Billot oli palannut paikoilleen, ja nyt Gonchon seurasi häntä.
Hän silmäili levottomana ristikkoon päin; hänen kärsimättömyytensä oli ilmeinen.
"Mikä teidän on?" kysyi häneltä Billot.
"Ellei Bastiljia valloiteta kahden tunnin kuluessa, on kaikki hukassa", vastasi toinen.
"Kuinka niin?"
"Siksi, että hovi saa tietää, millaisia hommia meillä on, ja lähettää Bezenvalin sveitsiläiset ja Lambesqin rakuunat, jolloin joudumme kahden tulen väliin."
Billotin oli pakko tunnustaa, että Gonchonin puheessa saattoi olla perää.
Neuvottelijat palasivat. Heidän synkistä katseistaan jo näki, etteivät he olleet aikeissaan onnistuneet.
"No", lausui Gonchon iloissaan, "mitä minä sanoin? Ennustus täyttyy, kirottu linna on tuomittu sortumaan."
Kysymättäkään mitään neuvottelijoilta hän riensi etupihan ulkopuolelle huutaen:
"Aseisiin lapset, aseisiin! Kuvernööri kieltäytyy!"
Kun kuvernööri oli lukenut Flessellesin kirjeen, kirkastuivat hänen kasvonsa, ja suostumatta mihinkään ehdotuksiin hän huusi:
"Herrat pariisilaiset, olette halunneet taistelua, nyt tulette liian myöhään!"
Neuvottelijat koettivat parastaan, selittivät hänelle, mitä onnettomuutta puolustus toisi mukanaan. Mutta hän ei tahtonut kuullakaan mistään puhuttavan, vaan sanoi neuvottelijoille samaa, mitä oli kahta tuntia aikaisemmin lausunut Billotille.
"Menkää tai käsken ampua teidät."
Ja neuvottelijat läksivät.
Tällä kertaa ryhtyi Launay hyökkäämään. Hän näytti tavattoman kiihtyneeltä. Ennenkuin lähetystö oli ehtinyt pihaltakaan poistua, visersi Saksin herttuan huilu jo yhden sävelmän. Kolme henkeä kaatui: yksi kuolleena, kaksi haavoittuneina.
Nämä loukkaantuneet olivat ranskalainen kaartilainen ja yksi neuvottelijoista.
Kun joukko näki haavoittuneena kannettavan tätä miestä, joka tehtävänsä vuoksi oli suojattu, yltyi se uudelleen.
Gonchonin molemmat ajutantit palasivat hänen rinnalleen. Mutta kummallakin oli ollut aikaa käydä kotona vaihtamassa pukua. Toinen tosin asuikin lähellä Asehuonetta ja toinen Charonne kadun varrella.
Hullin, joka ensin oli ollut Genevessä kelloseppänä ja sitten markiisi de Conflansin metsästyspalvelijana, oli nyt ottanut ylleen lakeijapukunsa, joka muistutti unkarilaisen upseerin univormua.
Elie, joka oli kuningattaren rykmentin entinen upseeri, oli valinnut sen asunsa, joka herätti suurempaa luottamusta kansassa, tämä kun saattoi uskoa, että armeija oli sen mukana ja puolella.
Ampuminen alkoi entistäänkin kiivaampana.
Tänä hetkenä lähestyi Bastiljin majuri, herra de Losme, kuvernööriä. Hän oli urhoollinen ja kunnon sotilas, mutta hänessä oli säilynyt tavallista kansalaistakin, ja surukseen hän näki, mitä tapahtui ja vielä oli tapahtumassa.
"Herra kuvernööri", sanoi hän, "meillä ei ole ruokavaroja, tiedättehän sen."
"Kyllä tiedän", vastasi Launay.
"Tiedätte myöskin, ettei meille ole annettu toimintaohjeita."
"Anteeksi, herra de Losme, olen saanut toimintaohjeekseni pitääBastiljia suljettuna; siksi olen saanut sen avaimet."
"Avaimet ovat sekä ovien aukaisemista että sulkemista varten. Älkää aiheuttako täällä olevien sotilaitten surmaa, kun ette voi pelastaa linnaa. Antaisitte kansalle siten kaksi voittoa samana päivänä. Katsokaa noita surmaamiamme miehiä, kuinka he nostattavat uutta väkeä vastaamme. Aamulla oli viisisataa, kolme tuntia sitten oli kymmenentuhatta, huomenna heitä on satatuhatta. Kun kanuunamme vaikenevat ja niiden täytyy viimein vaieta, on heitä niin paljon, että he voivat hajoittaa Bastiljin paljain kourin."
"Te ette haasta sotilaan tavoin, herra de Losme."
"Puhun ranskalaisen tavoin. Sanon, että kun hänen majesteettinsa ei ole antanut meille mitään toimintaohjeita… sanon, että kun kauppiaiden esimies on tehnyt meille hyvin soveliaan tarjouksen, kehoittaen ottamaan sata porvarikaartilaista linnaan, te estääksenne kaikkea onnettomuutta voitte suostua herra de Flessellesin esitykseen."
"Teidän mielestänne, herra de Losme, on Pariisin kaupunginvaltuusto siis sellainen mahti, jota meidän pitää totella?"
"Niin kylläkin, nähdäkseni, kun hänen majesteettinsa varsinaista määräystä ei ole tullut."
"No niin", virkkoi kuvernööri vetäen majurin erääseen pihan nurkkaan, "lukekaa tämä, herra de Losme."
Ja hän ojensi kumppanilleen pienen paperiliuskan.
Majuri luki:
'Kestäkää paikallanne. Huvitan pariisilaisia kokardeilla ja lupauksilla. Ennen päivän loppua Bezenval lähettää teille apua.
de Flesselles.'
"Millä tavalla olette tämän lapun saanut?" kysyi majuri.
"Sen kirjeen ohella, jonka neuvottelijat toivat minulle. He luulivat antavansa minulle antautumiskehoituksen ja toivat puolustusmääräyksen."
Majurin pää painui kumaraan.
"Menkää paikallenne, herra majuri", sanoi de Launay, "älkääkä lähtekö sieltä ennen kuin toisin määrään."
Majuri totteli. Kuvernööri taittoi tyynesti kirjeen kokoon, pisti sen taskuunsa, palasi kanuunamiestensä luo ja käski heidän tähdätä tarkoin. Kanuunamiehet tottelivat, niinkuin majuri de Losmekin oli alistunut.
Mutta linnoituksen kohtalo oli ratkaistu. Mikään inhimillinen voima ei olisi voinut estää sen täyttymistä.
Jokaiseen kanuunanlaukaukseen vastasi kansa: "Me tahdomme Bastiljin!"
Ja äänien vaatiessa kädet toimivat.
Innokkaimmin vaativien äänien ja tarmokkaimmin toimivien käsien joukossa oli Pitoun ja Billotin ääni ja kädet.
Mutta kukin toimi oman luonteensa mukaan.
Billot, joka oli urhea ja varma kuin verikoira, syöksyi ensimmäisen laukauksen kuullessaan eteenpäin välittämättä pyssyjen ja kanuunain ammuksista.
Pitou, joka oli viisas ja varovainen kuin kettu, Pitou, jossa itsesuojelemisen vaisto oli kehittynyt kaikkein korkeimpaan määräänsä, käytti kaikki lahjansa nähdäkseen vaaran ja välttääkseen sitä.
Hän tiesi, mistä linnan aukoista murhaavin tuli tuiski; hän erotti kanuunan huomaamattoman tärinän juuri ennen laukaisemista. Hän oli lopulta päässyt selville siitä, minä hetkenä vallituksella olevat ampujat aikoivat laukaista nostosillan läpi.
Kun hänen silmänsä olivat täyttäneet tehtävänsä, tuli jäsenten vuoro pitää huolta ruumiista, johon ne kuuluivat.
Olkapäät painuivat kokoon, rinta vetäytyi sisäänpäin, ruumiissa ei ollut sivuttain asetetun laudan leveyttä suurempaa pintaa luotien maaliksi.
Tällaisina hetkinä ei Pitousta — pyylevänpuoleisesta Pitousta, sillä laiha hän oli vain koiviltaan — ollut jäljellä paljoa muuta kuin mittausopillinen viiva, jolla ei ole leveyttä eikä paksuutta.
Hän oli etsinyt itselleen turvapaikan siitä käytävästä, joka johti ulomman nostosillan luota sisemmälle, saaden siten suojakseen jonkinmoisen pystysuoran rintavarustuksen, jonka muodostivat kivien ulkonemat. Muuan kivi suojasi hänen päätänsä, toinen vatsaa, kolmas polvia. Ja Pitou siunasi linnoittamistaitoa ja luontoa, jotka olivat niin mainiosti liittyneet yhteen tarjotakseen kiven suojaamaan jokaista ruumiin kohtaa, joihin sattunut vamma voisi tuottaa kuoleman.
