"Tässä on avaimet", sanoi esimies; "teidän pyytämistapanne on sellainen, ettei teille voi vastata kieltävästi."
"Siinä tapauksessa rohkaisette mieltäni", sanoi Billot, joka näytti keksineen uuden tuuman.
"Hitto vieköön! Vieläkö te aiotte jotakin muuta pyytää minulta?"
"Vielä. Tunnetteko Bastiljin kuvernöörin?"
"Herra de Launayn?"
"En tiedä, mikä hän on nimeltään."
"Hänen nimensä on de Launay."
"Kai siis on. Tunnetteko herra de Launayn?"
"Hän on ystäviäni."
"Siinä tapauksessa varmaankin toivotte, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa."
"Sitä todella toivon."
"Paras keino sen estämiseksi on, että hän luovuttaa minulle Bastiljin tai ainakin tohtorin."
"Ettehän toki usko minulla olevan häneen niin suurta vaikutusvaltaa, että hän luovuttaa teille joko vankinsa tai linnoituksensa?"
"Se on sitten minun asiani. En vaadi teiltä muuta kuin suosituskirjettä päästäkseni hänen luokseen."
"Hyvä herra Billot, huomautan jo edeltäpäin, että jos pääsetteBastiljiin sisälle, pääsette sinne yksinänne."
"Hyvä niinkin!"
"Huomautan myös, että jos sinne menette yksinänne, mahdollisesti ette palaa sieltä laisinkaan."
"Vaikkapa vain!"
"No, annan teille siis suosituskirjeen Bastiljiin."
"Odotan sitä."
"Mutta yhdellä ehdolla."
"Ja mikä se on?"
"Että te ette huomenna tule minulta pyytämään lupakirjaa kuuhun.Ilmoitan jo edeltäpäin, etten tunne siellä ketään."
"Flesselles! Flesselles!" lausui kumea ja äreä ääni kauppiaitten esimiehen takana, "jos te näytätte tuolla tavoin kahtalaista naamaa, joista toinen nauraa aatelistolle ja toinen hymyilee rahvaalle, niin ennen huomispäivää olette mahdollisesti kirjoittanut itsellenne pääsykirjan siihen maailmaan, josta kukaan ei palaa."
Esimies kääntyi väristen.
"Kuka siten puhuu?" kysyi hän.
"Minä, Marat."
"Filosofi Marat! Lääkäri Marat!" huudahti Billot.
"Niin filosofi Marat, lääkäri Marat", sanoi Flesselles, "jonka lääkäritoimensa perusteella pitäisi kyetä parantamaan hulluja. Hän voisi tänään saada hyvin paljon potilaita."
"Herra de Flesselles", jatkoi synkkä puhuttelija, "tuo kunnon kansalainen odottaa teiltä suosituskirjelmää herra de Launayn puheille päästäkseen. Ja minä huomautan teille, ettei hän yksinään odota, vaan kolmetuhatta miestä hänen kerallaan."
"Hyvä on, hän saa sen."
Flesselles meni pöydän ääreen, laski toisen kätensä otsalleen ja toisella hän nopeasti kirjoitti muutaman rivin.
"Tässä on suosituksenne", sanoi hän ojentaen paperin Billotille.
"Lukekaa", sanoi Marat.
"Minä en osaa lukea", pahoitteli Billot.
"Antakaa siis tänne, niin minä luen."
Billot ojensi paperin Maratille.
Tämä suositus oli seuraavalla tavalla laadittu;
'Herra kuvernöörille.
Me Pariisin kauppiaitten esimies lähetämme täten luoksenne herraBillotin neuvottelemaan kanssanne kaupunkia koskevista asioista.
Heinäkuun 14 päivänä 1789.
de Flesselles.'
"Hyvä on!" sanoi Billot; "antakaahan tänne."
"Onko tämä suositus mielestänne tällaisena hyvä?" kysyi Marat.
"Ehdottomasti."
"Odottakaahan, herra esimies liittää siihen jälkikirjoituksen, joka tekee sen vielä paremmaksi."
Ja hän lähestyi Flessellesiä, joka seisoi pöydän ääressä nojaten nyrkillään siihen ja katsellen halveksivasti molempia miehiä ja kolmatta miestä, joka puolittain alastomana ilmestyi ovelle muskettiinsa nojautuneena.
Tämä kolmas oli Pitou, joka oli seurannut Billotia ja oli valmis noudattamaan kaikkia maanviljelijän määräyksiä, olkoot ne millaisia tahansa.
"Jälkikirjoitus jonka lisäätte kirjeeseen ja joka sen tekee paremmaksi, on seuraava", sanoi Marat Flessellesille.
"Sanelkaa, herra Marat."
Marat laski paperin pöydälle ja osoittaen sormellaan kohtaa, johon Flessellesin piti kirjoittaa lisäys, lausui: "Kansalainen Billot esiintyy neuvottelijana, ja senvuoksi uskon hänen henkensä teidän kunnianne huostaan."
Flesselles katsoi Maratiin kuin mieheen, jonka litteän naaman hän mieluummin olisi murskannut nyrkillään kuin suostunut hänen vaatimukseensa.
"Epäröittekö?" kysyi Marat.
"En", sanoi Flesselles, "sillä asiaa punniten, ettehän vaadi mitään muuta kuin sellaista, mikä on oikein."
Ja hän kyhäsi pyydetyn jälkikirjoituksen.
"Mutta, hyvät herrat", virkkoi hän, "painakaa mieleenne, etten vastaa herra Billotin turvallisuudesta."
"Ja minä vastaan siitä", sanoi Marat, "sillä teidän vapautenne saa olla takeena hänen vapaudestaan, teidän päänne hänen päästänsä. Kas tässä, kunnon Billot, suosituksenne."
"Labrie!" huusi de Flesselles, "Labrie!"
Komeapukuinen lakeija astui sisään.
"Vaununi!" käski de Flesselles.
"Ne odottavat herra esimiestä pihalla."
"Lähtekäämme siis", sanoi esimies. "Haluatteko vielä mitään muuta?"
"Ei muuta", vastasivat Billot ja Marat yhtaikaa.
"Saako antaa hänen mennä?" kysyi Pitou.
"Ystäväiseni", sanoi Flesselles, "minun täytyy huomauttaa teille, että olette hiukan liian huolimattomasti puettu voidaksenne seisoa minun huoneeni ovenvartijana. Jos ehdottomasti tahdotte jäädä tänne, niin pukekaa takkinne toisin päin yllenne ja seisokaa selkä seinässä kiinni."
"Saako antaa hänen mennä?" lausui Pitou uudelleen, ja katse, jonka hän loi Flessellesiin, osoitti selvästi, ettei hän vähääkään nauttinut tämän leikinlaskusta.
"Saa!" vastasi Billot.
Pitou väistyi syrjään.
"Ehkä teette väärin antaessanne tuon miehen poistua", arveli Marat; "hänestä olisimme saaneet oivallisen panttivangin. Mutta olkoon hän missä tahansa, luottakaa minuun, kyllä hänet löydän."
"Labrie", lausui kauppiaitten esimies noustessaan vaunuihin, "täällä jaetaan kohta ruutia. Jos talo sattumalta räjähtäisi ilmaan, niin en tahdo joutua raunioihin. Siis pois täältä, pois täältä pian!"
Vaunut vierivät holvikäytävän kautta torille, missä viisi-, kuusituhatta miestä mutisten odotti.
Flesselles arveli, että hänen lähtönsä voitaisiin käsittää väärin ja katsoa yhtä hyvin paoksi.
Hän kurkoittautui ulos vaunuista.
"Kansalliskokoukseen!" huusi hän ajajalle.
Silloin osa joukkoa taputti hänelle raivoisasti käsiään.
Marat ja Billot olivat tulleet parvekkeelle ja kuulivat Flessellesin viime sanat.
"Voin lyödä vetoa oman pääni hänen päätänsä vastaan", sanoi Marat, "ettei hän mene Kansalliskokoukseen, vaan kuninkaan luo."
"Pitääkö meidän vangita hänet?" kysyi Billot.
"Ei", sanoi Marat julmasti hymyillen. "Olkaa rauhassa, kiiruhtakoon hän kuinkakin paljon, me pidämme vielä suurempaa kiirettä. Ja nyt ruutia jakamaan!"
"Niin, ruutia jakamaan", toisti Billot.
