Palatkaamme Pitoun luo.
Pitouta ajoi eteenpäin kaksi maailman suurinta kiihoittajaa: pelko ja rakkaus. Pelko oli hänelle sanonut suoraan:
"Joudut vankilaan tai saat selkääsi. Ole varuillasi, Pitou!"
Tämä kiihoitti häntä juoksemaan kuin hirvi. Ja rakkaus oli hänelle sanonut Catherinen suun kautta: "Pelastakaa itsenne joutuin, rakas Pitou!" Ja Pitou oli karannut.
Nämä kaksi yllykettä saivat aikaan, että Pitou ei enää juossut, vaan hän lensi.
Jumala on todellakin suuri; Jumala on erehtymätön.
Pitoun pitkät koivet näyttivät rumilta ja paksut polvet peloittavilta tanssisalissa, mutta metsässä ne olivat hyödyllisiä silloin, kun pelko pullisti rintaa ja sydän sykähteli kolme kertaa sekunnissa!
Ei herra de Charny, jolla oli pienet jalat, kauniit polvet ja säännölliset pohkeet, olisi voinut juosta sillä tavalla.
Pitou muisti tarinan hirvestä, joka lähteen reunalla suri hoikkia koipiansa. Ja vaikka Pitoun otsassa ei ollutkaan sarvia, jotka hirvi on saanut hoikkien raajojensa hyvikkeeksi, soimasi hän itseään siitä, että oli halveksinut kinttujaan.
Pitou harppoi metsän halki, jättäen Cayollesin oikealle puolelleen ja Yvorsin vasemmalle, ja kääntyi joka tienhaarassa katsoakseen tai pikemmin kuunnellakseen, sillä pitkään aikaan hän ei enää ollut nähnyt mitään — takaa-ajajat kun tämän hirveän kyydin vaikutuksesta olivat jääneet jäljelle; hänhän oli heti alussa päässyt tuhannen askeleen päähän heistä, ja tämä välimatka yhä vain kasvoi.
Miksi olikaan Atlanta naimisissa! Pitou olisi juoksullaan ottanut osaa kilpailuun kukistaakseen Hippomeneen, eikä hänen olisi tarvinnut turvautua niinkuin tämän viekkaaseen keinoonsa käyttäen kolmea kultaomenaa.
Olemmehan kertoneet, että Pas-de-Loupin kätyreillä, jotka ilokseen olivat löytäneet etsimänsä aarteen, ei ollut pienintäkään halua ajaa Pitouta takaa. Mutta eihän Pitou sitä tiennyt.
Kun todellisuus ei häntä enää ajanut takaa, vainosi varjo.
Mustapukuisilla miehillä taas oli se täydellinen luottamus itseensä, josta ihminen tulee laiskaksi.
"Juokse, juokse!" sanoivat he pistäen kätensä housuntaskuun ja kilistellen Pas-de-Loupilta saamaansa palkkiota. "Juokse, miekkonen, kyllä me aina sinut tavoitamme silloin kun tahdomme."
Sivumennen sanoen ei se ollutkaan mitään turhanpäiväistä kerskailua, vaan täyttä totta.
Ja Pitou juoksi kuin olisi kuullut Pas-de-Loupin apurien syrjähuomautukset.
Kun hän oli mutkitellut matkallaan, samoin kuin metsänpedot tekevät johdattaakseen metsämiehen harhaan, — kun hän oli sotkenut jälkensä sellaiseen sokkeloon, ettei Nimrod itse olisi voinut päästä niistä selville, teki hän äkkiä päätöksensä ja kääntyi oikealle, päästäkseen Villers-Cotteretsista Pariisiin johtavalle tielle jotakuinkin Gondrevillen kankaan kohdalla.
Tehtyään tämän päätöksen hän kiiti pensaitten halki, kääntyi suoraan oikealle, ja neljännestunnin päästä hän näki maantien, hiekkanummet sen molemmin puolin ja puut tien varrella.
Tunti senjälkeen, kun hän oli talosta lähtenyt oli hän kuninkaallisella maantiellä.
Hän oli tänä aikana juossut melkein puoliviidettä penikulmaa. Enempää ei voi vaatia hyvältä hevoseltakaan, joka porhaltaa täyttä laukkaa.
Hän katsoi taakseen. Ei ketään näkynyt tiellä.
Hän silmäili eteenpäin. Kaksi naista ajoi aasiensa selässä.
Pikku Gilbert oli kerran näyttänyt Pitoulle kuvallista jumaltarustoa.Tähän aikaan oli ihmisillä paljon mielenkiintoa jumaltarustoon.
Olympon jumalien ja jumalattarien tarinat kuuluivat nuoren olennon kasvatukseen. Katsellessaan kuvia oli Pitou oppinut taruston. Hän oli nähnyt Jupiterin muuttuvan häräksi vietelläkseen Euroopan ja joutseneksi, käyttäytyäkseen sopimattomasti Tyndaroksen tyttären kanssa. Hän oli nähnyt toistenkin jumalien muuttavan mitä eriskummaisimmalla tavalla hahmoaan. Mutta että hänen majesteettinsa poliisi olisi muuttunut aasiksi, sitä hän ei vielä koskaan ollut nähnyt! Eihän kuningas Midaksellakaan ollut aasista muuta kuin korvat — ja hän oli kuningas — ja hän sai mielensä mukaan kaikki muuttumaan kullaksi; hänellä olisi siis ollut varaa ostaa nelijalkaisten nahkoja kokonaisina.
Rauhoittuen hiukan siitä, mitä hän näki, tai oikeammin sanoen siitä, mitä ei nähnyt, Pitou istahti ruohikkoon tien varrelle, kuivasi hihallaan hikisiä kasvojaan ja maaten tuoreen apilan keskellä hikoili täydessä levossa.
Mutta kukkien suloisen tuoksun keskelläkään Pitou ei voinut unohtaa emäntä Billotin suolalihaa ja puolentoista naulan painoista mustaa leivänkimpaletta, jonka Catherine laski hänen eteensä joka aterian alkaessa, siis kolme kertaa päivässä. Tämä leipä maksoi siihen aikaan neljä ja puoli souta naula, — yletön hinta, joka vastaa nykyisen raha-arvon mukaan vähintään yhdeksää souta. Tästä leivästä oli koko Ranskassa puute, ja kun sitä sai, pidettiin sitä sen kuuluisan leivoksen veroisena, jota herttuatar Polignac kehoitti Pariisin neuvosherroja syömään silloin, kun jauhoista oli puute.
Pitou siis filosofisesti päätteli, että neiti Catherine oli maailman jalomielisin prinsessa ja että ukko Billotin talo oli koko maailman ylellisin palatsi.
Samoin kuin israelilaiset korvessa, käänsi hänkin sitten huoaten katseensa itään päin, tuota onnellista maalaistaloa kohden.
Huokaaminen ei muuten olekaan vastenmielistä miehelle, jonka täytyy saada hengähdellä hurjan juoksun jälkeen.
Pitou hengähti syvään huokaillessaan ja tunsi siihen asti sekavien ajatustensa selvenevän sitä mukaa kuin hengästys tasaantui.
"Miksi", tuumi hän silloin, "onkaan minulle tapahtunut näin paljon merkillisiä asioita niin perin lyhyen ajan kuluessa? Miksi on sattunut enemmän kolmessa päivässä kuin koko elinaikanani? Se johtuu siitä, että näin unta kissasta, joka rakensi riitaa kanssani."
Ja hän teki liikkeen, joka ilmaisi, että nyt hänelle oli selvinnyt, mistä kaikki onnettomuudet johtuivat.
"Niin kyllä", jatkoi Pitou hetkisen mietittyään, "mutta tämä ei ole sitä logiikkaa, josta kunnianarvoisa apotti Fortier puhui. Kaikki nämä asiat eivät ole johtuneet siitä, että näin unta vihaisesta kissasta. Unet on annettu ihmisille ainoastaan varoitukseksi. Enköhän enää muistakaan, mikä kirjailija on sanonut: 'Olet nähnyt unta, ole varuillasi'.Cave, somniasti."
