"Se on ainoastaan vaihtanut hallitsijaa, Caesar riisti siltä miekan, vaan jätti sen sijaan opin. Seuraa minua Brukeioniin, niin minä näytän sinulle kansakuntien koulun; Serapeionissa saat katsella täydellistä rakennustaidetta; kirjastossa voit lukea kuolemattomia teoksia; teaatterissa kuulet kreikkalaisten ja hindulaisten sankarien urhotöitä; seuraa minua satamaan lukemaan kaupan voittoja; astu minun kanssani, Arrius, kaduille, silloin kun filosofit ovat pois hajautuneet samoin kuin kaikkien taiteiden ja tieteiden mestarit eikä mitään muuta ole jälellä kuin päivän ilot, niin silloin saat kuulla kerrottavan kaikkea, mikä maailman alusta asti on huvittanut ihmiskuntaa, sekä lauluja, jotka eivät koskaan kuole."
Ben-Hur kuunnellessaan hänen sanojansa johtui muistelemaan sitä yötä, jolloin hänen äitinsä yhtä runollisesti ja innokkaasti puhui Israelin entisestä kunniasta.
"Nyt minä ymmärrän, minkä tähden tahdot, että sanoisin sinua Egyptiksi. Laulatko minulle laulun, jos puhuttelen sinua sillä nimellä? Minä kuulin sinun laulavan eilisiltana."
"Se oli hymni Niilille", Iras vastasi, "valitus, jota laulan, milloin tahdon kuvitella mielessäni tuntevani aavikkotuulta ja kuulevani vanhan rakkaan joen lainehtimista. Minä mieluisammin laulan sinulle hindulaisen laulun. Kun tulemme Aleksandriaan, niin vien sinut siihen kadun kulmaan, jossa voit itse kuulla sen laulun Gangeen tyttäreltä, samalta jolta minä sen opin. Kapila, josta se kertoo, oli mainiompia Intian tietäjistä."
Sitte hän alkoi laulunsa siten, kuin laulu olisikin hänen luonnollista kieltänsä.
Kapila.
Kapila, niin nuori ja uskollinen,Sun mainettas ahnehdin ma;Siis kysyn, sua voitoistas onnitellen:Kuink' uljuutes saavutit sa?Kapila vain ohjaa ratsuaan,Ja vakaana vastaus soi:'S'ei pelkää ken kaikkia rakastaa;Mun rakkaus urhoksi loi.Kerran nainen soi sielunsa olemaanMun sieluni sieluna ainiaan;Siit' urhollisuuteni sain.Saat sinäkin — koetappa vain!'
Kapila, niin vanha ja harmaa pää,Mua kutsuu kuningatar;Mutt' ennenkun lähden, oi selvitä tää:Miten viisautes sinä sait?Kapila näin tempelistään julistaa,Näin erakon ääni soi:'En saanut kuin ihmiset oppinsa saaMun uskoni viisaaksi loi.Kerran nainen soi sydämens' olemaanSydämmeni sydännä ainiaan;Näin viisauteni ma sain.Saat sinäkin — koetappa vain.'
Ben-Hur ei vielä ehtinyt kiiltää laulusta, kun venheen pohja kävi hiekkaan ja samassa jo keulakin tömähti rantaan.
"Nopea matka, oi Egypti!" huudahti Ben-Hur.
"Ja vielä lyhempi pysähdys", vastasi Iras, kun musta orja kovalla sysäyksellä työnsi venheen jälleen ulos vesille.
"Annatko nyt minun pitää perää?"
"Oo, en", sanoi Iras nauraen. "Sinua varten on kilpavaunut, minulle, venhe. Me olemme vain järven päässä, ja sen opin nyt sain, ett'ei minun enää pidä laulaa. Kun nyt olemme käyneet Egyptissä, niin lähtekäämme sitte Dafnen metsikköön."
"Ilmanko laulua tiellä?" kysyi Ben-Hur anovasti.
"Kerro minulle jotakin siitä roomalaisesta, jolta äskettäin pelastit meidät."
Se pyyntö vaikutti Ben-Huriin vastenmielisesti.
"Toivoistapa, että tämä olisi Niili", hän vastasi kierrellen. "Kuninkaat ja kuningattaret, jotka ovat maanneet niin kauan, ehkä tulisivat haudoistaan meille seuraksi."
"He olivat jättiläisiä ja arvattavasti upottaisivat venheemme.Lintukotolaiset sopisivat paremmin. Mutta kerro jotakin roomalaisesta.Hän on varmaankin huono mies, vai kuinka?"
"En osaa sanoa."
"Onko hän ylhäistä sukua ja rikas?"
"Minä en tiedä, miten rikas hän on."
"Miten kauniit hänen hevosensa olivat, ja vaununkori kullattu ja pyörät elefantinluusta! Ja miten rohkea hän oli! Ihmiset nauroivat hänen pois ajaessaan, vaikka olivat olleet vähällä joutua pyöräin alle!"
Ja Iras nauroi sitä muistellessaan.
"Ne olivat roskajoukkoa", sanoi Ben-Hur katkerasti.
"Hän tietysti on niitä hirviöitä, joita sanotaan kasvavan Roomassa.Asuuko hän Antiokiassa?"
"Hän on kotoisin jostain itämailta."
"Egypti hänelle sopisi paremmin kuin Syria."
"Tuskinpa", Ben-Hur vastasi. "Kleopatra on kuollut."
Juuri silloin välähti lamppujen valo teltan ovista.
"Dowar!" Iras huudahti.
"Oo, sittehän emme ole käyneetkään Egyptissä. Minä en vielä nähnyt Karnakia, en Filaita enkä Abydoa. Tämä ei ole Niili. Minä olen vain kuullut intialaisen laulun ja uneksivana soudellut venheellä."
"Filai-Karnak. Sure ennemmin, ett'et nähnyt Ramesesta, joka on Abu-Simbelin luona. Mutta mitäpä varten sinä muuten surisitkaan? Laskekaamme rantaan; ja vaikka minä en voikaan laulaa", hän nauraen jatkoi, "koska olen kerran sanonut, että en tahdo, niin voin toki kertoa muutamia egyptiläisiä satuja."
"Kerro, kerro! Niin, siihen asti, kuin aamu koittaa, ja vielä iltaan ja seuraavaan aamuun asti!" sanoi Ben-Hur kiivaasti.
"Mistä minun satujeni pitäisi kertoa? Matematikoistako?"
"Oi, ei."
"Filosofeistako?"
"Ei, ei."
"Velhoista ja haltioista?"
"Jos tahdot."
"Sodasta?"
"Kerro siitä."
"Rakkaudesta?"
"Siitä myös."
"No, sittepä minä kerron rakkauden parannuskeinon. Tarina puhuu kuningattaresta. Kuuntele kunnioittavasti. Se papyrus, jolle Filain papit ovat kirjoittaneet sen, temmattiin naissankarimme omasta kädestä. Se on muodoltaan oikea ja sen täytyy olla tosi":
Ne-Ne-hofra.
Ei ole mitään yhtäsuuntaisuutta ihmiselämässä.
Ei mikään elämä juokse suoraan kuin nuoran mukaan.
Säännöllisin elämä kehittyy ympyrässä ja loppuu alkukohtaansa, niin että on mahdoton sanoa: tämä on alku, tämä loppu.
Saastumattomat elämät ovat aarteita jumalan kädestä: hän kantaa niitä oikean kätensä nimettömässä.
Ne-ne-hofra asui eräässä talossa lähellä Essouania, mutta lähempänä ensimmäistä Niilin koskea, niin lähellä, että ijäisen taistelun pauhina tärisytti rannan ja kallioiden välistä maata.
Hän kaunistui päivä päivältä, niin että ihmiset sanoivat hänestä kuten hänen isänsä puutarhan tulikukista: Mitenkähän kauniiksi hän tulee kukoistusaikanaan!
Hänen elämänsä jokainen vuosi oli uuden laulun alku, suloisemman kuin yksikään entinen.
Hän oli syntynyt avioliitosta, johon olivat yhtyneet pohjoinen, jota valtameri rajoittaa, ja etelä, joka ulottuu aavikkoihin asti kuuvuorien taakse; toinen antoi hänelle kiihkoa, toinen älyä; hänet nähdessään he molemmat hymyilivät ilosta ja sanoivat, ei niinkuin itsekkäät: "hän on minun!" vaan jalomielisesti: "hän on meidän."
