskelle korpea, missä nyt oli asunut yli neljäkymmentä vuotta.
Se oli kuuma kevätkesän päivä, kesannoimiskyntöjen aika. Vanha ahopelto oli turvettunut. Ei siinä tahtonut aura maassa pysyä, kun turpeet sen tukkesivat ja tuontuostakin ylös pullauttivat, vaikka sitä kaikin voimin maahan painoi. Oli tyyni ilma ja tämmöisessä metsänumpeamassa oli hikistä, miltei löylykuumaa.
Niin oli hän kyntänyt puolipäiville ja istui nyt kivellä antaen vanhan ruunansa levähtää. Piikkopaidan sevalmus oli auki, ja laihaa, kuihtunutta ja punaiseksi paistunutta rynnästä pitkin kieriksivät isot hikikarpalot suolaisina, raskaina, väliin tipahdellen ihokarvalta ihokarvalle, väliin vaivalloisesti etsien tietänsä niiden välitse.
"Tässähän sitä", johtui hän silloin muistelemaan elämisen alkua tällä samalla paikalla. Harmaa pilvipäivä se oli ollut, kun hän oli raivuutyönsä syyskesällä alkanut. Ei hän paljoa jaksanut siitä nyt muistaa, mutta toki jotakin:
"Viisi vuotta tässä taisi kulua", muisteli hän siinä kumarassansa. Ne olivatkin olleet vaikeita vuosia, unohtuneita tosin jo, mutta… hämärsi sieltä nyt taas jotakin:
"Se oli vielä niin tautista aikaa, jotta Marikin sairasteli kuukausittain tilan omana."
Mutta yli ajan oli eletty, kun perekin oli vasta alussa: yksi poika ja tyttö vain.
"Niin jotta jos ei olisi halla joka vuosi vikuuttanut eloja ja olisi ollut vierasta työtä saatavana, niin olisi sitä pereen puolesta silloin elänyt", muisteli hän sitä hyvää puolta.
Mutta sitten niitä oli alkanut tulla pahoja päiviä aivan kuin siunaten. Ensin sattui se… ja sitten se… ja sitten kaatoi karhu ainoan lehmän, ja sitten…
"Mutta mitäpä niistä muistelee. Ei se sillä parane", katkaisi hän ne. Hetken kuluttua osui katse vanhaan ruunaan, joka seisoi kuten konsanaankin hautaan menevä:
Ruuna-rukka!
Hän katsoi siihen pitkään, kuin jotain samalla ajatellen. Ei siinä poloisessa ollut enää lihaa muuta kuin nimeksi. Kylkiluiden välit olivat painuneet syviksi vaoiksi. Luiset jalat olivat polvista koukistuneet, ja pää ikäänkuin riippui laihan kaulan varassa, jonka muinaisesta tuuheahkosta harjasta oli jälellä vain karkeasuortuvainen jäännös enää.
"Neljätoista vuotta oli eletty siellä nykyisellä paikalla, kun se oli varsa", muisteli hän. Lähes kolmekymmentä täytyi sillä siis olla jo ikää. Kuin kaksi parasta toveria olivat he sen ajan kuluessa tasan jakaneet korpieläjän vilut ja nälät, työt ja pyhälevot, vuodenvaihteet ja…
Mitäpä muuta jaettavaa heillä olisikaan ollut…
"Päivästä toiseen on vaan siinä yhdessä eletty", käänsikin hän siinä ajatuksen, muistellen yhteisiä kohtaloitansa, elämää, jonka ainoana päämääränä olojen pakosta oli vain se yksi ainainen: päästä päivästä toiseen.
Ruuna-rukka! Hän nousi, meni luo, suki sen kuihtuvaa harjaa, kohenteli valjas-pahaset ja puheli sille raskaasti, kuin sovitellen:
"Kun olisit sinäkin rikkaiden ruunaksi osunut, niin toisenlaisethan ne olisivat päiväsi olleet…"
Kuin kaikesta välinpitämättömänä painoi ruuna päänsä yhä alemma nuokuksiin. Silmät katsoivat elottomina, umpimähkään, ja alahuuli lerppui pitkälle venähtäneenä.
Mitäpä niistä enää! Mikä on elettyä, se on mennyttä! Se näytti ruunankin ajatus nyt olevan. Päivä vain paistoi hiljallensa, ja läheisestä kytömaasta kohosi ohut, hai'unvärinen, pian tyhjiin haihtuva suosavu.
* * * * *
Päivä kuulakoitui jo tyyn'illaksi. Ahon mäkitöyrylle unohtunut yksinäinen honka kuvastui selväksi leikkautuneena länsitaivaan kuulaita iltavärejä vasten. Maaranta erottautui vesirajasta yhtä selvästi, merkiten rajansa alas uppoavilla rikkailla kevätlehtojen kuvaisilla, ja portin puusaranan narahdus viilsi tyyntä ilta-kuulautta.
Olli Varis oli palannut jo kyntömaalta ja istuksi tuvassansa kuten aamusella sieltä lähtiessänsä. Karu iltaruoka, kuiva leipä ja piimä, odotti jo pöydällä, mutta ei hänellä tuntunut nyt olevan nälkä.
"Ei tässä keittoja taas ollut, kun vellijauhotkin on jo niin vähissä", selitti kytystelevä Mari kuin yksin nuristen. "Mutta syö nyt sitä mitä on."
"Ka… Ehtiipä tässä vielä."
Se tuli kuin aivan ajatuksetonna, että vain jotakin vastata, ja raskas hiljaisuus alkoi sitten taas levitä yhä painostavampana, mykkänä, epäselvänä ja hämäränä. Kuului vain Marin puuhailujen ja vaivalloisten askelien hiljainen, tuttu kytystely, ja pienestä ikkuna-pahasesta ikäänkuin arkaillen kurkisti siihen hiljaisuuteen siellä ulkona hiljaa yöksi kuulastuva maailma kaikkinensa mitä siinä salaista ja julkista on.
Äkkiä narahti silloin ovi ja tupaan työntyi talon isäntä, Ville Hukka, ja kontu-osan ostaja, Tuomas Saukko.
"Ka… Jopa tämä Ollikin kotosalla", puheli Ville Hukka siinä tervehdykseksi, kotiutui ja hoeksi siinä samalla toistelua:
"Kotosalla… kotosallapa tämä Ollikin jo…"
Ei hän ollut siitä hokemisesta mitään välittävinänsä. Arvasi hän mitä varten ne nyt tulivat. Tietysti ne sitä maankauppaa hierovat ja Saukko nyt tarkastelee maita. Hän painui yhä raskaampaan kumaraansa ja vaikeni niiden puheluihin. Mikä on tullakseen, se kai se nyt tulee!
