Blanche-Mibray-kadun kulmassa tohtori tapasi ajurin, jota hän viittasi seisahtumaan, ja nousi vaunuihin. Billot ja Pitou saivat myös sijansa niissä.
"Louis-le-Grandin opistolle!" käski Gilbert istahtaen vaunujen takaistuimelle syviin mietteisiin vaipuneena; Billot ja Pitou eivät tahtonet niitä häiritä.
He kulkivat Seine-virran yli, poikkesivat Cité-kadulle, sieltäSaint-Jacques-kadulle ja saapuivat koulun edustalle.
Pariisi oli kiihkoissaan. Uutinen oli levinnyt kaikkialle. Grève-torilla tapahtuneet murhat liittyivät loistaviin kuvauksiin Bastiljin valloituksesta. Kasvoilla näkyi erilaisia ilmeitä, riippuen siitä, mitä kukin tunsi — sielun salamoita, jotka välkähtelivät näkyviin.
Gilbert ei ollut katsonut vaunujen ikkunasta, eikä lausunut ainoatakaan sanaa. Suuren joukon kunnianosoituksissa on aina jotakin naurettavaa, ja hän näki oman voittokulkunsa siinä valossa. Sitäpaitsi hänestä tuntui, että olipa hän tehnyt mitä tahansa estääkseen verta vuotamasta, oli muutama pisara siitä pärskynyt hänenkin päällensä.
Tohtori astui vaunuista koulun portilla ja viittasi Billotia mukaansa.
Pitou jäi hienotuntoisena vaunuihin.
Sebastien oli vielä sairashuoneessa. Saatuaan tietää tohtoriGilbertin saapuneen, vei johtaja itse hänet tapaamaan poikaansa.
Vaikka Billot ei ollutkaan mikään erikoinen huomioiden tekijä, niin hän tuntiessaan isän ja pojan luonteet, silmäili tarkkaavana kaikkea näkemäänsä.
Yhtä heikko, ärtyinen, hermostunut kuin lapsi oli ollut epätoivossaan, yhtä tyyni ja hillitty hän oli ilossaan.
Nähdessään isänsä hän kalpeni kykenemättä hiiskumaan sanaakaan.Huulet värähtivät hiukan.
Sitten hän heittäytyi Gilbertin kaulaan päästäen ilonhuudahduksen, joka tuntui tuskan huudolta, ja piti häntä lujasti syliinsä suljettuna.
Tohtori vastasi yhtä syvällä vaitiololla tähän äänettömään syleilyyn, mutta syleiltyään poikaansa katsoi häneen kauan, ja siinä katseessa oli yhtä paljon kaihomieltä kuin iloakin.
Billotia taitavampi tarkkaaja olisi sanonut, että tämän lapsen ja isän välillä oli joko suuri onnettomuus tai rikos.
Lapsi ei ollut yhtä hillitty Billotin seurassa. Kun hän sai nähdä muitakin kuin isänsä, joka oli kääntänyt kaiken hänen huomionsa puoleensa, juoksi hän kunnon maanviljelijän luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:
"Te olette kelpo mies, olette pitänyt lupauksenne, ja minä kiitän teitä."
"Olipa siinä hiukan vaivaakin", sanoi Billot. "Isänne oli monien lukkojen takana, ja täytyi panna toimeen kaikenlaista hävitystä, ennenkuin hänet sai sieltä selville."
"Sebastien", kysyi tohtori hiukan levottomana, "kai terveytesi on hyvä?"
"On, isä", vastasi poika, "vaikkakin tapaatte minut sairashuoneesta."
Gilbert hymyili.
"Kyllä tiedän, miksi olet täällä", sanoi hän.
Poika hymyili vuorostaan.
"Sinulta ei kai puutu mitään täällä?" jatkoi tohtori.
"Ei mitään, ja siitä saan kiittää teitä."
"Minä annan saman neuvon kuin ennenkin, saman ja ainoan: ahkeroitse."
"Kyllä, isä."
"Tiedän, että tämä sana ei ole sinulle mikään tyhjänpäiväinen kehoitus. Ellen sitä tietäisi, en sitä lausuisikaan."
"Isä, sen johdosta en voi teille vastata mitään", virkkoi Sebastien."Herra Bérardier, oivallinen johtajamme, voi antaa siihen vastauksen."
Tohtori kääntyi johtajan puoleen, joka viittasi haluavansa puhua pari sanaa isän kanssa.
"Odota, Sebastien", sanoi tohtori.
Ja hän lähestyi johtajaa.
"Onko Pitoulle tapahtunut joku onnettomuus", kysyi Sebastien levottomana. "Eikö se kunnon poika olekaan teidän seurassanne?"
"Hän on portin edustalla vaunuissa."
"Isä", sanoi Sebastien, "antakaa herra Billotille lupa tuoda tännePitou. Olisin niin iloinen saadessani hänet nähdä."
Gilbert nyökkäsi. Billot poistui.
"Mitä aiotte sanoa minulle?" kysyi Gilbert apotti Bérardieriltä.
"Sitä vain, että tälle lapselle ei pitäisi suositella yksinomaan työtä, vaan pikemmin huvittelua."
"Kuinka niin, herra apotti?"
"Hän on lahjakas lapsi, jota jokainen rakastaa täällä kuin omaa poikaansa tai veljeään, mutta…"
Apotti vaikeni.
"Mutta mitä?" kysyi isä rauhattomana.
"Mutta ellei olla varuillaan, niin muuan seikka voi tuottaa hänelle kuoleman."
"Mikä niin?" kysyi Gilbert kiihkeästi.
"Työ, jota hänelle suosittelette."
"Työkö?"
"Niin, juuri työ. Jos näkisitte hänet pulpettinsa ääressä, käsivarret rinnallaan ristissä, nenä kirjassa kiinni, katse terävänä…"
"Ahkeroiden vai haaveillen?" kysyi Gilbert. "Tehden työtä, etsien jotakin oivallista sanamuotoa, antiikkista lauserakennetta, kreikkalaista tai latinalaista sommitelmaa, etsien sitä tuntikausia. Ja katsokaahan tänäkin hetkenä…"
Vaikka isä oli vastikään eronnut hänestä, — vaikka Billot töintuskin oli ennättänyt sulkea oven, oli nuorukainen jo vaipunut unelmoimiseen, joka muistutti haltioitumista.
"Onko hän useinkin tuollainen?" kysyi Gilbert levottomana. "Voisin melkein sanoa, että hän on tavallisesti tuollainen. Katsokaa, kuinka hän etsii jotakin."
"Olette oikeassa, herra apotti", sanoi Gilbert, "ja kun näette hänen tuolla tavalla etsivän, on häntä huvitettava."
"Se olisi vahinko, sillä tästä työstä syntyy kirjoitelmia, jotka jonakin päivänä tuottavat kunniaa koululle. Ennustan, että tämä poika kolmen vuoden päästä saa palkinnot kaikissa kilpailuissa."
"Olkaa varuillanne", sanoi tohtori; "tuollainen ajatuksiin vaipuminen, johon näette Sebastienin joutuvan, todistaa pikemmin heikkoutta kuin voimaa, pikemmin sairautta kuin terveyttä. Olette oikeassa, herra apotti, tuota lasta ei pidä liikoja kehoittaa työhön, tai ainakin pitää voida erottaa työ unelmoimisesta."
"Minä vakuutan teille, että hän tekee työtä."
"Ollessaan tuossa tilassa?"
"Niin. Ja todistuksena siitä on se, että hänen kirjoituksensa on aina valmiina aikaisemmin kuin toisten. Nähkää, kuinka hänen huulensa liikkuvat. Hän kertaa läksyjään."
"Kun hän tuolla tavalla kertaa läksyjään, on hänen ajatuksensa johdettava muuanne, herra apotti. Kyllä hän silti osaa läksynsä yhtä hyvin ja voi paremmin."
"Niinkö luulette?"
"Siitä olen varma."
"Kaipa te sen asian ymmärrätte pätevämmin", lausui kunnon apotti, "te, jota Condorcet ja Dabanis väittävät maailman viisaimpiin kuuluviksi."
"Mutta kun herätätte hänet tuollaisista unelmista, menetelkää varovaisesti", neuvoi Gilbert. "Puhukaa hänelle ensin hiljaa ja sitten vasta kovempaa."
"Miksi?"
"Palauttaaksenne hänet vähitellen tähän maailmaan, jonka hän on jättänyt."
Apotti katsoi kummastuneena tohtoriin. Eipä paljoa puuttunut, ettei hän pitänyt tätä hulluna.