"Somniasti", toisti Pitou sitten kauhuissaan; "jokohan taas horjahdin kielivirheeseen? En suinkaan, tein vain lyhennyksen; kieliopin mukaan minun olisi pitänyt sanoasomniavisti."
"Tämäpä ihmeellistä", keksi Pitou ihaillen itseään, "kuinka hyvin osaan latinaa senjälkeen, kun minun ei sitä tarvitse oppia."
Ja täten kehaistuansa itsekseen Pitou läksi jatkamaan matkaansa.
Pitou asteli nopeasti, vaikka entistä tyynemmin. Tällä tavoin hän saattoi edetä kaksi penikulmaa tunnissa.
Tuloksena tästä olikin, että Pitou kahta tuntia myöhemmin oli sivuuttanut Nanteulin ja marssi Dammartinia kohden.
Äkkiä hänen herkkä korvansa erotti hevosen kavioiden kopsetta.
"Oho", äännähti Pitou, samalla lausuen Vergiliuksen kuuluisan säkeen:
"Quadrupedante putrem sonitu quatit ungula campum."
Ja hän katseli. Mutta ei nähnyt mitään.
Olivatkohan ne aasit, jotka hän oli jättänyt taakseen Levignanin luona, tuolla tavoin kiihtyneet laukkaamaan? Ei, sillä teräskenkä siellä iski tiehen; Haramontissa Pitou ei tiennyt kenenkään muun aasin olevan kengitetyn kuin muori Sabotin juhdan, ja tämänkin vain senvuoksi, että muori Sabotin kuljetti postia Villers-Cotteretsin ja Crespyn välillä.
Hän siis hetkiseksi unohti kuulemansa töminän ja jatkoi miettimistään.
Keitähän olivat ne miehet, jotka olivat kyselleet tohtori Gilbertiä, sitoneet hänen kätensä, ajaneet häntä takaa, kunnes hän nyt viimein oli päässyt karkuun heidän hätyytykseltään?
Mistähän tulivatkaan koko piirissä tuntemattomat kolkonnäköiset nuuskijat?
Mitä erikoista heillä oli tehtävänä hänen, Pitoun kanssa, joka ei koskaan ollut heitä nähnytkään eikä siis heitä tuntenutkaan?
Vaikka hän ei niitä tuntenutkaan, niin kuinka he tunsivat hänet? Miksi neiti Catherine oli käskenyt hänen mennä Pariisiin ja antanut hänelle matkakuluja varten kultarahan, arvoltaan neljäkymmentäkahdeksan frangia, mikä vastasi kahtasataa neljääkymmentä naulaa leipää, neljän soun mukaan. Sillähän hän eläisi kahdeksankymmentä päivää, lähes kolme kuukautta, jos olisi jonkun verran säästäväinen.
Otaksuikohan neiti Catherine, että Pitou saattoi pysytellä kolme kuukautta talosta poissa?
Äkkiä Pitou sävähti.
"Oho!" sanoi hän. "Tuo kavioiden kapse kuuluu jälleen!"
Hän seisahtui.
"Tällä kertaa en erehdy", tuumi Pitou, "tuo ääni johtuu siitä, että hevonen juoksee täyttä laukkaa. Mäen kohdalla sen saan nähdä."
Tuskin Pitou oli tämän lausunut, kun hevonen ilmestyi pienelle kukkulalle, jonka hän oli jättänyt taakseen, noin neljänsadan askeleen päähän.
Pitou, joka ei ollut otaksunut, että poliisi voisi muuttua aasiksi, käsitti varsin hyvin, että poliisi voi nousta ratsun selkään saadakseen pakoon päässeen saaliinsa uudelleen kiinni. Pelko, joka vähäksi aikaa oli hänet jättänyt, valtasi hänet uudelleen ja teki hänen koipensa pitemmiksi ja vikkelämmiksi kuin kahta tuntia aikaisemmin, jolloin hän jo niin ihmeellisellä vauhdilla niitä käytteli.
Pitempään tuumimatta, taakseen katsomatta, koettamatta salatakaan pakoansa, luottaen vain hyviin jäntereihinsä Pitou hyppäsi maantienojan toiselle puolelle ja riensi peltojen poikki Ermenonvilleä kohden. Pitou ei tiennyt, mikä Ermenonville oli. Hän näki vain taivaan rannalla muutamia puiden latvoja ja päätteli: jos vain pääsen noiden puiden luo, jotka epäilemättä ovat metsän reunassa, niin olen pelastettu.
Ja hän kiiti Ermenonvilleä kohden.
Tällä kertaa oli voitettava täyttä laukkaa ajava hevonen. Pitoulla ei enää ollut sääriä, vaan siivet.
Päästyään noin sata askelta pitkin peltoja hän kääntyi katsomaan ja näki ratsumiehen pakottavan hevosensa tekemään saman suuren hyppäyksen ojan yli kuin hänkin oli tehnyt.
Tästä hetkestä ei pakolainen epäillytkään, että ratsumies ajoi häntä takaa, ja hän lisäsi vauhtiaan enää katsomattakaan taakseen, jotta ei hukkaisi aikaa. Häntä ei nyt jouduttanut eteenpäin hevosen kavioiden kapse, sillä se hukkui niityn ruohikkoon, vaan häntä hoputti ajajan huutelu, joka muistutti jälkimäistä tavua hänen nimestään: tämähuu! huu!kuulosti kovin kiukkuiselta, kaikuessaan ilmassa, jonka läpi Pitou kiiti.
Mutta kymmenen minuutin ajan kirmattuaan tällä tavalla Pitou tunsi tukehtuvansa ja päätänsä pyörryttävän. Silmät alkoivat harhailla kuopissaan. Hänestä tuntui kuin hänen polvensa tavattomasti paisuisivat, keuhkot täyttyisivät pienillä kivillä. Toisinaan hän kompastui vakoihin, hän, joka tavallisesti juoksi niin, että kaikki kengännaulat näkyivät.
Lopulta hevonen, joka on luotu juoksemaan nopeammin kuin kaksijalkainen, lyhensi välimatkaa, ja Pitou kuuli ratsastajan jo selvästikin mainitsevan hänen nimeään: Pitou, Pitou!
Yhtäkaikki Pitou koetti jatkaa matkaansa. Hänen liikkeensä olivat käyneet koneellisiksi. Vain jatkuvaisuuden lain vaikutuksesta hän riensi eteenpäin. Äkkiä hänen jalkansa herpaantuivat. Hän horjui, kaatui kasvot maata vasten, päästäen syvän huokauksen.
Mutta samassa kun hän vaipui maahan ja päätti ainakaan omin voimin olla siitä nousematta, tunsi hän lonkassaan kovan piiskaniskun. Hänelle tuttu kova kirosana kaikui, ja tuttu ääni huusi:
"Senkin tolvana! Pässinpää, oletko vannonut ottavasi hengiltäCadetin?"
Hevosen nimen kuullessaan Pitou pääsi lopullisesti epäilyksistänsä.
"Ahaa", sanoi hän tehden puolikäännöksen, jolloin ei enää maannut kasvot maata vasten, vaan selällään. "Sehän on herra Billotin ääni."
Se oli todellakin isäntä itse. Kun Pitou oli varma siitä, kuka hänellä oli edessään, kohosi hän istualleen.
Maanviljelijä oli pysäyttänyt Cadetin, joka oli ihan valkoisena vaahdosta.
"Rakas herra Billot", huudahti Pitou, "kuinka hyvä olettekaan, kun tällä tavalla ajatte minun jäljestäni! Minä vannon teille, että olisin palannut taloon heti kun neiti Catherinen antamat rahat olisivat loppuneet. Mutta koska nyt olette täällä, niin ottakaa kultarahat takaisin, sillä teillehän ne kuuluvat, ja palatkaamme taloon."
"Tuhannen tulimmaista!" sanoi Billot. "Niinkuin nyt olisi puhe talosta! Missä ne urkkijat ovat?"
"Urkkijatko?" kysyi Pitou, joka ei oikein käsittänyt, mitä tällä sanalla tarkoitettiin, sillä se oli vasta hiljattain tullut käytäntöön.
"Niin, urkkijat!" sanoi Billot, "ne tummapukuiset miehet, kyllähän sinä ymmärrät."