Ja he läksivät portaita alas Pitoun seuraamina.
Niinkuin Flesselles oli sanonut, oli kaupungintalon kellareissa kahdeksantuhatta naulaa ruutia.
Marat ja Billot astuivat ensimmäiseen kellariin, kädessään lyhty, jonka kiinnittivät kattoon. Pitou asettui ovelle vartijaksi.
Ruuti oli noin kaksikymmentä naulaa käsittävissä nassakoissa. Miehiä asetettiin portaille muodostamaan ketju, ja nassakoita alettiin siirtää.
Alussa syntyi hämminkiä, kun ei tiedetty, oliko ruutia riittävästi kaikille, jonka vuoksi jokainen tunkeili saamaan osuuttansa. Mutta Billotin nimittämät päälliköt saivat miehet tyyntymään, ja jako toimitettiin jokseenkin hyvässä järjestyksessä. Jokainen kansalainen sai puoli naulaa ruutia, jonka avulla he voisivat laukaista noin kolme- tai neljäkymmentä panosta.
Mutta kun kukin oli saanut ruutiosuutensa, huomattiin, että pyssyistä oli puute. Tuskin viidelläsadalla oli aseet.
Ruudinjaon aikana meni osa raivoisasta joukosta aseita etsiessään siihen huoneeseen, missä vaalimiehet istuivat. He olivat järjestämässä sitä kansallismiliisiä, josta vartija oli maininnut Billotille. Oli päätetty, että tähän sotajoukkoon kuuluisi neljäkymmentäkahdeksan tuhatta miestä. Sitä ei ollut vielä muualla kuin paperilla, mutta nyt jo väiteltiin sen kenraalista. Tämän väittelyn aikana kansanjoukko tunkeutui Kaupungintaloon. Se oli itse järjestäytynyt. Se tahtoi vain päästä eteenpäin. Siltä puuttui ainoastaan aseita.
Tänä hetkenä kuului vaunujen jyrinää. Kauppiaitten esimiestä ei ollutkaan päästetty menemään, vaikka hän oli näyttänyt käskykirjeen, jolla kuningas vaati häntä tulemaan luokseen; hänet tuotiin nyt väkivalloin Kaupungintaloon takaisin. "Aseita! Aseita!" kuului kaikkialta huutoja, kun hän tuli näkyviin.
"Asehuoneeseen! Asehuoneeseen!" huusi kansanjoukko. Ja viisi- tai kuusituhatta miestä ryntäsi Grèven rantakadulle. Mutta asehuone oli tyhjä.
He palasivat kiroillen Kaupungintalolle.
Esimiehellä ei ollut aseita tai hän ei tahtonut niitä luovuttaa.Väkijoukon ahdistamana hän keksi sen, että lähetti joukonChartreuxiin.
Munkit avasivat ovensa. Etsittiin kaikkialta, mutta ei löytynyt pistooliakaan.
Tällä aikaa Flesselles, joka oli saanut kuulla, että Billot ja Marat olivat ruutia jakamassa, ehdotti vaalimiehille, että nämä toimittaisivat Launayn luokse lähetystön, joka kehoittaisi häntä poistamaan kanuunansa.
Edellisenä päivänä olivat kansassa herättäneet eniten raivoa kanuunat, joiden suut näkyivät linnoituksen muurien aukoista. Flesselles toivoi, että näiden poistamisen jälkeen kansa tyytyisi siihen ja hajaantuisi.
Lähetystö oli mennyt, kun kansa palasi raivoissaan.
Kuullessaan huudon tulivat Billot ja Marat kellarista pihalle asti.
Flesselles koetti pihanpuolisella parvekkeella seisoessaan rauhoittaa kansaa. Hän ehdotti sellaista säädöstä, että eri piirikunnat määräisivät taottavaksi viisikymmentä tuhatta pistintä. Kansa oli suostumaisillaan tähän.
"Aivan varmasti tuo mies on petturi", sanoi Marat.
Sitten hän kääntyi Billotin puoleen sanoen hänelle:
"Menkää toimittamaan tehtäväänne Bastiljissa. Tunnin päästä lähetän sinne kaksikymmentä tuhatta miestä, joista jokaisella on pyssy."
Billot oli ensi hetkestä alkanut luottaa tähän mieheen, jonka nimi oli niin tunnettu, että se oli tullut hänenkin korviinsa. Hän ei edes tiedustellut, millä tavalla toinen aikoi ne hankkia. Muuan apotti oli pihalla ottaen osaa toisten innostukseen ja huutaen kaikkien toisten keralla: "Bastiljiin, Bastiljiin!" Billot ei pitänyt papeista, mutta tämä häntä miellytti. Hän pani tämän jatkamaan ruudin jakamista. Apotti suostui toimeen.
Silloin Marat nousi pengermäkivelle. Kaikkialta kuului hirveätä hälinää.
"Hiljaa", jyräytti hän, "minä olen Marat ja tahdon puhua."
Ikäänkuin taikavoiman vaikutuksesta kaikki vaikenivat ja käänsivät katseensa häneen.
"Tahdotteko aseita?" kysyi hän.
"Tahdomme, tahdomme!" vastasivat tuhannet äänet.
"Valloittaaksenne Bastiljin?"
"Niin, niin, niin!"
"Tulkaa siis minun kerallani, niin saatte niitä."
"Mistä?"
"Invalidi-hotellista. Siellä on kaksikymmentäviisi tuhatta pyssyä.Invalidi-hotelliin!"
"Invalidiin! Invalidiin! Invalidiin!" huusivat kaikki. "Nyt", sanoiMarat Billotille, joka oli kutsunut Pitoun luokseen, "te siis menetteBastiljiin?"
"Niin."
"Malttakaahan. Voi sattua, että ennen miesteni saapumista tarvitsette apua."
"Se on totta", myönsi Billot; "niin saattaa kyllä käydä."
Marat repäisi lehden pienestä taskukirjasta ja kirjoitti lyijykynällä seuraavat sanat:
"Maratin nimessä."
Sitten hän piirsi erään merkin paperille.
"Mitä minä tällä kirjeellä teen, koska siinä ei ole nimeä eikä osoitetta, kelle sen annan", lausui Billot.
"Mitä osoitteeseen tulee, niin ei sillä, jolle teitä suosittelen, olemitään osoitetta. Mitä hänen nimeensä tulee, niin se on tunnettu.Kysykää ensimmäiseltä vastaantulevalta työmieheltä Conchonia, rahvaanMirabeauta."
"Gonchon, paina tämä nimi mieleesi, Pitou."
"Gonchon eliGonchonius", sanoi Pitou. "Kyllä minä sen muistan."
"Invalidiin! Invalidiin!" karjuivat äänet yhä suuremmalla raivolla.
"Lähde, mene", sanoi Marat Billotille, "ja vapauden hengetär ohjatkoon tietäsi. — Invalidiin!" huusi hänkin vuorostaan.
Ja hän läksi pitkin Grèven rantakatua, jäljessään yli kaksikymmentä tuhatta miestä.
Billot otti viisisataa seuraansa, kaikki ne, joilla oli aseet.
Sinä hetkenä, jona toinen joukko läksi samoamaan pitkin virran rantaa ja toinen suuntasi retkensä bulevardille päin, astui kauppiaitten esimies ikkunan ääreen.
"Rakkaat ystävät", huusi hän, "miksi teidän hatussanne on vihreä tunnus?"
Heillä oli hatussaan Camille Desmoulinsin kastanjanlehviä. Monet olivat sen omaksuneet nähdessään toisilla sellaisen, tietämättä mitä se merkitsi.
"Se merkitsee toivoa!" huusivat muutamat.
"Mutta toivon väri on samalla Artoisin kreivin väri. Tahdotteko te kantaa prinssin värejä?"
"Emme, emme", huusivat kaikki, Billot äänekkäimmin.
"Muuttakaa siis tuo tunnus, ja jos tahdotte joitakin värejä kantaa, niin käyttäkää silloin Pariisin kaupungin, meidän kaikkien yhteisen äidin värejä sinistä ja punaista, ystäväni, sinistä ja punaista." [Myöhemmin Lafayette puolestaan huomautti, että sininen ja punainen yhdessä olivat Orleansin suvun värejä ja lisäsi näihin valkoisen, lausuen samalla niille, jotka ottivat tällaisen hänen kädestään vastaan: "Annan teille tunnuksen, joka kiertää kautta koko maailman."]