"Saatte kohta nähdä, että olen väitteessäni oikeassa", sanoi tohtori.
Billot ja Pitou astuivat sinä hetkenä sisään. Parilla harppauksellaPitou oli Sebastienin luona.
"Sinä kutsuit minua, Sebastien", sanoi Pitou tarttuen lapsen käsivarteen. "Siinä teit herttaisesti."
Ja hän painoi ison päänsä pojan väritöntä otsaa kohden.
"Katsokaa", sanoi Gilbert tarttuen apotin käsivarteen.
Kun Sebastien heräsi unelmistaan Pitoun sydämellisen kosketuksen johdosta, muuttuivat hänen värittömät kasvonsa kalmankalpeiksi; hän horjui, pää painui alas, ikäänkuin ei jaksaisi sitä enää kannattaa. Tuskainen huokaus nousi hänen rinnastaan; sitten helakka puna kohosi hänen poskilleen.
Hän pudisti päätänsä ja hymyili.
"Sinäkö se oletkin, Pitou?" lausui hän. "Niin, minä lähetin noutamaan sinua tänne."
Hän katsoi Pitouhun ja jatkoi:
"Sinä olet siis ollut taistelemassa?"
"Niin on ollut, oikein urhoollisena poikana", tokaisi Billot.
"Miksi ette vienyt minua mukananne?" sanoi poika moittivalla äänellä; "minäkin olisin taistellut ja silloin tehnyt jotakin isäni hyväksi."
"Sebastien", huomautti Gilbert vuorostaan lähestyen ja painaen poikansa pään rintaansa vasten, "sinä voit tehdä paljoa enemmän isäsi hyväksi muutoin kuin taistelemalla: kuunnellen hänen neuvojaan, seuraten niitä ja tulemalla eteväksi ja kuuluisaksi mieheksi."
"Samanlaiseksiko kuin te?" kysyi poika ylpeästi. "Sellaista minä toivonkin."
"Sebastien", sanoi Gilbert, "kun nyt olet syleillyt Billotia ja Pitouta, tahdotko tulla vähäksi aikaa puutarhaan keskustelemaan minun kanssani?"
"Mielelläni, isä. Pari kolme kertaa olen saanut olla kahdenkesken seurassanne, ja nämä hetket ovat kaikkine yksityiskohtineen painuneet mieleeni."
"Sallittehan, herra apotti?" kysyi Gilbert.
"Tietysti."
"Billot, Pitou, ystäväni, te kai kaipaatte jotakin ravintoa."
"Toden totta kaipaankin", myönsi Billot. "En ole sitten aamun syönyt mitään ja uskon, että Pitoukin on yhtä nälkäinen."
"Sepä se", sanoi Pitou. "Olen kyllä syönyt yhden vehnäleivän ja pari makkaraa, juuri vähää ennen kuin kiskoin teidät vedestä, mutta uiminen lisää ruokahalua."
"Tulkaa siis ruokasaliin", kehoitti apotti Bérardier, "niin teille tarjotaan päivällistä."
"Oho!" äännähti Pitou.
"Pelkäätte kai saavanne koulun tavallista ruokaa", sanoi apotti. "Olkaa huoletta, teitä kohdellaan vieraina. Mutta minusta tuntuu", jatkoi johtaja, "että teidän vatsanne yksinään ei ole huonossa kunnossa, rakas herra Pitou."
Pitou katsahti ulkoasuansa ja häpesi.
"Ja jos teille tarjotaan housut samalla kertaa kuin päivällinen…"
"Niin otan vastaan, herra apotti", sanoi Pitou.
"Tulkaa siis, housut ja päivällinen odottavat teitä."
Ja hän vei Billotin ja Pitoun toisaanne, Gilbertin ja Sebastienin mennessä toiselle taholle, viitattuaan kädellään toisille tervehdykseksi.
Molemmat menivät huvittelupihan poikki ja saapuivat opettajia varten varattuun pieneen puutarhaan, joka oli vihanta ja varjoisa. Täällä oli apotin tapana lukea Tacitustaan ja Juvenalistaan.
Gilbert istuutui penkille, jota elämänlanka- ja villiviiniköynnökset varjostivat. Sitten hän veti Sebastienin luoksensa ja sanoi siirrettyään tukan syrjään hänen otsaltaan:
"Kas niin, lapsi, olemme siis jälleen toistemme luona."
Sebastien kohotti katseensa taivasta kohden.
"Jumalan suoman ihmeen kautta."
Gilbert hymyili.
"Jos tässä on ihme tapahtunut", sanoi hän, "niin Pariisin kunnon väestö on sen saanut aikaan."
"Isä", vastasi lapsi, "älkää erottako Jumalaa siitä, mitä on tapahtunut, sillä Jumalaa minä teidät nähdessäni vaistomaisesti kiitin."
"Ja kai Billotia."
"Billot tuli Jumalan jäljestä, samoin kuin pyssy tuli hänen järjestään."
Gilbert mietti.
"Olet oikeassa, lapsi", sanoi hän. "Jumala on kaiken takana. Mutta palatkaamme sinuun ja puhelkaamme hiukan sinusta ennen eroamme."
"Joko me siis jälleen eroamme, isä?"
"Luultavasti emme pitkäksi aikaa. Mutta eräs tärkeitä papereita sisältävä lipas on kadonnut Billotin luota samaan aikaan kuin jouduin Bastiljiin. Minun täytyy saada tietää, kuka minut on heittänyt vankilaan, kuka on varastanut lippaan."
"Odotan siis tapaavani teidät, isä, senjälkeen kun olette tutkimuksenne päättänyt."
Poika huokasi.
"Oletko murheellinen, Sebastien?" kysyi tohtori.
"Olen."
"Ja miksi olet murheellinen?"
"En tiedä. Mielestäni ei elämä ole luotu minua varten samanlaiseksi kuin toisia lapsia varten."
"Mitä sillä tarkoitat, Sebastien?"
"Sitä, mikä on totta."
"Selitä."
"Kaikilla muilla on huvituksia, ajanviettoa, minulla ei."
"Eikö sinulla siis ole huvituksia?"
"Tarkoitan sillä, että ikäisteni huvit eivät miellytä minua."
"Ole varuillasi, Sebastien. Olisin kovin pahoillani, jos luonteesi olisi sellainen. Sebastien, olennot, jotka lupaavat tulla kuuluisiksi, ovat samanlaisia kuin hyvät hedelmät kasvuaikanaan, — ne ovat katkeria, kirpeitä, vihantia, ennenkuin heidän sisustansa täyttyy mehevällä kypsyydellä. Usko minua: hyvä on, kun ihminen on ollut nuori."
"Ei ole minun syyni, ellen ole sellainen", vastasi nuorukainen alakuloisesti hymyillen.
Gilbert jatkoi pusertaen molemmin käsin hänen käsiään ja katsoen häntä silmiin:
"Tämä ikäsi on kylvön ikäkausi; vielä ei näy mitään siitä, mikä opetuksella sinne on kylvetty. Neljäntoista vuoden iässä on liiallinen vakavuus joko ylpeyttä tai sairautta. Kysyin onko terveytesi hyvä, ja sinä vastasit myöntävästi. Kysyn, oletko ylpeä; koeta vastata siihen kieltävästi."
"Isä", sanoi poika, "olkaa siinä suhteessa rauhallinen. Ei ylpeys eikä sairaus tee minua murheelliseksi, vaan suorastaan suru."
"Suru, lapsi-parka! Ja mikä suru voi sinua tuolla iällä vaivata?Sanohan."
"Ei nyt, isä, ei nyt, sitten myöhemmin. Sanoittehan, että teillä on kiire. Te ette jouda viettämään muuta kuin neljännestunnin seurassani. Puhukaamme jostakin muusta kuin minun hupsuuksistani."
"Ei, Sebastien, sillä muutoin lähden levottomana luotasi. Sano minulle, mistä surusi johtuu?"
"En toden totta uskalla sanoa, isä."
"Mitä pelkäät?"
"Pelkään teidän pitävän minua näkyjen näkijänä tai kertovani asioista, jotka tuottavat teille mielipahaa."
"Sinä tuotat minulle suurempaa mielipahaa, jos olet kertomatta salaisuuttasi, rakas lapsi."
"Tiedättehän, ettei minulla ole mitään salaisuuksia teidän edessänne, isä."
"Puhu siis."
"En todellakaan uskalla."
"Sebastien, sinä, joka jo tahdot olla mies!"
"Juuri sentähden."
"Rohkaise mielesi!"
"No siis, kaikki johtuu unelmasta!"
"Ja unelmako sinua peloittaa?"
