Entiselle kauppiaalle Pekka Hyypälle hän oli velkaantunut jo aikoja sitten, silloin kun lapsijoukko oli syömässä suurimmillansa. Karusta korpimaasta ei silloin jaksanut irroittaa kaikkea sitä, mitä iso pere kulutti, ei vaikkapa olikin eletty ainaista nälkää nähden ja vaatteina ainoastaan repaleita ja risoja.
Ja olihan se sitä velkaa odottanutkin. Vuodesta vuoteen oli sitä lykätty, eikä sen koroistakaan voinut olla suuria puheita silloin kun kerran päävelkakin täytyi niin uneuttaa.
Mutta nyt se oli köyhtynyt itsekin, ukko paha. Vahingot olivat vieneet hyvät osansa. Velkojat ahdistelivat yhä tiukemmin, ja usein oli jo ilkuttukin kylällä että:
"Kohta se on Hyypänkin oven päällä ruunun kanki lukkoinensa!"
Mutta olivat toiset sitä pahoitelleetkin.
"Vanha mies!" olivat ne säälitelleet. "Millä hän enää jaksaa itsensä elättää, jos kauppa loppuu!"
Ja sitten vielä kivulloinen vanha vaimo!
"Millä hän senkin raukan leivissä ja särpimissä silloin pitää!" olivat ne surkeilleet usein.
Mutta päivästä päivään se oli toki vielä pelastunut, oli mennä kituuttanut, kun oli velkojiensa suun tukoksi työntänyt omat saatavansa. Siten oli hän nyt jo siirtänyt niille Olli Variksenkin saatavan kaikkinensa. Ne, joille saatava oli niin siirretty, kiirehtivät saamaan omaansa aikanansa. Kaikkihan tiesivät, että Olli oli mökiltä menossa.
"Huomenna voivat jo olla saamiset myöhät!" olivat ne uudet velkojat arvelleet ja alkaneet kiirehtiä ehtiäkseen aikanansa, ennenkuin häviävä on tyyten jaettu. Hänet oli toissa päivänä haastettu oikeuteen ja viimeiset — ainut lehmä ja työtoveri, ruuna, — olivat siten joutuneet uhan alle.
* * * * *
Nyt hän oli tullut sitä asiaa Hyypän kanssa vielä kerran sovittelemaan, anomaan lykkäystä. Vaikeaa, vaivalloista ja väkinäistä se alkuunpääsy taas oli, mutta koki hän parastansa.
"Siitä velka-asiastahan minä tulin… Niin jotta jos sitä sopisi vielä odottaa", pääsi hän töin-vaivoin alkuun.
"Tjaa… Tsjaa", tihrasi siihen Hyyppä ja selitti, että velka oli jo siirretty toisille. Ei hän voisikaan siinä enää mitään, vaikka kuinka tahtoisikin auttaa.
"Ahtaat ajat… Ahtaat ja kovat ajat!" koki hän puhella ja selittää asiaa.
"Ka", yritti Olli. Ei hän sitä siirto-asiaa selvästi tajunnut. Ei hän yleensä käsittänyt lakipykäliä eikä siirtoja, ja nyt humisi hänen päässänsä vain Hyypän ääni epäselvänä. Vaivalloisesti hän koki selvittää jauhaa:
"Olisihan sitä maksettu, vaan kun on siinä ollut esteet…"
Tahtoivat loppua sanatkin. Mistäpä ne nyt otti tässä niin pian. Hän tuijotti kumarassa istuen sillanrakoon ja vaikeni:
"Tjaa… Tjaa". Se oli ainoa, mitä Hyyppäkään siihen voi sanoa. Puhe näytti loppuvan, mutta taas lähti Olli.
"Siinä kun yhteenkin aikaan tulivat ne hallavuodet", koki hän taas vääntää minkä osasi ja jaksoi selittää tilaansa. Hartaalla, huokailevalla äänellä toisteli hänen vaiettuansa Hyyppä kuin yksin huokaillen:
"Jaa… jaa … jaa… Halla- … hallavuodet!… Hallavuodet lähettääHerra meille itsekullekin ajallansa…"
Ja niin edelleen yhtä vaikeasti. Tuli taas vaitiolo, painostava, raskas vaitiolo.
"Yhteenkin aikaan kun niitä tuli kuusi perätysten, niitä hallavuosia, niin jotta ei puitavaa jyvää jäänyt — niin…"
Mutta mitäpä siitä puhua sen pitemmältä! Kuusi peräkkäistä hallavuotta isopereiseen korpitorppaan, niin… Kyllähän sen Hyyppäkin jo lopun arvasi.
Mutta minkäpä hän sille nyt voi, hän, itsekin hallavuotensa elänyt.
"Herra… Herra lähettää hallavuotemme meille kaikille ajallansa", toisteli hän vain hartaasti, haluten päästä asiasta eroon; mutta vieläkin jauhoi Olli vaikeatöistä:
"Ja sitte oli jo kasvatettu kolmestikin lehmä tätä velkaa varten, mutta minkäs sille voi, kun aina karhu…"
Taas siinä loppuivat sanat. Taas siinä vaiettiin.
"Jaa… jaa… Jaa, jaa… Jaa, jaa", huokaili vaivautunut Hyyppä. Ei hän tiennyt miten vapautua tästä raskaasta asiasta.
"Se tää karhukin etsii ensimäiseksi nää salomökkiläisen lehmät… Ne kun varakkaammat asuvat rintamailla", selitti taas Olli kuin vaivan alla vääntäen ja toivoi sen kaiken auttavan ja saavan ymmärtämään, mikä kuorma on hänen hartioillansa alati painona ollut.
"Hohhoi… Hohhoi." Puoli-itsekseen se Hyyppä siinä huokaili, aikoi jo kääntää puhetta jollain keinoin muuhun, mutta ei osunut keksimään sanoja.
"Ja nyt vielä siinä ne Marin jalat", nureksi vaivansa alla hikoileva avunanoja taas ja selitti niistä Marin jaloista:
"Köntistyvät ihan, niin jotta ei enää ala liikkeelle kyetä…"
Vaiettiin. Hyypänkin oli jo niin vaikea olla.
"Tjaa… Tsjaa", äänteli hän siinä ja huokailtuaan hartaalla äänellä että: "vai jo ne Marinkin jalat", ilmoitti hän äkkiä:
"Siinä ei silloin enää auta muu kuin linjamentti!"
Hän kiirehti sitä neuvomaan samassa tarkoituksessa kuin taannoin Ville Hukka: selviytyäksensä irti asiasta. Kun se nyt vain ei ehtisi alkaa uudestaan! Hän kiirehti:
"Miina!" huusi hän äkkiä vaimoansa kutsuen.
"Mii-naa-a!" toisti hän pitkään, kun sitä ei kuulunut. "Miina ho-ooil"
Nyt se toki tulikin. Vaivainen se oli sekin puoleksi, kulki kainalokeppiä tukenaan käyttäen ja ontui pahasti.
"Ne tään Olli Variksenkin eukon jalat kuuluvat köntistyvän, niin neuvoisit sinä hänelle rohtoja", selitteli Hyyppä nyt pulasta päästäksensä vaimollensa ja poistui huokaillen.
"Vai ovat ne Marinkin jalat jo", huokaili lihavahko, mutta sairas vaimo. "Vai, vai jo ne alkavat Marinkin jalat", toisteli hän polviansa hieroksien, ja kun oli joutunut, alkoi hartaalla huokailulla neuvoa:
"Linjamentti se on ainoa, joka siinä auttaa… Linja — … linjamentti-mentti siinä auttaa, jos mikään auttaa…"
Hän huokaili, hieroksi polviansa ja selitteli sitä linjamentti-asiaa pitkään, miltei loppumattomiin, ja Olli Variksen korvissa ja päässä humisi kohta yksi ainoa epäselvä käsite: Linjamentti.
* * * * *
Hänen velkansa oli Hyypältä siirtynyt Pekka Kuikalle ja oli nyt jo ennättänyt joutua kolmansiin käsiin: ryöstömiehet olivat ottaneet velkakirjan takavarikkoon jostain valtion verorästeistä. Oli hän siitä nyt Hyypältä lähdettyänsä kuullutkin jo.
Hänen paluutiensä kulki korkean kangasharjun, niinsanotun Pirunmäen yli. Siinä harjunselällä, aivan tienvieressä, särki Otto Suokas tervaksia, kun hän ohi aikoi. Se oli kuullut hänen menostansa Hyypän luo, oli arvannut asian ja kysyi nyt kuin pysähtymään ja tarinoimaan kehottaen:
"No?… Mitäs se Hyyppä sanoi?"
"Ka… Eipä se mitä."
Hän pysähtyikin siihen ja istahti. Suokaskin rupesi tupakoimaan ja selitti:
"Ka mitäpäs se hän enää osaa… Kun jo velkakirja on ruunulla."
"Ka eihän se mitä."