Kaikki luonnon kauneus kunnioitti hänen täydellisyyttänsä ja iloitsi hänen olemassa olostaan. Kun hän astuskeli, niin linnut tervehdykseksi pudistelivat siipiänsä; rajut tuulet muuttuivat suloisiksi lännen henkäyksiksi; valkoinen lotus-kukka nousi veden päälle häntä katselemaan; tyyni joki hiljensi kulkunsa; palmupuut nuokkuivat hänelle; ja kaikki näyttivät sanovan kukin tavallansa: "Minä annoin hänelle sulouteni; minä annoin hänelle iloisuuteni; minä annoin hänelle puhtauteni." Jokaisella oli jokin hyve antaa hänelle.
Kahdentoista vuoden ijässä Ne-ne-hofra oli koko Essouanin ilo: kun hän ehti kuudentoista vuoden ikään, oli hänen kauneutensa maine levinnyt yli koko avaran maailman; kahdenkymmenen vuoden ijässä ei hänelle koittanut ainoatakaan päivää, jona hänen ovensa eteen ei olisi tullut aavikoiden ruhtinaita nopeilla kameleilla tai Egyptin mahtavia kullasta välkkyvillä aluksilla; mutta palatessaan he kertoivat kaikkialla: "Minä olen nähnyt hänet: ei hän ole mikään vaimo, vaan Ator itse."
Hyvän Menes-kuninkaan kolmestasadasta kolmestakymmenestä seuraajasta oli kahdeksantoista aitiopialaisia, ja niistä oli Oroites sadan ja kymmenen vuoden ikäinen. Hän oli hallinnut kuusikymmentä vuotta. Hänen hallitusaikanaan kansa kukoisti, ja maa oli täpö täynnä runsasta satoa ja vaurautta. Hän suosi viisautta, sillä hän käsitti sen arvon. Hän asui Memfissä, jossa hänellä oli paras palatsinsa, asehuoneensa ja aarreaittansa. Hän matkusti usein Butoon kysymään neuvoa Latonalta.
Hyvän kuninkaan puoliso koottiin isäinsä tykö. Hän oli liian vanha kokonaan palsamoitavaksi. Kuningas oli rakastanut häntä suuresti eikä ollut lainkaan selvitä surustansa. Kerran eräs kolkilainen, joka oli sen huomannut, uskalsi sanoa hänelle:
"Oroites, minä ihmettelen, ett'ei niin viisas ja mahtava hallitsija tiedä parannuskeinoa sellaisesta surusta."
"Sanopa se minulle", kuningas käski.
Kolkilainen suuteli kolme kertaa lattiaa ja vastasi, tietäen, ett'eivät kuolleet voineet kuulla hänen sanojaan:
"Essouanissa elää Ne-ne-hofra, kaunis kuin itse Ator. Lähetä noutamaan häntä. Hän on lähettänyt pois kaikki ruhtinaat ja mahtavat ja, kukapa tietää, kuinka monta kuningasta; mutta kuka voisi sanoa mahtavalle Oroiteelle: ei?"
Ne-ne-hofra matkusti Niiliä pitkin myötävirtaan aluksessa, joka oli komeampi kuin siihen saakka oli koskaan nähty, saattajana joukko aseellisia veneitä, jotka olivat melkein yhtä tuhlaavasti koristellut. Koko Nubia ja Egypti ja lukematon joukko libyalaisia sekä paljo troglodytejä ja makrobeja Kuuvuorien tuolta puolen oli pystyttänyt telttansa pitkin joen rantoja katsellakseen tätä laivastoa, joka uiskenteli joen pinnalla tuoksuvain tuulien ja kullattujen airojen eteenpäin ajamana.
Kujaa pitkin, jonka kahden puolen oli sfinksien ja kaksisiipisten leijonain kuvapatsaita, kannettiin Ne-ne-hofra kantotuolissa Oroiteen luo, joka istui varta vasten tehdyllä valtaistuimella palatsinsa kuvakoristeisessa ovisalissa. Hän nosti hänet ylös ja pyysi viereensä istumaan, sovitteli koristuksia hänen käsivarsiinsa, suuteli häntä, ja silloin Ne-ne-hofra oli kaikkein kuningatarten kuningatar.
Mutta tämä ei vielä riittänyt viisaalle Oroiteelle; hän tarvitsi rakkautta ja sellaista kuningatarta, joka olisi tuntenut itsensä onnelliseksi hänen rakkaudestaan. Sen tähden Oroites kanteli häntä käsillänsä ja näytteli hänelle kaikki maansa, kaupunkinsa, palatsinsa ja alammaisensa, sotaväkensä ja laivastonsa. Omin käsin hän talutti häntä aarreaittaansa ja sanoi: "Oi, Ne-ne-hofra, anna minulle vain yksikään rakkauden suutelo, niin katso, kaikki tämä on sinun!"
Ja luullen voivansa vast'edes tulla onnelliseksi, vaikk'ei silloin ollutkaan, hän suuteli Oroitesta yhden, kaksi, kolme kertaa — suuteli häntä kolme kertaa, vaikka olikin sadan ja kymmenen vuoden ikäinen.
Ensimmäisen vuoden Ne-ne-hofra oli sangen onnellinen, ja se kului nopeasti kuin siivillä; kolmantena vuotena hän tunsi itsensä onnettomaksi, ja se kului hitaasti kuin etanan matelu, ja silloin hän huomasi, että mitä hän oli luullut rakkaudeksi, olikin vain harhausta, jonka Oroiteen mahtavuus oli vaikuttanut. Hyväpä olisi ollut, jos sitä harhausta olisi kestänyt ainiaan. Ne-ne-hofran rohkeus haihtui; hän itki pitkät hetket, eivätkä hänen neitsyensä muistaneet yhtään päivää, jolloin hän olisi nauranut. Hänen poskiensa ruusuista oli jälellä ainoastaan tuhankarvainen kalpeus; hän kuihtui vähitellen, vaan varmasti. Muutamat sanoivat kostottarien kiusaavan häntä siitä, että hän oli ollut kova erästä kosijaansa kohtaan, ja toiset arvelivat häntä jonkun jumalan ahdistavan, joka kadehti Oroitesta. Olipa hänen kuihtumisensa syy mikä hyvänsä, ainakaan eivät velhojen loitsut voineet parantaa häntä, ja yhtä turhat olivat myöskin kaikki lääkärien määräykset. Ne-ne-hofra oli kuolemaan tuomittu.
Oroites valitsi hänelle holvin kuningatarten haudoista, kutsui taitavimmat kuvanveistäjät ja maalaajat Memfiisen ja käski heidän tehdä hautakappeli komeampi kuin kaikkein komein entisistä kuningas-vainajain suurista haudoista.
"Sanos minulle, kaunis kuningatar", pyysi kuningas, jonka sata kolmetoista vuotta eivät olleet vielä yhtään vähentäneet hänen rakkautensa hehkua, "kerro minulle, mikä tauti sinua kuihduttaa ihan minun silmäini edessä."
"Sinä et enää rakasta minua, jos minä sen ilmasen", sanoi kuningatar pelosta vavisten.
"Enkö rakasta sinua! Minä rakastan sinua vielä tulisemmasti. Minä vannon sen Amenteen haltiain ja Osiriin silmäin kautta! Puhu!" hän kiihotti innokkaasti kuin rakastaja ja mahtavasti kuin kuningas.
"No, kuule sitte, Ne-ne-hofra vastasi. Luolassa lähellä Essouania on erakko, vanhin ja pyhin lajiansa. Hänen nimensä on Menofa. Hän oli minun opettajani ja holhojani. Lähetä noutamaan häntä, Oroites, niin hän sanoo sinulle, mitä haluat tietää. Hän myöskin auttaa sinua löytämään lääkkeen minun surulleni."
Oroites nousi iloissaan ja mieleltään sata vuotta nuorempana kuin tullessaan oli.
"Puhu", sanoi Oroites Menofalle Memfin palatsissa.
Menofa vastasi: "Mahtavin kuninkaista, jos olisit nuori, minä en vastaisi, koska elämä vielä on arvokas minulle; vaan, niin kuin nyt on, minä vastaan, että kuningatar muiden kuolevaisten tavalla siten sovittaa vanhaa rikosta."
"Rikosta!" kuningas tiuskasi, vihastuen.
Menofa kumarsi.
"Niin, itseänsä vastaan."
"Minä en osaa selittää arvoituksia", kuningas sanoi.
"Mitä minä sanon, ei ole arvoitus, kuten saat kuulla. Ne-ne-hofra kasvoi minun silmäini alla ja puhui minulle kaikki elämänsä tapaukset, muun muassa senkin, että hän rakasti isänsä puutarhurin poikaa Barbekia."
Ihmeellistä kyllä, alkoi Oroiteen ankara muoto muuttua lempeämmäksi.
"Se rakkaus sydämmessään hän tuli sinun luoksesi, kuningas. Siitä rakkaudesta hän nyt kuolee."
"Missä se puutarhurin poika nykyään on?" kysyi Oroites.
"Essouanissa."