"Peloittaa eikä peloita, sillä kun saan sen unelman, en ole kauhistunut, vaan kuin siirtynyt toiseen maailmaan."
"Selitähän."
"Jo lapsena näin näkyjä. Tiedättehän, että pari kertaa eksyin siihen suureen metsään, joka oli sen kylän lähellä, missä olen kasvanut."
"Niin olen kuullut kerrottavan."
"Minä seurasin silloin jonkinmoista näkyä."
"Mitä sanot?" kysyi Gilbert katsoen poikaansa niin kummastuneena, että se muistutti kauhua.
"Tällaista minulle tapahtui. Leikin toisten kylän lasten kanssa, ja niin kauan kuin olin kylässä, niin kauan kuin ympärilläni oli toisia lapsia, ei minulle tapahtunut mitään. Mutta jos erkanin heistä, jos loittonin kylän viimeisten puutarhojen ulkopuolelle, tunsin kuin hameiden kahinaa vieressäni. Ojensin käteni tarttuakseni siihen ja syleilinkin vain ilmaa. Mutta mitä loitommalle se näky meni, sitä selvemmäksi se kävi. Se oli usvaa, ensin läpikuultavaa kuin pilvi; sitten tiivistyi ja sai ihmishahmon. Se oli naisen muotoinen, se liiteli pikemmin kuin käveli ja tuli sitä selvemmäksi, mitä kauemmaksi se loittoni metsän synkimpiin kohtiin. Silloin outo, vastustamaton voima pakotti minut seuraamaan tuota naista", jatkoi poika. "Menin hänen jäljestään käsivarret ojennettuina, vaiti niinkuin hänkin, sillä monasti olen koettanut huutaa hänelle, mutta suustani ei ole lähtenyt ääntäkään. Ja minä seurasin häntä, eikä hän pysähtynyt, — seurasin kunnes ihme, joka oli ilmoittanut hänen saapuvan, ilmoitti hänen katoavan. Tämä nainen haihtui vähitellen, aines muuttui varjoksi, varjo vaihtui, ja kaikki oli häipynyt. Sieltä Pitou minut toisinaan löysi samana päivänä, toisinaan vasta seuraavana."
Gilbert katseli poikaansa yhä levottomampana. Hänen sormensa tunnustelivat Sebastienin valtimoa. Sebastien ymmärsi tohtorissa liikkuvan tunteen.
"Älkää olko rauhaton, isä", sanoi hän; "kyllähän minä tiedän, ettei tässä ole mitään todellista. Tiedänhän, että se on ainoastaan näky."
"Ja minkä näköinen se nainen oli?" kysyi tohtori.
"Ylväs kuin kuningatar."
"Ja oletko joskus nähnyt hänen kasvojaan?"
"Olen."
"Mistä ajasta alkaen?" kysyi Gilbert vapisten.
"Siitä asti kun jouduin tänne", vastasi poika.
"Mutta eihän täällä Pariisissa ole Villers-Cotteretsin suuria puita salaperäisenä ja tummana lehtikupuna. Pariisissa ei ole hiljaisuutta, yksinäisyyttä, jollaista moiset ilmestykset edellyttävät."
"On kyllä täälläkin."
"Missä?"
"Tässä."
"Tässäkö? Eikö puisto ole varattu opettajia varten?"
"On kyllä, isä. Mutta pari kolme kertaa olin näkevinäni sen naisen liitelevän pihalta tänne puistoon. Tahdoin seurata häntä, mutta suljettu portti esti minua siitä. Kun siis eräänä päivänä apotti Bérardier, joka oli hyvin tyytyväinen kirjoituksiini, kysyi mitä toivoisin, pyysin päästä joskus kävelemään hänen kanssaan puutarhaan. Hän suostui siihen. Minä tulin tänne, ja täällä, täällä, isä, näky ilmestyi jälleen minulle."
Gilbert värisi.
"Kummallinen näky", jupisi hän; "mutta sellainen voi olla mahdollista hänen kaltaiselleen herkkähermoiselle olennolle."
"Ja oletko nähnyt hänen kasvojaan?"
"Olen, isä."
"Muistatko, millaiset ne ovat?" Poika hymyili.
"Oletko koskaan koettanut lähestyä häntä?"
"Olen."
"Ojentaa häntä kohden kättäsi?"
"Silloin hän katoaa."
"Ja kuka sinun arvelujesi mukaan se nainen on?"
"Minun mielestäni se on minun äitini."
"Äitisi!" huudahti Gilbert kalveten.
Ja hän painoi kätensä sydämelleen kuin estääkseen verta vuotamasta kipeästä haavasta.
"Mutta tämähän on vain unta", sanoi hän, "ja minä olen melkein yhtä hullu kuin sinäkin."
Poika vaikeni ja katsoi isäänsä pitkään.
"Mitä nyt?" kysyi Gilbert.
"Se voi kyllä olla unelma, mutta unelmieni todellisuus on olemassa."
"Mitä sanotkaan?"
"Sanon, että viime pääsiäisen aikaan vietiin koko koulu kävelemään Satoryn metsään lähelle Versaillesia, ja kun siellä ollessani erilläni muista haaveilin…"
"Niin sama näky ilmestyi?"
"Niin, mutta tällä kertaa vaunuissa, joita oli vetämässä neljä komeaa hevosta… tällä kertaa todellisena, elävänä. Olin vähällä pyörtyä."
"Miksikä?"
"En tiedä."
"Ja mikä vaikutelma jäi sinulle tästä uudesta näystä?"
"Että näyssäni ei ilmestynytkään minulle äitini, sillä tämä oli sama nainen kuin unelmissani, ja äitinihän on kuollut." ["Neiti de Taverney" -romaanin lukijoille on tunnettua, että Sebastienin äiti oli kuningatar Marie-Antoinetten hovineito, ylevä ja ylpeä Andrée de Taverney. Hänet oli vallankumouksellinen vapaamuurari Josef Balsamo (sittemmin esiintynyt kreivi Cagliostrona) vaivuttanut hypnoottiseen horrostilaan erästä koettansa varten, muistamatta herättää häntä. Gilbert oli kunnianhimoinen, mutta halvan syntyperänsä vuoksi hyljätty nuorukainen langetessaan intohimon ja katkeruuden kiusaukseen, kun hän yöllä satunnaisesti yllätti rakastamansa aatelisneidon tässä tiedottomuuden tilassa. Tapauksen uhri sai koko maailmalta salatuksi sen seuraukset eikä suostunut avioliittoon loukkaajansa kanssa, vaikka Balsamo tarjoutui tästä tekemään varakkaan miehen. Andrée kuitenkin kiintyi lapseen, mutta Gilbert tahtoi turvata pienokaisensa kasvatuksen varastamalla hänet ja sijoittamalla hänet Pitoun äidin hoidokiksi.]
[Gilbert siirtyi Balsamon oppilaana Ameriikkaan; matkalla luuli hänet pistoolin laukauksella surmanneensa Azorien saarella Andréen veli, vakava ritari Filip de Taverney, joka oli toivottomasti rakastunut kuningattareen. "Rouva de la Motte"- ja "Kuningattaren kaulanauha"-romaaneissa Filip esiintyy palanneena Ranskan hoviin, mistä hänet jälleen häätää kuningattaren ja nuoren kreivi Olivier de Charnyn harras keskinäinen kiintymys. Tämä suhde johtaa yllätyskohtaukseen, jossa kuningattaren oli mainittava satunnaisesti mieleensä johtuneena hätävalheena Ludvig XVI:lle, että polvistunut kreivi anoi Andrée de Taverneyn kättä. Kuningas toimitti häät tapahtumaan, mutta Andrée, joka oli todella jo ennen rakastunut kreiviin, sai tietää, että kreivi pelkästään kuningattaren pulan vuoksi otti hänet vaimokseen, ja vihkiminen jätti onnettoman pariskunnan vain muodollisesti yhteenliitetyksi. Pelkkien kärsimysten koettelema kreivitär de Charny esiintyy sitten yhtenä päähenkilönä Dumas'n myöhäisemmissäkin vallankumous-romaaneissa.]
Gilbert nousi ja pyyhkäisi kädellään otsaansa. Maailma pimeni omituisesti hänen silmissään.
Poika huomasi hänen hämminkinsä ja säikähti hänen kalpeuttaan.
"Siinä näette, isä", sanoi hän, "että tein väärin kertoessani teille näitä hullutuksiani."
"Et, lapsi, et, päinvastoin", sanoi tohtori. "Puhu siitä minulle usein, joka kerta kun tapaamme, ja me koetamme parantaa sinut."
