Toivon säde.
Määrätyt sata kaleria kokoontuivat Antemonan lahteen Kytera-saaren itärannalle. Tribuni käytti siellä päivän laivastonsa tarkastukseen ja purjehti sitte suurimman Kykladi-saaren Naxon luo, joka kohoaa Kreikan ja Aasian rantain keskiväliltä merestä kuin suuren suuri kallio, jolta hän saattoi huomata kaikki, mitä tapahtui, ja tuossa tuokiossa lähteä ahdistamaan merirosvoja, näkyipä heitä sitte Aigeian- tai Välimeren puolella.
Laivaston soutaessa kohti saaren vuorista rantaa huusi tähystäjä kalerin lähestyvän pohjoisesta päin. Arrius ohjasi sitä kohti. Pian se huomattiin kuormalaivaksi Byzantionista; ja sen päälliköltä tribuni sai ne tiedot, joita hän enimmin tarvitsi.
Merirosvot olivat Euxeinon eli Mustanmeren etäisiltä rannoilta. Tanaiistakin, sen joen suusta, jonka oletettiin tuovan Meotis-järven vettä, oli siinä ollut laivoja. He olivat varustautuneet ihan salaa. Ensimmäiset tiedot heistä oli saatu vasta silloin, kun he ilmestyivät Trakian Bosporolle ja hävittivät siellä olevan laivaston. Siitä aina Hellesponton suuhun asti olivat kaikki laivat joutuneet heidän kynsiinsä. Rosvolaivastossa oli ollut yhteensä 60 hyvin asestettua ja varustettua kaleria. Jotkut vain olivat olleet kaksisoutuja, muut muhkeita kolmisoutuja. Kreikkalainen oli ollut päällikkönä, ja luotsit, joiden sanottiin hyvästi tuntevan kaikki itäiset meret, olivat kreikkalaisia. He olivat saaneet äärettömästi saalista. Kauhistus siis vallitsi kaikkialla, ei ainoastaan merellä, sillä linnoitetut kaupungitkin pitivät öillä vartioita. Liike oli melkein kokonaan lakannut.
Missähän merirosvot nykyään olivat?
Tähän Arriukselle niin tärkeään kysymykseen vastattiin tähän tapaan:
Rynnättyään Lennos-saarelle Hefaistiaan oli vihollinen ohjannut kulkuansa Tessalian saaristoon päin ja viimeisten sanomain mukaan kadonnut näkyvistä Euboian ja Hellaan väliseen salmeen.
Silloin saarelaiset, joita laivastoksi kokoontuneen sadan aluksen tavaton näkö oli houkutellut ylös kukkuloille, äkkiä näkivät lähimmäksi ehtineen osaston kääntävän suuntaa ja laskevan pohjoista kohti. Muut kalerit seurasivat jälestä. Sanoma merirosvojen liikkeellä olosta oli saapunut saareen, ja kun saarelaiset seurasivat valkoisia purjeita, kunnes ne katosivat Renen ja Syron väliin, alkoivat pelkureimmatkin jälleen toivoa. Mitä Rooma anasti väkevällä kädellä, sitä se myöskin osasi suojella. Ottamastaan verosta se korvaukseksi antoi turvallisuutta.
Tribuni oli enemmän kuin tyytyväinen vihollisen liikkeihin; hän oli kaksinkertaisesti kiitollinen onnen jumalattarelle, joka oli toimittanut hänelle pikaiset ja varmat tiedot ja oli houkutellut viholliset sellaisille vesille, joilla saattoi varmimmin toivoa heidän joutuvan häviöön. Hän tiesi, miten paljon vahinkoa yksi ainoa kaleri voi saada aikaan niin avaralla vedellä kuin Välimeri on, ja miten vaikea sitä oli löytää ja ahdistaa. Mutta hän tiesi myöskin, että juuri se lisäisi hänen kunniaansa, jos hän saisi yhdellä iskulla merirosvojen koko laivaston hävitetyksi.
Lukija näkee kartasta, että Euboian saari on ikään kuin etuvarustuksena Aasiaa vastaan pitkin Kreikan rantaa, erotettuna siitä kahdeksantoista peninkulman pituisella, mutta ainoastaan peninkulman levyisellä salmella. Xerxeen laivasto oli muinoin pysähtynyt sen salmen suuhun, ja nyt siihen olivat asettuneet nuo Euxeinon rohkeat rosvot. Kaupungit pitkin kumpaakin rantaa olivat rikkaat ja houkuttelivat ryöstämään. Arrius, tarkkaan punnittuansa asiaa, tuli vakuutetuksi, että merirosvot olivat jossakin Termopylain alapuolella. Käyttäen hyväkseen tilaisuutta hän päätti sulkea heidät sekä pohjoisesta että etelästä, ja jotta se onnistuisi, ei hän saanut hetkeäkään hukata. Hänen täytyi siis jättää Naxos kaikkine hedelmineen, viineineen ja naisineen. Niinpä hän soudatti viivähtämättä eteen päin, kunnes vähän ennen puolta yötä Oka-vuori alkoi näkyä ja perämies ilmoitti Euboian rannan olevan edessä.
Annetusta merkistä pysähtyivät airot. Kun jälleen lähdettiin liikkeelle, silloin Arrius asettui johtamaan viittäkymmentä kaleria, aikoen niillä yllättää rosvot salmessa. Muut viisikymmentä sitä vastoin kääntyivät saaren ulkopuolitse kiiruhtamaan salmen yläsuuhun ja mennessään tarkastamaan niitä vesiä.
Tosin ei kumpikaan näistä osastoista ollut luvultaan yhtä vahva kuin merirosvolaivasto, mutta niillä oli muita etuja, jotka tasoittivat sen puutteen. Tärkein etu oli hyvä kuri, joka oli mahdoton laittomassa, vaikka muuten urhollisessakin joukossa. Varova tribuni sitä paitsi luotti siihen, että jos jompikumpi osasto jotenkuten joutuisikin tappiolle, toinen tapaisi vihollisen hajallansa ja siinä tilassa sen helposti voittaisi.
Ben-Hur oli tällä välin asettunut soutupaikallensa, josta häntä vaihdettiin joka kuudes tunti. Pysähdys Antemonan lahdessa oli vahvistanut häntä, niin ett'ei hän väsynyt airon tyvessä. Soutajain päällysmiehellä ei siis ollut mitään syytä tyytymättömyyteen häneen nähden.
Yleensä pidetään liian vähän arvossa mielen tyyneyttä, joka johtuu varman tarkoituksen ja tehtävän tiedosta. On sanomattoman kiusallista tuntea itsensä turhaksi, mutta vielä pahempi on tuntea, että sokeasti viedään tietämätöntä kohtaloa kohti. Tottumus oli kuolettanut Ben-Hurin tunteita tässä kohden, vaan ainoastaan osaksi. Hänen soutaessaan tunnit päästänsä, usein yöt ja päivät yhtenänsä, häneltä ei koskaan sammunut tieto, että kuljettiin pitkät matkat, hänen tietämättänsä mihin ja missä milloinkin oltiin. Tribunin kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen alkoi hänessä elää uusia toivoja. Vähinkin ääni laivan sisällä tuntui hänestä ennustavan muutosta hänen kohtalossaan; odotuksen tunne, jota hän ei voinut selvittää itselleen, oli päässyt hänessä valtaan. Monesti hän huomasi olevansa melkein vastustamattomasta halusta jo ihan lähtemässä puhuttelemaan päällysmiestä, joka siitä tunkeilemisesta tietysti olisi tavattomasti hämmästynyt.
Hän oli pitkänä palvelusaikanaan oppinut arvaamaan laivan suunnan auringon säteistä, joita niukasti pääsi alas kajutan luukuista. Sitä tapahtui kuitenkin vain sellaisina kirkkaina päivinä, kuin nämä, jotka kohtalon jumalatar lahjoitti tribunille. Tätä hän oli saanut runsaasti kokea Kyterasta lähdettyä. Luullen purjehdittavan kohti vanhaa rakasta Judeaa, Ben-Hur pani merkille kaikki suunnan muutokset. Pahaksi mielekseen hän oli huomannut sen äkillisen käännöksen pohjoista kohti, joka tapahtui Naxon lähellä. Sen syytä hän kuitenkin saattoi ainoastaan arvata, sillä meidän tulee muistaa, ett'ei hänellä kuten muillakaan kumppaneilla ollut mitään tietoa asiain tilasta eikä matkan tarkoituksesta. Hänen paikkansa oli airon tyvessä, ja siinä häntä pidettiin armahtamatta sekä ankkurissa ollessa että matkalla. Ainoastaan kerran koko kolmeen vuoteen hän oli saanut katsahtaa kannen päälle, milloin, sen me kyllä tiedämme. Hän ei lainkaan tiennyt, että suuri laivasto seurasi hänen laivaansa ihan lähellä ja paraimmassa järjestyksessä. Yhtä vähän hän tiesi, mihin oltiin matkalla.
Laskevan auringon lähettäessä viimeiset säteensä kajutan luukusta, kaleri vielä jatkoi pohjoista suuntaansa. Yö tuli, mutta Ben-Hur ei voinut huomata muutosta. Savun tuoksua levisi etukannelta.
"Tribuni on alttarin ääressä", hän ajatteli. "Arvattavasti on taistelu tulossa."
Hän jännitti tarkkaavaisuuttaan.
Hän oli ollut monessakin taistelussa, saamatta kuitenkaan silmin katsella yhtäkään. Paikaltansa hän oli kuullut taistelun riehuvan yllänsä ja ympärillään, kunnes kaikki sen eri äänet olivat hänelle yhtä tutut kuin laulu laulajallensa. Samoin hän oli saanut selon enimmistä taisteluun valmistuksista ja tiesi, että niihin kreikkalaisilla ja roomalaisilla aina kuului uhraaminen jumalille. Uhritoimet olivat samat kuin matkalle lähtiessä.
Taistelu viehätti häntä ja hänen kovan onnen kumppanejansa vallan toisella tavalla kuin meri- ja sotamiehiä, ei tulossa olevan vaaran, vaan sen tähden, että heille, jos jäivät tappion sattuessa eloon, voi tapahtua aseman muutos, niin että he ehkä pääsivät vapaiksi tai ainakin saattoivat saada paremman herran.
