Kerran päästyänsä rantakadulle molemmat maalaiset näkivät, ettäTuileriein sillalla välkkyi uuden, epäilemättä vihamielisen joukonaseet; niinpä he hiipivät rantakadun toiselle puolelle ja laskeusivatSeine-virran rantaan asti. Tuileriein kello löi juuri yksitoista.
Päästyään virran reunalle tuuheiden haapojen ja korkeiden poppelien suojaan, joiden juuret imivät voimaansa joesta, heittäysivät Billot ja Pitou nurmelle lepäämään ja alkoivat neuvotella.
Oli päätettävä siitä, ja kysymyksen teki maanviljelijä, pitikö pysyä siinä, missä oltiin suhteellisen hyvässä turvassa, vai mennä ottamaan osaa taisteluun, jota epäilemättä kestäisi suurimman osan yötä.
Lausuttuaan tämän kysymyksen Billot odotti Pitoun vastausta.
Vuokratilallisen ajatuksissa oli Pitoun arvo suuresti kohonnut. Eilen hän oli näyttänyt suuren tietomääränsä ja tänä iltana osoittanut rohkeuttaan. Pitou tunsi sen kyllä vaistomaisesti, mutta ei tullut siitä ylpeäksi; hänen kiitollisuutensa vain kasvoi kunnon maanviljelijää kohtaan. Pitoulla oli nöyrä luonne.
"Herra Billot", sanoi hän, "epäilemättä te olette rohkeampi ja minä vähemmän pelkuri kuin uskoinkaan. Horatius, joka oli kerrassaan suurempaa lajia miestä kuin me, ainakin runoilijana mukaan, heitti pois aseensa ja pakeni heti ensimmäisen hyökkäyksen aikana. Minulla on muskettini, patruunalaukkuni ja miekkani, ja sehän todistaa, että olen Horatiusta urhoollisempi."
"No, mihin sinä tällä tähtäät?"
"Siihen, rakas herra Billot, että rohkeimmankin miehen voi luoti surmata."
"Entä sitten?" kysyi maanviljelijä.
"Sitä vain, että te ilmoititte lähtevänne Pariisiin tärkeälle asialle…"
"Kah, tuhannen pentelettä! Sehän on totta, — tuon lippaan vuoksi."
"No niin, tulitteko tänne todenteolla lippaan vuoksi vai ettekö?"
"Lippaan takia minä tulin, hitto vieköön, enkä minkään muun tähden."
"Jos siis luoti surmaa teidät, niin asiasta, jonka tähden tänne saavuitte, ei tulekaan mitään."
"Se on totta, olet ihan oikeassa, Pitou."
"Kuuletteko tänne asti, kuinka ruhjotaan ja kiljutaan?" jatkoi Pitou varmistuen sävyltään. "Puu repeytyy kuin paperi ja rauta taipuu kuin hamppu."
"Se johtuu siitä, että kansa raivoaa, Pitou."
"Mutta minun mielestäni näyttää kuningaskin olevan jokseenkin kiukkuisella päällä", rohkeni Pitou huomauttaa.
"Kuningasko? Kuinka niin?"
"Itävaltalaiset, saksalaiset, keisarilliset, joiksi te niitä nimitätte, ovat kuninkaan sotilaita. No, jos he ampuvat kansaan päin, on kuningas käskenyt heidän ampua. Ja jotta kuningas antaa sellaisia määräyksiä, täytyy kuninkaan olla kiihtynyt, vai mitä sanotte?"
"Olet samalla kertaa sekä oikeassa että väärässä, Pitou."
"Se ei ole mahdollista, rakas herra Billot, enkä rohkene teille huomauttaa, että jos olisitte lukenut logiikkaa, ette päästäisi suustanne tuollaista väitettä."
"Sinä olet sekä oikeassa että väärässä, Pitou, ja kohta sen ymmärrät."
"Sitä toivonkin, mutta en pidä sitä mahdollisena."
"Katsohan, Pitou, hovissa on kaksi puoluetta: kuninkaan puolue, joka rakastaa kansaa, ja kuningattaren puolue, joka rakastaa itävaltalaisia."
"Se johtuu siitä, että kuningas on ranskalainen ja kuningatar itävaltalainen", täydensi Pitou.
"Odotahan vielä! Kuninkaan puolella on Turgot ja Necker, kuningattaren puolella de Breteuil ja Polignacit. Kuningas ei ole oma herransa, koska hänen on täytynyt antaa ero Turgotille ja Neckerille. Kuningatar siis vallitsee, toisin sanoen Breteuilit ja Polignacit. Tästä syystä kaikki menee hullusti. Katsohan, kaiken pahan alku on madame Deficit. Madame Deficit on raivoissaan, ja hänen nimessään sotilaat ampuvat; itävaltalaiset puolustavat itävaltalaista, sehän on selvä seikka."
"Anteeksi, herra Billot, muttadeficiton latinankielinen sana ja merkitsee:puuttuu. Mitäs siis puuttuu?"
"Rahaa, tuhannen tulimmaista! Kun puuttuu rahaa, kun kuningattaren suosikit ovat syöneet varoihin vajauksen, on hän saanut nimekseen madame Deficit. Kuningas ei ole raivoissaan, vaan kuningatar. Kuningas on vain suutuksissa siitä, että kaikki käy niin hullusti."
"Kyllä ymmärrän", sanoi Pitou. "Mutta se lipas?"
"Se on totta, Pitou! Kirottu politiikka harhaannuttaa aina ajatukseni kauemmas kuin tahdonkaan. Niin, lipas ennen kaikkea muuta. Olet oikeassa, Pitou. Kun ensin olen tavannut tohtori Gilbertin, voimme palata politiikkaan. Minulla on pyhä velvollisuus täytettävänä."
"Ei mikään ole niin pyhää kuin pyhä velvollisuus", vahvisti Pitou.
"Me menemme siis Louis-le-Grandin opistolle, missä Sebastien Gilbert on", päätti Billot.
"Lähtekäämme vain", sanoi Pitou huoaten, sillä hän oli saanut levätä pehmeällä nurmikolla, johon hän jo oli ennättänyt mieltyä. Illan jännittävistä seikkailuista huolimatta hiipi uni, kaikkien puhdasmielisten ja rasittuneiden uskollinen ystävä, viihdyttävänä kunnon ja väsyneen Ange Pitoun luo.
Billot oli jo noussut, ja Pitou nousi myös, kun kello löi puoli.
"Mutta koulu on luullakseni suljettu puolikahdentoista aikaan", sanoiBillot.
"Varmasti onkin", lausui Pitou.
"Sitäpaitsi voi yöllä joutua ansaan. Lisäksi näen nuotiotulia Oikeuspalatsin taholta. Voivat minut vangita ja tappaa. Olet oikeassa, Pitou, minua ei saa vangita eikä tappaa."
Jo kolmannen kerran sinä päivänä Billot lausui Pitoulle nuo ihmisylpeydelle mieluisat sanat: "Olet oikeassa."
Pitoun mielestä oli parasta kerrata samat sanat Billotille. "Olette oikeassa", lausui hän laskeutuen nurmikolle. "Ei teitä saa tappaa, herra Billot."
Ja lauseen loppu hukkui Pitoun kurkkuun.Vox faucibus haesit, olisi hän voinut sanoa, jos olisi valvonut, mutta hän nukkuikin.
Billot ei sitä huomannut.
"Sainpa aatoksen!" sanoi hän.
"Aah!" kuorsasi Pitou.
"Kuulehan, minulla on aatos. Olenpa vaikka kuinka varovainon, niin minuun voidaan iskeä, iskeä läheltä tai kaukaa, iskeä ehkä kuolettavasti, ja voin kuolla heti. Jos niin käy, niin sinun, Pitou, täytyy tietää, mitä sanot tohtori Gilbertille, mutta pidä suusi kiinni."
Pitou ei kuullut mitään eikä siis tietysti vastannutkaan.
"Jos haavoitun kuolettavasti enkä voi tehtävääni täyttää, niin menet puolestani tohtori Gilbertin luo ja sanot hänelle… kuuletko, Pitou?" haastoi maanviljelijä kumartuen nuorukaisen puoleen, "ja sanot hänelle… Mutta tuo onnetonhan kuorsaa!"
Billotin innostus laimeni heti Pitoun unen rinnalla.
"Nukkukaamme siis", sanoi hän.
Ja hän laskeutui nurkumatta toverinsa viereen. Vaikka vuokratilallinen oli tottunut rasituksiin, niin päivän kiidätys ja illan tapaukset vaikuttivat nukuttavasti häneenkin.
Ja päivä koitti, kun he olivat kolme tuntia nukkuneet tai, oikeammin sanoen, maanneet horroksissa.
Heidän avatessaan silmänsä ei Pariisi ollut kadottanut mitään eilisestä kuohuvasta ilmeestään; sotilaita vain ei näkynyt missään, sen sijaan kansaa kaikkialla.