Nurkkauksestaan, johon hän oli kätkeytynyt kuin jänis pensaaseensa, hän toisinaan ampui tyydyttääkseen omaatuntoansa, sillä hänen edessään ei ollut muuta kuin kiviseinä ja muutamia hirrensaloja. Mutta tämä epäilemättä miellytti ukko Billotia, sillä isäntä huusi:
"Ammuhan toki, laiskuri, ammuhan!"
Hän vuorostaan huusi Billotille hillitäkseen hänen intoaan:
"Älkää tuolla tavalla antautuko vaaraan!"
Tai:
"Olkaa varuillanne, isäntä, väistykää, kanuuna ampuu teitä kohden, — tuo tykin pakana on suunnattu teihin."
Ja tuskin Pitou oli ennättänyt lausua nämä ennakkonäkemyksen sanat, kun kanuunan, muskottien tai pikkutykkien tuli tuiskahti siihen paikkaan.
Kaikista näistä varoituksista huolimatta Billot teki suoranaisia voiman ja ketteryyden ihmeitä, mutta turhaan. Kun hän ei voinut vuodattaa vertansa, mikä ei suinkaan ollut hänen vikansa, tuhlasi hän hikeä suurina pisaroina.
Senkin seitsemän kertaa Pitou tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja painoi hänet maata vastaan juuri sinä hetkenä, jolloin kuulasade olisi hänet pyyhkäissyt pois.
Mutta Billot nousi yhä uudelleen, ei ainoastaan entistä voimakkaampana kuten Antaios jättiläinen, vaan joku uusi aatoskin mielessään.
Sellaisena mieleenjohtumana saattoi olla kulkea itse siltakaidetta pitkin hakkaamaan poikki hirret, joihin nostoketjut olivat kiinnitetyt, niinkuin hän jo aikaisemmin oli tehnyt.
Silloin Pitou päästi oikean karjunnan pidättääkseen maanviljelijää, ja kun ei huomannut siitä olevan mitään apua, syöksähti hän piilopaikastaan ja voivotteli:
"Herra Billot, rakas herra Billot, vaimonne jää leskeksi, jos saatte surmanne."
Ja nähtiin, kuinka sveitsiläiset ampuma-aukiostaan laskivat kiväärinsä viistoon osatakseen tuohon uskalikkoon, joka koetti rikkoa heidän siltansa.
Toisinaan Billot huusi kanuunaa avukseen särkemään sillan pohjalautoja, mutta silloin "huilu" alkoi soida, kanuunamiehet peräytyivät, ja Billot jäi yksinään hoitamaan kanuunaa, jolloin Pitou taaskin intoutui esille turvapaikastaan.
"Herra Billot", huusi hän, "herra Billot, neiti Catherinen nimessä ajatelkaahan, että tyttärenne jää orvoksi, jos noin syöksytte surman suuhun."
Ja Billot otti varteen tämän huomautuksen, joka tuntui hänestä pätevämmältä kuin edellinen.
Lopulta maanviljelijän hedelmällinen mielikuvitus keksi viimeisen, keinon. Hän juoksi aukiolle päin huutaen: "Rattaat! Rattaat!"
Pitou tuumi, että hyvä asia kävisi paremmaksi, kun sitä olisi kaksin verroin. Hän seurasi Billotia kiljuen: "Kahdet rattaat! Kahdet rattaat!"
Heti tuotiin kymmenet rattaat.
"Olkia ja kuivia heiniä!" huusi Billot.
"Olkia ja kuivia heiniä!" kertasi Pitou.
Ja heti kaksisataa miestä toi kukin kimpullisen näitä tarvikkeita.Toiset kantoivat paareilla kuivaa lantaa.
Täytyi ilmoittaa, että kaikkea oli kymmenkertaisesti enemmän kuin tarvittiin. Tunnin päästä oli rehua niin paljon, että siitä olisi tullut Bastiljin korkuinen kasa.
Billot tarttui oljilla lastattujen kärryjen aisoihin, mutta hän ei vetänyt kärryjä, vaan lykkäsi niitä eteenpäin.
Pitou teki samoin tietämättä sen tarkoitusta ja arvellen vain, että viisainta oli matkia maanviljelijää.
Elie ja Hullin arvasivat, mitä Billotilla oli mielessä. Kumpikin tarttui toisiin kärryihin ja lykkäsi ne pihaan.
Tuskin he olivat päässeet portista sisään, kun luotituisku otti heidät vastaan. Vinkuen lensivät luodit olkiin, aisoihin tai kärryjen pyöriin. Mutta ainoakaan hyökkääjistä ei haavoittunut.
Tuon yhteislaukauksen jälkeen riensi heti pari kolmesataa pyssymiestä kärryjen perässä ja käyttäen tätä suojamuuria hyväkseen pääsivät nostosillan lähettyville.
Silloin Billot otti taskustaan tulukset ja koottuaan paperiin ruutia sytytti sen palamaan.
Ruuti sytytti paperin, paperi sytytti oljet.
Jokainen tarttui palavaan tukkoon, ja neljät kärryt leimahtivat yhtaikaa liekkeihin.
Tulen sammuttamiseksi olisi linnasta pitänyt hyökätä ulos; mutta se olisi ollut antautumista varmaan kuolemaan.
Roihu levisi siltapalkkeihin, iski niihin hampaansa ja kiemurteli eteenpäin puuristikkoja pitkin.
Riemuhuuto kajahti pihalla, ja siihen yhtyi koko aukiolla tungeksiva joukko. Savun nähtiin nousevan tornien yläpuolelle. Jokainen arvasi, että jotakin piiritetyille kohtalokasta oli tapahtunut.
Punaisiksi kuumenneet pidikeketjut irtausivatkin tukipylväistä. Silta romahti alas puoliksi särkyneenä, puoliksi palaneena, sauhuten ja kipinöiden.
Ruiskumiehet riensivät paikalle kojeinensa. Kuvernööri käski ampua, mutta invalidit kieltäytyivät. Sveitsiläiset yksinään tottelivat. Mutta kun he eivät olleet tykkimiehiä, täytyi kanuunat jättää silleen.
Mutta ranskalaiset kaartilaiset päinvastoin, nähdessään linnan kanuunain vaikenevan, asettivat omat tykkinsä riviin. Kolmas kuula murskasi ristikkoportin.
Kuvernööri oli mennyt tornin huippukohdalle katsomaan, saapuivatko luvatut apujoukot, kun hän äkkiä huomasi sauhun ympärillään. Silloin hän oli kiiruhtanut alas ja antanut tykkimiehille ampumiskäskyn.
Invalidien kieltäytyminen vimmastutti häntä, ja kun sitten ristikkoportti särkyi, käsitti hän kaiken olevan hukassa.
Launay tunsi olevansa vihattu. Hän ymmärsi, että hänellä ei nyt ollut mitään pelastusta. Ja koko taistelun aikana hän oli ajatellut sitä mahdollisuutta, että hänen olisi haudattava itsensä Bastiljin raunioihin.
Huomatessaan kaiken puolustautumisen turhaksi hän sieppasi sytyttimen eräältä tykkimieheltä ja syöksyi kellaria kohti, missä ampumatarpeet olivat.
"Ruuti!" huusi parikymmentä ääntä kauhuissaan yhtaikaa; "ruuti, ruuti!"
Palava sytytin oli nähty kuvernöörin kädessä. Jokainen aavisti hänen aikeensa. Kaksi sotilasta riensi hänen järjestään ja ojensi pistimensä häntä kohden juuri kun hän sai oven avatuksi. "Te voitte minut surmata", sanoi Launay, "mutta te ette ennätä tehdä sitä niin pian, etten ehtisi heittää sytytintä keskelle ruutitynnyreitä, ja silloin te kaikki, sekä piirittäjät että piiritetyt, lennätte ilmaan."
Sotilaat pidättyivät. Pistimet tähtäsivät Launayn rintaan, mutta hän yhä vielä komensi, sillä, tunsihan jokainen, että kaikkein henki oli hänen käsissään. Tuo teko oli naulinnut kaikki hievahtamattomiksi. Piirittäjät havaitsivat jotakin erikoista tapahtuvan. He tähystivät pihan perälle ja näkivät kuvernöörin uhkaavan ja uhattuna.
"Kuulkaahan minua", sanoi Launay, "niin totta kuin teidän kaikkien henki on vallassani, minä sytytän ruudin, jos ainoakaan tunkeutuu tähän pihaan."
