Luvattu kuningaskunta.
Viimein Simonides katsahti ylös, ja se katse osoitti hänen olevan herrana talossa yhtä hyvin kuin ennenkin.
"Ester", hän sanoi levollisesti, "ilta on pitkälle kulunut. Ett'emme liiaksi väsyisi siihen, mitä meillä vielä on jälellä, niin tuota virvokkeita."
Tytär antoi merkin soittokellolla. Palvelija heti toi leipää ja viiniä sekä tarjosi niitä kullekin erittäin.
"Minun mielestäni, hyvä isäntä, emme kuitenkaan ole vielä aivan selvillä keskenämme", jatkoi Simonides. "Tästä päivästä alkaen meidän elämämme juoksevat yhdessä kuten joet, jotka ovat yhtyneet ja yhdistäneet vetensä. Minun luullakseni niiden juoksu tulee paremmaksi, jos kaikki vähäisetkin pilvet ensin saadaan haihtumaan taivaalta niiden kohdalta. Sinä tässä äskettäin läksit tästä huoneesta, luullen, ett'en minä hyväksynyt vaatimuksia, jotka nyt juuri olen tunnustanut laveimmassa määrässä, mutta niin ei ollut. Ester voi vakuuttaa, että minä kyllä tunsin sinut, ja Malluk todistaa, ett'en minä jättänyt sinua pulaan."
"Malluk!" huudahti Ben-Hur.
"Ken on vangittuna tuoliinsa kuten minä, hänellä täytyy olla paljo ja kauas ulottuvia käsiä, jos hän tahtoo toimia maailmassa, josta hän on niin julmasti eroteltu. Minulla on paljo niitä ja Malluk on paraimpia. Ja usein", hän jatkoi, kiitollisesti katsahtaen sheikkiin, "minä lainaan myöskin muilta tahoilta luotettavia ystäviä, kuten esim. Ilderimiltä anteliaalta, hyvältä ja urholliselta. Hän voi sanoa, olenko minä koskaan ollut tunnustamatta sinua tai unhottanut sinua."
Ben-Hur katsahti arabialaiseen.
"Hän se juuri, tämä hyvä Ilderim, kertoi sinulle minun historiani",Simonides jatkoi.
Ilderimin silmät loistivat, kun hän päätään nyykäyttämällä myönsi nämä lauseet tosiksi.
"Kuinka, hyvä isäntäni", puhui Simonides, "me tutkimatta ihmistä voisimme sanoa, minkä kaltainen hän on. Minä tunsin sinut, näin sinut ihan isäsi kuvaksi, mutta en tiennyt millainen ihminen sinä olit. On ihmisiä, joille rikkaus on vain kaunispukuinen kirous. Olitko sinä niitä? Minä lähetin Mallukin puolestani tutkimaan sitä, ja siinä toimessa hän oli minulla sekä korvina että silminä. Älä häntä moiti. Mitä hänellä oli kerrottavaa sinusta, oli kaikki hyvää."
"En suinkaan", vastasi Ben-Hur sydämmellisesti, "sinun hyvyydessäsi oli viisautta."
"Sanasi ovat minulle suloiset", sanoi kauppias liikutettuna, "hyvin mieluiset. Pelkoni että ehkä olet käsittänyt minua väärin on nyt poistunut. Nyt joet juoskoot, miten hyvänsä Jumala on määrännyt niiden suunnan."
Oltuaan hetkisen vaiti Simonides jälleen jatkoi puhetta:
"Totuus kehoittaa minua tekemään selityksiä. Kankuri kutoo, ja sukkulan juostessa edes takaisin kasvaa kangas ja kaava, ja kutoja sill'aikaa mietiskelee minkä mitäkin. Niin tämäkin rikkaus kasvoi minun käsissäni ja minä ihmettelin sitä kasvamista ja tein itselleni usein kysymyksiä paljonkin. Minä en voinut olla huomaamatta, että toinen voima, suurempi kuin minun omani, seurasi yrityksiä, joihin ryhdyin. Samum-tuulet, jotka turmelivat ja tuhosivat niin paljon muita aavikoilla, kulkivat minun karavaanieni ylitse, vahingoittamatta ketään. Myrskyt, jotka täyttivät merien rannat särkyneillä laivoilla, toivat vain sitä nopeammin minun laivani satamaan. Ihmeellisin kaikesta on kuitenkin, että minä, niin riippuvainen muista, kiinni naulattu yhteen paikkaan kuin kuollut kappale, en koskaan ole kärsinyt mitään tappiota kenenkään käskyläisteni kautta. Luonnon voimat pysähtyivät minua palvelemaan, ja kaikki minun palvelijani olivat tosi uskolliset."
"Se on tosiaankin varsin merkillistä", sanoi Ben-Hur.
"Niin minä sanoin ja pysyn vielä sanoissani. Viimein, hyvä isäntäni, tulin samaan päätökseen kuin sinä: se on Jumalan työ, ja samoin kuin sinä kysyin minäkin: mikähän lienee hänen tarkoituksensa? Järjellinen olento ei tee koskaan mitään ilman tarkoitusta; järki, niin ylevä kuin jumalan, ei ole koskaan toimessa aikomatta mitään. Vuosikausia olen punninnut tätä asiaa sydämmessäni, odotellen vastausta. Minä olin vakuutettu, että jos se oli Jumalan työ, hän jonakin itselleen otollisena päivänä ja omalla tavallaan ilmoittaa minulle tarkoituksensa, ja minä luulen, että hän onkin tehnyt niin."
Ben-Hur kuunteli niin tarkkaan, ett'ei uskaltanut hengittääkään.
"Monta vuotta sitte minä istuin omaisteni kanssa — äitisi, Ester, oli silloin seurassani Jerusalemin pohjoispuolella tien varrella lähellä kuningasten hautoja. Silloin matkusti ohitsemme kolme miestä suurilla, valkoisilla kameleilla, joiden vertaisia pyhässä kaupungissa ei oltu koskaan ennen nähty. Miehet olivat muukalaisia hyvin etäisistä maista. He pysähtyivät, ja yksi heistä kysyi: 'Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas?' Ja ikään kuin poistaakseen minun ihmettelyäni hän lisäsi: 'sillä me näimme hänen tähtensä idässä ja tulimme häntä kunnioittamaan.' Minä en ymmärtänyt hänen puheensa tarkoitusta, vaan seurasin miehiä Damaskon portille, ja kaikilta, joita he kohtasivat, jopa portin vartialtakin he kysyivät samaa, ja kuten minäkin kaikki ihmettelivät, mitä he tarkoittivat. Aikaa myöten se tapaus minulta unohtui, vaikka paljo puhuttiinkin, että he ennustivat Messiaan tuloa. Voi, mitä lapsia me olemmekin, myöskin viisaimmat meistä! Kun Jumala vaeltaa maan päällä, ovat hänen askeleensa usein vuosisatain päässä toisistaan. Olethan nähnyt Baltasarin?"
"Olen, ja myöskin kuullut hänen kertovan historiansa", Ben-Hur vastasi.
"Ihme, totinen ihme!" Simonides huudahti. "Kun hän kertoi minulle sen, tuntui minusta, kuin olisin kuullut niin kauan odotetun vastauksen. Jumalan aikomukset selvisivät minulle. Köyhä on kuningas oleva tullessaan, köyhä ja ilman ystäviä, ilman sotajoukkoa, linnoja ja kaupunkeja. Valtakunta on perustettava, Rooma vähitellen kukistettava. Katsos, isäntä, sinä olet paraissa nuoruutesi voimissa, sinä olet oppinut aseiden käyttöön, sinä melkein vaivut rikkauksien painosta; ota vaari sopivasta tilaisuudesta, jonka Herra on lähettänyt sinulle! Eikö hänen tarkoituksensa ole toteutuva sinun kauttasi? Voiko ihminen olla suurempaan kunniaan syntynyt."
Simonides oli puhunut oikein innokkaasti. "Entä valtakunta!" virkkoi Ben-Hur kiihkeästi, "Baltasar väittää, että siinä on oleva vain sieluja."
Simonides oli myöskin oikea juutalainen ylpeydeltään; sen tähden näkyi hiukan halveksivaa hymyä hänen huulillansa, kun hän vastasi:
"Baltasar on kokenut ihmeellisiä asioita, hyvä isäntäni, ja kun hän niistä puhuu, niin minä aivan mitään epäilemättä kumarrun hänen edessään. Mutta hän on Mizraimin poika, ei edes proselyyttikään. Tuskin vaan hänellä on mitään erityistä tietoa, jonka tähden meidän pitäisi taipua hänen mukaansa tässä asiassa, joka koskee Jumalan huolenpitoa meidän Israelistamme. Profeetat saivat tietonsa suoraan korkeudesta, niin kuin hänkin. Heitä oli monta, hän on yksin, ja Jehova pysyy samana, kuin hän on ijankaikkisuudesta asti ollut. Minun täytyy uskoa profeettoja. Ester, tuoppa tänne lakikirja."