"Saitko jo kynnetyksi sen ahottuneen palan loppuun?" jatkoi Hukka nyt, ja piippuansa selväksi pihistellen siinä, kun vastaus viipyi, toisteli kuin itsekseen hokien:
"Ahottuneen… ahottuneen palan saitko jo…"
"Ka jopa se tuli." Olli äänsi sen kuin jotain sanoa tokaistaksensa.Miehet siinä panivat tupakkaa ja puhuivat keskenään sanasen:
"Se tää Olli on asunut näitä mökinmaita tässä… mökin- … mökinmaita tässä", alkoi Hukka jo selittää Saukolle asiaa. Kauppapuhelu alkoi siitä verkalleen sukeutua. Saukko jo silmäili tupa-pahasta, ja Hukka kehui tavaraansa: mökinmaita, sen peltoja ja muuta:
"Ne ovat… nää niinkuin tään mökin pellot tuota… ne ovat kasvaneet… tälle niinkuin Ollillekin… kovasti viljaa…"
Sen viime sanan hän tapansa mukaan painosti ja lausui tokaisemalla.
"Viljaa… viljaa ovat kasvaneet", toistella hoki hän sitten, imaistuansa savut välillä, ja muuttuneella äänensävyllä hän selitti:
"Vaikka tällä Ollilla ei ole ollut antaa pellolle kylliksi sitä… kuinka häntä sanoisi… sitäsärvintä… eli niinkuin tätälantaa…"
Marin yksinäinen huokailu ikäänkuin keskeytti. Nyt hän jatkoi:
"Lantaa ja…"
Se oli vielä äskeisen ajatuksen jatkoa. Siinä sai hän toki uuden kiinni ja käänsi äkkiä:
"Ja sitten hänellä… tällä Ollilla tarkotan… ei ole ollut oikea… niinkuin talon muokin väärti sekään pellonmuokki… pellon… pellon kyntö jamuokki…"
Oli syntyä taas äänettömyys. Saukkokin näytti mietiksivän asiaa tai muuta. Vihdoin nureksi Mari äskeisen puheen johdosta, kuin itsekseen ja kuin selitellen:
"Ka mistäpäs ne tässä köyhyydessä kaikki olisi laittanut niinkuin talolliset… joille Herra on siunannut."
"Tuota… Että tuota noin", alkoi siihen Ville Hukka hokea, aikoen jatkaa. Mutta hänet keskeytti nyt Saukko, joka asiaa eduksensa kääntäen äskeisen lantapuheen johdosta mietiskeli:
"Ka ne ovat sitte ihan tyhjiksi imetyt koko pellot. Niin jotta niillä saa alkaa ihan alusta kuin aholla… Vai mitä sinä itse siitä arvelet, Olli?"
"Ka…"
* * * * *
Ne olivat siinä jo hyvät aikansa hieroneet kauppaa, tinkineet, myöjä kehuen, ostaja morkkaillen sitä mukaa. Ääneti ja kumaraisena seurasi lattiaan tuijottaen Olli keskustelua, minkä siitä korva kuullaksensa otti. Saukko kopisteli nyt kirveshamaralla tuvan seiniä, niiden lahonneisuutta tutkien.
"Laho on… Joku hirsi voi ehkä kelvata saunahirsiksi", moitiskeli hän.Likipitäistä totuutta hän siinä nyt puhuikin.
"Ka… Kah", yritteli Hukka, kun ei tiennyt millä nyt se lahous-asia korjata. Toki sai hän taaskin kokoon mitä sanoa, ja ilmoitti äkkiä:
"Ka jos et osta, niin…"
En minä tällä kaupalla väliä pidä! Jotain semmoista ynseää hän sillä katkaisullansa tahtoi sanoa, ja kuin eri jatkoksi ilmoitti hän lyhyesti:
"Niin ostaahan tämän toinen…"
"Sekin Pekka Suokas on jo kysellyt", selitteli hän. "Ja se Koikkelin vävy kuuluu aikovan ja… Pekka… Pekka Suokas ja Koikkelin vävy…"
Mutta ei se Saukko tarttunut. Se vain istui ja punnitsi mietiskellen.
"Se entinen Sipron poika… se tää Mikko… hän, jolla on niitä isänsä talo-osuudesta saatuja rahoja… tällä Koikkelin vävyllä", selitellä hoki Ville Hukka silloin sitä Koikkelin vävyä.
Niin jatkettiin. Toiset vaikenivat, ja Ville Hukka yksin piti puhetta ja kauppaa vireillä.
"On… on tässä toisia ostajia… toisia, toisia ostajia", toisteli hän taaskin ja yhä taas.
"Ka", yritti Saukko silloin jo jatkaa asiaa, mutta keskeyttikin sanan äkkiä, kuin ei olisi ollut vielä valmis, ja kysäsi kuin vielä peräytyen ja puhetta muuanne johtaen:
"Mitenkä vanha tää Olli jo on?"
Hyvän tovin sitä sai odottaa.
"Ka… eikö sitä lie siinä seitsemänkymmenen korvilla", murahti Olli vihdoinkin. Se vastaus tuli kuin tokaisten, ohimennen.
"Vai jo sinä niin vanha… Vai, vai sinä jo seitsemänkymmenen", hoeksi siihen Ville Hukka. Puhe kiintyi tavallaan siihen asiaan, tosin vain ohimennen, hetkeksi.
"Sinä jo saisitkin päästä kunnan hoitoon… niinkuin ruotilaiseksi… ruoti- … ruotilaiseksi tarkotan", hoeksi siinä jo Hukka arveluansa. Se oli kuin neuvoa, osanottoa, avunosotusta.
"Ka…"
Ei hän siihen nyt sen enempää. Hukka alkoi silloin selitellä:
"Se tääkin", hölysi hän — "tääkin Hutikka… tää ukko Hutikka… se Heikki, niinkuin hänet tunnet… niin hänkin jo kunnanhoitoon pääsi, vaikka ei hänellä, tällä Heikillä, vielä täyttä kuuttakymmentäkään… Mutta kun se hänellä näet se käsi… se vaivainen, se oikea käsi… se, niinkuin tiedät, sekäsi…"
Se käsi, se ruhjoutunut oikea käsi se oli hänen pelastuksensa viime hädässä ollut.
"Niin jotta, Olli… tuota noin, Olli", kehotteli Hukka häntäkin kuntaan ja vilkastui samalla.
"Ka mikäpäs sillä väli… mistä tää köyhä avun saa", äänsi siihen Olli lopultakin, tokaisemalla, kuin umpimähkään, jotakin sanoaksensa vain.
* * * * *
Vihdoinkin olivat he lähteneet. Kaupat olivat tietysti jääneet keskeneräisiksi nyt vielä.