Sebastien pudisti päätänsä.
"Parantaa minut, miksikä?" sanoi hän. "Olen tottunut tähän näkyyn, se on osa elämääni; rakastan sitä näkyä, vaikka se minua väistääkin ja vaikka toisinaan tuntuu, että hän sysää minut luotansa. Älkää parantako siis minua, isä. Voitte uudelleen jättää minut, uudelleen matkustaa, palata Amerikkaan. Ja sen näyn keralla en ole ihan yksinäni."
"Et olekaan!" sanoi tohtori itsekseen.
Hän painoi Sebastienin rintaansa vasten.
"Näkemiin asti, lapsi", sanoi hän; "toivon, ettemme enää eroa, sillä jos lähden, koetan järjestää niin, että sinä seuraat minua."
"Oliko äitini kaunis?" kysyi poika.
"Oli, oli, hyvin kaunis!" vastasi tohtori käheällä äänellä.
"Ja rakastiko hän teitä yhtä paljon kuin minä teitä rakastan?"
"Sebastien, Sebastien! Älä milloinkaan puhu minulle äidistäsi!" huudahti tohtori.
Ja suudellen viimeisen kerran poikaansa otsalle hän poistui kiireesti puistosta.
Poika ei seurannut häntä, vaan vaipui alakuloisena ja masentuneena penkille istumaan.
Pihalla Gilbert tapasi täydellisesti ravitut Gillotin ja Pitoun, jotka apotille kertoivat yksityiskohtia Bastiljin valloituksesta. Hän antoi vielä kerran johtajalle neuvoja Sebastien hoitamisesta ja meni molempien seuralaistensa kanssa vaunuihin.
Istuessaan vaunuihin entiselle paikalleen vastapäätä Billottia ja Pitouta oli tohtori kalpea, ja jokaisen hiussuortuvan juurella välkkyi hikipisara.
Mutta tämän miehen luonne oli sellainen, ettei hän masentunut minkään mielenliikutuksen vaikutuksesta. Hän painautui vaunujen kolkkaan ja painoi molemmat kätensä otsalleen ikäänkuin tukahduttaakseen sen takaiset ajatukset. Kun hän hetkisen oltuaan liikkumatta otti kätensä otsaltaan, näkyikin tuskan vääntämien piirteiden sijasta tyynet kasvot.
"Te siis sanoitte, rakas Billot", lausui hän, "että kuningas on erottanut parooni de Neckerin."
"Niin, herra tohtori."
"Ja että Pariisin rauhattomuudet johtuvat osaksi tästä epäsuosiosta?"
"Paljonkin."
"Lisäsitte, että parooni heti läksi Versaillesista?"
"Hän sai kuninkaallisen kirjeen päivällistä syödessään. Tunnin päästä hän oli matkalla Brysseliin."
"Onko hän siellä nyt?"
"Pitäisi ainakin olla."
"Ei ole puhuttu siitä, että hän olisi matkalla pysähtynyt?"
"On kyllä, Saint-Ouenissa, sanoakseen hyvästi tyttärelleen paroonitar de Staëlille."
"Läksikö rouva de Staël hänen kerallaan?"
"Kuulin puhuttavan, että parooni matkusti ainoastaan vaimonsa seurassa."
"Ajuri", sanoi Gilbert, "pysäyttäkää ensimmäisen vaatekauppiaan luona."
"Aiotteko muuttaa pukua?" kysyi Billot.
"Aion kyllä! Tämä on liiaksi hankaantunut Bastiljin muureihin, eikä tällaisessa asussa mennä epäsuosiossa olevan ministerin tyttären luo. Etsikäähän taskuistanne, löytyykö sieltä muutamia kultarahoja."
"Oho", sanoi maanviljelijä, "te näytte jättäneen kukkaronneBastiljiin."
"Se kuuluu vankilan sääntöihin", sanoi Gilbert hymyillen. "Kaikki arvoesineet jätetään linnan kansliaan."
"Ja jäävät sinne", lisäsi maanviljelijä.
Hän avasi ison kouransa, jossa oli parikymmentä kultarahaa.
"Ottakaa tuosta, tohtori", sanoi hän.
Gilbert otti kymmenen kultarahaa. Muutaman minuutin päästä vaunut pysähtyivät vaatekauppiaan oven eteen.
Gilbert vaihtoi Bastiljin muurien kehnäämän vaatekertansa mustaan, hyvin siistiin pukuun, jommoista Kansalliskokouksen kolmas sääty käytti. Sitten eräs hiustenkähertäjä ja kengänkiilloittaja täydensivät hänen ulkoasuaan, ja ajuri vei hänet Saint-Oueniin ulompien bulevardien kautta, jonne päästiin Monceaux-puiston taitse.
Gilbert pysähtyi parooni de Neckerin asunnon eteen Saint-Ouenissa juuri sinä hetkenä, kun Dagobertin tuomiokirkon kello löi seitsemän.
Tässä talossa oli ennen käynyt paljon vieraita; täällä oli nähty yhtäpäätä liikettä. Nyt vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi vain Gilbertin vaunujen saapuminen. Talo ei kuitenkaan tehnyt samaa vaikutusta kuin isäntäväen hylkäämät tai epäsuosioon joutuneiden asumukset.
Portit oli suljettu ja piha autio, ilmaisten isäntäväen matkustaneen pois. Mutta missään ei näkynyt surun tai äkillisen lähdön merkkejä.
Linnan eteläisen siipirakennuksen kaikki ikkunaluukut olivatkin avoinna, ja kun Gilbert suuntasi askeleensa sitä kohden, lähestyi häntä paroonin väreihin puettu lakeija.
Silloin sukeutui ristikon läpi seuraava keskustelu:
"Parooni de Necker ei kai enää ole linnassaan?"
"Ei, herra parooni matkusti viime lauantaina Brysseliin."
"Ja rouva paroonitar?"
"Seurasi paroonia."
"Mutta rouva de Staël?"
"Rouva on täällä. Mutta en tiedä, voiko paroonitar ottaa vastaan, sillä tähän aikaan hän on kävelemässä."
"Ottakaahan selkoa siitä, missä hän on, ja ilmoittakaa hänelle tohtori Gilbert."
"Menen kysymään, onko hän vai eikö huoneissaan. Epäilemättä hän ottaa herran vastaan. Mutta jos hän on kävelemässä, niin olen saanut määräyksen olla häntä häiritsemättä."
"Hyvä on. Menkää siis, olkaa niin hyvä."
Lakeija avasi ristikon. Gilbert astui sisään.
Sulkiessaan ristikon lakeija loi tutkivan katseen ajoneuvoihin, joilla tohtori oli saapunut, ja hänen omituisen näköisiin tovereihinsa. Sitten hän poistui pudistaen päätänsä ymmärtämättä mitään ja arvellen, ettei kukaan muukaan voinut ymmärtää siinä, missä hän ei ymmärtänyt. Gilbert jäi vähäksi aikaa odottamaan.
Viiden minuutin päästä lakeija palasi. "Paroonitar on kävelemässä", ilmoitti hän. Ja hän kumarsi sanoakseen Gilbertille hyvästi. Mutta tohtori ei luopunut aikeistaan.
"Ystäväiseni", sanoi hän, "pyydän teitä poikkeamaan saamistanne määräyksistä ja huomauttamaan rouva paroonittarelle, että olen markiisi de Lafayetten ystävä."
Tohtorin lausuma nimi poisti puoliksi lakeijan arvelut ja kokonaan kultaraha, joka solui hänen käteensä.
"Olkaa hyvä ja seuratkaa minua", sanoi lakeija.
Gilbert seurasi häntä. Mutta lakeija ei vienytkään häntä rakennukseen, vaan puutarhaan.
"Tällä puolella puistoa rouva paroonitar mieluummin liikkuu", sanoi mies osoittaen eräänlaatuista sokkelokäytävää. "Olkaa hyvä ja odottakaa täällä."
Kymmenen minuutin kuluttua kuului käytävältä lehtien kahinaa, ja kolmen- tai neljänkolmatta ikäinen kookas, pikemmin ylevän kuin sievän näköinen nainen ilmestyi Gilbertin silmien eteen. Hän näkyi hämmästyvän kohdatessaan noin nuorelta näyttävän miehen, kun oli odottanut tapaavansa keski-ikäisen.
Gilbert oli todellakin niin erikoinen ulkomuodoltaan, että saattoi heti herättää noin terävän havainnontekijän kuin kirjailijattaremme huomaavaisuutta.