Kuningas meni ulos ja antoi kaksi käskyä. Toinen oli tämä: "Matkusta Essouaniin ja tuo tänne nuorukainen Barbek. Hänet löydät kuningattaren isän puutarhasta." Toinen oli tällainen: "Kokoo työväkeä, juhtia ja työkaluja ja tee minulle Kemmis-järveen saari, joka, vaikka kantaa temppeliä, palatsia ja puutarhaa kaikenlaisine hedelmäpuineen ja viiniköynnöksineen, kuitenkin uipi, minne tuulet sitä vievät. Minä tahdon, että työ on valmis ennen kuin kuun levy alkaa vähetä."
Sitte hän sanoi kuningattarelle:
"Ole huoletta! Minä tiedän kaikki ja lähetin noutamaan Barbekia."
Ne-ne-hofra suuteli hänen kättänsä.
"Sinä saat hänet itsellesi. Vuoden aikaan ei kukaan häiritse teidän rakkauttanne."
Kuningatar suuteli hänen jalkojansa. Kuningas nosti hänet ylös ja suuteli häntä suulle. Posket rupesivat uudestaan kukoistamaan, purppura palasi Ne-ne-hofran huulille ja ilo hänen sydämmeensä.
Ne-ne-hofra ja Barbek ajelehtivat vuosikauden tuulien mukaan saaressansa Kemmis-järvellä, joka oli tullut yhdeksi maailman ihmeistä. Ei mikään rakkauden asunto ole ollut kauniimpi sitä. He asuivat siellä vuoden näkemättä ketään, eläen ainoastaan rakkautensa ajatuksessa. Vuoden kuluttua kuningatar suurella komeudella palasi Memfin palatsiin.
"No, kumpaako rakastat enemmän?" kuningas kysyi.
Hän suuteli häntä poskelle ja vastasi: "Ota minut takaisin, kuningas, minä olen parannut."
Oroites nauroi, vaikka olikin sadan ja neljäntoista vuoden ikäinen.
"Totta siis on, mitä Menofa sanoi, ha ha haa! rakkaustaudin lääke on rakkaus."
"Juuri niin", hän vastasi.
Äkisti kuninkaan käytös muuttui, ja hänen muotonsa tuli hirmuiseksi.
"Minä sitä en huomaa", hän sanoi.
Kuningatar peräytyi kauhistuen.
"Rikoksellinen vaimo!" kuningas jatkoi, "sinun rikoksesi Oroites-miestä vastaan on annettu anteeksi; mutta rikos Oroites-kuningasta vastaan on vielä rankasematta."
Kuningatar vaipui hänen jalkoihinsa.
"Vaiti!" kuningas käski. "Sinä olet kuollut."
Hän paukutti käsiään, ja sisään astui kauhistava joukkoparakistejaeli palsamoitsijoita, kullakin kädessä työkalu, joka kuului hänen surulliseen taiteesensa.
Kuningas osoitti Ne-ne-hofraa. "Hän on kuollut. Tehkää tehtävänne hyvästi."
Kaunis Ne-ne-hofra vietiin seitsemänkymmenenkahden päivän kuluttua jo vuotta ennen hänelle määrättyyn hautakammioon ja laskettiin edelläkäviänsä viereen, mutta mitään surusaattoa ei pidetty hänen kunniaksensa pyhän järven ympärillä.
* * * * *
Ben-Hur istui kertomuksen lopussa egyptiläistytön jalkain juuressa ajatuksiinsa vaipuneena ja kädellään hivellen tytön kättä, joka oli peräsimessä.
"Menofa oli väärässä", hän sanoi.
"Mitenkä niin?"
"Rakkaus elää rakastamalla."
"Sittepä ei ole mitään lääkettä sitä vastaan."
"On. Oroites löysi lääkkeen."
"Minkä sitte?"
"Kuoleman."
"Sinä olet tarkkaavainen kuulija, sinä Arriuksen poika."
Keskustelun ja satujen vaihdellessa kuluivat hetket kuin siivillä.Maalle noustessa Iras sanoi:
"Huomenna me lähdemme kaupunkiin."
"Aiotko olla katsomassa kilpailuja?"
"Aion."
"Minä lähetän sinulle omat värini", sanoi Ben-Hur, ja silloin he viimein erosivat.
Kirjeen tuonti.
Ilderim palasi seuraavana päivänä noin kolmannella hetkellä dowariin. Juuri hänen laskeutuessaan hevosen selästä maahan tuli mies, jonka hän tunsi oman heimokuntansa jäseneksi, hänen luokseen ja sanoi:
"Sheikki, minun tehtäväni on antaa tämä käärö sinulle ja pyytää sinun lukemaan se heti. Jos vastaus on tarpeen, olen minä valmis odottamaan käskyjäsi."
Ilderim katseli kääröä. Sinetti oli jo rikottu. Osoite kuului: "ValeriusGratukselle Caesareaan."
"Abaddon hänet periköön!" murisi sheikki huomattuaan, että kirje oli kirjoitettu latinaksi. Jos se olisi ollut kreikaksi tai arabiaksi, olisi hän osannut lukea sen; nyt hän sai selon ainoastaan kirjoittajan nimestä, joka oli piirretty komeilla roomalaisilla kirjaimilla, ja se nimi oli: Messala. Sheikin silmät säihkyivät tulta.
"Missä se nuori israelilainen on?" hän kysyi.
"Kedolla hevosten kanssa", vastasi palvelija.
Sheikki kääri papyruslehden jälleen päällykseensä, kätki käärön vyöhönsä ja nousi ratsunsa selkään. Juuri silloin ilmestyi siihen vieras, nähtävästi kaupungista tullut.
"Minä etsin sheikki Ilderimiä, anteliasta", sanoi äsken tullut, jonka saattoi kielestä ja puvusta arvata roomalaiseksi. Vaikk'ei Ilderim sitä kieltä osannut lukea, osasi hän sitä kuitenkin puhua. Hän vastasi arvokkaasti:
"Minä olen sheikki Ilderim."
Mies käänsi katseensa maahan, vaan lausui sitte, jälleen ylös katsoen, teeskennellyn vakavasti:
"Minä kuulin, että sinä tarvitsisit ajajaa kilpa-ajoihin."
Ilderimin huulet vetäytyivät pilkalliseen hymyyn.
"Sinä saatat poistua. Minulla jo on ajaja." Hän käänsi hevosen, ratsastaakseen pois, mutta mies sanoi hidastellen vielä:
"Sheikki, minä olen hevosten ihastelija, ja sinulla tiedetään olevan maailman kauneimmat."
Ukko vähän hyvittyi kiittelystä ja pysäytti ratsunsa, ikään kuin ollen jo antamaisillaan perään, mutta vastasi sitte, vähän mietittyään:
"Tänään minulla ei ole aikaa näyttää niitä, mutta tule joskus toiste.Minulla on nyt niin paljo puuhaa."
Hän ratsasti pois harjoituskedolle, ja vieras palasi hymyillen kaupunkiin. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa.
Ja joka päivä aina suuriin kilpailuihin asti tuli yksi, kaksi tai kolmekin henkilöä tarjoutumaan muka ajajiksi.
Sillä tavalla Messala piti silmällä Ben-Huria.
Ben-Hur lukee kirjeen.
Sheikki odotteli, kunnes Ben-Hur lopetti aamupäiväharjoituksen. Hän oli hyvillään, sillä hän oli huomannut, että hevoset lopulla kiihdytettyinä täyteen vauhtiin juoksivat niin täsmällisesti, ett'ei yksikään ollut nopeampi eikä hitaampi toistansa. Nelivaljakko siis oli täydellisessä sopusoinnussa.
"Iltapäivällä saat takaisin Siriuksesi, sheikki", sanoi Ben-Hur, sivellen juoksijan kaulaa, "minä rupean käyttämään vaunuja."
"Joko nyt?" kysyi Ilderim.
"Jo, hevoset ovat järkeviä kuin ihmiset ja pitävät ponnistuksista. Tämä", hän sanoi, pudistaen nuorimman ohjaksia, "Aldebaran muistaakseni, on nopein. Minä kuvittelen, että hän juostessaan kilparataa ympäri pääsisi kolme pituuttansa muista edelle."
Ilderim kampaeli partaansa ja sanoi, silmät säteilevinä: "Aldebaran on nopein; kuka on hitain?"
"Tämä", osoitti Ben-Hur pudistamalla Antareen ohjia, "mutta kyllä hän voittaa, sillä, näetkös sheikki, hän voi juosta koko päivän ja auringon laskiessa hänen nopeutensa vasta on suurimmillaan."
"Oikeassa olet nytkin", sanoi Ilderim.
"Minä vain pelkään yhtä asiaa, sheikki."
Sheikin kasvoista heti myöskin kuvasti pelkoa.