Hyvissä ajoin sytytettiin laivalyhdyt ja ripustettiin portaiden viereen. Tribuni tuli alas kannelta. Hänen käskystään sotamiehet pukeutuivat varuksiinsa, sotakoneet tarkastettiin ja suuret kimput keihäitä ja nuolia kannettiin esiin permannolle. Samoin kannettiin esille astioita, joissa oli helposti syttyvää öljyä, ja monet korilliset villapalloja, löyhästi kokoon käärittyjä kuten lampun sydämmet. Viimein Ben-Hur, huomatessaan tribunin nousevan lavallensa ja pukevan ylleen varukset, kypärän ja kilven, ei enää voinut olla epätietoinen varustusten tarkoituksesta, ja nyt hän valmistautui kärsimään orjuusaikansa pahinta häväistystä.
Joka soutupaikan vieressä oli vitjat ja niissä raskaat jalkaraudat. Hortator alkoi mies mieheltä panna niitä soutajille, joilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella. Kahlehtimisella tahdottiin estää paon mahdollisuus, jos jouduttaisiin taistelussa tappiolle.
Synkkä äänettömyys vallitsi kajutassa, keskeytyen ainoastaan airojen kihnuttamisesta nahkahihnoissaan. Jokaisesta tuntui katkeralta tuo häväistys, Ben-Hurista katkerimmalta. Hän olisi mihin hintaan hyvänsä tahtonut päästä siitä vapaaksi. Kahleiden kalinasta hän kuuli, miten pitkälle hortator jo oli ehtinyt. Hänenkin oma vuoronsa oli tuleva, mutta ehkäpä tribuni oli puhuva hänen puolestansa.
Lukija katsonee tätä ajatusta turhamaisuuden tai itsekkäisyyden tunteeksi, mutta kyllä se sinä silmänräpäyksenä kyti Ben-Hurin mielessä. Hän uskoi, että hänen suhteensa sallittaisiin tehdä poikkeus; silloinpa hän arvaisi tribunin mielialan. Jos tribuni lähestyvän taistelun puuhassakin muisti häntä, niin se osoitti, minkä arvoisena hän häntä piti. Silloin hän silminnähtävästi olisi ollut kaikessa hiljaisuudessa asetettu kumppanejansa ylemmäksi ja hänellä olisi ollut syytä toivoa.
Ben-Hur odotti levottomana. Aika tuntui hänestä ijankaikkisuudelta. Joka aironvedolla hän katsoi tribuniin, joka yksinkertaisten varustustensa jälkeen oli laskeutunut vuoteelle ja valmistautui lepäämään. Numero 60 nuhteli itseään ankarasti, hymyili katkerasti itseksensä ja päätti olla sinne enää katsomatta.
Hortator lähestyi. Nyt hän jo oli numero yhden luona. Kahleiden kalina kuului hirveältä. Viimein tuli numero 60:n vuoro! Toivottoman tyynenä Ben-Hur pysäytti aironsa ja ojensi jalkansa päällysmiehelle. Silloin tribuni nousi ja viittasi hortatorille.
Juutalaisen tunteet muuttuivat yht'äkkiä. Mahtavan miehen katse kääntyi Hortatorista häneen. Ben-Hur laski aironsa, ja koko se puoli laivasta, jossa hän seisoi, näytti hänestä kirkastuneen. Hän ei kuullut mitä puhuttiin. Hänestä oli kylliksi huomata, että kahle riippui käyttämättä paikallansa ja että päällysmies poistui hänen luotansa ja kävi istumaan tahtipöydän viereen. Niin sointuvilta eivät vasaran lyönnit vielä koskaan olleet tuntuneet hänestä. Rinnallaan ponnistaen lyijystä raskasta airontyveä hän souti kaikin voimin, niin että varsi oli vähällä katketa.
Päällysmies meni tribunin luo ja osoitti hymyillen kahlehtimatonta soutajaa.
"Mikä voima!" hän sanoi.
"Ja mikä sielu!" vastasi tribuni. "Totta tosiaan! Hän on parempi kahleitta. Älä niitä enää hänelle pane milloinkaan."
Sitte hän laskeutui uudestaan vuoteelle.
Laiva kulki tunnin toisensa perästä pitkin meren pintaa, joka tuskin edes värehtikään tuulen henkäyksistä. Miehet, jotka eivät olleet työssä, makasivat, Arrius omalla eri paikallansa, sotamiehet kannella.
Ben-Hurilla oli kaksi, jopa kolmekin vaihtovuoroa, mutta hän ei saanut unta. Kolme vuotta yhtäläistä yön pimeyttä, ja nyt viimeinkin yksi valonsäde! Tuul'ajolla, hukassa, ja viimeinkin maan vilahdus! Sellaisina hetkinä uni pakenee silmiä. Toivo viihtyy tulevaisuudessa; nykyinen ja kulunut aika vain palvelevat sitä yllyttäjinä, tarjoten kiehtovia näkökuvia. Tribunin suosiosta lentoon päästen se kantoi häntä rajattoman kauas. Hän näki olevansa jo pelastettu kurjuudestaan, päässeensä takaisin kotiinsa, pitävänsä äitiään ja sisartansa sylissään. Ne ajatukset tekivät hänet onnellisemmaksi, kuin hän koskaan oli tuntenut olevansa. Että häntä ikäänkuin siivillä vietiin hirvittävää taistelua kohti, se tosiasia ei sinä hetkenä mahtunut hänen ajatuksiinsa. Hänen sydämmessään ei nyt ollut vähintäkään sijaa kostolle, siksi suuri oli hänen ilonsa. Messala, Gratus, Rooma ja kaikki niihin liittyvät katkerat muistot tuntuivat hänestä loppuun kärsityiltä tuskilta, maan myrkyllisiltä höyryiltä, joiden yläpuolella hän liiteli, kaukana ja turvattuna loistavain tähtien valtakunnassa.
Synkkä pimeys vielä peitti veden pintaa ennen päivän valkenemista ja kaikki oli Astraeassa hyvässä kunnossa, kun muuan mies, astuen alas etukannelta, riensi Arriuksen luo ja herätti hänet.
Tribuni hypähti ylös, puki yllensä kypärän, miekan ja kilven ja meni sotamiesten päällikön luo.
"Rosvot ovat tuota pikaa edessämme. Ylös ja olkaa valmiit!" hän sanoi ja nousi ylös portaita levollisena ja luottavasti, niin että olisipa kenen hyvänsä tehnyt mieli sanoa: "Mikä onnen suosikki! Apicius on toimittanut hänelle pidot."
Meritaistelu.
Joka mies, itse laivakin heräsi. Upseerit asettuivat paikoillensa. Merisotamiehet tempasivat aseensa ja marssivat ulos, kaikin puolin legionalaisten kaltaisina. Jousikimput ja koko sylilliset heittokeihäitä siirrettiin kannelle. Keskiportailla pidettiin öljyastioita ja tulipalloja valmiina käytettäväksi. Varalyhdyt sytytettiin ja vesiastiat täytettiin. Lepovuorolla olevat soutumiehet koottiin vartioituina hortatorin ympärille. Ben-Hur oli hyväksi onneksi niiden joukossa. Päänsä päältä hän kuuli viime valmistusten hiljaista tohinaa, mitenkä merimiehet käärivät purjetta, levittivät verkkoja, irroittivat sotakoneet köysistään ja ripustivat härännahkaisia suojuksia ulkopuolelle pitkin sivuja. Tuota pikaa oli taas kaikki jälleen ihan hiljaista kalerissa; rauha vallitsi, täynnä epämääräistä uhkaa ja odotusta, joka sanoiksi puettuna merkitsee: "kaikki valmis!"
Etukannelta annetusta merkistä, jonka alaupseeri ilmoitti hortatorille, pysähtyivät yht'aikaa kaikki airot.
Mitä se merkitsi?
Soutupaikkoihinsa kiinni lukituista orjista ei kukaan edes kysynyt sitä itsekseen. Heillä ei ollut mitään syytä siihen, ei isänmaallisuutta, ei kunnianhimoa eikä velvollisuudentunnetta. Ehkäpä tylsinkin heistä ajatteli, mitä kaikkea saattoi tapahtua, siltä kuitenkaan uskaltamatta toivoa mitään kohtalon parannusta. Voitto saattoi vain vielä lujemmin kiinnittää hänen kahleensa; laivan turmio taas oli hänenkin loppunsa: jos se upposi tai syttyi tuleen, niin siihen kohtaloon hänkin oli joutunut.
Kysellä asemaansa soutajat eivät saaneet. Ja kuka oli vihollinen? Ehkäpä ystäviä, veljiä, maanmiehiä? Kyllähän näkee, miten välttämätöntä roomalaisten oli sellaisissa tilaisuuksissa kahlehtia onnettomat vangit kiinni paikkoihinsa.
Mutta sellaisiin ajatuksiin heillä sitä paitsi ei ollut aikaakaan.
Ben-Hur kuuli jäleltä päin ääntä ikään kuin soutavien kalerien airoista. Astraea heilui kuin ristilaineissa. Hän aavisti laivaston olevan lähellä ja järjestyvän taisteluun. Siitä ajatuksesta alkoi hänen verensä kuohua.
Merkki kuului kannelta. Airot laskeutuivat veteen, ja kaleri läksi tuskin kuuluvasti luistamaan eteen päin. Ei sisältä eikä ulkoa kuulunut ääntä, ja kuitenkin joka mies kajutassa vaistomaisesti etsi tasapaino-asentoa yhteentörmäyksen varalta. Yksin laivakin näytti sitä tuntevan ja henkeänsä pidättäen varustautuvan hyppäykseen kuin tiikeri.
Sellaisissa tilaisuuksissa on mahdoton oikein arvata aikaa. Ben-Hur ei myöskään osannut arvata, kuinka kauan oli soudettu. Viimein kaikui kannelta kovia, pitkiä torventöräyksiä. Hortator paukutti pöytäänsä, niin että se helisi. Soutajat kurottautuivat eteenpäin ja painaen airot syvälle veteen kiskasivat yhtaikaa täysin voimin. Kaleri, vavisten joka liitoksestaan ikään kuin hypähti eteenpäin. Toisia torvenääniä kuului vastaukseksi, kaikki jäleltä, ei yhtään edeltä päin; siltä puolelta kuului vain sekavaa hälinää. Sitte tuntui ankara sysäys. Soutajat hortatorin lavan edessä horjahtivat, jopa muutamat kaatuivatkin. Laiva ponnahti taappäin, pysähtyi ja ryntäsi vielä vastustamattomammin eteenpäin. Kuolemanhätäisten miesten kauhuhuutoja kuului kimakasti ja kovemmin kuin torvien räminä ja yhteentörmäyksen räiske. Sitte Ben-Hur tunsi jalkainsa kohdalla, pohjan alla jotakin rutisten, ryskyen murtuvan kappaleiksi ja vaipuvan syvyyteen. Miehet hänen ympärillään katsoivat kauhuissaan toinen toistansa. Riemuhuuto kajahti etukannelta. Roomalainen oinas oli voittanut! Mutta ketä ne olivat, jotka meri oli niellyt? Mitä kansaa ja mistä maasta?