Ja odottamatta hänen palaamistansa hän jatkoi:
"Onkohan koko kansan todistus hylättävä. Matkusta Tyrosta, joka on meren rannalla pohjoisessa, hamaan edomilaisten pääkaupunkiin etelän puolisille aavikoille asti, ja kysy keneltä tahansa, joka juutalaisten tavalla rukoilee tai almuja temppelissä jakaa tai on pääsiäislammasta syönyt, — eipä ainoakaan heistä myöntäisi että valtakunta, jonka tuleva kuningas on perustava meille liiton lapsille, olisi muuten kuin tästä maailmasta, samanlaatuinen, kuin isämme Davidin valtakunta ennen oli. Mistä he johtavat sen uskon? Kohta saamme nähdä."
Ester palasi nyt, tuoden muutamia paperitorvia, jotka olivat huolellisesti käärityt tummaväriseen liinavaatteesen ja kirjoitetut vanhanaikaisilla kultakirjaimilla.
"Pidä niitä, tyttäreni, ja anna minulle sikäli kuin pyydän", sanoi isä hellästi, kuten hän aina tytärtänsä puhutteli, ja jatkoi sitte todistustansa:
"Tulisi liian pitkäksi luetella sinulle, isäntäni, niiden pyhäin miesten nimiä, jotka esiintyivät profeettain jälkeen, ainoastaan hiukan vähempilahjaisina kuin he — ennustajia, jotka ovat kirjoitelleet, ja saarnaajia, jotka ovat opettaneet Babylonin vankeuden jälkeen; samoin niitä viisaita, jotka lainasivat valonsa Malakian, profeetoista viimeisen, lampusta, joiden kaikkein nimiä Hillel ja Shammai eivät koskaan väsyneet luettelemasta oppisaleissa. Tahdotko kuulla heidän mieltänsä tämän valtakunnan laadusta? Kuka on esimerkiksi herra Henokin kirjassa? Kukapa muu kuin se kuningas, josta puhumme? Valtaistuin on pystytetty hänelle. Hän polkee maata, ja muut kuninkaat kukistuvat istuimiltansa ja Israelin vitsa syöstään luolaan, joka leimuaa tulipatsaista. Niin sanoo myöskin psalmien laulaja: 'Katso kansani puoleen, o Herra, anna Israelille kuninkaan, Davidin pojan, nousta sinä aikana, kuin sinä tiedät, o Jumala, hallitsemaan Israelia, sinun lapsiasi… Ja hän saattaa pakanat ikeensä alle palvelemaan häntä… Ja hän on oleva vanhurskas kuningas, Jumalan opettama, … sillä hän on hallitseva maata suunsa sanalla ijankaikkisesti.' Ja viimeksi, vaikk'ei vähimmän arvoisena Esra, toinen Mooses — kuuntele häntä hänen yöllisissä näyissään ja kysy, kuka se ihmisääninen leijona on, joka sanoo kotkalle, — se on Roomalle —: 'sinä olet rakastanut valehtelijoita ja anastanut ahkerain kaupungit ja hajoittanut niiden muurit, vaikka he eivät sinulle mitään pahaa tehneet. Sen tähden, lähde pois täältä, että maa virkistyisi ja terveeksi tulisi, ja toivo siltä laupeutta ja oikeutta, joka sen tehnyt on.' Eikä kotkaa enää näkynyt. Totisesti nämä todistukset jo riittänevät. Mutta tie itse lähteelle on meille aina avoinna. Kääntykäämme kerran sinne päin! — Ester, anna meille viiniä ja sitte palaamme lakikirjaan."
"Uskotko profeetoita, herra?" hän kysyi juotuansa. "Tiedänhän minä sen, sillä niinhän koko sukusi on tehnyt. Anna minulle se kirja, Ester, jossa on Esaian ilmestykset."
Tytär avasi käärön, ja Simonides alkoi lukea: "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden, ja jotka kuoleman varjon maassa asuvat, niiden ylitse se kirkkaasti paistaa… Sillä lapsi syntyy meille, poika meille annetaan, jonka hartioilla herraus on… Hänen herraudellansa ja rauhalla ei pidä loppua oleman, Davidin valtaistuimelle ja hänen valtakunnallensa, että hän on valmistava sitä ja vahvistava tuomiolla ja vanhurskaudella hamasta nyt niin ijankaikkiseen." "Uskotko profeetoita, isäntäni? — Nyt, Ester, anna se Herran sana, joka tuli Mikalle."
Tytär antoi pyydetyn käärön.
"Ja sinä", alkoi Simonides lukea, "Betlehem Efrata, joka vähäinen olet Juudan tuhanten seassa, sinusta on minulle se tuleva, joka Israelissa on hallitsija oleva." "Se oli juuri se lapsi, jota Baltasar sai nähdä ja kunnioittaa luolassa. Uskotko profeetoita? — Ester, kuulkaamme, mitä Jeremias sanoo."
Hän jatkoi siitä:
"Katso, se aika tulee, sanoo Herra, että minä herätän Davidille vanhurskaan vesan, joka on kuninkaaksi tuleva ja on hyvin hallitseva ja toimittava oikeuden ja vanhurskauden maan päällä. Hänen aikanansa pitää Juudaata autettaman ja Israel on hyvässä turvassa asuva." "Kuninkaana hän on hallitseva; isäntäni, uskotko profeetoita? Ja nyt, Ester, anna tänne se käärö, jossa on sen Juudan pojan ennustukset, jossa ei mitään moitetta ole."
Ester antoi hänelle Danielin kirjan.
"Kuule!" hän sanoi, lukemaan ryhtyen: "Minä näin tässä näyssä yöllä, ja katso, yksi tuli taivaan pilvissä niin kuin ihmisen poika, ja hän tuli hamaan vanhaikäisen tykö ja hänet vietiin hänen eteensä. Ja hän antoi hänelle voiman, kunnian ja valtakunnan, ja kaikki kansat, sukukunnat ja kielet palvelivat häntä. Hänen valtakuntansa on ijankaikkinen valta, joka ei huku, eikä hänen valtakunnallansa ole loppua." "Uskotko profeetoita, isäntä?"
"Jo riittää, kyllä uskon", huudahti Ben-Hur.
"Entä sitte?" kysyi Simonides. "Jos kuningas tulee köyhänä, autatko sinä häntä rikkauksillasi?"
"Enkö auttaisi? Viimeiseen sikliini ja viimeiseen hengenvetooni asti!Mutta miksi puhumme, että hän on tuleva köyhänä?"
"Ester, anna minulle Herran sana Sakarialle", sanoi Simonides.
Ester antoi hänelle uuden käärön.
"Kuule, millä tavalla uusi kuningas on tuleva Jerusalemiin." Sitte hän luki: "Iloitse sinä, Sionin tytär suuresti, ja riemuitse sinä Jerusalemin tytär! Katso, sinun kuninkaas tulee sinulle vanhurskas ja auttaja, köyhä, ja ajaa aasilla ja aasintamman varsalla."
Ben-Hur katsoi pois päin.
"Mitä sinä katsot, isäntäni?"
"Minä katson Roomaa legionineen", hän vastasi kolkosti. "Minä olen elänyt niiden kanssa sotaleirissä ja tunnen ne."
"Sinä tulet kuninkaan legionain päälliköksi", vastasi Simonides, "ja saat valita väkesi miljoonista."
"Miljoonistako!" Ben-Hur ihmetteli.
Simonides istui hetkisen ajatuksissaan.
"Voimasta sinun ei tarvitse tulla levottomaksi", hän sitte sanoi.
Ben-Hur katsoi kysyvästi häneen.
"Sinä näit hengessä uuden kuninkaan tulon valtakuntaansa", vastasi Simonides. "Sinä näit hänen tulevan oikealta puolen ja keisarin loistavain legionain vasemmalta, ja sinä kysyit: mitä hän voi tehdä?"
"Juuri sellaiset olivat minun ajatukseni."