"Voiton himoissaan roomalainen ei voi pitää kunniaansa tahrattomana. Heidän kujeensa kaikenlaisissa kilpailuissa ovat lukemattomat. Kilpa-ajoissa on heidän viekkautensa korkeimmillaan sekä hevosia että ajajaa kohtaan. Älä tästä päivästä lähtein anna kenenkään vieraan edes nähdäkään hevosia. Jos tahdot olla oikein varma, niin tee vieläkin enempi: anna vartioida heitä ase kädessä ja silmät auki. Silloin minä en ollenkaan pelkää, vaan olen varma voitosta."
Teltan ovella he laskeutuivat maahan.
"Mitä tahdot, kyllä täytetään. Jumalan kunnian kautta, ei kenenkään muun pidä päästä niihin koskemaan kuin niiden, joihin minä luotan! Jo ensi yöksi minä panen vartiat. Mutta kas tässä, Arrius!" Ilderim veti vyöstänsä kirjekäärön ja astuessaan sohvan luo avasi sen hitaasti. "Kas tässä, auta nyt minua latinallasi!" Hän antoi kirjeen hänelle. "Lue se kovaan ja tulkitse minulle isäisi kielelle. Latina on minun kauhuni."
Ben-Hur oli hyvällä mielellä ja alkoi lukea huolettomasti: "Messala Gratukselle!" Mutta siihen hän pysähtyi. Aavistus ajoi veren kasvoista pois sydämmeen. Ilderim huomasi hänen hämmästyksensä.
"No, minä odotan!"
Ben-Hur pyysi anteeksi ja alkoi uudestaan. Kirje oli toinen niistä, jotka Messala oli mässäyksen jälkeisenä aamuna lähettänyt Gratukselle. Kun lukija pääsi siihen kohtaan, jossa Messala auttoi Gratuksen muistoa, niin hänen äänensä vapisi ja hän pysähtyi kahdestikin, saadakseen aikaa rauhoittua. Suurella ponnistuksella hän jatkoi lukua edelleen: "Minä muistutan vielä, että sinä Hur-suvun jäseniä kohtaan" — Ben-Hur pysähtyi vielä kerran ja hengitti raskaasti — "ryhdyit sellaisiin toimiin, jotka meistä molemmista silloin näyttivät tehokkaimmilta pyrintömme perille pääsemiseksi; päätimme näet olla vaiti ja jättää heidät välttämättömän, vaan luonnollisen kuoleman omiksi."
Lukija ei päässyt pitemmälle. Paperi putosi häneltä käsistä ja hän kätki kasvonsa. "He ovat kuolleet!" hän nyyhkytti, "minä olen yksin maailmassa."
Sheikki kyllä huomasi nuorukaisen tuskan ja tunsi syvää sääliä, mutta pysyi kuitenkin näöltään levollisena. Hän nousi nyt ja sanoi: "Arriuksen poika! Minun asiani on pyytää sinulta anteeksi. Lue kirje itseksesi. Kun tunnet olevasi kyllin rauhoittunut, että voit ilmoittaa minulle kirjeen muun sisällyksen, niin lähetä sana, ja minä tulen takaisin."
Hän poistui, eikä hänen osanottonsa muiden suruun ollut koskaan ilmautunut jalommalla tavalla.
Ben-Hur heittäytyi sohvalle ja päästi tunteensa valloilleen. Toinnuttuaan jonkun verran hän muisti, ett'ei kirje ollutkaan vielä loppuun luettu. Hän otti sen maasta ja jatkoi lukua: "Muistathan, mitä käskit tehdä pahantekijän äidille ja sisarelle, ja jos minä nyt luonnollisen uteliaisuuden pakosta haluan tietää, ovatko he vielä elossa vaiko jo kuolleet…" Ben-Hur oudostui ja luki vielä kerran saman kohdan ja huudahti viimein ihmetellen: "Hän ei tiedä, ovatko he kuolleet! Ylistetty olkoon Herran nimi! vielä ei ole kaikki toivo loppunut!" Hän silmäili lauseen loppuun asti ja tunsi siitä niin vahvistuneensa, että voi lukea koko kirjeenkin loppuun.
"He eivät ole kuolleet", hän sanoi, "muuten hän kyllä sen tietäisi." Uusi ja tarkka kirjeen lukeminen vahvisti sitä hänen ajatustaan. Hän lähetti kutsumaan sheikkiä.
"Kun saavuin sinun vierasvaraiseen telttaasi, hyvä sheikki", hän sanoi levollisesti, vanhuksen käytyä istumaan ja heidän jäätyänsä kahden kesken, "en aikonut ilmaista sinulle enempää itsestäni kuin että minulla oli kylliksi taitoa ohjaamaan sinun hevosiasi. Minä en suostunut kertomaan sinulle historiaani. Mutta ne asianhaarat, jotka saattoivat tämän kirjeen minun käsiini, ovat niin merkilliset, että minä katson olevan parasta ilmoittaa sinulle kaikki. Sitä vahvistaa sekin, että meitä molempia uhkaa vihollinen, jota vastaan meidän täytyy yhdessä ponnistella. Minä luen kirjeen sinulle ja annan tarpeelliset selitykset. Sitte et suinkaan enää ihmettele minun liikutustani, vaan annat anteeksi, jos näytinkin heikolta tai lapselliselta."
Sheikki kuunteli häntä ääneti, kunnes hän luki tämän kohdan: "Minä näin juutalaisen eilen Dafnen metsikössä, ja joll'ei hän nyt ole siellä, oleskelee hän varmaankin jossain lähellä, joka tekee helpoksi minun pitää häntä silmällä. Jos sinä kysyisit, missä hän nyt on, luulen voivani ihan varmaan sanoa, että hän on vanhassa palmustossa…"
"Ah!" huudahti Ilderim äänellä, joka pikemmin ilmasi kummastusta kuin suuttumusta.
"Sheikki Ilderimin teltassa, joka kavaltaja ei voi kauan säilyä meidän mahtavalta kädeltämme", luki Ben-Hur edelleen.
"Minäkö kavaltaja?" huusi ukko niin vihastuneena, että parta vapisi, huulet vetäytyivät kokoon ja kaula- ja otsasuonet paisuivat, jotta melkein näyttivät halkeavan.
"Maltahan toki, sheikki", sanoi Ben-Hur anovasti viitaten, "sellainen on Messalan mielipide sinusta. Kuule nyt hänen uhkauksensa." Hän luki edelleen:
"Älä ihmettele, jos Maxentius ensi työkseen vie sen arabialaisen laivaan ja lähettää Roomaan."
"Roomaanko! Minäkö Roomaan, minä Ilderim, sheikki, jolla on 10,000 aseellista ratsumiestä!"
Hän hypähti ylös, kädet ojennettuina, sormet koukussa kuin pedon kynnet ja silmät loistavina kuin käärmeen.
"Hyvä Jumala! Ei, kaikkein jumalain nimessä, paitsi Rooman! Milloin tuo hävyttömyys loppuukaan? Minä olen vapaa mies ja minun kansani on vapaa! Pitääkö meidän kuolla orjina tai vielä pahemmin elää koirina, jotka matelevat herrainsa jalkain juureen? Täytyykö minun suudella kättä, joka lyö minua korvalle? Eikö se, joka on minun omani, enää olekaan minun? Pitääkö minun olla jokaiselle roomalaiselle kiitollinen siitä ilmasta, jota hengitän! Oo, jospa olisin uudestaan nuori, jospa voisin pudistaa päältäni kaksikymmentä, kymmenen tai edes viisikään vuotta!"
Hän kiristeli hampaitaan ja löi kätensä yhteen päänsä päälle. Sitte toisen tunteen vaikutuksesta hän meni loitommaksi Ben-Hurista, vaan palasi pian jälleen ja otti häntä kovasti kiinni olkapäistä.
"Jos minä olisin sinun sijassasi, Arriuksen poika, niin nuori, voimakas ja asekuntoinen, jos minulla olisi koston syytä yhtä paljo kuin sinulla, silloin … pois kaikki teeskenteleminen meidän väliltämme, minun ja sinun, Hurin poika, Hurin poika, minä sanon."
Veri oli vähällä pysähtyä Ben-Hurin suonissa. Hän katsahti kummastellen ja hämillään arabialaista silmiin, jotka säkenöiden loistivat häntä vastaan.