Ja samalla oli iltakuulaus alkanut lientyä hienoksi yöhämäräksi. Valoisaa se vielä oli, mutta valo oli jo hiljaista iltavaloa, kuin mietiskelevää, semmoista, jossa kaikki kuuluu, kaikki ikäänkuin läpikuultaa ja joka ikäänkuin jäähyväisensä kaikelle heittää.
Oli tyhjää. Ruokakin siinä pöydällä yhä odotti.
"Etkö sinä jo syö?" tiedusti Mari.
Ei se vastannut mitään. Sammuneena näkyi piippu unehtuneen suupieleen.Oltiin taas vaiti.
"Eihän se suremalla parane… Minkä Herra antaa tulla, se tulee", puheli Mari hetken mentyä, ainaiseen tapaansa kuin yksiksensä nureksien. Jotain hän siinä samalla ahertelikin. Niin oli kuin olisi kuolema käynyt talossa: niin tyhjää ja painostavaa. Taas nureksi askareissaan kytystelevä Mari:
"Mutta onhan tuo ennenkin taivas meiltä pilveen mennyt ja onpa tuo siitä kuitenkin aina aikansa tultua takaisin lieventynyt…"
"Ka…"
Ei se puhelu siitään jatkunut nyt. Vihdoin ottikin Mari vanhan kirjan, miten lie osunutkin sen ottamaan, istahti, avasi kirjan umpimähkään ja luki ääneensä, ties miksi. Hän luki:
"Ei meillä ole täällä pysyväistä majaa, vaan tulevaista me odotamme ja etsimme."
Kaikerteleva, riutunut ääni leikkasi köyhän mökin hiljaista ja tyhjää tupaa kuin vihloen. Hän syventyi lukemiseensa ja jatkoi:
"Lintu rakentaa pesänsä puuhun ja pääskynen asumuksensa räystään alle, ja he luulevat, että se on luja ja kalliolle rakettu…"
Jokikinen äänenväre soi hiljaisessa tyhjyydessä terävänä, selvästi, kuin kuuloa leikaten. Vähitellen unehtui lukijalta kaikki, itse luettavakin. Hän luki hartaasti:
"Mutta tuuli tulee ja myrsky nousee, ja se puhaltaa ja kaataa puun, ja katon se nostaa räystäinensä, ja niin ovat pesät hävitetyt, ja ne, jotka sen rakensivat, eivät itsestänsä apua löytäneet silloin."
Kaikki ikäänkuin mykistyi, odotti. Kaikki sattui ikäänkuin johonkin hyvin kipeään, putoili siihen tipoittain kuin lääke haavan kipuihin, kuin lieventämään sen tuskia. Entistä hartaampana kaikerteli ääni, kun hän jatkoi:
"Sillä Sinussa, Herra, on meidän turvamme ja kaikkemme. Sinun vanhurskauteesi me turvaamme, kun ahdistus ja hätä on suurin eikä apua mistään näy. Auta sinä, Herra, meitä…"
Ja mökin iltahiljaisuudessa ja köyhyydessä häämötti ainoastaan Herran vanhurskaus, kuuro, armoton vanhurskaus, ja sen alle sortunut ylisti sitä hädässänsä alistuneena, nöyränä.
"Sillä sinun vanhurskauttasi, Herra, me ylistämme! Sinua, jota ei kukaan ole nähnyt, me hädässä etsimme ja ylistämme. Sinulle yksin olkoon kiitos ja ylistys! Aamen!"
Kaikki vaikeni. Kaikki alistui sen vanhurskauden alle, jota itseänsä ei kukaan ole nähnyt, sen epäselvän, tutkimattoman, kuuron ja mykän vanhurskauden eteen, jolle nytkin oli ylistys ja kunnia kannettu ja jolta ainoalta odotettiin apua nytkin, nyt juuri, kun se näytti apunsa kieltävän ja armotta hylkäävän kaiken.
Mitä? Harhanäkykö?
Voi meitä poloisia! Voi avuttomia meitä!
Joku vaivalloinen viikko oli taas eletty. Marin jalkatauti oli nyt käynyt entistä pahemmaksi. Jäseniä kangisti. Nivelkuivuus vaivasi, ja usein sattui suonenvetoja. Elämänhuoli oli tehnyt yöt unettomiksi, ja kun päivin oli sittenkin oltava työssä, eivät jalat kestäneet. Siitä niiden huononeminen lie johtunut.
Eikä se talonkauppa ollut vielä valmis. Saukko tiesi myöjän olevan ahtaalla rahoista ja oli alkanut tinkiä. Marin kehotuksesta oli Olli jo käynyt pyytämässä Hukkaa, että se jättäisi sen mökki-pahasen kohdan, vaikka pienen tilkun myömättä ja sen sijaan lohkaiseisi Saukolle palan muuta maata, mutta ei se ollut auttanut. Saukko tarvitsee juuri mökinmaat uuden talonsa paikaksi ja pitää niistä lujasti kiinni — niin oli Hukka hänelle selittänyt asian, Oli kumminkin luvannut koettaa, jos Olli jaksaisi hänelle maksaa vanhat päivätyörästit rahassa, vaikkapa satasen markkaa etukäteen, että hän itse pelastuisi pahimmasta pulasta. Noin puolitoista sataa siihen olisi tarvittu.
Mutta mistä ne ottaa? Pimeää se oli ollut, mutta Hiltusen Kaisan neuvosta he olivat kirjoittaneet tyttärellensä Siljalle kaupunkiin. Jos nyt Silja vaan saisi kirjeen, niin jos se hyvinkin voisi auttaa.
"Jos Herra on häntä hyvinkin siunannut ja hän on saanut hyvän herrasväen luona paikan, niin ainahan ne nyt nekin… Vaikka etukäteen palkkaa hänelle uskovat", puheli Mari, kun koulumestari Jurva kyhäsi kirjettä. Vallesmannin herrasväki, jonka kanssa Silja muutti, oli näet kuollut, sen he tiesivät.
"Se olikin niin kaunissilmäinen ja hyvä lapsi", muisteli äiti tytärtänsä. Rakkain lapsista olikin se heille ollut, ehkä kauneutensa ja herttaisuutensa vuoksi, ehkä myös siksi, että se syntyi vielä niin myöhään, että oli nyt vasta yhdeksäntoistavuotias.
"Kunpa Herra vanhurskaudessansa häntä vaan suojelisi ja auttaisi!" vierähti äidin mieli siitä jo herkäksi, ja köyhä kyynel tuntui väkisinkin silmään kihoavan.
Silja-rukka!
Varmasti he uskoivat saavansa häneltä nyt avun, ja kun päivät kuluivat, kun vastaus viipyi ja kun talonkauppa oli jo päättymässä, niin Mari kehotti Ollia uudestaan menemään Hukan puheille, pyytämään, että hän odottaisi, kunnes Siljalta apu joutuu.