Hitaasti alkoi siitä puhe mennä jurnutella. Sama hänelle oli mitä puhuttiin. Piippuansa imien kertoi Suokas:
"Kylällä arvelivat, jotta mitäpä ne sillä velkakirjalla paljon sinusta hyötyvät… Sen vanhan hevosen nyt voivat ryöstää, mutta paljonkopa sillä saavat!"
"Ka…"
Siihen yhteen sanaan se töksähti häneltä nyt sanottava. Suokas sylkäsi, ikäänkuin mietiksi asiaa, ja jatkoi sitten:
"Nahkan tähden voivat siitä jonkun kymmenen huutokaupassa maksaa… Tää karvari Kuittu oli arvellut, jotta parikymmentä voisi hänkin nahkasta maksaa."
Syntyi äänettömyys. Jotain se Suokas sitten vielä yritteli puhua, mutta ei hän siitä paljoa tajunnut. Kuulihan vain sanat ja sen, mistä se puhui.
"Tervaksia tässä arvelen särkeä… Jos tuota tervalla saisi talvisaikaan sen verran, jotta ruununveronsa jaksaisi maksaa", käänsi se toki lopulta puheen ja alkoi kopistella työtänsä.
Olli nousi ja lähti painumaan alas syvään umpinotkoon, johon tie laskeutui harjulta äkkijyrkkänä ikäänkuin häviten rotkopohjan sankan, ikivanhan kuusimetsän mustaan pimeyteen.
* * * * *
Pari päivää oli välillä kulunut. Olikin ollut kylmän-koleita ilmoja, mutta nyt oli äkkiä valahtanut mitä lämpöisin kesäilma.
Hän kynti pikkuista metsäpeltopalaansa korvakannon päässä mökistänsä, pienessä metsälampareessa, jota taaja metsä joka puolelta umpesi. Ei kuulunut sinne maailmanmelu eikä päässyt tuulenhenki. Hikinen puolipäivä oli jo ohi, ja päivä alkoi leudota iltapuoleksi.
"No, ruuna!" hoputti hän vanhaa toveriansa kuin pyytäen ja kehotellen. Se kokikin nyhtää auraa ja itseänsä vakoa pitkin autella. Jalka upposi kuohkeaan multaan, ja hiljaa kääntyi vakomulta auran luottimen edessä.
Niin he olivat jo kohta tasan kolme vuosikymmentä yhdessä polkeneet vakoa ja samonneet talvikinoksien halki ja kahlanneet umpisilla teillä. Hän tulikin sitä nyt siinä muistelleeksi, nyt kun uhkaavat heidätkin erottaa vielä.
"Tprtuu, takaisin, ruuna!" otti hän kyntötieron takaisin, ja kun ruuna sitten taas vakoansa verkalleen astuksi, jatkui muistelu.
"Siitä taitaa olla jo kaksikymmentä vuotta", muisteli hän. Silloin oli loppunut ruoka molemmilta. Että toki olisi lämmintä, oli ruuna tuotu tupaan yöksi, ja viimeinenkin oli silloin tasan jaettu.
"Mutta mitäpä niistä muistella", keskeytti hän ne muistelmat omista avuista. "Yhtä perettähän sitä oltiin, ja sinä sait vain oman osasi."
"So, ruuna!"
Aurankärki siinä vain hapasi salakiveen, mutta nyt sitä voi taas jatkaa. Aura-pahanen viilsi jälleen multaa, ja vanhojen muistelu kulki sitä rintaa asiasta toiseen.
"Sitten tuli se seuraava, se kova talvi", muisteli hän. Sinä talvena oli ruuna ollut koko perheen turva ja pelastus. Jalkatöillä ei olisi ansainnut mitään, mutta ruunalla hän oli päässyt loitomma työnhakuun, löytänyt vetotöitä, joilla toki jotain ansaitsi, ja niin oli päästy sen pahan talven yli kesäoloihin. Niin oli sittemminkin hyvin usein keinoteltu ahdingon yli helpotukseen.
"Ruuna-rukka… Mutta eiväthän ne toki sinua ilkeä ottaa", puheli hän siinä kuin selitellen, rauhoitellen. Ruuna päristeli.
"Ymmärsiköhän tuo sen puheen?" pisti Ollin päähän. Tuli jo miltei paha olla. Hän koki auttaa ruunaa työntämällä auraa.
"Ehtii se Kustikin tulla vielä siksi… ennen käräjä-aikaa", koki hän siinä selitellä, ja astunta näytti käyvän raskaammaksi.
"Niin jotta…"
Hän yritti sitä vakuuttaa, mutta ei kuitenkaan… jätti kesken… Mene tiedä tokko sittenkään ehtii Kusti, vaikka se Simo Viikki niin kehui… Vihtarahkeet vain narisivat, ja mykkä multa kääntyi äänetönnä luottimelta vakoon vuotaen. Hän hapuili jotain uutta sen sumuihin häviävän Kustin sijalle. Löysikin hän sen ja arveli:
"Mutta ainakin Silja… Kun saa kirjeen, niin se auttaa."
Taas se päristi ruuna ja puistalti päätänsä. Epäiliköhän tuo!
Voi isäntääsi, ruuna!
Vako jatkui, vyyhteytyi toiseen vakoon. Kynnös laajeni. Käännetty multa imi hiljaa leutoa iltavaloa. Alkoi jo lientyä syysillaksi. Hikinen kyntäjä oli riisunut jo ruunansa ja laskenut sen syömään kynnöksen ruohoiselle pientarelle.
Ja hän itse?
Ei tehnyt mieli vielä mökille. Mitäpä sielläkään! Hän istahti piennarkivelle, painui kumaraan ja mietiksi. Piikkopaita oli avautunut ja oli paljastunut laiha rynnäs ja olkapää, joista kihosi suolainen hiki.
Eikä ruunakaan nyt näyttänyt haluavan syödä. Hitaasti astua kompsutteli se isäntänsä eteen, pysähtyen siihen, ja kuin hyväillen nuoleksi suolaista, hikistä olkapäätä.
He olivat kaksi kovien päivien yhteentakomaa työtoveria.
Jumala, olematon tai oleva! Siunaa meille kärsimystä, ei kuviteltua, vaan todellista! Se yksin meitä jalostaa, puhdistaa ja maan tomusta Sinuun nostaa.
Oli siitä Kustista nyt jo pieni vihi saatukin, Mölsän Antti, joka oli lähtenyt Simo Viikin matkoihin, oli kääntynyt välillä pois ja toi sanan, että Simo oli saanut jo tiedon sen olinpaikoista. Ei hän vaan muistanut sen paikan nimeä, mutta jossain se oli siellä etäällä maailmanperällä. Sinne oli Simo Viikki lähtenyt ja uhannut toimittaa Kustin takaisin, oli mikä oli.
"Tuo se Herra toki avun!" nureksi jo silloin Mari kiitollisena. Olokin tuli hieman helpompi.
"Kunpa vain jaksaisimme Häneen uskoa ja olla Hänelle kaikesta kiitolliset!"
Niin hän siinä kytystellessänsä nureksi ja alistui, ja nivelet kuivuivat yhä ja nisahtelivat entistä kuuluvammin.
"Tuo, tuo se Herra avun", se oli hänen ainainen, sokea, ajatukseton uskonsa.
"Ka tuohan se", murahti siihen Ollikin mietteissään eläen.
* * * * *
Mutta yhä se Kusti vain viipyi, ja naapuri-akatkin tulivat puheillansa järkyttämään jo liiankin aroiksi ja kerkeiksi käyneitä mieliä. Ne puhuivat siitä häädöstä ja ryöstöstä ja sillä tavalla tietämättänsä pelottelivat. Varsinkin Riipan eukko, Liisa, siitä hölötti. Se olikin koko näiden saloseutujen keuhko. Nytkin se taas siitä puhui ja juorusi: "Kauppamieheksihän se aikoo, paholainen… en paremmin sano, tämä Hotakan Mikko!… Vaikka miehellä ei ole varoja muuta kuin minkä vähän sai, kun möi ne ainoat kaksi lehmäänsä!"
Siitä hän nyt juorusi ja hölötti pitkän jutun ja siunaili ja sadatteli:
"Mutta rytkyläiseksi vaan aikoo… savipatojen ja muun rihkaman kaupalle talven tultua lähteä, ja tämänhän se sinun ruunasi aikoo hevosekseen niille matkoille huutaa!"
Semmoiseksi se nyt vielä muutaman talven kelpaisikin, olivat ne kylällä arvelleet. Ei siitä oikeaksi työhevoseksi olisikaan enää.
"Vai rytkyläiseksi se Mikko aikoo?" nureksi Mari jotain sanoaksensa.
"Niin… Sanos muuta, paholainen", innostui Liisa ja vannoi:
"Mutta näkisipäs, jos minä sen akkana olisin, tokko ei kestäisi työn ääressä, vaan lähtisi kaiken maailman konsteilla pitkin tietä leipäpalastansa kokoamaan!"