Ei yhtään pysähdystä! Ei mitään lepoa? Eteen päin syöksyi Astraea, ja kohta jo merimiehiä juoksi alas, kastoi villapallot öljyyn ja heitti ne tippuvina kumppaneille ylös kannelle. Tulta oli levitettävä sodan muiden kauhujen lisäksi.
Yht'äkkiä kalerin keula painui niin, että soutajat vaivoin pysyivät paikoillansa. Taaskin kuului roomalaisten voittoriemua ja vihollisten toivotonta kirkunaa. Roomalaisen kalerin suuri keulakoukku oli tarttunut vihollisen laivaan, nostanut sen ilmaan ja pudottanut painumaan upoksiin.
Huuto kasvoi sekä oikealla että vasemmalla, muuttuen sanomattomaksi pauhuksi. Välistä kuului räiskettä ja heti sen jälkeen hätähuutoja, ilmaisten, että toistenkin laivain ylitse oli purjehdittu ja että niiden miehistö oli joutunut vesipyörteihin.
Taistelu vaati kuitenkin uhreja toiseltakin puolen. Tuon tuostakin kannettiin sotamies täysissä varuksissaan alas etuluukusta ja laskettiin verissään, joskus kuolevanakin alas lattialle.
Välistä tunkeutui savupilviä ynnä höyryä ja palaneen ihmislihan käryä alas kajuttaan, muuttaen laivalyhtyjen himmeän valon kellertäväksi hämäräksi. Tukehtumaisillaan Ben-Hur silloin ymmärsi kulettavan palavan laivan vieritse, jonka soutajat paistuivat kahleissansa.
Astraea oli lakkaamatta ollut liikkeessä. Yht'äkkiä se pysähtyi. Etuairot singahtivat pois soutajain käsistä ja soutajat itse alas paikoiltansa. Kannelta kuului rajua jalan töminää ja kahden laivan hankautumista toisiansa vastaan. Ensi kertaa vasaran pauke sotkeutui kuulumattomiin yleisessä jyräkässä. Miehet vaipuivat kauhuissaan lattialle taikka katselivat ympäri kajuttaa etsien piilopaikkaa. Tämän kauhun aikana putosi taikka ylhäältä sysättiin verinen ruumis päistikkää alas etuluukusta ihan Ben-Hurin jalkain eteen. Hän näki puolialastoman ruumiin, kasvot, joita tiheä hiusjoukko pimitti, ja ruumiin alla härännahasta ja puusta tehdyn kilven. Se oli joku raakalainen valko-ihoisista pohjoisista kansakunnista, jonka kuolema oli temmannut pois hävityksen ja koston käsistä. Mitenkä hän tänne joutui? Olikohan joku rautainen käsi temmannut hänet vihollislaivan kannelta? Ei, viholliset olivat nousseet Astraeaan! Roomalaiset taistelivat oman laivan kannella. Nuorta juutalaista vavistutti. Arrius oli ehkä pahassa ahdingossa, puolustamassa kenties henkeänsä. Entä jos hän tulee surmatuksi? Abrahamin Jumala sen estäköön! Eivätkö silloin hänen unelmansa ja toiveensa joutuisi häpeään? Äiti ja sisar, koto ja kartano ja pyhä maa, eikö hän sitte saisikaan niitä enää jälleen nähdä? Sodan pauhu yhä kaikui hänen ympärillänsä; hän tarkasteli. Yleinen häiriö vallitsi kajutassa, soutajat olivat kuin jähmettyneet kauhusta. Ainoastaan hortator istui levollisena tahtipöytänsä vieressä odottamassa päällikön käskyjä, näyttäen punaisessa hämyssä moitteetonta tottelevaisuuden kuria, joka oli valloittanut maailman.
Se esimerkki vaikutti hyvää Ben-Huriin. Hän rohkasihe sen verran, että kykeni ajattelemaan. Kunnia ja velvollisuus kytkivät tuon roomalaisen pöytänsä viereen, mutta mitäpä syytä hänellä oli viipyä siellä. Maksoihan vaivan päästä vapaaksi soutupenkistä. Jos hän kuolisi orjana, ei hänen elämästään olisi kenellekään mitään hyötyä. Hänelle oli eloon jääminen velvollisuus, vaikkapa ei mikään kunnia. Hänen henkensä oli hänen kansansa oma. Se kansa ei ollut vielä koskaan astunut niin elävänä hänen silmäinsä eteen; hän näki sen ojennetuin käsivarsin rukoilevan apua. Hän tahtoi rientää sinne. Hän liikahti jo — vaan pysähtyi. Voi, häntähän pidätti roomalainen tuomio. Niin kauan, kuin se oli voimassa, oli pako hyödytön. Koko avarasta maailmasta ei voinut löytyä maalta eikä mereltä paikkaa, jossa hän voisi olla turvassa keisarin kädeltä. Mutta jos hän vaikkapa lain muotojen mukaisesti saavuttaisi vapauden, niin muualla hän ei voisi oleksia kuin Judeassa, täyttämässä pojan velvollisuuksia; missään muussa maassa ei elämä olisi elämisen arvoista. Hyvä Jumala, eikö hän jo ollut kyllin kauan odottanut, toivonut ja rukoillut vapahdusta! Ja eikö tämä odotus ollut näihin asti turha! Mutta viimein oli hän nähnyt tribunin lupauksessa toivoa sen toteutumisesta. Mitäpä muuta se mahtava mies oli tarkoittanut? Ja jos viimeinkin ilmestynyt hyväntekijä nyt tuli surmatuksi! Kuolleet eivät palaa täyttämään elinaikanansa antamiaan lupauksia. Ei, Arrius ei saanut kuolla. Ainakin oli parempi kaatua hänen sivullansa kuin jäädä hänestä eloon kaleriorjana.
Vielä kerran Ben-Hur katsahti ympärilleen. Taistelu kajutan katolla raivosi yhä edelleen, ja vihollislaivat jyskyttivät Astraean kylkiä vasten. Orjat kiskoivat kahleitansa, koettaen päästä irti, ja ulvoivat raivokkaasti, kun se ei onnistunut; vartiat olivat rientäneet ylös kannelle; kuri oli lakannut. Hortator vain pysyi paikallansa, tyynenä ja järkähtämättä kuten ainakin, ilman muuta asetta kuin vasaransa. Mutta sen ääni ei mitään mahtanut hirveässä sodan pauhinassa. Ben-Hur katsahti vielä viimeisen kerran häneen ja syöksyi sitte ylös, ei pakoon, vaan etsimään tribunia.
Hiukan matkaa oli hänestä rappuihin. Sen hän harppasi yhdellä hyppäyksellä ja oli jo puoli välissä portailla, kyllin korkealla, että näki vilahduksen tulipunaista taivasta, vihollislaivoja pitkin Astraean sivuja, merta, joka oli täynnä laivoja ja niiden jäännöksiä, taistelun, joka riehui Astraean peräkannella, ja suuren hyökkääjäparven harvojen puolustajain ympärillä. Äkisti hän horjahti ja kaatui alas takaperin. Kansi hänen allansa tuntui nousevan ilmaan ja hajoavan kappaleiksi; sitten silmänräpäyksessä rungon koko takapuoli halkesi kahtia. Aallot syöksyivät kohisten ja kuohuen sisään, ikään kuin olisivat vain odottaneetkin sitä hetkeä. Ben-Hurin ympärillä oli vain vettä ja pilkko pimeätä.
Vaikka nuorella juutalaisella paitsi voimansa oli myöskin tuota epämääräistä hätävoimaa, jota luonto pitää varalla juuri sellaisen hengenhädän tapauksia varten, ei hän kuitenkaan voinut sitä käyttää, sillä pimeä ja kohiseva pyörre riistivät häneltä tahdonvoiman.
Sisään tulviva vesi syöksi hänet kuin puulastun takaisin kajuttaan, johon hän olisi hukkunut, ell'ei vajoovan laivan vastustusvoima olisi työntänyt häntä ylös päin. Syvällä veden alla työnsi onsi runko hänet ulos, ja hän alkoi nousta pinnalle irtainten esineiden kansa. Ylös sukeltaessaan hän sai kiinni jostakin eikä päästänyt sitä irti. Aika, jonka hän viipyi veden alla, tuntui hänestä ijankaikkisen pitkältä. Viimein hän kuitenkin pääsi ylös. Hän veti ahneesti sisäänsä raitista ilmaa, tarttui paremmin lankkuun kiinni ja katseli ympärilleen, pyyhkiellen vettä silmistään ja tukastaan.
Kuolema oli veden alla ollut häntä lähellä; hän huomasi sen uhkaavan veden päälläkin — uhkaavan monimuotoisena.
Savu liiteli merellä läpikuultavana sumuna, siellä täällä tuikahtaen loistaviksi tuliryhmiksi, jotka Ben-Hur arvasi palaviksi laivoiksi. Taistelua kesti yhä edelleen, mutta hän ei tiennyt, kutka voittivat. Silloin tällöin kulki ohitse laiva, pimittäen hetkiseksi tulen hohdon. Etäämpää kuului yhteen törmäävien laivain jymy. Vaara oli kuitenkin lähempänä. Astraean vaipuessa oli siinä, paitsi sen omaa väkeä, myöskin kahden vihollislaivan väestöt. Moni heistä nousi jälleen ylös, ja taistelu jatkui samalla laudalla tai puunkappaleella, sitten kun se ehkä jo oli alkanut syvällä veden alla. Syleillen toisiaan hengen edestä, siellä täällä käyttäen myöskin miekkaa ja keihästä, roiskuttelivat he vettä, joka toisella puolen oli mustaa kuin noki, toisella punertavaa tulen kajastuksesta. Häneen heidän taistelunsa ei koskenut vähintäkään; he olivat kaikki hänen vihollisiansa ja olisivat kylläkin surmanneet hänet, saadakseen vain lankun, jolla hän uiskenteli. Niinpä hän kiireimmiten pyrki sieltä etemmäksi.