Ne, jotka kuulivat nämä sanat, olivat tuntevinaan maan jo tärisevän jalkainsa alla.
"Mitä tahdotte? Mitä vaaditte?" huusi monta ääntä kauhuissaan.
"Vaadin antautumista, kunniallista antautumista." Hyökkääjät eivät välittäneet Launayn sanoista. He eivät uskoneet sellaista epätoivoista tekoa mahdolliseksi; he tahtoivat tulla pihaan. Billot johti heitä. Äkkiähän vapisevana kalpeni. Hän oli muistanut tohtori Gilbertin.
Niin kauan kuin Billot ajatteli vain itseään, vähät hän siitä, jos Bastilji räjähtikin ilmaan ja hän sen mukana. Mutta tohtori Gilbertin täytyi kaikin mokomin saada elää.
"Seis!" huusi Billot syöksyen Elietä ja Hullinia vastaan, "seis, vankien nimessä!"
Ja nämät miehet, jotka eivät pelänneet oman henkensä puolesta, peräytyivät vaaleten.
"Mitä tahdotte?" kysyivät he nyt vuorostaan samoin kuin linnaväki aikaisemmin oli kysynyt kuvernööriltä.
"Tahdon, että kaikki vetäytyvät pois", vastasi Launay.
"En suostu mihinkään ehdotukseen niin kauan kuin yksikään vieras onBastiljin alueella."
"Mutta etteköhän käytä sitä aikaa pannaksenne kaikki jälleen kuntoon?" kysyi Billot.
"Ellei antautumista hyväksytä, niin tapaatte kaikki ennallaan. Menkää te tuolle portille, minä jään tälle."
"Annatteko meille sananne?"
"Aatelismiehen sanan!"
Muutamat pudistivat päätänsä.
"Aatelismiehen sanan!" lausui Launay uudelleen. "Epäileekö täällä joku aatelismiestä, kun hän kerran on antanut sanansa?"
"Ei, ei, ei kukaan!" huusi viisisataa ääntä.
"Antakaa minulle paperia, kynä ja mustetta."
Kuvernöörin määräys täytettiin heti.
"Hyvä on!" sanoi Launay.
Sitten hän kääntyi hyökkääjien puoleen.
"Ja nyt te saatte vetäytyä pois."
Billot, Elie ja Hullin näyttivät esimerkkiä ja poistuivat ensimmäisinä. Kaikki muut seurasivat heitä.
Launay laski sytyttimen syrjään ja alkoi polveaan vasten kirjoittaa antautumisehtoja.
Invalidit ja sveitsiläiset, jotka käsittivät pelastuksensa nyt olevan kysymyksessä, seisoivat ääneti ja jonkinmoisen kunnioittavan kauhun vallassa.
Launay kääntyi, ennenkuin alkoi kirjoittaa. Pihat olivat tyhjinä.
Vähän ajan päästä torilla tiedettiin, mitä linnan sisäpuolella tapahtui.
Niinkuin Majuri de Losme oli sanonut, nousi kansa kuin maasta: Bastiljin ympärillä oli jo satatuhatta miestä. Siellä ei enää ollut ainoastaan työmiehiä, vaan kaikkia kansalaisia, eikä enää vain miehiä, vaan lapsia ja vanhuksiakin. Ja kaikilla oli ase, kaikki huusivat.
Siellä täällä, ryhmien ympäröimänä, oli hajatukkainen huitova nainen, joka epätoivoisin liikkein kirosi kivijättiläistä.
Ne olivat äitejä, joiden lapsen Bastilji oli surmannut, vaimoja, joilta Bastilji oli niellyt puolison.
Mutta tuokion aikaan ei Bastiljista ollut kuulunut laukauksia, ei näkynyt sauhua, ei liekkiä. Bastilji oli sammunut. Bastilji oli vaiti kuin hauta.
Turhaa olisi ollut laskea, kuinka paljon luodinjälkiä oli sen muureissa. Jokainen oli tahtonut ampua tätä hirviötä, tätä tyrannien näkyväistä tunnusmerkkiä.
Kun siis kuultiin, että peloittava Bastilji aikoi antautua, että sen kuvernööri oli luvannut luovuttaa linnan, ei kukaan ottanut sitä uskoakseen.
Kaikkien epäillessä, kun vielä ei uskallettu iloita, kun hiljaisina odoteltiin, ojennettiin pistimen nenässä eräästä ampuma-aukosta kirje.
Mutta kirjeen ja parittajien välissä oli Bastiljin vallihauta leveänä, syvänä, täynnä vettä.
Billot pyysi lankkua. Kolmea koeteltiin, mutta ne olivat liian lyhyitä; vasta neljäs ulottui vallihaudan toiselle partaalle asti.
Billot asetti sen parhaimmiten ja arkailematta uskaltausi tälle huojuvalle sillalle.
Kaikki olivat ääneti, kaikkien silmät suuntautuivat tähän mieheen, kun hän näköjään häilyi vallihaudan yläpuolella, jonka vesi muistutti Tuonelan virtaa. Pitou istahti vapisten vallihaudan reunalle ja kätki päänsä polvien väliin. Hänen miehuutensa petti, hän itki.
Äkkiä, juuri kun Billot oli kulkenut kaksi kolmannesta matkasta, lankku horjahti, Billot levitti kätensä, kaatui ja katosi vallihautaan.
Pitou karjaisi ja syöksyi hänen jäljestään niinkuin vahtikoira seuraa herraansa.
Silloin toinen mies lähestyi lankkua, jolta Billot oli pudonnut.Epäröimättä hänkin lähti astumaan samaa tietä. Hän oli StanislasMaillard, Châteletin vahtimestari.
Tultuaan sille kohtaa, missä Billot ja Pitou rämpivät kaislikossa, katsoi hän hetkisen alapuolelleen ja nähdessään heidän turvallisesti pääsevän rannalle jatkoi tyynesti matkaansa.
Puolen minuutin päästä hän oli vallihaudan toisella partaalla ja piti hänelle ojennettua kirjettä miekan kärjessä.
Sitten hän yhtä rauhallisesti, yhtä varmasti asteli takaisin samaa tietä, jota oli mennytkin.
Mutta sinä hetkenä, jolloin kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen lukemaan, tuiskahti linnan torninharjoilta kuulasade, ja samalla kuului kamala räjähdys.
Yksi ainoa huuto, mutta sellainen huuto, joka ilmaisee kansan kostonvimmaa, kaikui kaikkien povesta.
"Ei saa luottaa tyranneihin!" kiljaisi Gonchon.
Ja välittämättä enää antautumisesta, pelkäämättä enää ruutia, muistamatta itseään, muistamatta vankeja, uneksimatta, toivomatta, pyytämättä mitään muuta kuin kostoa kansa ryntäsi linnan pihoihin, ei enää sadottain, vaan tuhansittain.
Kansaa ei enää estänyt pihoihin tulvimasta muskettien tuli, vaan porttien ahtaus.
Tuon laukauksen kuullessaan molemmat sotilaat, jotka eivät olleet lähteneet Launayn luota, heittäytyivät hänen kimppuunsa; kolmas sieppasi sytyttimen ja tallasi sen sammuksiin. Launay tarttui miekkaan, joka oli kätkettynä hänen keppiinsä, ja aikoi sillä lävistää rintansa; mutta ase taitettiin hänen käsissään.
Hän ymmärsi silloin, ettei hän voinut mitään muuta tehdä kuin odottaa: hän odotti.
Kansa riensi eteenpäin, linnanväki avasi sille sylinsä ja Bastilji vallattiin väkirynnäköllä, sen antautumatta.
Sadan vuoden aikana ei Bastiljiin ollut suljettuna ainoastaan kuollutta ainesta, vaan ajatus. Ajatus oli räjäyttänyt Bastiljin, ja kansa oli astunut sisään aukosta.
Mitä tulee siihen ampumiseen, joka tapahtui keskellä hiljaisuutta, aselevon aikana, odottamattomaan, epäviisaaseen, kuolettavaan hyökkäykseen, niin ei ole koskaan saatu selville, kuka sen määräsi ja pani toimeen.
On hetkiä, jolloin kokonaisen kansakunnan tulevaisuus on pantu kohtalon varaan. Toinen vaakalauta painuu. Jokainen luulee jo päämäärän saavutetuksi. Äkkiä näkymätön käsi pudottaa toiseen vaakalautaan joko tikarin tai pistoolinluodin. Silloin kaikki vaihtuu eikä enää kuulu muuta kuin yksi ainoa huuto: Voi voitettuja!
Kansan hyökätessä sekä ilosta että kiukusta karjuen Bastiljin pihoihin, rämpi kaksi miestä vallihaudan haisevassa vedessä.