Ja sitten hän puhui ja juorusi sekaisin kaiken maailman asiat. Puhui hän Annastakin, heidän naimisissa olevasta tyttärestänsä, joka perheinensä siellä tehtaalla asuu. Kokon eukko oli siellä käynyt, ja hyvissä varoissa kehui Liisa niiden siellä elävän.
"Ja jopa nyt… Pirukos heillä on varoissa eläessä, kun tehtaassa rahatöissä ovat!" ynseili hän. Suututti häntä jo aivan tämä oma köyhä korpieläjien olo ja elämä niiden tehtaalaisten elämään verratessa.
"Saa täällä", ynseili ja toraili hän, "saa täällä kesät ja talvet ryhkiä ja rehkiä, eikä sen vertaa heru, jotta kerrankin saisi mahanpohjasta nälän pois ajetuksi!"
Aivan hän tosissaan jo kuohahteli, ja Marikin ehti nyt jo tarttua puheeseen.
"Vai hyvästi se toki Annan joukko siellä", hyvitteli hän. "Kunpa Herra toki hänelle leivän ja särpimen siunaisi!"
Ja Liisa yltyi ja kehui omasta päästään yhä lisäten, ja samalla hän itse uskoi omatkin laskettelunsa tosiksi.
"Ja mikä heillä olisikaan eläessä varoissa!… Kun molemmat kuuluvat nyt käyvän tehtaassa ja Anna itsekin vetelee miesten palkkoja, niin…"
Aivan se kävi hänelle jo kateeksi se Annan hyvä olo siellä tehtaalla. Hän uhkasi jo myödä kaikki kampsunsa ja itsekin muuttaa tehtaan töihin, pois koko korvesta.
"Mokomastakin nälkäpesästä!"
* * * * *
Niin oltiin. Odotettiin päivä, toinen… useakin. Ei vaan kuulunut Kustia, ei Simo Viikkiä. Odotettiin vielä ja toivottiin. Uusi hätäytyminen alkoi painostaa, viedä yöunet ja masentaa päivin. He olivat jo kuin lapsia: ikänsä eläneitä lapsia. Vähä sai heidät jo levottomiksi.
Eikä Siljaltakaan kuulunut vastausta. Laskettiin jo syyskäräjien aikaa, että ehtiiköhän siksi Kusti ja Silja.
"Ei niihin käräjiin tässä enää kovin pitkiä ole", huolestutti se jo mieltä, ja silloin alkoi Mari yhä useammin kehotella Ollia menemään Annan puheille, jos se voisi auttaa ainakin siksi, kunnes Silja lähettää tai Kusti joutuu.
"Kun hänelläkin nyt kuuluu siellä parempi olevan, niin mene tiedä jos hän", arveli Mari miehellensä Liisan ilmoitusten rohkaisemana.
"Eikä tästä nyt tehtaalle niin kovin pitkä matka… Viisikymmentä kilometriä vain… niin jotta parissa kolmessa päivässähän tään matkan…"
Niin hän sitä selitteli ja arveli.
"Tottapahan Luoja sitten taas hänellekin siunaa, jos nyt vanhempiaan hädässä auttaa."
"Ka", alkoi jo mieskin hiljaa suostua. Ei siitä tosin suuria toivottavia ollut, mutta mihinkä siinä muuhunkaan enää turvautuisi.
"Ka… kunhan vaivainen kaikki kokee… niin sittepähän koettuaan kaikki tietää", lupaili hän Marille jo sitä lähtöä. Se kokikin nyt selitellä siinä, että ei se nyt ihme olisi, jos Annakin vähän auttaisi.
"On sitä saatu hänenkin tähtensä tässä yhtä ja toista kokea."
Väkisinkin veti se nyt mielen niitä koettuja muistamaan… Ei se niin valoisaa ollut. Siinä kytystellessään muisteli kuihtunut äiti:
"Silloinkin kohta synnyttyä…"
Se oli ollut talvisaika ja hallakesän jälet huokuivat kalseina. Hän muisteli:
"Ainoa paita piti repiä lapsenrievuiksi ja koko talven sai sitte itse paidatta… Ohkainen hame siinä vain suojana…"
"Mutta mitäpä niistä muistelee, kun mikä on kerran kestetty ja eletty!" tyytyi hän nureksien kuin itseksensä, ja hiljaiseksi aivan alentui ääni, kun hän sen kaiken yli veti sovittavaksi peitteeksi lieventävän:
"Onhan niitä tässä eletty jo pahempiakin päiviä kuin ne…"
* * * * *
Manu Juuppaa pitivät useimmat puoli-renttuna, mutta kaikki myönsivät, että hän oli saanut viisautta ja lahjoja yllinkyllin. Joskus se oli saarnaillutkin, maallikkona tosin vain, kyläsaarnaajana. Mutta toisin ajoin oli taas voittanut heikkous. Hän oli ryypiksinyt, kierrellyt maita-mantereita ja ilmestynyt sauva kädessä kulkien milloin siellä, milloin muualla, sukellellen ilmoille kuin kala vedestä. Alussa olivat papit hänestä pitäneet, mutta nyt ne jo alkoivat vieroa, suhtautua häneen varovasti. Olivat näet alkaneet vainuta hänen saarnoistaan jotain harhaoppia.
Nyt se sattui tulemaan Olli Variksen mökkiin, samaan aikaan kun KiurunLiisa siellä hieroi Marin kipeitä jalkoja linjamentilla.
"Joshan se auttaisi… linjamentti", puheli siinä Mari ja kerrottuaan miten sitä oli neuvonut käyttämään sekä isäntä, Ville Hukka, että myös kauppias Hyyppä, kun Olli oli käynyt niiltä apua anomassa, arveli hän:
"Mene tiedä, jos se Herra sitä tietä lähettikin jonkun avun."
Hieroja siinä huokaili jotain hurskasta ja harrasta. Puhe johtui kärsimyksiin, syntiin, vanhurskauteen ja semmoiseen.
"Sillä kun sitä ei meillä olisi syntiä ja olisi Herran vanhurskaus, niin ei ahdistus ja hätä näin luokonaan päälle pakkaisi", vaikerteli siinä Mari.
"Ei, ei… Ei se pakkaisi. Hohhoi!" Hartaasti, kernaasti yhtyikin häneen siinä Kiurun Liisa. Kuin alistumisen kautta ylentyen jatkoi hän aivan haikeasti:
"Mutta kun me…"
Miettiessänsä sanoja puhui hän jotain linjamentin hajusta ja valmiiksi jouduttuansa lopetti hartaalla jatkolla:
"Kun me olemme ynseitä ja paatuneita ja luotamme omaan itseemme, niin…"
Loppu oli tietysti sanomattakin kaikille selvä. Nureksien myönsikinMari:
"Ka kunpa se oma-vanhurskaus saa meissä vallan, niin se unehtuu meiltä se oikea… se Herran vanhurskaus."
"Nii-iin. Niin se unehtuu. Hohhoi!"
* * * * *
Manu Juuppa oli kuunnellut keskustelua tarkkaavasti, viisaasti mietiksien. Nyt hän tarttui siihen.
"Ettäkö… E-ettäkö?" veteli hän kuin ajatellen. "Ettäkö siis vain Herran-vanhurskaus… Vain ja ainoastaan sekö?" kysyi hän lopun rutosti. Vaimot katsahtivat häneen, mutta ei se nyt näkynyt olevan juovuksissa. Voi sille siis vastata.
"Ihmisvanhurskauskos se sitte!"
Marin ääni oli sitä sanoessa kielteinen. Ei hän siihen ihmisvanhurskauteen luottanut.
"Pettää se se oma-vanhurskaus. Onhan vain porras, jolle polet, ja luulet siinä laudan olevan, mutta onkin siinä vain tyhjä kohta", vaikerti hän siinä tapansa mukaista nyreksintäänsä jatkaen.
"Pettää… pettää… pettää!" Niin haikeasti todisti Kiurun Liisakin sen. Manu Juuppa nuuskasi tyhjiä näppejään.
"Entäs sinä, Varis?" kysyi hän nyt äkkiä. "Niin jotta mikä vanhurskaus se on se oikea… niin jotta se olisi se oikea Herran-vanhurskaus?"
"Ka…"
Sitä samaa hän tarkoitti kuin vaimotkin. Kyläsaarnaaja oli äkkiä joutunut alallensa. Varsinkin nyt viime aikoina oli hän alkanut saarnailla uusia, omia oppejansa, ja aina hänelle olivat korvatkin kallistuneet, ainakin siksi ohimeneväksi hetkeksi.
"Mutta minä Manu Juuppa!" alkoi hän nyt ihan juhlallisesti. "Minä ManuJuuppa sanon sinulle, Varis, jotta niks!… Niks vaan!… Niks!" toistihän kuin lyöden. Kyllä ne vaimot älysivätkin mitä hän tarkoitti.Voitonvarmana kysyikin hän siis:
"Eikö niin, Varis?… Että vaan niks?"
"Ka…"
Se oli Ollille epäselvää hieman sen puhe nyt. Siksipä hän keskeyttikin siihen "ka"-han ja käänsi kysyen:
"Niin jotta miten: 'niks'?"