Kansa oli ottanut aseikseen kiireesti valmistettuja peitsiä, pyssyjä, joita useimmat eivät osanneet käyttää, komeita entisajan ampuma-aseita, joiden kullasta, norsunluusta ja simpukankuoresta sommiteltuja koristuksia miehet ihailivat, ymmärtämättä vähääkään niiden koneistoa.
Heti sotilaiden peräydyttyä oli ryöstetty Kalustorakennus, ja kansa kuljetti Kaupungintaloa kohden kahta pientä kanuunaa.
Hätäkellot moikuivat Notre-Damen tornissa, Kaupungintalossa ja kaikissa kirkoissa. Ihmisiä ilmestyi — mistä, sitä ei kukaan tiennyt — katujen altako, legionittain kalpeita, laihoja, ryysyisiä miehiä ja naisia, jotka eilen vielä huusivat: Leipää! mutta tänään huusivat: Aseisiin!
Synkiltä näyttivät nuo kummitukset, joita kahtena viimeisenä kuukautena oli saapunut maaseudulta Pariisiin, astuen vaiti vallituksien läpi, asettuen jo ennestään nälkää näkevään kaupunkiin, niinkuin arabialaiset ihmissudet majailevat hautuumailla.
Tänä päivänä koko Ranskanmaa, jota Pariisissa edustivat joka maakunnasta saapuneet nälkiintyneet olennot, huusi kuninkaalleen: "Anna meille vapaus!" ja Jumalalleen: "Anna meille ruokaa!"
Billot heräsi ensimmäiseksi ja herätti Pitounkin. Yhdessä he lähtivät Louis-le-Grandin koulua kohden; väristen he katselivat ympärilleen ja kauhistuivat tuota huutavaa kurjuutta. Kuta enemmän he lähenivät sitä kaupunginosaa, jolla nykyään on nimenä Quartier latin, — kuta kauemmaksi he tulivat La Harpe-katua kulkiessaan, pyrkien Saint-Jaques-kadulle, joka oli heidän matkansa määränä, sitä useammin he näkivät, samoin kuin fronde-kapinan aikana, rakenneltavan katusulkuja. Vaimot ja lapset kantoivat talojen yläkertoihin suuria kirjoja, raskaita huonekaluja, kalliita marmoriesineitä, murskatakseen niiden avulla muukalaiset sotilaat, jos näitä sattuisi eksymään Vanhan Pariisin mutkikkaille ja kaidoille kaduille.
Tuon tuostakin näki pari ranskalaista kaartilaista, jotka olivat koonneet ympärilleen kansaa. He järjestivät tätä ja tavattoman nopeasti opettivat käyttämään pyssyjä. Naiset ja lapset katselivat harjoittelua uteliaina ja melkein haluten itsekin oppia niitä käyttämään.
Billot ja Pitou tapasivat Louis-le-Grandin opistossa täyden kapinan. Koululaiset olivat nousseet vastarintaan ja karkoittaneet opettajansa. Kun maanviljelijä seuralaisineen saapui ristikkoportin eteen, olivat oppilaat miehittäneet sen, uhkaillen koulun johtajaa, joka kyynelsilmin ja kauhuissaan vastasi heille.
Maanviljelijä katseli hetkisen tätä lasten meteliä ja huusi sitten äkkiä kaikuvalla äänellä:
"Kuka teistä on nimeltään Sebastien Gilbert?"
"Minä", vastasi viidentoista ikäinen nuori, melkein naismaisen kaunis poika, joka parin kolmen toverinsa kanssa oli tuonut tikapuut noustakseen muurien yli, koska eivät kyenneet särkemään ristikkoa.
"Tulkaahan lähemmäksi, lapsukainen!"
"Mitä minusta tahdotte?" kysyi nuori Sebastien Billotilta.
"Aiotteko ryöstää hänet?" kysyi johtaja kauhuissaan, nähdessään nämä molemmat aseistetut miehet, joista nuorta Gilbertiä puhutelleen kasvot olivat veressä.
Poika puolestaan katseli molempia miehiä kummastuneena, koettaen turhaan tuntea rintaveljeään Pitouta, joka oli tavattomasti kasvanut sen jälkeen, kun he olivat eronneet, ja joka ei tuntunut mitenkään tutulta sotilaallisessa asussaan.
"Ryöstää hänet!" huudahti Billot, "ryöstää herra Gilbertin poika, viedä hänet tuohon sekamelskaan, viedä hänet ehkä saamaan vaarallisia iskuja. Ei suinkaan!"
"Siinä näet, Sebastien", sanoi johtaja, "ystäväsi eivät edes tahdo ottaa sinua seuraansa. Sillä nuo herrat näyttävät ainakin ystäviltäsi. Kuulkaahan, hyvät herrat, kuulkaahan, nuoret oppilaani, kuulkaahan lapset, — totelkaa minua, minä käsken teitä, totelkaa, minä rukoilen sitä."
"Oro obtestorque", sanoi Pitou.
"Hyvät herra", virkkoi nuori Gilbert odottamattoman tarmokkaasti, ollakseen niin nuori, "pidättäkää toverini täällä, jos haluatte, mutta minä tahdon mennä pois, kuuletteko!"
Hän astui porttia kohden. Professori pidätti häntä tarttumalla pojan käsivarteen. Mutta poika lausui ravistaen kastanjanruskeaa otsatukkaansa:
"Hyvä herra, olkaa varuillanne. Minä en ole siinä asemassa kuin toiset; isäni on vangittu, heitetty tyrmään; isäni on tyrannien vallassa!"
"Tyrannien vallassa!" huudahti Billot. "Puhu, lapsi, sano, mitä sillä tarkoitat?"
"Se on totta", huusivat lapset, "Sebastien on oikeassa. Hänen isänsä on otettu vangiksi, ja koska kansa on avannut vankiloita, tahtoo hän, että hänenkin isänsä vankila avataan."
"Vai niin!" sanoi Billot jättiläisvoimin ravistaen rautaporttia; "tohtori Gilbert on vangittu! Tuhannen tulimmaista! Pikku Catherine oli siis oikeassa!"
"Niin", sanoi pikku Gilbert, "isäni on vangittu, ja senvuoksi tahdon paeta, tahdon mennä taistelemaan, kunnes vapautan isäni!"
Ja näitä sanoja säesti sata raivoisaa ääntä, jotka huusivat täyttä kurkkua:
"Aseisiin! Aseisiin! Me tahdomme aseita!"
Huudon kuullessaan kadulle kerääntynyt uteliaiden joukko innostui tästä sankari-innosta ja syöksyi porttia kohden päästääkseen koululaiset vapaiksi. Johtaja heittäytyi polvilleen koululaisten ja hyökkääjien väliin ojentaen kätensä rukoilevasti ristikon läpi.
"Rakkaat ystävät, rakkaat ystävät!" huusi hän, "kunnioittakaa näitä lapsia!"
"Totta kai me heitä kunnioitamme!" sanoi muuan ranskalainen kaartilainen; "tietysti sen teemme! Ne ovat herttaisia poikia ja oppivat asetemput kuin enkelit."
"Rakkaat ystävät, rakkaat ystävät! Nämä lapset ovat heidän vanhempansa uskoneet huostaani, heidän vanhempansa luottavat minuun, olen hengelläni vastuussa heistä, mutta taivaan nimessä, älkää riistäkö minulta lapsia!"
Billot riensi vuorostaan portin luo ja vastustaen kaartilaisia, kansajoukkoa ja oppilaitakin sanoi:
"Hän on oikeassa, tämä on pyhä talletus! Tapelkoot miehet, menkööt surman suuhun, samapa tuo, kun vain lapset elävät; täytyyhän säästää siementä tulevaisuutta varten."
Vastustavin huudoin tervehdittiin näitä sanoja.
"Kuka tässä mukisee?" huusi Billot. "Ei se ainakaan liene isä. Minä, joka teille puhun, otin syliini eilen kaksi kuolevaa miestä. Heidän verensä on vaatteillani. Katsokaa!"
Ja hän näytti verisiä liivejään ja paitaansa niin suurenmoisella eleellä, että se sai kuulijat haltioihinsa.
"Eilen", jatkoi Billot, "minä taistelin Palais-Royalin luona ja Tuilerieissä, ja tämä poikakin on taistellut, mutta tällä pojalla ei ole isää eikä äitiä, ja sitäpaitsi hän on jo melkein mies."
Ja hän osoitti Pitouta, joka tunsi siitä ylpeytensä paisuvan.
"Tänään", jatkoi Billot, "minä taas taistelen, mutta älköön kukaan sanoko minulle: Pariisilaiset olivat niin heikkoja kamppaillessaan muukalaisia sotilaita vastaan, että kutsuivat lapsetkin avukseen."