Harvalla miehellä oli niin puhdaspiirteiset kasvot, ja väkevän tahdon vaikutuksesta nämä piirteet olivat käyneet liikkumattomiksi. Kauniit mustat, ilmeikkäät silmät olivat työstä ja kärsimyksistä verhoutuneet ja voimistuneet, ja tällöin oli niistä kadonnut se levottomuus, joka on nuoruuden viehätyksiä.
Syvä ja samalla kaunis piirto oli siinä hienon suupielen salaperäisessä syvennyksessä, josta kasvotieteilijät etsivät mietiskelyn tuntomerkkiä. Näytti siltä kuin vain aika ja liian varhainen vanhuus olisivat antaneet Gilbertille tämän ominaisuuden, mitä luonto ei ollut aikonutkaan hänelle suoda.
Otsa oli leveä ja kauniisti kaareutuva; se loiveni hiukan taaksepäin tukkaan asti, jota ei enää pitkään aikaan ollut jauhotettu valkoiseksi. Ja tämä otsa ilmaisi tietoja ja ajattelua, tutkimuksia ja mielikuvitusta. Gilbertin silmäkulmat olivat paksut kuten hänen opettajansa Rousseaunkin ja loivat silmille varjon, josta välkkyi elämää ilmaiseva valo.
Vaatimattomasta puvustaan huolimatta siis Gilbert esiintyi "Corinnen" vastaisen kirjoittajan mielestä harvinaisen komeana ja hienona, ja tätä vaikutusta lisäsivät vielä hänen hoikat, valkoiset kätensä sekä pienet, siropohkeisiin, jänteviin sääriin liittyvät jalkansa.
Paroonitar katseli vähän aikaa Gilbertiä.
Gilbert puolestaan käytti tätä tuokiota kumartaakseen jäykästi kveekarien tapaan, jotka suovat naisille veljellisen arvonannon, mutta eivät hymyilevää kohteliaisuutta.
Sitten hän vuorostaan nopeasti tarkasti jo kuuluisaksi tullutta nuorta naista, jonka älykkäistä ja ilmeikkäistä kasvoista kokonaan puuttui sulo. Hänen päänsä oli enemmän vähäpätöisen ja jokapäiväisen miehen pää kuin naisen, ja se liittyi uhkean täyteläiseen ruumiiseen.
Rouva de Staëlilla oli kädessään oksa, jonka kukkia hän ajatuksissaan pureskeli.
"Tekö olette tohtori Gilbert?" kysyi hän.
"Niin, rouva paroonitar."
"Noin nuori. Olette jo saavuttanut varsin suuren maineen, vai kuuluuko se ehkä isällenne tai jollekulle teitä vanhemmalle sukulaiselle?"
"En tunne muita Gilbertejä kuin itseni. Ja jos nimeeni liittyy, niinkuin sanotte, hiukan mainetta, on minulla täysi oikeus omaksua se."
"Olette käyttänyt markiisi de Lafayetten nimeä päästäksenne luokseni. Markiisi onkin puhunut teistä meille ja ylistänyt teidän loppumattomia tietojanne." Gilbert kumarsi.
"Tämä tietomääränne on sitä arvokkaampi, sitä mielenkiintoisempi", jatkoi paroonitar, "kun kaikesta päättäen ette ole mikään tavallinen kemisti, toisten kaltainen ammattilainen, vaan olette syventynyt elämäntieteen suurimpiin salaisuuksiin."
"Markiisi de Lafayette näyttää sanoneen teille, että olen jonkinmoinen taikuri", lausui Gilbert hymyillen, "ja jos hän on sen sanonut, niin tiedän hänen siksi älykkääksi, että hän on sen teille voinut todistaakin."
"Hän on todellakin kertonut teidän ihmeellisellä tavalla parantaneen toivottomia tapauksia sekä taistelukentällä että ameriikkalaisissa sairaaloissa. Kenraali kertoi teidän vaivuttaneen heidät keinotekoiseen uneen, joka siinä määrin oli oikean kuoleman kaltaista, että saattoi erehtyä."
"Tämä keinotekoinen kuolema on tulos tieteestä, joka tähän asti on vielä melkein tuntematon muille kuin muutamille valituille, mutta joka kyllä ajan mittaan tulee yleiseksi."
"Se on mesmerismiä? Eikö olekin?" kysyi rouva de Staël hymyillen.
"Niin juuri, mesmerismiä."
"Oletteko ehkä ollut sen mestarin oppilaana?"
"Mesmer ei valitettavasti ollut itsekään muuta kuin oppilas. Mesmerismi eli magnetismi oli muinaisaikuinen tiede, jonka jo kreikkalaiset ja egyptiläiset tunsivat. Se hukkui Keskiajan mereen. Shakespeare aavistaa senMacbethissaan. Urbain Grandier löysi sen ja sai sen johdosta, kuolemantuomionsa. Mutta suuri mestari, minun opettajani, on kreivi de Cagliostro."
"Tuo puoskari!" virkahti rouva de Staël.
"Rouva paroonitar, älkäähän tuomitko aikalaistenne tavoin, vaan arvostelkaa niinkuin jälkimaailma tuomitsee. Tiedoistani saan kiittää tuota puoskaria ja maailma ehkä vapauttaan."
"Olkoon niin", vastasi rouva de Staël hymyillen. "Minä puhun tuntematta mitään, te puhutte tuntien kaiken alkusyyn; luultavaa siis on, että te olette oikeassa ja minä väärässä… Mutta palatkaamme meihin. Miksi olette ollut niin kauan poissa Ranskasta? Miksi ette ole tullut ottamaan paikkaanne Lavoisierin, Cabanisin, Condorcetin, Baillyn ja Louisin seurassa?"
Tämän viimeisen nimen kuullessaan Gilbert punastui hiukan. [Hovilääkäri Louis tunsi kreivitär de Charnyn ja Gilbertin nuoruudenaikaisen salaisuuden. —Suom.]
"Minun täytyy vielä paljon tutkia; en voi heti asettua mestarien rinnalle."
"Olette siis nyt kuitenkin saapunut tänne, mutta sopimattomaan aikaan. Isäni, joka mielellään olisi tahtonut edistää asioitanne, on jo kolme päivää ollut kuninkaan epäsuosiossa."
Gilbert hymyili.
"Rouva paroonitar", sanoi hän keveästi kumartaen, "kuusi päivää sitten jouduin parooni Neckerin määräyksestä Bastiljiin."
Rouva de Staël punastui vuorostaan.
"Sanotte sellaista, mikä minua suuresti ihmetyttää. Oletteko ollutBastiljissa?"
"Olen kyllä."
"Mitä olitte tehnyt?"
"Ainoastaan ne, jotka minut sinne ovat toimittaneet, voivat sen minulle sanoa."
"Mutta olette siis päässyt sieltä pois?"
"Olen, sillä Bastiljia ei ole enää olemassa."
"Mitä, eikö Bastiljia ole olemassa?" sanoi rouva de Staël teeskennellen hämmästystä.
"Ettekö ole kuullut kanuunain pauketta?"
"Olen kyllä, mutta sellainen pauke ei vielä ilmaise mitään."
"Sallikaa minun huomauttaa, että rouva de Staël, parooni de Neckerin tytär, ei tänä hetkenä voi olla tietämättä, että kansa on valloittanut Bastiljin."
"Vakuutan teille", vastasi paroonitar hiukan hämillään, "että isäni lähdettyä en ole kuullut mitään näistä tapauksista ja olen vain surrut hänen lähtöään."
"Rouva paroonitar", sanoi Gilbert, "valtion kuriirit ovat siksi paljon tottuneet käymään Saint-Ouenin linnassa, että näinä neljänä tuntina, jotka ovat kuluneet Bastiljin valloituksesta, ainakin yhden on täytynyt eksyä tänne."
Paroonitar huomasi, ettei hän voinut vastata mitään valehtelematta suoraan. Valehteleminen oli hänelle vastenmielistä. Hän siirsi keskustelun toisaanne.
"Ja mikä saattaa teidät kunnioittamaan minua käynnillänne?" kysyi hän.
"Haluaisin saada puhutella parooni Neckeriä."
"Tiedättehän, ettei hän ole enää Ranskassa."
"Minusta paroonin lähtö tuntui siksi mahdottomalta, siksi epäpoliittiselta, sillä täytyihän hänen seurata olojen kehitystä…"
"Että…?"
"Että uskoin varmasti teidän, rouva paroonitar, ilmaisevan minulle, missä hän on."
"Te tapaatte hänet Brysselissä."
Gilbert loi paroonittareen tutkivan katseen.