Nyt kuului nopeaa soutamista, ja hän näki kalerin tulevan ihan kohti. Korkea keula näytti hänestä kahta vertaa korkeammalta, ja punertava loisto, joka välähteli sen kullatuista veistoksista, teki sen ikään kuin eläväksi, käärmeen muotoiseksi. Vesi kohoili kuohuksi sen keulan alta.
Ben-Hur uiden työnsi suurta hankalata lautaa edellänsä. Sekunnit olivat kalliit; puolestakin sellaisesta ajan rahdusta saattoi elämä tai kuolema riippua. Siinä pulassaan hän huomasi käden pituuden päässä edessään kullalta välkkyvän kypärän nousevan ylös. Kohta näkyi kaksi kättäkin, sormet suorina. Kädet olivat suuret ja voimakkaat; jos ne kerran saivat kiinni jostakin, niin ne eivät suinkaan vähällä päästäneet irti saalistansa. Ben-Hur väistyi peloissaan syrjään. Kypärä ja sen sisällä oleva pää nousivat ylemmäksi; molemmat kädet alkoivat rajusti pieksää vettä; pää retkahti takaperin, joten kasvot tulivat näkyviin. Ammottava suu, suuret, tuijottavat silmät ja hukkuvan miehen veretön kalpeus olivat hirveät katsella. Mutta Ben-Hur kuitenkin huudahti ilosta, ja kun kasvot jälleen painuivat veden alle, tarttui hän kypärän leukavitjoihin ja veti miehen lankulle.
Hän oli tribuni Arrius.
Pitkän aikaa kiehui ja roiskui vesi ihan vieritse kulkevan laivan airojen mylleröittämänä Ben-Hurin ympärillä ja pakoitti häntä ponnistamaan kaikki voimansa, pysyäkseen laudalla ja samalla estääkseen roomalaisen päätä joutumasta veden alle. Kaleri pääsi juuri ohitse, niin ett'ei ollut enää pelkoa sen airoista. Se kulki uivien ihmisten, paljasten ja kypäräisten päiden päällitse. Kumea jysäys ja kova huuto saattoivat pelastajan kääntämään katseensa pois pelastetusta. Hurja tyytyväisyys täytti hetkiseksi hänen sydämmensä. Astraean puolesta oli kostettu.
Taistelu raivosi yhä edelleen, mutta vastustus muuttui nyt paoksi. Kuka oli voittaja? Ben-Hur käsitti, miten suuresti hänen vapautensa ja tribunin henki riippuivat siitä. Hän työnsi lautaa Arriuksen alle, kunnes se kannatti häntä, ja koetti sitte kaikin tavoin pysyttää häntä siinä asennossa. Päivä läheni hitaasti. Hän odotti aamunkoittoa toivovalla mielellä, mutta välistä pelolla. Olivatko roomalaiset voittaneet vaiko merirosvot? Jos merirosvot, silloin hänen pelastettunsa oli hukassa.
Aamu valkeni viimein täyteen loistoonsa, ja meri oli kirkkaana kuin peili. Lännestä päin näkyi maata, mutta niin etäältä, että oli turha koettaakaan päästä sinne. Siellä täällä uiskenteli haaksirikkoisia kuten hän itsekin. Merenpinta oli monesta paikasta mustana hiiltyneistä tai savuavista laivan jäännöksistä. Etäällä oli kaleri, rikki revitty purje riippuvana katkenneesta mastosta. Soutajat olivat siitä kadonneet. Vielä paljoa etäämpänä hän näki liikkuvia pisteitä, joita arveli pakeneviksi tai takaa ajaviksi laivoiksi, tai ehkäpä ne olivat vain valkoisia merilintuja.
Siten kului vielä tuntikausi. Hänen hätänsä kasvoi. Joll'ei pikaista apua saapunut, oli Arrius kuoleva. Välistä hän jo nytkin näytti ihan kuolleelta, niin hiljaa hän makasi. Hän riisui häneltä kypärän ja sitte hyvin suurella vaivalla rintahaarniskan. Sydän sykki säännöttömästi. Ben-Hur sai siitä hyvästä merkistä rohkeutta, niin että paremmin jaksoi kestää ponnistuksia. Hän ei voinut muuta tehdä kuin odottaa ja rukoilla, kansansa tavan mukaan.
Vapaana ja ottopoikana.
Kivut, joita hukkuvaisilla on henkiin herätessä, ovat tuskallisemmat kuin itse hukkuminen. Arrius kesti ne ja alkoi Ben-Hurin suureksi iloksi viimein puhua.
Sekavista kysymyksistä, missä hän oli ja miten pelastunut ja kenen kautta, hän viimein johtui takaisin itse taisteluun. Epävarmuus, kuka oli voittanut, palautti jälleen kaikki hänen sielunsa voimat. Siihen hyvään tulokseen oli melkoisesti vaikuttanut pitkä lepo, vaikk'ei se ollutkaan mukava tuolla heidän heikolla aluksellansa. Vähitellen hän tuli aivan puheliaaksi.
"Pelastuksemme tietysti riippuu taistelun päätöksestä. Minä käsitän täydellisesti, mitä sinä olet tehnyt minulle. Olet suoraan sanoen oman henkesi uhalla pelastanut minun henkeni. Tunnustan sen kieltelemättä, ja mitä hyvänsä tapahtukoon, minä kiitän sinua. Vieläpä enemmänkin: jos onnen jumalatar on minulle suosiollinen ja pelastaa meidät tästä vaarasta, niin minä sinulle kyllä näytän sellaisia suosion osoituksia, kuin soveltuu roomalaiselle, jolla on valtaa ja varoja osoittaa kiitollisuuttansa. Mutta nyt meidän vielä tulee katsoa, oletko hyvällä tarkoituksellasi tosiaankin tehnyt minulle hyvän työn; taikka minä pikemmin vetoan sinun hyväntahtoisuuteesi" … hän vitkasteli … "ja pyydän, jos siksi tulisi, sinua tekemään minulle suurimman ystävyystyön, jonka mies voi tehdä toiselle. Anna nyt minulle se lupaus."
"Joll'ei se ole mitään kiellettyä, kyllä minä teen", vastasi Ben-Hur.
Arrius vaipui jälleen laudalle.
"Oletko sinä tosiaankin Hurin, sen juutalaisen poika?" hän sitte kysyi.
"Niin on, kuin olen sanonut."
"Minä tunsin isäsi…"
Judah siirtyi likemmäksi tribunia, jonka ääni oli heikko, ja kuunteli kiihkeästi. Nyt viimeinkin hän luuli saavansa kuulla jotakin kodistansa.
"Minä tunsin hänet ja rakastin häntä", jatkoi Arrius.
Jokin asia lienee taaskin häirinnyt puhujan ajatusjuoksua, sillä hän oli vaiti kotvasen.
"Jos sinä olet hänen poikansa", hän sitte jatkoi, "niin tietysti olet kuullut puhuttavan Catosta ja Brutuksesta. He olivat jaloja miehiä ja jaloimmat kuolemassa. Erotessaan elämästä he jättivät jälkeensä tämän lain: Roomalaisen ei pidä elää onneansa kauemmin. Kuunteletko, mitä minä puhun?"
"Kyllä minä kuulen."
"Meillä roomalaisilla ylimyksillä on tapana pitää sormusta. Sellainen on tässä kädessäni. Ota se!"
Hän ojensi kätensä Judahille, joka teki, kuten käskettiin.
"Pane se sormeesi."
Ben-Hur teki niin.
"Sillä korulla on tarkoituksensa", sanoi Arrius sitte. "Minua pidetään rikkaana Roomassakin. Minulla ei ole mitään perhettä. Näytä sitä sormusta huoneeni haltialle, joka hoitaa omaisuuttani minun poissa ollessani. Hänet kyllä löydät huvilasta Misenumin läheltä. Sano hänelle, miten sormus joutui sinun käsiisi, ja hän ei sinulta kiellä mitään, pyydäppä vaikka kaikki tyyni. Jos saan elää, toimitan minä asiat vielä paremmin. Minä vapautan sinut, hankin sinulle takaisin kotosi, ja sinä saat itse valita ammatin, joka mielessäsi enimmän leikittelee. Kuuletko?"
"Kuinka voisin olla kuulematta."
"Lupaatko siis … jumalain kautta?"
"En, hyvä tribuni: minä olen juutalainen."
"No hyvä, lupaa minulle sen jumalan kautta tai sillä tavalla, kuin sinusta on pyhin vala, tehdä, mitä minä nyt esitän, ja juuri sillä tavalla, kuin minä tahdon. Minä odotan lupaustasi."
"Jalo Arrius, sinun puhetavastasi luulen huomaavani, että asia on tärkeä, ja se neuvoo minua olemaan varovainen. Sano ensin, mitä tahdot."
"Annatko sitte minulle lupauksen?"
"Silloinhan lupaus olisi jo edeltä päin annettu ja … siunattu olkoon isäini Jumala, tuolta tulee laiva!"
"Mistä päin?"
"Pohjoisesta."
"Voitko mistään ulkonaisesta merkistä huomata, minkä kansakunnan laivoja se on?"
"En; minähän olen palvellut vain soutumiehenä."
"Onko siinä lippua?"
"En voi huomata."
Arrius oli hetkisen vaiti, nähtävästi vaipuneena syviin ajatuksiin.
"Tuleeko laiva yhä tänne päin?" hän viimein kysyi.
"Tulee vielä."
"Katso vielä kerran, onko sillä lippua."
"Ei ole."
"Eikö sitte muita tuntomerkkejä?"
"Siinä on yksi purje, kolme airoriviä, ja se tulee täyttä vauhtia.Muuta en osaa sanoa."
"Voittanut roomalais-laiva olisi nostanut monta lippua. Se on varmaankin vihollinen. Kuuntele nyt", sanoi Arrius, muuttuen jälleen vakavaksi, "kuule niin kauan, kuin vielä voin puhua. Jos se laiva on merirosvo, on sinun henkesi pelastettu. He tosin eivät anna sinulle vapautta, vaan panevat sinut airomieheksi, mutta he eivät surmaa sinua. Sitä vastoin minut…"
Tribunin ääni värähteli.