"Vai ne! Mutta arvaattehan varsin hyvin, rakas herra Billot, etten minä halunnut jäädä heitä odottamaan."
"Hyvä! He ovat siis takanamme."
"Tottahan toki. Kun on juossut niinkuin minä, niin täytyihän käydä sillä lailla."
"Jos olet siis varma asiastasi, niin miksi juokset pakoon?"
"Jotta en jäisi alakynteen, sillä luulin heidän päämiehensä ottaneen hevosen takaa-ajoonsa."
"Kas, kas, etpä olekaan niin tyhmä kuin luulin. Koska siis tie on vapaa, niin heipä hei, Dammartiniin."
"Mitä! Heipä hei!"
"Niin, nouse ja lähde kanssani."
"Me lähdemme siis Dammartiniin?"
"Niin. Otan hevosen ukko Lefrancilta ja jätän omani sijaan. Eihän Cadet jaksa enää juosta, mutta sillä tavalla pääsemme vielä tänä iltana Pariisiin."
"Vaikka vain, herra Billot, vaikka vain!"
"No niin, — heipä hei!"
Pitou koetti totella.
"Kyllähän minä tahtoisin, rakas herra Billot, mutta minä en pääse", sanoi hän.
"Etkö voi nousta?"
"En."
"Mutta äskenhän hyppäsit koholle kuin lohi."
"Niin kyllä, äsken kuulin äänenne ja sain piiskaniskun kylkeeni. Mutta se ei luonnista kahta kertaa. Nyt olen tottunut ääneenne, ja mitä tulee piiskaanne, niin en usko teidän sillä enää lyövän minua, sen paremmin kuin Cadet-parkaakaan, joka näyttää olevan yhtä palavissaan kuin minäkin."
Pitoun loogillisuus, mikä oli vain sitä, jota apotti Fortier oli opettanut, teki vaikutuksensa ja melkein sai Billotin mielen heltymään.
"Ei minulla ole aikaa surkutella tässä sinun kohtaloasi", sanoi hänPitoulle. "Koeta kuitenkin nousta taakseni Cadetin selkään."
"Mutta silloinhan se raukka kuolee heti", sanoi Pitou.
"Joutavia! Puolen tunnin päästä olemme ukko Lefrancin luona."
"Mutta, rakas herra Billot, minun mielestäni on tarpeetonta minun tulla ukko Lefrancin luo."
"Kuinka niin?"
"Sillä jos teillä on asiaa Dammartiniin, niin minulla ei ole."
"Mutta minä tahdon, että sinä tulet minun matkassani Pariisiin. Minulla on sinusta siellä hyötyä. Sinulla on vankat nyrkit, ja olen varma siitä, että siellä päin kohta aletaan huitoa."
"Ahaa, niinkö arvelette?" sanoi Pitou, jota tämä usko ei laisinkaan miellyttänyt.
Hän kapusi Cadetin selkään, Billotin kiskoessa häntä kuin jauhosäkkiä.
Maanviljelijä palasi maantielle ja käytti niin hyvin kannuksiaan ja polviaan, että vajaan puolen tunnin päästä oli lupauksensa mukaisesti päässyt Dammartiniin.
Billot oli tullut kaupunkiin erään tuntemansa sivukujan kautta. Hän meni ukko Lefrancin taloon, jätti Pitoun ja Cadetin pihalle ja riensi suoraa päätä tupaan, missä ukko Lefranc, aikoessaan lähteä tarkastamaan vainioitansa, parhaillaan napitti sääryksiä jalkaansa.
"Pian, pian tänne, veliseni, paras hevosesi", sanoi hän ennen kuin toinen ennätti tointuakaan hämmästyksestään.
"Se on Margot", sanoi Lefranc. "Se on juuri satuloituna, kun aioin lähteä ratsastamaan."
"Hyvä on, vaikkapa siis Margot. Mutta minä sanon jo edeltäpäin, että voin ajaa sen kuoliaaksi."
"Miksi sinä aiot Margotin pakahduttaa?"
"Siksi, että minun vielä tänä iltana täytyy olla Pariisissa", sanoiBillot synkän näköisenä.
Ja hän teki käsillään vapaamuurariliiton merkin.
"Aja sitten Margot piloillekin", sanoi ukko Lefranc; "siinä tapauksessa otan Cadetisi."
"Sovittu asia."
"Juot kai lasin viiniä?"
"Kaksikin."
"Mutta ethän näy olevan yksinäsi?"
"Seurassani on muuan kunnon poika, jonka vien mukanani, ja hän on niin uupunut, ettei ole jaksanut tulla tänne asti. Lähetä hänelle jotakin virkistävää."
"Heti, heti", sanoi isäntä.
Kymmenen minuutin päästä kumpikin heistä oli juonut pullollisensa ja Pitou syönyt kaksi naulaa leipää ja puoli naulaa silavaa. Hänen syödessään talon hyväntahtoinen renki hieroi häntä apilastukolla niinkuin lempi-hevosta.
Näin hieromisen jälkeen virkistyneenä Pitou joi vuorostaan lasillisen viiniä, joka oli otettu kolmannesta pullosta; se tyhjentyi hyvinkin pian, kun Pitou oli ottanut osaa siihen. Billot nousi ratsun selkään, ja Pitou istahti suorana kuin seiväs hänen taaksensa satulaan.
Oiva hevonen läksi heti kannusten kiihoittamana porhaltamaan Pariisia kohden urheasti kaksoistaakkansakin alla, koko ajan tuuhealla hännällään huitoen kärpäsiä ja samalla pudistaen tomua Pitoun selästä sekä toisinaan sipaisten hänen laihoja sääriänsä, jotka näkyivät paljaina sukkien mentyä lättään.
Dammartinista Pariisiin on vielä kahdeksan penikulmaa. Ensimmäiset neljä päästiin jokseenkin hyvin, mutta Bourgetista alkaen Margotin koivet, vaikkakin Pitou polvillaan elvytteli hevosta, alkoivat jäykistyä. Alkoi jo tulla pimeä.
Villetteen saapuessaan oli Billot näkevinään suuren loimun kajastavan Pariisissa päin ja huomautti Pitoulle taivaanrannan oudosta punerruksesta.
"Ettekö näe, että siellä on sotilaita, jotka ovat majoittuneet leirituliensa ääreen?" virkkoi Pitou.
"Mitä! Sotamiehiäkö?" sanoi Billot.
"Kun niitä on täällä, niin miksi ei niitä olisi sielläkin?"
Tarkaten oikealle puolelleen Billot näkikin Saint-Denisin tasangolla mustia osastoja, jotka hämärässä liikkuivat eteenpäin; siellä oli jalkaväkeä ja ratsuväkeä. Heidän aseensa välkkyivät toisinaan tähtien himmeässä hohteessa.
Pitou, joka yöllisillä matkoillaan metsissä oli tottunut näkemään pimeässä, huomautti isännälleen kanuunoistakin, joiden pyörät olivat puoliväliin asti vaipuneet pehmeään multaan.
"Oho", sanoi Billot. "Tuolla tapahtuu siis jotakin uutta.Kiirehtikäämme, poika, kiirehtikäämme."
"Niin, niin, siellä palaa tuli", vahvisti Pitou kohottautuen Margotin selässä ylemmäksi. "Ettekö näe kipinöitä?"
Margot seisahtui. Billot hyppäsi maahan ja sanoi lähestyessään sinisiin ja keltaisiin asuihin puettuja sotilaita, jotka olivat leiriytyneet tien varrella olevien puiden suojaan:
"Toverit, voitteko sanoa minulle, mitä uutta Pariisista kuuluu?"
Mutta sotilaat vastasivat ainoastaan muutamilla saksankielisillä kirouksilla.
"Mitä hittoa he sanovat?" kysyi Billot Pitoulta.
"Ei se ainakaan ole latinaa, hyvä herra Billot", vastasi Pitou vapisten. "Muuta en voi teille sanoa."
Billot mietti ja katsoi tarkemmin miehiä.
"Kylläpä minä olin typerä", sanoi hän; "menin puhuttelemaan keisarillisia."
Ja uteliaana hän jäi keskelle tietä seisomaan.
Muuan upseeri lähestyi häntä.