"Oi isäntäni, sinä et tiedä, miten vahva meidän Israelimme on. Sinä ajattelet sitä surevaksi ukoksi, joka itkien istuu Babylonin virtain vierellä. Mutta mene alas Jerusalemiin ensi pääsiäiselle ja asetu temppelin edustalle tai torille katsomaan, mitenkä tosiaan on. Herran lupaus isällemme Jakobille, kun hän läksi Padan-Aramista, oli laki, jonka alaisena meidän kansamme ei ole lakannut lisäytymästä, ei edes vankeuden aikanakaan. Se kasvoi silloinkin, kun egyptiläiset sitä rasittivat. Roomalainen sorto oli sille vain terveellisenä kasvatuksena. Nyt se tosiaan on yksi kansa. Eikä tämä yksistään, isäntäni! Arvataksesi Israelin eli toisin sanoen kuninkaan voimaa, ei sinun pidä pysähtymän yksistään luonnollisen lisäytymisen lakiin, vaan liitä siihen vielä toinen, — tarkoitan uskomme leviämistä aina tunnetun maailman rajoihin asti. Minä tiedän myöskin, että on tavatonta ajatella ja puhua Jerusalemista kuin koko Israelista, sillä se pyhä kaupunki on vain kuin yksi kivi temppelissä tai sydän ruumiissa. Käänny pois legionista, olkootpa ne kuinka monilukuiset hyvänsä, ja lue uskovaisjoukot, jotka kuuntelevat huutoa: majoihisi, Israel! Lue ne joukot, jotka ovat Persiassa, niiden jälkeläiset, jotka mieluisemmin jäivät sinne, kuin palasivat isäinsä maahan: lue ne veljet, jotka ovat Egyptin ja etäisen Afrikan kauppakaupungeissa; lue ne hebrealaiset, jotka siirtolaisina asuvat lännessä, Lodinumissa ja Espanjan merisatamissa; lue ne täys'veriset hebrealaiset ja proselyytit, joita on Kreikanmaalla, Arkipelagin saarilla, ylhäällä Pontossa ja täällä Antiokiassa, sekä ne tämän kaupungin asujamet, jotka kirottuina makaavat Rooman tahraisten muurien varjossa. Lue Herran palvelijat aavikkoteltoista tästä läheltämme ja ne, jotka asuvat aavikoilla Niilin tuolla puolen, Kaspianmeren seuduilla ja tuolla ylhäällä Gogin ja Magogin maissa. Valitse kaikki ne, jotka vuosittain lähettävät pyhään temppeliin lahjoja jumalanpalveluksensa todistukseksi, ja lue ne kaikki! Ja kun saat lukeneeksi kaikki, katso, isäntäni, katso sotakuntoisten miesten lukua, jotka sinua odottavat! Katso, siinä on valmis valtakunta sille, joka kerran on tuomitseva koko maata tuomiolla ja vanhurskaudella, Roomassa yhtä hyvin kuin Sionillakin. Siinä on vastaus kysymykseen: mitä Israel voi tehdä, sitä kuningas voi."
Kuvaus oli tehty innokkaasti. Ilderimiin se vaikutti kuin torven törähdys. "Oi, jospa minä saisin nuoruuteni takaisin!" hän huudahti ylös hypähtäen.
Ben-Hur istui tyynenä. Hän huomasi puheen olleen aiotun houkutukseksi hänelle, että uhraisi henkensä ja omaisuutensa sen salaperäisen olennon hyväksi, joka nähtävästi oli sekä Simonideella että egyptiläisellä suurten toiveiden keskuksena. Tämä ajatus, kuten tiedämme, ei ollutkaan hänelle uusi, vaan päin vastoin oli se jo monestikin ollut hänen mielessään: kerran silloin, kun hän kuunteli Mallukin puhetta Dafnen metsikössä; vielä selvemmin silloin, kun Baltasar koetti selittää hänelle, mitä se valtakunta tarkoitti; ja kolmannen kerran hänen astuskellessaan vanhassa palmumetsässä, jolloin se melkein kehittyi päätökseksi, vaikkapa ei ihan täydelliseksikään. Näissä tilaisuuksissa oli se tullut ja haihtunut vain ajatuksena, jota vahvemmat tai heikommat tunteet olivat tukeneet. Nyt ei niin. Mestarikäsi oli ryhtynyt asiaan ja tehnyt komean kartanon tuolle mitättömälle pohjalle, tehnyt siitä jo loistavan ja välkkyvän tuulentuvan, joka oli täynnä kaikenlaisia mahdollisuuksia ja pyhyyttä. Hänestä tuntui, kuin olisi tähän asti salassa ollut ovi äkisti auennut ja sieltä levinnyt hänen ympärilleen kirkasta valoa, antaen hänelle tilaisuuden panna toimeen tehtävän, joka oli tähän asti ollut vain unelmana, ja se tehtävä näkyi ulottuvan kauas tulevaisuuteen sekä olevan täynnä suosion osoituksia ja voiton palkinnoita, niin suloisia ja hänen kunnianhimoansa houkuttelevia. Hän nyt tarvitsi vain jotakin ulkoapäin tulevaa nyhjäystä vielä lisäksi.
"Myöntäkäämme todeksi kaikki, mitä sinä sanot, Simonides", sanoi Ben-Hur, "että kuningas tulee, että hänen valtakuntansa tulee ihanaksi kuin Salomon; myöntäkäämme, että minä olen valmis uhraamaan itseni ja kaikki, mitä minulla on, hänen ja hänen asiansa eteen; tunnustakaamme vaikka sekin, että minun elämäni tapaukset ja sinun hämmästyttävä rakkautesi ovat jossakin yhteydessä sen asian kanssa, — niin mitä sitte? Pitääkö meidän rakentaa sokeain tavalla? Pitääkö meidän odottaa, kunnes kuningas astuu esiin, kunnes hänet lähetetään meille? Sinulla on ikää ja kokemusta, siispä vastaa!"
Ja Simonides vastasi arvelematta:
"Ei meillä ole mitään valitsemisen varaa, ei mitään! Tämä kirje" — hän näytti Messalan kirjettä — "on merkkinä, että meidän täytyy toimia. Me emme ole kyllin voimakkaat kestämään Messalan ja Gratuksen yhteisiä vehkeitä; meillä ei ole mitään vaikutusvaltaa Roomassa eikä täällä niin suurta valtaa, kuin sitä varten tarvitsisimme. Jos vitkastelemme, niin he surmaavat meidät. Heidän säälinsä voit nähdä, jos vain katsahdat minun ruumiiseni."
Häntä vapisutti nuo kauheat muistot.
"Hyvä isäntäni", hän jatkoi jälleen toinnuttuaan, "minkä verran sinulla on voimaa, minä tarkoitan: tahdon voimaa?"
Ben-Hur ei käsittänyt hänen tarkoitustansa.
"Minä muistan varsin hyvin, miten kauniilta minusta maailma näytti silloin, kun olin nuori", alkoi Simonides selittää.
"Ja kuitenkin voit tehdä suuren uhrauksen."
"Niin, rakkaudesta."
"Eikö elämässä ole muita yhtä suuria vaikuttimia?"
Simonides pudisti päätänsä.
"Eikö kunnianhimokaan?"
"Kiihkoa vain, joka on kielletty Israelin pojilta."
"Entä kosto?"
Se kipuna sytytti. Simonideen silmät säkenöivät, kädet vapisivat, ja hän vastasi kiireesti:
"Juutalaisella on oikeus kostaa. Se on lain käsky."
"Kameli ja koirakin muistavat heille tehtyjä vääryyksiä", todistiIlderim.
Simonides taas jatkoi tämän huomautuksen jälkeen kehoittavaa selitystään.
"On yksi tehtävä, yksi tehtävä kuningasta varten, joka on suoritettava ennen hänen tuloansa. Meidän ei tarvitse epäillä, että Israel on määrätty tulemaan hänen oikeaksi kädeksensä, mutta paha kyllä se käsi on rauhallinen, ihan sota-asioita taitamaton. Näiden miljoonain joukossa ei ole harjoitettua sotajoukkoa, ei yhtään päällikköä. Heroodeen palkkasotureja en ota lukuun, sillä ne ovat täällä meitä sortamassa. Tämä taitamattomuuden tila on aivan roomalaisten mielen mukaan. Heidän hirmuvaltansa on kantanut hyviä hedelmiä hänen valtiotaitonsa kautta. Mutta nyt on tullut kumouksen aika, jolloin lammaspaimen pukee yllensä sotavarukset, tarttuu keihääsen ja miekkaan, se aika, jolloin rauhalliset laumat muuttuvat taisteleviksi leijoniksi. Mutta, poikani, jonkunhan täytyy päästä kuninkaan oikealle sivulle. Ja kukapa muu siihen pääsee, ell'ei se, joka hyvin tekee hänen tehtäviänsä?"
Ben-Hurin kasvot hehkuivat näistä tulevaisuustoiveista, mutta kuitenkin hän vielä väitti:
"Minä kyllä käsitän, että työtä on tehtävä, mutta puhu suoraan!Tekeminen ja tekemistapa ovat eri asiat."
Simonides maisteli viiniä, jota Ester hänelle tarjosi, ja vastasi sitte:
"Sheikki ja sinä tulette päälliköiksi, kumpikin eri tehtäviä varten. Minä jään tänne hoitamaan liikettä, kuten tähänkin asti, jott'ei päälähde kuiva. Sinä menet Jerusalemiin ja sieltä aavikoille ja luet Israelin sotakuntoiset miehet, jaat ne 10 ja 100 miehen joukkoihin, asetat päälliköitä, harjoitat heitä ja kokoot aseita salaisiin paikkoihin. Kaikkea sitä varten minä toimitan sinulle rahaa. Pereasta sinä sitte menet Galileaan, jostahan on vain yksi askel Jerusalemiin. Pereassa sinulla on takana suojanasi aavikko ja Ilderim likitienoilla. Hän vallitsee teitä, niin ett'ei mitään voi tapahtua sinun tietämättäsi. On hänestä sinulle hyötyä monella muullakin tavalla. Ennen kuin oikea aika on käsissä, ei kukaan saa vihiäkään tästä meidän sopimuksestamme. Minä olen jo ennen puhellut Ilderimin kanssa. Mitäs sinä sanot tästä?"
Ben-Hur katsahti sheikkiin.