"Totta tosiaan!" hän päättävästi jatkoi, "minä olen liian vanha kärsimään sellaista häpeää. Kerrottakoon Roomassa, että Kvintus Arrius painui, niin kuin roomalaisen tribunin sopii, pohjaan laivoineen vihollisten keskellä. Sitä minä sinulta tahdon. Jos kaleri on vihollinen, sysää minut alas laudalta ja hukuta. Kuuletko? Vanno tekeväsi niin."
"Minä en vanno enkä tee sellaista tekoa", sanoi Ben-Hur jyrkästi. "Laki, joka minusta on kaikista kallein, tekisi minut vastuunalaiseksi sinun hengestäsi, hyvä tribuni. Ota takaisin sormuksesi" — hän veti sormuksen pois sormestaan — "ja myös kaikki kauniit lupauksesi, jos pelastumme tästä vaarasta. Tuomio, joka elinkaudeksi lähetti minut soutupenkille, teki minut orjaksi, mutta sittekin minä yhtä vähän olen orja kuin sinun vapautettusikaan. Olen Israelin poikia ja ainakin tänä hetkenä ihan itsenäinen mies… Ota takaisin sormus."
Arrius ei liikahtanut.
"Etkö tahdo?" jatkoi Judah. "En vihasta enkä minkäänlaisesta vastenmielisyydestä, vaan vapautuakseni väärästä velvollisuudesta minä heitän lahjasi mereen. Kas noin, tribuni!"
Hän heitti sormuksen kauas. Arrius kuuli sen putoamisen, mutta ei katsonut sinne päin.
"Sinä teit tyhmästi", hän sanoi, "kaksin verroin tyhmästi siinä asemassasi. Minä en ole sinusta riippuvainen kuolemaani katsoen. Elämä on lanka, jonka kyllä voin katkaista ilman sinun apuasikin; mutta jos minä sen teen, mitä sinusta sitte tulee? Miehet, jotka ovat päättäneet kuolla, kuolevat mieluisemmin toisen käden kautta, sillä sielu, jonka Plato on antanut meille, nousee kapinaan itsensä tuhoamisen ajatuksesta. Siinä kaikki. Jos laiva on merirosvo, niin minä lähden pois tästä maailmasta. Se päätökseni on luja. Olen roomalainen. Menestys ja kunnia ovat minulle kaikki kaikissa. Olisin kuitenkin tahtonut olla sinulle hyödyksi, mutta sinä et tahtonut. Sormus oli ainoa merkki, joka tänä hetkenä oli käsissä osoittamaan viimeistä tahtoani. Me olemme molemmat hukassa. Minä kuolen valittaen vain, että voitto ja kunnia on riistetty minulta. Sinä jäät eloon, ja kuollessasi sinä kadut, että hurskaat velvollisuudet jäivät täyttämättä hulluutesi tähden. Minä surkuttelen sinua."
Ben-Hur näki nyt selvemmin äskeisen tekonsa seuraukset, mutta ei sittekään muuttanut mielipidettänsä.
"Näinä kolmena vuotena, jotka olen orjana ollut, olit sinä, tribuni, ensimmäinen, joka osoitit minulle hyväntahtoisuutta. Ei, olipa tosiaan toinenkin." Ääni hiljeni, silmät kostuivat, ja hän näki selvästi edessään sen pojan kasvot, joka antoi hänelle juomista Nazaretin kaivolla. "Sinä ainakin olit ensimmäinen, joka kysyit, kuka minä olin. Vaikkapa äsken, kun ojensin käteni ja pelastin sinut vaipumasta alas, minulle johtuikin mieleen, miten monella tavalla sinä saattaisit olla minulle hyödyksi kurjuudessani, niin sen tekoni vaikuttimena ei suinkaan ollut itsekkäisyys. Sen minä pyydän sinun uskomaan. Sitä paitsi nyt juuri tänä silmänräpäyksenä Jumala antaa minun käsittää, että minun tulee ainoastaan luvallisilla keinoilla elää määrättyyn aikaan asti. Tahdon ennemmin kuolla sinun kanssasi kuin ruveta sinun pyöveliksesi. Minun luonteeni on yhtä luja kuin sinunkin; vaikka tarjoisit minulle koko Rooman, jos sinulla olisi valtaa sitä lahjoittaa, niin en surmaisi sinua. Cato ja Brutus olivat lapsia hebrealaisten rinnalla, joiden lakia juutalaisen täytyy totella."
"Mutta pyyntöni. Oletko sinä…"
"Käskyäsi minä pitäisin suuremmassa arvossa, mutta en kuitenkaan tekisi sitä. Tämä puhe loppukoon tähän."
Molemmat olivat vaiti ja odottelivat lähestyvää alusta, Arrius ummessa silmin, välinpitämättömänä.
"Tiedätkö varmaan, että se on vihollinen laiva?" kysyi Ben-Hur.
"Niin luulen", kuului vastaus.
"Se pysähtyy ja lähettää sivultansa veneen."
"Näetkö lippua?"
"Eikö ole mitään muuta merkkiä, joista voisi nähdä, onko se roomalainen?"
"Jos se on roomalainen, on sillä kypärä maston latvassa."
"Ole sitte hyvilläsi, kypärä näkyy."
Arrius ei kuitenkaan ollut täydellisesti vakuutettu.
"Miehet pikku veneessä pelastelevat haaksirikkoisia. Merirosvot eivät ole niin lempeät."
"He ehkä tarvitsevat soutajia", vastasi Arrius, arvattavasti muistaen aikoja, jolloin hänkin pelasteli haaksirikkoisia samaa tarkoitusta varten.
Ben-Hur katseli tarkkaan laivaväen liikkeitä.
"Laiva lähtee liikkeelle", hän sanoi.
"Mihin päin?"
"Oikealla puolen meistä on kaleri, luultavasti tyhjänä väestä. Laiva laskee suoraan sitä kohti. Nyt se jo on sen vieressä. Nyt menee väkeä sen kannelle."
Arrius avasi silmänsä ja elpyi.
"Kiitä jumalaasi!" hän sanoi Ben-Hurille, katsahdettuaan kaleriin, "niin kuin minäkin kiitän jumaliani! Merirosvot eivät korjaisi laivaa, vaan upottaisivat. Tuosta teosta ja maston kypärästä näen, että se on roomalainen. Minä olen voittanut. Onnen jumalatar ei ole luopunut minusta. Me olemme pelastetut. Viittaa kädelläsi, huuda heille! Minusta tulee duumviri, ja sinusta? Minä tunsin isäsi ja rakastin häntä. Hän oli tosiaankin ruhtinas. Hän näytti minulle, ett'ei juutalainen ole raakalainen. Minä otan sinut kanssani, sinä tulet minun pojakseni. Kiitä Jumalaasi, ja huuda tänne merimiehet, mutta pian! Meidän täytyy ajaa rosvoja takaa. Ei yhdenkään pidä pääsemän pakoon."
Judah nousi seisomaan lankulle, viittoi käsillään ja huusi niin kovasti, kuin suinkin jaksoi. Viimein pikku veneen väki huomasi heidät ja kävi pian korjaamassa.
Arrius oteltiin kalerissa vastaan kaikilla kunnian osoituksilla, joita onnen suosima sankari ansaitsi. Kannelle laitetulta vuoteelta hän tiedusteli taistelun viimeiset yksityiskohdat. Sitte kun kaikki elossa olevat oli pelastettu vedestä ja saalis korjattu, nostettiin uudestaan amiralinlippu ja lähdettiin pohjoista kohti, tapaamaan muuta laivastoa ja päättämään voittoa. Sopivaan aikaan saapuivat ne viisikymmentä kaleria, jotka olivat kiertäneet saaren pohjoispäitse, vihollisia vastaan ja tuhosivat heidät kokonaan. Ei ainoakaan päässyt pakoon. Tribunin kunniaa enensi vielä se, että 20 viholliskaleria saatiin anastetuksi.
Misenumiin palatessa otettiin Arrius vastaan sydämmellisimmillä onnentoivotuksilla. Nuorukainen, joka hänellä oli seurassaan, veti puoleensa hänen ystäviensä huomiota. Vastaukseksi heidän kysymyksiinsä, kuka hän oli, tribuni hyvin laveasti kertoi pelastumisensa historian ja esitti nuorukaisen, vaan kuitenkin huolellisesti jätti mainitsematta kaikki, mikä koski hänen entisiin vaiheihinsa. Kertomuksensa lopuksi hän kutsui Ben-Hurin luoksensa ja laski ystävällisesti kätensä hänen olkapäälleen, sanoen:
"Ystävät, hän on minun poikani ja perilliseni, jos on jumalain tahto, että minulta mitään jää, ja hän saa periä minun nimenikin. Minä pyydän teitä rakastamaan häntä samoin, kuin rakastatte minua itseänikin."
Heti, kun sattui sopiva tilaisuus, toimitettiin juhlallinen ottopojaksi otto. Sillä tavalla urhoollinen roomalainen täytti Ben-Hurille antamansa lupauksen toimittaa hänelle kelvollisen pääsyn keisarilliseen maailmaan.
Arriuksen palauksen jälkeisessä kuussa vietettiin erittäin komeastiarmilustriumeli juhla merivoiton kunniaksi Skauruksen teatterissa. Rakennuksen toinen puoli oli koristettu sotasaaliilla, josta katsojat enimmin ihmettelivät kahdenkymmenen, urhoollisessa taistelussa valloitetun laivan keulaa lippuineen, niiden päällä, niin korkealla, että juhlassa olevat 80,000 katsojaa voivat sen helposti lukea, oli seuraava kirjoitus:
Merirosvoilta Euripon lahdessaottanutKvintus Arrius,duumviri.
Neljäs kirja.
Alva. Entäpä, joll'ei kuningas niin päätä? Nyt etenkin —
Kuningatar. Sitte minä odotan oikeutta, kunnes se tulee. Ja nehän ne ovatkin onnellisimpia, joiden tuntonsa sallii tyynesti varrota oikeuttaan.
Schiller,Don Carlos.
Antiokiassa.
Heinäkuussa vuonna 23 j.Kr. olemme Antiokiassa, joka siihen aikaan oli itämaiden kuningatar ja Rooman jälkeen maailman mahtavin, vaikk'ei väkirikkain kaupunki.