Pitou tuki Billotia. Häneen ei ollut mikään luoti osunut; hän ei ollut saanut vammaa, mutta putoaminen oli kuitenkin hiukan pökerryttänyt kunnon vuokratilallista.
Heille heitettiin köysiä ja ojennettiin seipäitä.
Pitou sai kiinni seipäästä, Billot köydestä. Viiden minuutin päästä heitä kannettiin riemukulussa ja syleiltiin, niin ryvettyneitä kuin olivatkin.
Joku antoi Billotille viinaryypyn, toinen syötti Pitoulle makkaraa ja viiniä. Kolmas suki heitä ja vei päivänpaisteeseen.
Äkkiä välähti Billotin aivoissa muuan ajatus tai oikeammin muisto.Hän riistäytyi hoivaavilta ihmisiltä ja syöksähti Bastiljia kohti.
"Vankien luo", huusi hän juostessaan; "vankien luo!"
"Niin, vankien luo!" säesti Pitou juosten maanviljelijän jäljessä.
Kansa, joka siihen asti oli ajatellut vain pyöveleitä, vavahti ajatellessaan niiden uhreja.
Kaikki kiljuivat yhtaikaa: "Niin, niin, vangit!"
Ja uusi hyökkääjien virta mursi esteet ja näytti leventävän linnoituksen seiniä vapauttaakseen vangitut.
Silloin Billot ja Pitou saivat nähdä kamalan näyn. Raivoisa, hurja, vimmainen kansa oli syöksynyt pihaan. He olivat repineet ensimmäisen tielleen osuneen sotilaan kappaleiksi.
Gonchon salli sen tapahtua. Ehkä hän ajatteli, että kansan viha on kuin tulviva virta, joka saa enemmän vahinkoa aikaan, jos sen vuolautta koettaa estää, kuin jos sen antaa rauhassa kiitää eteenpäin.
Elie ja Hullin sitävastoin olivat kiirehtineet estämään teurastusta. He rukoilivat, pyytelivät, sanoivat — mikä jalo valhe! — luvanneensa vapauden piiritetyille.
Billotin ja Pitoun saapuminen vahvisti heidän välitystyötänsä.
Billotin puolesta kostettiin, Billot olikin elossa. Billot ei ollut edes haavoittunutkaan. Lankku oli keikahtanut hänen jalkojensa alla, siinä kaikki. Hän oli saanut mutakylvyn; muuta ei hänelle ollut tapahtunut.
Erikoisesti etsittiin sveitsiläisiä, mutta he olivat ennättäneet ottaa ylleen harmaat nutut, ja heitä luultiin palvelijoiksi tai vangeiksi. Kivillä heitteli kansa rikki kellon vanginkuvat. Kansa syöksyi torneihin syytääkseen herjauksia kanuunoille, jotka sille olivat tuottaneet kuolemaa. Kansa tarttui kiviin ja repi sormensa verille koettaessaan kiskoa niitä irti.
Kun nähtiin ensimmäisten voittajien ilmestyvän tornin harjoille, päästivät kaikki torilla olevat satatuhatta henkeä mahtavan huudonpauhun. Tämä huuto kohosi Pariisin yli ja kiiti kautta Ranskan kuin vahvasiipinen lintu:
Bastilji on valloitettu!
Sen viestin kuullessaan sydämet sulivat, silmät kostuivat, sylit avautuivat. Ei enää ollut eri puolueita, ei toisilleen vihamielisiä yhteiskuntaluokkia; kaikki pariisilaiset ymmärsivät olevansa veljiä, kaikki ihmiset tajusivat olevansa vapaita. Miljoona ihmistä syleili toisiaan.
Billot ja Pitou olivat tulleet toisten jäljestä ja toisten edellä. He eivät tahtoneet osuuttaan voitonriemusta, vaan vankien vapauttamista.
Mennessään hallintopihan kautta he sivuuttivat harmaapukuisen miehen, joka seisoi tyynenä nojautuen kultanuppiseen keppiin. Tämä mies oli kuvernööri. Hän odotti, että hänen ystävänsä hänet pelastaisivat tai viholliset iskisivät häneen.
Nähdessään de Launayn Billot tunsi hänet oitis ja astui suoraan häntä kohden. Kuvernöörikin muisti hänet. Hän laski käsivartensa rinnalleen ristiin ja katsoi tulijaan kuin aikoen sanoa:
"Te siis iskette minuun ensimmäiseksi."
Billot ymmärsi ja pysähtyi.
"Jos puhun hänelle", tuumi hän, "niin toiset tuntevat hänet, ja hän on kuoleman oma."
Mutta miten hän muulla tavoin voisi löytää tohtori Gilbertin keskellä tätä sekamelskaa? Miten hän riistäisi Bastiljilta salaisuuden, joka oli suljettu sen pimentoihin?
Tämän arkailemisen, tämän sankarillisen epäröimisen Launay puolestaan käsitti.
"Mitä tahdotte?" kysyi hän puoliääneen Billotilta.
"En mitään", vastasi Billot osoittaen hänelle sormellaan porttia, ilmaistakseen siten, että pako oli vielä mahdollinen, "en mitään. Kyllä minä löydän tohtori Gilbertin."
"Kolmas Bertaudière", vastasi Launay säveällä, melkein heltyneellä äänellä ja jäi paikalleen.
Äkkiä Billotin takana joku lausui nämä sanat:
"Kas, tuossa on kuvernööri!"
Tämä ääni oli tyyni, ikäänkuin ei kuuluisi tähän maailmaan, ja kuitenkin tunsi, että jokainen hänen sanansa oli terävä tikari, joka oli suunnattu Launayn rintaa kohden. Se ääni oli Gonchonin.
Kuullessaan nuo sanat kuin hälytyskellona kaikki kostonvimman huumaamat miehet vavahtivat, katsoivat leimuavin silmin, näkivät Launayn ja ryntäsivät häntä kohti.
"Pelastakaa hänet", sanoi Billot mennessään Elien ja Hullinin ohitse, "muutoin hän on hukassa."
"Auttakaa minua", vastasivat molemmat miehet.
"Minun täytyy jäädä tänne, minunkin on pelastettava eräs mies."
Silmänräpäyksessä olivat raivoisat kädet tarttuneet Launayhin; ne nostivat hänet maasta, laahasivat hänet mukanaan, veivät pois.
"Seis! Olemme luvanneet säästää hänen henkensä."
Se ei ollut totta. Mutta tämä ylevä valhe puhkesi yhtaikaa kahdesta jalomielisestä sydämestä.
Silmänräpäyksessä de Launay, Elien ja Hullinin seuraamana, katosi Bastiljin portista huutojen kaikuessa: "Kaupungintalolle! Kaupungintalolle!"
Muutamien mielestä oli elävä Launay parempi saalis kuin valloitettu, mutta hengetön Bastilji.
Omituista oli katsella tätä synkkää ja hiljaista rakennusta, jossa neljän vuosisadan aikana oli liikkunut vain sotilaita, vartijoita ja synkkä kuvernööri. Nyt se oli joutunut kansan saaliiksi, ja se juoksi sen käytävissä, tungeksi portaissa, kuhisi kuin kärpäsparvi ja täytti kivirakennuksen melulla ja pauhinalla.
Billot seurasi hetkisen katseillaan Launayta, jota ei enää talutettu, vaan puolittain kannettiin, niin että hän näköjään häilyi väkijoukon yläpuolella.
Mutta tuossa tuokiossa hän katosi. Billot huokasi, katseli ympärilleen, huomasi Pitoun ja riensi erästä tornia kohden huutaen:
"Kolmas Bertaudière."
Vapiseva vanginvartija osui hänen tielleen.
"Missä on kolmas Bertaudière?" kysyi Billot.
"Täällä", vastasi vartija, "mutta minulla ei enää ole avaimia."
"Missä ne ovat?"
"Ne vietiin minulta."
"Kansalainen, lainaahan minulle kirveesi", sanoi Billot eräälle esikaupunkilaiselle.
"Minä lahjoitan sen sinulle", vastasi tämä. "Enhän enää sitä tarvitse, kun Bastilji on valloitettu."
Billot tarttui kirveeseen ja riensi erääseen käytävään vanginvartijan ohjaamana.
Vartija pysähtyi erään oven eteen.
"Onko tämä kolmas Bertaudière?" kysyi Billot.
"On. Se on tämä."
"Onko siellä olevan vangin nimi tohtori Gilbert."
"En tiedä."
"Joka tuotiin tänne vasta viisi kuusi päivää sitten?"
"En minä tiedä."
"Siis otan siitä selon", sanoi Billot.
Ja hän alkoi voimakkaasti kirveellään iskeä oveen.