* * * * *
Ei hän olisi jaksanut sille pyyntömatkalle enää lähteäkään. Jo se ensimäinenkin oli tuntunut niin vaikealta, kun päivätöitäkin oli vielä rästinä ja kun hän tiesi, että Hukka itsekin on tiukalla. Turhiahan ne pyynnöt silloin olivat, eikä hän tiennyt, miksi ne nyt niin raskailta tuntuivat.
Kai se oli se velka ja oma köyhyys, joka nyt painosti.
"Mitäpä siitä hyötyy, jos pyytääkin", esteli hän siinä Marille. Mutta tämä vain tahtoi ja nureksien kehotteli.
"Kun nyt hänelle hätäsi oikein selität, niin jos tuo hyvinkin auttaa", arveli hän siinä omaan tapaansa nurkuen, ja kuin itsekseen vaikerrellen hän siihen huokaili lisää arvelunansa:
"Ei se kenenkään sydän ole niin kova, jotta siihen ei toisen hätä koskisi, silloin kun se on suurin."
Mies painui kuin miettimään, vaikeni kauan ja lopuksi äänsi, vaimonsa mieliksi myöntyen:
"Ka… Saahan tästä lähteä… Eihän tuo ota, jos ei annakaan."
Ja hän lähti.
Se oli harmaa pilvipäivä. Kun hän tuli ulos, ei näkynyt mitään muuta kuin yhtä ainoaa harmautta. Ainoa elollinen olento, joka silmiin pisti, oli yksinäinen kuikka. Ylhäällä järvenselän yli lentäen leikkasi se nuolisuoraa tietänsä halki harmauden. Ainoastaan kerran pari se päästi lyhyen, kuivan ja karun äänen, joka hävisi kuin olisi omaa haurauttansa ilman harmauteen hajonnut niinkuin tuuleen viskatut kuivat akanat.
Se kuva jäi hänen mieleensä, ties miksi, kun hän nyt raskain askelin astua kumpsutteli lehdon halki mutkittelevaa tietä pitkin. Omaa elämäänsä hän siinä taas umpimähkään johtui miettimään. Kaikki oli harmaata, väritöntä.
"Niinhän se on tääkin ihmiselämä", mietiskeli hän sitä kuikkaa. Yksin sitä on saanut halkoa harmautta kuten yksinäinen kuikka pilvisäällä halkoo tiheitä sumuja.
Tuntui kuin olisi alkanut hiottaa, vaikka eihän nyt ilmakaan ollut erin lämmin eikä hikinen.
"Ei ole ollut toisesta tiellä tukea enemmän kuin kuikallakaan", muisteli hän siinä lisää. Raskas astunta oli kuin jotain kumpsutusta. Polvet vain notkahtelivat askelista, ja kasvoillekin levisi jotain harmaata.
"Ja samanlaista se kai on loppukin", jatkoi hän siinä synkkänä. Sillä mitäpä tässä olisi edessä muuta kuin mitä takanakin oli.
"Kulkee ja kulkee vain siinä harmaassa, ja se vain yhä harmenee, kunnes lopulta tupsahtaakin ihan siihen loppupimeyteen…"
Ainakin se nyt siltä näytti. Valoa ei näkynyt mistään, mutta harmautta sitä enemmän. Otsasta kihosi suolaista hikeä, joka muutamassa paikassa kokoutui jo pisaroiksi, ja käynti tuntui muuttuvan yhä raskaammaksi.
"Ka… Olli!" kuului silloin ääni syrjästä. Se oli Pennasen naimaton poika, Retu-Kalle. Näkyi hakeneen jauhoja kauppiaalta ja levähti tiepuolessa.
"Minnekä sinä poleksit?" tiedusti se, viskasi jauhosäkin selkäänsä riippumaan ja yhtyi matkaan. Siinä väliin rinnalla, väliin jälessä pysytellen alkoi se oitis puhua siitäkin Ollin häätöasiasta. Jauhosäkki riippui pitkällä selässä, ja sen painosta ikäänkuin kallellaan kulkien rehvasi hän siinä nyt ja puhui.
"Mutta sillä kun tällä köyhällä ei ole sitä omaa maata, niin sitä saavat potkia ja ajaa talolliset", surkutteli se siinä aluksi köyhien tilaa ja johtui siitä rikkaisiin.
"Mutta jos sitä ihminen olisi rikas", alkoi hän jo siinä rehvaistessansa. Se innosti häntä.
"Niinkuin esimerkiksi tämä kauppias Pösö on!" kerskasi hän jo erään rikkaan varallisuudella. Huimaa vauhtia alkoi rikkauden lumous nostaa mieltä. Nyt hän jo kovaäänisesti siinä kerskui:
"Perhanavie, kun se Pösö oli silläkin Havukan talolla voittanut montakymmentätuhatta, niin… Saakelivie sitä rahaläjää!"
Olli kyllä kuuli mitä se siinä kehui, mutta ei hän siitä nyt välittänyt. Vaivasikin se siinä koko poika.
"Vai mitä, Olli?" tiedusti se nyt.
"Niin jotta mitä?"
"Niin jotta jos olisi meilläkin oikein pirusti rahaa, niin silloin ei oltaisi köyhiä!… Häh?"
"Ka ei…"
Ja he jatkoivat matkaansa. Säkki jo hyvin pitkällä selässä, reuhkasiKalle siinä yhä vain innokkaammin.
"Vaikka Pösön hovin ostaisin silloin!" kiskaisi hän jo säkkiä ylemmä.— "Vai mitä, Olli?"
"Ka vaikka sen…"
Ja Kalle innostui ja reuhkasi pitkiä askelia harpaten ja vannoi:
"Saakelin perhana… Pärkäle!"
* * * * *
Vihdoinkin tuli toki tienhaara. Eroon päästyä istahti Olli kotvaseksi. Se taloon moiselle asialle meno alkoi entistä enemmän painostaa, tuntua raskaalta. Hän istahti tienviereen pölkyn tyvelle. Edessä avautui metsärytöä, kaltevaa ylärinnettä aivan silmänkanto. Kaadetuiden honkien jättiläiskannot törröttivät siinä paikoin miehen korkuisinakin patsaina, ja kuivuneet latvukset ja oksat muodostivat läpipääsemättömän ryteikön, jossa kaikki oli sikin-sokin heitettyä.
Taaskin siis silmien edessä erämaakorpien kolkko, voimakas kuva. Yksi ainoa jättiläishonka oli jätetty ryteikön keskelle uhmailemaan, ja sen valtavassa latvuksessa istui musta korppi.