"Mengä etipäi", sanoi hän, "mengä bigaan."
"Anteeksi, kapteeni", vastasi Billot, "mutta minähän olen matkallaPariisiin."
"Entä sitten?"
"Ja kun näen teidän asettuneen keskelle tietä, niin epäilen, ettei pääsekään kaupungin rajalle asti."
"Kyllä bääse."
Billot nousi hevosensa selkään ja jatkoi kulkuaan. Mutta nyt hän joutui keskelle Berchenyn husaareja, jotka täyttivät La Villetten.
Tällä kertaa hän oli joutunut tekemisiin ranskalaisen kanssa ja kyseli heiltä paremmalla menestyksellä.
"Hyvät herrat", sanoi hän, "mitä uutta kuuluu Pariisiin?"
"Sitä, että kirotut pariisilaisenne tahtovat saada Neckerinsä", vastasi muuan husaari, "ja ampuvat meitä kohden, ikäänkuin se asia kuuluisi meihin."
"Saada Neckerin!" huudahti Billot. "Ovatko he siis menettäneet hänet?"
"Ovat kyllä, koska kuningas on erottanut hänet virasta."
"Kuningas erottanut Neckerin!" huudahti Billot kuin innostunut kansanmies, joka kuulee puhuttavan pyhyyden häpäisemisestä. "Onko kuningas erottanut tuon suuren miehen?"
"On kyllä, hyvä mies, ja tuo suuri mies on vielä päällepäätteeksi matkalla Brysseliin."
"Silloin tästä tulee hauska juttu!" huusi Billot peloittavalla äänellä, välittämättä vähääkään vaarasta, jonka alaiseksi hän voi joutua ilmaistessaan kapinallisia mielipiteitään tällä tavoin keskellä viittätoista tuhatta aseistettua kuningasmielistä.
Ja hän nousi jälleen Margotin selkään kiihoittaen sitä kovasti käyttämällä kannuksiaan. Näin hän saapui kaupungin muurien luo.
Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän näki tulipalon punerruksen. Pitkä liekkipylväs nousi etuvarustuksesta ilmaan. Itse porttivarustus paloi.
Karjuva, raivoisa joukko, mukana naisia, jotka tapansa mukaan uhkasivat ja huusivat äänekkäämmin kuin miehet, lietsoi tulta heittämällä siihen lautoja, huonekaluja ja tullihuoneeseen kuuluvia esineitä.
Maantiellä seisovat unkarilaiset ja saksalaiset sotilaat katselivat kiväärit jalalla vähääkään liikkumatta.
Billot ei jäänyt palavan varustuksen luo, vaan kannusti Margotia liekkeihin päin. Margot syöksyi uljaasti hehkuvan pätsin läpi. Mutta tultuaan varustuksen toiselle puolelle täytyi Billotin seisahtua, sillä keskikaupungilta virtasi suuri kansanjoukko etukaupunkia kohden, toiset laulaen, toiset huutaen:
Aseisiin!
Billot näytti siltä, mitä hän olikin, kunnon maalaiselta, joka asioissaan tuli Pariisiin. Ehkä hän liian kovaa huusi: "Pois tieltä!" Mutta Pitou lausui hänen takanaan niin kohteliaasti: "Antakaa tietä! Olkaa niin hyvä ja väistykää!" että toinen lause sovitti toisen. Ei kukaan tahtonut estää Billotia menemästä asioitaan hoitamaan, vaan jokainen jätti hänet rauhaan.
Margot oli saanut entiset voimansa. Tuli oli kyllä kärventänyt sen karvoja; oudot huudot lisäksi kiihoittivat sitä. Billotin täytyi nyt sitä hillitä, jotta se ei tallaisi jalkoihinsa niitä lukemattomia, jotka olivat uteliaina keräytyneet oviensa edustalle, ja niitä yhtä lukemattomia, jotka juoksivat tulliporttia kohden.
Billot eteni niin hyvin kuin voi, kääntäen Margotin milloin oikealle milloin vasemmalle, kunnes saapui puistokadulle. Mutta siellä hänen täytyi seisahtua. Suuri kulkue tuli Bastiljista päin astellen Kalustusrakennusta kohden; nämähän kaksi kivisolmua siihen aikaan liittivät vyönsä Pariisin kylkiin.
Tämä kulkue, joka täytti koko puistokadun, seurasi paareja, joilla oli kaksi kuvapatsasta; toinen oli verhottu suruharsoon, toisen päässä oli kukkaseppele.
Harsoon verhottu esitti Neckeriä, ministeriä, joka ei ollut joutunut epäsuosioon, mutta yhtäkaikki saanut eronsa. Toinen, kukilla koristettu, esitti Orleansin herttuaa, joka oli hovissa julkisesti puolustanut geneveläistä talousneroa. Billot tiedusteli, mitä tämä kulkue merkitsi, ja sai kuulla, että kansa osoitti täten kunnioitustaan Neckerille ja hänen herttualliselle puolustajalleen.
Billot oli syntynyt maakunnassa, missä Orleansin herttuan nimeä oli kunnioitettu puolitoista vuosisataa. Hän kuului salaiseen filosofiseen seuraan ja piti siis Neckeriä sekä suurena rahaministerinä että ihmiskunnan apostolina.
Tämä saattoi Billotin ihan haltioihinsa. Hän hyppäsi hevosensa selästä tietämättä oikeastaan, mitä teki, ja huutaen: "Eläköön Orleansin herttua! Eläköön Necker!" liittyi joukkoon.
Kun kerran on liittynyt suureen joukkoon, katoo yksilöllinen vapaus. Tietäähän jokainen, että ihminen silloin menettää määräämisvallan, tahtoo samaa kuin joukko ja tekee niinkuin se tekee. Billotin oli sitä helpompi lyöttäytyä mukaan, kun hän oli sen etupäässä eikä hännässä.
Joukko huusi täyttä kurkkua: Eläköön Necker! Alas ulkomaalaiset sotilaat! Pois ulkomaalaiset joukot!
Billot liitti vahvan äänensä toisten huutoihin.
Olkoon etevämmyys millainen tahansa, suuri joukko antaa sille arvon. Pariisin etukaupunkilaiset, joilla oli nälän vaimentamat tai viinin sortamat, käheät ja heikot äänet, ihailivat Billotin täyttä, raikasta ja sointuvaa ääntä ja antoivat hänelle tilaa. Senvuoksi Billot tyrkkimättä, liikoja lykkimättä tai joutumatta puristukseen pääsi paarien luokse asti.
Muutaman minuutin päästä muuan kantaja, jonka innostus ei vastannutkaan hänen voimiaan, jätti hänelle paikkansa.
Niinkuin huomaamme, oli Billot edistynyt hyvin joutuisasti. Edellisenä päivänä hän oli ollut vain tohtori Gilbertin kirjoitusten levittäjänä; nyt hän oli ministeri Neckerin ja Orleansin herttuan maineen kohottajana.
Mutta heti kun hän oli päässyt etupäähän heräsi hänessä eräs ajatus:Minne Pitou oli joutunut? Miten oli käynyt Margotin?
Paareja kantaessaan Billot katsahti taakseen, ja kulkuetta valaisevien soihtujen ja ikkunoista riippuvien lyhtyjen valossa hän näki keskellä kulkuetta jonkinmoisen liikkuvan röykkiön, viisi tai kuusi huutavaa ja huitovaa miestä. Keskellä huutoja ja huitomista erotti selvästi Pitoun äänen ja liikkeet.
Pitou teki voitavansa puolustaakseen Margotia, mutta siitä huolimatta hevonen vallattiin. Margotin selässä ei enää ollut vain Billotia ja Pitouta, joka paino jo oli ollut kylliksi eläinraukalla. Sen kannettavaksi kasautuivat kaikki, jotka siinä pysyivät, sen selässä, lautasilla ja kaulalla.
Margot muistutti yön hämärässä, joka muuttaa kaikki satumaiseksi, norsua, joka metsästäjineen lähtee ajamaan tiikereitä. Sen leveässä selässä istui viisi tai kuusi hurjaa miestä, jotka karjuivat: Eläköön Necker! Eläköön Orleansin herttua! Alas ulkomaalaiset!