Se oli tamminen, mutta maanviljelijän tanakasti jymäytellessä alkoivat pirstaleet lennellä.
Vähän ajan päästä voi nähdä vankityrmään.
Billot pani silmänsä aukon kohdalle. Aukosta hän koetti nähdä kammioon.
Tornin ristikkoikkunasta tulevassa heikossa päivänkajossa hän näki miehen, joka seisoi hiukan taaksepäin taivuttautuneena, kädessä vuoteestaan ottamansa poikkilauta, puolustusasennossa.
Tämä mies näytti olevan valmiina lyömään ensimmäisen tulijan kuoliaaksi. Vaikka hänellä oli pitkä parta, kalpeat kasvot ja lyhyeksi keritty tukka, tunsi Billot hänet kuitenkin. Hän oli tohtori Gilbert.
"Tohtori! Tohtori!" huusi Billot; "tekö se olette?"
"Kuka minua huutaa?" kysyi vanki.
"Minä, minä, Billot, ystävänne."
"Tekö, Billot."
"Niin, niin, hän, hän, me, me!" huusi parikymmentä miestä, jotka olivat seisahtuneet porrassillakkeelle nähdessään Billotin iskevän kirveellä oveen.
"Ketkä te?"
"Me, Bastiljin valloittajat! Bastilji on valloitettu, te olette vapaa!"
"Bastilji valloitettu! Minä olen vapaa!" huudahti tohtori. Ja pistäen molemmat kätensä aukosta hän ravisti niin rajusti ovea, että saranat ja lukko näyttivät irtaantuvan ja tammilauta, johon Billot oli iskenyt, rysähti, erkani ja jäi vangin käsiin.
"Odottakaa, odottakaa", sanoi Billot, joka käsitti, että vaikka vanki olikin tämän jaksanut tehdä kootessaan kaikki voimansa, niin hän toisella ponnistuksella kokonaan uupuisi; "odottakaa."
Ja hän alkoi entistä tuimemmin jyskäytellä.
Oven yhä suurenevasta aukosta näki vangin, joka kalpeana kuin haamu oli vaipunut rahille istumaan, voimatta kohottaa eteensä maahan vaipunutta lautaa, kuin Simson, joka oli turhaan yrittänyt järkyttää Bastiljia.
"Billot! Billot!" sopersi hän.
"Niin, niin, ja minäkin, Pitou, herra tohtori. Muistattehan Pitoun, jonka jätitte täti Angéliquen huostaan, Pitoun, joka saapuu vapauttamaan teidät."
"Mutta enhän voi päästä tuosta raosta!" huusi tohtori.
"Ette, ette!" huusivat kaikki! "Odottakaa!"
Kaikki läsnäolevat ponnistivat voimansa, toiset työnsivät rautatangon muurin ja oven väliin, toiset käyttivät rautaa vivun tavoin lukon kohdalla, toiset taas lykkäsivät hartiavoimalla ja käsillään, jolloin tammi rusahti, muuri särkyi ja kaikki yhdessä ryntäsivät virran tavoin vankilan sisään.
Gilbert tunsi Billotin ja Pitoun syleilevän häntä.
Gilbert, pieni talonpoika Taverneyn linnasta, Gilbert, jonka jätimme vertavuotavana luolaan Azorein saarelle ["Neiti de Taverney"-romaanin lopussa. Vrt. 20. luvun muistutusta. —Suom.], oli nyt kolmenkymmenenneljän tai -viiden ikäinen. Kasvojen väri oli kalpea, olematta sairaloinen, tukka oli musta, katse terävä ja voimakas; se ei milloinkaan harhaillut hajamielisenä, ei haaveillen kääntynyt taivasta kohden; kun se kiintyi johonkin esineeseen, joka oli herättänyt sen huomiota, oli se täynnä ajatusta, ja silmät kävivät vain tummemmiksi ja syvemmiksi. Nenä oli suora ja liittyi suorassa linjassa otsaan. Suun ilme oli halveksiva, ja kun hän kohotti huultansa, näkyivät hänen hampaansa hohtavan valkoisina. Tavallisissa oloissa oli hänen pukunsa yksinkertainen ja arvokas, niinkuin kveekareilla, mutta tämä yksinkertaisuus tuntui korkeimmalta hienoudelta suuren siisteytensä vuoksi. Hän oli hiukan yli keskipituuden ja varreltaan sopusuhtainen. Mitä hänen voimiinsa tulee, niin olemmehan nähneet, kuinka pitkälle ne saattoivat mennä, kun hän joutui kiihtymisen valtaan, joko innostuksesta tai suuttumuksesta.
Vaikka hän oli ollut vankilassa viisi tai kuusi päivää, oli hän pitänyt ulkoasustaan samaa huolta kuin muulloinkin. Parta, joka vankilassa oli kasvanut, tehosti vain ihon kalpeutta, ja se yksinään osoitti puuttuvaa huolehtimista ulkomuodosta, mutta tämä ei suinkaan johtunut vangin omasta tahdosta, vaan siitä, että hän ei pyytäessään ollut saanut partaveistä tai tilaisuutta parturin kutsumiseen.
Syleiltyään Billotia ja Pitouta hän kääntyi tyrmässään olevan joukon puoleen. Näytti siltä kuin lyhyt hetki olisi riittänyt kokoamaan kaikki hänen henkiset voimansa.
"Ennustamani päivä on koittanut!" lausui hän. "Kiitos teille, ystäväni, kiitos ikuiselle voimalle, joka valvoo kansojen vapauden puolesta!"
Hän ojensi molemmat kätensä joukolle, joka hänen ylpeästä katseestaan ja äänensä arvokkuudesta arvasi olevansa tekemisissä tavallista etevämmän henkilön kanssa ja tuskin uskalsi tarttua hänen käteensä.
Tyrmästä lähtiessään hän käveli nojautuen Billotin olkapäähän Pitoun ja vapauttajiensa seuratessa.
Ensi hetkessä Gilbert oli antanut tunnustuksen ystävyydelle ja kiitollisuudelle; heti sen jälkeen ilmeni erotus, joka oli olemassa oppineen tohtorin ja oppimattoman maanviljelijän, sävyisän Pitoun ja vapauttamaan tulleen joukon välillä.
Ulko-ovelle tultuaan Gilbert pysähtyi päivänvalon edessä, joka osui häneen. Hän seisahtui, pani kätensä rinnalleen ristiin ja loi katseensa taivasta kohden.
"Terve sinulle, kaunis vapaus!" sanoi hän. "Olen nähnyt sinun syntyvän toisessa maanosassa, ja me olemme vanhoja tuttuja. Terve sinulle, kaunis vapaus!"
Ja tohtorin hymyily ilmaisi, etteivät vapaudestaan huumaantuneen kansan huudot olleet hänelle vieraita.
Sitten hän hetkisen kokosi ajatuksiaan.
"Billot", sanoi hän, "kansa on siis voittanut hirmuvallan?"
"Niin on."
"Ja te olette saapunut taistelemaan?"
"Vapauttamaan teidät."
"Tiesitte siis minun olevan vankilassa?"
"Poikanne ilmoitti sen minulle tänä aamuna."
"Sebastien-parka! Oletteko hänet tavannut?"
"Olen kyllä."
"Ja hän pysyi rauhallisena koulussaan?"
"Jätin hänet tappelemaan neljää hoitajaa vastaan."
"Onko hän sairas? Houraileeko hän?"
"Hän tahtoi tulla taistelemaan meidän kanssamme."
"Niinkö!" sanoi tohtori.
Ja riemun hymy väikkyi hänen huulillaan.
"Te siis sanoitte…" lausui hän kääntyen kysyvänä Billotin puoleen.
"Minä sanoin, että koska tohtori Gilbert on Bastiljissa, niin valloittakaamme Bastilji. Nyt Bastilji on valloitettu. Mutta siinä ei vielä ole kaikki."
"Mitä vielä?" kysyi tohtori.
"Lipas on varastettu."
"Lipas, jonka uskoin huostaanne?"
"Niin."
"Ja kuka sen varasti?"
"Mustapukuiset miehet, jotka tunkeutuivat taloon sillä tekosyyllä, että he etsivät kirjaanne. He vangitsivat minut, sulkivat varastohuoneeseen, tarkastivat koko talon, löysivät lippaan ja veivät sen mukanaan."
"Minä päivänä?"
"Eilen."
"Ohoo! Vangitsemiseni sattui omituisella tavalla tämän varkauden kanssa yhteen. Sama henkilö, joka toimitti minut vankilaan, on myös anastanut lippaan. Kun saan tietää, kuka on pannut toimeen vangitsemisen, tiedän myös, kuka varas on. — Missä on arkisto?" kysyi Gilbert kääntyen vanginvartijan puoleen.