"Mitenkäkö niks?" alkoi Manu, otti oivan sauvansa, sylkäsi suun puhtaaksi ja selitti:
"Siten niks, jotta sinä saat vielä nähdä mikä vanhurskaus se on, joka saa maan periä!"
Ne muut vaikenivat nyt. Ei hänen kanssansa yleensäkään ollut hyvä lähteä ihan umpimähkään. Voitokkaana veti hän silloin Variksen Ollille pitkää viisasta:
"Aa-aa, Olli!… Aa-aaa!"
Syntyikin kuin vaitiolo. Olli Varis näytti syventyvän kumaraansa. Mutta pian ne vaimot selvisivät toki ja alkoivat omaa puoltansa pitää:
"Kunhan sitä sinullakin olisi ahdistus, niin tokkohan et turvaantuisi siihen, jolle nyt olet ynseä", nureksi siinä Mari jo puuhailla kytystellen. Mutta ei se auttanut. Manu Juuppa yhä vain tiukkeni. Kainalosauvan nojassa se siinä taas juhlallisesti ihan:
"Mutta minä… minä Manu Juuppa!" alkoi se, puhui parilla sanasutkauksella taas suuret, pitkät asiat selviksi ja sen tehtyänsä selitti:
"Jos meillä ei ole muuta kuin se, jotta sanomme vaan jotta: 'Herra,Herra', niin meillä ei ole muuta kuin se tyhjä niks!"
"Niks vaan!" löi hän innoissaan aivan näppiä ja iski vieläkin kerran sillä sanalla: "Niks!"
Miten se nyt siinä olikin taas omalaisensa! Ei sen kanssa nyt haluttanut kiistoille ruveta.
"Minäkin esimerkiksi!" alkoi se nyt.
"Minäkin, Manu Juuppa, juon ja… niinkuin maailmassa elän, kun ei ole itsessä vanhurskautta… No mutta mitäpä niistä!" käänsi hän äkkiä, aivan kuin masentuen. Jotain hän vielä puhui synneistänsä, mutta myös miten hän niistä aina kuitenkin nousee ja nousee, kun vain saa oikeasta päästä kiinni.
"Ja niin se, Varis", kääntyi hän Ollin puoleen, "niin se käy sinullekin, että saat nähdä, jotta missä se pitää se vanhurskaus olla, jotta se olisi se oikea Herran-vanhurskaus… Aa-aa!"
Se tuli taas niin viisaalla äänellä se pitkä aa-aa. Yksin hän siinä nyt oli voitolla, ja toiset vaikenivat.
"Sinäkin näet, jotta ei ole mitään Herranvanhurskautta, jos me itse emme sitä tee!"
"Ka… Niin jotta tuota…" yritteli ja sotkeutui synkkänä istuksivaOlli. Mutta se katkasikin äkkiä selittäen:
"Esimerkiksi jo Jeesus… Miten se jo hänkin sanoi?"
Eivät ne nyt häntä ymmärtäneet, mutta ei hän sitä huomannut, vaan jatkoi kuin ymmärtäneille:
"Hänkin, Jeesus, näet sanoi jotta: jollette te itse anna anteeksi ja… niinkuin tee vanhurskautta, niin ei sitä Isäkään… No?"
Hän odotti vastausta, mutta tuvassa-olijat vaikenivat. Hän tunsi voittaneensa, saaneensa asian selväksi ja ikäänkuin ilkkui voitollansa.
"Niks, niks vaan, Olli Varis!… Niin jotta ei se Isä itse vanhurskautta tee, vaan meidän se on tehtävä, jos mieli… Niks vaan…"
Vaiettiin. Ne tuntuivat miettivän.
"Vai mitä, Olli?"
Hän kysyi sen voitonvarmana.
"Ka… Tässä tuota", yritteli Olli, mutta töksähteli ajatukseensa sotkeutuneena, ja rutosti, voitokkaana, kuin lyömällä katkasi silloin Manu Juuppa lyhyellä:
"No!"
"Sehän on selvää!" sanoi hän sitten ja tenäsi selittäen:
"Sinäkin, Varis, lähdet nyt hakemaan lapseltasi apua… Mutta etkö sinä jo Ville Hukalta?"
"Ka kävin."
"No!"
Se tuli niin voitokkaasti. Miksi siis enää lapsiesikaan Herran-vanhurskauteen luottaen niiden luo lähdet. Yhtä voitonvarmana hän kysyi:
"Ja mitäs sait?"
Vaiettiin.
"Linjamenttia!" vastasi silloin Manu Juuppa itse.
"Entäs Hyypältä… se on mitä sait?" tenäsi hän lisää ja taas vastauksen puutteessa vastasi itse:
"Linjamenttia!"
Se oli hänen saarnaansa, hänen selitystänsä.
"Aa-aaa!" veti hän entistä voitokkaammin jos viisaamminkin, varustautui sanomaan kaiken lopun, tekemään johtopäätöksen. Hän käväsi sylkäsemässä, palasi, jatkoi:
"Ja nyt minä, Varis, sanon sinulle mitä on Herran-vanhurskaus, jos me itse emme sitä tee… Se on…"
Hän kumartui aivan kuin korvaan kuiskaamaan, kuin jotain suurta salaisuutta muka sanomaan.
"Herran-vanhurskaus, jota me ihmiset emme tee, on…"
Yhäkin viisaammaksi hän siinä alensi ääntänsä ja ikäänkuin kuiskasi omituisesti:
"Se on — tippa lin-ja-ment-tia!"
Sinä kesänä uhkasi tulla huono vuosi näilläkin seuduin. Kevätkylmät ja myöhempi kuivuus oli hidastuttanut kasvullisuutta. Ruismaat olivat harvakortisia. Tähkä piipotti siellä, toinen täällä, ja harmaa kastikaisheinä aaltoili niiden välillä pehmeänä. Ei siitä suurta satoa odottaa sopinut. Kitukasvuisia olivat toukoviljatkin, ja heinämaita, varsinkin huonompia, peitti lyhyt, palanut siankarvaheinä.
Ei ihme, että työansiot olivat vähissä ja että moni, kun katsoi talvea kohti, näki jo sen kalseat harmaa-värit entistalvisia kylmempinä. Totuttuhan näihin kyllä oli, mutta sittenkin se vilun tulo puistatti ihoa. Ei sille näkynyt tottuenkaan kukaan tyyten turtuvan.
Mutta vielä huonompia kuului Pohjois-Suomesta. Halla oli siellä jo alkukeväästä näpistellyt perunanvarret. Ennen juhannusta se oli ne polttanut ihan mustiksi ja jo näpsinyt ensi korjuun viljakasveistakin. Kovatalven uhka oli alkanut silloin jo nousta ja hiljaa hämärtää, ja ilmiselväksi se oli valennut heinäkuun-hallojen aikana, jolloin kato oli yhdellä yökäynnillänsä korjannut miltei kaiken, mikä oli sen henkäyksien ulottuvilla: suomailla ja niiden läheisillä alavistoilla.
Ja vaikutukset alkoivat oitis näkyä. Tyynestihän se oli sivuutettu sekin halla-aamu, sillä minkäpäs sille käyneelle ja pois menneelle kukaan enää mahtoi. "Taisi olla hallayö", oli vain arveltu ja lisätty että: "Käviköhän tuo senkin ja senkin viljelyksillä?" — tai jotain semmoista, vanhaa, totuttua, ja hiljaa oli alkanut ihmisvirta painua hallanjäliltä Etelä-Suomea kohti työnhakuun. Kuin joutsenet, jotka tajuavat olevansa turvattomia ja heikkoja talven lujien voimien edessä, jättävät kesäiset metsälammikkonsa ja laulaen vain haikean laulunsa alkavat muuttolintuina etelään suoltua, niin ne lähtivät nämäkin avuttomat kohti tuntematonta harmautta yksitellen, joskus parittain, kolmittain.
Muuttolinnut! Jossain, missä aavistivat työtä olevan: tehdaspaikoissa ja semmoisissa, ne kokoontuivat sitten joukoiksi, parviksi, elelivät kodittomina, ja heidän tulonsa lisäsi yleistä työnpuutetta ja työtä etsivien lukua.
Jalo työ, sinä helmien helmi, sinä, jota paetaan ja jonka tekoa semmoisenansa häpeillään, peitellen ja koristellen sinut jos millä uhrautuvaisuuden silkkiliinoilla, miten sinäkin kirkastut ja osotat olevasi kalliskin, kun kesäpakkanen sinut vitilumellansa puhdistaa ja aamusäteissä kimaltelevan kuuraverhonsa sinun ylitsesi vetää!
Niin: silloin vasta me ymmärrämme sinut, ja pois joutavat risat ja harsot ympäriltäsi, ja sinä hohdat meihin jalostavaa kirkkauttasi kuin hangella tulikirkkaana palava ja kimmeltelevä puhdas pakkasensilmä, joka palollansa kuluttaa kaikki huonot ja veltostuttavat itiöt ja idut pois.