"Se on totta, se on totta!" kuului kaikkialta sotilaiden ja naisten huutoja. "Hän on oikeassa. Menkää sisään, menkää sisään, lapset!"
"Kiitos, kiitos", sanoi johtaja, koettaen ristikon läpi tavoittaaBillotin kättä.
"Ja ennen kaikkea", sanoi tämä, "pitäkää hyvää huolta Sebastienista."
"Pitää huolta minusta! Mutta minä sanon, että minusta ei saa pitää huolta!" huusi nuori oppilas kalpeana ja tapellen palvelijoiden kanssa, jotka väkisin veivät häntä pois.
"Päästäkää minut sisään", sanoi Billot, "niin kyllä rauhoitan hänet."
Joukko antoi tilaa. Maanviljelijä kiskoi järjestään Ange Pitouta, ja molemmat astuivat koulun pihaan. Kolme neljä kaartilaista ja kymmenkunta vahtia oli portilla vartioimassa ja estämässä oppilaita lähtemästä. Billot meni suoraa päätä Sebastienin luo ja ottaen kyhmyisiin käsiinsä hänen valkoiset ja hienot kätensä sanoi:
"Sebastien, tunnetko minut?"
"En."
"Olen isäntä Billot, isänne tilanhoitaja."
"Nyt minä tunnen teidät."
"Ja tunnetko tätä poikaa?" jatkoi Billot osoittaen seuralaistaan.
"Sehän on Ange Pitou", sanoi poika.
"Niin, Sebastien, minä se olen."
Ja Pitou heittäytyi ilosta itkien rintaveljensä ja oppitoverinsa kaulaan.
"Ja mitä nyt sitten?" kysyi poika vähääkään ilahtumatta.
"Mitäkö nyt?… Jos toiset ovat ottaneet sinulta isän, niin minä annan hänet sinulle takaisin."
"Tekö?"
"Niin, minä, minä, ja kaikki ne, jotka ovat tuolla seurassani. Perhana vieköön! Eilen olimme tekemisissä itävaltalaisten kanssa ja olemme nähneet heidän patruunalaukkunsa."
"Ja todistuksena siitä on tämä, joka minulla on", vahvisti Pitou.
"Vapautammehan hänen isänsä?" huusi Billot kansanjoukolle.
"Sen teemme", karjui joukko. "Me vapautamme hänet!" Sebastien pudisti päätänsä.
"Isäni on Bastiljissa", sanoi hän alakuloisesti.
"Entä sitten!" huudahti Billot.
"Entäkö sitten! Eihän Bastiljia voi valloittaa!" vastasi lapsi.
"Mitä sinä siis aiot tehdä, koska olet siitä varma?"
"Aion mennä torille, siellähän taistellaan; ehkä isäni huomaisi minut vankilan ristikkojen takaa."
"Mahdotonta."
"Mahdotonta! Miksi se olisi mahdotonta? Kävellessäni eräänä päivänä koululaisten kanssa, näin erään vangin kasvot. Jos olisin nähnyt isäni yhtä selvästi kuin näin tuon vangin, olisin tuntenut hänet ja huutanut: ole levollinen isä, minä rakastan sinua!"
"Ja jos Bastiljin sotilaat olisivat surmanneet sinut?"
"No, silloin he olisivat surmanneet minut isäni silmien edessä."
"Senkin tuhannen paholaista, Sebastien, sinä olet paha poika, kun menisit surmattavaksi isäsi silmien eteen. Hän olisi kuollut surusta vankityrmässä, hän, jolla ei ole ketään muuta maailmassa ja joka sinua palavasti rakastaa! Sinulla, Gilbert, on toden totta paha sydän."
Ja maaviljelijä ravisti poikaa.
"Niin on, niin on, paha sydän", ulvoi Pitou puhjeten itkemään.
Sebastien ei vastannut mitään.
Ja pojan vaipuessa synkkiin mietteisiin Billot ihaili hänen kalpeita ja hienoja kasvojaan, hehkuvia silmiään, hienoa ja ivallista suutansa, kotkannenäänsä ja voimakasta leukaansa, joka samalla kertaa ilmaisi sielun ja veren aateluutta.
"Sanoitko, että isäsi on Bastiljissa?" lausui viimein maanviljelijä.
"Sanoin."
"Ja miksi?"
"Siksi, että isäni on Lafayetten ja Washingtonin ystävä, siksi, että isäni on ollut miekoin taistelemassa Amerikan vapauden puolesta ja kynällään Ranskan vapauden puolesta — siksi, että koko maailma tuntee isäni tyrannien vihaajaksi, siksi, että hän on kironnut Bastiljia, jossa toiset kärsivät… Siksi hän on sinne joutunut."
"Milloin?"
"Kuusi päivää sitten."
"Ja missä hänet vangittiin?"
"Havren tienoolla, juuri kun hän astui maihin."
"Mistä sen tiedät?"
"Sain kirjeen häneltä."
"Havrestako?"
"Niin."
"Itse Havressako hän joutui vangiksi?"
"Lillebonnessa."
"Kuulehan, poika, älä ole minulle ynseä, vaan kerro minulle kaikki tarkoin. Minä vannon ennen jättäväni luuni Bastiljin torille kuin olen vapauttamatta isääsi."
Sebastien katsoi maanviljelijään ja huomatessaan hänen puhuvan sydämensä kyllyydestä heltyi.
"Niin", sanoi hän, "Lillebonnessa. Hänellä oli sen verran aikaa, että ennätti kirjoittaa nämä sanat erääseen kirjaan:
"Sebastien, olen vangittu, ja minut viedään Bastiljiin.
Malttia. Toivo ja ahkeroitse!
Lillebonne, heinäkuun 7 päivänä 1789.
J.K. Minut on vangittu vapauden tähden.
Poikani on Pariisissa Louis-le-Grandin opistossa. Tämän kirjan löytäjää pyydetään ihmisyyden nimessä viemään kirja pojalleni. Hänen nimensä on Sebastien Gilbert."
"Ja tuo kirja?" kysyi Billot läähättäen jännityksestä.
"Hän pani kirjan sisään kultarahan, sitoi sen nuoralla kiinni ja heitti ulos ikkunasta."
"Ja…?"
"Ja kauppalan pappi löysi sen. Hän valitsi seurakuntalaisistaan vankan nuoren miehen ja sanoi: 'Jätä kaksitoista frangia perheellesi, jolla ei ole leipää, ja loput kaksitoista saat mennäksesi Pariisiin viemään tämän kirjan eräälle poika-raukalle, jonka isä on vangittu sen vuoksi, että hän rakasti liian paljon kansaa.' Nuori mies saapui eilen keskipäivän aikaan. Hän antoi minulle isäni kirjeen. Tällä tavalla olen saanut tietää hänen joutuneen vangiksi."
"Toden totta", sanoi Billot, "tämän kuultuani alan ajatella hiukan parempaa papeista. Valitettavasti he eivät kaikki ole samanlaatuisia. Ja missä se kunnon nuori mies on?"
"Hän läksi eilisiltana. Hän toivoo säästävänsä perheelleen vielä viisi livreä niistä kahdestatoista, jotka hän sai mukanansa."
"Kaunista, kaunista!" kiitti Billot itkien ilosta. "Kansa on hyväsydämistä, eikö olekin, Gilbert?"
"Nyt te tiedätte kaikki."
"Niin tiedän."
"Olette luvannut hankkia minulle isäni takaisin, jos kerron kaikki.Olen puhunut, alkakaa nyt ajatella lupaustanne."
"Olen sanonut, että vapautan hänet tai annan surmata itseni. Näytä nyt minulle se kirja", sanoi Billot.
"Tässä se on", vastasi poika ottaen taskustaan Rousseaun teoksenYhteiskuntasopimuksesta.
"Ja missä on isäsi kirjoitus?"
"Tässä", sanoi poika näyttäen noita rivejä.
Vuokratilallinen suuteli kirjoitusta.
"Nyt", sanoi hän, "pysy vain tyynenä. Minä menen etsimään isääsiBastiljista."
"Te onneton!" sanoi johtaja tarttuen Billotin käsiin; "millä tavoin te voisitte päästä valtiovangin luo?"
"Valloittamalla Bastiljin, tuhat tulimmaista!"
Muutamat kaartilaiset alkoivat nauraa. Vähän ajan päästä oli pilkkanauru levinnyt yleiseksi.
"Mutta", ärähti Billot luoden ympärilleen vihasta säkenöiviä katseita, "mitä se Bastilji siis on, sanokaahan?"
"Kiveä", vastasi muuan sotilas.
"Rautaa", lisäsi toinen.
"Ja tulta", täydensi kolmas. "Olkaahan, miekkonen, varuillanne, muutoin poltatte hyppysenne."
"Niin, niin, siinä voi polttaa hyppysensä!" huusi joukko kauhuissaan.