"Hallituspihan varrella", vastasi tämä.
"Menkäämme siis arkistoon, ystävät, arkistoon!" huusi tohtori.
"Sallikaa minun tulla seurassanne", sanoi vanginvartija pysäyttäen hänet; "sallikaa minun tulla matkaanne tai puhukaa näille kunnon miehille minun puolestani, jotta mikään onnettomuus ei kohtaisi minua."
"Olkoon niin", sanoi Gilbert.
Sitten hän kääntyi joukon puoleen, joka ympäröi häntä uteliaana ja kunnioittavana.
"Ystävät", sanoi hän, "uskon tämän miehen huostaanne. Hän täytti velvollisuutensa avatessaan ja sulkiessaan ovia, mutta hän oli hyvä vangeille. Hänelle ei saa tehdä mitään pahaa."
"Ei, ei", huudettiin joka taholta. "Ei hänen tarvitse mitään pelätä, ei mitään säikkyä, tulkoon vain kerallamme."
"Meillä ei ole aikaa heittää hetkeäkään hukkaan", huudahti Gilbert, "rientäkäämme arkistoon!"
Ja hän riensi hallituspihaa kohden, vieden mukanaan joukon, jonka etunenässä Billot ja Pitou yhä astelivat.
Arkiston oven edessä paloi suuri rovio papereita.
Pahaksi onneksi oli joukon ensimmäisenä huolena voiton saatuaan hävitys. Se oli hyökännyt Bastiljin arkistoon.
Tämä oli suuri sali, jossa oli luetteloita ja kirjelmiä. Sinne oli koottu kaikkien sadan vuoden aikana Bastiljiin tuotujen vankien syytöspaperit ja henkilötiedot.
Kansa repi raivoissaan näitä papereita: se kai kuvitteli tällä tuhoamisella päästävänsä kaikki vangit vapaiksi.
Gilbert astui sisään Pitoun seuraamana. Hän tutki heti hyllyillä olevia luetteloja. Kuluvan vuoden luettelo oli poissa.
Tohtori, joka muuten oli tyyni ja rauhallinen mies, polki kiivaana jalkaansa.
Tänä hetkenä Pitou huomasi erään pojan, jommoisia aina esiintyy suurten joukkojen voitonhetkinä, kantavan päänsä päällä samalla tavalla sidottua kirjaa kuin ne, joita tohtori selaili, ja rientävän roviota kohden.
Hän juoksi pojan jäljestä ja oli pitkillä säärillään piankin saanut hänet kiinni.
Se oli vuoden 1789 luettelo.
Neuvottelua ei kestänyt kauan. Pitou mainitsi olevansa valloittajia ja selitti, mitä varten muuan vanki halusi tämän luettelon, jonka poika luovutti hänelle lohduttaen itseään sanomalla:
"Samapa tuo! Minä poltan jonkun toisen."
Pitou avasi luettelon, etsi, selaili, luki ja löysi viimeiseltä sivulta nämä sanat:
"Tänään, heinäkuun 9 päivänä 1789 tuotiin herra G., filosofi ja hyvin vaarallinen kirjailija. Suljettava täydellisesti salatuksi."
Hän vei luettelon tohtorille.
"Kas tässä, tätä kai te etsitte, herra tohtori?"
"Juuri tätä!" huudahti tohtori tarttuen luetteloon. Hän luki äsken mainitsemamme sanat.
"Ja nyt katsokaamme, mistä vangitsemiskäsky on tullut."
Ja hän etsi reunakirjoitusta.
"Necker!" huudahti hän; "minut on vangittu ministerin allekirjoittaman käskyn mukaan, ystäväni määräyksestä! Tässä piilee varmasti jotakin."
"Onko Necker ystäviänne?" kysyi joukko kunnioittavasti, sillä muistammehan, millainen vaikutus tällä nimellä oli kansaan.
"On, on, ystäväni, sen väitän", sanoi tohtori, "ja olen varma siitä, että Necker ei tiennyt minun olevan vankilassa. Mutta minä menen häntä tapaamaan, ja…"
"Tapaamaanko? Minne?" kysyi Billot.
"Versaillesiin tietysti."
"Herra Necker ei ole Versaillesissa, hän on maanpaossa."
"Missä?"
"Brysselissä."
"Mutta hänen tyttärensä?"
"Hänestä en tiedä", vastasi Billot.
"Tytär asuu maalla Saint-Ouenissa", vastasi muuan ääni joukosta.
"Kiitos", sanoi Gilbert tietämättäkään, ketä hän kiitti.
Sitten hän kääntyi polttajien puoleen.
"Ystävät", lausui hän, "historian nimessä, joka tästä arkistosta löytää tyrannien tuomion, riittää jo tämä hävitys. Tuhotkaa Bastilji perustuksiaan myöten, jotta siitä ei jää jälkeäkään, ei merkkiäkään, mutta pitäkää arvossa papereita, pitäkää arvossa luetteloja, sillä niissä on tulevaisuuden valaistus."
Kuultuaan nämä lauseet kansa älysi heti asian laadun.
"Tohtori on oikeassa", huusi sata ääntä. "Ei saa hävittää!Kaupungintaloon kaikki paperit!"
Muuan palokuntalainen, joka viiden kuuden toverinsa kanssa oli pumpun kera tullut pihaan, johdatti suihkun rovioon, joka samoin kuin Aleksandrian rovio oli hävittämäisillään maailman arkiston, ja sammutti sen.
"Ja kenen toimesta teidät on vangittu?" kysyi Billot.
"Juuri sitä etsin, juuri sitä en tiedä. Nimen kohta on jätetty avoimeksi."
Sitten hän lausui hetkisen mietittyään:
"Mutta minä otan siitä selon."
Ja repien lehden, joka koski häntä, hän käänsi sen neljään osaan ja pisti taskuunsa. Sitten hän lausui kääntyen Billotin ja Pitoun puoleen:
"Ystävät, lähtekäämme, meillä ei ole täällä enää mitään tehtävää."
"Lähtekäämme", sanoi Billot. "Mutta helpompi on niin sanoa kuin tehdä."
Kansa, joka uteliaana tungeksi Bastiljin pihoihin, seisoi taajana joukkona portin edustalla. Bastiljin portilla oli nimittäin muita vankeja.
Kahdeksan vankia, niiden joukossa Gilbert, oli vapautettu.
Heidän nimensä olivat: Jean Bechade, Bernard Laroche, Jean Lacaurège,Antoine Pujade, de White, kreivi de Solage ja Tavernier.
Ensiksimainitut neljä eivät herättäneet suurtakaan huomiota. Heitä oli syytetty vekselin väärentämisestä, vaikka mitään todistuksia ei ollut heitä vastaan, minkä vuoksi saattoi päättää syytöksen vääräksi. He olivat olleet Bastiljissa vasta kaksi vuotta.
Muut olivat kreivi de Solage, de White ja Tavernier, kuten sanottu.
Kreivi de Solage oli lähes kolmenkymmenen ikäinen mies; hän oli iloissaan ja innoissaan, syleili vapauttajiaan, puhui suurin sanoin heidän voitostaan, kertoi vankeudestaan. Hänet oli pidätetty vuonna 1782 ja suljettu Vincennesin linnaan isänsä hankkiman vangitsemiskäskyn perusteella. Vincennesistä hänet siirrettiin Bastiljiin, missä hän sai olla viisi vuotta näkemättä koskaan tuomaria, joutumatta koskaan kuulusteltavaksi. Kaksi vuotta takaperin oli hänen isänsä kuollut, eikä kukaan enää muistanut vankia. Jollei Bastiljia olisi valloitettu, niin epäilemättä ei kukaan olisi koskaan muistanut hänen olevan olemassa.
De White oli kuudenkymmenen vuotias vanhus. Hän äänsi sanat muukalaisen tavoin ja puhui sekavasti. Kysymyksiin, joita joka taholta sateli, hän vastasi, ettei hän tiennyt, kuinka kauan hän oli ollut vankina ja mistä syystä. Hän muisti olevansa poliisiministeri de Sartinesin serkku, siinä kaikki. Muuan Guyon-niminen porttivahti muisti kerran nähneensä Sartinesin menevän Whiten vankilaan saadakseen häneltä allekirjoituksen erääseen valtakirjaan. Mutta vanki oli kokonaan unohtanut tämän tapauksen.