* * * * *
Tehtaalle, jossa Olli Variksen tyttären, Annan mies oli työläisenä, oli näitä työnhakijoita kokoontunut jo taaja parvi. Mutta työtä ei ollut entisellekään väelle, ei puolillekaan. Osa tehdasta näet seisoi, Huono aika ja tehtaan huonot raha-asiat olivat herpaisseet sen rautaisten jäsenien voiman, ja ääneti oli se alkanut hylkiä pyörien ääressä ahertelevia työläisiä. Toinen toisensa jälestä sai poistua.
Mutta niitä avuttomia, joita rautainen tehdas tunteettomana luotansa hylki, niitä imi itseensä työttömien yhä kasvava parvi. Siellä oli heillä yhteistä. Siellä sykki suoni samaa. Siellä, ainoastaan siinä joukossa ymmärsi jokainen heistä toistansa sanoitta, sillä jokaisen veressä sykähteli sama, yhteinen, yhdistävä avuttomuudentunne, ja kaikkien silmien edessä hämärsi sitä yhteistä harmaata… harmaata, harmaata ja ainoastaan harmaata, eikä mitään muuta.
Nyt ne olivat alkaneet päiväiseen aikaan kokoontua ihan siihen tehtaan lähelle. Ei siellä ollut kellään mitään erikoista, ei tehtävää, ei kuultavaa, mutta se paikka sittenkin veti. Voihan siellä toki kuluttaa aikaansa, istuksia, puhellakin, kun ei muuta senkään parempaa kuitenkaan ollut.
Ja puhettahan siinä sukeutui. Joskus se oli vilkastakin, harvasanaista toki useimmiten. Siitä yhteisestä asiasta eniten puhuttiin, ja juuri silloin aina harvenivat sanat. Siinä mäen alla kohosi se musta, iso tehdas-rumilas kuin mikä hirviö, elottomana, kylmänä ja kivikovana, päästäen savutorvestansa laihaa savua, joka tuuli-ilmalla siinä huiski ja vatvoutui ja tyynellä huippeni ja hävisi, minne lie hävinnytkin.
Sitä kummitusta siinä katsottiin useimmiten. Varsinkin akat istuksivat vakavina ryhmissänsä. Miehistä toki joku aina koki leikinlaskuksikin panna, kuin mieliä sillä vireillä pitääksensä.
Tuomas Lurkki — hän se oli niistä leikkisin. Hän se ei huoliansa sanoihin näytteille pannut.
* * * * *
Tänä päivänä siellä olikin tavallista vakavampaa. Taivaskin mataloitui yhä vain harmaammaksi pilveytyen, ja yksitoikkoisina törröttivät mäen karut petäjät.
"Suikon eukko sieltä tulee", äännettiin jossain ryhmässä. Tulija oli Olli Variksen tytär, Anna, joka sieltä mäkeä ylös nousi, tyhjä maitokannu kädessä. Ohut karttuunihame repatti säärien peitteenä kuin mikä repale, ja tukasta riippui joukko suortuvia jo piloille purkautuneesta, vanhasta kampauksesta irrottuneina.
"Kävin maitoa etsimässä, niin pahahenki kun ei saa enää mistään!" tuskaili se siinä äkeissään, kun erääseen joukkoon yhtyi.
"Ei lypsä lehmä!" pisti siihen Tuomas Lurkki. Tehdasta hän sillä lehmällä tarkoitti, ja ne toiset ymmärsivät hänet oitis.
"Ei lypsä", pääsi joltakin mieheltä kuin huokaamalla, ja useat vakavat katseet kiintyivät tehdasrumilaaseen. Nurisematta, mitään tutkimatta olivat he sen sisälmyksissä ahertaneet, imettäneet sillä hikensä ja kaikkensa, tyytyväisinä kun vain saivat siellä ahertaa ja palkkioksi niukan leipäpalansa saivat. Mutta nyt se oli heidät hylännyt ja he tunsivat olevansa turvattomia ja voimattomia. Oli hiljaista, äänetöntä ja vakavaa. Vihdoin alkoi Anna äkäillä, kuin yksiksensä tuskitella.
"Millä pirulla tässä ne kakarat jo syöttää… Ja ukkokin siinä muun työttömyyden lisäksi taas potee ja kituu, jotta… Ihan tässä jo hapset päästä hajoavat", äkäili hän siinä. Kaikki istuivat ääneti, vakavina. Ainoastaan Tuomas Lurkki pani taas reiluksi puheeksi.
"Mitä sinä nyt turhasta vielä, Anna, äkäilet!" alkoi se ja tiukkasi:
"Sillä kyllä sitä vielä parempaakin porattavaa tulee, kunhan tässä…"
"Parempaakin… Siinä taas sitä vanhaansa!" ynseili Anna kuin puoli-vihassa. Mutta Lurkki aivan kuin innostui ja kerskui:
"Kunhan, Anna, talvi tässä tulee ja alkaa vasaroillansa paukuttaa, niin silloin sitä, Anna!… Silloin sitä, kuule, lyödään toinenkin rautanaula ruumiskirstun kanteen jotta jutkahtaa!"
"Äs siinä!" Ihan hän oli sille jo suuttua. Ja jatkoi:
"Tässä jo muutenkin hätä kaluaa ja syö, ja siinä vielä ilkkuu, jotta… Herra-isä!… Mikä sille ukko Pisille siellä!" käänsi hän äkkiä kuin säikähtäen. Se antoi siellä ylen.
"Oksettaako sinua? Herra-isä siunaa!" hätäili siinä Anna.
Mutta meni se toki ohi.
"Se etoo vaan sydäntä!" selittää tokasi ukko itse. Kaikki arvasivat sen syyn ja vaikenivat. Tuomas Lurkkikin vaikeni nyt. Kuin hätäytyen kysyi Anna ukolta:
"Etkö sinä ole… syönyt…?"
Oli jäädä kesken koko kysymys, sillä arvasihan sen. Eikä ukko siihen vastannutkaan, eikä kukaan vastausta odottanut, ei ääntänyt. Kaikki suonet vain nyt löivät yhteen, sykähtäen tavallista hellemmin, kuin yhteistä kipua ja kuumetta tuntien, ja veren hienot siteet sitoivat avuttomien sydämiä hiljaa toisiinsa siteillä, jotka ovat niin katkeamattomia kuin mikään inhimillinen olla voi.
"E-ei tässä auta enää vanhat evankeliumit ja lait!" äänsi viimein Tuomas Lurkki kuin ajatellen, puoli-itsekseen, ja korvallistansa raapaisten hän lähti kuin mietteissään yksin laskeutumaan mäkirinnettä alas.
Oli niin painostavaa. Kun Anna hetken kuluttua palasi mäeltä kotiinsa ja kulki sillan yli, seisoi siinä Tuomas Lurkki sillan kaidepuuhun nojaten ja katsoi koskea, jossa aaltopaljous tappeli yhtenä mylläkkänä vyöryen. Aalto paiskasi siinä aaltoa kumoon, ja pauhaten syöksyi taisteleva vesipaljous siellä alla mykkänä lepäävää kosken kalliopohjaa myöten alas suvantovettä kohti.
Tuomas Lurkki katsoi sitä ääneti. Mutta syystalvella nostettiin suvannosta hänen koskessa runneltunut ruumiinsa eräänä iltana, jolloin pakkanen punasi taivaan länsirannan tuliseksi ja löi lujilla vasaroillansa lyhyitä, armottomia iskujansa.
* * * * *
Näinä päivinä saapui Olli Varis tyttäreltänsä apua pyytämään. Siellä tehtaalla oli nykyisin liikuskellut saarnaajia, ja Annakin oli käynyt niitä kuulemassa, vaikka mies oli morkannut että: "mitä siellä niiden perässä juoksee". Ei hän ollut niistä pitänytkään, ja Manu Juuppa, joka aivan äskettäin oli saapunut, olikin ne omituisilla saarnapuheillansa jo karkoittanut pois koko tehtaalta. Manun omintakeisissa puheissa oli näet jotakin uutta, semmoista, joka käänsi ihmisten mieliä ajattelemaan ja veti pois toisten saarnaajien ympäriltä.
Ja miten odottamatta se isä nyt tulikin! Ei hän osannut ajatellakaan moista.
"Ka isäkö se!… Herra-hyvä siunatkoon!" pääsi Annalta tervehdyksen asemesta, kun Olli työntyi huone-pahaan. Koki hän toimittaa sille istuintakin, touhusi ja kuin harmitteli:
"Ei tässä ole istuintakaan… kun nuo rytkyvähätkin tuossa pitkin penkkejä… Istuu nyt isä siihen!" kehotti hän saatuansa risat haparoiduksi penkiltä pois.
"Niin jotta vieläkö sitä mitä kuuluu?" sai hän jo siinä kysäistyksi.
"Ka mitäpä tässä."