"Kiitos", sanoi hän kumartaen. "Lähden siis Brysseliin, koska minulla on hänelle ilmoitettavana hyvin tärkeitä asioita."
Rouva de Staël näytti hiukan epäröivän, sitten hän sanoi: "Kaikeksi onneksi tunnen teidät ja tiedän teidät hyvin vakavaksi mieheksi, sillä noiden asioiden merkitys voi vähetä, jos toinen on välittäjänä… Mitä tärkeätä voi ollakaan enää isälleni hänen jouduttuansa epäsuosioon, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?"
"On tulevaisuus. Ja kenties minä en voi olla kokonaan vaikuttamatta tulevaisuuteen. Mutta onhan tämä tarpeetonta. Pääasia on minulle tavata parooni de Necker… Te siis sanotte hänen olevan Brysselissä?"
"Niin."
"Tarvitsen kaksikymmentä tuntia tätä matkaa varten. Tiedättekö, mitä merkitsee kaksikymmentä tuntia vallankumouksen aikaan ja kuinka paljon voi tapahtua kahdessakymmenessä tunnissa? Kuinka ajattelemattomasti parooni menettelikään järjestäessään kahdenkymmenen tunnin välimatkan itsensä ja tapausten, käden ja päämäärän välille!"
"Te kauhistutatte minua", sanoi rouva de Staël, "ja alan todellakin uskoa, että isäni on menetellyt ajattelemattomasti."
"Minkä sille mahtaa, kun kerran näin on tapahtunut. Minulla ei ole siis enää muuta tehtävää, kuin pyytää teiltä anteeksi, että olen häirinnyt. Hyvästi, madame."
Mutta paroonitar pidätti häntä.
"Johan sanoin, että säikytätte minua", jatkoi hän. "Teidän täytyy selittää kaikki, sanoa jotakin rauhoittavaa."
"Tänä hetkenä täytyy minun ajatella niin paljon mieskohtaisia etujani", sanoi Gilbert, "etten mitenkään voi ajatella toisten huolia. Nyt on kysymyksessä henkeni ja kunniani, samoin kuin olisi ollut parooni de Neckerin laita, jos hän olisi voinut heti kuulla kaiken sen, mitä sanon hänelle vasta kahdenkymmenen tunnin kuluttua."
"Hyvä herra, sallikaa minun muistaa eräs seikka, jonka jo kauan aikaa olen unohtanut, — ettei tällaisia asioita saa pohtia taivasalla, puistossa, missä jokainen voi meitä kuunnella."
"Olen teidän talossanne", sanoi Gilbert, "ja sallikaa siis minun huomauttaa, että te itse olette valinnut paikan, missä olemme. Mitä tahdotte? Noudatan määräyksiänne."
"Että suvaitsette lopettaa tämän keskustelun työhuoneessani."
"Ahaa", tuumi Gilbert, "jos tahtoisin saattaa hänet hämilleen, niin kysyisin, onko hänen työhuoneensa Brysselissä."
Mutta mitään kysymättä hän alkoi seurata paroonitarta, joka kiireesti läksi astumaan linnaa kohden.
Linnan edustalla odotti sama palvelija, joka oli saattanut Gilbertin puistoon. Rouva de Staël viittasi hänelle ja avaten itse ovet vei Gilbertin työhuoneeseensa, — miellyttävään olinpaikkaan, — missä oli pikemmin miehekäs kuin naisekas leima; toinen ovi ja kaksi ikkunaa olivat puistoon päin, joten yksikään vieras ei voinut sinne tulla eikä edes katsoakaan.
Sinne tultuaan paroonitar sulki oven ja kääntyi Gilbertin puoleen.
"Ihmiskunnan nimessä", lausui hän, "ilmaiskaa minulle, mikä tärkeä seikka teillä on isälleni ilmoitettavana ja miksi siis olette tullut Saint-Oueniin."
"Jos isänne voisi kuulla sanani", virkkoi Gilbert, "jos hän voisi tietää, että olen sama mies, joka olen lähettänyt kuninkaalle salaiset, mietelmäniAjatusten ja edistyksen tilanteesta, niin olen varma siitä, että parooni de Necker ilmestyisi heti ja sanoisi: 'Tohtori Gilbert, mitä asiaa teillä on minulle? Puhukaa, minä kuuntelen.'"
Tuskin oli Gilbert lopettanut tämän lauseen, kun Vanloon maalaaman seinätäytteen taakse kätketty ovi aukeni hiljaa ja parooni Necker astui hymyillen kapeille kiertoportaille, joiden yläpäästä hohti lampun valo.
Silloin rouva de Staël kumarsi Gilbertille, suuteli isäänsä otsalle, poistui samaa tietä kuin tämä oli tullut, nousi portaita, sulki seinätäytteen ja katosi.
Necker lähestyi Gilbertiä, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Tässä olen, tohtori Gilbert. Mitä asiaa teillä on minulle? Olen valmis kuuntelemaan."
Molemmat istuutuivat.
"Herra parooni", aloitti Gilbert, "ilmaisen teille salaisuuden, joka paljastaa kaikki ajatukseni. Minä se neljä vuotta sitten toimitin kuninkaalle kirjan, joka selosti Euroopan nykyistä tilaa; ja minä sittemmin olen lähettänyt hänelle Yhdysvalloista teoksia, jotka käsittelevät kaikkia sovitteluja ja sisäisiä hallintojärjestelmiä, joista on ollut puhe Ranskassa."
"Joista kirjoista hänen majesteettinsa aina on puhunut minulle mitä suurimmalla ihastuksella ja syvällä kauhulla", sanoi parooni kumartaen.
"Niin, sillä ne ilmaisivat hänelle totuuden. Silloin oli kauhistuttavaa kuulla totuutta, ja kun kaikki tänään on muuttunut todellisuudeksi, on sitä kai vielä kauhistuttavampaa katsella?"
"Ehdottomasti", sanoi Necker.
"Onko kuningas antanut teille näitä kirjoja?"
"Ei kaikkia. Kaksi ainoastaan. Toinen koski valtion varoja, ja te olitte paria pientä kohtaa lukuunottamatta samaa mieltä kuin minäkin. Näinkin se on ollut minulle hyvin suuri kunnia."
"Ei siinä kaikki. Muuan kirja ennusti hänelle kaikki ne asiat, jotka nyt ovat täyttyneet."
"Niinkö?"
"Niin."
"Ja mitkä asiat? Sanokaahan."
"Mainitsen kaksi. Toinen oli se, että hänen eräänä päivänä täytyy muiden sitoumustensa vuoksi erottaa teidät."
"Ennustitteko hänelle minun joutuvan epäsuosioon?"
"Ennustin."
"Siinä on toinen asia. Mutta mikä oli toinen?"
"Oletteko ennustanut Bastiljin valloituksen?"
"Herra parooni, Bastilji ei ollut enää vain kuninkaallinen vankila, se oli tyranniuden tunnuskuva. Vapaus alkoi tunnuskuvan tuhoamisella. Vallankumous täydentää kaiken muun."
"Oletteko punninnut sanojenne kantavuutta?"
"Epäilemättä."
"Ettekä pelkää lausua ääneen tuollaista teoriaa?"
"Miksi sen tekisin?"
"Teillehän voisi käydä huonosti."
"Herra Necker", sanoi Gilbert hymyillen, "kun tulee juuriBastiljista, ei pelkää enää mitään."
"Tuletteko Bastiljista?"
"Tulen, juuri tänään."
"Ja miksi olitte Bastiljissa?"
"Sitä kysyn teiltä."
"Minultako?"
"Niin juuri."
"Ja miksi minulta?"
"Siksi, että te minut sinne toimititte."
"Minäkö toimitin teidät Bastiljiin?"
"Kuusi päivää sitten. Eihän siitä ole kovin pitkää aikaa, joten teidän pitäisi se muistaa."
"Se on mahdotonta."
"Tunnetteko nimikirjoitustanne?"
Ja Gilbert näytti entiselle ministerille Bastiljin luettelon lehteä ja siihen liitettyä vangitsemiskäskyä.
"Tunnen kyllä", vastasi Necker, "tämä on oikea vangitsemiskäsky. Tiedättehän, että olen kirjoittanut mahdollisimman harvan alle ja että tämäkin mahdollisimman pieni määrä nousi neljään tuhanteen vuodessa. Huomasin jättäessäni virkani, että minut oli pantu kirjoittamaan nimeni muutamien avointenkin lomakkeiden alle. Valitettavasti on juuri tämä teidän ollut niiden joukossa."
"Minä en siis mitenkään voi syyttää teitä vangitsemisestani?"
"Ette suinkaan."