"Niin on, kuin hän sanoo", vastasi arabialainen. "Minä olen antanut hänelle sanani, ja hän tyytyy siihen. Sinä saat minulta valan, joka sitoo minut, koko heimon ja kaiken omaisuuteni, mikä suinkin tarkoitukseen kelpaa."
Kaikki kolme, Simonides, Ilderim ja Ester, kiihkeästi odottivatBen-Hurin vastausta.
"Jokaisella", tämä vastasi, alussa suruisesti, "on täysi ilopikari, jonka hän ennemmin tai myöhemmin saa käteensä, maistaa ja juo sitä, kaikilla muilla, paitsi minulla. Minä käsitän, Simonides ja jalo sheikki, minä ymmärrän, mitä ehdotus tarkoittaa. Jos minä siihen yhdyn, jos astun sille elämän uralle jota osoitatte, silloin: hyvästi kaikki rauha ja kaikki toiveet, jotka olen siitä johtanut! Jos astun sisälle eteeni avatuista porteista, niin ne sulkeutuvat ainiaaksi eivätkä päästä enää takaisin niiden taa jäävään, rauhasta suloiseen elämään, sillä Rooma vartioitsee niitä. Minä kadotan lain suojeluksen, ja vaanijat rupeevat tähystelemään jälkiäni. Haudoissa kaupunkien tykönä ja etäisimpäin vuorten hirveissä rotkoissa minun täytyy syödä leipääni ja laskea pääni levolle."
Hänen puhettaan keskeytti huokaus. Kaikki katsahtivat Esteriin, joka kätki kasvojaan isänsä olkapäätä vasten.
"Minä en tullut ajatelleeksi sinua, Ester", sanoi Simonides hellästi, sillä hyvin liikutettu hän oli itsekin.
"Se on kyllä hyvä, Simonides", sanoi Ben-Hur. "Mies kantaa kovaa kohtaloaan paremmin, kun tietää, että häntä säälitään. Antakaahan minun puhua loppuun asti."
"Minä aioin sanoa", hän jatkoi, kun heidän huomionsa jälleen kääntyi häneen, "ett'ei minulla ole valitsemisen varaa, minun pitää ryhtyä siihen tehtävään, joka nyt on osoitettu minulle. Koska täällä odottaa häpeällinen kuolema, on paras heti ryhtyä koko työhön."
"Teemmekö kirjallisesti sopimuksemme?" kysyi Simonides kauppamiehen tapaansa.
"Minä luotan sanaasikin", vastasi Ben-Hur.
"Minä myös", vakuutti Ilderim.
Niin yksinkertaisesti tehtiin se liitto, joka kokonaan muutti Ben-Hurin elämän uran. Hän lausuikin heti:
"Niinpä se on sovittu!"
"Auttakoon meitä Abrahamin Jumala!" toivotti ja rukoili Simonides.
"Vielä yksi sana, hyvät ystävät", sanoi Ben-Hur sydän keveämpänä; "teidän luvallanne, minä tahtoisin toimia omin päin siihen asti, kun kilpailut päättyvät. Tuskin on luultavaa, että Messala voi tulla minulle vaaralliseksi, ennen kuin prokuraattori ehtii vastata. Siihen kuluu ainakin viikkokausi aikaa, kirjeen täältä lähettämisestä lukien. Hänen kohtaamisensa sirkuksessa on huvi, jonka tahdon mistä hinnasta hyvänsä saada."
Ilderim siihen mielellään suostui, ja Simonides, joka katseli asiaa liikemiehen silmillä sanoi: "Hyvä, sill'aikaapa minä ehdin tehdä sinulle hyvän palveluksen. Minä kuulin sinun mainitsevan, että Arriukselta on jäänyt sinulle perintöä. Maatilako se on?"
"Huvila Misenumin luona ja kartano Roomassa."
"Siinä tapauksessa minä neuvon sinua myömään ne ja panemaan rahat hyvään talteen. Anna minulle tarkemmat tiedot, niin minä teen valtakirjan ja heti lähetän sinne asiamiehen. Ainakin tällä kertaa me ehdimme ennen keisarillisia ryövärejä."
"Huomenna minä annan sinulle kaikki tarpeelliset tiedot."
"No niin, sittepä meillä ei ole tänä iltana enää mitään tekemistä", sanoi Simonides.
Ilderim kaiveli hyvillään partaansa ja sanoi: "Jopa se riittääkin yhden illan työksi."
"Toimita vielä kerran leipää ja viiniä, Ester! Sheikki Ilderim jää meidän iloksemme tänne huomiseen asti, jos hänelle soveltuu, ja sinä, isäntäni…"
"Tuotakoon hevoset!" sanoi Ben-Hur. "Minä palaan palmumetsään. Jos nyt lähden pois, niin viholliseni ei huomaa minua, ja" — hän katsahti Ilderimiin — "nelivaljakko iloitsee minun läsnäolostani."
Aamun koittaessa Ben-Hur ja Malluk laskeutuivat hevosten selästä maahanIlderimin teltan edessä.
Ben-Hurin päätös.
Seuraavana yönä noin neljännellä hetkellä Ben-Hur seisoi Esterin kanssa suuren varastohuoneen pengermällä. Laiturilla pengermän edessä vallitsi vilkas liike, siinä kun työnnettiin edes takaisin tavarapakkoja ja -laatikoita ja seassa hyöri ja pyöri hälisevä miesjoukko, joka räiskyvien soihtujen valossa näytti työtä tekeviltä hengiltä, kuten niitä kuvataan itämaisissa saduissa. Kaleria lastattiin heti lähtemään, ja siitä se tuli kaikki tuo melu. Simonides oli vielä työhuoneessaan antamassa laivan päämiehille viimeisiä käskyjänsä: purjehtia viipymättä Rooman satamaan Ostiaan, laskea siellä maalle yksi matkustaja ja sitte hiljakseen purjehtia edelleen Valenciaan Espanjan rannalle.
Matkustaja oli se valtuutettu asiamies, jonka tuli myydä Ben-Hurin Arriukselta perinnöksi saama omaisuus. Niin pian kuin nuorat päästettäisiin irti ja kaleri laskisi merelle, olisi Ben-Hur ehdottomasti kahlehdittu edellisenä yönä sovittuun työhön. Jos hän katui välipuhetta, oli hänellä nyt toki vielä lyhyt hetki ajatusaikaa, niin että voi vielä ilmoittaa mielipiteensä ja peräytyä. Hänhän oli isäntä, jonka tarvitsi vain lausua tahtonsa.
Hän seisoi kädet ristissä ja katseli tuota ahkeran työn näytelmää kuin mies, joka itseksensä taistelee. Hän kun oli nuori, rikas, kaunis ja vielä ihan tähän hetkeen asti Rooman seuraelämässä ylimystön jäsen, hän varmaankaan ei voinut olla tuntematta houkuttelua hylkäämään nuo vaivalloiset velvollisuudet ja kunnianhimon kuiskailut, joiden seuraukset saattoivat hänet henkipaton asemaan. Saatammepa myöskin käsittää syyt, jotka häntä pidättivät niin kauan kuin suinkin mahdollista: keisaria vastaan alettavan taistelun toivottomuus; kaiken sen epävarmuus, joka koski kuningasta ja hänen tuloansa; rauhallinen elämä, kunnia ja kunniavirat, joita oli helppo ostaa; ja vahvinna kaikista tunne, että oli äsken saanut kodin, jossa oli hyviä ystäviä sulostuttajina. Ainoastaan sellainen, joka on kauan ollut yksikseen hylättynä vaeltajana elämän tiellä, voi käsittää, miten mahtavasti tämä viimeinen vaikutin puhui hänen mielellensä.
Lisätkäämme tähän vielä, että maailma, jo itsessäänkin kavala, lakkaamatta kiusaten kuiski: "seis, pysy levossa!" — maailma, joka aina näyttää valoisaa puoltansa, käytti tänä hetkenä hyväkseen hänen kumppaninsakin vaikutusta.
"Oletko koskaan ollut Roomassa?" kysyi Ben-Hur.
"En", vastasi Ester.
"Etkö tahtoisi joskus käydä siellä?"
"Enpä luule."
"Miksi et?"
"Rooma minua pelottaa", vastasi Ester huomattavasti vapisevalla äänellä.
Ben-Hur katsoi häneen tai pikemmin alas häneen, sillä hänen sivullaan Ester tuskin näytti suuremmalta kuin lapsi. Ben-Hur ei hämärässä nähnyt hänen kasvojansa selvästi; yksinpä hänen vartalonsakin näytti varjomaiselta. Mutta hänelle johtui mieleen sisarensa Tirza ja äkillinen hellyys valtasi hänet. Juuri samalla tavalla oli hänen kadonnut sisarensa seisonut hänen vieressään katolla tuona hirmuisena aamuna, jolloin vahingossa pudonnut tiili iski prokuraattoria päähän. Tirza parka, missähän hän nyt oli? Esterille oli se tunne eduksi. Vaikk'ei hän ollutkaan hänen sisarensa, Ben-Hur ei kuitenkaan voinut tottua katsomaan häntä palvelijakseen. Että Ester todella oli palvelija, se oli vain ainiaan tekevä Ben-Hurin sitä ystävällisemmäksi ja kunnioittavammaksi häntä kohtaan.