"Tässä meillä kun semmoinen ahtauskin on… kun on tätä perettä silmät ja korvat täynnä eikä huonetta muuta kuin tää pikkuinen soppi", jatkoi Anna kuin äkäillen tai harmitellen ja ikäänkuin ei olisi isänsä vastausta kuullutkaan.
"Mitä vaan itsellesi?" jatkoi Olli sitä omaansa, kuulumisasiaansa, painuen jo kumaraansa samalla.
"Mitäpä tässä… hohhoi… näistä meidän kuulumisista", huokasi Anna siihen, pyyhki helmallansa erään lapsensa nenän ja jatkoi haikeasti:
"Tuo ukkokin kun tässä vielä muun työttömyyden lisäksi rupesi kitumaan… Ja sitte vielä tuo yksi kakara rokossa…"
Rintatautinen, luukolotusta poteva mies, joka makasi rokkotautisen lapsen vieressä samoilla risoilla, oli kohottaunut puoli-istualle. Näki ettei siitä enää olisi eläjäksi ollut. Kellertävä nahka peitti miltei paljaita, lihattomia luita. Jäsenet näyttivät koukkuisilta. Elottomat silmät kiiluivat tylsinä syvällä silmäkuopissa, ja kun hän avasi suunsa puhuaksensa tai muuten, oli kuin olisi luuranko irvistänyt.
Ooh! Puistatuksen olisi luullut käyvän katsojan läpi.
"Tehdas tässä seisoo, niin on köyhät ajat", sai se siinä toki puheeseen-pääsyksi heikosti äännetyksi ja alkoi sitten raskaasti, pää nuokuksissa huohottaa.
Sitä kurjuudenkuvaa, tätäkin, yhtä lukemattomista! Ei astioita, ei huonekaluja. Pöytä-pahanen vain, jokunen vanha savivati, nokinen keittoastia ja joukko räsyjä ja risoja sekä seitsemän pörröistä, resuista lasta, jotka kasvot likaisina katsoa töllöttelivät tylsinä, mietteettöminä. Joku niistä imeksi sormiansa, toinen kaiveli nenäänsä ja pisti suuhunsa minkä sieltä sai.
Herra armahda!
"Se on tää tehtaantyöläisen elämä aina semmoista… Niin jotta sitä et tiedä millä sitä aina päivän aamusta iltaan kuskaat!" valitteli siinä jo Anna.
"Ka niinpä se taitaa…"
Mitäpä muuta hän olisi siihen voinut sanoa. Anna toraili siinä lapsillensa, jotka yrittelivät juonitella. Hän survi niitä nurkkiin, siinä kuin kiireessä touhuten, ja saarnaili:
"Siellä maalla tuota toki kun elää, niin on toki oma mökki ja saa edes maitotilkan suuhunsa, mutta meneppä näissä tehtaantyöläisen oloissa…"
Hän synkkeni aivan siinä. Isän hartioille tuntui taaskin lisäpaino laskeutuvan.
"Nytkin", jatkoi Anna, "ei ole maitotilkkaa nähty, taitaa tulla kohta kaksi viikkoa. Muista särpimistä ei puhettakaan ja…"
Siitä leivänloppumisesta hän aikoi puhua, mutta keskeytti. Ei se sillä kuitenkaan paranisi. Sitä nuorinta, rintalasta, hänen vain oli surku, raukkaa:
"Rintakin tässä jo ruuan puutteessa ehtyy, niin jotta sekään poloinen ei enää henkipidintään saa", valitti hän synkkänä, puoliääneen, ja huokasi raskaasti.
"Ka… Näitä kun on sinullakin noin paljon." Se oli ainoa, mitä isä löysi siihen lohdutukseksi, selitykseksi. Oma asiakin jo unehtui tyyten. Se sotkeutui tehdastyöläisen elämän harmaisiin sumuihin kuin kepeä höyryvähänen sakeaan savuun.
"Onhan näitä kakaroita siunannut tähän", virkkoi siihen Anna, mustana mieli, ja lisäsi kuin napisten: "Eipähän tuo tälle köyhälle siunaakaan muuta kuin näitä vaatteessa pidettäviä ja elätettäviä."
Rintalapsi heräsi ja alkoi itkeä. Hän kaivoi röijyn alta rintansa, laihan tyhjän pussin, ja työnsi sen nopeasti itkevän suuhun. Eihän siitä kai mitään lähde, mutta tukkeaahan toki itkevän suun.
Oli hän jotenkin saanut siinä selvitetyksi osan siitä asiastansa, häädöstä. Ei hän toki olisi raahtinutkaan nyt koko totuutta sanoa. Olihan vain ilmoittanut, että Saukko aikoo ostaa Hukalta puolen kontua ja mene tiedä tuleeko siinä sitten enää mökillä-oloa jatketuksi. Kun ei kerran täältä ollut apua toivossa, niin miksi suotta lisätä hyödyttömällä surulla tyttären jo muutoinkin ylenmäärin raskasta kuormaa.
Eikä se Anna ollut ymmärtääkään koko asiaa, kun siinä pääkin oli jo ihan sekaisin.
"Mitenkä?… Elähän, isä?" tapaili hän. "Ettäkö se Saukko?… Mistä sillä nyt rahatkaan, Saukolla?"
"Ka niitä renginpalkoista säästetyitähän sillä kuuluu sen verran, jotta…"
"No voi hyvä-isä tokiisa!… Vieläkö siinä nyt vanhoilla päivillä sitte se reistaus sen mökin kanssa!" alkoi tytär siunailla. Asia alkoikin hänelle tylsästi selvetä. Lapset siinä kuhisivat ja marisivat, äksyillen jo leipää, ja se kaikki alkoi taas sekoittaa päätä ja tuskastuttaa mieltä. Isä huomasi sen, ja kun oli vaikea olla, lieventeli hän arvelulla:
"Mutta ei tässä nyt vielä hätää… Mene tiedä jos Kustikin vielä kotiutuu … Sillä kuuluukin olevan rahoja."
"Kustiko?… Hyvä-isä!… Hiljaa siellä, pennut!" toisteli Mari siinä.
"Ka Kusti… Se Simo Viikki sitä lähti noutamaan kuin jalansyten…"
Se tuli kuin vaikeasti jauhaen, Annan tukkakin oli osaksi siinä hajonnut. Suortuvia häilyi silmillä ja jos missä. Nekin kiusasivat siinä, ja hän niitä joskus viskasi päähän kuin kiusoittelevia kärpäsiä hätistellen.
"Tuotakin tukkaa!… Pahahenki!" äsähti hän sille jo kerrankin siinä ja taas siunaili sitä asiaa ja Saukon säästöjä, ja kun uudelleen johtui Kustilta toivotusta avusta puhumaan, kehotti äkkiä:
"Ja vaikka Siljalta pyytäisitte!… Jos hänellä sattuisi olemaan mitä."
"Ka…"
Vaivoin sai Olli selitetyksi, että on sille kirjoitettu, mutta ei vastausta kuulu. Tytär koki silloin neuvoa: Pennan ukko oli kaupungissa käydessänsä käynyt Siljaa etsimässä sen entisestä palveluspaikasta, mutta ei se enää ollut siellä.
"Tujuliin vai mikä sen nimi on", muisteli sitä herrasväkeä ja neuvoi sitten:
"Mutta sen talon kuskirenki oli sanonut, jotta poliisilta saa Siljan osotteen… Niillä kuuluu kaikki olevan kirjoissa ja papereissa, siellä poliisin luona."
Rokkosairas lapsi alkoi nyt väännellä ja voihkia. Siljat ja mökit ja kaikki sekoittuivat Annan päässä hänen siinä ikäänkuin koko elämää vastaan taistelussansa, niin ettei ehtinyt mihinkään tarttua, kun jo toinen asia kutsui.
"Ylenkö se annattaa?" tiedusti hän sairaalta kiireesti. "Häh?"
"Ei… Se puree mahaa", koki sairas raukka selittää, aikoen kömpiä ylös. Äiti riensi toki väliin:
"Et saa!" Ja juoksujalkaa pyttyä hätään riennättäen jatkoi hän:
"Siihen kylmälle lattialle … vilustumaan ja lisää sairastumaan!"
Ja asettaen sairaan lapsen istumaan astialle siunaili hän siinä elämäänsä yksinäisellä, ainaisella:
"Herra-isä sentään tätä köyhän elämää ja tätä osattoman oloa, kun se on…"
Sanat loppuivat. Rokkosairas lapsi alkoi siinä pytyllä istuessaan yskiä, värisi vilusta ja röyhtäisten äkkiä ylen huudahti:
"Voi äiti… Ylenannattaa!"
Nopeasti sieppasi äiti hänet pytyltä, painoi pään pyttyä kohti, piteli lasta siinä ja tuskaili hiljaa itseksensä:
"Kun sitä on saanutkin kerran erehdytyksi ja kietoudutuksi tähän!… Ikäänkuin tämä naimisissaolo olisi köyhiä varten luotu! Mokomakin herkku!"
Lapsi pulautti pyttyyn ylenannatuksen ja alkoi sitten hiljaa voihkia ja vaikeroida.