Siihen Pitou vastasi:
"Te tapatte Margotin!"
Huumaus oli yleinen.
Billot aikoi ensin mennä auttamaan Pitouta ja Margotia, mutta sitten tuli ajatelleeksi, että jos hän hetkeksikään luovuttaisi paarien kantamisen, ei hän enää uudelleen saisi paikkaansa. Ja sitten hän tuumi, että kun kerran ukko Lefranc oli pannut sen ehdon, että Margot vaihdettiin Cadetiin, kuului Margot hänelle, ja käyköön kuinka tahansa Margotille, ei se ollut muuta kuin kolmen tai neljänsadan livren vahinko, ja Billot oli siksi rikas, että voi uhrata kolme tai neljäsataa livreä isänmaan hyväksi.
Tällä välin kulkue yhä eteni. Se oli kääntynyt oikealle ja joutunut Montmartre-kadun kautta Voittotorille asti. Palais-Royalin luo tultaessa esti sitä etenemästä suuri kansanjoukko, jolla oli vihreät lehvät hatuissaan ja joka huusi: Aseisiin!
Nyt oli päästävä toisistaan selville? Olivatko Vivienne-kadun täyttäneet ihmiset ystäviä vai vihollisia? Vihreä oli Artoisin kreivin väri. Miksi heillä oli vihreä tunnus hatussaan?
Hetkisen neuvottelun jälkeen selvisi kaikki. Kuultuaan Neckerin erottamisesta oli muuan nuori mies lähtenyt Foy-kahvilasta, noussut pöydälle, vetänyt pistoolin esiin ja huutanut: Aseisiin! Tämä huudon kuullessaan olivat kaikki kävelijät liittyneet häneen huutaen: Aseisiin!
Olemme jo kertoneet, että kaikki ulkomaalaiset rykmentit oli koottu Pariisin ympärille. Olisi luullut itävaltalaisten hyökkäävän kaupunkiin. Näiden rykmenttien nimetkin raivostuttivat pariisilaisia. Ne olivat: Reinach, Salis-Samade, Diesbach, Esterhazy ja Römer. Kun vain mainitsikin heidän nimensä, ymmärsi kansa heti, että puhuttiin vihollisista. Nuori mies mainitsi nuo nimet ja ilmoitti, että sveitsiläiset olivat leiriytyneet Champs-Elyséesille, mukanaan neljä kanuunaa, että niiden samana iltana piti tulla Pariisiin Lambesqin herttuan ratsumiesten karauttaessa heidän edellään. Hän ehdotti hattumerkkiä, joka eroaisi heidän merkistään, otti lehvän kastanjapuusta ja kiinnitti sen hattuunsa. Heti kaikki matkivat häntä. Kolmetuhatta ihmistä oli kymmenessä minuutissa taittanut oksat Palais-Royalin puista.
Aamulla ei kukaan tuntenut tämän miehen nimeä; illalla se oli jokaisen suussa.
Tämän nuoren miehen nimi oli Camille Desmoulins.
Mielipiteet yhtyivät; liityttiin toisiinsa. Sitten kulkue jatkoi matkaansa.
Tämän pysähdyksen aikana, jolloin uteliaat eivät voineet nähdä mitä tapahtui, vaikka olisivat varpailleenkin nousseet, kiipesivät he Margotin päälle, nousivat sen selkään, riippuivat sen kaulassa, roikkuivat sen jalustimista; liikkeelle lähdettäessä oli sellainen taakka eläinparalla kannettavanaan, että se suorastaan lyyhistyi sen alla.
Richelieu-kadun kulmassa Billot katsoi taakseen; Margot oli kadonnut. Hän huokasi ajatellen eläinraukan kohtaloa; sitten hän kokosi kaikki äänivaransa ja huusi kolme kertaa Pitoun nimen, samoin kuin roomalaiset tekivät omaistensa hautajaisissa. Hän oli joukon keskeltä kuulevinaan äänen, joka vastasi hänen huutoonsa. Mutta tämä huuto hukkui siihen meluun, joka syntyi kansanjoukon päästäessä milloin uhkaavia, milloin riemuitsevia huutoja.
Kulkue eteni yhä.
Kaikki kaupat oli suljettu, mutta ikkunat olivat auki, ja niistä kaikui rohkaisevia lauseita, jotka yhä kiihoittivat rivejä.
Tällä tavoin tultiin Vendôme-torille. Mutta siellä pidätti kulkueen odottamaton este.
Niinkuin hirret, joita vuolas virta kuljettaa, kohdatessaan sillan ponnahtavat taaksepäin töykkien jäljestä tulevia, niin kohtasi kansan armeija nyt Vendôme-torille osaston kuninkaalliseen saksalaiseen armeijaan kuuluvia sotilaita.
Nämä ulkomaalaiset sotilaat olivat rakuunoita. Kun he näkivät hyökylaineen saapuvan pitkin Saint-Honoré-katua ja alkavan tulvehtia Vendôme-torille, päästivät he viisi tuntia levottomina odottaneiden hevostensa ohjakset valloilleen ja hyökkäsivät täyttä karkua kansaa vastaan.
Paarien kantajat joutuivat ensimmäisen hyökkäyksen uhreiksi, ja kaatuivat taakkansa alle. Muuan savoijilainen, joka asteli Billotin edessä, nousi ensimmäiseksi, otti maasta Orleansin herttuan kuvan ja kiinnittäen sen kepin nenään nosti sen korkealle huutaen: "Eläköön Orleansin herttua!" — jota hän koskaan ei ollut nähnytkään, tai: "Eläköön Necker!" — jota hän ei tuntenutkaan.
Billot aikoi tehdä Neckerin kuvalle samoin, kun toinen ennätti ennen häntä. Muuan nuori neljän- tai viidenkolmatta vanha, niin hienosti puettu herrasmies, että hän varsin hyvin ansaitsi keikarin nimen, oli silmillään seurannut paareja, mikä hänelle olikin helpompaa kuin Billotille, joka niitä sai kantaa, ja heti kun kuva putosi, hyökkäsi hän ottamaan sen.
Maanviljelijä etsi siis turhaan sitä maasta. Neckerin kuva oli jo eräänlaatuisen pistimen nenässä ja asettuen herttuan kuvan viereen kokosi ympärilleen suuren osan kulkuetta.
Äkkiä valaisi leimahdus torin. Samassa kuului pamaus; kuulat vinkuivat. Jokin raskas esine osui Billotin otsaan; hän kaatui ja luuli ensin kuolevansa. Mutta kun hän ei mennyt tainnoksiin eikä, lukuunottamatta kovaa kivistystä otsassaan, tuntenut tuskaa, käsitti hän pian, että hän oli vain haavoittunut, ja päästäkseen selville haavansa laadusta nosti kätensä otsalleen ja huomasi saaneensa vain naarmun ja kätensä olevan täynnä verta.
Nuori mies, joka oli ennen Billotia siepannut kuvan, sai kuulan keskelle rintaansa. Vuotanut veri olikin hänen vertaan. Isku, jonka Billot oli tuntenut, olikin johtunut siitä, että Neckerin kuva oli menettänyt tasapainonsa ja pudonnut hänen päähänsä.
Billot karjaisi puolittain kauhusta, puolittain raivosta. Hän siirtyi loitommaksi nuoresta miehestä, joka vääntelehti kuolemantuskissa. Ympärillä olevat väistyivät samoin kuin hänkin, ja Billotin huudon kertasi joukko; se levisi kuin hautausvalitus, kunnes saavutti Saint-Honoré-kadun etäisimmät parvet.
Tämä huuto oli uusi kapinallisuuden ilmaisu. Uusi laukaus kuului, ja heti tuli joukkoon syviä vakoja, ilmaisten, minne kuulat olivat osuneet.
Vimmastus valtasi Billotin, ja ensimmäisen hetken kiihkossa hän sieppasi kuvan, jonka kasvot olivat veriset, nosti sen korkealle päänsä yläpuolelle ja päästi miehekkäällä äänellään uhkauksia, vaikkakin se vaara oli ilmeinen, että hän voisi saada kuulan rintaansa samoin kuin nuorimieskin, jonka ruumis virui hänen jalkojensa juuressa.