"Niin, niin!" huusivat kaikki; "sininen ja punainen!"
Tämän sanoessaan jokainen polki jalkoihinsa vihreän merkin ja vaati itselleen nauhoja. Kuin lumouksen vaikutuksesta ikkunat aukenivat, ja kaikkialta heiteltiin sinipunaisia nauhoja. Mutta näistä riitti tuskin tuhannelle hengelle.
Heti revittiin pöytäliinat, silkkiset puvut, vyöt, ikkunaverhot.Niistä tehtiin solmuja, nauharuusuja, vöitä. Kukin otti osansa.
Tämän jälkeen Billotin pikkuinen armeija läksi matkaan.
Taipaleella liittyi siihen lisää. Saint-Antoinen esikaupungin jokaisesta suonesta tuli rahvaan kuuminta ja kiihkeintä verta.
He saapuivat jokseenkin hyvässä järjestyksessä Lesdiquières-kadun kohdalle. Täällä oli jo joukko uteliaita, toiset katsellen arkoina, toiset tyyninä, toiset röyhkeinä Bastiljin torneja, joihin polttava aurinko paistoi.
Kun Saint-Antoinen esikaupungin rummunsoittajat saapuivat omalta taholtaan; kun satakunta ranskalaista kaartilaista saapui bulevardeja pitkin; kun Billot saapui joukkoineen, johon kuului arviolta tuhannen tai tuhannenkaksisataa miestä, muuttuivat kansanjoukon ilmeet heti, arat tulivat rohkeiksi, tyynet innostuivat ja röyhkeät alkoivat uhata.
"Pois kanuunat! Pois kanuunat!" huusi kaksikymmentätuhatta ääntä puiden nyrkkiä kanuunoille, joiden vaskiset kidat näkyivät vallitusten aukkojen välistä.
Juuri sinä hetkenä, niinkuin linnoituksen kuvernööri olisi totellut rahvaan vaatimusta, lähestyivät kanuunamiehet tykkejään ja vetivät niitä sisäänpäin kunnes ne kokonaan katosivat näkyvistä.
Rahvas taputti käsiään. He edustivat siis mahtia koska heidän uhkauksiaan toteltiin.
Vartijat kulkivat kuitenkin yhä vielä muureilla. Invalidit ja sveitsiläiset astelivat vuorottain.
Kun äsken oli huudettu: "Pois kanuunat!" karjuttiin nyt:
"Pois sveitsiläiset!" Se oli jatkoa eiliseen huutoon: "Alas saksalaiset!"
Mutta sveitsiläiset jatkoivat yhtäkaikki asteluaan.
Muuan alhaalla oleva, joka oli huutanut alas sveitsiläisiä, kiivastui. Hänellä oli pyssy; hän kohotti sen piippua vartijaa kohden ja laukaisi.
Luoti osui Bastiljin vanhaan muuriin jalan verran sen yläreunaa alemmaksi, ihan sen aukon kohdalle, mistä vartija näkyi. Kuulan jälki ilmeni valkoisena pilkkuna, mutta vartija ei seisahtunut, ei edes kääntänyt päätänsä.
Tämän miehen ympärillä, joka oli antanut merkin mielettömään, ennenkuulumattomaan hyökkäykseen, syntyi kova hälinä. Vielä oli tässä huudossa enemmän kauhua kuin raivoa. Monet eivät käsittäneet sitä, ettei Bastiljia kohden ampuminen ollut mikään kuolemalla rangaistava rikos.
Billot katseli tätä vihertävää linnaa, joka muistutti suomuspeitteisiä satuhirviöitä. Hän luki aukot, joista kanuunat voivat minä hetkenä tahansa ilmestyä; hän luki vallituksien kiväärit, jotka kurkistivat uhkaavina valliaukoistaan, pudisti päätänsä ja muisti Flessellesin sanat.
"Me emme koskaan pääse tuonne", mutisi hän. "Miksi emme sinne pääsisi?" sanoi ääni hänen vieressään. Billot kääntyi ja näki hurjan näköisen miehen, joka oli puettu ryysyihin ja jonka silmät säihkyivät kuin kaksi tähteä.
"Siksi, että minun mielestäni ei väkivallalla voi voittaa tuollaista kivilinnaa."
"Bastiljin valloittaminen", sanoi mies, "ei olekaan mikään sotatemppu, vaan uskonkysymys. Usko, niin onnistut."
"Malttia!" sanoi Billot etsien taskustaan suosituskirjettään; "malttia!"
Mies erehtyi hänen aikeistaan.
"Malttia!" sanoi hän. "Kyllä ymmärrän, sinä olet lihava, sinä; olet varmaankin maanviljelijä."
"Niin olenkin", myönsi Billot.
"Siinä tapauksessa ymmärrän, miksi sanot: malttia. Sinä olet aina saanut runsaasti ruokaa. Mutta katsohan hiukan taaksesi, niin näet, millaiset haamut ovat ympärillämme. Katso heidän kalpeita suoniaan, lue luut heidän vaatteittensa ryysyjen läpi, ja kysy heiltä, ymmärtävätkö he, mitä maltti merkitsee."
"Tuo mies puhuu hyvin", supatti Pitou, "mutta hän peloittaa minua."
"Minua hän ei peloita", vastasi Billot. Ja hän kääntyi miehen puoleen.
"Niin, malttia", sanoi hän, "mutta ainoastaan vielä neljännestunti."
"Ahaa!" sanoi mies hymyillen; "neljännestunti! Se ei ole todellakaan liikaa. Ja mitä sinä teet tänä neljännestuntina?"
"Neljännestunnin päästä olen käynyt Bastiljissa. Olen ottanut selkoa siitä, paljonko siellä on sotilaita, päässyt sen kuvernöörin aikeista selville ja tiedän siis vihdoinkin, mitä tietä sinne on mentävä."
"Niin kyllä, jos tiedät, mitä tietä sieltä tullaan pois."
"No, jos minua ei kuulu, niin muuan mies kyllä toimittaa minut sieltä heltiämään."
"Ja kuka se on?"
"Gonchon, kansan Mirabeau."
Mies vavahti; hänen silmissään leimahti liekki.
"Tunnetko häntä?" kysyi hän.
"En"
"Kuinka siis?"
"Kuinkako? Minä aion päästä puheisiin hänen kanssaan. Sillä minulle sanottiin, että ensimmäinen mies, jonka puoleen käännyn Bastiljin aukiolla, vie minut hänen luokseen. Sinä olet Bastiljin aukiolla; vie minut hänen luokseen."
"Mitä hänestä tahdot?"
"Tahdon antaa hänelle tämän paperin."
"Kuka on sen lähettänyt?"
"Lääkäri Marat"
"Marat! Sinä tunnet siis Maratin?" kysyi mies.
"Tulen juuri hänen luotansa."
"Mistä?"
"Kaupungintalolta."
"Mitä hän tekee?"
"Hän on mennyt Invalidiin hankkimaan kahdellekymmenelle tuhannelle miehelle aseet."
"Siinä tapauksessa anna minulle paperi. Minä olen Gonchon."
Billot peräytyi askeleen.
"Oletko sinä Gonchon?" kysyi hän.
"Ystävät", sanoi ryysyinen mies, "tässä on muuan, joka ei tunne minua ja kysyy, olenko minä todellakin Gonchon."
Joukko purskahti nauruun. Heidän mielestään tuntui mahdottomalta ajatellakaan, ettei heidän suosituinta puhujaansa tunnettaisi.
"Eläköön Gonchon!" huusi pari kolme tuhatta ääntä.
"Tässä on", sanoi Billot ojentaen hänelle paperin.
"Ystävät", sanoi Gonchon luettuaan paperin ja lyöden Billotia olalle, "tämä on veljemme, Marat suosittelee häntä meille. Häneen voi siis luottaa. Mikä on nimesi?"
"Billot." [Billotmerkitsee (teurastus)pölkkyä. —Suom.]
"Ja olkoon minun nimeni Kirves: me kyllä toivottavasti saamme jotakin aikaan."
Joukko nauroi tälle veriselle leikinlaskulle.
"Niin, niin, me saamme jotakin aikaan", hälistiin.
"No, mitä nyt teemme?" kysyivät jotkut äänet.
"Hitto vieköön", sanoi Gonchon, "me valloitamme Bastiljin."