Manu Juuppa siihen oli nyt tullut lisäväeksi, ja Ollin asiakin oli selvinnyt tyttärelle koko alastomuudessansa. Koko ajatuskyky silloin alkoi tyyten seota ja hajaantua. Se hajanaisuus kuvastui kasvojen epäselvissä ilmeissä ja hajallaan heiluvissa hiushapsissa. Lapsetkin siinä vielä nälissään alkoivat porata ja juonitella, niin ettei tiennyt mihin enää kulloinkin käsin tarttua kiinni.
"Ja entäs äiti?… Niin jotta terveenäkö se se toki?… Äs kakarat siellä, häjyt! Kun poraavat jotta se tässä kuule omaa ääntään enää!" taisteli hän välillä ja uudisti:
"Niin jotta tottahan se terveenä toki?"
"Ka onhan se siinä", myönteli Olli. Mutta hetken kuluttua, jonkun sanan puhuttua, hän lisäsi siitä jalkakivusta:
"Paitsi että se niitä jalkojansa vaan…"
Annan korvissa humisi niin, että hän kuuli vain jotain epäselvää. Hän luuli, että lapsen porulta ei kuule.
"Taasko siinä, pirut!" torui hän niitä nyt syyttömästi, löi erästä huivilla päähän umpimähkään ja nyt kysyi:
"Niin jotta mitä, isä?… Jalkoja?"
Hän oli aivan repaleina. Olli koki selittää:
"Ka niitä… Sanoo niiden jo turpoavan… Niin jotta vettäkö heissä lie…"
"Herra-isä tätä elämää!" tuskastui äiti, sillä nyt huusi äsken syyttä kuritettu poika. Hän tukisti sitä aikalailla.
"Etkö sinä pahahenki!"
Se vain yltyi. Siinä taistellessa nousi mekkorisan helma ylös ja paljastui pojan kohtuuttoman iso maha.
"Tuo maharumpukin sillä on kuin hyvä jauhokuli!" tuskitteli siinä äiti jo kaikelle, sysäsi pojan ovesta pellolle ja nyt uudestaan tiedusti:
"Niin jotta mitenkä ne äidin jalat?… Kun tässä korvat vaan tilliä laulavat, jotta ei kuule niin halaistua sanaa…"
Selvisi se lopultakin hänelle sekin asia. Hyvään toviin ei hän silloin jaksanut mitään puhua, vaan ikäänkuin nieleksi jotain palaa, joka oli kurkun tuketa.
"Kun olisi millä hieroa… linjamenttia kun olisi!" sai hän vihdoin sanotuksi, ja oitis lisäsi valittaen: "Mutta mistäpä ne tässä meilläkään ottaisi linjamentit, jotta voisi antaa! Oli sitä tässä pullo, mutta tuota ukkoa kun pitää alituiseen hieroa ja voitaa, niin siihen kuivuivat kaikki."
Manu Juuppa syleksi ja nojaili sauvaansa ja mietiksi, ja Ollin ajatukset olivat aivan tylsät kaikelle jo.
"Mutta on tässä toki!" kaiveli Anna risoja, löysi pienen pullon ja lopetti:
"Puuöljyä!… Niin jotta isä, ota tämä ja käske äidin hieroa tällä…Jos se hyvinkin auttaisi."
Hän työnsi sitä pulloa isän taskuun, kääntyi ja pyyhki huivinkulmalla salaa silmiänsä. Mutta huomasivat ne toiset sen sittenkin. Risaiset lapsetkin vaikenivat ja katsoivat häneen silmät suurina, kun mieli muuttui siitä pahaksi.
"Se on, Anna…" nuokuutteli silloin Manu Juuppa viisaasti päätänsä ja varusti sanottavaa. Häneenkin aivan koski se kaikki, mitä tässä nyt oli. Anna yritti, huokasi ja:
"Hoh!… Mutta mitäpä noista!" käänsikin hän äkkiä kaiken, Manu oli noussut, teki lähtöä ja puhui:
"Se, Anna, on niin jotta…"
"No mitä se nyt Manu!" koki Anna jo lopettaa, mutta se vain jatkoi:
"Jotta kun linjamentitkin loppuvat sieltä, missä niitä tarvitaan ja missä kipu on suurin, niin silloin… Että, Anna…" toisteli se ja jatkoi:
"Silloin ajavat väärät profeetat hyvän asian selässä, ja se, joka onMestari, on niiden kerinsaksi…"
Eivät ne nyt jaksaneet hänen tarkoitustansa ymmärtää. Hän lynkytteli jo sauvoinensa pois ja vannoi siinä mennessään kuin yksin:
"Mutta se pitää olla vielä niks!… Se kerinsaksi.."
Ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja Anna puheli:
"Olisi niin hyvä ja viisas mies, kun ei toisinaan ryyppäisi… Ja kun ei sitte väliin noin kummasti puhuisi, kun se nykyään on ruvennut…"
Hän pysähtyi, mietti jotain hajanaista, kuin jotain muistellen.
"Se näet", yritti hän ja taas muisteli, katse hajanaisena.
"Se näet kuuluu ruvenneen saarnaamaan uutta uskoa, tää Manu… Sitä… mitä se lie… sitä tämän ajan uskoa", hajaantui hän ja sekoittui tyyten ja istahti raukeana, jolloin väsyneet nivelet aivan rusahtivat. Siinä istuessansa hän vieläkin siitä Manu Juupan uudesta uskosta muisteli:
"Ne nää tehtaan akat siitä jo puhuivat, jotta ei se enää sen usko tätä oikeaa uskoa ole."
Puhe keskeytyi siinä, sillä rintatautinen mies sai ysköskohtauksen ja koki siitä nyt selviytyä, rykien minkä heikoin voimin voi.
* * * * *
Oli jo yli puolipäivän, kun Olli lähti astumaan paluutaipaleelle. Manu Juuppa lyöttäytyi tiellä matkaan, mutta ei nyt mitään puhunut. Kävellä lynkyttelihän vain siinä sauvoinensa ja mietiksi jotain.
Mutta tienhaarassa, missä oli erottava, pysähtyi hän rutosti ja lausui:
"Olli!… Olli Varis hoi!"
Ja hän katsoi puhuteltavansa silmiin pitkään, kuin katseella puhuen, kunnes jatkoi:
"Minä jo silloin sanoin sinulle, jotta missä se on vanhurskaus…"
Olli kuuli vain sanat, mutta ei hän jaksanut selvästi tajuta mitä se nyt tarkoitti. Mutta se jatkoi ja muutamin sanoin selitti jotain.
"Katsohan, Olli Varis!" puhui se. "Se toinen vanhurskaus keritsee kaiken, niin jotta ei jää sille oikealle linjamenttiakaan antaa, mutta se pitää ollahalki!"
Sauvan hän aivan löi maahan ja kovaäänisesti vannoi:
"Halki ja pois pitää olla se väärä… se laiska vanhurskaus, ja sijaan pitää tulla se uusi… se joka itse tekee Herran-vanhurskautta, ja silloin… Vai mitä, Olli?"
"Ka…"
Se oli hänelle niin epäselvää, hämärää, se mitä se noin nyt puhui.Mutta Manu Juuppa oli voitokas, varma asiastansa. Hän vannoi:
"Uusi pitää kaikessa tulla ja vanha hävitä, ja silloin, jos… Jos silloin, kuule" — nousi ääni — "jos silloin uskaltavat koskea siihen ja sanovat että: niks! niin se pitääkin nähdä, että se on: naks!"
Mäkimaita ne olivat, joiden läpi hänen paluutiensä kulki, ja yhäti vaihtelevia niiden näköalat. Notkot painuivat kukkuloiden, töyräiden ja mäkien väliin syviksi pohjiksi. Hietaharjanteet juoksivat paikoin kepeinä selkinä, paikoin jykenivät somerkankaiksi, joilla honka soi kuivana ja nivakoivut olivat vetäneet runkojensa syyt niin lujiksi, kuin olisivat aikoneet niistä iäistä työtä tehdä. Ei näkynyt ihmiseloa, ei asutusta. Erämaa siellä vain rauhassa oli ja valtaili aloja kuin siivet levällään. Vain joskus tipahti salolinnun tirskahdus tyhjään äänettömyyteen, ja sisiliskon liikahduksesta kahahti joku kuiva ruoho.
Ja siinä raskaan jalkakäynnin ohessa tekivät ajatukset nyt työtänsä omin neuvoin, ilman tahdon ohjausta.
"Olisihan tätä maata!" kuvastui hänen päässänsä siinä keskellä korpimaiden paljoutta, jossa oli linnunlentämät asumatonta.
"Tässäkin tämmöistä hyvää noropohjaa!" jatkui ajatus. Edessä rynnisti siinä vuoriharjan ryhmyinen kiviseinä ylös, ja sen juurella uitteli soliseva puro kirkkaita vesiänsä noropohjaa pitkin alas johonkin. Nuori sekalehto, joka oli vallannutkoko noron, julisti, että maa on siinä multaista, semmoista, joka on siemenelle altis, antaa sille kaikkensa riemuiten kuin äidinrinta.