Tavallisesti luullaan, että sen ajan siveettömyys ja tuhlaus olivat alkuisin Roomasta ja sieltä levisivät yli koko keisarikunnan ja että suuret kaupungit ainoastaan matkivat sen esimerkkiä. Vaan tätä sopii kuitenkin epäillä. Valloituksista johtuva vaikutus näyttää yleensä kovasti koskeneen voittajan siveyteen. Kreikassa ja Egyptissä oli paljo turmiollisia lähteitä, ja jokainen tämän aineen tutkija tulee helposti vakuutetuksi, että tapoja turmeleva tulva juoksi idästä länteen päin ja että suuri Antiokian kaupunki, Assyrian vallan ja komeuden mitä vanhin pääpaikka, oli tuon tuhoa levittävän tulvan paras lähde.
Kuormalaiva laski meren siniselältä Orontes-jokeen. Oli aamupuoli päivästä. Kuumuus oli paahtava, mutta kaikki, joilla oli oikeutta, oleskelivat kannella, muiden muassa myöskin Ben-Hur.
Nämä viisi vuotta olivat kehittäneet nuoren juutalaisen täydeksi mieheksi. Vaikka valkoinen liinapuku, joka hänellä oli yllä, osaksi kätki hänen vartalonsa, näytti se tavattoman miellyttävältä.
Hän oli jo toista tuntia istunut purjeen varjossa, ja monta matkustajaa, hänen kansalaistansa, oli turhaan koettanut alottaa puhelua hänen kanssaan. Hän vastaili kysymyksiin lyhyesti, vaikkakin arvokkaan kohteliaasti, ja latinaksi. Hänen puhdas kielensä, sivistynyt käytöksensä ja umpimielisyytensä vain sitä enemmän kiihottivat heidän uteliaisuuttaan. Hänen käytöksensä oli levollinen ja miellyttävä kuin ylimyksellä ainakin, mutta jotkut hänen ruumiinsa ominaisuudet tuntuivat olevan siihen nähden ristiriidassa. Niinpä esimerkiksi hänen käsivartensa olivat suhteettoman pitkät, ja kun hän, pysyäkseen tasapainossa laivan heiluessa, otti kiinni jostakin esineestä, niin hänen käsiensä suuruus ja väkevyys heti pisti silmään. Arvailtiin, kuka ja mikä miehiänsä hän oli, ja hartaasti haluttiin oppia tuntemaan hänen elämänsä yksityiskohtia. Tai toisin sanoen, hänen ulkomuotonsa näytti, ettei hänen elämänsä historia ollut mikään tavallinen.
Laiva oli matkallaan poikennut Kypron satamaan, ja sieltä oli matkustajaksi tullut eräs näöltään hyvin kunnianarvoinen hebrealainen. Ben-Hur teki hänelle pari kysymystä. Vastaukset herättivät hänessä luottamusta, ja viimein alkoi heidän keskensä pitempi puhelu.
Laivan saapuessa Oronteen lahteen saapui sinne kaksi muutakin laivaa, jotka jo oli nähty ulkona merellä, ja laski yht'aikaa jokeen, nostaen kumpikin koko joukon pieniä vaaleankeltaisia lippuja. Koetettiin arvata kuka minnekin päin näiden lippujen merkitystä. Viimein joku matkustaja kääntyi hebrealaisvanhuksen puoleen pyytäen selitystä.
"Kyllä tiedän noiden lippujen merkityksen", hän vastasi; "ne eivät ilmaise mitään kansallisuutta, vaan ovat ainoastaan omistajan merkkejä."
"Onko hänellä monta laivaa?"
"On."
"Tunnetko sinä häntä?"
"Olen minä asioissa hänen kanssansa."
Matkustajat katsoivat vanhusta, ikään kuin tahtoen kehottaa häntä puhumaan tarkemmin. Ben-Hur kuunteli erittäin halukkaasti.
"Hän asuu Antiokiassa", jatkoi hebrealainen levollisesti, kuten hänen tapansa oli. "Hänen suunnaton rikkautensa on tehnyt hänet kuuluisaksi, ja ihmisten ajatus hänestä ei ole aina lempein. Kerran oli Jerusalemissa ruhtinas ikivanhasta suvusta, nimeltä Hur."
Judah koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen sydämensä sykki kiireemmin.
"Ruhtinas oli kauppias, ja erinomainen asioimiskyky hänellä olikin. Hän ryhtyi suuriin yrityksiin sekä itä- että länsimaissa. Suuriin kaupunkeihin hän perusti haaraosastoja. Antiokian osastoa hoiti eräs mies, Simonides, jota muutamat sanoivat Hurin uskotuksi palvelijaksi; hän oli juutalainen, vaikka nimi oli kreikkalainen. Ruhtinas hukkui merimatkalla. Hänen liikkeensä jatkui kuitenkin ihan entisellään. Vaan jonkun ajan kuluttua sattui perheelle suuri onnettomuus. Ruhtinaan ainoa poika, joka oli juuri mieheksi pääsemässä, koetti surmata roomalaista prokuraattoria Gratusta Jerusalemin kadulla, mutta ei onnistunut, eikä hänestä ole siitä päivin kuulunut mitään. Roomalaisen kosto kohtasi koko sukua; ei ainoatakaan, jolla oli Hur nimenä, jätetty eloon. Palatsi lukittiin sineteillä ja on nyt kyyhkysien hallussa. Hur-suvun omaisuus anastettiin valtiolle eikä siitä mitään säilynyt roomalaishallituksen ahneudella. Prokuraattori osasi lääkitä haavansa kultaisella voiteella."
Kuulijat nauroivat.
"Se on toisin sanoen: hän piti koko omaisuuden itse!" virkkoi eräs heistä.
"Niin sanotaan", vastasi juutalainen, "minä kerron historian ainoastaan siten, kuin itse sen kuulin. Ja kertoakseni edelleen, Simonides, joka oli ollut ruhtinaan asiamies täällä Antiokiassa, avasi kohta liikkeen omassa nimessään ja vaurastui uskomattoman lyhyessä ajassa kaupungin etevimmäksi kauppiaaksi. Entisen isännän tavalla hän lähetti karavaneja Indiaan, ja hänen kalerejansa on merellä enempi kuin aluksia jossakin kuninkaallisessa laivastossa. Hänelle sanotaan kaiken onnistuvan. Hänen kamelinsa kuolevat ainoastaan vanhuudesta, hänen laivansa eivät joudu koskaan haaksirikkoon, ja jos hän heittäisi lastun virtaan, niin se palaisi hänelle kultaisena takaisin."
"Kuinka kauan hän on sillä tavalla kauppaa käynyt?"
"Ei täyttä kymmentä vuotta."
"Hän lienee päässyt hyvästi alkuun."
"Niin, sanotaan, että prokuraattori sai käsiinsä ainoastaan näkyvän omaisuuden, niin kuin ruhtinaan hevoset, karjan, kartanon, maat, laivat ja mitä muuta oli arvokasta. Rahaa ei löydetty, vaikka sitä olisi pitänyt olla suunnattomasti. Mihin se oli joutunut, on vieläkin selviämätön arvoitus."
"Ei minusta", sanoi eräs matkustaja, omituisesti nauraen.
"Kyllä ymmärrän", vastasi juutalainen. "Ovat muutkin ajatelleet samaa kuin sinä. Yleinen ajatus on juuri se, että Hurin rahat ne auttoivat Simonides vanhuksen vauhtiin. Prokuraattorikin ajattelee samaa taikka ainakin on ajatellut, sillä viiden vuoden kuluessa hän on kahdesti otattanut kauppiaan kiinni ja kiduttanut häntä."
Judah tarttui kovemmin kiinni köyteen, jota vasten nojasi.
"Hänen ruumiissaan ei sanota olevan ainoatakaan ehyttä luuta. Viimeksi hänet nähdessäni hän istui muodottomana rujona tuolissaan, tyynyjä ympärillä."
"Hirveätä!" huudahtivat useimmat kuulijat yht'aikaa.
"Ei mikään tautikaan olisi voinut tehdä häntä niin muodottomaksi, vaan hän ei sittenkään huolinut kidutuksista. Mitä hänellä oli, oli hänen laillista omaisuuttaan, ja hän oli käyttänyt sitä laillisella tavalla; muuta tunnustusta häneltä ei saatu. Nyt on kuitenkin vaino loppunut. Hän on Tiberiukselta saanut avonaisen kirjeen, jossa hänelle on tunnustettu rajaton kauppa-oikeus."
"Siitä hän on kyllä saanut maksaa hyvät rahat."
"Nuo laivat ovat hänen", jatkoi hebrealainen, huolimatta vastata huomautukseen. "Hänen meriväellään on tapana tervehtiä toisiansa keltaisilla lipuilla, kun sattuvat vastakkain, ja ne merkitsevät sitä että heillä on ollut onnellinen matka."
Siihen vanhus lopetti kertomuksensa.
Kalerin päästyä onnellisesti joen uomaan puhutteli Judah vanhaa juutalaista.
"Mikä oli kauppiaan herran nimi?"
"Ben-Hur, Jerusalemin ruhtinaita."
"Mihin ruhtinaan perhe joutui?"
"Poika lähetettiin kalereille. Saatan vaikka vakuuttaa, että hän on kuollut. Vuosi on tavallinen elon aika soutupenkkiin kiinni tuomituille. Leskestä ja tyttärestä ei ole kuulunut mitään. Ne, jotka tietävät heidän kohtalonsa, eivät tahdo mitään sanoa. Luultavasti he kuolivat jossakussa niistä vankiloista, jotka saastuttavat Judean maata."
Judah meni pois perämiehen lähelle. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että tuskin huomasi joen rantoja, jotka merestä kaupunkiin asti olivat erittäin viehättävät. Syrialaiset hedelmäpuistot ja viinimäet ympäröivät siellä huviloita, jotka olivat yhtä komeita kuin Neapelin seuduilla. Yhtä vähän hänen huomionsa kiintyi laivoihin, joita edes takaisin liikkui tavattoman paljo, tai merimiesten lauluihin ja huutoihin. Taivas säteili täydessä puolipäivän loistossa, ja kuumuus paahtoi sekä maata että vettä. Ainoastaan hänen elämänsä oli synkkäin varjojen pimittämä.
Kerran vain hän hetkiseksi heräsi ajatuksistaan, silloin kun hänen matkakumppaninsa osoittivat Dafnen metsikköä, joka näkyi muutamassa joen polvekkeessa.