Mutta samassa laskeutui voimakas ja leveä käsi maanviljelijän olkapäälle ja painoi sellaisella voimalla, että hänen oli pakko notkistaa polvensa. Billot aikoi päästä vapaaksi tästä puristuksesta, kun toinen yhtä vankka käsi painui hänen toiselle olkapäälleen. Hän kääntyi karjaisten nähdäkseen, millaisen vastustajan kanssa hän oli tekemisissä. "Pitou!" huudahti hän.
"Niin olen", vastasi Pitou, "kumartukaahan hiukan niin saatte nähdä."
Ja voimiaan ponnistaen sai Pitou vastustelevan maanviljelijän lyyhistymään.
Tuskin hän oli saanut Billotin painamaan kasvonsa maata vasten, kun taaskin kajahti yhteislaukaus. Savoijilainen, joka kantoi herttuan kuvaa, horjahti vuorostaan, sillä hän oli saanut luodin reiteensä.
Sitten kuului kavioiden kapsetta kivitykseltä. Rakuunat hyökkäsivät uudelleen. Hurjistunut ja raivoisa hevonen, kuin Ilmestyskirjan peto, ravasi onnettoman savoijilaisen yli, joka tunsi kylmän peitsen osuvan rintaansa. Hän kaatui Billotin ja Pitoun päälle.
Myrsky kiiti kadun päähän asti; siellä se seisahtui jätettyään taaksensa kauhua ja kuolemaa! Ruumiita vain oli jäänyt kivitykselle. Kaikki pakenivat sivukaduille. Ikkunat suljettiin. Peloittava hiljaisuus seurasi innostuneita huutoja ja raivon karjuntaa.
Billot odotti hetkisen, varovaisen Pitoun yhä pidätellessä häntä. Kun vaara oli loitonnut melun ohella, nousi hän polvilleen, jotavastoin Pitou, samoin kuin hirvet piilopaikassaan, alkoi kuulostella.
"No, Billot", sanoi Pitou, "taisitte olla oikeassa; me tulimme todellakin parahiksi."
"Autahan minua."
"Millä tavoin? Pakenemaanko!"
"Ei. Tuo nuori keikari näyttää kuolleen, mutta savoijilainen tuntuu vain pyörtyneen. Auta minua nostamaan hänet selkääni. Emmehän voi jättää häntä tänne, jotta nuo saksalaiset saavat hänet surmata."
Billotin sanat osuivat suoraan Pitoun sydämeen. Hän ei voinut vastata mitään, ei muuta kuin totella. Hän otti tajuttoman ja verta vuotavan savoijilaisen ja nosti hänet kuin säkin rotevan isännän selkään, joka nähdessään Saint-Honoré-kadun olevan ainakin näennäisesti tyhjän, läksi Pitoun seurassa astelemaan Palais-Royalia kohden.
Billotista ja Pitousta oli katu ensin näyttänyt tyhjältä, sillä takaa-ajavat rakuunat olivat kääntyneet Saint-Honorén kauppahallille päin ja menneet Louis-le Grand- ja Gaillon-kaduille. Mutta mitä pitemmälle Billot pääsi Palais-Royalia kohden mutisten vaistomaisesti puoliääneen koston sanoja, sitä enemmän ilmestyi miehiä katujen kulmiin, puistokujien päihin, porttien suihin; vaiti ja kauhuissaan nämä ensin katselivat ympärilleen, mutta kun he näkivät rakuunain poistuneen, seurasivat he tätä synkkää kulkuetta, lausuen ensin puoliääneen ja sitten yhä kovempaa ja viimein täyteen ääneen huutaen:
Kostoa! Kostoa!
Pitou asteli maanviljelijän jäljestä, kädessään savoijilaisen hattu.
Tämä synkkä ja peloittava kulkue saapui viimein Palais-Royal-torille, missä suuri kansajoukko vimmoissaan piti neuvottelua, pyytäen ranskalaisia sotilaita avukseen ulkomaalaisia vastaan.
"Mitä nämä univormupukuiset miehet ovat?" kysyi Billot tullessaan komppanian eteen, joka seisoi kiväärit jalalla Palais-Royal-torilla palatsin suurella portilta Chartres-kadulle asti.
"Ne kuuluvat ranskalaiseen kaartiin!" huusivat useat.
"Vai niin!" — sanoi Billot lähestyen heitä ja näyttäen savoijilaista, joka ei enää ollut muuta kuin ruumis. "Vai niin, te olette ranskalaisia ja sallitte saksalaisten surmata meitä!"
Kaartilaiset astuivat vaistomaisesti askeleen taaksepäin.
"Surmata!" mutisivat muutamat rivissä seisovat.
"Niin, surmata. He ovat surmanneet tämän ja monta muuta."
"Kuka sen on tehnyt?"
"Kuninkaalliset saksalaiset rakuunat. Ettekö kuulleet huutoja, laukauksia, kavioiden kopsetta?"
"Kyllä kuulimme!" huusi pari kolme sataa miestä. "Vendôme-torilla surmattiin ihmisiä."
"Ja, tuhannen tulimmaista, te kuulutte samaan kansaan!" huusi Billot kääntyen sotilaiden puoleen. "Te olette siis raukkoja, kun sallitte surmata veljiänne."
"Raukkoja!" mutisi muutama rivissä seisova.
"Niin… raukkoja! Sen sanoin ja sen sanon kerran vielä."
"Vai niin", jatkoi Billot astuen pari kolme askelta niitä kohden, jotka olivat uhkaavalla tavalla huudahtaneet, "aiotte kai surmata minut todistaaksenne, ettette ole raukkoja?"
"Jo riittää!… Jo riittää…" sanoi eräs sotilas. "Te olette urhoollinen mies. Mutta te olette porvari ja voitte tehdä mitä haluatte. Mutta sotilas on sotilas, ja vala sitoo häntä."
"Ja siis", huudahti Billot, "jos teitä käskettäisiin ampumaan meitä, meitä aseettomia, niin tekisitte sen, te Fontenayn sankareitten seuraajat, jotka tarjositte englantilaisille etua laukaista ensiksi!"
"Minä en ampuisi", sanoi eräs sotilas.
"En minäkään, en minäkään", vakuuttivat useat.
"Estäkää siis toisiakin tekemästä sitä", vaati Billot. "Kun annatte saksalaisten surmata meitä, on se samaa kuin itse tappaisitte."
"Rakuunat! Rakuunat!" huusi monta ääntä, samalla kun torille kokoontunut kansa alkoi väistyä Richelieu-kadulle päin. Ja etäältä kuului yhä lähenevää ratsuväen hevosten töminää.
"Aseisiin! Aseisiin!" huusivat pakenevat.
"Tuhat tulimmaista!" koveni Billot, heittäen maahan savoijilaisen ruumiin, jota hän siihen asti oli kantanut, "antakaa meille edes kiväärinne, ellette itse tahdo niitä käyttää."
"Hitto vieköön, käytämme kyllä!" innostui sotilas, jonka puoleen Billot oli kääntynyt siepaten maanviljelijän kädestä kiväärin, jonka tämä jo oli temmannut itselleen. "Hei, patruunat esille, ja jos itävaltalaiset hiiskuvat sanankaan näille kunnon miehille, niin saavat nähdä."
"Niin, niin, he saavat nähdä", huusivat sotilaat tarttuen laukkuihinsa ja siepaten niistä patruunia valmiiksi hampaisiinsa.
"Kirottua", sanoi Billot polkien jalkaansa, "etten muistanut ottaa metsästysluikkuani. Mutta kai joku noista itävaltalaisista roistoista heittää henkensä, ja minä otan hänen pyssynsä."
"Sitä odottaessanne", virkkoi muuan ääni, "ottakaa tämä karbiini, se on panostettu."
Ja tuntematon mies pisti komean ratsupyssyn Billotin käteen.
Samassa hetkessä rakuunat hyökkäsivät torille, syytäen tieltään ihmisiä ja lyöden miekoillaan jokaista, johon vain osasivat.
Upseeri, joka komensi ranskalaisia kaartilaisia, astui pari askelta eteenpäin.
"Seis, herrat rakuunat", huusi hän. "Seis! Seis!"