"Mikä olisi tässäkin eläessä, jos…"
Mutta ei. Kulkua oli jatkettava. Jalat vain notkahtelivat raskaasti.Ajatus jatkoi työtänsä kuin siihen yhteen asiaan ummehtuneena.
"Ja tässäkin!…"
Järvi oli siinä puraissut lahtipoukaman syvälle erämaan korpeen. Rantamaa näytti olevan järven lahjaa, sen aaltojen kantamasta mudasta keräytynyttä. Se aivan ikävöi auraa, joka sen hiljaa kääntäisi, niin että aurinkoa pääsisi valumaan sen multaan, joka nyt ainaisessa pimeydessä lepäsi. Siementäkin se ikävöi, siementä, jolle se olisi liiallisten neitsytvoimiensa runsaudesta riemuiten antaa voinut.
Mutta turhaan se odotti. Aalto sinne vain joskus yksin uivaa sotkaa kantoi, ja tie johti sinne miestä, joka avuttomana etsi ja kaipasi maata kuin kevätlintu rauhallista pesänpaikkaa, kun sen entinen pesä on säretty ja emon munimisaika on siinä ihan edessä jo.
"Kun siihenkin vaan siementä ja työtä panisi, niin kasvaisi että ökisisi", laski ja järkeili hän siinä maan muohkeutta ajatellen.
Ja niin loppumattomiin. Niinkuin umpeen tuiskunneella talvitiellä ei ole muuta kuin lunta ja lunta, niin ei hänenkään umpeen menneissä ajatuksissansa ollut enää mitään muuta kuin maata.
Maata… maata ja maata vain…
Niin hän jatkoi. Oli jo loitonnut omille erämaillensa, kauas tehtaalta.
Tsyt…
Ei mitään. Iso uroskarhu siellä vain näkyi mäellä myllertävän. Rauhallisena se vieritteli isoja kiviä vierimään mäkeä alas ja nautti katsellessansa miten ne ryskien mennä jyrisivät rinnettä myöten alas. Mutta hänet huomattuaan se jätti huvinsa ja lähti juosta jolkuttamaan, korpikuusikkoon häviten.
Hän jatkoi taas kulkuansa. Väsyttikin jo ja tuntui tulevan nälkä. Ohi ajoi silloin pari kuormaa markkinamiehiä. Ne hoilasivat ja retusivat, löivät hevosiansa ja kerskuivat. Näkyivät kaikki olevan nuoria miehiä eivätkä tämänseutulaisia.
"Hei, ukko!" huusivat ne hänelle kohdalle päästyänsä. "Tunneks sä Limperin tyttöä ja ooks sä markkinoilla halannut punahelmaa mamman lasta!"
Hän raivautui kauas tiepuoleen, ja joukko lasketteli hyvää kyytiä ohi remuten ja reuhaten:
"Hih!"
* * * * *
Jalkoja raukasi jo. Vain vaivoin nousi pieksu enää tiestä, taas siihen uudestaan painuaksensa, noustaksensa ja niin yhä jatkaaksensa.
Mutta siinä kotikylän rajamailla osui Saukko ajamaan samaa matkaa ja käski nousta kärriin. Se oli nyt jo päättänyt Ville Hukan kanssa kaupat ja ilmoitti sen Ollille.
"Paljonhan minä siitä joutavasta sille maksoin, mutta kun siinä olisi muuten mennyt velka", lisäsi se kuin kauppaansa katuen. Hevonen nyhti kuormaa mäkitöyryä ylös. Siinä oli Saukolla hyvää aikaa miettiä ja punnita.
"Minkälaiset", alkoi se, "siinä ovat ne rakennukset… Niin jotta paljonko arvoiset?"
"Ka, vanhathan ne jo", sai siihen Olli tokaistuksi. Oli junnauduttu jo mäen päälle, ja Saukko jatkoi:
"Tässä kaupassa menevät rahat niin näppiänuolten, että taitaa täytyä ne myödä, jotta pääsee vähän alkuun ja talven yli."
Tuli vaitiolo. Hevonen sai kävellä iltiksensä. Piippu lerppui Saukon ikenissä juur-juuri vain siinä pysyen vielä.
"Se tää Vilskan Heikki arveli ne ostaa… Niin jotta olisikohan noista kaksisataa sopuhinta", jatkoi se nyt sitä tiedusteluaan.
"Ka…"
Sanottava loppui siihen. Saukko pani uuden tupakan, näytti yhä miettivän asiaa ja tarjoten tupakkaa Ollillekin käänsi äkkiä:
"Vaikka saisithan ne sinäkin ostaa itsellesi samalla hinnalla… Jos haluat."
Ja vähitellen siinä hevosen astuessa hän alkoi hieroa kauppaa ja kysellä miten oli Ollin rahansaanti. Hän itse tarvitsi viimeistään ennen sulan loppua.
"Niin jotta sopisiko se sinulle siksi ajaksi?" kysäsi hän. Olli alkoi sitä tylsästi laskea ja toivoa, puhui jo taas Kustistakin ilmoittaen:
"Ka onhan siitä Kustin tulosta toivoa. Eikö se toki tuon vertaa voine…"
Se tuntui hänestä hyvinkin varmalta nyt taas, se olenkorsi, nyt kun hätä taas pakkasi päälle uudelta puolen ja joku tie näytti samalla toki avautuvan vielä.
"Ja sitte vielä Siljalta on toivoa… Kuuluu vaan muuttaneen toiselle herrasväelle, niin jotta ei ole saanut kirjettä, mutta käyn tästä itse hänet etsimässä, niin tottapahan sitte", selitteli hän vaivalloisesti, raskaasti jauhaen. Suolaiset hikipisarat aivan kihosivat taas otsasta ja alkoivat raivata tietänsä karujen poskien yli hiljaa alas putoamaan pyrkien.
"No… Koeta nyt sitte puuhata!" kehotteli häntä vielä Saukko, rapsasi hevosen hölkkäjuoksuun ja käänsi puheen heinäntekoon ja muihin asioihin, ja niin he joutuivat tienhaaraan, josta Olli lähti jalkaisin kulkemaan korpitietä myöten mökki-pahaansa kohti.
* * * * *
Alkoi jo painua aivan illaksi, kun hän korpitietä käyden mökkiänsä lähestyi. Hiljaa iltakirkkaudeksi seestyvässä ilmassa leikkautuivat kaiken piirteet yhä selvempinä. Päiväiset äänet olivat jo vaienneet, Siellä täällä survoivat vain hyttysparvet ja kuului jokunen raksahdus tai tipahti joku yksinäinen väsyneen linnun tirskahdus metsästä, polkun lähettyviltä.
Tämän lopputaipaleen alussa oli tuntunut kuin virkeämmältä. Se Saukon kaupanhieronta oli valostanut hieman mieltä, ja levähtänyt jalkakin nousi keveämpänä.
Mutta mökkiä yhä lähetessä alkoi taas painaa, ties miksi. Eihän sinne ollut iloisia kuulumisia Annaltakaan vietävänä, ja muutenkin… miten lie ollutkin kaikki nyt taas.
Siinä tuli jo aho. Sen yläreunalla törrötti jättiläiskelo, kuivia oksiansa sikin-sokin pujotellen ja piirtäen kuvaansa autiota iltataivasta vasten kuin mikä yksinäinen puuaave, jonka ympäriltä on kaikki nuori, elinvoimainen ikäänkuin paennut.
Aivan niin yksinäiseltä, kuivalta, johonkin aaveena törröttämään jääneeltä tuntui elo ja oleminen siinä nyt… Mitäpä siitä missä törröttää ja missä jo kuivuu ja kaatuu.
"Mitäpä näistä mökeistä tässä enää! Elää elonsa ja on olonsa, niin tottapahan loppu tulee", pääsi häneltä siinä jo.
Tie teki mutkan, painui noroon, jossa oli vanha, jo lehdottuva työmaa, ja kohosi taas aho-pahalle. Kuivuneen lepän oksalla istua kyykötti siinä yksinäinen varis, pää hartioiden väliin vedettynä.
Aivan niin se nyt kyykötti koko elämä ja mieli itseensä uponneena, mistään elähtymättä.
Mutta mitäpä siitä. Hän lähestyi jo mökki-rähjää. Siinä oli vain harju enää välillä. Edessä paloi iltataivas punaisena. Ainoastaan kapea pilvisuikale oli vetäytynyt sen halki, leikaten siihen tasaisen, suoran viivan. Harjulla kasvavien honkien vankat rungot leikkautuivat ruskoa vasten selvinä kuin pylväistö. Latvus-osat kuvastuivat samaan taustaan tumman vihreinä, hiljaa, rauhallisesti, ja runkopylväiden lomitse näkyi tulipunaisena hohtava aurinko, joka oli juur'ikään laskemassa, yöpyen hiljaa taivaanrannan taa.