"Senkin pariisilaiset", karjui tilanomistaja. "Teillä on kivikuokkia, ja te pelkäätte kiviä; teillä on lyijyä, ja pelkäätte rautaa, — ruutia, ja pelkäätte tulta. Pariisilaiset pelkureita, pariisilaiset halpamaisia, pariisilaiset orjia: tuhannen paholaista! Missä on rohkea mies, joka lähtee minun ja Pitoun seurassa valloittamaan kuninkaan Bastiljia? Nimeni on Billot, maanviljelijä Ile-de-Francesta. Eteenpäin!"
Billot oli intoutunut huimaavan urhoolliseksi.
Ympärillä joukko jo innosta vapisten ja leimuten huusi:
"Bastiljiin! Bastiljiin!"
"Poika", kysyi hän, "mikä oli isäsi viimeinen sana?"
"Ahkeroitse!" vastasi Sebastien.
"Siis,ahkeroitsesinä täällä, me menemmeahkeroimaantuolla.Mutta meidän työmme vaatii hävitystä ja surmaamista."
Poika ei vastannut sanaakaan. Hän peitti käsillään kasvonsa, puristamattakaan Pitoun kättä, joka syleili häntä, ja sai sellaisen kouristuskohtauksen, että hänet oli pakko viedä opiston sairaalaan.
"Bastiljiin!" huusi Billot.
"Bastiljiin!" huusi Pitou.
"Bastiljiin!" kertasi joukko.
Ja niin lähdettiin Bastiljia kohden.
Nyt lukijamme sallikoot meidän selittää tärkeimmät valtiolliset tapahtumat, jotka olivat sattuneet sen jälkeen, kun viimeisessä julkaisussamme jätimme Ranskan hovin.
Ne, jotka tuntevat tämän aikakauden historian tai joita pelkkä historia kauhistuttaa, voivat sivuuttaa tämän luvun, sillä tätä seuraava jatkaa juuri sitä, mihin edellinen loppui. Tämä luku on ainoastaan niitä varten, jotka tahtovat tietää kaikki.
Vuoden tai parin ajan oli jotakin tuntematonta, ennenkuulumatonta, menneisyydestä saapuvaa ja tulevaisuuteen johtavaa ollut ilmassa. Se oli vallankumous.
Voltaire oli hetkiseksi toipunut kuolinkamppailussaan ja kohoten istualleen nähnyt tämän loistavan aamuruskon paistavan sen yön syvyyksissä, missä se vielä uinui.
Vallankumous, samoin kuin Kristuskin, jonka ajatuksen se oli omistanut, tuli tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
Kun Anna Itävaltalainen tuli holhoojahallitsijaksi, sanoivat kardinaali de Retzin kertomuksen mukaan kaikki:Kuningatar on niin hyvä!
Kun eräänä päivänä madame de Pompadourin lääkäri Quesnoy, joka asui hoidokkinsa luona, näki Ludvig XV:n astuvan sisään, valtasi hänet kaiken syvän kunnioituksen syrjäyttävä tunne niin täydellisesti, että hän vapisi.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi häneltä madame de Housset.
"Se", vastasi Quesnoy, "että joka kerta kun näen kuninkaan, ajattelen: Tuossa on kuitenkin mies, jonka vallassa on katkaisuttaa kaulani!"
"Siitähän ei ole vaaraa", sanoi madame de Housset,"kuningas on niin hyvä!"
Näillä kahdella puhetavalla:Kuningas on niin hyvä! Kuningatar on niin hyvä!luotiin Ranskan vallankumous.
Kun Ludvig XV kuoli, hengähti Ranska helpotuksesta. Olihan päästy samalla kertaa Pompadoureista, Dubarryistä ja Hirvipuistosta.
Ludvig XV:n huvitukset tulivat kansalle kalliiksi: ne yksinään maksoivat yli kolme miljoonaa vuodessa.
Onneksi oli uusi kuningas nuori, siveellinen, hyväätekeväinen, melkein filosofi.
Tämä kuningas oli samoin kuin Jean-Jaques Rousseaun Émile, oppinut ammatin tai oikeammin kolmekin ammattia.
Hän oli lukkoseppä, kelloseppä ja mekanikko.
Kauhistuen sitä kuilua, jonka partaalla hän seisoo, hylkääkin kuningas aluksi kaikki suosionanomukset. Hoviherrat vapisevat. Kaikeksi onneksi muuan asia lohduttaa heitä: kuningas ei hylkää anomuksia omassa nimessään, vaan Turgot, ja kuningatar ei vielä ehkä olekaan täydelleen kuningatar, joten hänellä ei tänä iltana ole samaa vaikutusvaltaa kuin toivottavasti huomenna.
Vuoden 1777 tienoissa hän saavuttaa tämän kauan odotetun vaikutusvallan: kuningatar tulee äidiksi. Kuningas, joka tätä ennen jo oli niin hyvä kuningas ja puoliso, tulee kaiketi nyt hyväksi isäksi.
Kuinka voisikaan hän nyt enää kieltää mitään siltä, joka on lahjoittanut kruununperillisen.
Eikä siinä vielä kaikki; kuningas on hyvä velikin. Tunnettehan, kuinka Beaumarchais uhrattiin Provencen kreivin vuoksi, vaikka kuningas ei rakastanutkaan tätä kuivakiskoista lukumies-veljeänsä.
Kuningas on niin hyvä, kuningatar on niin hyvä121
Mutta sen sijaan hän rakastaa paljon Artoisin kreiviä, nuorinta veljeä, komeaa ranskalaisen aatelismiehen esikuvaa.
Hän rakastaa tätä niin paljon, että jos hän joskus kieltää jotakin kuningattarelta, Artoisin kreivin tarvitsee vain liittyä kuningattareen, eikä kuningas voi enää mitään evätä.
Tämän vuoksi pääsevätkin herttaiset henkilöt hallitsemaan. Herra de Calonne, maailman kaikkein herttaisin mies, on valtionvarain ylijohtaja. Hän sanoo kuningattarelle:
"Madame, jos se on mahdollista, niin se on jo kuin toteutunut; jos mahdotonta, niin sen pitää toteutua."
Tästä päivästä alkaen, jolloin tämä ihastuttava vastaus kiertää Pariisin ja Versaillesin salongeissa, avataan jälleen punainen kirja, jonka jo pelättiin pysyvän suljettuna.
Kuningatar ostaa Saint-Cloudin. Kuningas ostaa Rambouilletin.
Kuninkaalla ei enää ole suosikkeja, vaan kuningattarella: sisaruksetDiane ja Jules de Polignac maksavat Ranskalle yhtä paljon kuinPompadour ja Dubarry.
Kuningatar on niin hyvä!
Ehdotetaan hovin talouden suuria menoeriä vähennettäviksi. Muutamat suostuvat siihen, mutta muuan linnan vakituisia toimihenkilöitä kieltäytyy jyrkästi vähennyksestä, nimittäin herra de Coigny. Hän tapaa kuninkaan eräässä käytävässä, panee toimeen suuren kohtauksen. Kuningas pakenee ja illalla sanoo nauraen:
"Olen melkein varma siitä, että ellen olisi myöntynyt, olisi Coigny lyönyt minua."
Kuningas on niin hyvä!
Ja toisinaan kuningaskunnan kohtalo riippuu pienen pienistä seikoista, esimerkiksi hovipojan kannuksista.
Ludvig XV kuolee. Kuka pääsee Aiguillonin herttuan seuraajaksi?
Kuningas Ludvig XVI kannattaa Machautia. Hän on niitä ministereitä, jotka ovat kannatelleet jo huojuvaa valtaistuinta.Mesdames— kuninkaan tädit nimittäin — puoltavat herra de Maurepasia, joka on perin huvittava ja kirjoittaa somia runoja. Hän on kyhännyt Pontchartrainissa kolme nidosta, joita hän nimittää muistelmiksensa.
Tässä ratkaisee vain kilpajuoksu. Kuka ennättää ensimmäiseksi antaa sanan — kuningas ja kuningatarko Arnouvilleen vaimesdamesPontchartrainiin?
Kuninkaalla on käsissään valta, hänen puolellaan siis on mahdollisuudet. Hän kiiruhtaa kirjoittamaan:
"Lähtekää heti Pariisiin. Odotan."
Hän pistää tämän viestin kuoreen ja kirjoittaa osoitteeksi:
"Herra kreivi de Machaut, Arnouvillessa."
Kutsutaan hovipoika päätallista, annetaan hänelle kuninkaallinen kirje. Hän saa määräyksen lähteä täyttä laukkaa ratsastamaan.
Nyt kun hovipoika on lähtenyt, voi kuningas ottaa vastaan prinsessat.
Mesdames, samat, joille heidän isänsä oli antanut nimeksi — niinkuin olemme nähneetJosef Balsamo-romaanissa. — Riepu, Rääsy ja Varis, kolme varsin hienoa nimitystä, odottavat oven takana, joka on vastapäätä sitä, mistä hovipoika läksi, — odottavat hänen lähtöänsä.