"Mutta tottapahan kun hänestä vielä puhuu, niin sittepähän tietää", varustautui Olli jo lähtemään. Iso, suolainen hikikarpalo, joka nyt otsalta pudonneena etsi vaivalloisesti tietänsä, kieriksi alas kasvoja pitkin sen iho- ja harvojen partakarvojen läpi itseänsä pujotellen.
Hän alkoi taivaltaa polkutietä pitkin. Samassa kohosi hongan latvasta korppi lentoon ja koikkuen ampui linjasuoraa tietänsä kohti kangasharjua, jonka selänteillä vankka honkametsä kuin jättiläispylväistö vihertävää latvuskattoansa kannatti.
Hukan talo oli korkealla mäkitörmällä. Jo kaukaa näkyi akkunaan tulija, jonka oli noustava sinne pitkää rinnettä myöten. Joskus maailmassa oli talo ollut varakas, mutta jo nykyinen isäntä, Ville, oli sen perinyt rappeutuneena ja velkaantuneena. Isäntä itse nylki paraillaan vasikkaa, kun joku monista pörröisistä lapsista ilmoitti, että Olli Varis lähtee nousemaan taloa kohti.
"Se taas siihen naukumaan ja houkuttelemaan!" rähähti sen kuultuansa vihaisesti vaimo Loviisa, viskasi äkäisesti karttuukset pois käsistänsä ja riiteli miestänsä varoittaessaan:
"Se muistakin siinä, että et lupaa… On tässä itsekullakin omistansa kylliksi kannettavaa!"
"Tuota noin Loviisa… Niin jotta Loviisa ettäkö… elä lupaa…" hoeksi mies siinä nylkiessänsä, mitään selvää ajattelemattakaan.
"Milläs tässä luulet sitte itse!" rähähti vaimo, luullen miehen vastustelevan, mutta keskeytyi, kun kaksi nuorimmista risaisista lapsista alkoi huutaa ja tapella.
"Paholainen!" löi hän niistä toista kiireesti päähän. Ne olivat joutuneet tappeluun vellikupista, jota kiskoivat toisiltansa.
"Ettekö heitä siinä, juuttaat!" huusi hän vielä niille kiireessä, mutta ne vain porasivat ja jatkoivat. Hän riiteli nyt välillä miehellensä:
"Saukko kun ei kerran ilman mökinmaita osta, niin ryöstöönkö tämä pitäisi hänen tähtensä koko taloröttelö laskea!… Suu kiinni siellä, pirut!" huusi hän taas välillä lapsille. Nylkyveistänsä liippaillen hoeksi mies ajatuksetonta:
"Saukko tuota… kun hän ei Saukko tuota… kun hän ei niinkuin ota jaosta…"
"No kun se kerran sanoi jo jotta ei, niin!" kiivastui vaimo, touhusi lasten tapellessa ja poratessa kuohuksissa ja jatkoi riitelyä:
"Senkö juuttaalla minä sitte mierontiellä nämä omat kakarat elätän… Joita on kohta silmät ja korvat täyteen siihen siunannut… Etkö sinä poika kuule siellä, jotta anna se vellikuppi Kaisulle", kääntyi hän pauhaamaan taas tappelijoille. Ne vain parkuivat.
"Pahus… en paremmin sano!" suuttui hän lopullisesti, sieppasi pörröisen pojan niskasta kiinni, viskasi sen ovesta kamariin ja jatkoi:
"Niitä siinä seitsemän kakaraa valmista ja taas yksi tulossa… Kaisu, piru!… Ryntäillesikö sinä sen vellin! Tuosta saat!"
Hän antoi aimo pääkakkaran Kaisulle, sieppasi vellistä ylt'yleensä tahratun parkuvan tenavan niskasta, heitti senkin kamariin ja ajaen jäännöksetkin sinne riiteli:
"Niin jotta nyt muista sanoa, jotta kauppa on jo päätetty ja jotta menköön puhumaan mökistään Saukon kanssa elköönkä täällä juosko… Senkin syötävät!… Joko ne taaskin tappelevat!" äkämystyi hän siinä ja syöksyi kamariin komentamaan siellä käsirysyyn joutuneita lapsiansa.
* * * * *
Aina ennen taloon tullessansa oli Olli Varis huomannut sen pitkän ylämäen, miten se kohosi ja miten paljon siinä oli nousemista, mutta nyt hän nousi sitä myöten kuin ei se vastamaa olisi alkanutkaan vielä. Tien oikealta puolen oli tuuli kaatanut vanhan pisteaidan, mutta vasemmanpuoleinen lappa-aita oli säilynyt. Vanha, ränsistynyt se sekin oli kuten piha-aitakin.
Siinä piha-aidan luona hän pysähtyikin kotvaseksi veräjälle, jääden sitä vastaan ryntäin nojaamaan, kuin aikoen lopettaa siihen koko matkan. Katse osui aivan umpimähkään pihalta ruokaansa etsiskeleviin kanoihin. Pari kolme niitä siinä vain olikin ja nekin vanhoja, laihoja. Vanha, musta kana oli löytänyt maasta otranjyvän, kaakatti sille pari kakahdusta ja varustautui sitä noukkaamaan hyvin juhlallisesti, kuten johonkin suurtehtävään varustautuen.
"Jyvänköhän se löysi", pisti tapaus Ollinkin silmiin, ja katse kiintyi asiaan tylsänä, puoli-ajatuksettomana.
Mutta kakahdus oli herättänyt toisen kanan huomion. Se arvasi asian ja syöksyi saaliinjaolle, siivet harallaan.
"Kas niitä!"
Syntyi taistelu. Molemmat kanat pörhistivät siipiänsä ja kaula ojona kaakattivat taisteluvalmiina.
"Tuostakohan nuo jyvästä!"
"Käkrää!" parahti silloin jo vanha kana. Toinen oli hyökännyt sen niskaan. Löytö täytyi jättää sille. Siivet harallaan paeta hanttuutti se paikalta voitettuna, surkeasti, vihaisesti kaakattaen. Tovin matkan loitottuansa ja turvaan päästyään pörhistyi se taas, harmistui tappiostansa ja syöksyi kolmannen, rauhassa itseänsä kynivän kanan kimppuun alkaen sitä höyhentää ja sille siten harmiansa purkaa.
"Kaikilla se vain on taistelu… Kellä mistäkin jyvästä!" Jotain sentapaista ajatusta kuvastui Ollin sielussa. Hitaasti alkoi toki painua pois koko tapaus, ja ajatus velttoni sille.