Tavernier oli vanhin kaikista; hän oli ollut vankina kymmenen vuotta Sainte-Margueriten saarella ja kolmekymmentä vuotta Bastiljissa. Hän oli nyt yhdeksänkymmenen vanha; tukka ja parta olivat lumivalkoiset. Silmät olivat pimeässä heikontuneet, ja hän näki kaikki epäselvästi. Kun tultiin hänen vankikoppiinsa, ei hän ymmärtänyt, mikä oli tarkoituksena. Kun puhuttiin hänelle vapaudesta, pudisti hän päätänsä, ja kun hänelle ilmoitettiin Bastiljin valloittamisesta, lausui hän: "Oho! Mitähän tästä sanovat kuningas Ludvig XV, madame de Pompadour ja herttua La Vrillière?"
Tavernier ei ollut edes hassahtanut, niinkuin White; hän oli jo kokonaan sammunut.
Näiden miesten ilo oli kammottava, sillä se huusi kostoa; niin suuressa määrässä se läheni kauhua. Pari kolme heistä näytti olevan kuolemaisillaan keskellä tätä sadantuhannen ihmisen hälyä, sillä eiväthän he Bastiljiin tulonsa jälkeen olleet koskaan kuulleet useamman kuin kahden henkilön puhuvan yhtaikaa. Hehän olivat tottuneet vain kuuntelemaan kosteuden hiljaista tihkumista hirsien läpi, hämähäkin verkonkudontaa ja toukan nakerrusta kuin näkymättömän kellon naksutuksena, tai säikkyvän hiiren rapisteluna.
Gilbertin tullessa innostuneet ihmiset ehdottivat, että vankeja kuljetettaisiin riemusaattuessa; siihen kaikki yksimielisesti yhtyivät. Gilbert olisi suonut pääsevänsä tästä kunnianosoituksesta vapaaksi, mutta kansa oli jo tuntenut hänet samoin kuin Billotin ja Pitoun.
Kuului huutoja: "Kaupungintalolle, Kaupungintalolle!" Ja Gilbert tunsi, kuinka parikymmentä ihmistä yhtaikaa nosti hänet korkealle.
Turhaan tohtori vastusteli, turhaan Billot ja Pitou jakelivat taistelutovereilleen tuimimpia nyrkiniskujaan; ilo ja innostus oli tehnyt ihon tunnottomaksi. Nyrkiniskut, peitsen varrella lyönnit, pyssyn tukilla töykkiminen, tuntui voittajista hellältä kuin hyväily ja vain lisäsi heidän huumaustaan.
Gilbertin oli siis pakko antaa nostaa itsensä "kilvelle". Tämä oli pöytä, jonka keskelle oli pistetty peitsi, jotta riemukulussa kannettava saisi siitä tukea.
Tohtori oli siten tämän ihmismeren yläpuolella, joka ulottui Bastiljista Saint-Jeanin pylväskaarelle asti. Se oli myrskyisä meri, jonka laineet veivät hänet mukanaan keskellä peitsiä, pistimiä ja kaikenlaisia ja kaikenaikaisia aseita.
Mutta samalla kertaa tämä peloittava ja vastustamaton meri kuljetti toistakin ryhmää, joka oli niin tiheä, että se muistutti saarta.
Tämä oli se ryhmä, joka riepoitti vankinaan de Launayta. Sen ympärillä kaikui yhtä voimakkaita huutoja kuin senkin ympärillä, joka vei vapautettuja vankeja, mutta nämä huudot eivät olleet riemuhuutoja, vaan murhankarjunaa.
Gilbert näki korkealta paikaltaan tarkoin tämän kauheuden.
Kaikista vapautetuista vangeista hän yksinään oli säilyttänyt henkisen tasapainonsa. Viisi vankeuspäivää oli ainoastaan synkkä pilkku hänen elämässään. Hänen silmänsä ei vielä ollut ennättänyt sammua tai heikontuakaan Bastiljin pimeydessä.
Tavallisesti tulevat taistelijat säälimättömiksi vain taistelun ajaksi. Tavallisesti ihmiset saapuessaan tulesta, missä ovat panneet henkensä vaaraan, ovat vihollisilleen armahtavaisia.
Mutta kaikissa suurissa kansankapinoissa, joita Ranska on saanut nähdä Jacquerie-meteleistä meidän päiviimme asti, on ollut joukkoja, jotka arkoina ovat pysyneet loitolla taistelusta. Pauhina on ärsyttänyt heidät, he ovat samalla julmia ja pelkureita ja etsivät voiton jälkeen tilaisuutta ottaa jollakin tavalla osaa siihen taisteluun, johon eivät uskaltaneet alussa mennä.
He ottavat silloin osuutensa tarttumalla kostoon.
Bastiljista lähdettyään kuvernööri kulki kamalaa kuolemaansa kohti.
Elie, joka oli ottanut vastatakseen de Launayn hengestä, marssi edellä. Häntä suojasi univormunsa, ja kansa ihaili häntä, nähtyään hänen ensimmäisten joukossa ottavan osaa taisteluun. Miekkansa kärjessä hän piti kirjettä, jonka de Launay oli Bastiljin ampuma-aukosta pistänyt kansalle ja jonka Maillard oli Elielle antanut.
Häntä seurasi kuninkaallisten verojen valvoja, pitäen kädessään linnoituksen avaimia, sitten Maillard kantaen lippua; heidän jäljestään tuli nuori mies, joka pistimensä nenässä piti koholla Bastiljin ohjesääntöä, kirottua määräystä, jonka tähden oli virrannut niin paljon kyyneleitä.
Sitten asteli kuvernööri Hullinin ja parin kolmen muun suojaamana, mutta he ihan hukkuivat keskellä uhkaavia nyrkkejä, heiluvia miekkoja ja kiiluvia peitsiä.
Tämän ryhmän ohella ja melkein sen kohdalla kulki pitkin sitä suurta Saint-Antoine-kadun valtaväylää, joka bulevardit yhdistää virtaan, toinenkin yhtä uhkaava, yhtä peloittava ryhmä, joka kuljetti majuri de Losmea. Olemme nähneet, kuinka hän hetkisen koetti taistella kuvernöörin tahtoa vastaan ja taipui nähdessään tämän päättäneen puolustautua viimeiseen asti.
Majuri oli urhoollinen, hyvä, kunnon mies. Monien kärsimyksiä hän saikin lieventymään tultuansa nimitetyksi Bastiljiin. Mutta kansa ei tästä tiennyt. Se piti loistavaan asuun puettua miestä kuvernöörinä. Kuvernööri oli harmaassa puvussa; hän oli riistänyt rinnastaan Pyhän Ludvigin ritarikunnan nauhan, ja kun ainoastaan ne, jotka hänet tunsivat, voivat varmasti sanoa, kuka hän oli, niin hän oli jossakin määrin turvassa.
Tämän kaiken sai nähdä Gilbertin synkkä katse, joka aina oli tutkiva ja tyyni keskellä häntä itseäänkin uhkaavia vaaroja. Bastiljista lähtiessään oli Hullin kutsunut luokseen varmimmat ja hartaimmat ystävänsä, tänä päivänä urhoollisimmin esiintyneet sotilaat, ja neljä viisi oli noudattanut hänen käskyään, toteuttaakseen hänen jalon aikeensa, pelastaakseen kuvernöörin. Kolmen miehen nimen on puolueeton historia säilyttänyt. He olivat Arné, Chollat ja de Lépine.
Nämä miehet joiden edellä kulkivat Hullin ja Maillard, koettivat varjella miestä, jonka kuolemaa satatuhatta vaati.
Heidän ympärilleen oli ryhmittynyt muutamia ranskalaiseen kaartiin kuuluvia krenatöörejä, joiden univormut olivat viimeisen kolmen päivän kuluessa saavuttaneet kansan suosion ja herättäneet sen ihailua.
Launay saattoi välttää iskut niin kauan kuin hänen ylevämieliset suojelijansa olivat hänen ympärillään, mutta hän ei päässyt solvauksista ja uhkauksista vapaaksi.
Jouy-kadun kulmassa ei kaartin krenatööreistä, jotka Bastiljista lähdettyä olivat liittyneet joukkoon, ollut ainoatakaan enää jäljellä. Innostunut kansa tai laskelmiaan tekevät murhaajat olivat riistäneet heistä toisensa toisen jälkeen, ja Gilbert oli nähnyt heidän katoavan niinkuin rukousnauhan helmet putoilevat.
Silloin hän käsitti, että voitto päättyisi verisesti. Hän tahtoi päästä korokkeena käytetyltä pöydältä, mutta rautaiset kädet pidättivät häntä siellä. Voimattomuudessaan hän lähetti Billotin ja Pitoun kuvernöörin avuksi, ja nämä ponnistivat kaikki voimansa päästäkseen ihmislaineiden läpi sinne asti.
Puolustajien ryhmä kaipasikin jo apua. Chollat, joka koko päivänä ei ollut syönyt mitään, tunsi voimiensa loppuvan ja vaipui pyörtyneenä maahan. Suurella vaivalla saatiin hänet nostetuksi ja estettiin toiset tallaamasta häntä jalkoihinsa.