"Minä en voi ajatella Roomaa", jatkoi Ester tavallisella levollisella äänellään "kaupungiksi, jossa olisi palatseja, temppelejä ja suuri joukko ihmisiä. Minusta se on hirviö, joka on ottanut haltuunsa ihanat maat ja makaa siellä vaanien niiden asujamia kuolemaan ja tuhoon, hirviö, jota vastaan on mahdoton taistella, peto, joka elää verellä. Minkä tähden…" Hän vaikeni ja käänsi katseensa maahan.
"Puhu vain edelleen!" kehoitti Ben-Hur.
Ester astui askelta lähemmäksi, katsoi ylös ja jatkoi: "Minkä tähden pitää sinun tehdä Rooma itsellesi viholliseksi? Minkä tähden et ennemmin tee rauhaa ja pysy levossa? Sinä olet kärsinyt paljon vääryyttä, mutta kuitenkin välttänyt paulat, joita vihollisesi ovat viritelleet. Jos tuska onkin hävittänyt nuoruutesi ajan, onko siltä syytä uhrata sille jälellä oleva ikäsi?"
Lapselliset kasvot tuossa hänen silmäinsä alla näyttivät tulevan vielä kalpeammiksi hänen puhuessaan. Ben-Hur kumartui hänen puoleensa ja kysyi hellästi: "Mitä sinä neuvot minun tekemään, Ester?"
Ester vitkasteli hetkisen ja kysyi sitte puolestaan: "Onko sinun talosi lähellä Roomaa?"
"On."
"Onko se kaunis?"
"Hyvin kaunis, se on palatsi puu- ja kasvitarhojen keskellä, jossa on suihkukaivoja, kuvapatsaita ja varjokkaita lehtikujia; kunnahilta, jotka ovat täynnä viiniköynnöksiä, näkyy Neapolikin ja Vesuvius. Meri on edessä kuin sinipeili, täynnä valkoisia purjeita. Keisarilla on huvila siinä lähellä, mutta Roomassa sanotaan Arriuksen huvilaa kauniimmaksi."
"Ja elämä siellä, onko se rauhallinen?"
"Ei koskaan ollut kesäpäivä, ei koskaan kuutamoyö rauhallisempi. Se keskeytyi ainoastaan silloin, kun vieraita tulee. Nyt, kun entinen isäntä on kuollut ja minä olen täällä, ei siellä mikään muu häiritse hiljaisuutta kuin palvelijain kuiskaukset, onnellisten lintujen laulu ja suihkukaivojen porina. Ainoa vaihtelu päivästä toiseen on vanhojen kukkain lakastuminen ja kuolema ja nuorten nuppujen puhkeeminen, varjojen vaihtelu pilvenhattarain mukaan. Mutta Ester, elämä siellä oli minusta liian rauhallinen. Tunne, että minä elelin joutilaana, vaikka minulla oli niin paljo tekemättä, ei antanut minulle vähääkään rauhaa; minä olin kuin kahlittu silkkinauhoilla. Minä huomasin, että olisin pian, hyvinkin pian tullut perin laiskuriksi."
Esterin katse liiteli pitkin jokea.
"Minkä tähden kysyit sitä?" virkkoi Ben-Hur.
"Hyvä isäntäni…"
"Ei, ei, Ester, ei niin. Sano minua ystäväksi, veljeksi, jos tahdot.Sinun isäntäsi minä en ole enkä tahdo siksi tulla. Sano veljeksi."
Hän ei voinut nähdä tyytyväisyyden punaa, joka purppuroitti Esterin posket, eikä loistoa hänen silmissään, jotka katselivat joen päällitse tyhjään avaruuteen.
"Minä en voi", tyttö sanoi, "käsittää luonnetta, joka ennemmin valitsee sen elämän, johon sinä antaudut, elämän, jossa…"
"On väkivaltaa, ehkäpä veren vuodatustakin", sanoi Ben-Hur, lopettaen siten lauseen, joka jäi Esteriltä kesken.
"Niin, sellaista luonnetta, joka valitsee ennemmin sellaisen elämän kuin rauhallisen olon viehättävässä huvilassa."
"Ester, sinä olet erehdyksissä. Minulla ei ole mitään varaa valita; niin armollinen ei roomalainen ole, paha kyllä. Pakko minun käskee ryhtymään tähän keinoon. Jäädä tänne on sama kuin kuolema, ja jos menen Roomaan, odottaa minua sama kohtalo: myrkytetty pikari, salamurhaajan puukko tai vääriin todistuksiin perustuva tuomio. Messala ja prokuraattori Gratus ovat rikastuneet anastamalla minun isäni perinnön, ja heistä nyt on tärkeämpää pysyä sen isäntinä, kuin ensin oli saada se käsiinsä. Rauhallisesta sopimuksesta ei voi tulla puhettakaan, koska sitä varten heidän täytyisi tunnustaa kaikki. Ja sitä paitsi, Ester, jospa minä voisinkin ostaa sovinnon, niin tuskinpa sitä tahtoisin. Minä en saa mitään rauhaa, en edes sen vanhan huvilan vilpoisissa marmorihuoneissa, en; vaikka kuka hyvänsä olisi siellä minulle keventämässä päivän taakkaa, niin se ei onnistuisi edes rakkauden kärsivällisyydellä. Minä en saa rauhaa niin kauan, kuin äitini ja sisareni ovat poissa, niin kauan, kuin minun täytyy valvoa heitä etsiskellen. Jos minä löydän heidät ja he ovat saaneet kärsiä sopimatonta kohtelua, pitäisikö syyllisten päästä rankasematta? Jos he ovat kuolleet väkivaltaisesti, pitääkö murhamiesten päästä kostamatta? Voi, en silloin saisi nukutuksi kauheilta unilta. Ei edes puhtainkaan rakkaus kaikella kekseliäisyydellään voisi tuudittaa minua lepoon, sillä omatunto sitä yhä häiritsisi."
"Onko asiat niin huonosti?" Ester kysyi liikutuksesta vapisevalla äänellä. "Eikö mitään, mitään voitaisi tehdä?"
Ben-Hur tarttui häntä käteen.
"Niinkö suurta osanottoa minun elämäni sinussa herättää?"
"Niin", Ester vastasi suoraan.
Hänen kätensä oli lämmin ja katosi Ben-Hurin käteen, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Ben-Hurin ajatus lennähti egyptiläistyttöön; hän oli niin toisenlainen kuin Ester, niin kookas, rohkea, niin tottunut imartelemiseen ja niin lumoavan kaunis. Ben-Hur nosti Esterin käden huulilleen ja päästi sen irti.
"Sinusta tulee minulle uusi Tirza, Ester."
"Kuka Tirza on?"
"Minun pikku sisareni, jonka roomalaiset ryöstivät pois ja joka minun täytyy löytää, ennen kuin voin ajatella rauhaa tai onnea."
Juuri silloin välähti heille valoa, ja ympäri katsoessaan he huomasivat palvelijan työntävän Simonidesta tuolissaan ulos ovesta. He yhtyivät hänen seuraansa, ja keskustelussa hän sitte johti puhetta.
Kohta sen jälkeen kaleri päästi irti nuoransa, kääntyi ja laski soihtujen valossa ja laivaväen iloisesti laulaessa ulos merelle, jättäen Ben-Hurin velvoitetuksi ryhtymääntulevan kuninkaanasioihin.
Ohjelma.
Iltapäivällä kilpa-ajojen edellisenä päivänä vietiin Ilderimin hevoset ja vaunut kaupunkiin lähelle sirkusta. Sitä paitsi oli kunnon vanhuksen muassa koko joukko muuta saattoa, palvelijoita, ratsastavia aseellisia heimonmiehiä, talutettavia hevosia ja kokonainen karjalauma, niin että hänen lähtönsä palmumetsästä oli jotenkin samankaltainen kuin heimokunnan muutto asuinpaikasta toiseen. Ihmiset tosin nauroivat tuota kirjavaa jonoa, mutta Ilderim, vaikka olikin ärtyinen muissa tilaisuuksissa, antoi pahastumatta heidän iloita kylliksensä. Jos Messalan lähetit häntä vakoilivat, kuten hän oletti, niin hänen esiytymisensä heille tosin antoi aihetta pilkallisiin huomautuksiin, jotka Antiokiassa tekivät hänet naurunalaiseksi, mutta mitäpä siitä. Toisena aamuna oli koko joukko oleva jo hyvän matkan päässä menemässä aavikoille, mukanaan kaikki arvokkain omaisuutensa. Hän oli tosiaankin kotimatkalla, teltat kokoon pantuina; dowaria ei enää ollut palmumetsässä. Kahdessatoista tunnissa piti kaikkein oleman turvassa kiinni joutumisen vaaralta, koettipa kuka hyvänsä ajaa heitä takaa. Ei koskaan olla paremmassa turvassa kuin pilkan esineenä ollessa, ajatteli vanha, viisas arabialainen.