Etsimässä.
Kaupungin tullessa näkyviin matkustajat laivan kannella tähystelivät hyvin kiihkeästi kaikkea, ettei vain suinkaan jäisi mitään merkillistä huomaamatta. Kunnianarvoinen juutalainen, jonka jo olemme esittäneet lukijalle, paraastaan yksinänsä puhui tai ainakin puhui enimmän.
"Joki juoksee tässä länttä kohti", hän sanoi yleiseksi vastaukseksi matkustajain kysymyksiin. "Muistan vielä ajan, jolloin se huuhteli muurien juuria; mutta Rooman alammaisina olemme eläneet rauhassa, ja kauppa on saanut tahtonsa toteutumaan, kuten sellaisissa oloissa aina käy. Nyt on koko joen suu täynnä laivaveistämöitä. Tuolla", hän sanoi viitaten etelää kohti, "on Kasius- eli Orontes-vuori, joksi sitä kansa sanoo; se katselee veljeänsä Amnus-vuorta, ja niiden välillä on Antiokian tasanko. Etempänä ovat Mustavuoret, joilta kuningasten vesijohdot kulettavat kirkkainta vettä kaupunkiin, virvoittamaan kansaa ja kostuttamaan katuja. Metsät siellä ovat vielä ihan raivaamatta ja täynnä metsäeläimiä ja lintuja."
"Missä järvi on?" joku kysyi.
"Tuolla pohjoisessa päin. Sinne voit päästä hevosella tai vielä mukavammin veneellä, sillä yksi joen haarake vie sinne."
"Dafnen metsikkökö?" hän sanoi kolmannelle kysyjälle. "Sitä ei kukaan osaa kuvaella. Se on alkuaan Apollosta, joka sitä suosii enemmän kuin Olympoa. Ihmisiä käy siellä vain yhden ainoan kerran sitä katsomassa, mutta eivät enää malta lähteäkään sieltä pois. Yleinen sananparsi kuuluu: Parempi olla toukka ja syödä Dafnen silkkiäispuita kuin olla kuninkaan vieras."
"Tahdotko sillä varoittaa minua käymästä siellä?"
"En suinkaan! Mene, jos sinua haluttaa. Kaikki sinne rientävät, kynikko-filosofit, keskenkasvuiset pojat, naiset ja papit, kaikki ne sinne rientävät. Minä olen niin vakuutettu teidänkin kaikkein menevän sinne, että uskallan tässä antaa teille neuvon. Älkää huoliko ottaa asuntoa kaupungissa, vaan menkää suoraa tietä kylään, joka on lähellä metsikköä. Tie menee puiston läpi, jota lähteet kostuttavat. Apollon ja hänen neitsyensä palvelijat rakensivat kaupungin, ja sen porteissa, käytävillä ja tuhansissa piilopaikoissa näette luonteita, tapoja ja muita omituisuuksia, joita ei suinkaan missään muualla nähdä. Mutta katsokaas, tuossa on jo kaupungin muuri, suuren arkitehdin Keraeuksen mestariteos."
Kaikki kääntyivät katsomaan ukon viittaamaan suuntaan.
"Tämä osa rakennettiin ensimmäisen Seleukidin käskystä. Kolme vuosisataa, jotka se on seisonut, ovat tehneet sen niin lujaksi, että se on kuin osa tuosta kalliosta."
Muuri tosiaankin ansaitsi ylistystä. Korkeana, lujana ja rohkeihin harjanteihin ulkonevana se katosi etelään päin näkyvistä.
"Sen yläosassa on 400 tornia, joita käytetään vesisäiliöinä", jatkoi juutalainen. "Ja katsokaa muurin ylitse. Vaikka se onkin korkea, näette kuitenkin kaukaa pari yhtä korkeata. Ne ovat Sulpius-vuoret. Rakennus tuolla itäisemmällä huipulla on linna, ja siinä oleskelee vuodet päästänsä roomalainen legiona. Toisella puolella tätä kohti on Jupiterin temppeli, ja vähän alempana legatin asunto, palatsi täynnä virkahuoneita ja kuitenkin niin luja linna, että kapinoitseva kansanjoukko yhtä turhaan sitä vastaan ryntäilisi kuin sunna-tuuli."
Merimiehet alkoivat kääriä kokoon purjetta, ja juutalainen silloin lausui sydämmellisesti: "Kas niin, jokainen, joka vihaa aaltoja tai on tehnyt uhrilupauksen, saattaa nyt valmistautua pilkkaamaan tai rukoilemaan. Tuohon siltaan, josta tie menee Seleukiaan, loppuu purjeväylä. Mitä laivat sinne tuovat edelleen kuletettavaksi, se lastataan kamelien selkään. Sillan yläpuolella on saari, johon Kallinikos rakensi uuden kaupunkinsa ja teki siitä vanhaan kaupunkiin viisi suurta kivisiltaa, niin lujaa, ett'ei aika ole niihin mitään vaikuttanut, ei myöskään tulvavedet eikä maanjäristykset. Kaupungista sanon vain yleensä, että kuka hyvänsä voi koko ikänsä pitää itseään onnellisena, jos on saanut sitä katsella."
Hän vaikeni, sillä laiva kääntyi ja laski hitaasti sillan laitaan muurin juurella olevan veistämön viereen. Silloinpa matkustajat saivat vielä paremmin katsella kirjavaa elämää, joka vallitsi joella. Viimein heitettiin nuorat maalle, airot vedettiin sisään ja matka oli lopussa. Ben-Hur tuli nyt hebrealaisvanhuksen luo.
"Anna anteeksi, että vaivaan sinua vielä vähän, ennen kuin sanon jäähyväset."
Ukko kumarsi kohteliaasti.
"Historia, jonka kerroit kauppiaasta, on tehnyt minut uteliaaksi. Minä tahtoisin nähdä häntä. Sinä mainitsit häntä Simonideeksi."
"Niin, hän on juutalainen, vaikka nimi on kreikkalainen."
"Missä hän asuu?"
Vanhus katsahti terävästi Judahiin, ennen kuin vastasi:
"Älä ryhdy turhaan vaivaan. Ei hän lainaa rahoja."
"Enkä minä niitä lainaksi ota", sanoi Ben-Hur, hymyillen ukon viekkautta.
Vanhus nosti päänsä pystyyn ja mietti hetkisen.
"Voisi olettaa, että Antiokian rikkaimmalla kauppiaalla olisi asunto rikkautensa mukaan, mutta jos tahdot löytää häntä päiväiseen aikaan, niin mene pitkin joen rantaa tuonne sillalle asti. Siellä hän asuu kartanossa, joka on kuin muurinholvi. Oven edessä on suuri laivasilta, ja se on aina täynnä tulevia ja lähteviä tavaroita. Laivasto, joka on siellä ankkurissa, on hänen omansa. Sinun ei ole helppo olla löytämättä taloa."
"Minä kiitän sinua."
"Isäin Jumala sinua siunatkoon!"
"Tapahtukoon sinulle samoin!" vastasi Judah, poistuen.
Kaksi kantajaa otti veistämöllä vastaan Ben-Hurin tavarat ja käskyt.
"Viekää linnaan!" hän sanoi, ja se määräpaikka osoitti käskijän olevan valtakunnan sotilasvirassa.
Kaksi leveää katua, jotka kulkivat toistensa poikki suorakulmaisesti, jakoi kaupungin neljänneksiin. Sen kadun päässä, joka kulki pohjoisesta etelään, näkyi omituinen, tavattoman suuri rakennus, nimeltä Nymfeum. Kun kantajat siitä kääntyivät etelään päin, ihmetytti kadun komeus Ben-Huria, vaikka hän olikin äsken saapunut Roomasta. Kummallakin puolen seisoi pelkkiä palatseja ja niiden välillä kahdet marmoriset pylväät, niin että oli eri käytävät jalkamiehille, karjalle ja ajajille, kaikki katon peitossa ja viileänä ainiaan kuohuvista suihkulähteistä.
Ben-Hur ei ollut sillä mielellä, että olisi voinut nauttia tästä komeudesta. Simonideen historia pyöri hänen ajatuksissaan. Päästyään Omfaluksen luo — muistomerkin, jonka kahdeksas Seleukidi Epifanes oli rakennuttanut omaksi kunniakseen, ja jossa oli neljä runsaasti maalauksilla koristettua, koko kadun levyistä kaariporttia — hän äkisti muutti päätöksensä.
"Minä en huoli vielä tänä iltana lähteä linnaan", sanoi hän kantajille, "viekää minut majataloon, joka on lähinnä Seleukiaan vievää tietä."
Kantajat kääntyivät, ja kohta Judah pääsi yksinkertaiseen, mutta tilavaan majataloon, noin kivenheiton päähän siitä laivasillasta, jonka edessä vanhan Simonideen asunto oli. Judah oleskeli koko yön majatalon katolla. Hänen mielessään lakkaamatta kaikui ajatus: "Nyt minä toki viimeinkin saan kuulla jotain kodista, äidistä ja pikku Tirzasta. Jos he ovat elossa, niin minä saan nähdä heitä."
Rauenneet toiveet.
Ben-Hur astui aikaisin seuraavana aamuna Simonideen taloon, malttamatta lähteä katselemaan kaupunkia. Tornilla koristetusta holviportista hän tuli laivaveistämöön, jossa oli koko joukko eri veistämöitä rinnakkain. Toimeliaan ihmisjoukon välitse hän pääsi pitkin joen rantaa Seleukien sillalle ja pysähtyi sen alle tarkemmin katselemaan tuota näyttämöä.
Ihan sillan alla oli kauppiaan talo, rakennettu hakkaamattomasta harmaasta kivestä ilman mitään taiteellisuutta. Se oli ihan sen näköinen, kuin vanha juutalainen oli kuvannut, ainoastaan kuin ulkoneva kulma muurista, jota vastaan se nojautui. Etupuolelta pääsi kahdesta suunnattomasta ovesta veistämön alueelle. Muutamat rautaristikoilla suojatut aukot lähellä räystästä olivat ikkunoina. Rikkaruohoa rehotti muurin raoissa, ja musta sammal siellä täällä peitti paljaita kiviä.
Ovet olivat auki. Toisesta liike virtaili sisään, toisesta ulos.Kiirettä ja hyörinää kaikkialla.