"Mutta", sanoi Gilbert hymyillen, "ymmärrättehän uteliaisuuteni. Täytyyhän minun saada tietää, ketä minun on kiitettävä vangitsemisestani. Olkaa siis niin hyvä ja ilmoittakaa se minulle."
"Se on hyvin helppoa. Varovaisuuden vuoksi en milloinkaan jättänyt kirjeitäni ministeristöön, vaan toin ne tänne joka ilta. Tämän kuun kirjeet ovat tämän kaapin B-laatikossa. Etsikäämme G-kirjaimen kohdalta."
Necker avasi laatikon ja selaili suurta kirjepinkkaa, jossa saattoi olla viisi- tai kuusisataa kirjettä.
"En säilytä muita kuin ne kirjeet, joiden avulla voin puolustautua joutuessani edesvastuuseen", sanoi entinen ministeri, "Pannessani toimeen vangitsemisen hankin itselleni vihamiehen. Olen siis varmasti torjunut iskun. Ihmettelisin, ellen sitä olisi tehnyt. G… G…, tässä se on, Gilbert. Se isku on teitä kohdannut kuningattaren hovipiiristä."
"Vai kuningattaren hovipiiristä?"
"Niin, pyydetään vangitsemiskäsky erään herra Gilbertin pidättämiseksi. Ei mainita mitään ammattia. Mustat silmät, musta tukka. Sitten tuntomerkit. Matkustaa Havresta Pariisiin. Tuo Gilbert olitte siis te?"
"Minä. Voitteko luovuttaa minulle tuon kirjeen?"
"En, mutta voin ilmaista teille, kenen nimi on sen alla."
"Sanokaa."
"Kreivitär de Charny."
"Kreivitär de Charny", lausui Gilbert. "En tunne häntä. En ole hänelle tehnyt mitään."
Ja hän kohotti päänsä kuin etsiäkseen muistoistaan.
"Tähän liittyy vielä pieni lisäys, ilman allekirjoitusta, mutta käsialan tunnen. Katsokaa."
Gilbert kumartui ja luki kirjeen reunasta sanat: "Toimitettava viipymättä se, mitä kreivitär de Charny pyytää."
"Kummallista", sanoi Gilbert. "Kuningattaren sekaantumisen minä vielä voisin ymmärtää, sillä kirjassani oli puhe hänestä ja Polignaceista. Mutta tuo kreivitär de Charny…"
"Ettekö tunne häntä?"
"Se on varmaankin tekonimi. Mutta enhän muutenkaan tunne Versaillesin aatelistoa, kun olen ollut viisitoista vuotta poissa Ranskasta. Olen käynyt sillä välin täällä vain kaksi kertaa, ja viimeksi lähdin neljä vuotta sitten. Sanokaahan, kuka tuo kreivitär de Charny on?"
"Kuningattaren ystävätär, uskottu. Kreivi de Charnyn ihailtu puoliso, kaunotar ja hyve samalla kertaa, siis oikea ihmeolento."
"Mutta minä en tunne sitä ihmeolentoa."
"Jos niin on asian laita, hyvä tohtori, niin uskokaa siis, että olette jonkun valtiollisen juonen uhri. Puhuittehan kreivi de Cagliostrosta?"
"Kyllä."
"Olette tuntenut hänet?"
"Hän on ollut ystäväni, enemmän kuin ystäväni, — opettajani, enemmän kuin opettajani, — pelastajani."
"Siis on joko Itävalta tai paavinistuin vaatinut teidän vangitsemistanne. Olettehan kirjoittanut kirjoja."
"Niinpä kyllä."
"Aivan oikein. Kaikki nämä pikkumaiset kostonhankkeet kiertävät kuningatarta, joutuvat hänen läheisyyteensä niinkuin kompassin neula kääntyy pohjoiseen, kun magneetti vetää rautaa puoleensa. Teitä vastaan on tehty liitto, teitä on seurattu. Kuningatar on pannut kreivitär de Charnyn kirjoittamaan kirjeen, poistaakseen kaikki epäluulot. Siinä on salaisuuden selitys."
Gilbert mietti hetkisen.
Tällöin hän muisti sen varastetun lippaan, jonka kanssa ei Itävallalla, ei paavillisella istuimella eikä kuningattarella ollut mitään tekemistä. Tämä asia johdatti hänet oikealle tolalle.
"Ei", sanoi hän, "se ei ole syynä, ei voi olla. Mutta samapa tuo, siirtykäämme toisiin asioihin."
"Mihin?"
"Teihin?"
"Minuun? Mitä asiaa teillä on minulle?"
"Se, jonka itse tiedätte paremmin kuin kukaan muu, — että kolmen päivän päästä olette jälleen virassanne ja että silloin saatte hallita Ranskaa niin itsevaltiaasti kuin haluatte."
"Niinkö luulette?" sanoi Necker hymyillen.
"Niin tekin, koska ette ole Brysselissä."
"Mikä on lopputulos?" virkkoi Necker. "Meidänhän on päästävä lopputulokseen."
"Ja se on tämä. Ranska on teitä rakastanut, pian se jumaloi teitä. Kuningatar oli jo väsynyt siihen, että teitä rakastettiin; kuningas väsyy siihen, että teitä jumaloidaan. He tavoittelevat silloin kansan suosiota teidän kustannuksellanne, ettekä te sitä salli. Te joudutte silloin vuorostanne kansan epäsuosioon. Rakas parooni Necker, kansa on nälkäinen leijona, joka nuolee vain ravitsevaa kättä, olkoon tämä käsi kenen tahansa."
"Ja sitten?"
"Sittenkö? Te joudutte unohduksiin."
"Minäkö? Unohduksiin!"
"Juuri niin."
"Ja mikä minut siihen saattaa?"
"Olot ja tapaukset."
"Kautta kunniani, tehän puhutte kuin profeetta."
"Pahaksi onneksi olenkin hiukan sellainen."
"Mitä siis tapahtuu?"
"Mitä tapahtuu, sitä ei ole vaikea arvata, sillä se jo itää Kansalliskokouksessa. Esiin astuu puolue, joka nyt nukkuu, — erehdyin, joka valvoo, mutta pysyy piilossa. Tämän puolueen päällikkönä on periaate, sen aseena ajatus."
"Kyllä ymmärrän. Te puhutte orleansilaisesta puolueesta."
"En. Siitä olisin sanonut, että sen päällikkönä on mies ja aseena kansansuosio. Puhun puolueesta, jonka nimeä minulle ei vielä ole edes mainittukaan, tasavaltalaisesta puolueesta."
"Tasavaltalaisesta puolueestako? Jopa nyt jotakin!"
"Ettekö usko sitä?"
"Haaveilua!"
"Niin, haaveilua tulen kidassa, joka nielee teidät kaikki."
"No, lyöttäydynpä siis tasavaltalaiseksi! Olenkin jo sitä."
"Geneveläinen tasavaltalainen, aivan oikein."
"Mutta onhan minun mielestäni tasavaltalainen aina tasavaltalainen."
"Siinä on erehdys, herra parooni. Meidän tasavaltalaisemme eivät muistuta laisinkaan muiden maiden tasavaltalaisia. Meidän tasavaltalaisemme nielaisevat ensin kaikki etuoikeudet, sitten aateliston ja sitten kuninkuuden. Te liitytte meidän tasavaltalaisiimme, mutta he joutuvat perille ilman teitä, sillä te ette tahdo seurata heitä sinne, minne he menevät. Ei, parooni de Necker, te erehdytte, ette te ole tasavaltalainen."
"Jos sillä käsitätte tuota kaikkea, niin en todellakaan ole. Minä rakastan kuningasta."
"Niin minäkin", sanoi Gilbert, "ja kaikki ihmiset tänä hetkenä rakastavat samoin kuin mekin. Jos sanoisin tämän kaiken teitä tyhmemmälle ihmiselle, niin minulle vihellettäisiin, minua pilkattaisiin. Mutta uskokaa sanojani, herra parooni."
"Sen kyllä tahtoisinkin tehdä, jos tämä olisi otaksuttavaa, mutta…"
"Tunnetteko salaiset seurat?"
"Olen paljon kuullut niistä puhuttavan."
"Uskotteko niihin?"
"Uskon niiden olemassaoloon, mutta en niiden kaikkivoipaisuuteen."
"Kuulutteko mihinkään sellaiseen?"
"En."
"Oletteko edes vapaamuurari?"
"En."
"Mutta, herra ministeri, minä olen!"
"Olette siis jäsen?"