Kun hovipoika on poistunut, sopii prinsessain astua sisälle.
He tulevat, vetoavat kuninkaaseen herra de Maurepasin puolesta. Kysymys on vain ajasta, kuningas ei tahdo suotta evätä tädeiltään.Kuningas on niin hyvä!
Hän aikoo myöntyä silloin, kun hovipoika on kylliksi kaukana, jotta häntä ei enää voitaisi tavoittaa.
Hän taistelee muodon vuoksi tätejään vastaan, pitäen kelloa silmällä; puoli tuntia on ihan tarpeeksi — kello ei voi näyttää väärin, sillä hän on itse sen tarkistanut.
Kahdenkymmenen minuutin päästä hän suostuu:
"Tavoitettakoon hovipoika", sanoo hän, "niin asia on sillä hyvä!"
Mesdames rientävät. Mies ratsun selkään; hän saa ajaa kuoliaaksi hevosen, kaksi hevosta, kymmenen hevosta, mutta hovipoika on saatava kiinni.
Se on tarpeetonta; ei käy pakolliseksi ajaa hevosta kuoliaaksi.
Lähtiessään on hovipoika kompastunut portaissa ja taittanut toisen kannuksensa. Eihän voi yhden kannuksen avulla karauttaa täyttä laukkaa.
Päätallin päällikkönä on sitäpaitsi ritari d'Abzac, eikähän päästäisi kuriiria hevosen selkään (sillä hänhän tarkastaa kuriirit), ellei kuriiri lähde sellaisella tavalla, joka tuottaa kunniaa kuninkaalliselle tallille.
Hovipoika ei pääse taipaleelle, ennenkuin on saanut molemmat kannukset.
Seurauksena siitä on, että hovipoikaa ei pidätetäkään Arnouvillen tiellä, täyttä laukkaa ajamassa, vaan kuninkaallisen linnan pihassa. Hän on satulassa ja valmiina lähtemään moitteettomassa asussa.
Häneltä otetaan kirje. Kirje jätetään silleen, sillä sehän sopii kelle tahansa. Sen sijaan että kirjeen kuoressa oli osoite: "Herra kreivi de Machaut, Arnouvillessa", prinsessat kirjoittavatkin: "Herra kreivi de Maurepas, Pontchartrainissa."
Kuninkaallisen tallin kunnia on pelastettu, mutta yksinvalta on syösty häviön tielle.
Maurepasin ja Calonnen avulla kaikki luonnistuu hyvin, toinen laulaa, ja toinen maksaa. Hoviherrojen ohella on vielä valtion verotulojen vuokraajat, jotka myös tekevät tehtävänsä hyvin.
Ludvig XIV aloitti hallituksensa hirttämällä pari yli-veronkantajaa Colbertin neuvoa seuraten. Senjälkeen hän otti La Vallièren rakastajattarekseen ja rakennutti Versaillesin. La Vallière ei maksanut hänelle mitään. Mutta Versailles, jonne hän tahtoi lemmittynsä majoittaa, kävi kalliiksi.
Sitten vuonna 1685 karkoitetaan miljoona toimeliasta käsityöläistäRanskasta sen perustuksella, että he ovat protestantteja.
Niinpä vuonna 1707, vielä suuren kuninkaan aikana, Boisguilbert sanookin puhuessaan vuodesta 1698:
"Siihen aikaan se vielä kävi laatuun, sillä silloin oli vielä öljyä lampussa. Mutta nyt on kaikki loppunut raaka-aineen puutteessa."
Mitä sanotaankaan kahdeksankymmentä vuotta tuon jälkeen, — kun Dubarryt ja Polignacit ovat tehneet tehtävänsä! Kun on pakotettu kansa hikoilemaan vettä, pakotetaan se hikoilemaan verta. Siinä kaikki!
Ja tämä kaikki tapahtuu hienoja muotoja noudattaen.
Ennen voudit olivat ankaria, raakoja ja kylmiä kuin vankilan portit, joiden taakse he heittivät uhrinsa. Nyt he ovat ihmisystäviä. Toisella kädellä he kyllä riistävät kansan putipuhtaaksi, mutta toisella rakentavat sille sairashuoneita.
Muuan ystäväni, eräs suuri rahamies, väitti, että niistä sadastakahdestakymmenestä miljoonasta, jotka suolatulli tuotti, tullin vuokraajat pistivät omiin taskuihinsa seitsemänkymmentä prosenttia. Senvuoksi eräässä seurassa neuvosherra, jolta kysyttiin, eikö valtio voisi tehdä säästöjä, vastasi sanaleikillä:
"Emme me kaipaa valtiosäästöjä, vaan valtiosäätyjä."
Se kipinä putosi ruutiin, ruuti leimahti ja sai aikaan tulipalon.Jokainen kertasi neuvosherran lausetta, ja säätyjä vaadittiin koolle.
Hovi määräsi säätyjen kokoontumispäiväksi toukokuun ensimmäisen päivän 1789.
Elokuun 24 päivänä 1788 herra de Brienne erosi. Hänkin oli varsin kepeästi hoidellut valtion raha-asioita. Mutta erotessaan hän ainakin antoi viisaan neuvon: piti kutsua Necker jälleen toimeen.
Necker palasi ministeristöön, ja jälleen heräsi luottamus kaikissa. Mutta Ranskan suurena väittelykysymyksenä pysyi yhä kansakunnan edustaminen kolmisäätyisenä.
Siéyès julkaisi kuuluisan lentokirjasen "kolmannesta säädystä."
Dauphinén maakunta, jonka eduskunta kokoontui hovin tahtoa vastaan, päätti, että kolmas sääty olisi yhtä suurella vallalla edustettu kuin aateli ja papitkin.
Pantiin toimeen arvohenkilöiden kokous, jota kesti kolmekymmentäkaksi päivää, marraskuun kahdeksannesta joulukuun yhdeksänteen päivään 1788.
Tällä kertaa Jumala sekaantui asiaan. Kun kuninkaitten ruoska ei saanut mitään aikaan, vinkui Jumalan ruoska sensijaan ilmassa ja pani kansan liikkeelle.
Tuli talvi ja nälänhätä. Nälkä ja pakkanen avasivat vuoden 1789 ovet.
Pariisi oli tulvillaan sotaväkeä, kadut täynnä vartiostoja. Pari kolme kertaa panostettiin aseet väkijoukon edessä, joka oli kuolemassa nälkään.
Sitten, kun aseet ovat panostetut, ei niitä käytetäkään, silloin kun niitä pitäisi käyttää.
Eräänä aamuna, huhtikuun 26 päivänä, viisi päivää ennen säätyjen kokoonkutsumista, on muuan nimi kaikkien huulilla. Tähän nimeen liitetään mitä pahimmat kirosanat, sitäkin vihaisemmin, kun se kuuluu työmiehelle, joka on rikastunut. Réveillon, niin vakuutetaan, Réveillon, Saint-Antoinen esikaupungissa olevan kuuluisan paperitehtaan johtaja, Réveillon on sanonut, että työmiesten päiväpalkka pitäisi alentaa seitsemäänkymmeneen viiteen centimeen. Se olikin totta. Hovi, lisättiin, aikoi antaa hänelle mustan nauhan, Pyhän Mikaelin ritarikunnan merkin. Se taasen oli järjetöntä puhetta. Mellakoihin liittyy jokin hupsu juttu. Ja huomattava on, että etenkin tällaisista huhuista saa suoranainen vallankumous yllykkeensä ja voimansa.
Kansa tekee nuken, antaa sille nimeksi Réveillon, koristaa mustalla nauhalla, sytyttää sen tuleen Réveillonin oman oven edessä ja polttaa sen lopullisesti Kaupungintalon torilla, kunnallisten viranomaisten silmien edessä, heidän katsellessaan.
Kun tästä ei koidu rangaistusta, käy kansa uskaliaammaksi. Se julistaa, että seuraavana päivänä, kun Réveillon ensin on kuvan muodossa tuomittu, kansa ottaa hänet itsensä käsiteltäväkseen.
Tämä on suoranainen haaste hallitusvallalle.
Hallitusvalta lähetti kolmekymmentä ranskalaista kaartilaista, tai niitäkään ei hallitusvalta lähettänyt, vaan eversti de Byron.
Nämä kolmekymmentä kaartilaista saivat katsella tätä suuripiirteistä kaksintaistelua, jota eivät kyenneet estämään. He näkivät, kuinka tehdas ryöstettiin, huonekalut heiteltiin ikkunoista, kaikki rikottiin, kaikki poltettiin. Tässä sekamelskassa varastettiin 500 kulta-louisdoria.
Juotiin viinit kellareista, ja kun ei enää ollut viiniä, ryypiskeltiin tehtaan värit, joita luultiin viiniksi.