"Hurin poika, minä sanon, jos minä olisin sinun sijassasi ja jos minä kantaisin mielessäni muistoja ja vääryyksiä puoleksikaan niin suuria kuin sinä, niin minä en pysyisi, minä en voisi pysyä levollisena!" Sanat tuiskusivat lakkaamatta kuin vesisuihku ukon suusta. "Omiin kärsimyksiini minä lisäisin koko maailman kärsimät vääryydet ja antautuisin kokonaan kostotyöhön. Minä kulkisin maasta maahan ja kiihottaisin koko ihmiskunnan taisteluun. Joka vapaussotaan minä rientäisin. Joll'ei olisi parempaa tehtävää, minä lähtisin partilaistenkin luo. Joll'en ihmisistä saisi liittolaisia, niin minä, ha ha haa! niin minä kääntyisin susien puoleen, rakentaisin ystävyyttä leijonain ja tiikerien kanssa, toivoen voivani kiihottaa heitä tuota yhteistä vihollista vastaan. Minä käyttäisin mitä aseita hyvänsä. Että uhrini olisivat roomalaisia, se kylliksi riittäisi puolustamaan iloani heidän kuolemantuskistansa. Armoa minä en pyytäisi enkä antaisikaan. Tuleen ja miekan suuhun kaikki, mikä on roomalaista! Yöt minä rukoilisin jumalia, sekä hyviä että pahoja, lainaamaan minulle kauhujansa: myrskyä, kuumuutta, kuivuutta, kylmää ja kaikkia nimettömiä myrkkyjä, joita on ilmassa, kaikkia niitä tuhansia aiheita, joista ihmiset kuolevat maalla ja merellä! Minä en voisi nukkua, minä, minä…"
Hän jäi vaiti hengityksen puutteesta, läähättäen ja käsiään väännellen. Totta puhuaksemme, Ben-Hur oli vain huomannut tultasäihkyvät silmät, kimakan äänen ja raivoa, joka ei kyennyt säännölliseen puheesen.
Ensi kerran moneen vuoteen oli yksinäinen nuorukainen kuullut itseään puhuteltavan oikealla nimellään. Yksi ihminen ainakin tunsi siis hänet, yksi ainakin lausui sen julki, vaatimatta todistusta, että hänellä tosiaankin oli oikeus siihen nimeen, ja se yksi oli arabialainen, äsken tullut aavikoilta!
Miten hän oli saanut selon nimestä? Kirjeestäkö? Ei. Siinähän kerrottiin vain julmuuksia, joita hän ja hänen omaisensa olivat kärsineet, sekä historia hänen onnettomuudestaan, mutta siinä ei sanottu, että hän tosiaankin oli se uhri, jonka pelastus orjuudesta oli tuon sydämmettömän kertomuksen pääsisällys. Sen kohdan hän oli aikonut selittää sheikille, luettuansa kirjeen loppuun. Uudesta toivosta elpyneenä hän koetti pysyä levollisen näköisenä ja sanoi:
"Hyvä sheikki, miten tämä kirje joutui sinun käsiisi?"
"Minun väkeni, joka vartioitsee kaupunkien välisiä teitä, otti sen eräältä sanansaattajalta", vastasi Ilderim suoraan.
"Tiedetäänkö myöskin, että ne ovat sinun väkeäsi?"
"Ei, maailman silmissä he ovat rosvoja, joita minun velvollisuuteni olisi ottaa kiinni ja surmata."
"Sheikki, vielä kerran: sinä sanoit minua Hurin pojaksi. Se oli isäni nimi. Minä en luullut kenenkään koko maailmassa tuntevan itseäni. Mistä sinä sait sen tiedon?"
Ilderim vitkasteli, mutta viimein vastasi:
"Minä tunnen sinut, mutta en saa puhua muuta."
"Pakottaako kukaan sinua olemaan vaiti?"
Sheikki yritti poistumaan, mitään vastaamatta, mutta nähtyään Ben-Hurin suruisuuden pysähtyi vielä sanomaan:
"Älkäämme nyt enää tällä kertaa puhuko siitä asiasta. Minä aion mennä kaupunkiin. Palattuani ehkä voin puhua peittelemättä kanssasi. Anna nyt kirje minulle!"
Ilderim kääri papyruksen huolellisesti kokoon, pani sen päällykseensä ja oli taas kaikin puolin toimelias sheikki.
Hevostansa odotellessaan hän sanoi: "Tahtoisin kuulla sinun vastauksesi. Minä sanoin sinulle, mitä minä sinun sijassasi tekisin, mutta en ole vielä saanut vastausta."
"Minä kyllä aioin vastata ja nyt vastaankin, sheikki", sanoi Ben-Hur, ja sisällistä liikutusta voi huomata hänen kasvoistaan ja äänestään. "Minä teen kaikki, mitä sinä sanoit, ainakin niin paljon, kuin ihmisen on mahdollinen tehdä. Jo ammoin sitte pyhitin elämäni kostolle. Ei yhdelläkään minuutilla elämäni viitenä viime vuonna ole ollut muuta tarkoitusta. Minulla ei ollut mitään rauhaa; minä en huolinut nuorison tavallisista huvituksista. Rooman viettelykset eivät olleet luodut minua varten. Tuota maailmankaupunkia minä tarvitsin vain saadakseni koston ajatuksiini soveltuvan kasvatuksen. Minä käytin hyväkseni sen kuuluisimpia opettajia, en kaunopuheen enkä filosofian, sillä niihin minulla ei ollut aikaa, vaan niitä, jotka opettivat ruumiin harjoituksia ja kilpataisteluja. Minä yhdyin sirkuksen miekkailijain ja voittajain seuraan, ja ne tulivat minun opettajikseni. Harjoitusmestarit suuressa sotaleirissä ottivat minut oppilaakseen ja ylpeilivät minun hyvästä edistyksestäni. Minä olen sotamies, sheikki, mutta unelmieni pyrintö on ollut päästä sotapäälliköksi. Sitä varten minä tarjouduin lähtemään sotaretkelle partilaisia vastaan. Kun se retki päättyy, ja jos Herra suo minulle eloa ja voimaa, silloin" — hän nosti nyrkkinsä taivasta kohden — "silloin minä olen vihollinen, jolla on tiedossaan kaikki roomalainen taito ihan pienimpiinkin asioihin saakka, ja Rooma saa silloin roomalaisten miesten hengellä korvata hävyttömyytensä ja raa'at vääryytensä. Se minun vastaukseni on, sheikki Ilderim."
Ilderim laski käsivartensa hänen olkapäilleen, suuteli häntä ja sanoi kiihkoisella äänellä: "Joll'ei sinun Jumalasi sinua auta, niin hän totisesti ei enää ole elossa. Ota minulta vastaan tämä lupaus, jonka vielä juhlallisesti valalla vahvistan, milloin vain tahdot: sinä saat minulta apua niin paljon, kuin minulla on antaa miehiä, hevosia ja kameleja, sekä aavikoilta tilaa varustautuaksesi. Minä vannon sen. Mutta nyt jo puhelumme riittää täksi kerraksi. Ennen yön tuloa saat minulta sanan suullisesti tai toisen kautta."
Hän ratsasti nopeasti kaupunkiin päin.
Vaatimus.
Tuosta anastetusta kirjeestä Ben-Hur sai paljon tärkeitä selityksiä. Siinähän oli suora tunnustus, että Hur-suku oli toimitettu pois tieltä täydellisessä murhan aikeessa, ja siitä myöskin selvästi näkyi, että kirjeen kirjoittaja hyväksyi sitä varten tehdyn suunnitelman, että hän oli saanut osan Hurin takavarikkoon otetusta omaisuudesta ja vielä nautti sitä, että hän pelkäsi varsinaisen pahantekijän, kuten hän häntä nimitti, äkkiarvaamatonta ilmestymistä ja käsitti sitä uhkaukseksi; että kirjoittaja mietiskeli sellaisia keinoja, jotka vast'edes turvaisivat häntä, ja oli sitä varten valmis tekemään, mitä hyvänsä hänen rikoskumppaninsa Caesareasta käsin neuvoi hänelle.
Ja nyt se kirje oli joutunut juuri sen käsiin, josta siinä puhuttiin, uhkaavien vaarojen ilmoitukseksi ja tehtyjen vääryyksien tunnustukseksi. Niinpä Ben-Hurilla oli, Ilderimin lähdettyä teltasta, paljo mietittävää ja sen mukaan paljo kiireellistä tehtävääkin. Hänen vihollisensa olivat mahtavia ja yhtä viekkaita kuin kuka hyvänsä itämailla. Jos heillä olikin syytä pelätä häntä, niin hänellä oli vielä suurempi syy pelätä heitä. Vaikka hän koetti saada selvää käsitystä asemastansa, ei se onnistunut. Tunteet pääsivät ehtimiseen aina uudestaan valloilleen. Se varmuus, että äiti ja sisar vielä elivät, antoi jonkin verran ilon aihetta, ja hän ei huolinut ottaa lukuun, että sen varmuuden perustuksena olikin vain omatekoinen johtopäätös. Hänellä oli aavistus, että Jumala oli ryhtymäisillään toimiin hänen hyväksensä, ja silloin hänen uskontonsa käski häntä pysymään levollisena odottamassa.