Joko rakuunat eivät kuulleet tätä huutoa tai eivät tahtoneet kuulla, tai vauhti oli niin kova, etteivät voineet pysähtyä: he kääntyivät torin oikealle puolelle ja kaatoivat erään vaimon ja vanhuksen, jotka katosivat hevosten jalkoihin.
"Ampukaa siis, ampukaa!" huusi Billot.
Kun Billot oli upseerin vieressä, saattoi luulla upseerin näin komentavan. Kaartilaiset nostivat kiväärinsä ja laukaisivat, jolloin rakuunain hyökkäys heti pysähtyi.
"Mitä, herrat kaartilaiset", sanoi saksalainen upseeri astuen hajaantuneen komppaniansa eteen, "tiedättekö, että ammutte meitä?"
"Totta kai me sen tiedämme!" vastasi Billot ja ampui tähdäten upseeriin, joka kaatui.
Silloin kaartilaiset laukaisivat toisen kerran. Saksalaiset huomasivat nyt joutuneensa tekemisiin hyökkäykseen valmiina olevien sotilaiden eikä porvareiden kanssa, jotka lähtivät pakoon heti kun miekalla iskettiin; he käänsivät ratsunsa ja palasivat Vendôme-torille. Katsojat päästivät sellaisen riemuhuudon, että monet hevoset pillastuivat ja murskasivat päänsä suljettuihin ikkunaluukkuihin.
"Eläköön ranskalainen kaarti!" huusi kansa.
"Eläkööt isänmaan sotilaat!" huusi Billot.
"Kiitos", vastasivat nämä; "olemme saaneet nyt tulikasteemme."
"Niin minäkin", sanoi Pitou.
"Entä sitten?" kysyi Billot.
"Entäkö sitten! Ei se minun mielestäni olekaan niin kamalaa kuin kuvittelin."
"Mutta nyt", sanoi Billot, joka oli joutunut tarkastamaan karbiinia ja huomannut sen oivalliseksi aseeksi, "kenen onkaan tämä pyssy?"
"Minun isäntäni", sanoi sama ääni, joka oli aikaisemmin puhunut hänen takanaan. "Mutta isäntäni mielestä te käytätte sitä niin hyvin, ettei hän tahdo ottaa sitä takaisin."
Billot kääntyi ja tunsi Orleansin herttuan metsästyspalvelijan asun.
"Ja missä isäntäsi on?" kysyi hän.
Metsästyspalvelija osoitti muuatta ikkunaa, jonka raollaan olevien luukkujen takaa herttua oli tarkkaillut tapausten kulkua.
"Isäntäsi on siis meidän puolellamme?" kysyi Billot.
"Hän on kaikesta sydämestään ja sielustaan kansan puolella", vastasi mies.
"Siinä tapauksessa eläköön kerran vielä Orleansin herttua!" huusi Billot. "Ystävät, Orleansin herttua on meidän puolellamme, eläköön herttua!"
Ja hän viittasi ikkunaan, jonka luukkujen takana herttua seisoi.
Silloin luukut aukenivat kokonaan, ja herttua kumarsi kolme kertaa.Sitten luukut jälleen sulkeutuivat.
Vaikka tämä näky olikin lyhyt, kohotti se innostuksen korkeimmilleen.
"Eläköön Orleansin herttua!" huusi pari kolme tuhatta ääntä.
"Murtautukaamme asekauppiaitten myymälöihin", huusi muuan ääni joukosta.
"Menkäämme Invalidi-hotelliin!" [Invalidi-hotellissa valtio elätti rammoiksi tulleita sotilaita.Suom.] huusi eräät vanhat sotilaat, "Sombreuilillä on kaksikymmentä tuhatta kivääriä."
"Invalidi-hotelliin!"
"Kaupungintalolle!" huusivat useat. "Kauppiaiden esimiehelläFlessellesillä on kaartin asevaraston avaimet; hän antaa ne meille."
"Kaupungintalolle", huusi yhä isompi ryhmä.
Ja kaikki läksivät niihin kolmeen eri suuntaan, joista oli puhuttu.
Tällä välin rakuunat olivat kerääntyneet parooni de Bezenvalin jaLambesqin herttuan luo Ludvig XV:n torille.
Tätä eivät tienneet Billot ja Pitou, jotka eivät olleet seuranneet mitään ryhmää, vaan jääneet melkein kahden kesken Palais-Royalin torille.
"No, rakas herra Billot, minne me menemme, sanokaahan?" kysyi Pitou.
"Kyllähän mieleni tekisi seurata noita kunnon miehiä", tuumi Billot. "Ei suinkaan asekauppiaitten luo, koska minulla on oivallinen karbiini, vaan Invalidi-hotelliin tai Kaupungintalolle. Mutta koska en ole tullut Pariisiin tappelemaan, vaan ottamaan selkoa tohtori Gilbertin osoitteesta, pitäisi minun kai mennä Louis le Grandin opistoon, missä hänen poikansa on, voidakseni tohtorin tavattuani kokonaan heittäytyä tähän metakkaan."
Ja maanviljelijän silmät leimusivat.
"Siis ensin kouluun, se on loogillisinta", sanoi Pitou, "koska olemme tulleet Pariisiin sitä varten."
"Ota siis kivääri, miekka tai mikä ase tahansa joltakulta noista maassa makaavilta joutilailta", sanoi Billot osoittaen viittä kuutta rakuunaa, jotka viruivat maassa, "ja lähtekäämme sitten opistolle."
"Mutta eiväthän nuo aseet ole minun omiani", sanoi Pitou.
"Kenenkä ne siis ovat?" kysyi Billot.
"Nehän ovat kuninkaan."
"Ne ovat kansan", sanoi Billot.
Kun Pitou oli saanut tällaisen selityksen maanviljelijältä, jonka hän tiesi niin rehelliseksi, ettei hän tekisi kellekään vääryyttä, uskalsi hän hyvin varovasti lähestyä lähinnä olevaa rakuunaa. Ja varmistuttuaan siitä, että mies oli ihan hengetön, hän otti miekan, kiväärin ja patruunalaukun.
Pitoun olisi tehnyt mieli ottaa kypärikin, mutta kun hän ei ollut varma siitä, ulottuiko Billotin selitys puolustusaseisiinkin eikä vain hyökkäysvälineihin, jätti hän sen tekemättä.
Mutta kootessaan itselleen aseita hän samalla kuunteliVendôme-torille päin.
"Ooho", sanoi hän, "minä luulen kuninkaallisten saksalaisten palaavan."
Todellakin kuului hitaasti lähenevän ratsuväen kavioiden kopsetta.Pitou kumartui katsomaan Regence-kahvilan nurkan takaa ja näkiSaint-Honorén kauppahallin kohdalla patrulliryhmän, joka lähestyikiväärit ojossa.
"Pian, pian pois", sanoi Pitou, "he palaavat."
Billot katsahti ympärilleen nähdäkseen, voisiko ryhtyä vastarintaan.Tori oli melkein autio.
"Pois tosiaan täältä", päätti hän.
Ja hän kiirehti Chartres-kadulle, kintereillään Pitou, joka olan yli kiinnitettävän miekankannattimen käyttöä tuntematta laahasi mahtavaa säiläänsä vain vyössään pitkin katukiveystä.
"Tuhannen pentelettä", noitui Billot, "sinähän näytät rautakauppiaalta. Ripustappas kuntoon se viikatteesi."
"Mihin?" kysyi Pitou.
"Ka, lempo, tähän!" selitti Billot.
Ja häh kiinnitti paikalleen Pitoun miekanhankkiluksen, jolloin toinen pääsi astelemaan niin nopeasti, ettei mitenkään olisi sitä vauhtia saanut ilman tuollaista apukeinoa.
Seikkailuitta he pääsivät Ludvig XV:n torille asti. Mutta siellä Billot ja Pitou kohtasivat sen joukon, joka oli pyrkinyt Invalidi-hotelliin ja tavannut esteen.
"Mitä täällä on?" kysyi Billot.
"Ei pääse Ludvig XV:n sillan yli."
"Entä rantakatua myöten?"
"Ei sitäkään kautta."
"Champs-Elyséesin poikki sitten."