Ei Ben-Hur eikä Ilderim liioitellut arvioidessaan Messalan vaikutusta, mutta he olivat kuitenkin varmat, ett'ei hän ollut ryhtyvä mihinkään toimiin heitä vastaan ennen kuin kilpailujen jälkeen, jos hän joutui tappiolle ja varsinkin jos Ben-Hur hänet voitti, niin heidän oli odotettava pahinta, sillä silloin hän ehk'ei edes odottanut Gratuksen neuvojakaan. Sen mukaan he tekivät puolustussuunnitelmansa ja olivat valmiit kaikkeen. He ratsastivat rohkeasti rinnakkain, varmoina huomispäiväisestä voitosta.
Tiellä he tapasivat Mallukin, joka odotteli heitä. Vanha uskottu palvelija ei millään tavoin osoittanut tietävänsä mitään Ben-Hurin suhteesta Simonideesen eikä heidän ja Ilderimin keskinäisestä sopimuksesta. Hän tervehti kuten tavallisesti ennenkin, kääntyi sitte sheikin puoleen ja antoi hänelle jonkin paperin sanoen:
"Tässä on äsken levitetty kuulutus kilpailujen johtajalta, ja siinä näet omat hevosesi merkittyinä kilpailemaan. Järjestyskin, jota on noudatettava, on siinä merkittynä. Minä toivotan sinulle jo edeltä päin onnea voitosta, hyvä sheikki."
Annettuaan hänelle paperin hän kääntyi Ben-Hurin puoleen.
"Sinullekin, Arriuksen poika, minä toivotan onnea. Nyt ei mikään enää estä sinua kohtaamasta Messalaa. Kaikki osanoton ehdot ovat täytetyt. Minä olen sen kuullut kilpailujen johtajalta."
"Kiitos, Malluk", vastasi Ben-Hur.
Malluk jatkoi:
"Sinun värisi on valkoinen, Messalan purppura ja kulta. Värit ovat jo tunnetut. Pojat juoksentelevat jo kadulla valkonauhoilla koristettuina, ja huomenna joka juutalainen ja arabialainen koko kaupungissa käyttää niitä. Sirkuksessa saat nähdä, että valkoinen väri oikein kauniisti kilpailee punaisen kanssa."
"Ehkä yläparvekkeilla, mutta ei kunniaportin seuduilla."
"Ei, siellä kyllä punainen ja kulta vallitsevat. Mutta jos me voitamme" — Malluk nauroi hyvillään — "jos me voitamme, miten ne ylimykset silloin vapisevat. He kun halveksivat kaikkea, joka ei ole roomalaista, niin he sen mukaan tietysti panevat vetoon kaksi, kolme ja viisi yhtä vastaan Messalan puolesta, koska hän on roomalainen." Ja hiljemmalla äänellä puhui hän edelleen: "Juutalaisen, joka tahtoo olla jossakin arvossa temppelissä, ei sovi panna rahojansa sellaiseen vaaraan, mutta, meidän kesken sanoen, olen minä kuitenkin toimittanut konsulin istuimen taakse yhden ystävän, joka saa hyväksyä vetoja kolme, viisi tai kymmenenkin yhtä vastaan — menköön hullutus kuinka pitkälle tahansa. Olen sitä varten antanut hänelle 6,000 siklin nosto-osoituksen."
"Ei, Malluk", sanoi Ben-Hur, "roomalainen panee vetoa ainoastaan roomalaisella rahalla. Etsi jo tänä iltana ystäväsi ja anna hänelle sestertioita niin paljo kuin tahdot, ja, Malluk, neuvo häntä panemaan vetoa Messalan ja hänen ystäviensä kanssa — Ilderimin ja Messalan nelivaljakot vastakkain."
Malluk mietti hetkisen.
"Se kääntäisi suurimman huomion teidän kilpailuunne."
"Sitä minä juuri toivonkin, Malluk."
"Kyllä ymmärrän."
"Niin, Malluk, jos tahdot palvella minua parhaan kykysi mukaan, niin toimita, että yleisön silmät kiintyvät meidän kilpailuumme, Messalan ja minun."
Malluk vastasi kiireesti: "Kyllä toimitan. Minä tarjoan erinomaisia vetoja; jos niihin vastataan, sitä parempi!"
Malluk katsoi tutkivasti Ben-Huriin.
"Miksikä en ottaisi korvausta ryöstetystä omaisuudestani?" sanoi Ben-Hur paremmin vain itsekseen. "Toista tilaisuutta ehkä ei tule. Nyt minä ehkä voin hävittää hänen omaisuutensa samalla kertaa kuin hänen ylpeytensäkin. Isämme Jakob ei voi pahastua siitä."
Hänen kauniit kasvonsa muuttuivat päättäväisen näköisiksi ja tekivät hänen seuraavat sanansa hyvin ponteviksi:
"Niin, siten sen pitää käydä! Kuulehan, Malluk! Älä säästä sestertioita! Enennä ne talenteiksi, jos kukaan uskaltaa niin suurista summista. Pane viisi, kymmenen, kaksikymmentä talenttia, pane vaikka viisikymmentäkin, jos veto on itseään Messalaa vastaan."
"Nehän ovat summattomia rahoja", arveli Malluk. "Silloin minun täytyy antaa heille vakuutta."
"Niin pitääkin. Mene Simonideen luoksi ja sano hänelle, että minä tahdon saada asiani hyvin järjestetyksi. Sano hänelle, että minun sydämmeni halajaa viholliseni häviötä, ja tilaisuus on niin lupaava, että minä uskallan panna rahani tarjolle. Meidän puolellamme on isäimme Jumala! Mene, hyvä Malluk, äläkä päästä tilaisuutta käsistäsi livahtamaan."
Malluk tervehti ystävällisesti ja ratsasti tyytyväisenä pois, mutta palasi heti takaisin.
"Anna anteeksi"', hän sanoi Ben-Hurille, "onpa minulta unohtunut yksi asia. En itse päässyt kyllin lähelle Messalan vaunuja, mutta minä annoin toisen henkilön mitata ne, ja hänen ilmoituksensa mukaan on Messalan vaunujen akseli kämmenen leveyttä korkeammalla maasta kuin sinun."
"Kämmenen leveyttä, niinkö paljon!" iloitsi Ben-Hur, ja kumartuen Mallukin puoleen hän vielä sanoi: "Niin totta kuin olet Juudan poika ja uskollinen heimokunnallesi, hanki itsellesi paikka parvekkeelle, riemuportin päälle, lähelle pylvästen päällistä parveketta. Ota tarkkaan vaaria, kun käännämme siinä, mutta hyvin tarkkaan, sillä minullapa yleensä on paremmat edut; siinä minä… Taikka, Malluk, olkoon se ennemmin sanomatta. Laita vain itsesi sinne ja katso hyvin tarkkaan!"
Juuri silloin pääsi Ilderimiltä ihmettelyn huudahdus:
"Haa, Jumalan kunnian kautta, mitä tämä merkitsee?"
Hän lähestyi Ben-Huria ja osoitti ohjelmaa.
"Lue", sanoi Ben-Hur.
"En, lue itse!"
Ben-Hur otti paperin, jonka alle maakunnan prefekti oli kilpailujen järjestäjänä kirjoittanut nimensä ja joka vastasi meidän ohjelmiamme, koska siinä lueteltiin juhlatilaisuuden eri huvittelut. Ensinnä ilmoitettiin yleisölle, että loistava juhlasaatto oli pidettävä; sen jälkeen tavalliset kunnianosoitukset Komus-jumalalle, ja sitte kilpailut: kilpajuoksu, hyppy, painiskelu ja nyrkkitaistelu, kaikki siinä järjestyksessä, kuin ohjelmaan oli merkitty. Kilpailijain nimet, kansallisuus ja koulut, joissa he olivat taitonsa oppineet, kilpailut, joissa he olivat olleet osallisina, heidän saamansa voitot ja nyt saatavana olevat voitot, kaikki oli tarkkaan lueteltu. Viimemainitut tiedonannot olivat korukirjaimilla, josta näkyi, että se aika jo oli ohitse, jolloin voittaja tyytyi yksinkertaiseen laakeriseppeleesen, pitäen kunniaa arvokkaampana kuin rikkautta ja voitonhimoa.
Nämä osat ohjelmasta Ben-Hur vain pikaisesti katsasti lävitse. Mutta kilpa-ajo-osaston hän luki hitaasti. Se alkoi vakuutuksella, että sankarillisen kilpailun rakastajille tässä oli tarjona sellainen kilpailu, kuin Orestes olisi laittanut, ennen ihan näkemätön Antiokiassa. Kaupunki toimitti tämän juhlan konsulin kunniaksi. Sata tuhatta sestertiota ja laakeriseppele olivat voitot. Sitte oli tarkempia tietoja. Kilpailijoita oli kuusi, kaikki nelivaljakoita, ja jotta olisi enempi katselemista, kaikki esiytyivät yht'aikaa. Sitte kerrottiin joka nelivaljakosta erittäin:
1) Korintolaisen Lysippon valjakko: Kaksi hiirakkoa, rautio ja musta. Ne olivat edellisenä vuonna voittaneet Aleksandrian kilpa-ajoissa. Ajaja Lysippos. Värikeltainen.