"Hyvin lausuttu", virkkoi Billot, "tätä minä sanon suoraksi puheeksi.Kuulehan, kunnon Gonchon, montako miestä sinulla on käytettävänäsi?"
"Lähes kolmekymmentätuhatta."
"Sinulla siis kolmekymmentätuhatta, kaksikymmentätuhatta saapuu tänne Invalidista, ja kymmenentuhatta on jo täällä; siinä on enemmänkin kuin tarvitsemme onnistuaksemme, jos laisinkaan onnistumme."
"Me onnistumme", vakuutti Gonchon.
"Niin minäkin uskon. Kokoa siis kolmekymmentätuhatta miestäsi. Minä menen kuvernöörin luo ja vaadin häntä antautumaan. Jos hän antautuu, niin sitä parempi, säästyy verta. Ellei hän antaudu, niin vuodatettu veri tulkoon hänen ylitseen, ja väärän asian puolesta vuodatettu veri tuottaa onnettomuutta. Kysykää saksalaisilta."
"Kauanko viivyt kuvernöörin luona?"
"Niin kauan kuin suinkin, siihen asti, kunnes Bastilji on täydelleen tarkastettu. Kun olen palannut, alkaa hyökkäys, jos suinkin vain on mahdollista."
"Päätetty asia."
"Et epäile minua?" kysyi Billot Gonchonilta ojentaen hänelle kätensä.
"Minäkö!" vastasi Gonchon hymyillen halveksivasti ja puristaen voimakkaan maanviljelijän kättä niin kovasti, ettei sellaista jäntevyyttä olisi voinut luullakaan olevan noin laihassa ja heikossa ruumiissa. "Minäkö epäilisin sinua? Miksi niin tekisin? Milloin vain tahtoisin, virkkaisin vain sanan, tekisin vain viittauksen ja tallauttaisin sinut maahan kuin madon, vaikka olisitkin noiden tornien turvassa, jotka huomenna ovat lakanneet olemasta, vaikka sinua suojelisivat nuo sotilaat, jotka tänä iltana ovat liittyneet meihin tai lakanneet elämästä. Mene siis ja luota Gonchoniin, samoin kuin hän luottaa Billotiin."
Billot oli siitä nyt varma ja meni Bastiljin porttia kohden, puhuttelijansa kadotessa esikaupunkiin ja tuhansien äänien huutaessa: "Eläköön Gonchon! Eläköön kansan Mirabeau!"
"En tiedä, millainen on aateliston Mirabeau", sanoi Pitou Billotille, "mutta ainakin meidän on ruma."
Emme kuvaile Bastiljin ulkonäköä. Onhan se tarpeetonta. Se elää ikuisena kuvana vanhusten ja lasten mielessä.
Tyydymme vain sanomaan, että bulevardin puolella oli Bastilji-aukiolle päin kaksi vierekkäistä tornia. Sivut olivat yhdensuuntaiset nykyisten kanavanrantain kanssa.
Bastiljin porttia suojasi ensiksi vartijarakennus, sitten kaksi riviä vahtisotilaita, sitten kaksi nostosiltaa.
Kun oli sivuutettu nämä esteet, tultiin ensin hallintorakennuksen pihaan, jossa kuvernööri asui.
Tästä pihasta johti katettu käytävä Bastiljin vallihautojen luo.
Tälläkin puolella oli nostosilta, vartijarakennus ja rautainen ristikkoportti.
Heti Billotin lähestyessä linnaa aiottiin hänet vangita, mutta hän näytti Flessellesin antamaa suosituskirjettä ja sai jatkaa matkaansa.
Billot huomasi silloin Pitoun seuraavan häntä. Pitou ei kyennyt ottamaan mitään aloitetta, mutta maanviljelijän jäljestä hän olisi mennyt vaikka helvettiin ja noussut kuuhun.
"Pysy ulkopuolella", käski Billot. "Ellen palaa, niin hyvä on jonkun olla muistuttamassa rahvaalle, että minä olen mennyt sisään."
"Se on totta", sanoi Pitou, "Kuinka pitkän ajan päästä muistutan siitä?"
"Tunnin päästä."
"Ja lipas?" kysyi Pitou.
"Totta tosiaan! Ellen palaa, — ellei Gonchon valloita Bastiljia, tai jos valloituksen jälkeen ei minua löydykään, niin on sanottava tohtori Gilbertille, joka ehkä löytyy, että Pariisista tuli miehiä, jotka varastivat minulta lippaan, jonka hän uskoi huostaani viisi vuotta sitten; että lähdin heti ilmoittamaan hänelle; että Pariisiin päästyäni kuulin hänen olevan Bastiljissa; että aikoessani valloittaa Bastiljin heitinkin henkeni, joka kokonaan kuului hänelle."
"Hyvä on, isäntä", sanoi Pitou. "Mutta se on pitkä läksy, ja minä pelkään sen unohtavani."
"Senkö, mitä sanoin?"
"Niin."
"Minä kertaan sen."
"Ei", vastasi muuan ääni Billotin vieressä, "parasta on se kirjoittaa."
"Minä en osaa kirjoittaa", sanoi Billot.
"Minä osaan, sillä olen viraston vahtimestari."
"Vai olette te vahtimestari?" kysyi Billot.
"Stanislas Maillard, Châteletin vahtimestari."
Hän veti taskustaan pitkän luisen rasian, jossa oli paperia, kynä ja mustetta, siis kaikki, mitä tarvittiin kirjoittamista varten.
Hän oli neljänkymmenenviiden ikäinen mies, laiha, pitkä, juhlallinen, kokonaan mustiin puettu, niinkuin hänen virkansa vaatikin.
"Hänpä muistuttaa hiivatin kovasti haudankaivajaa", mutisi Pitou.
"Te siis sanotte", kysyi vahtimestari rauhallisesti, "että Pariisista tulleet miehet ottivat teiltä lippaan, jonka tohtori Gilbert oli teille uskonut?"
"Niin."
"Sehän on rikos."
"Ne miehet kuuluivat Pariisin poliisilaitokseen."
"Senkin hävyttömät varkaat!" mutisi Maillard.
Sitten hän antoi paperin Pitoulle.
"Kas tässä, nuori mies", sanoi hän, "on tarvitsemanne paperi. Jos hän saa surmansa" — hän osoitti Billotia — "jos sinä saat surmasi, niin toivottavasti en minä joudu samaten hengiltä."
"Ja ellette saa surmaanne, niin mitä teette?" kysyi Pitou.
"Minä teen sen, mitä sinun piti tehdä."
"Kiitos", sanoi Billot.
Hän ojensi kätensä vahtimestarille.
Vahtimestari puristi kättä sellaisella voimalla, että sitä ei olisi luullut olevan hänen hoikassa ruumiissaan.
"Voin siis luottaa teihin?" kysyi Billot.
"Aivan yhtä hyvin kuin Maratiin tai Gonchoniin."
"Hyvä on", sanoi Pitou; "siinäpä kolmiyhteys, jota en usko tapaavani paratiisissa."
Sitten hän kääntyi jälleen Billotin puoleen.
"Olkaahan varovainen, isäntä!"
"Pitou", sanoi maanviljelijä niin kaunopuheisesti, että sitä ei olisi uskonut tapaavansa hänen kaltaisellaan karulla miehellä, "älä koskaan unohda sitä seikkaa, että Ranskassa on varovaisinta aina urhoollisuus!"
Ja hän asteli ensimmäisen vartijajoukon läpi Pitoun palatessa aukiolle.
Nostosillan luona hän sai uudelleen neuvotella.
Billot näytti suosituskirjettään. Silta painui alas. Ristikko avattiin.
Ristikon takana oli kuvernööri.
Tämä piha, missä kuvernööri odotti, oli se, missä vangit saivat käydä kävelemässä. Sitä vartioi kahdeksan tornia, kahdeksan jättiläistä. Ei ainoatakaan ikkunaa ollut sinnepäin. Aurinko ei milloinkaan päässyt paistamaan sen kosteaan ja liukkaaseen kivitykseen. Olisi luullut olevansa hirveän ison kaivon pohjalla.
Tässä pihassa oli kahlehdittuja vankeja esittävän veistosryhmän kannattama kello. Aikaa mitatessaan sen rattaat raksuttivat säännöllisesti ja hitaasti niinkuin vankiluolan kattoon kokoontuvat pisarat putoilevat alas.