Koko 27 päivä kului tähän hurjuuteen.
Noiden kolmenkymmenen sotilaan avuksi lähetettiin ranskalaisesta kaartista muutamia komppanioita, jotka ensin ampuivat tyhjiä laukauksia ja sitten täysiä. Kaartilaisiin liittyivät illalla herra de Bezenvalin sveitsiläiset.
Sveitsiläiset eivät ota vallankumousta leikin kannalta. He unohtivat luodit patruunoihin, ja kun sveitsiläiset ovat luonnostaan metsästäjiä, ammuttiin parikymmentä ryöstäjää kuoliaaksi.
Muutamilla oli taskuissaan osa edellämainituista kultarahoista, jotka Réveillonin kirjoituspöydän laatikosta olivat joutuneet ryöstäjille ja tätä kautta sveitsiläisille.
Bezen vai oli kaikki tehnyt omalla vastuullaan. Kuningas ei häntä kiittänyt, mutta ei moittinutkaan. Mutta kun kuningas ei kiitä, on se sama kuin moite.
Parlamentti pani toimeen tutkimuksen. Kuningas keskeytti sen.Kuningas oli niin hyvä!
Kuka sitten oli sytyttänyt kansan tuleen? Kukaan ei voinut sanoa.
Onhan tosiaan nähty kuumina kesäpäivinä, että tulipalo syttyy ihan syyttä.
Syytettiin Orleansin herttuaa. Syytös oli järjetön; se jäi sikseen.
29 päivänä Pariisi oli rauhallinen — ainakin näytti siltä.
Tuli toukokuun 4 päivä. Kuningas ja kuningatar menivät koko hovin seurassa Notre-Dameen kuulemaan messuaVeni Creator.
Huudeltiin paljon: "Eläköön kuningas!" ja vielä enemmän: "eläköön kuningatar!"Kuningatar oli niin hyvä!
Se oli viimeinen rauhanpäivä.
Seuraavana päivänä ei enää huudeltu niin paljon "eläköön kuningatar", mutta sensijaan sitä enemmän: "eläköön Orleansin herttua."
Tämä huuto koski kipeästi kuningattareen, joka halveksi siihen määrään herttuaa, että syytti häntä pelkuriksi. Ikäänkuin milloinkaan olisi ollut pelkuria Orleansin suvussa, alkaen hänestä, joka voitti Casselin taistelun, Chartresin herttuaan asti, joka vaikutti Jemmapesin ja Valmyn voittoihin!
Se oli niin voimakas isku, että nais-parka oli pyörtymäisillään; hänen päänsä oli jo riipuksissa, häntä täytyi tukea. Madame Campan kertoo tämän muistiinpanoissaan.
Mutta tämä riipuksissa oleva pää nousi jälleen ylpeänä ja korskeana pystyyn. Ne, jotka näkivät hänen silloisen ilmeensä, eivät enää milloinkaan sanoneet:Kuningatar on niin hyvä!
On olemassa kolme kuningattaren muotokuvaa; eräs on maalattu vuonna 1776, toinen 1784 ja muuan 1788. Olen nähnyt ne kaikki kolme Versaillesissa. Katselkaa te niitä vuorostanne, jos nämä kolme kuvaa kerran pannaan samaan saliin, voi niistä lukea Marie-Antoinetten koko elämänkerran.
Kolmen säädyn kokoontumisesta piti tulla sovinto, mutta siitä tulikin sodanjulistus.
"Kolme säätyä!" huudahti Siéyès; "ei, vaan kolme eri kansakuntaa!"
Toukokuun 3 päivänä, päivää ennen Pyhän Hengen messua, otti kuningas edusmiehet vastaan Versaillesissa.
Muutamat kehoittivat häntä panemaan sydämellisyyden hovisääntöjen sijaan.
Kuningas ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Hän otti ensiksi vastaan papiston. Sitten aateliston. Lopulta kolmannen säädyn.
Kolmas sääty oli odottanut kauan ja murisi. Entisten säätykokousten aikana se piti puheensa polvistuneena.
Nyt ei voitu saada kolmannen säädyn puheenjohtajaa polvistumaan.Päätettiin, ettei kolmas sääty pitäisikään puhetta.
Toukokuun 5 päivän istunnossa kuningas pani hatun päähänsä ja aatelisto myös. Kolmas sääty tahtoi menetellä samaten, mutta silloin kuningas paljasti päänsä. Mieluummin hän oli avopäin kuin näki kolmannen säädyn hattupäisenä edessään.
Kesäkuun 10 päivänä Siéyès tuli kokoukseen. Hän näki siellä olevan melkein yksinomaan kolmanteen säätyyn kuuluvia. Papisto ja aatelisto kokoontuivat muualla.
"Leikatkaamme köysi poikki", sanoi Siéyès; "on jo aika."
Ja Siéyès ehdotti, että aateliston ja papiston oli saavuttava ehdottomasti tunnin kuluessa.
"Elleivät he saavu, niin poissaolevat saavat tyytyä läsnäolevien päätökseen."
Saksalainen ja sveitsiläinen armeija ympäröi Versaillesin. Kokonaisen patterin kanuunat oli suunnattu kokousta kohden.
Siéyès ei tästä piitannut. Hän välitti vain siitä, että kansa näki nälkää. "Mutta eihän kolmas sääty yksinään voi muodostaa säätykokousta", huomautti joku Siéyèsille.
"Sitä parempi", vastasi Siéyès, "silloin se muodostaa kansalliskokouksen."
Poissaolevat eivät saavu. Siéyèsin ehdotus hyväksytään; kolmas sääty nimittäytyy kansalliskokoukseksi 400 äänen enemmistöllä.
Kesäkuun 19 päivänä kuningas määrää Kansalliskokouksen salin suljettavaksi. Mutta tehdäkseen sellaisen valtiokaappauksen tarvitsee kuningas verukkeen. Salissa piti muka tehdä valmistuksia suurta kuninkaallista istuntoa varten seuraavaksi maanantaiksi.
Kesäkuun 20 päivänä kello seitsemän aamulla saa Kansalliskokouksen puheenjohtaja tiedon, että sinä päivänä ei olekaan kokousta.
Kello kahdeksalta hän menee istuntosalin ovelle lukuisain jäsenten seurassa. Ovi on suljettu ja vartijat ovella.
Sataa kaatamalla. Tahdotaan murtaa ovet auki.
Vartiosotilaille on annettu jyrkät määräykset; he panevat painettinsa ristiin oven eteen.
Muuan ehdottaa kokoonnuttavaksi Asetorille. Toinen Marlyssa.Guillotin ehdottaa Pallohuonetta.
Guillotin! Mikä kummallinen sattuma, että se osuu olemaan juuri Guillotin, mikä nimi tulee neljää vuotta myöhemmin niin perin kuuluisaksi, kun siihen on lisättye-kirjain. Mikä kummallinen sattuma, että juuri Guillotin ehdottaa Pallohuonetta!
Tämä Pallohuone on tyhjä, rappiolle jätetty, kaikille tuulille avoin.Se on Kristuksen sisaren seimi! Se on vallankumouksen kehto!
Kristus oli neitsyen poika. Vallankumous oli raiskatun kansan tytär.
Tähän suureen mielenosoitukseen vastaa kuningas kuninkaallisella sanallaan:Veto(epään)!
Herra de Brézé lähetetään niskuroitsijain luo käskemään heidän hajaantua. "Me olemme täällä kansan tahdosta", sanoo Mirabeau, "emmekä lähde täältä muutoin kuin painetti mahassamme."
Hän ei sanonut, niinkuin väitetään: "Vain painettien pakottamina." Miksi onkaan jokaisen suuren miehen takana pikkuinen puheniekka, joka pilaa lauselmat muka siloitellessaan niitä?
Miksi tällainen oli Mirabeaun takana Pallohuoneessa? Tai Cambronnen takana Waterloon luona? [Cambronnen epäävä vastaus antautumisvaatimukseen epätoivoisessa asemassa on mahdoton painattaa tavallisiin kirjoihin. Victor Hugo on loistavasti tulkinnut, kuinka suurta oli hienosti sivistyneen miehen karkeasanaisuus tänä uljaana kuolonhetkenä. —Suom.]
Tämä vastaus mentiin ilmoittamaan kuninkaalle.
Hän käveli vähän aikaa kiusaantuneen näköisenä.
"Eivätkö he aio lähteä?", kysyi hän.
"Eivät, sire."
"Annettakoon heidän sitten olla."
Niinkuin näemme, kuninkuus jo taipui kansan käden painaessa ja painuikin hyvin alas.
Kesäkuun 23 päivästä heinäkuun 12 päivään asti näytti kaikki tyyneltä, mutta se oli sitä raskasta ja tukahduttavaa tyyneyttä, joka ennustaa myrskyä. Se oli huonon nukkumisen pahaa unta.