2) Roomalaisen Messalan: Kaksi päistärikköä ja kaksi mustaa.Voittaneet edellisenä vuonna suuressa sirkuksessa. Ajaja Messala.Väripunainenjakulta.
3) Atenalaisen Kleanteen: Kolme hiirakkoa, yksi rautio. VoittaneetIstmon leikeissä edellisenä vuonna. Ajaja Kleantes. Värivihreä.
4) Byzantionilaisen Dikaion: Kaksi mustaa, yksi hiirakko, yksi rautio. Voittaneet Byzantionissa tänä vuonna. Ajaja Dikaios. Väri musta.
5) Sidonilaisen Admeton: Neljä hiirakkoa. Kolme kertaa voittaneetCaesareassa. Ajaja Admetos. Värisininen.
6) Aavikoiden sheikin Ilderimin: Neljä rautiota; ensikertalaiset.Ajaja Ben-Hur, juutalainen. Värivalkoinen.
Ajaja Ben-Hur, juutalainen!
Miksi se nimi Arriuksen sijasta?
Ben-Hur katsoi Ilderimiä silmiin. Nyt hän ymmärsi hänen huudahduksensa.Molemmat tulivat itsekseen samaan päätökseen.
Siinä oli ilmeisesti Messala ollut vehkeilemässä.
Vedot.
Heti, kun ilta vaipui Antiokian ylitse, levisi Omfalosta eli kaupungin keskuksesta ihmisvirta joka taholle, mutta varsinkin alas Nymfaeumiin päin pitkin Herodeen pylvästöä. Melkein kaikista kansakunnista oli siinä ihmisiä. Se ei ollut mitään erityistä, jota olisi näkynyt vain Antiokiassa; pikemmin näytti roomalaisen maailmanvallan tehtävänä olevan välittää kansojen yhteen sulamista ja muukalaisten tutustumista toisiinsa. Tosiaan läksikin kokonaisia kansoja asuinpaikoiltansa ja matkusti mielin määrin toisiin seutuihin, vieden kanssaan tapansa, pukunsa, puheensa ja jumalansa, pysähtyivät, missä heistä näytti sopivimmalta, rupesivat harjoittamaan eri elinkeinoja, rakensivat kartanoita ja alttareja ja pysyivät sellaisina kuin ennen kotimaassaan.
Yksi omituisuus oli kuitenkin tänä iltana nähtävänä. Melkein jok'ainoa käytti jonkun kuulutetun kilpa-ajajan väriä joko vyönä, nauhana tai höyhentöyhtönä. Olipa se minkä muotoinen hyvänsä, osoitti se aina, mihin puolueesen kukin kuului. Niinpä esimerkiksi vihreästä väristä tunnettiin atenalaisen Kleanteen ystävä, mustasta byzantionilaisen. Se oli vanha tapa, ehkäpä jo Oresteen ajoista, tapa, jota ansaitsisi tutkia kuin jotain muutakin historiallista merkillisyyttä ja joka osoitti, mihin naurettaviin liiallisuuksiin ihmiskunta hulluudessaan eksyi.
Jos tarkkaan katseli tätä ihmisvirtaa, niin tuli pian vakuutetuksi, että kolme väriä oli enimmäkseen vallalla: vihreä, valkoinen sekä kullan ja punaisen kirjava.
Mutta me siirrymme nyt kadulta saaripalatsiin.
Viisi lamppukruunua oli äsken sytytetty. Seura, jonka siellä tapaamme, on melkein sama, kuin edellä olemme kuvailleet. Sohvalla on tänäänkin makaajia ja vaatteita, ja pöydiltä kuuluu kuutionoppain rapinaa. Mutta suurin osa miehistä on joutilaina. Muutamat astuskelevat haukotellen edes takaisin taikka pysähtyvät ohi mennen lausumaan jotakin, joka ei merkitse mitään. Eiköhän huomenna toki liene kaunis ilma? Ovatko kilpailujen valmistukset kaikki tehdyt? Ovatko Antiokian sirkuksen säännöt toisenlaiset kuin Rooman? Totta puhuaksemme, tämä nuoriso on ikävissään. Heidän päätyönsä on tehtynä. Jos voisimme katsahtaa heidän muistitauluihinsa, niin näkisimmepä, että ne ovat täpö täynnä vetoja kaikista kilpailijoista: juoksijoista, painiskelijoista, nyrkkitaistelijoista, vaan ei kilpa-ajajista.
Mistä se välinpitämättömyys?
Siitä se tuli, hyvä lukija, että kukaan ei tahtonut edes ropoakaan uskaltaa Messalaa vastaan.
Salissa käytetään ainoastaan hänen väriänsä. Ei kukaan ajattele edes tappion mahdollisuuttakaan hänelle. Eikö hän ollut paraiten harjautunut? Eikö hän ollut saanut taitoansa roomalaiselta mestarilta? Eivätkö hänen hevosensa olleet voittaneet Rooman sirkuksessa? Ja sitä paitsi, olihan hän roomalainen!
Messala itse istuu levollisena sohvan nurkassa. Hänen ympärillään näemme hänen ihailijoitaan sekä istumassa että seisomassa, ja kaikki he ihan ovat hukuttaa hänet kyselemistulvaan. Tietysti on heidän mielestään olemassa vain yksi puheen aine.
Drusus ja Caecilius astuvat juuri sisään.
"Ah!" huudahtaa nuori ruhtinas, heittäytyen sohvalle Messalan jaloksiin, "ah, Bakkus avita, olenpa ihan väsyksissä!"
"Mistä sinä tulet?" kysyi Messala.
"Kadulta — minä olen ollut kaikkialla, Omfalossa ja joka taholla, jumalat tiennevät, miten kaukana. Ihmisvirtoja loppumatta, en koskaan ole kävellyt niin paljoa pitkin katuja! Sanotaan koko maailman tulevan huomenna sirkukseen."
Messala purskahti ylenkatseellisesti nauramaan. "Ne hupsut! He eivät ole koskaan nähneet keisarin toimittamia sirkus-kilpailuja. Mutta, Drusus, mitä sinä näit?"
"En mitään."
"O—ah! Etkö muista?" sanoi Caecilius.
"Mitä sitte?" kysyi Drusus.
"Valkoisten kulkuetta."
"Totta tosiaan!" huudahti Drusus, nousten kyynäspäilleen. "Me tapasimme valkonauhaisen joukon, ja niillä oli lippukin. Mutta — ha ha ha!"
Hän veltosti putosi takaisin makaamaan.
"Julma Drusus, miksi et kerro?" pyysi Messala.
"Roskaa aavikolta, Messala, suolensyöjiä Jakobin temppelistäJerusalemista. Mitä minulla olisi ollut tekemistä heidän kanssansa?"
"Ei", sanoi Caecilius, "Drusus pelkäsi joutuvansa pilkaksi, mutta minä en, Messala!"
"No, puhu sitte!"
"Me pysäytimme joukon ja…"
"Tarjosimme vetoa", sanoi Drusus, katuen, että oli antanut toiselle puheen vuoroa, ja ryhtyen itse jälleen kertomaan. "Ha ha ha! yksi niistä, jolla ei ollut niin paljoa nahkaa kasvoissa, että se olisi riittänyt onkimadonkaan kääreeksi, tuli esiin ja — ha ha ha! — suostui! Minä tempasin muistitauluni. Kuka on teidän miehenne? kysyin minä. Juutalainen Ben-Hur, vastasi hän. Minä kysyin: Millä tavalla panemme vedon ja paljostako? Hän vastasi: Yhdestä — yhdestä —! Anna anteeksi, Messala. Jupiterin leimauksen kautta, minä en saa jatketuksi naurulta! Ha ha ha!"
Kuuntelijat kumartuivat eteen päin, ett'ei tavukaan jäisi kuulematta.Messala katsahti Caeciliukseen.
"Yhdestä siklistä", tämä jatkoi.
"Yhdestä siklistä, yhdestä siklistä"
Pilkkanaurun hohotus seurasi noita sanoja.
"Ja mitä sinä teit, Drusus?" kysyi Messala.
Salin ovelta kuului silloin huudahdus ja sai aikaan hyökkäyksen sinne päin. Kun melu jatkui ja vahveni, riensi Caeciliuskin sinne, viivyttyään kuitenkin niin kauan, että ehti selittää: "jalo Drusus suostui vetoon ja…"
"Valkoinen! valkoinen!"
"Tulkoon vain!"
"Tänne päin, tänne päin!"
Sellaisia huutoja kaikui salissa, sotkien kaiken keskustelun. Nopan heittäjät jättivät pöytänsä, makaajat heräsivät, hieroivat silmiään, sieppasivat esiin muistitaulunsa ja riensivät ovelle päin.