Veistämöllä näkyi kasoittain kaikenlaista kauppiaan tavaraa, ja joukko orjia, alastomia vyötäisiin asti, puuhasi kiireessä työssä.
Sillan alapuolella näkyi koko joukko kalereja, joiden väestö joko purki tavaroita niistä taikka täytti niitä toisilla tavaroilla. Joka maston latvassa liehui keltainen lippu.
Sillan ja joen toisella puolella kohosi veden pinnasta saakka muuri, jonka ylitse näkyivät keisarillisen palatsin monin tavoin koristellut tornit, täyttäen joka jalan alan koko saaresta, ihan kuin juutalainen oli sanonut. Viehättävästä näköalasta Ben-Hur ei ensinkään välittänyt. Nyt hän oli viimeinkin saava kuulla jotain omaisistaan, jos Simonides tosiaankin oli ollut hänen isänsä orja. Mutta olikohan kauppias tunnustava entisen suhteensa ruhtinaasen? Sehän oli sama kuin luopua kaikista rikkauksistaan ja asemastaan, joka sekä veistämöllä että joella näytti niin suurenmoiselta. Ja mikä kauppiaasta oli vielä tärkeämpää, hänen menestyksensä oli keskeytyvä juuri kun se oli onnellisimmillaan, ja hänen itsensä piti vapaatahtoisesti palata orjan asemaan. Sellaisen vaatimuksen ajatuskin jo tuntui Ben-Hurista vastenmieliseltä rohkeudelta. Kaunistelematta olisi se samaa kuin sanoa: Sinä olet minun orjani, anna minulle kaikki, mitä sinulla on, ja vielä itsesikin.
Oikeudestansa Ben-Hur kuitenkin tunsi saavansa voimaa, ja hänen sielunsa toivo antoi hänelle rohkeutta odottaa tätä kohtausta. Jos kertomus, johon hän vaatimuksensa perusti, oli tosi, niin Simonides kuului hänelle kaikkine rikkauksineen. Mitä rikkauksiin koskee, niin totta puhuen, niistä hän ei pitänyt lukua. Pysähtyessään ovelle hän teki itsekseen lupauksen: Jos hän minulle antaa tietoa äidistäni ja Tirzasta, niin minä lahjoitan hänelle vapauden ilman mitään ehtoja.
Hän astui päättävästi huoneesen.
Sisältä se oli suunnaton varasto, jossa määrätyillä paikoillaan kaikenlaisia tavaroita oli huolellisesti kokoon ladottuna. Vaikka huoneessa oli hämärä ja ilma tuntui tukahduttavalta, liikkui siellä koko joukko miehiä, kiireesti puuhaten. Siellä täällä näkyi käsityöläisiä vasaroineen ja sahoineen tekemässä laatikoita vientitavaroita varten. Hän astuskeli hiljaa tavarakasain välille jätettyä käytävää pitkin, itsekseen kysellen, oliko mies, jonka kauppiasnerosta tässä oli niin monta todistusta, tosiaankin voinut olla hänen isänsä orjana. Ja jos oli ollut, mihin luokkaan hän sitte kuului? Jos hän oli juutalainen, niin oliko hän elinkautisen orjan poika? Vai velkamies taikka velkamiehen poika? Taikka oliko hänet tuomittu ja myöty varkaudesta? Nämä ajatukset eivät millään tavalla vähentäneet hänen kunnioitustansa kauppiasta kohtaan, jonka erinomaisesta kyvystä hän joka hetki tuli yhä enemmän vakuutetuksi.
Viimein muuan mies lähestyi ja puhutteli häntä.
"Mitä te haluatte?"
"Tahtoisin tavata kauppias Simonidesta."
"Olkaa hyvä, seuratkaa minua."
Monen käytävän kautta, joita oli jätetty tavarakasain välille, he lopulta saapuivat rappusille. Niistä ylös noustuaan Judah oli makasiinin katolla, ja hänen edessään oli rakennus, jota ei käy paremmin kuvata kuin pienemmäksi kivikartanoksi, joka oli rakennettu toisen päälle ja näkymätön alhaalta; se kohosi länteen päin sillasta ja oli paljaan taivaan alla. Matalalla muurilla ympäröity makasiinin katto näytti pengermältä, joka hänen kummastuksekseen oli täynnä kauneimpia kukkia. Rakennus niiden keskellä oli vain nelikulmainen kivikasa, jonka seinissä ei ollut muuta aukkoa kuin etusivulla oleva ovi. Huolellisesti puhdistettu polku vei ovelle runsaimmasti kukoistavien persialaisten ruusupensasten välitse. Hän seurasi tiennäyttäjää, hengittäen suloista tuoksua.
Pitkän ja pimeän käytävän päässä he pysähtyivät hiukan syrjään vedetyn esiripun eteen. Saattaja puhui siitä sisään:
"Vieras haluaa puhella kauppiaan kanssa".
Kirkas ääni vastasi:
"Tulkoon hän Jumalan nimessä!"
Roomalainen olisi sitä huonetta, johon Ben-Hur saatettiin sisälle, sanonut atriumiksi. Seinämuureja peitti laudoitus, joka oli jaettu komeroihin, ja niistä jok'ainoa oli täynnä vanhuudesta ja ahkerasta käyttämisestä kuluneita isoja kirjoja. Komeroiden välissä ja ylä- sekä alapuolella olevat välilaudat olivat aikoinaan olleet valkoisia, mutta vähitellen kellastuneet kerman värisiksi. Katto kohosi huvihuoneen tapaan jonkinlaiseksi holviksi, joka sadoista sinipunervista ruuduista päästi vapaasti sisään runsaan ja silmää miellyttävän valovirran. Lattia oli peitetty niin paksuilla matoilla, että tulijan jalat siihen aivan äänettömästi upposivat.
Keskellä huoneita oli kaksi henkilöä: mies, joka istui tyynyjen keskellä korkeaselkäisessä nojatuolissa, ja hänen vasemmalla puolellaan tuolin selkään nojaavana nupustaan kohta puhkeava neitonen. Ben-Hur tunsi heidät nähdessään punehtuvansa otsaa myöten. Hän kumarsi yhtä paljon kunnioituksesta kuin tointuakseenkin eikä siis huomannut, miten vanhus korotetuin käsin väristen ja vavisten oli tervehtimäisillään häntä, vaikka se liike tosin haihtui yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Ben-Hur jälleen katsoessaan ylös huomasi heidän olevan entisessä asennossaan, paitsi että tytön käsi oli painunut miesvanhuksen olkapäälle. Molemmat he katselivat häntä tarkkaan.
"Jos olet kauppias Simonides ja juutalainen", — Ben-Hur vaikeni hetkiseksi — "niin Jumalan, isäimme Jumalan rauha olkoon sinulle ja omaisillesi!"
Viime sana oli lausuttu tytölle.
"Olen Simonides, josta puhut, ja synnyn oikeudella juutalainen", vastasi mies tavattoman selvällä ja heleällä äänellä. "Vastaukseksi tervehdykseesi pyydän sinun sanomaan, kuka olet."
Ben-Hur katseli puhujaa ja huomasi, että vaikka olisi voinut luulla hänen olennossaan olevan tervettä, elinvoimaista täyteläisyyttä, olikin siinä vain muodoton kasa tyynyjen varaan vaipuneena ja tumman paksun silkkipeitteen suojassa. Sen rujoruumiin yläpäässä oli kuninkaallisen kaunis pää, joka olisi voinut olla kunniaksi niin hyvin valtiomiehelle kuin valloittajallekin, leveä alapäästä ja pyöreä ylhäältä, juuri sellainen, kuin Angelo olisi tehnyt Caesarille. Valkoiset kiharat riippuivat hopealta hohtavilla kulmakarvoilla asti, jotka tekivät mustat silmät vielä mustemmiksi niiden välähdellessä kuin himmeät salamat. Kasvot olivat verettömät ja täpö täynnä poimuja, varsinkin leuan alta. Toisin sanoin, siinä oli sellaisen miehen pää ja kasvot, joka ennemmin hallitsee tahtonsa mukaan maailmaa kuin antaa itseänsä maailman hallita, — miehen, joka ennemmin vaikka pari kymmentä kertaa kärsi kidutuksia, jotka olivatkin tehneet hänet rujoksi, kuin antoi kiusata itseään valittamaan, vielä vähemmin mitään tunnustamaan, ja joka ennemmin luopui hengestään kuin jostakin aikomuksestaan tai päätöksestään. Häntä kohden Ben-Hur ojensi avoimet kätensä ikään kuin samalla kertaa tarjoten rauhaa, kuin sitä itsekin pyysi.
"Minä olen Judah, Itamarin poika, Hur-suvun viimeinen päämies jaJerusalemin ruhtinaita."
Kauppiaan oikea käsi, hieno, laiha ja kidutuksista melkein tuntemattomaksi rumennut käsi oli paljaana peitteellä ja sulkeutui suonenvedon tapaisesti, mutta muuten ei näkynyt vähintäkään mielen ilmausta hänessä, ei mikään osoittanut kummastusta eikä uteliaisuutta. Hän vastasi ihan levollisesti:
"Puhdasveriset Jerusalemin ruhtinaat ovat aina minulle tervetulleita vieraita. Terve tuloa! Ester, tuo tälle nuorelle miehelle tuoli."
Nuori tyttö nosti viereltänsä matalan istuimen Ben-Hurille. Kun hän nousi laskemasta sitä maahan, sattuivat heidän silmäyksensä vastakkain.
"Jumalamme rauha olkoon sinulle!" sanoi Ester yksinkertaisesti. "Käy istumaan ja lepäämään."
Mennessään jälleen paikallensa isänsä viereen hän ei aavistanut Ben-Hurin asiata. Naisen käsitys ei niin kauas ulotu. Jos sitä vastoin on puheena hennommat tunteet, kuten sääliväisyys, armeliaisuus tai myötätuntoisuus, silloin hän on tarkkanäköinen; se juuri onkin miehen ja naisen erotus, ja se erotus kestää niin kauan, kuin naisia on maailmassa. Ester luuli Ben-Hurin tulleen vain saamaan parannusta jostakin, joka ahdisti hänen sieluansa.
Ben-Hur ei käynyt tarjotulle tuolille, vaan sanoi kunnioittavasti:
"Minä pyydän, hyvä Simonides, älä katso minua tunkeilevaksi. Matkustaessani eilen jokea myöten tänne, sain kuulla sinun tunteneen minun isäni."