"Ja miten se vielä rähähti, ruoja!" puikahti toki vielä tapauksesta joku jälkiajatus, ja sitten alkoi taas entinen ajatustylsyys, jonkinlainen turtuminen ja tylsistyminen kaikelle, mitä edessä oli, ja hän alkoi työntyä ränsistyneeseen taloon, joka niin yksinäisenä ja viheliäisen ja avuttoman näköisenä mäeltänsä katseli jyrkkien korpien peittämiä vaaramaita, joiden välillä synkkämetsäiset laaksot voimakkaina juovina ristiin-rastiin juoksivat.
* * * * *
Ville Hukka nylki vasikkaa yksin, kun hän tupaan työntyi. Kamarista vain kuului jotain sekavia ääniä.
"Minkälainen siellä on tää… niinkuin tää nyt, tääilma?" alkoi Hukka oitis tultua johtaa häntä puhumaan jostain muusta, vaan ei siitä mökin asiasta. Ei hän siihen vastausta kaivannut, ei odottanutkaan, vaan jatkoi itse kuin olisi vastauksen saanut:
"Tää ilma"… hapuili hän. "Vai niin hän herkesi, että niinkuin sateeksi aikoo painua… tääilma."
Nylettävä vasikka riippui päreorressa, takajalkoihin pujotetusta palikasta ripustettuna. Mahapuoli olikin jo nyletty, ja asiaa edelleenkin toisaalla pitääksensä selitteli hän siinä nylkiessään:
"Niin minäkin tässä, kun nää ilmat niinkuin sateeksi aikovat lientyä… nää ilmat… niin arvelen, jotta vaikka hänen nylkee tään… niinkuin täänvasikan…"
Mutta ei sitä vaan tahtonut puhetta nyt tarpeeksi riittää, jos mieli pitää Ollia asiasta loitolla. Selvästi sen tajusi, että se siitä aikoo puhua, vaikka se ei vielä alkuun pääse. Ei se muutoin noin synkkänä istuisi ja miettisi siinä.
"Vai kuinka sinä Olli arvelet… Kuin-, kuinka sinä arvelet, Olli?" hoki hän siinä touhutessaan ja puheen puutteessa umpimähkään.
"Niin jotta mistä?" tarttui vihdoin Olli. Hänkin kysäsi sen vain jotain vastataksensa.
"Ka siitä… tästä… niinkuin tuota…" Hän joutui hieman pulaan, ei ollut selvillä mistä oli Ollin arvelua tiedustanut, mutta selvisi toki oitis ja lasketteli kuin olisi juuri sitä asiaa kysynyt:
"Ka tästä niinkuin tään… tään Roivaan Pekan käräjäjutusta… Niin jotta ottaakohan tuo Roivaan Pekka ja niinkuin voittaa… Sen Närhin tytön asian… sen lapseneläkeasian niinkuin voittaakohan tuo…"
"Ka", yritti Oili, mutta jätti kesken. Ei hän tahtonut päästä asiansa alkuun. Se puhuikin nyt Hukka siinä ja touhusi ja selitteli nylkemistänsä. Viimein hän toki sai ilmoitetuksi vaivalloisen:
"Ka siitähän se Mari kärtti vielä puhumaan tästä mökin asiasta…"
Syntyi äänettömyys. Sen lopussa hän nyt lisäsi:
"Niin jotta jos se passaisi vaikka odottaa siksi kun Silja auttaa siinä maksussa…"
Lattian raossa mateli joku hyönteinen. Hän kiintyi sitä katsomaan."Mitähän se Hukka nyt sanoo?"
"Tuota noin… että tuota niinkuin Silja!" hapuili Ville Hukka jotain sanoja, millä kierrellä, mutta ei hän nyt löytänyt mitään mielestänsä sopivia. Olli koki jatkaa:
"Sille jo kirjoitettiin asiasta… Siljalle."
Se tuli niin vaivalloisesti, kuin vääntäen.
"No tuota… Että tuota", hapuili ja touhusi Ville Hukka kiertelyänsä, ja kun asia ei muulla kiertelyllä enää selvinnyt, lähti hän kamariin, sanoen kysyvänsä vaimoltansa. Oitis hän sieltä toki palasi ja nyt selitti:
"Se tuota tää eukko…"
Tuntui vaikealta se selitys. Hän hapuili sanoja, puuhaili asiaa ja mielialaansa hälventääksensä ja hoki:
"Tää… tää eukko se jo kuuluu sanoneen sen kaupan Saukon kanssa niinkuin umpeen… Umpeen .,. umpeen kuuluu sanoneen kaupan tää eukko jo…" vilkastui hän loppua hokien. Syntyi äänettömyys. Olli Varis painui vain syvempään kumaraan, Ville Hukka tunsi samalla asian painostavan häntä itseänsäkin ja hälventääksensä jotain, ottaaksensa osaa johonkin, alkoi hän kysellä jotain Marin jalkojen sairaudesta.
"Ka kipeäthän ne vaan ovat", tokaisi siihen Olli lyhyesti. Ville Hukka silloin neuvoa hoki:
"Sinun pitäisi niitä hieroa… niitä jalkoja, tarkotan… hieroa linjamentilla…"
Tuntui aivan hyvältä, kun sai siitä puheenaiheen, että voi selviytyä.Entistä vilkkaammin touhusi hän ja toisteli hokien:
"Linja- … linjamentilla sinun pitäisi hieroa niitä…Linjamentilla… linja- … linjamentilla…"
"Ka sillä…"
* * * * *
Olikin jo iltapuoli. Harmaa päivä oli lientynyt lientymistänsä ja saennut sumuiseksi. Paksu, märkä usma pienensi jo näköpiirikuperan melkoisen pieneksi. Havuneuloissa ja puunlehdissä riippuivat niihin sumusta nesteytyneet vesipisarat. Ei eloa, ei ääntä missään. Vesi-itkuisessa närekorvessa vain lirisivät jotkut vesisuonet, jotka korpipohjan märkyyttä imivät ja juoksuttivat sitä soiden ja purojen saaliiksi.
Paluumatkalla sivusi Ollin tie loivasti tietä kohti kaltevoituvan ahon. Siinä, aivan tienohessa, seisoi hänen vanha ruunansa kuin jalat köntässä, hievahtamatta, kuin torkuksissa. Pää oli painunut alas ja nuokkui siinä kuin riippa laihan kaulan varassa, ja sumusta kosteutta imenyt karu harja riippui märkinä suortuvina kaulalla. Isäntänsä tulon huomattuaan ruuna nosti hieman päätänsä, tunsi tulijan, laski päänsä taas entisellensä painuksiin ja jäi torkkumaan siihen.
Sanaakaan puhumatta istahti silloin Olli työtoverinsa eteen kivelle ja painui ainaiseen kumaraansa. Sumu yhä sakeni. Alkoi tiuhkua siitä hiljaa kihoavaa, kosteaa tiuhua. Vähä-vähältä se lientyi ja sakeni usvasateeksi, ja yhä paksuneva sumu ummisti jo kaikki yhdeksi ainoaksi harmaaväriksi, jonka läpi ei enää tunkenut katse, vaan kaikki peittyi märkään yöhämäryyteen.