"Minä suostun…"
"Ja minä…"
"Minä…"
Henkilö, jota niin lämpimästi otettiin vastaan, oli se kunnianarvoinen juutalainen, joka oli ollut Ben-Hurin matkakumppanina Kyprosta Antiokiaan tullessa. Hän astui sisään vakavana ja levollisena ja miesjoukkoa tarkastellen. Hänen pukunsa oli pilkuttoman puhdas valkoinen ja samoin turbaaninsa. Kumarrellen ja kohteliaasti hymyillen tuosta vastaanotosta hän hitaasti astui keskipöydän luo. Sinne päästyään hän kääri pukunsa ylhäisten tavalla laskoksiin ympärillensä, asettui istumaan ja viittasi kädellään. Sormesta välähtelevä kalliskivi melkoisesti auttoi häntä saamaan sanansa kuulluksi.
"Roomalaiset — sangen jalot roomalaiset, minä tervehdin teitä", hän sanoi.
"Hiljaa, Jupiter avita! Kuka hän on?" kysyi Drusus.
"Israelilainen koira! Sanballat hänen on nimensä, ja hän on muonantoimittaja sotaväelle ja suunnattoman rikas, ja siksi hän on tullut sellaisesta muonan toimittelusta, jota ei olekaan toimittanut, vaikka maksut kyllä saa. Kuitenkin hän virittelee pauloja, hienompia kuin hämähäkin langat. Tule, Venuksen vyön kautta me hänet kytkemme!"
Messala näin puhuessaan nousi ja yhtyi Drusuksen kanssa miesjoukkoon, joka tungeskeli juutalaisen ympärillä. Sanballat otti muistitaulun käteensä ja sanoi levollisesti:
"Kadulla kuulin, että täällä palatsissa ollaan ikävissään, kun kukaan ei uskalla panna vetoa Messalaa vastaan. Jumalain täytyy saada uhreja, kuten tiedätte, ja sen tähden olen täällä. Minun värini kyllä näette; ryhtykäämme siis asiaan. Minkä verran te tarjoatte?"
Hänen rohkeutensa näytti tekevän kuulijat mykiksi.
"Mutta pian", hän sanoi, "minun pitää joutua konsulin puheille."
Kehoitus vaikutti.
"Kaksi yhtä vastaan!" huusi kymmenkunta ääntä.
"Mitä?" ihmetteli muonan hankkija. "Kaksi vain yhtä vastaan, ja teidän miehenne on kuitenkin roomalainen!"
"No, olkoon sitte kolme!"
"Kolme, sanotte — kolmeko vain — ja minun mieheni on ainoastaan juutalaiskoira! Tarjotkaa edes neljä."
"No, neljä sitte", virkkoi nuorukainen, äsken lasten luvusta päässyt, jota tuo iva ärsytti.
"Antakaa minulle viisi — Rooman kunniaksi — viisi!"
"Olkoon menneeksi: viisi yhtä vastaan!" kuului ääni.
Hyväksymishuuto kajahti, yleinen liike syntyi ja Messala astui esiin.
"No niin, olkoon menneeksi viisi", hän sanoi.
Sanballat hymyili ja varustautui kirjoittamaan.
"Jos keisari huomenna kuolee, eipä toki Rooma jää ihan hukkaan. On edes yksi, joka rohkenee nousta hänen istuimellensa. Anna minulle kuusi."
"Menköön", kuului Messalan vastaus.
Vielä kovempi hyväksymishuuto kajahti.
"Siis kuusi", jatkoi Messala. "Kuusi yhtä vastaan, siinä on roomalaisen ja juutalaisen erotus. Ja koska nyt olemme saaneet tämän selville, sinä sianlihan vapahtaja, jatkakaamme. Mistä summasta? mutta pian! Konsuli muuten saattaisi haetuttaa sinua ja riistäisi meiltä hyvän huvin."
Sanballat kärsi tyynesti pilkan iskut, kirjoitti ja antoi taulunMessalalle.
"Lue, lue!" vaativat kaikki.
Messala luki:
"Mem.
Kilpa-ajot. Messala, Roomasta, vedossa Sanballatia, samoinRoomasta, vastaan väittää voittavansa juutalaisen Ben-Hurin.Vetosumma: 20 talenttia. Voittosumma kuusi yhtä vastaan.
Todistajat: Sanballat."
Hiiskumaton äänettömyys vallitsi salissa. Jokainen näytti kivettyneen siihen asentoonsa, jossa oli kuunnellut vedon lukemista. Messala katsoa tuijotti muistitauluun ja kaikki muut katsoa tuijottivat häneen. Hän huomasi sen ja pikimmiten punnitsi asemaansa. Ihan äsken oli hän itse seisonut samassa paikassa, isotellen ja kerskaten maanmiestensä edessä. He sen kyllä vielä muistivat. Joll'ei hän kirjoittanut alle, oli hänen sankarimaineensa mennyt. Eikä hän kuitenkaan voinut kirjoittaa, sillä hänellä ei ollut omaisuutta sataa talenttia, eipä edes viidettäkään osaa siitä. Hänen päätänsä pyörrytti; hän seisoi siinä kasvot kalpeina, saamatta sanaakaan suustansa. Viimein hän luuli keksineensä keinon.
"Kuulepas, juutalainen", hän sanoi, "näytäs, missä sinulla on ne 20 talenttia."
Sanballatin uhoitteleva hymy yhä kasvoi. "Tässä", hän sanoi, ojentaenMessalalle paperin.
"Lue, lue!" huudettiin joka taholta.
Messala luki uudestaan.
"Tämän omistaja, Sanballat Roomasta, saa minun luonani tällä osoituksella nostaa viisikymmentä talenttia keisarillista rahaa.
Simonides."
"Viisikymmentä talenttia; Viisikymmentä talenttia!" kaikui ihmettely joka taholta.
Nyt riensi Drusus Messalalle avuksi. "Herkules avita!" hän huusi, "tuo paperi valehtelee ja juutalainen on valehtelija. Kelläpä muulla kuin keisarilla olisi nostettavana viisikymmentä talenttia? Toimittakaa pois tuo hävytön!"
Tämä huuto kuului vihaiselta, ja moni muu vihainen ääni kannatti sitä, mutta Sanballat istui paikallaan ja hänen hymynsä muuttui yhä uhoittelevammaksi, mitä kauemmin hänen annettiin odottaa. Viimein Messala sanoi:
"Hiljaa! Mies miestä vastaan, te maanmieheni, vanhan roomalaisnimemme kunnioituksesta."
Se soveliaasen aikaan lausuttu kehoitus tuotti hänelle takaisin vaikutusvaltansa.
"Sinä ympärileikattu koira!" jatkoi hän Sanballatille, "enkö minä luvannut sinulle kuutta sinun yhtäsi vastaan, vai mitä?"
"Niin lupasit", vastasi juutalainen levollisesti.
"No niin, mutta anna minun määrätä summa."
"Älä vain tee sitä mitättömän pieneksi", vastasi Sanballat.
"Kirjoita sitte kahdenkymmenen sijaan viisi."
"Onko sinulla sen vertaa?"
"Jumalain äidin kautta, minä näytän sinulle todistuksen."
"Älä huoli, kyllä niin jalon roomalaisen sanakin riittää. Tee vain summa tasaiseksi, sano kuusi, niin minä kirjoitan."
"No, olkoon menneeksi sitte."
He vaihtoivat sitoumuksia. Sanballat heti nousi ylös ja katseli ympärilleen, entisen hymyn sijasta iva huulilla. Hän kyllä tiesi paremmin kuin kukaan, kenen kanssa hän nyt oli tekemisissä.
"Roomalaiset", hän sanoi, "minä ehdotan toista vetoa, jos uskallatte siihen tarttua! Viisi talenttia viittä talenttia vastaan, että valkoinen voittaa. Tarjoan sen teille yhteisesti."
Hämmästys tuli vielä suuremmaksi.
"Mitä!" lausui hän kovemmalla äänellä, "pitääkö huomenna kerrottaman, että israelilainen koira tunkeutui palatsin saliin, joka oli täynnä roomalaisia ylimyksiä, keisarien jälkeläisiä, ja tarjosi viittä talenttia viittä vastaan, eikä kukaan heistä uskaltanut suostua vetoon?"
Iva oli sietämätön. "Olkoon menneeksi, hävytön!" sanoi Drusus, "kirjoita tarjous ja jätä pöydälle. Huomenna, jos huomaamme sinun rahasi riittävän hurjaan onnenkoetukseen, niin minä Drusus lupaan ottaa tarjouksesi vastaan."
Sanballat kirjoitti uudestaan ja sanoi levollisesti kuten ennenkin:
"Minä jätän tässä vedon sinun käsiisi. Kun se on allekirjoitettu, lähetä se minulle ennen kilpa-ajojen alkua. Minä olen istuva konsulin kanssa kunniaportin päällä. Rauha olkoon sinulle ja teille kaikille muille!"
Hän kumarsi ja läksi, pitämättä lukua pilkkanaurusta, joka seurasi häntä ulos ovesta saakka.
Jo samana iltana levisi sanoma tästä merkillisestä vedosta pitkin kaupungin katuja. Ben-Hurkin, joka oleskeli nelivaljakkonsa luona, sai tietää, että Messalan koko omaisuus oli uhattuna.
Sinä yönä hän makasi levollisemmin kuin ennen pitkiin aikoihin.