Kun vanki joutui tähän pihaan ja hetkisen katseli kivikuilun pohjalla ollessaan seinien täyttä alastomuutta, pyysi hän vähän ajan kuluttua päästä tyrmäänsä.
Tähän pihaan johtavan ristikon takana seisoi, kuten jo olemme maininneet, herra de Launay.
Kuvernööri oli neljänkymmenen viiden tai viidenkymmenen ikäinen.Tänään hän esiintyi harmaassa palttinapuvussa; hänellä oli PyhänLudvigin ritarikunnan punainen nauha ja kädessä miekkakeppi.
Herra de Launay oli paha mies. Linguetin muistelmat ovat tehneet hänet surkean kuuluisaksi. Häntä vihattiin melkein yhtä paljon kuin hänen vankilaansakin.
Samoin kuin Chateauneufit, La Vrillièret ja Saint-Florentinit perivät vangitsemiskirjeiden antamisen oikeuden isältä pojalle, niin Launaytkin luovuttivat Bastiljin isältä pojalle.
Sillä tiedetäänhän, että sotaministeri ei nimittänyt linnan virkailijoita. Bastiljissa olivat kaikki paikat kuvernööristä keittiöpoikaan asti ostettavissa. Bastiljin kuvernööri oli tavallaan jonkinmoinen suurellinen portinvahti, olkalappuinen emännöitsijä, joka hankki 60,000 frangin määrärahansa lisäksi 60,000 kiristyksillä ja lahjusten ottamisella.
Täytyihän saada takaisin viran ostoon kulutettu pääoma ja sen korot.
Herra de Launay vaurastui ahneudellaan vielä enemmän kuin edeltäjänsä. Ehkä hän oli maksanut paikastaan tavallista enemmän ja aavisti, että hän saisi olla siinä tavallista lyhyemmän ajan.
Hän elätti oman väkensä vankien kustannuksella. Hän oli vähentänyt lämmitystä ja otti kaksinkertaisen maksun kaikista heidän huonekaluistaan.
Hänellä oli oikeus tuottaa tullitta Pariisiin sata tynnyriä viiniä.Hän myi tämän oikeuden eräälle ravintoloitsijalle, joka tuottiPariisiin hienoja viinejä. Tämän oikeuden kymmenesosalla hän sittenosti rutihuonoja viinejä, joita juotti vangeilleen.
Bastiljiin suljetulla raukalla oli ollut vain yksi ainoa lohdutus.Tämä oli pieni puutarha, joka oli laadittu erään vallituksen päälle.Siellä he kävelivät, siellä he hetkisen saivat nauttia valosta,kukista, ilmasta, luonnosta yleensä.
Hän vuokrasi tämän pienen puutarhan eräälle puutarhurille, ja viidenkymmenen livren vuoksi, jotka hän tästä sai vuosituloa, hän oli riistänyt vangeilta niiden viimeisen ilon.
Rikkaille vangeille hän hankki kyllä kaikenlaisia mukavuuksia. Erään vangin hän vei oman rakastajattarensa luo, ja vanki kustansi tälle naiselle asunnon ja elatuksen, joka siis ei Launaylle tullut mitään maksamaan.
Lukekaa kirja "Paljastettu Bastilji", niin löydätte sieltä tämän tapauksen ja vielä monta muutakin.
Tästä kaikesta huolimatta kuvernööri oli urhoollinen mies. Jo edellisestä päivästä alkaen oli myrsky ulvonut hänen ympärillään. Eilisestä asti hän oli tuntenut, kuinka kapinan yhä nouseva laine loiskui hänen linnansa muuria vastaan.
Hän oli nyt kyllä kalpea, mutta tyyni.
Olihan hänen takanaan neljä kanuunaa valmiina ampumaan, ympärillään sveitsiläisistä ja invalideista muodostettu vartijaväki ja edessään vain aseeton mies.
Sillä Bastiljiin tullessaan oli Billot jättänyt karbiininsa Pitoulle. Hän ymmärsi, että tämän ristikon edessä oli jokainen ase hänelle vaarallinen eikä suinkaan hyödyllinen.
Billot pani heti merkille kaikki — kuvernöörin melkein uhkaavan, levollisen ilmeen, vartijahuoneessa olevat sveitsiläiset, tornien huipuilla invalidit, kanuunamiehet, jotka täyttivät lavettien säiliöitä kuulilla.
Vartijoilla oli aseensa olallaan, upseerien miekat olivat paljastetut.
Kuvernööri ei liikahtanutkaan; Billotin täytyi mennä hänen luokseen asti. Kansan edustajan takana sulkeutui ristikko niin synkästi rämähtäen, että urhea Billot tunsi väristyksen luihinsa asti.
"Mitä asiaa teillä taas on minulle?" kysyi de Launay.
"Taas?" sanoi Billot. "Luullakseni näen teidät ensimmäisen kerran eikä teillä siis ole mitään syytä olla kyllästynyt minuun."
"Sain kuulla teidän tulevan Kaupungintalosta."
"Se on totta, sieltä minä tulen."
"Äsken jo sain ottaa vastaan yhden valtuuston lähetystön."
"Mitä se tahtoi?"
"Se pyysi minua lupaamaan, etten aloittaisi ampumista."
"Ja lupasitteko?"
"Lupasin. Se pyysi minua vetämään kanuunat pois näkyvistä."
"Ja te vedätitte ne pois. Olin aukiolla silloin, kun se tehtiin."
"Ja te kai uskoitte minun tottelevan kansan uhkauksia?"
"Totta kai", sanoi Billot, "ainakin näytti siltä."
"Enkö sitä teille sanonut, hyvät herrat", virkkoi Launay kääntyen upseerien puoleen. "Enkö sanonut teille, että meitä voidaan luulla suuriksi pelkureiksi?"
Sitten hän kääntyi Billotin puoleen:
"Ja kenen nimessä te tulette?"
"Kansan nimessä!" vastasi Billot ylpeästi.
"Hyvä on", sanoi Launay hymyillen. "Mutta kai teillä on joku muukin suositus, sillä pelkästään kansan nimessä tullessanne ette olisi päässyt sivuuttamaan ensimmäisiä vartijoita."
"On kyllä, minulla on ystävänne de Flessellesin suositus."
"Flessellesin! Sanoitte, että hän on ystäväni", jatkoi Launay katsoen Billotia silmiin niin syvälle kuin tahtoisi nähdä hänen sielunsa pohjalle; "mistä tiedätte, että herra de Flesselles on ystäväni?"
"Otaksuin hänen olevan."
"Otaksuitte! Siinäkö kaikki. Hyvä on. Katsokaamme tuota suositusta."
Billot ojensi hänelle paperin.
Launay luki sen kertaalleen, luki uudestaan, käänsi lehteä nähdäkseen, eikö toisella puolella ollut vielä uutta jälkikirjoitusta ja piteli sitä päivää vasten tarkatakseen, oliko rivien välissä jotakin kirjoitusta.
"Ja tässäkö on kaikki, mitä hänellä on minulle asiaa?" kysyi hän.
"Kaikki."
"Oletteko siitä varma?"
"Aivan varma."
"Hän ei käskenyt mitään ilmoittaa suullisesti?"
"Ei mitään."
"Kummallista!" sanoi Launay luoden eräästä ampuma-aukosta katseensa aukiolle.
"Mitä siis odotitte hänen sanovan?" kysyi Billot.
Launay heilautti kättään.
"En mitään", vastasi hän, "en mitään. Sanokaa, mitä teillä on sanottavaa, mutta pian, sillä minulla on kiire."
"No siis, minä tahdon, että luovutatte meille Bastiljin."
"Mitä sanoittekaan?" lausui Launay kääntyen äkkiä kuin olisi kuullut väärin. "Mitä sanoittekaan…"
"Minä sanon, että kansan nimessä vaadin teitä luovuttamaan meilleBastiljin."
Launay kohautti olkapäitänsä.
"Kansa on todellakin kummallinen otus", sanoi hän.
"Häh!" huudahti Billot.
"Ja mitä se Bastiljilla tekee?"
"Se tahtoo sen hävittää."
"Ja mitä pahaa Bastilji on tehnyt kansalle? Onko koskaan pantu rahvaaseen kuuluvaa miestä Bastiljiin? Kansan pitäisi oikeastaan kiittää jokaista Bastiljin kiveä. Keitä pannaan Bastiljiin? Filosofeja, tiedemiehiä, aatelisia, ministerejä, prinssejä, siis kansan vihollisia."