"Ei sieltäkään."
"Pyörtäkäämme siis takaisin ja menkäämme Tuileriein sillan poikki."
Ehdotus oli perin yksinkertainen, ja koko joukko seurasi Billotia, valmiina käyttämään tätä tietä. Mutta heidän päästyään puolimatkaan Tuileriein puistolle päin näkyi välkkyviä miekkoja. Osasto rakuunoita oli sulkenut rantakadun.
"Noita kirottuja on kaikkialla!" mutisi maanviljelijä.
"Minäpä luulen, että olemme joutuneet ansaan", arveli Pitou.
"Joutavia", sanoi Billot. "Ei viittä kuutta tuhatta miestä voida ottaa vangiksi, ja meitä on ainakin sen verran."
Rantakadulla olevat rakuunat lähestyivät hitaasti, totta kyllä, mutta lähestyivät yhtäkaikki.
"Jäljelle jää Royale-katu", sanoi Billot. "Menkäämme sitä tietä,Pitou."
Mutta sotilasrivi sulki tien Porte-Saint-Honorén kohdalla.
"Voitpa todellakin olla oikeassa, Pitou ystäväiseni", myönsi nytBillot.
"Hm!" äännähti vain Pitou.
Mutta tämä yksi ainoa äänne ilmaisi selvästi, kuinka pahoillaan Pitou oli siitä, ettei ollut erehtynyt.
Huudoilla ja kirouksilla joukko ilmaisi selvästi, että se oli yhtä tyytymätön kuin Pitoukin tähän asian käänteeseen.
Taitavalla asettelulla oli Lambesqin herttua saanut saarrokseen viisi tai kuusi tuhatta uteliasta ja kapinallista, sulkemalla Ludvig XV:n sillan, rantakadut, Champs-Elyséesin, Royale- ja Feuillants-kadut. Hän oli pyydystänyt heidät suuren rautaisen kaaren sisään; sen jänteenä olivat Tuileriein puiston muurit, joiden yli oli vaikea kavuta, ja Pont-Tournantin ristikkoportti, jota oli melkein mahdoton murtaa.
Billot punnitsi tilannetta: se ei ollut suotuisa. Mutta ollen tyyni, kylmäverinen ja vaaroissa neuvokas mies, hän katsahti ympärilleen ja sanoi Pitoulle, huomatessaan röykkiön hirsiä joen partaalla:
"Olen keksinyt keinon. Tule tänne."
Pitou seurasi Billotia kysymättäkään, mitä hän aikoi.
Maanviljelijä meni hirsien luo, tarttui erääseen ja sanoi Pitoulle vain: "Autahan minua."
Pitou tyytyi äänettömänä antamaan apunsa. Vähät hän utelusta välitti, sillä hän luotti niin ehdottomasti isäntäänsä, että olisi tämän kanssa mennyt vaikka helvettiin, huomauttamattakaan, että portaat tuntuivat hänestä varsin pitkiltä ja luola syvältä.
Ukko Billot oli tarttunut hirren toiseen päähän, Pitou kävi käsiksi toiseen.
Kaksistaan he saapuivat rantakadulle kantaen taakkaa, joka olisi ollut kuudelle tavalliselle miehelle liian raskas.
Joukko ihailee aina voimaa. Ja vaikka sillä oli kova kiire, väistyi se antaakseen Billotille ja Pitoulle tietä.
Kun sitten alettiin ymmärtää, että tämä toiminta voisi hyödyttää kaikkia, kulki pari kolme miestä edellä huutaen: "Pois tieltä, pois tieltä!"
"Sanokaahan, isäntä", lausui Pitou kolmisenkymmentä askelta kuljettuaan, "onko meillä pitkäkin matka?"
"Me menemme Tuileriein ristikkoportille."
"Ohoo!" sanoi joukko alkaessaan täydesti oivaltaa, mistä oli puhe.
Ja se väistyi entistä nopeammin tieltä.
Pitou katsoi eteensä ja huomasi, että matkaa portille oli korkeintaan kolmekymmentä askelta.
"Jaksan!" sanoi hän lyhyesti kuin aito pytagoralainen.
Tehtävä kävi Pitoulle sitäkin helpommaksi, kun viisi kuusi väkevintä miestä riensi auttamaan. Tästä oli seurauksena huomattavan suuri toiminnan vauhdin lisääntyminen. Viiden minuutin päästä he olivat Tuileriein portilla.
"Ja nyt yhteisvoimin", sanoi Billot.
"Hyvä on", sanoi Pitou, "kyllä ymmärrän. Me saamme tästä sotakoneen. Roomalaiset nimittivät tällaista muurinmurtimeksi." Ja liikkeeseen pantu hirsi iski hirveällä voimalla portin lukkoon.
Tuileriein sisäpuolella vahdissa olevat sotilaat riensivät vastustamaan tätä ryntäystä. Mutta kolmannen sysäyksen jälkeen portti aukeni, kääntyi saranoillaan, ja tähän ammottavaan ja pimeään kuiluun syöksyi koko joukko.
Lambesqin herttua huomasi, että vangiksi jääneet olivatkin saaneet pakotien. Hän raivostui. Hän karautti hevosellaan eteenpäin paremmin tarkatakseen asemaa. Takana olevat rakuunat luulivat hyökkäyskäskyn annetuksi. Kerran kiihtyneinä eivät hevoset enää voineet hillitä vauhtiaan; miehet, joilla oli kostettavana Palais-Royal-torilla kärsimänsä tappio, eivät kai juuri yrittäneetkään niitä hillitä.
Herttua huomasi, ettei hän voisi enää pidättää yhteentörmäystä, ja antoi temmata itsensä soturien mukana. Korvia vihlova naisten ja lasten huuto kaikui ilmoille, vaatien Jumalaa kostajakseen.
Yön pimeydessä tapahtui kamala mylläkkä. Ne, joihin hyökättiin, tulivat hulluiksi tuskasta, hyökkääjät hulluiksi raivosta. Sitten ryhdyttiin jonkinmoiseen puolustukseen, ja pengermiltä lenteli tuoleja rakuunain päälle. Lambesqin herttua sai sellaisen päähänsä ja vastasi miekaniskulla laisinkaan ajattelematta, että hän rankaisi syytöntä syyllisen sijasta, ja seitsemänkymmenen ikäinen vanhus kaatui maahan.
Billot näki hänen kaatuvan ja karjaisi.
Samassa hän oli siepannut karbiininsa olaltaan, pimeässä välähti valojuova, ja herttua olisi saanut surmansa, ellei hänen hevosensa juuri samassa olisi sattunut nousemaan takajaloilleen. Hevonen sai luodin kaulaansa ja kaatui.
Luultiin herttuan kuolleen, ja silloin rakuunat ryntäsivätTuilerieihin ja ahdistivat pakenevia ampuen.
Mutta nämä olivat jo ennättäneet edelle ja hajaantuivat puiden suojaan, päästyään väljille tiloille.
Billot panosti rauhallisesti karbiininsa.
"Toden totta, Pitou, olitpa oikeassa", virkkoi hän; "olemme tulleet ihan parahiksi."
"Ehkä minäkin koetan olla urhoollinen", sanoi Pitou, laukaisten muskettinsa tiheimpään rakuunajoukkoon. "Ei se tunnukaan niin vaikealta kuin luulin."
"Ei kai", sanoi Billot. "Mutta tarpeeton urhoollisuus ei olekaan mitään urhoollisuutta. Tule tänne, Pitou, ja varo, etteivät koipesi sotkeudu miekkaan."
"Odottakaa, rakas herra Billot. Jos kadotan teidät, en tiedä, minne menen. Enhän minä tunne Pariisia siten kuin te. En ole täällä koskaan ennen käynyt."
"Tule, tule", sanoi Billot, ja hän meni virran lähellä olevalle pengermälle. Hän marssi, kunnes oli sivuuttanut rantakatua saapuvat joukot, jotka riensivät niin pian kuin voivat auttaakseen tarpeen tullen Lambesqin herttuan rakuunoita.
Päästyään pengermän toiseen päähän Billot istahti sen aidakkeelle ja hyppäsi rantakadulle. Pitou teki samoin.