Kauan istui hän siinä ruunansa edessä. Oli aivan äänetöntä. Vain kertasen leikkasi harmautta lähikorvesta kuuluva yksinäisen huuhkajan ääni, joka ilmoitti iltayön jo kallistuvan yösydäntä kohti.
Ne olivat Antti Porvalin vanhan Loviisan maahanpaniaiset. Samaa köyhää, avutonta mökkiläisväkeä se oli sekin joukko, toisen maalla värisijöitä kuten Olli Variskin ja muut tuhannen-tuhannet niissä oloissa vapisijat. Mökissä sitä samaista väkeä ja heidän veroisiansa istuksikin nyt penkit täynnä. Ei erikoisemmin puheltu, ei liioin erityisemmin surtukaan sitä mikä oli tapahtunut. Vaimot näyttivät vain hartailta, ja miesväki tupakoi kuin jotain tylsää mietiskellen. Puhuikin joku siinä muutaman sanan, tietysti kuolemasta.
"Niin että mitäpäs siinä… Mentävähän täällä kerran jokaisen on", jurasi se karkeasti.
"Ka mitäpäs siinä…"
Ja todellakin, pieni muutos vain: harmaa päättyy umpipimeään.
"Ka Olli… Tulithan sinäkin tätä Loviisaa…"
Se oli Toikan loismies, Simo Viikki, joka niin rennosti tervehti siinä.
"Ka… Tulihan tuota tulluksi."
Ja oitis alkoi Viikki siinä puhua omaan tapaansa. Sehän se tiesikin asiat jos toisetkin, maailmaa laajalti kuleksinut kun oli ja puheissaan viisasteleva ja avosuu.
"Ee-ee, Olli."
Siitä häätöasiasta se niin merkitsevästi, viisaasti siinä jo puhui.Silmääkin jo vilkutti ja oli kuin salaperäinen tiedoistansa.
"Sinä et ymmärrä, Olli… Niin jotta missä se on siinä jutku…"
Se painosti ja vaivasi, mutta olisi hän tahtonut nyt kuulla mitä sillä oli sanomista.
"He-ee, Olli!" jatkoikin se entistä viisaampana ja lopuksi jo selitti:
"Siinä on näet se Saukon saatava… se Heikki Kokon velka…"
Olli älysi sen. Isäntä Ville Hukka oli velkaa Heikki Kokolle ja Kokko Saukolle. Jos Hukan talo menisi vasaran alle, ei Kokko saisi omiansa, talo kun oli kiinnitetty muille, ja silloin hän ei kykenisi maksamaan Saukolle. Tätä talonostotietä se Saukko nyt koettaa omia vähiänsä siis pelastaa.
"Ee-ee, Olli… Se Saukko on, paholainen vie, viisas mies…"
"Ka…" yritti siihen Olli sanoa, mutta pysähtyi, ikäänkuin mietti välillä, mutta sanoi sitten kumminkin lopun:
"Omaansahan se kukin tarvitsee… Niinkuin Saukkokin."
Se tuli noin-vain. Muutamilla sanoilla selittää reuhtoi Simo Viikki asian lopunkin selväksi ja kehuskeli:
"Niin jotta nyt älyät, Olli… Niin jotta se on kaikki vain yksi rengas. Sekä rikkaat että köyhät."
Ja todellakin: koko tämä tänne korpeutunut väki oli sotkeutunut jotenkin toisiinsa kuten sankan närekorven puiden juuret sotkeutuvat toisiinsa ja niin koko korven yhdeksi sitovat.
"Niin jotta tiedät, että asia on niin", tenäsi Viikki kaiken lopuksi vielä.
* * * * *
Kovin ne venyivätkin nyt nämä maahanpaniaiset. Olivat lähettäneet Törmän talosta pyytämään rautanauloja, joilla voisi naulata ruumiskirstun kannen kiinni, ja se hakija viipyi nyt sillä tiellä yhäti. Ollikin oli lähtenyt ulos pihalle, missä avonainen ruumisarkkukin oli. Vaimot siellä liikuskelivat, joskus kohottivat kuolleen kasvoille peitteeksi pantua vaatelappua ja päivittelivät jotain tavallistansa.
"Jo tuo sai hänkin osansa kärsiä. Niin jotta jouti jo päästä pois lepoon täältä!" huokaili siinä eräs heistä. Kovin olivatkin ryppyiset vainajan kasvot: kure oli ahtautunut kureen väliin, ja ikeniin oli jäänyt enää vain jokunen kulunut hammastynkä.
"Ka, ne täytyy meidän itsekunkin kerran jättää tämän maailman ilot, kun aika tulee", huokaili joku toinen äskeiselle.
"Vai mitä, Olli?"
"Ka… Eipähän meillä täällä sitä pysyväistä majaa ole", sai hän siihen vastaukseksi kootuksi sanoja. Hitaasti liikuksiva väki kävi kuin vakavammaksi. Päivä paistoi ääneti, kuin valoa hiljaa tiukkuen. Kolmella sivulla uhmaili mökin karuja pikkuviljelyksiä jylhä, voimakas korpi, ja neljännellä puolen kehosi loivahko rinne, jota peitti kulovalkean polttama nokinen korpimetsän jäännös, missä suunnattomat puunrungot törröttivät hiiltyneinä, oksat pois kärventyneinä. Sitä lohdutonta jättiläistaustaa vasten leikkautuivat mökki-rähjän piirteet tavallista vähäisempinä, ja kartanolla liikuskeleva kuihtunut köyhäväki oli kuin päivän huolissansa ahertelevaa, oman apunsa varassa puuhailevaa pientä muurahaisväkeä, jonka keskellä avonainen ruumisarkku saarnasi kaiken ahertelun viimeistä umpeenmenoa.
"Mutta kuulehan, Olli!"
Simo Viikki se häntä taas siinä. Aivan olalle lyöden se nyt alkoi siinä lohdutella ja neuvoa:
"Elä sinä vielä sure!"
Tuntuikin Simo nyt olevan oikein reimapäällä.
"Saamarivie, Olli! Ne pitää tässä vaan kohtalot kellistää toiselle kylelleen niin… E-hee!" kerskui se ihan innostuneena hänelle. Sitten jatkoi:
"Jottako ei voitaisi, jos vaan niikseen ruvetaan… Vai etkö usko,Olli? Häh?"
"Ka… Mikäpäs siinä." Jotakinhan sille täytyi siinä sanoa ja myöntää.Se innostuikin vain ja jatkoi:
"Entäs sinun vanhin poikasi… Kusti!"