"Se vain todistaa, ettei kansa ole itsekäs."
"Hyvä ystävä", sanoi Launay hieman sääliväisesti, "kyllä kaikesta huomaa, ettette ole sotilas."
"Olette oikeassa, olen maanviljelijä."
"Ettekä ole pariisilainen."
"Maalta olenkin kotoisin."
"Ettette laisinkaan tunne Bastiljia."
"Se on totta, en tunne siitä muuta kuin sen, mitä olen nähnyt, siis ulkomuurit."
"Tulkaa siis minun seurassani, ja minä näytän, mitä Bastilji on."
"Oho!" tuumi Billot; "hän vie minut jonkun salaluukun päälle, joka aukenee jalkojeni alla, ja hyvästi silloin, ukko Billot."
Mutta urhoollinen maanviljelijä ei räpäyttänyt silmäänsä, vaan valmistautui seuraamaan Bastiljin kuvernööriä.
"Ensiksi sanon teille", selitti Launay, "että kellarissani on niin paljon ruutia, että sen avulla voin räjäyttää ilmaan Bastiljin ja sen ohella puolet Saint-Antoinen esikaupungista."
"Kyllä minä sen tiedän", vastasi Billot rauhallisesti.
"Hyvä. Silmäilkäähän ensiksi näitä neljää kanuunaa."
"Näenhän nuo."
"Ne suojaavat koko tätä vallikäytävää, ja tätä suojaa vielä sen lisäksi vartiorakennus ja kaksi vallihautaa, joiden yli ei pääse muutoin kuin kahta nostosiltaa myöten, ja viimeiseksi on rautaristikko suojana."
"En suinkaan väitä, että Bastilji olisi huonosti turvattu", vastasiBillot rauhallisesti, "vaan että hyökkäys tulee sitä tuimemmaksi."
"Jatkakaamme", sanoi Launay.
Billot nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
"Tässä on vallihautaan johtava hyökkäysportti", sanoi kuvernööri."Näettehän tästä, kuinka vahvat muurit ovat."
"Lähes neljäkymmentä jalkaa."
"Niin, neljäkymmentä muurin aliosassa ja viisitoista yläosassa. Huomaattehan, että vaikka kansalla olisi kuinka pitkät kynnet tahansa, ne eivät tähän pysty."
"En ole väittänytkään, että kansa hävittäisi Bastiljin ennen valloittamista", lausui Billot, "vaan sanon, että se hävittää sen valloitettuaan."
"Menkäämme ylemmäksi", esitti Launay. "Mennään vain."
He nousivat noin kolmekymmentä astuinta ylemmäksi. Kuvernööri seisahtui.
"Katsokaahan", sanoi hän, "tässäkin on aukko, josta näkyy se puoli, mistä aiotte hyökätä. Täällä on vain yksi ainoa vallipyssy puolustamassa. Mutta tämä paikka on tullut kuuluisaksi omalla tavallaan. Tunnettehan laulun:
"Oi mun armas huilusein,jota aina hellin."
"Kyllä sen tunnen", sanoi Billot, "kyllä sen tunnen. Mutta minun luullakseni ei nyt sovi sitä laulaa."
"Odottakaahan. Saksin marski nimitti tällaista pientä tykkiä huilusekseen, kun se lauloi sitä säveltä, josta hän parhaiten piti. Tämä on pieni historiallinen kasku."
"Vai niin!" sanoi Billot.
"Mennään ylemmäksi."
He pitkittivät nousuansa ja saapuivat Comté-tornin huippulavalle.
"Ahaa!" äännähti Billot.
"Mitä nyt?" kysyi Launay.
"Ette olekaan vienyt täältä pois kanuunia."
"Käskin vain vetämään ne pois näkyvistä."
"Minäpä sanon kansalle, että kanuunat ovat vielä paikallaan."
"Sanokaa vain!"
"Ette siis aio viedä niitä pois?"
"En."
"Se on päätöksenne?"
"Kuninkaan kanuunat ovat täällä kuninkaan käskystä. Eivätkä ne täältä joudu pois muulla kuin kuninkaan käskyllä."
"Herra de Launay", sanoi Billot, joka tunsi lauseittensa kasvavan ja voimistuvan tilanteen tiukentumisen mukana, "herra de Launay: oikea kuningas, jota kehoitan teitä tottelemaan, on tuolla."
Hän näytti kuvernöörille harmaata joukkoa, joka paikoittain oli verinen eilisen taistelun jälkeen ja aaltoili vallihautojen edessä välkytellen aseitansa auringonpaisteessa.
"On mahdollista", sanoi Launay ylpeästi kohottaen päätänsä, "että te tunnette kaksi kuningasta, mutta minä, Bastiljin kuvernööri, tunnen vain yhden, ja hän on Ludvig kuudestoista; hän on kirjoittanut nimensä sen asiakirjan alle, jonka nojalla minä täällä johtelen miehiä ja tehtäviä."
"Ettekö siis ole kansalainen?" huudahti Billot suuttuneena.
"Olen ranskalainen aatelismies", sanoi kuvernööri.
"Se on totta, olette soturi ja puhutte niinkuin soturi."
"Siinä osasitte oikeaan sanaan", vastasi Launay kumartaen. "Olen soturi ja täytän saamani määräykset."
"Ja minä", virkkoi Billot, "olen kansalainen, ja kun minun velvollisuuteni on vastustaa teidän sotilasohjeitanne, täytyy toisen meistä kuolla, joko sen, joka noudattaa saamiansa määräyksiä, tai sen, joka täyttää velvollisuutensa."
"Hyvin luultavasti."
"Olette siis päättänyt ampua kansaa?"
"En suinkaan — niin kauan kuin se pidättyy ampumasta minua. Olen antanut siitä sanani herra de Flessellesin läheteille. Näettehän, että kanuunat on vedetty taemmaksi; mutta ensi laukauksen pamahtaessa aukiolta linnaani kohti…"
"Niin, mitä ensi laukauksen pamahtaessa?"
"Minä astun jonkun kanuunan viereen, esimerkiksi tämän. Siirrän sen itse aukon kohdalle, tähtään itse ja sytytän sen itse tällä sytyttimellä."
"Tekö?"
"Niin."
"Ennenkuin uskon teidän tekevän sellaisen rikoksen…"
"Johan sanoin, että olen soturi ja tunnen vain saamani määräykset."
"Siis", sanoi Billot vieden Launayn ihan muurin reunalle ja osoittaen vuoron perään kahteen eri suuntaan Saint-Antoinen esikaupunkiin ja bulevardille, "nuo antavat teille vastedes määräyksiä."
Ja hän osoitti Launaylle kahta mustaa, tiheätä, karjuvaa laumaa, joka johtuessaan taipumaan bulevardien mutkittelun mukaan kiemurtelivat jättiläiskäärmeenä; tämän pään ja ruumiin kyllä näki, mutta viimeiset kiemurat katosivat mäen taakse, jolta se laskeusi alas.
Ja koko tämä yletön matelija kimalteli välkkysuomuista.
Siellä oli ne joukot, jotka Billot oli määrännyt saapumaanBastilji-aukiolle. Toista johti Marat, toista Gonchon.
Kahdelta puolen ne nyt lähestyivät heiluttaen aseitaan ja päästäen peloittavia huutoja.
Launay kalpeni tämän nähdessään ja nosti keppinsä.
"Kanuunoittenne luo!" huusi hän.
Sitten hän uhkaavana lähestyi Billotia.
"Ja te, onneton", sanoi hän, "te tulette tänne muka neuvottelemaan toisten aikoessa hyökätä! Tiedättekö, että olette ansainnut kuoleman?"
Billot huomasi liikkeen ja salamannopeasti tarttui Launayhin niskasta ja vyötäisiltä.
"Ja te ansaitsisitte", huusi hän, "että heittäisin teidät muurin yli, murskataksenne luunne vallihautaan. Mutta, Jumalan kiitos, aion taistella toisella tavalla."
Tänä hetkenä kajahti tavattoman voimakas huuto, joka nousi alhaalta ylös asti, kiirien ilmassa kuin vihuri, ja de Losme, Bastiljin majuri, ilmestyi torninhuipulle.
"Hyvä herra", sanoi hän Billotille, "hyvä herra, näyttäkää toki itsenne. Kansa luulee, että teille on käynyt onnettomasti, ja vaatii teitä nähdäkseen."