Ajatellessaan Ilderimin sanoja hän hyvin ihmetteli, mistä arabialainen oli saanut tietää hänen nimensä. Luultavasti ei Mallukilta eikä Simonideelta, jonka ihan päinvastaiset pyrinnöt kyllä riittivät pitämään häntä ääneti. Saattoikohan Messala olla ilmiantaja? Ei, ei; se ilmoitus olisi tuottanut vaaraa hänelle itsellensä. Arvailemiset olivat turhia, ja Ben-Hur lohdutti itseään sillä ajatuksella, että olipa kuka hyvänsä se, joka hänet tunsi, niin hän ainakin oli ystävä, joka oli sopivaan aikaan ilmoittautuva. Vielä vähän kärsivällisyyttä ja hetkinen odotusta! Ehkäpä sheikin meno kaupunkiin tarkoitti juuri sen asian selville saamista. Ehkä tuo kirje oli jouduttava totuuden ilmi tuloa.
Tätä kärsivällisyyttä hän olisi osoittanutkin, jos hän vain olisi voinut luulla, että Tirza ja äiti odottelisivat häntä sellaisessa tilassa, jossa heillä voisi olla yhtä paljon toivon mahdollisuutta, kuin hänellä oli; joll'ei, toisin sanoen, hänen omatuntonsa olisi syyttänyt häntä huolimattomuudesta heitä kohtaan.
Haihduttaakseen niitä syytöksiä mielestänsä hän vaelteli palmustossa, pysähtyen milloin taatelin kokoojain luo, jotka ystävällisesti tarjoilivat hänelle hedelmiä, milloin katselemaan puihin pesiviä lintuja tai kuuntelemaan mettiäisiä, jotka lentelivät makeiden maljain tienoilla täyttäen kaikki vihreät ja auringonpaisteiset paikat soinnukkaalla surinallansa.
Järven rannalla hän kuitenkin viipyi pisimmän ajan. Vettä ja sen loistavaa aaltoilemista katsellessaan hän ei voinut olla ajattelematta egyptiläistyttöä ja hänen omituista kauneuttansa sekä soutelua hänen kanssansa tuona yönä, joka oli saanut valonsa hänen lauluistaan ja tarinoistaan. Hän ei voinut unhottaa hänen käytöksensä lumoavaisuutta, hänen heleää nauruansa, hänen imartelevaa huomiotansa hänen sanoilleen eikä hänen pienen kätensä lämpöä. Tytöstä hänen ajatuksensa siirtyi Baltasariin ja niihin ihmeellisiin tapauksiin, joita tämä oli todistanut, ja hänestä edelleen juutalaisten kuninkaasen, jota tämä kunnianarvoinen vanhus odotti niin vakaalla luottamuksella. Siinä hänen ajatuksensa saivat levähtää, sillä se salaperäinen henkilö oli kyllin riittävä selitys kaikkeen, mitä hän etsi. Hän hylkäsi kokonaan Baltasarin selityksen tuosta tulevan hallitsijan valtakunnasta. Semmoinen valtakunta, jossa olisi ainoastaan sieluja, näytti hänen saddusealaiselta käsityskannaltaan katsoen hyvin luonnottomalta ja haaveksimisiin perustuvalta, ell'ei ihan uskottomalta. Judean kuningaskunta sitä vastoin oli hänestä helppo käsittää; se oli jo ennen ollut olemassa ja siitä syystä saattoi kyllä uudistua. Hänen ylpeyteensä soveltui ajatella tätä uutta valtakuntaa suuremmaksi alaltaan, mahtavammaksi ja paljon kunniakkaammaksi, kuin vanha oli ollut, sekä sen kuningasta viisaammaksi ja mahtavammaksi kuin entinen Salomo, sellaiseksi kuninkaaksi, jonka alammaisena hänellä olisi sekä loistava tulevaisuus että tilaisuus kostaa vihollisilleen. Sillä mielellä hän palasi dowariin.
Syötyään päivällistä hän tuotti esiin vaunut tarkastellakseen niitä. Sanoin ei käy kuvata sen tarkastuksen tarkkuutta; ei pieninkään kohta jäänyt häneltä huomaamatta. Ilokseen ja tyytyväisyydekseen hän huomasi niiden olevan kreikkalaismalliset, joka hänestä oli monin puolin parempi roomalaista komeutta. Ne olivat leveämmät pyöräin väliltä, matalammat ja vahvemmat. Sen raskaamman painon korvasi kylliksi arabialaishevosten suurempi kestävyys. Roomalaiset vaunusepät tekivät ajokalujansa melkein yksinomaan kilpa-ajoja varten ja uhrasivat kauneuden tähden turvallisuuden sekä miellyttävän muodon tähden vahvuuden, jota vastoin näitä tosi taisteluun aiottuja Akilleun vaunuja yhä suosivat ne, jotka kilpailivat palkinnoista Istmon ja Olympian leikeissä.
Tutkittuaan vaunut hän valjasti hevoset eteen ja ajoi harjoituskedolle, jossa sitte kulutti tuntikausia hevosten opastukseen. Vasta illan suussa hän palasi, ihan tyytyväisenä ja entistään rohkeampana. Hän oli nyt lujasti päättänyt jättää kaikki puuhat Messalan aikeita vastaan tapahtumaan vasta kilpa-ajojen jälkeen. Hän ei tahtonut luopua siitä huvista, että saisi vihollisensa voitetuksi julkisesti itämaiden nähden. Hänelle ei näyttänyt ollenkaan johtuvan mieleen, että muitakin kilpailijoita oli tuleva. Hänen luottamuksensa oli horjumaton, ja se perustui omaan taitoon ja verrattomiin hevosiin.
"Eikö totta, Antares, Aldebaranin pitää olla varoillaan? Eikö niin, kunnon Rigel, ja sinä Atair, kaikkein juoksijain kuningas, parasta on olla varoillaan."
Sillä tavalla hän lepohetkinä puhutteli ja silitteli hevosia kutakin erittäin, ei kuin herra, vaan kuin vanhempi veli nuorempia.
Yön tultua Ben-Hur istui teltan ovella odotellen Ilderimiä, joka ei vielä ollut palannut kaupungista. Hän ei tuntenut kärsimättömyyttä, ei levottomuutta eikä epäilystä. Sheikki oli kaikissa tapauksissa lähettävä hänelle sanan. Tuliko se hänen tyytyväisyydestään harjoituksiin, vai oliko uiminen niiden jälkeen ja sitte hyvällä halulla syöty illallinen niin virkistänyt häntä, vai oliko se ainoastaan luonnollista, jokaisen alakuloisuuden jälkeen tulevaa vastavaikutusta, samapa se, hän nyt vain oli melkein vallattomalla mielellä. Hän tunsi olevansa luojan kädessä, ja vihollinen mieli oli ikään kuin kokonaan pois puhallettu.
Viimeinkin kuului hevoskavioiden töminää ja Malluk ratsasti ihan hänen eteensä.
"Arriuksen poika", hän sanoi iloisesti, "sheikki Ilderimin nimessä pyydän sinua nousemaan hevosen selkään ja ratsastamaan kaupunkiin. Hän odottaa sinua."
Ben-Hur, mitään kysymättä, meni hevosten luo. Aldebaran tuli vastaan ikään kuin tarjoamaan palvelustansa. Hän hyväili juoksijaa, mutta meni edelleen ja valitsi toisen hevosen, joka ei kuulunut nelivaljakkoon; sillä niitä täytyi säästää kilpa-ajoon. Kohta he kummatkin olivat nopeasti ja ääneti ratsastamassa kaupunkiin.
Vähän matkaa Seleukidien sillan alapuolella he lautalla menivät joen poikki ja tulivat siten kaupungin länsipäähän. Kierros oli pitkä, mutta Ben-Hur arvasi sillä varovaisuuskeinolla olevan hyvät syynsä.
He ratsastivat Simonideen laivasilloille, ja Malluk pysäytti ratsunsa edellä kerrotun suuren varastohuoneen eteen.
"Me olemme perillä", hän sanoi, "laskeudu maahan!"
Ben-Hur tunsi paikan.
"Missä sheikki on?" hän kysyi.
"Tule mukaan, minä vien sinut hänen luoksensa."
Palvelija otti vastaan hevoset, ja ennen kuin Ben-Hur ehti juuri mitään ajatella, seisoi hän nyt toista kertaa tuon vanhan huoneen oven edessä ja kuuli sisältä kehoituksen: "Astu sisään Herran nimessä!"
Tunnustettuna.