Heinäkuun 11 päivänä kuningas tekee päätöksen, kuningattaren, Artoisin kreivin, Polignacien, koko Versaillesin hovipiirin kovistelemana, ja erottaa Neckerin. Seuraavana päivänä tämä uutinen leviää Pariisiin.
Olemme nähneet, millaisen vaikutuksen se sai aikaan. Heinäkuun 13 päivän iltana Pariisi puolusti itseään; seuraavana aamuna Pariisi oli valmis hyökkäämään. Silloin myös Billot huusi: "Bastiljiin"! ja kolmetuhatta kertasi tätä huutoa, joka pian tuli Pariisin koko väestön yhteiseksi.
Olihan olemassa rakennus, joka viisi vuosisataa oli painanut Ranskan kansan rintaa, kuten kirottu kivenlohkare Sisyfoksen hartioita.
Mutta Ranska ei luottanut voimiinsa niin paljon kuin titaani: se ei ollut koskaan koettanut tätä taakkaa nostaa.
Tämä rakennus, tämä Pariisin otsaan painettu läänitysaatelin sinetti, oli Bastilji.
Kuningas oli liian hyvänsävyinen katkaisuttamaan keneltäkään kaulaa, kuten madame du Hausset sanoi. Mutta hän lähetti ihmisiä Bastiljiin.
Kun kerran ihminen kuninkaan määräyksestä oli joutunut Bastiljiin, oli hän unohdettu, haudattu, tuhottu. Sinne ihminen sai jäädä, kunnes kuningas suvaitsi muistaa hänet, ja kuninkailla on niin paljon uusia asioita ajateltavana, että he monasti unohtavat entiset.
Eikä Ranskassa ollut vain yhtä tällaista linnaa; niitä olikaksikymmentä; Fort-l'Evêque, Saint-Lazare, Châtelet, Conciergerie,Vincennes, Rochen linna, Ifin linna, Sainte-Margueriten saaret,Pignerolles j.n.e.
Mutta ainoastaan Saint-Antoinen portin läheistä sanottiin pelkästäänBastiljiksi [Bastille= linnavankila. —Suom.], samoin kuinRoomaa nimitettiin Kaupungiksi.
Se oli ensiluokkainen linnoitus. Se vastasi yksinään kaikkia muita yhteensä.
Vuosisadan ajan oli Bastiljin isännyys ollut saman suvun hallussa.
Näiden valikoitujen esi-isä oli herra de Châteauneuf. Häntä seurasi poikansa La Vrillière. Hänen poikaansa La Vrillièreä seurasi hänen pojanpoikansa Saint-Florentin. Tämä hallitussuku sammui vuonna 1777.
Kaikkien näiden kolmen isännyyden aikana, jota kesti suurimman osan Ludvig XV:n hallituskautta, kirjoitettiin lukematon määrä vangitsemiskäskyjä. Saint-Florentin yksinään vahvisti niitä yli viisikymmentä tuhatta.
Vangitsemiskäskyistä sai suuret tulot. Niitä myytiin isille, jotka tahtoivat päästä pojistaan vapaiksi, ja naisille, jotka tahtoivat suoriutua miehistään.
Mitä kauniimpia naiset olivat, sitä huokeammalla he saivat vangitsemiskäskynsä. Siinä tapauksessa syntyi heidän ja ministerin kesken suopeuden vaihto.
Ludvig XIV:n hallituksen päätyttyä olivat kaikki valtion vankilat,Bastilji etupäässä, jesuiittain käsissä.
Vankien joukossa olivat kuuluisimmat Rautanaamio, Lauzun ja Latude.
Jesuiitat olivat rippi-isiä; varmuuden vuoksi he ripittivät vankeja.
Vielä suuremman varmuuden vuoksi haudattiin kuolleet vangit toisennimisinä. Muistetaanhan, että Rautanaamio haudattiin Marchialina. Hän oli 45 vuotta vankilassa. Lauzun oli siellä 14 vuotta. Latude 30 vuotta.
Mutta olivathan ainakin Rautanaamio ja Lauzun tehneet suuria rikoksia.
Rautanaamio, olipa hän Ludvig XIV:n veli tai ei, oli niin Ludvig XIV:n näköinen, että siitä saattoi erehtyä. Ajattelematontahan on olla kuninkaan näköinen. [Dumas esittää tässäkin Rautanaamiosta sen oletuksen, jolle hän perustaa osan toimintajuonta "Bragelonnen varakreivissä". Meidän päivinämme on Funck-Brentano lopullisesti todistanut, että Rautanaamio oli vähäpätöinen italialainen, pikku vehkeilystä näin ankarasti rangaistu. —Suom.]
Lauzun oli mennyt naimisiin suuren Mademoisellen kanssa. Ajattelematontahan on mennä naimisiin Ludvig XIII:n läheisen sukulaisen, Henrik IV:n tyttärentyttären kanssa.
Mutta mitä olikaan Latude-parka tehnyt? Hän oli uskaltanut rakastua mademoiselle Poissoniin, madame de Pompadouriin, kuninkaan rakastajattareen. Hän oli tälle kirjoittanut kirjeen. Kunnon nainen olisi lähettänyt sen kirjoittajalle takaisin, madame de Pompadour lähetti sen poliisiministeri de Sartinesille. Ja Latude otettiin kiinni, pakeni, otettiin uudelleen kiinni ja sai olla kolmekymmentä vuotta Bastiljissa, Vincennessä ja Bicêtressä.
Eipä siis syyttä suotta vihattu Bastiljia. Kansa vihasi sitä kuin elävää olentoa. Se oli siitä tehnyt jättiläishirviön, satupedon, joka armottomasti nieli ihmisiä kitaansa.
Ymmärtäähän silloin Sebastien Gilbert-poloisen tunteet, hänen kuultuaan isänsä joutuneen Bastiljiin, ja Billotin vakaumuksen, että tohtori ei pääsisi vankilasta, ellei häntä sieltä otettaisi.
Ymmärtäähän myös kansan raivoisan kiihkon, kun Billot huusi:"Bastiljiin!"
Mutta mieletöntähän silti oli, niinkuin sotilaat olivat sanoneet, ajatellakaan valloittaa Bastiljia. Siellä oli ruokavaroja, sotilaita, kanuunia. Muurit olivat ylhäältä viisitoista jalkaa ja alhaalta neljäkymmentä jalkaa paksut. Ja linnankuvernöörinä oli herra de Launay, joka oli tallettanut kolmekymmentätuhatta naulaa ruutia kellareihin ja uhannut vaaran hetkenä räjäyttää Bastiljin ilmaan ja sen mukana puolet Saint-Antoinen esikaupunkia.
Billot astui yhä eteenpäin, mutta ei enää huutanut. Kansa oli ihastunut hänen sotilaalliseen ryhtiinsä, käsitti hänen kuuluvan heihin, kertaili hänen sanojaan ja puhui hänen teoistaan, seuraten häntä joukon yhä kasvaessa niinkuin vuoksi paisuu merenrannikolla.
Kun Billot tuli Saint-Michelin rantakadulle, oli hänen takanaan kolmetuhatta puukoilla, kirveillä, peitsillä ja pyssyillä varustettua miestä. Kaikki huusivat: "Bastiljiin, Bastiljiin!"
Billot vaipui ajatuksiinsa. Hän teki samat johtopäätökset, jotka mekin teimme edellisen luvun lopussa, ja vähitellen hänen kuumeisen innostuksensa tuli jäähtyi. Silloin hän näki kaikki selvänä ajatuksissaan.
Aie oli suurenmoinen, mutta mieletön. Sen käsitti kyllä, kun näki, mikä tyrmistynyt ja ivallinen ilme tuli niiden kasvoihin, jotka kuulivat huudon: "Bastiljiin!"
Sitä enemmän hän kuitenkin vakiintui päätöksessään. Mutta hän ymmärsi myös olevansa äideille, puolisoille, lapsille vastuussa mukanaan olevien miesten hengestä, ja siksi hän päätti ryhtyä kaikkiin varokeinoihin.
Billot johti ensiksi joukkonsa Kaupungintalon torille. Siellä hän nimitti itselleen luutnantin ja muita upseereita, — koiria, jotka pitäisivät laumaa koossa.
"Ranskassahan on hallitusmahti", tuumi nyt Billot; "niitä on kaksikin, jopa kolmekin. Neuvotelkaamme yhden kanssa ensin."
Hän siis meni Kaupungintaloon ja kysyi kuka oli kunnallishallituksen päämies.
Hänelle vastattiin, että se oli kauppiaitten esimies, herra deFlesselles.
"Ahaa", sanoi hän tyytymättömän näköisenä, "aatelismies, siis kansan vihollinen."
"Ei suinkaan", sai hän kuulla vastaukseksi, "vaan henkevä mies."