Billotin nimi, jonka Pitou oli ilmaissut kansalle, kaikui keskellä huutoja.
Billot päästi irti Launayn, joka pisti miekkakeppinsä huotraan.
Sitten nämä kolme miestä epäröivät hetkisen, jona aikana kuului uhkaus- ja kirohuutoja.
"Näyttäkäähän itsenne", sanoi Launay, "ei sen vuoksi, että pelkäisin noita huutoja, vaan osoittaakseni, että olen kunniallinen mies."
Silloin Billot pisti päänsä muurin aukosta ja heilutti kättänsä.
Tämän nähdessään kansa taputti käsiään. Vallankumous tavallaan pisti päänsä esiin Bastiljista tämän kansanmiehen muodossa, joka ensimmäisenä oli noussut sen muurin harjalle.
"Hyvä on", sanoi Launay. "Kaikki on nyt meidän välillämme loppunut. Teillä ei ole enää mitään täällä tehtävää. Teitä kutsutaan tuonne alas. Menkää."
Billot käsitti varsin hyvin, kuinka maltillinen nyt oli tämä mies, jonka käsiin hän oli uskaltanut henkensä. Hän astui samoja portaita alas, joita oli noussutkin, ja kuvernööri asteli hänen järjestään.
Majuri jäi. Kuvernööri oli hiljaa antanut hänelle määräyksiä.
Kaikesta huomasi, että Launay ei toivonut mitään muuta kuin että neuvottelijasta tulisi mahdollisimman pian hänen vihollisensa.
Billot meni pihan poikki sanaakaan virkkamatta. Sitten hän näki tykkimiesten seisovan kanuunain vieressä. Sytytin paloi peitsen päässä.
Billot seisahtui heidän eteensä.
"Ystävät!" sanoi hän heille; "muistakaa, että olen tullut pyytämään päällikköänne välttämään verenvuodatusta ja että hän on pyyntöni hyljännyt."
"Kuninkaan nimessä", käski Launay jalkaa polkien, "poistukaa täältä!"
"Olkaa varuillanne", lausui Billot; "jos ajatte minut pois kuninkaan nimessä, voin palata kansan nimessä."
Sitten hän kääntyi sveitsiläisten kaartilaisten puoleen.
"Sanokaa", lausui hän, "kenen puolella olette?"
Sveitsiläiset olivat vaiti. Launay näytti sormellaan rautaporttia.Billot tahtoi vielä koettaa parastaan.
"Kansan nimessä, kuvernööri", sanoi hän, "veljienne nimessä!"
"Veljieni! Te sanotte veljikseni noita, jotka huutavat: Alas Bastilji! Kuolema kuvernöörille! He ovat ehkä teidän veljiänne, mutta eivät suinkaan minun!"
"Ihmisyyden nimessä siis!"
"Ihmisyyden nimessä, joka yllyttää teidät satatuhantisena laumana tänne tappamaan näiden muurien sisään suljetut sata miestä!"
"Jos luovutatte Bastiljin kansalle, niin pelastatte heidän henkensä."
"Ja menetän oman kunniani."
Billot vaikeni. Hän oli voimaton tämän sotilaallisen johdonmukaisuuden edessä. Mutta hän kääntyi uudelleen sveitsiläisten ja invalidien puoleen sanoen:
"Antautukaa, ystäväni, vielä on aika. Kymmenen minuutin päästä se on liian myöhäistä."
"Ellette aivan heti lähde täältä", ärjäisi de Launay vuorostaan, "niin kautta aateliskunniani käsken ampua teidät kuoliaaksi."
Billot vaikeni heti, pani käsivartensa rinnalleen ristiin, katsoi kerran vielä terävästi kuvernööriin ja meni.
Heinäkuun polttavan päivän paahteessa odotti joukko väristen jahuumaantuneena. Gonchonin miehet liittyivät Maratin miehiin.Saint-Antoinen esikaupunki tervehti ja tunnusti veljikseenSaint-Marceaun esikaupungin miehet.
Gonchon johti miehiään. Marat oli kadonnut.
Näky aukiolla oli peloittava.
Billotin huomatessaan kaikki huusivat entistä kovemmin.
"Kuinka kävi?" kysyi Gonchon astuen hänen luokseen.
"Hän on urhoollinen mies", vastasi Billot.
"Mitä tarkoitatte tuolla: Hän on urhoollinen mies?" kysyi Gonchon.
"Että hän on itsepäinen."
"Hän ei siis aio luovuttaa Bastiljia?"
"Ei."
"Hän päättää uppiniskaisesti kestää piirityksen?"
"Niin on."
"Ja luuletteko hänen kestävän kauankin?"
"Kuolemaan asti."
"Olkoon siis niin. Hän kuolkoon."
"Kuinka paljon miehiä me viemmekään surman suuhun!" sanoi Billot epäillen ehkä, oliko Jumala hänelle antanut tätä oikeutta, jonka kenraalit, kuninkaat ja keisarit itselleen ottavat, he kun ovat etuoikeutettuja vuodattamaan verta.
"Turhaa puhetta!" sanoi Gonchon. "Ihmisiä on maailmassa liian paljon, koska puolellakaan kansasta ei ole kylliksi leipää. Eikö ole totta?" jatkoi Gonchon kääntyen joukon puoleen.
"On, on!" huusi joukko jalon uhrautumisen vallassa.
"Mutta vallihauta?" kysyi Billot.
"Sitä ei tarvitse täyttää muuta kuin yhdeltä kohdalta", vastasi Gonchon, "ja minä olen laskenut, että puolet meistä täyttäisi ruumiillaan koko vallihaudan. Eikö ole totta, ystävät?"
"On, on!" vastasi joukko yhtä valmiina uhrautumaan kuin äskenkin.
"Olkoon siis menneeksi!" sanoi Billot kauhuissaan.
Tänä hetkenä ilmestyi Launay majuri Losmen ja parin upseerin seurassa eräälle vallitukselle.
"Alas!" huusi Gonchon kuvernöörille.
Tämä käänsi selkänsä sanaakaan vastaamatta.
Gonchon olisi voinut sietää uhkaukset, mutta ei sietänyt halveksimista. Hän kohotti heti karbiininsa, ja eräs kuvernöörin seuralaisista kaatui.
Sata laukausta, tuhannen laukausta kuului heti, ikäänkuin kaikki olisivat odottaneet tätä merkkiä, ja luodit tekivät valkoisia piirtoja linnan harmaihin torneihin.
Muutaman sekunnin hiljaisuus seurasi tätä laukaustuiskua, ikäänkuin kansa itse olisi tyrmistynyt teostansa.
Sitten näkyi erään tornin huipulta välähdys, joka hukkui savupilveen. Kuului pamaus, jota samassa tuskanhuudot tiheästä kansanjoukosta säestivät. Ensimmäinen kanuuna oli laukaistu Bastiljista. Ensimmäinen veri vuoti. Taistelu oli alkanut.
Se, mitä tämä äsken niin uhkamielinen joukko tunsi, muistutti pelkoa. Bastilji, tällä yhdellä ilmauksella osoittaessaan ryhtyvänsä puolustautumaan, esiintyi koko suuressa voimakkuudessaan. Kansa oli epäilemättä toivonut, että tänä sille suotujen myönnytysten aikana suoriuduttaisiin tästäkin hankkeesta ilman verenvuodatusta.
Kansa erehtyi. Tämä kanuunanlaukaus ilmaisi laumalle, mihin jättiläismäiseen yritykseen se oli puuttunut.
Hyvin tähdätty muskettituli, joka tuiskusi eräältä Bastiljin korokkeelta, seurasi heti.
Sitten tuli uusi hiljaisuus, jonka keskeytti vain muutama huuto, muutama huokaus, muutama sieltä täältä kuuluva valitus.
Senjälkeen näki koko tämän joukon valtavasti vavahtelevan: kansa kokosi haavoittuneet ja kuolleet.
Mutta kansa ei ajatellutkaan pakoa, tai jos se ajatteli, ei se kehdannut suuren lukumääränsä tähden.
Bulevardit, Saint-Antoine-katu, Saint-Antoinen esikaupunki olivatkin vain suurena ihmismerenä, joka aallolla oli pää, joka päässä leimuavat silmät ja uhkaava suu.