Malluk jäi ulos, mutta Ben-Hur astui samaan huoneesen, jossa hän oli viime kerrallakin tavannut Simonideen. Se ei näyttänyt tällä välin vähääkään muuttuneen; nojatuolin vieressä vain nyt seisoi kiillotettu messinkitanko leveässä puujalassa kantamassa monta hopealamppua, joista levisi loistava valo, niin että seinän laudoitukset, katon reunus kullattuine pallorivineen ja katon sinipunerva holvi selvästi näkyivät.
Ben-Hur pysähtyi, astuttuaan muutaman askeleen. Kolme henkilöä oli huoneessa ja katseli häntä: Simonides, Ilderim ja Ester.
Hän katsahti nopeasti ja neuvottomasti heihin vuorotellen, ikään kuin etsien vastausta kysymykseen, joka häilyi hänen mielessään. Mitähän he minusta tahtovat? Mutta hän tointui pian, sillä sitä kysymystä seurasi toinen. Ovatko he ystäviä vaiko vihollisia?
Viimein hänen katseensa pysähtyi Esteriin.
Jos miehetkin katselivat häntä hyväntahtoisesti, niin oli Esterin katseessa jotain enempää kuin hyväntahtoisuutta, — jotain sielullista, jota ei käy sanoin selittää, mutta joka tunkeutui hänen syvimpään sydämmeensä, tarvitsematta siellä mitään selitystä.
Sanonkohan sen, hyvä lukija? Hänen sisällisen silmänsä eteen nousi lumoavan egyptiläistytön kuva ja asettui ikään kuin verrattavaksi lempeän juutalaistytön viereen. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajaksi, jonka jälkeen se katosi, hänen saamatta aikaan selvää arvostelua, kuten sellaisessa vertailussa aina käy.
"Hurin poika…"
Vieras kääntyi puhujaan päin.
"Hurin poika", Simonides lausui uudelleen, hitaasti ja vakavasti, ikään kuin antaakseen puhutellun tuntea niiden sanain koko tärkeyden, "ota vastaan Herran, isäimme Jumalan siunaus, ota se minun huuliltani." Vähän ajan perästä hän lisäsi: "Minulta ja minun omiltani."
Hän istui tuolissaan. Jos katsottiin hänen kuninkaallista päätänsä, kalpeita kasvojaan ja mahtavaa katsettaan, niin unhottuivatpa katsojalta kokonaan hänen rammat jäsenensä ja runneltu ruumiinsa. Hänen mustat silmänsä katsoivat vakavasti mutta ei ankarasti valkokarvaisten kulmien alta. Sitte hän pani kätensä ristiin ryntäilleen.
Se asento yhdessä tervehdyksen kanssa oli ihan selvä.
"Simonides", Ben-Hur vastasi, syvästi liikutettuna, "pyhän rauhan tervehdyksen, jota tarjoat, otan vastaan ja vastaan siihen niin kuin poika isällensä. Älköön vain mitään väärinkäsitystä vallitko meidän välillämme."
Simonides päästi kätensä vaipumaan alas ja sanoi Esterille: "Tuo tuoli isännällemme".
Ester kiiruhti tuomaan pyydettyä istuinta ja seisoi posket punottavina katsellen vuoroon Ben-Huria ja Simonidesta. Molemmat he vitkastelivat antaa käskyä, mihin tuoli oli pantava, koska se olisi voinut viitata isännyyteen. Kun äänettömyys alkoi tuntua tuskalliselta, niin Ben-Hur astui Esterin luo, otti tuolin hänen käsistään ja asetti sen Simonideen jalkain juureen.
"Minä istun tässä", hän sanoi.
Heidän katseensa sattuivat yhteen ja molemmat tunsivat siitä lämpöä. Ben-Hur luki Esterin katseesta kiitollisuutta, ja Ester puolestaan käsitti hänen jalomielisyytensä ja vaatimattomuutensa. Simonides osoitti kiitollisuuttansa pään kumarruksella.
"Ester, lapseni", sanoi vanhus helpotuksesta huoahtaen, "tuo tänne paperit."
Ester meni seinän luo, avasi osan laudoituksesta, otti sieltä papyruskäärön ja antoi sen isälleen.
"Sinä puhuit hyvin, Hurin poika", virkkoi vanhus oiaistessaan papyruslehtiä, "käsittäkäämme toinen toisemme täydellisesti. Minä olisin puolestani lausunut sen toivon, joll'et sinä olisi lausunut. Sitä toivetta täyttääkseni olen tehnyt summittaisen laskun, joka sisältää kaikki, mikä on välttämätöntä meidän tullaksemme selville, keskenämme. Ja tämä tili sisältää sekä omaisuuden että meidän keskinäisen suhteemme, jotka kaksi näkökohtaa minä tässä katsoin muistettavaksi. Tilissä on molemmat. Tahdotko lukea sen nyt heti?"
Ben-Hur otti lehtikaareen, mutta katsoi Ilderimiin.
"Ei", sanoi Simonides, "ei sinun tarvitse pelätä sheikkiä lukiessasi. Kertomus myöskin on, kuten saat huomata, sen luontoinen, että siihen tarvitaan todistaja. Ja kun pääset niin pitkälle, näet siinä hänen nimikirjoituksensa. Hän tietää kaikki ja on sinun ystäväsi. Niin kuin hän on ollut luotettava ystävä minulle, niin hän on oleva sinullekin."
Simonides katsahti arabialaiseen ja nyykäytti ystävällisesti päätään. Sheikki vastasi kumarrukseen samalla tavalla ja sanoi vakavasti: "Sinä sen sanoit."
Ben-Hur vastasi: "Minä jo tunnen hänen erinomaisen ystävyytensä enkä ole vielä ehtinyt todistaa ansaitsevani sitä." Heti sen jälkeen hän lisäsi: "Minä toiste luen paperit tarkkaan, vaan nyt pyydän sinua ottamaan ne haltuusi ja, joll'ei se liiaksi väsytä sinua, kertomaan minulle lyhyesti sisällyksen."
Simonides otti takaisin kääreen.
"Kas tässä, Ester, tule tähän viereeni ja ota vastaan lehdet, ett'eivät joudu epäjärjestykseen."
Ester meni hänen viereensä ja laski oikean käsivartensa keveästi hänen olkapäälleen, niin että näytti siltä, kuin he molemmat olisivat yhdessä tehneet tiliä.
"Tämä", sanoi Simonides, ottaen esille ensimmäisen lehden, "näyttää, miten paljo rahaa minulla oli isäsi varoista, ja se on juuri summa, jonka sain pelastetuksi roomalaisilta. Mitään irtainta tai kiinteää omaisuutta ei ollut mahdollinen säilyttää, ainoastaan rahoja, ja nekin nuo ryövärit kyllä olisivat anastaneet, joll'emme olisi juutalaistapamme mukaan käyttäneet vekselejä. Talteen saadut varat olivat saamisia, jotka koottiin pois Roomasta, Aleksandriasta, Damaskosta, Kartagosta, Valenciasta ja muista paikoista meidän kauppa-alueeltamme, ja koko summa oli sata kaksikymmentä talenttia juutalaista rahaa."
Hän antoi Esterille lehden ja sai toisen.
"Sillä summalla, sadalla kahdellakymmenellä talentilla, minä aloin omin neuvoin pitää liikettä. Kuule nyt, minkä voiton minä olen saanut niistä rahoista."
Hän luki eri papereista numeroita, jotka täysissä summissa olivat näin:
Laivoja … 60 talenttia. Tavaroita varastossa … 110 Tavaroita kuletettavana … 75 Kameleja, hevosia y. m. … 20 Varastohuoneita … 10 Vekselisaamisia … 54 Käteistä rahaa ja kauppasaamisia … 224
Yhteensä 553 talenttia.
"Näihin ansaittuihin viiteensataan viiteenkymmeneen kolmeen talenttiin tulee lisäksi alkuperäinen summa isäsi varoista, ja sinulla on siiskuusisataa seitsemänkymmentä kolmetalenttia täydellisen oikeuden mukaista omaisuutta, ja sinä, Hurin poika, olet siis rikkain alammainen koko maailmassa."
Hän otti lehdet Esteriltä ja, pannen yhden erilleen, kääri ne torvelle kokoon ja antoi Ben-Hurille. Ylpeydessä, jota näkyi koko hänen olemuksestaan, ei ollut mitään loukkaavata. Se saattoi johtua uskollisesti täytetyn velvollisuuden tunnosta, saattoi myöskin johtua hänen tunteestaan Ben-Huria kohtaan.
"Ja nyt ei ole mitään", hän sanoi hiljemmalla äänellä, avomielisesti katsoen, "jota sinä et voisi saada aikaan."