Billot nousi Kaupungintalon portaita ylös. Etusalissa hän tapasi vartijan.
"Tahtoisin puhutella herra de Flessellesiä", ilmoitti Billot huomatessaan vartijan lähestyvän tiedustaakseen, mitä hän etsi.
"Mahdotonta!" vastasi vartija; "hän täyttää parhaillaan luetteloja porvarimiliisiä varten, jota kaupunki tänä hetkenä järjestää."
"Sehän sattuu oivallisesti", sanoi Billot. "Minäkin järjestän miliisiä, ja kun minulla on jo kolmetuhatta miestä, olen pitemmällä kuin herra de Flesselles, jolla ei ole vielä ainoatakaan sotilasta jalkeilla. Ilmoittakaahan se heti hänelle. Katsokaa ikkunasta, jos mielenne tekee."
Vartija vilkaisi rantakadulle ja näki Billotin joukon. Hän riensi siis ilmoittamaan kauppiaitten esimiehelle ja viittasi viestinsä todisteeksi noihin kolmeentuhanteen mieheen.
Se herätti esimiehessä jonkinmoista kunnioitusta sitä henkilöä kohtaan, joka halusi häntä puhutella. Hän läksi neuvostosta, tuli eteissaliin ja etsi katseillaan.
Hän huomasi Billotin, arvasi hänet kysyjäksi ja hymyili.
"Te olette tahtonut puhutella minua", sanoi hän.
"Olette varmaankin herra de Flesselles, kauppiaitten esimies?" kysyiBillot.
"Niin olen. Miten voin teitä palvella? Ilmoittakaa pian, sillä minulla on paljon työtä."
"Herra esimies", kysyi Billot, "montako hallitusmahtia Ranskassa on?"
"Hitto, se riippuu siitä, millä tavalla asian käsittää", vastasiFlesselles.
"Sanokaahan, miten te asian käsitätte."
"Jos kysytte herra Baillylta, niin hän sanoo, että on olemassa ainoastaan yksi: Kansalliskokous. Jos kysytte herra de Dreux-Brézéltä, niin hän vastaa, että on olemassa ainoastaan yksi; kuningas."
"Ja mikä näistä kahdesta mielipiteestä on teidän käsityksenne, herra esimies?"
"Minunkin mielipitein on, että tänä hetkenä ei ole olemassa muuta kuin yksi."
"Kansalliskokousko vai kuningas?"
"Ei kumpikaan, vaan kansa", vastasi Flesselles rypistäen kaularöyhelöänsä.
"Vai niin, vai kansa!" sanoi maanviljelijä.
"Niin, nuo jotka odottavat torilla puukkoineen ja peitsineen.Kansalla tarkoitan kaikkia kansalaisia."
"Voitte kylläkin olla oikeassa, herra de Flesselles", sanoi Billot, "eikä minulle syyttä suotta sanottukaan, että te olette henkevä mies."
De Flesselles kumarsi. "Minkä hallitusvoiman puoleen näistä kolmesta te aiotte kääntyä?" kysyi hän sitten.
"Totta puhuen", vastasi Billot, "kun tahtoo pyytää jotakin oikein tärkeää, kääntyy Jumalan eikä hänen pyhimyksiensä puoleen."
"Te siis käännytte kuninkaan puoleen?"
"Niin tekisi mieleni."
"Ja olenko epähieno kysyessäni, mitä aiotte pyytää kuninkaalta?"
"Päästämään vapaaksi tohtori Gilbertin, joka on Bastiljissa."
"Tohtori Gilbertin?" sanoi Flesselles pilkallisesti. "Hänhän lienee joku lentolehtisten kirjoittaja?"
"Sanokaa mieluummin filosofi."
"Sehän on yhdentekevää, hyvä herra Billot. Epäilen suuresti, tokko saatte kuningasta suostumaan sellaiseen."
"Miksi en?"
"Ensiksi sen vuoksi, että jos kuningas on lähettänyt tohtoriGilbertin Bastiljiin, on hänellä siihen syynsä."
"Hyvä on", sanoi Billot; "sanokoon hän minulle syynsä, niin minä sanon silloin hänelle omani."
"Hyvä herra Billot, kuninkaalla on paljon työtä. Hän ei jouda ottamaan teitä vastaan."
"No, ellei hän jouda ottamaan minua vastaan, niin kyllä keksin keinon päästä sisään hänen luvattaan."
"Ja jos pääsettekin sisään, niin tapaatte ensiksi monsieur deDreux-Brézén, joka heitättää teidät ovesta ulos."
"Jokako heitättää minut ovesta ulos?"
"Niin, hän aikoi heitättää koko Kansalliskokouksenkin. Tosin hän ei siinä onnistunut, jonkavuoksi hän epäilemättä on raivoissaan ja purkaa suuttumuksensa teihin."
"Hyvä on. Siinä tapauksessa käännyn Kansalliskokouksen puoleen."
"Tie Versaillesiin on suljettu."
"Lähden sinne kolmentuhannen mieheni saattamana."
"Olkaahan varuillanne, tiellä kohtaatte neljä- tai viisituhatta sveitsiläistä sekä kaksi- tai kolmetuhatta itävaltalaista, jotka haukkaavat teidät ja kolmetuhatta miestänne yhdeksi suupalaksi; olette silmänräpäyksessä kadonneet."
"Hitto soikoon! Mitä siis tehdä?"
"Mitä hyvänsä, mutta tehkää minulle palvelus ja viekää pois nuo kolmetuhattanne, jotka kivääreillä takovat kivitystä ja tupakoivat. Kellareissamme on seitsemän- tai kahdeksantuhatta naulaa ruutia, ja yksi ainoa kipinä voi sen sytyttää."
"Siinä tapauksessa järjestänkin toisin", oivalsi Billot; "en käänny kuninkaan enkä Kansalliskokouksen puoleen, vaan vetoan kansaan, ja me valloitamme Bastiljin."
"Millä tavalla?"
"Niiden kahdeksantuhannen ruutinaulan avulla, jotka te, herra esimies, annatte minulle."
"Niinkö luulette?" sanoi Flesselles ivallisesti.
"Se on varmaa. Olkaahan hyvä ja antakaa kellarien avaimet."
"Mitä! Lasketteko leikkiä?" sanoi esimies.
"En, minä en laske leikkiä", vakuutti Billot.
Hän tarttui molemmin käsin Flessellesin kaulukseen ja sanoi:
"Avaimet tänne heti, tai huudan miehet avukseni."
Flesselles kävi kalmankalpeaksi. Hän puristi huulensa ja hampaansa kouristuneesti yhteen, mutta hänen äänensä ei vähääkään muuttunut, vaan säilytti ivallisen sävynsä.
"Toden totta, teette minulle suuren palveluksen ottamalla tuon ruudin. Annan siis teille avaimet, niinkuin haluatte. Muistakaahan vain, että olen teidän ylin virkamiehenne, ja jos muiden läsnäollessa tekisitte minulle, mitä teette kahden kesken, niin tunnin päästä olisivat kaupungin vartijat hirttäneet teidät. Te tahdotte siis ehdottomasti saada tuon ruudin?"
"Tahdon", vastasi Billot.
"Ja itsekö sen ja'atte?"
"Minä itse."
"Milloin?"
"Ihan heti."
"Anteeksi, mutta minulla olisi täällä vielä tehtäviä, joihin tarvitsen neljännestunnin. Ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan, toivoisin tuon jakamisen tapahtuvan vasta sitten, kun olen lähtenyt. Minulle on ennustettu, että kuolen väkivaltaisella tavalla, mutta kovin vastenmielisesti lennän ilmaan."
"Samapa tuo, siis neljänneksen päästä. Mutta minäkin puolestani teen pyynnön."
"Minkä?"
"Lähestykäämme molemmat tätä ikkunaa."
"Minkätähden?"
"Tahdon saada teidät kansan suosioon."
"Kiitos. Millä tavoin?"
"Saattepahan nähdä."
Billot vei esimiehen ikkunan ääreen.
"Ystävät", huusi hän, "tekeehän teidän yhä mielenne valloittaaBastilji?"
"Tekee, tekee!" huusi kolme- tai neljätuhatta ääntä.
"Mutta teillä ei ole ruutia, eikö niin?"
"Ei ole. Ruutia! Ruutia!"
"No niin! Kauppiaitten esimies, joka on tässä, antaa teille Kaupungintalon kellareissa säilytetyn ruudin. Kiittäkää häntä, ystäväni!"
"Eläköön kauppiaitten esimies! Eläköön Flesselles!" huusi koko kansanjoukko.
"Kiitos omasta puolestani! Kiitos hänen puolestaan!"
"Nyt minun ei enää tarvitse tarttua takkinne kaulukseen, ei kahden kesken eikä kaikkien nähden", sanoi Billot. "Ellette nyt anna meille ruutia, niin kansa repii teidät kappaleiksi."