Heti ilmestyi kaikkiin esikaupungin rakennusten ikkunoihin ampujia, niihinkin, jotka olivat pyssynkantaman ulkopuolella.
Jos pengermille tai valliaukkoihin ilmestyi invalidi tai sveitsiläinen, lähetti heti sata pyssyä luodin sinne, ja luotisade rikkoi sotilaan turvana olevan kiven kulmat.
Mutta pian väsyttiin ampumaan kiviseiniin. Luodit etsivät elävää lihaa. Lyijyn vaikutuksesta tahdottiin veren virtaavan eikä tomun pölyävän.
Jokainen antoi neuvoja keskellä väentungosta ja hälinää.
Puhujien ympärille muodostui piiri, ja kun huomattiin heidän neuvonsa mahdottomiksi, siirryttiin taas toisaalle.
Joku vaunuseppä ehdotti rakennettavaksi kivien heittokoneen, jommoisia muinaiset roomalaiset käyttivät, jotta tämän avulla jymäytettäisiin aukko Bastiljin muureihin.
Muutamat palosotilaat esittivät, että heidän ruiskuillaan sammutettaisiin kanuunain sytyttimet ja kostutettaisiin sankkireiät, vaikka voimakkainkaan ruisku ei olisi voinut lennättää suihkua lähimainkaan muurien korkeuteen.
Muuan oluenpanija, joka johti Saint-Antoinen esikaupungin miehiä ja jonka nimi sittemmin on tullut surkean kuuluisaksi, ehdotti, että sytytettäisiin linna heittämällä sinne eilen vallattua valmu- ja laventeliöljyä, joka saataisiin liekehtimään fosforin avulla.
Billot kuunteli kaikkia näitä ehdotuksia. Viimeisen kuultuaan hän sieppasi kirveen eräältä puusepältä ja asteli eteenpäin, luotien sadellessa ympärillä ja kaataessa väkilaumassa miehiä, jotka seisoivat yhtä tiheässä kuin tähkäpäät pellolla. Hän pääsi pienelle vartiohuoneelle, joka oli ensimmäisen nostosillan luona, ja luotien rapisten sadellessa katolle hän hakkasi nostoketjut poikki ja pudotti sillan alas.
Joukko katseli läähättäen tätä mieletöntä yritystä, johon tarvittiin neljännestunti aikaa. Aina laukausten rätistessä odotti jokainen uskaliaan miehen kaatuvan. Joukko unohti oman vaaransa, muistaen vain tuon miehen täpärän aseman. Kun silta putosi alas, päästi väenpaljous huikean karjunnan ja ryntäsi ensimmäiseen pihaan.
Tämä liike oli niin äkillinen, niin vauhdissaan vastustamaton, että puolustamista ei yritettykään.
Hurjat ilonhuudot ilmaisivat Launaylle tämän ensi saavutuksen. Kukaan ei edes ottanut huomatakseen, että muuan mies oli murskaantunut raskaan puusillan romahduksessa.
Silloin nuo neljä kanuunaa, joita kuvernööri oli näyttänyt Billotille, alkoivat kuin luolan pohjalta valaista ja laueten yhtaikaa hirmuisella paukkeella lakaisivat koko etupihan puhtaaksi.
Rautamyrsky oli raivannut väkijoukkoon verisen uoman. Kymmenen tai kaksitoista kuollutta, viisitoista tai kaksikymmentä haavoittunutta oli ilmoittamassa, missä kuulat olivat liikkuneet.
Billot oli liukunut katolta alas ja maahan tultuaan tapasi Pitoun, joka jollakin ihmeellisellä tavalla oli ilmestynyt paikalle. Pitoulla oli tarkka silmä, sillä siihenhän salametsästäjät harjaantuvat. Hän huomasi kanuunamiesten vievän sytyttimen sankkireikään, tarttui Billotin takinliepeeseen ja veti hänet äkkiä taaksepäin. Muuan muurin kulmaus suojasi heitä tämän ensimmäisen yhteislaukauksen aikana.
Tästä hetkestä alkaen muuttuu asema perin vakavaksi. Melu käy hirvittäväksi, tungos kamalaksi, kymmenentuhatta pyssyä laukaistaan yhtaikaa Bastiljin ympärillä, tuottaen suurempaa vaaraa parittajille kuin piiritetyille. Viimein ranskalaisten kaartilaisten käyttämä kanuuna liittää karjuntansa tähän muskettien räiskeeseen.
Kamala jyty huumaa joukon ja alkaa peloittaa piiritettyjä, jotka tietävät pienen lukumääränsä ja käsittävät, etteivät, he milloinkaan voi saada aikaan yhtä suurta pauketta kuin se on, joka nyt lyö heiltä korvat lukkoon.
Bastiljin upseerit tuntevat vaistomaisesti sotilaittensa heikontuvan; he tarttuvat pyssyihin ja laukaisevat.
Tänä hetkenä, kanuunain ja pyssyjen paukkuessa, kansajoukon karjuessa, kun se ryntää kokoamaan kuolleet tehdäkseen näistä ruumiista uuden aseen, joka haavojensa kautta huutaa kostoa, ilmestyy ensimmäisen pihan suulle joukko aseettomia, rauhallisia porvareita. He raivaavat joukkoa tieltänsä syrjään ja astuvat eteenpäin valmiina uhraamaan henkensä, suojanaan vain valkoinen lippu, joka heitä turvaa ja ilmaisee heidät rauhanvälittäjiksi.
Se on Kaupungintalolta saapunut uusi lähetystö. Valtuusmiehet tietävät hyökkäyksen alkaneen. He tahtovat estää verenvuodatusta ja pakottavat Flessellesin tekemään uusia ehdotuksia kuvernöörille.
Nämä lähetit tulevat kaupungin nimessä pyytämään, että de Launay lopettaisi ampumisen ja pelastaakseen kansalaisten, linnaväen ja oman henkensä ottaisi linnan sisälle sata porvarikaartin miestä.
Matkallaan lähetit antavat tästä tiedon. Aloittamastansa yrityksestä itsekin kauhuissansa, nähdessään kuolleita ja haavoittuneita kannettavan paareilla, on kansa valmis kannattamaan tätä esitystä. Jos kuvernööri suostuu puolinaiseen tappioon, niin se kyllä tyytyy puolinaiseen voittoon.
Heidän tullessaan toiseen pihaan ammunta taukoo. Heitä viitataan astumaan eteenpäin, ja he lähestyvät, jalat liukastuen veressä, harppaillen ruumiiden yli, ojentaen kätensä haavoittuneille.
Heidän suojassaan kansa ryhmittyy. Ruumiit on viety pois, veri vain on jäljellä, värittäen punaisilla suurilla läiskillä pihan kivityksen.
Linnan puolelta on herjetty ampumasta. Billot poistuu yrittääkseen saada piirittäjätkin keskeyttämään toistaiseksi kaikki vihollisuudet. Portilla hän tapaa Gonchonin aseitta, innostuneena heittäytyen vaaraan, niin tyynenä kuin olisi haavoittumaton.
"No", kysyi hän Billotilta, "miten on lähetystön käynyt?"
"Se on tullut Bastiljiin", vastasi Billot. "Lopettakaa ampuminen."
"Se on tarpeetonta", sanoi Gonchon niin varmasti kuin olisi Jumala antanut hänelle voiman lukea tulevaisuutta. "Ei hän suostu mihinkään."
"Vaikka ei suostuisikaan, niin kunnioittakaamme sotatapoja, koska olemme sotilaiksi ryhtyneet."
"Olkoon niin", mukautui Gonchon.
Sitten hän kääntyi kahden rahvaanmiehen puoleen, jotka hänen kerallaan näyttivät komentavan tätä suurta joukkoa.
"Mene, Elie, mene Hullin, kukaan ei saa nyt enää laukaista pyssyään."
Molemmat apulaisjohtajat riensivät täyttämään määräyksen, ja vähitellen muskettien rätinä heikkeni, kunnes lopulta vaimeni kokonaan.
Syntyi hetkisen kestävä hiljaisuus. Sitä käytettiin haavoittuneiden hoitamiseen, joiden luku nyt jo nousi kolmeenkymmeneenviiteen tai neljäänkymmeneen.
Tämän lepotovin aikana kuultiin kellon lyövän kaksi. Hyökkäys oli alkanut puolelta päivin. Kaksi tuntia jo siis oli rynnistelty.