Hetken juhlallisuus vaikutti kaikkiin läsnä-olijoihin valtaavasti. Simonides pani uudestaan kätensä ristiin ryntäilleen, Esterin muoto osoitti levottomuutta, Ilderimin kiivasta sisällistä liikutusta. Ben-Hur, joka nyt muuttui toimivaksi henkilöksi, nousi ja sanoi, tuskin jaksaen hillitä liikutustansa:
"Kaikki tämä tuntuu minusta, kuin olisi taivaan valo tullut karkoittamaan yötä, joka on kestänyt niin kauan ja jonka minä en luullut koskaan loppuvan, joka oli niin synkkä, että minulta haihtui kaikki toivo saada koskaan nähdä päivän sädettä. Minä kiitän ensin Herraa, joka ei ole hylännyt minua, ja häntä lähinnä sinua, Simonides. Sinun uskollisuutesi korvaa muiden sydämmettömyyden ja lahjoittaa minulle jälleen myötätuntoisuutta ihmiskuntaa kohtaan. 'Ei ole mitään, jota minä en voisi saada aikaan.' Niinhän sanoit! Pitäisikö tänä tapausrikkaana hetkenä kenenkään voittaman minua jaloudessa? Ole nyt todistajana, sheikki Ilderim! Kuule sanat, jotka minä aion lausua, kuuntele ja pane ne sydämmeesi. Ja sinä, Ester, tämän jalon miehen hyvä enkeli, kuuntele sinäkin."
Hän ojensi kätensä, jossa paperitorvi oli, Simonidesta kohti.
"Näissä papereissa luetellut esineet, laivat, talot, tavarat, kamelit, hevoset, rahat, niin pienimmät kuin suurimmatkin, minä annan sinulle takaisin, Simonides, ja julistan sinut ja sinun omaisesi niiden ijäisiksi omistajiksi."
Ester hymyili kyyneleet silmissä. Ilderim silitteli kiivaasti partaansa, ja hänen silmänsä loistivat kuin kivihiili-helmet. Ainoastaan Simonides oli levollinen.
"Minä julistan ne sinun omaisuudeksesi ja annan ne ainiaaksi sinun haltuusi", jatkoi Ben-Hur, saatuaan vähän hillityksi liikutustansa. "Kuitenkin teen yhden poikkeuksen ja yhden ehdon."
Kaikki toiset kuuntelivat henkeänsä pidättäen hänen sanojaan.
"Ne sata kaksikymmentä talenttia, jotka olivat minun isäni omat, pitää sinun antaa minulle takaisin."
Ilderimin kasvot kirkastuivat.
"Ja sinun pitää koettaa minun kanssani etsiä minun äitiäni ja sisartani ja, jos tarvitaan, käyttää siihen koko omaisuutesi, niin kuin minä käytän omani."
Simonides oli hyvin liikutettu. Ojentaen kätensä hän sanoi:
"Minä näen sinun mielenlaatusi, Hurin poika, ja olen Herralle kiitollinen, että hän lähetti sinut minun luokseni sellaisena, kuin olet. Älä pelkää, että minä luopuisin sinusta. Niin kuin minä isäsi eläessä palvelin häntä ja sitte pysyin hänen muistollensa uskollisena, niin minä palvelen sinuakin, mutta en kuitenkaan voi hyväksyä ehtoasi."
Näyttäen paperia, joka hänellä vielä oli kädessään, hän jatkoi:
"Sinä et vielä ole kuullut koko tiliä. Ota tämä paperi ja lue ääneen mitä siinä on."
Ben-Hur otti paperin ja luki:
"Hurin elinkautisten orjain luettelo, tehnyt Simonides, taloudenhoitaja:
1. Amrah, egyptiläinen vaimo, palatsissa Jerusalemissa.
2. Simonides, taloudenhoitaja Antiokiassa.
3. Ester, Simonideen tytär."
Ben-Hurin mieleen ei ollut koskaan johtunut, kun hän ajatteli Simonidesta orjaksensa, että lain mukaan tytär oli samassa asemassa kuin isänsä. Milloin Ester oli ilmestynyt hänen unelmiinsa, oli tämä kaunis tyttö aina esiytynyt egyptiläistytön kilpasiskona ja sellaisena, johon oli mahdollista vast'edes rakastua. Nyt Ben-Huriin vastenmielisesti koski tämä äkillinen keksintö ja hän katsoi punastuen Esteriin. Tyttökin tuli ihan purpuranpunaiseksi ja käänsi katseensa maahan. Papyruslevy kiertyi ihan kuin itsestään kokoon Ben-Hurin käsissä hänen lausuessaan:
"Mies, jolla on kuusi sataa talenttia, on tosiaan rikas ja voi tehdä, mitä tahtoo. Mutta arvokkaampi kultaa ja harvinaisempi rikkautta on nero, joka kokoo omaisuutta, ja sydän, joka ei turmellu rikkauden karttuessa. Simonides ja sinä kaunis Ester, älkää pelätkö! Sheikki Ilderim on todistajani, että samana hetkenä, kun sain tietää teidän olevan minun palvelijani, julistin teidät jälleen vapaiksi. Mitä nyt tässä suullisesti lausun, vahvistan myöskin kirjallisesti. Onko siinä kylliksi? Voinko tehdä vielä enemmän?"
"Hurin poika", sanoi Simonides, "sinä tosiaan teet elinkautisenkin orjuuden helpoksi kärsiä. Mutta minä olin väärässä. Sinä et voi tehdä kaikkea. Lain mukaan sinä et voi tehdä meitä vapaiksi. Minä olen koko elinkauteni sinun orjasi, sillä minä seurasin kerran isääsi porttioven pieleen ja korvassani on vieläkin nahkahihnan merkki."
"Tekikö minun isäni niin?"
"Älä häntä tuomitse", Simonides kiiruhti vastaamaan, "hän otti minut omasta pyynnöstäni sellaiseksi palvelijaksi. Minä en ole koskaan katunut sitä tekoani. Se oli hinta, jonka maksoin lapseni äidistä Rakelista. Hän näet ei tahtonut tulla vaimokseni, joll'en minä ruvennut siksi, joka hän itsekin oli."
"Oliko hän sitte elinkautinen orja?"
"Oli juuri."
Ben-Hur astuskeli edestakaisin pahoillaan voimattomuutensa tunnosta.
"Minä olin rikas ennestään", hän sanoi ja pysähtyi äkisti, "minä olin rikas jalon Arriuksen testamentin kautta. Nyt tulee tähän lisäksi vielä suurempi rikkaus ja se nero, joka kokosi sen. Eikö siinä ole jokin Jumalan tarkoitus? Auta minua hyvällä neuvolla, Simonides? Auta minua näkemään, mikä on oikein, ja tekemään sitä! Auta minua olemaan nimeni arvoinen, niin mikä sinä olet lain mukaan minua kohtaan, siksi sen sanan oikeassa merkityksessä minä tulen sinulle. Minä tulen sinun orjaksesi ainiaaksi."
Simonideen kasvot oikein säteilivät.
"Oi sinä, minun herra vainajani poika, minä teen enemmän, kuin ainoastaan autan sinua. Minä palvelen sinua koko sieluni ja sydämmeni voimalla. Ruumista minulla ei ole, se on runneltunut sinun palveluksessasi, mutta sielullani ja sydämmelläni minä palvelen sinua. Sen minä vannon Jumalamme alttarin ja niiden uhrilahjain kautta, joita sinne kannetaan! Tee minut vain laillisestikin siksi, kuin minä todella olen."
"Sano, sano!" pyysi Ben Hur kiihkeästi.
"Taloudenhoitajaksi, sillä silloin on omaisuutesi hoito minulla."
"Ole tästä hetkestä minun omaisuuteni hoitajana. Tahdotko ehkä kirjallista vahvistusta?"
"Sanasi riittää kyllä minulle! Sellainen oli isäsi ja minun suhde enkä minä tahdo enempää pojaltakaan. Ja nyt, jos oikein ymmärrämme toisiamme…"
Simonides vaikeni.
"Ainakin minun puoleltani", vastasi Ben-Hur.
"Ja sinä, Rakelin tytär, puhu!" sanoi Simonides, nostaen hänen kätensä pois olkapäältään.
Ester, siten yksikseen jätettynä, seisoi hetkisen hämillään. Puna milloin nousi hänen poskilleen, milloin niiltä katosi. Sitte hän meni Ben-Hurin luo ja sanoi omituisen sulokkaasti:
"Minä en ole muuta kuin äitini ennen. Koska hän on kuollut, pyydän minä sinulta, isäntäni, että saisin hoidella isääni."
Ben-Hur otti häntä kädestä ja vei hänet isänsä luo, sanoen:
"Sinä olet hyvä tytär, tapahtukoon tahtosi."
Simonides laski takaisin kaulalleen hänen kätensä, ja kaikki olivat kotvan aikaa vaiti.