Vai siitä se nyt puhua alkaa, siitä jo vuosikymmenen sitten kadonneesta.
"Ka… Kusti", murahti Olli. Mutta se vain jatkoi. Nyt se jo selitti:
"Nääs se tämä Hoikan Antti… Minä tapasin sitä tehtaalla, sitä Anttia… Mitäs nyt sanot, Olli?" käänsi hän jo voitokkaaksi kysymykseksi. Pitihän Ollin näet jo arvata, että Hoikan Antti on jossakin kadonneen Kustin tavannut.
"Ee-ee, Ollit"
Ja se olikin uusi sanoma, vaikka uskomattomalta se tuntui.
"Ettäkö se Antti olisi niinkuin Kustia..,.?" yritti Olli.
"No… Sapperi!" Simo aivan kuin kiivastui, kun hänen sanojansa ei uskota, ja tenäsi:
"Jottako Simo Viikki valehtelisi!?… Olli!"
"Ka eipä se."
Ja se olisikin ruvennut siitä puhumaan ja selittämään, mutta keskeytyi, kun tuotiin rautanaulat ja arkun kantta alettiin niillä naulata kiinni.
* * * * *
Siitä mökiltä lähtiessä oli aimo matka suotietä. Kuivana aikana se kyllä kannatti hevostakin jotenkuten, niin että yli pääsi, mutta nyt oli äsken ollut sateita. Liettynyt tie upotti, ja arkku täytyi kantaen kulettaa suotaipaleen poikki. Kuivalle päästyä alkoi kivikkotie, mutta pääsi siinä toki reellä ajaen kärritielle, missä voitiin arkku nostaa rattaille.
Sitä rekitietä he nyt jo astuivat ruumiin saattona. Naavaiset korpikuuset ojentelivat siinä tukevia, voimakkaita oksiansa, milloin puhkoen niillä vapaata ympäristöä, milloin taas tunkien toisten kuusien oksikon sisään. Kaarnaiset jättiläisrungot ikäänkuin julistivat mykkää voimaa, ja pienet juurikuuset tihensivät maarajasta alkavan oksattoman välin, niin että jo aivan muutaman sylen päästä polkuvierestä oli läpinäkymätön rytömetsä. Kaikki se luja, äänetön voima katsoi sanattomana kulkuetta, joka verkalleen vaelsi korven läpi venyttelevää kivikkotietä pitkin päiväisempiä maita kohti.
Oli tyyntä. Päivä paistoi kihottaen, kuin tiukkuen. Olli olisi nyt halunnut Simo Viikiltä tiedustaa tarkemmin Kustista, missä Antti Hoikka oli hänet tavannut ja muuta.
"Niin jotta Olli", tulikin se itse ja alkoi siitä jatkaa:
"Niin jotta se Kusti elää eikä tyhjiä ja turhia nau'u!" kehasi se nyt jo.
Kyllä kai se siis sittenkin totta oli.
"Ja markkinoilla!… Ja komeasti!"
Siis jossain markkinoilla se Antti Hoikka on sitä tavannut ja puhutellut. Herran kiitos että toki elää! Olli koki siinä pysytellä Simo Viikin rinnalla, raskaasti astua kumpsutellen.
"Ja rento peli ja reilu meininki pojalla!" kehui se nyt Kustin elämää. Siis ei köyhyydessä! Häntä hiotti vain se muassa-pysyminen ja kuuleminen.
"Vai ei hän toki puutteessa", ehti hän siinä pistää Simolle. Se innostui yhä.
"Vai puutteessa…! Eee, Olli! Ettäkö maailmantiellä terve poika puutteeseen joutuisi!… Sussaameri!"
Ja hän innostui omastakin puolestansa. Maailmallahan sitä näet hänkin eniten oli ja ylpeili sillä. Umpimähkään kehui hän Kustista jo:
"Rahaa pojalla kuin karvarilla härän vuotaa ja toista kiskoo ruunun selästä irti kuin lahtari nahkaa lehmän selästä."
"Ka!… Mikäpäs hänellä kiskoessa!" Niin oli hän herkkä kuin lapsi moiselle puheelle.
Ja se vielä selittikin mistä hän oli päättänyt, että Kustilla on paperirahaa kuin vuotaa:
"Sillä" — kehui se — "sillä kun kerran reilu peli ja rento elämä on pojalla, niin sen tietää, että ei se ilman rahaa silloin…"
"Eipä tietenkään!"
Sehän nyt oli varmaa. Viikki lupasi hakea Kustin käsiinsä vaikka maanraosta, nyt kun juuri onkin taas lähdössä maailmalle rahatyön hakuun. Lujasti hän vannoi:
"Vaikka nuorissa lähetän pojan luoksesi, Olli, ja silloin…"
He pysähtyivät, sillä ruumiskirstun kansi oli siinä kolinassa irroittunut, kun ne naulatkin olivat lyhyitä, vanhoja, vanhasta ovesta irti kiskotuita. Täytyi takoa ne uudelleen kiinni.
"Piru!… Kun eivät järkiään lyöneetkin kiinni puutapilla, niin olisi kestänyt!" sadatteli sen johdosta Simo Viikki siinä välillä, mutta jatkoi sitten äskeistä:
"Silloin, Olli, kun Kusti tuo rahat, niin lyö vaan Saukolle pöytään pennit ja… Eee, Olli!"
"Ka mikäpäs siinä silloin!" Ja hän alkoi jo toivoakin ja uskoa.Innostuen, aivan polviinsa lyöden hihkasi Simo Viikki jo lopuksi:
"Sipsaameri ja hellereijaa, Olli, silloin vaan!…"
* * * * *
Mutta oli jo päästy kärritielle. Arkku-pahanen nostettiin kärriin, ja ikänsä elänyt hevonen alkoi astuksien vetää kuormaa kirkonkylää kohti. Simo Viikkikin jätti jo entisen asian, astua riuskutteli kärritiellä entistä reippaammin ja kehäsi Ollille:
"Niin että Olli…"
Kuolemasta hän tarkoitti puhua ja järkeillä elämästä omalla tavallansa.
"Että mekin vaan purjehdimme maailman merellä, kunnes nostavat meidät ruumiskärriin, ja sitte senkuin hautaan että tupsis vaan ja multaa päälle ja halleluujaa ja… E-hee, Olli-poika vaan!"
"Ka niin!"
Ja hitaasti alkoi köyhä saattue jonottaa tietä pitkin, joka salomaiden halki nousi ja laski harjulta harjulle ja jonka kahden puolen seisoi luja korpi voimakkaana, heittäytyen kuin jättiläismäinen maailmanvuota peitoksi mäkien, harjanteiden ja laaksojen yli.