Mutta muuriin oli syntynyt aukko, pato oli saanut halkeaman.
Muuan mies ryntäsi tästä aukosta ja tarttuen pyssynsä piippuun tähtäsi sen tukilla kaikin voimin kuvernööriä päähän.
Mutta Lépine näki aiotun iskun, heittäytyi käsivarret levällään Launayn suojaksi, ja saikin itse otsaansa sen lyönnin, joka oli aiottu kuvernöörille.
Iskun huumaamana, veren sokaisemana hän horjuen nosti kätensä kasvoilleen, ja kun hän jälleen saattoi nähdä, oli hän jo kahdenkymmenen askeleen päässä kuvernööristä.
Tänä hetkenä Billot saapui hänen luokseen vetäen Pitouta jäljessään. Hän huomasi kuvernöörin tulevan tunnetuksi siitä, että hän yksinään oli avopäin. Billot otti oman hattunsa, ojensi kätensä ja pani hatun kuvernöörin päähän. Launay kääntyi ja tunsi Billotin.
"Kiitos", sanoi hän, "mutta teette mitä tahansa, ette voi minua pelastaa."
"Kun vain pääsemme Kaupungintalolle", sanoi Hullin, "vastaan kyllä kaikesta."
"Sen uskon", vastasi Launay, "mutta pääsemmekö sinne asti?"
"Jumalan avulla ainakin koetamme", sanoi Hullin.
Oli syytä toivoa sitä, sillä alettiin jo tulla Kaupungintalon torille. Mutta tämä oli täynnä kansaa, käsivarret paljaina, ja he heiluttivat miekkoja ja peitsiä. Katuja kiertävä huhu oli kertonut Bastiljin kuvernööriä ja majuria tuotavan, ja joukko odotti kuin koiraparvi, jota kauan on pidätetty kuono tuleen päin näyttämässä hampaitaan.
Heti, nähdessään kulkueen saapuvan, se ryntäsi sitä kohden.
Hullin huomasi ankarimman, viimeisen taistelun olevan edessä. Jos hän vain sai Launayn portaitten juurelle ja siitä portaille, voitaisiin pelastua.
"Avuksi, Elie, avuksi, Maillard, avuksi kaikki rohkeat ihmiset!" huusi hän. "Meidän kaikkien kunnia on vaarassa!"
Elie ja Maillard kuulivat huudon. He hyökkäsivät kansanjoukkoa vastaan. Mutta kansa väistyi heidän tieltään ja sulki rivit heidän takanaan.
Elie ja Maillard joutuivat täten erilleen pääryhmästä, jonka luokse eivät päässeet takaisinkaan.
Joukko huomasi, mitä se täten oli voittanut, ja rynnisti eteenpäin. Jättiläiskäärmeen tavoin se kietoi renkaansa ryhmän ympärille. Billot kiskaistiin paikaltaan, nostettiin ilmaan ja vietiin loitommalle. Pitou, joka seurasi Billotia, joutui samaan pyörteeseen. Hullin kompastui Kaupungintalon portaitten ensimmäiseen astuimeen ja kaatui. Hän nousi, mutta kaatui kohta uudelleen, ja tällä kertaa Launay kaatui hänen kerallaan.
Kuvernööri pysyi sinä, mitä hän oli. Hän ei valittanut, ei rukoillut armoa, vaan huusi kovalla äänellä:
"Senkin tiikerit, älkää kiduttako minua, vaan tappakaa edes paikalla."
Tuskin koskaan on mitään määräystä täytetty niin täsmällisesti kuin tätä. Silmänräpäyksessä kumartui suuri joukko kaatuneen Launayn puoleen, ja aseelliset kädet kohosivat iskuun. Vähään aikaan ei nähnyt mitään muuta kuin koukkuisia käsiä ja iskeviä aseita. Sitten nousi ilmaan ruumiista irroitettu pää verisenä peitsen kärjessä. Kasvoille oli jäänyt kylmä ja halveksiva hymy.
Hän oli ensimmäinen.
Gilbert oli nähnyt tämän kaiken. Tälläkin kertaa hän oli tahtonut rientää avuksi, mutta parisataa kättä pidätti häntä. Hän kääntyi poispäin ja huokasi syvään.
Tämä pää kohosi kuin tervehtiäkseen viimeisellä katseellaan juuri sen ikkunan kohdalle, jonka ääressä Flesselles valtuusmiesten suojaamana seisoi.
Äkkiä kuului kamala huuto siltä kohtaa, missä Launayn ruumis makasi. Hänen taskujaan tyhjennettäessä oli löydetty kirje, jonka kauppiaitten esimies oli hänelle lähettänyt ja jota hän oli näyttänyt de Losmelle.
Tämä kirje oli tällainen, niinkuin muistamme:
'Kestäkää paikallanne! Huvitan pariisilaisia kokardeilla ja lupauksilla. Ennen päivän loppua Bezenval lähettää teille apua.
de Flesselles.'
Hirveätä sadattelua kuului kadulta, kohoten Kaupungintalon ikkunaa kohti, jonka ääressä Flesselles oli.
Tietämättä syytä tähän hän tajusi uhkauksen ja vetäytyi kiireesti taaksepäin.
Mutta kansa oli hänet nähnyt ja tiesi, missähän oli. Kaikki riensivät portaita ylös, ja tällä kertaa oli ryntäys niin yleinen, että Gilbertiä kantavat miehet jättivät hänet seuratakseen tulvaa, joka nousi vihanvimman vaikutuksesta.
Gilbertkin pyrki Kaupungintaloon, ei suinkaan uhatakseen, vaan suojellakseen Flessellesiä. Hän oli jo ennättänyt nousta pari kolme astuinta, kun tunsi jonkun vetävän häntä voimakkaasti taaksepäin. Hän kääntyi vapautuakseen tästä viimeisestä kahleesta, mutta tällä kertaa hän tunsi Billotin ja Pitoun.
"Oi", sanoi hän, joka ylempänä olevalta paikaltaan näki, mitä tapahtui torilla, "mitä tuolla tehdään!?"
Ja hän osoitti kädellään Tixeranderie-katua.
"Tulkaa, tohtori, tulkaa", pyysivät Billot ja Pitou yhtaikaa.
"Niitä murhaajia!" huusi tohtori. "Niitä murhaajia!"
Siinä hetkenä näet kaatui majuri de Losme kirveen iskusta. Vihassaan kansa sekoitti itsekkään ja julman kuvernöörin, joka oli ollut onnettomien vankien vainooja, ja jalon miehen, joka aina oli koettanut niitä suojata.
"Niin, niin", sanoi hän, "lähtekäämme pois, sillä minua alkaa hävettää, että tuollaiset miehet ovat minut vapauttaneet."
"Tohtori", sanoi Billot, "olkaa siitä varma, että siellä taistelleet eivät täällä tee murhia."
Samassa kun tohtori astui portaita alas, joita hän oli aikonut nousta auttaakseen Flessellesiä, syöksyi ovesta mennyt joukko takaisin. Keskellä tätä ihmisvirtaa rimpuili muuan mies.
"Palais-Royaliin! Palais-Royaliin!" huusi kansa.
"Niin, hyvät ystävät, niin, ystävät, Palais-Royaliin!" kertasi mies.
Ja hän vyöryi virtaa kohden, niinkuin ihmishyöky ei olisikaan tahtonut viedä häntä Palais-Royaliin, vaan suoraan Seine-jokeen.
"Siinä on jälleen mies, jonka he aikovat teurastaa!" huudahtiGilbert. "Koettakaamme pelastaa ainakin tämä."
Mutta tuskin hän oli ennättänyt lausua nämä sanat, kun kuului pistoolin laukaus ja Flesselles katosi savuun.
Gilbert peitti molemmin käsin silmänsä karvaan suuttumuksen vallassa. Hän kirosi tätä kansaa, joka suuruudestaan huolimatta ei voinut pysyä puhtaana, vaan tahri voiton kolminkertaisella murhalla.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, näki hän kolme päätä peitsien nenässä.
Ensimmäinen oli Flessellesin, toinen de Losmen ja kolmas de Launayn.
Yksi oli kaupungintalon portaiden yläpäässä, toinen keskelläTixeranderie-katua ja kolmas Pelletier-rantakadun keskellä.
Täten ne muodostivat kolmion.
"Oi, Balsamo, Balsamo!" lausui tohtori huoaten, "tuollainenko kolmio siis edustaa vapautta?"
Ja hän pakeni Vannerie-kadulle, vieden mukanaan Billotin ja Pitoun.