"Kaikkien seurojen jäsen. Herra ministeri, olkaa varuillanne, sillä suunnattoman suuri verkko kietoo kaikki valtaistuimet. Näkymätön tikari uhkaa kaikkia hallitsijoita. Meitä on kolme miljoonaa veljeä, kaikissa maissa ja kaikissa yhteiskuntaluokissa. Meillä on ystäviä rahvaan keskuudessa, porvaristossa, aatelistossa, prinsseissä, jopa hallitsijoissakin. Olkaa varuillanne, herra de Necker; hallitsija, jonka edessä kiivastutte, on ehkä jäsen. Palvelija, joka teille kumartaa, on ehkä jäsen. Henkenne ei ole turvassa, omaisuutenne ei ole turvassa, ei edes kunnianne ole turvassa. Kaikkea vallitsee näkymätön voima, jota vastaan ette voi taistella, kun ette tunne sitä, ja joka voi teidät tuhota, sillä se tuntee teidät. Katsokaahan, nämä kolme miljoonaa ihmistä ovat jo saaneet aikaan ameriikkalaisen tasavallan, ne koettavat nyt saada aikaan ranskalaisenkin tasavallan, sitten ne koettavat muodostaa euroopalaisen tasavallan."
"Mutta", sanoi Necker, "Yhdysvaltojen tasavalta ei minua säikytä: omaksun hyvin mielelläni sen ohjelman."
"Niin kyllä, mutta Ameriikasta meihin on olemassa syvä kuilu. Ameriikka on uusi maa, ilman ennakkoluuloja, ilman etuoikeuksia, ilman kuninkuutta, hedelmällinen maa, raiskaamaton metsä. Ameriikan toisella puolen on meri, joka sille avaa kaupan, ja toisella puolen aukeus, joka tarjoo kaikki mahdollisuudet sen asukkaille. Mutta Ranska!… Mitä kaikkea saakaan hävittää Ranskassa, ennenkuin se muistuttaa Ameriikkaa!"
"Mihin te tällä kaikella tähtäätte?"
"Siihen, minne ehdottomasti joudumme. Mutta tahdon päästä siihen suuremmitta kolauksitta, asettamalla yrityksen etunenään kuninkaan."
"Lipuksiko?"
"Ei, vaan kilveksi."
"Kilveksi!" sanoi Necker hymyillen. "Ette te tunne kuningasta, jos tahdotte saada hänet näyttelemään sellaista osaa."
"Tunnen kyllä. Hyvä Jumala, hänhän on sellainen mies, jommoisia olen nähnyt tuhansia pienten ameriikkalaisten piirikuntien etunenässä, kunnon mies, vailla majesteettiutta, vailla vastustamiskykyä, vailla aloitekykyä, mutta eihän sille mahda mitään. Vaikkapa hänellä ei olisi mitään muuta kuin hänen pyhä kuninkaallinen arvonimensä, niin sekin on aina vallituksena äsken mainitsemiani miehiä vastaan, ja olkoon vallitus kuinka heikko tahansa, niin se on sentään parempi kuin ei mitään. — Muistan taistellessani Pohjois-Ameriikan villejä heimoja vastaan", jatkoi hän, "viettäneeni kokonaisia öitä pienen pensaikon takana. Vihollinen oli virran toisella puolen ja ampui meitä kohden. Pensaikko ei merkitse suurtakaan, vai mitä? Mutta sen sanon teille, että sydämeni sykki rauhallisemmin tuollaisen pensaikon takana, jonka oksat kuula taittoi kuin ne olisivat olleet lankoja, kuin aukealla tasangolla. Kuningas on minun pensaikkoni. Hänen takanaan näen vihollisen, mutta vihollinen ei näe minua. Tämän tähden, oltuani New Yorkissa tai Filadelfiassa tasavaltalainen, olen Ranskassa kuningasmielinen. Siellä meidän diktaattorimme nimi oli Washington. Herra ties, mikä sen nimeksi täällä tulee: tikari vaiko mestauslava."
"Te näette kaikki verenkarvaisena, tohtori!"
"Te näkisitte kaikki samanvärisenä, jos olisitte minun kerallani ollut tänään Grève-torilla!"
"Se on totta. Olen kuullut siellä surmatun ihmisiä."
"Katsokaahan, rahvas on kyllä sinänsä hyvä… mutta kun sen voima kerran…! Oi te ihmismyrskyt", huudahti tohtori Gilbert, "kuinka heikkoja teidän rinnallanne ovat taivaan myrskyt!"
Necker kävi miettiväiseksi.
"Ikävä, etten saa pitää teitä rinnallani", sanoi hän. "Tarpeen tullen te voisitte olla hyvänä neuvonantajana."
"Teidän rinnallanne, herra parooni, en olisi niin hyödyllinen, en ainakaan Ranskalle, kuin siellä, minne aion päästä."
"Mihin siis pyritte?"
"Kuulkaahan. Valtaistuimen lähellä on suuri valtaistuimen vihollinen, kuninkaan luona suuri kuninkaan vihollinen: se on kuningatar. Naisparka, joka unohtaa, että hän on Maria Teresian tytär, taikka joka ei muista sitä muutoin kuin ylpeilläkseen siitä. Hän uskoo pelastavansa kuninkaan, ja hän syöksee turmioon muutakin kuin kuninkaan, koko kuninkuuden. Meidän, jotka rakastamme kuningasta, jotka rakastamme Ranskaa, meidän täytyy liittyä yhteen ja kukistaa tämä mahti, hävittää tämä vaikutusvoima."
"Tehkää siis niinkuin sanoin teille: jääkää luokseni. Auttakaa minua."
"Jos jään luoksenne, niin meillä ei ole muuta kuin yksi ainoa toimintamuoto; te olisitte minä, minä olisin te. Meidän täytyy erota, ja silloin me painamme kaksin verroin enemmän."
"Ja mihin tällä kaikella pääsemme?"
"Voimme viivästyttää lopputurmaa, mutta emme suinkaan sitä estää, vaikkakin olen varma sellaisesta apulaisesta kuin markiisi de Lafayettesta."
"Onko Lafayette tasavaltalainen?"
"Sen verran kuin joku markiisi voi olla. Jos meidän ehdottomasti täytyy alistua tasa-arvoisuuteen, niin valitkaamme ainakin suuraatelisten rinnallaolo. Minä rakastan tasa-arvoisuutta, joka kohottaa, mutta en sitä, joka alentaa."
"Ja te siis vastaatte Lafayettesta?"
"Ellei häneltä vaadita muuta kuin kuntoa, urhoollisuutta ja uhrautumista, niin vastaan hänen mukanaolostaan."
"Sanokaa, mitä siis tahdotte?"
"Suosituskirjettä hänen majesteetilleen kuningas Ludvig XVI:lle."
"Teidän vertaisenne mies ei kaipaa suosituskirjettä, vaan pääsee ilman sitäkin minne tahtoo."
"Ei, tahdon esiintyä teidän kätyrinänne, se on edullisempaa.Aikeisiini kuuluu juuri se, että te suosittelette minua."
"Ja mitä tavoitatte?"
"Tahdon päästä kuninkaan ylimääräiseksi lääkäriksi."
"Se on helppoa. Mutta kuningatar?"
"Kun kerran olen päässyt kuninkaan luo, niin se on minun asiani."
"Mutta jos hän vainoo teitä?"
"Silloin teen kuninkaan lujatahtoiseksi."
"Kuninkaan lujatahtoiseksi? Jos sen saatte aikaan, niin olette enemmän kuin ihminen."
"Se, joka saa ruumiin hoidettavakseen, on epäkelpo, ellei hän pääse johtamaan sieluakin."
"Mutta ettekö arvele tavoittaessanne kuninkaan lääkärin paikkaa häiritseväksi entisyydeksenne sitä, että olette ollut vankina Bastiljissa?"
"Sitä parempi vain minulle. Onhan minua, teidän oman arvelunne mukaan, vainottu filosofina."
"Sitä pelkään."
"Kuningas kohottaa arvoaan, saavuttaa kansan suosion, ottamalla lääkärikseen Rousseaun oppilaan, uusien oppien levittäjän, Bastiljista vapautuneen vangin. Kun ensi kerralla tapaatte kuninkaan, huomauttakaa tästä."
"Olette yhä oikeassa. Mutta kun kerran olette päässyt kuninkaan lähettyville, voinko luottaa teihin?"
"Täydellisesti, niin kauan kuin pysytte siinä valtiollisessa järjestelmässä, jonka omaksumme."
"Mitä lupaatte minulle?"
"Ilmoittaa teille ennakolta täsmälleen hetken, jolloin teidän on erottava virasta."