Kilpa-ajorata.
Antiokian kilpa-ajorata on joen etelärannalla saaren vastapäätä, laitoksiltaan ihan samanlainen kuin sellaiset rakennukset yleensä.
Leikit olivat kokonaan lahja yleisölle, koskapa kuka hyvänsä pääsi maksutta katsomaan. Vaikka tuo rakennus olikin suunnattoman suuri, pelkäsi kuitenkin yleisö nyt jäävänsä ilman sijaa; sen tähden olivat jo aikaisin kilpailujen edellisenä päivänä kaikki likeiset joutavat paikat anastettuna, niin että koko seutu näytti olevan ikään kuin taivasalla majailevan armeijan vallassa.
Puolen yön aikaan avattiin ovet selälleen, ja heti ihmisjoukko syöksyi sisään ja asettui yleisön käytettäville paikoille, eikä sitä sieltä enää olisi mikään muu saanut lähtemään kuin ehkä maanjäristys tai aseellinen sotavoima. Loppuyön väki vietti anastamillansa penkeillä ja söi siellä aamiaisensakin. Ja vielä kilpailujen päättyessä se istui yhtä järkähtämättä ja katselun haluisena kuin alussa.
Ylhäisemmät kansanluokat alkoivat nekin jo päivän ensi hetkinä saapua niitä varten säästetyille paikoille: iso joukko ylimyksiä ja rikkaita, kantotuoleineen ja komeapukuisine palvelijoineen.
Juuri silloin, kun päiväkellon viisari ylhäällä linnassa osoitti toisen vartion puoliväliin kuluneeksi, marssi legiona liehuvin lipuin komeassa sotakunnossa alas Sulpius-vuorelta. Kun viimeinen miesrivi katosi sillalle, oli koko Antiokia autiona, eipä siltä, että läheskään koko se ihmispaljous olisi mahtunut sirkukseen, mutta sinne se ainakin pyrki.
Suuresta, joen rannalla tähystelevästä ihmisjoukosta saattoi arvata konsulin lähteneen saaresta sirkukseen komealla hallitusvenheellä. Tämän mahtavan miehen noustessa maalle veti sotainen näytelmä hetkeksi puoleensa kaiken huomion pois sirkus-puuhistakin. Kolmannen hetken täyttyessä, kun katsojat jo kaikki olivat asettuneet sirkuksessa paikoilleen, kehoitti torven törähdys järjestykseen, ja heti silloin toista sataa tuhatta silmäparia kääntyi rakennuksen itä päätä kohti. Siellä oli leveä porttikaari, n.s.Porta pompae, runsaasti koristeltu lipuilla ja sotamerkeillä; niiden päällisellä parvekkeella oli konsulin kunniasija. Portin kaarien molemmilla puolilla oli karsinoita, n.s.carceres, jotka voitiin sulkea pylvästen välisillä porteilla. Niiden ylälaidassa oli matalainen aita, ja sen takaa koko sirkuksen leveydeltä yleni raputtain penkkejä, jotka olivat täynnä komeapukuisia virkamiehiä ja ylimyksiä. Tämän amfiteatterilaitoksen kummallakin pitkällä sivulla oli torneja, jotka tekivät tämän arkkitehtien mestariteoksen miellyttävän näköiseksi ja samalla soveltuivat kannattamaanvelariaeli purpuran karvaisia päiväkattoja. Lukija ajatuksissaan varmaankin asettuu läntiselle parvekkeelle, jossa konsulikin istuu ja jossa kaikki on avoinna hänen silmäinsä edessä. Oikealla ja vasemmalla näkyy vahvat torneihin kiinnitetyt portit, jotka ovat pääovina. Edessä onarena, tasainen, melkoisen avara kenttä, jolle on kylvetty valkoista hiekkaa. Siinä tapahtuvat kaikki näytännöt, paitsi kilpa-ajo. Vähän lännempänä on marmorialustalla kolme matalaa keilamaista graniittipylvästä. Moni silmä on päivän kuluessa kiintyvä niihin pylväihin, sillä ne ovat ajoradan toinen pää, sen alku- ja loppukohta. Marmorialustan takaa, jossa on tilaa alttarille ja käytävälle, alkaa kymmenen tai kahdentoista jalan levyinen ja viiden tai kuuden jalan korkuinen muuri, joka ulottuu siitä juuri kaksisataa jalkaa eli olympolaisen stadionin matkan. Sen muurin toisessa päässä on toinen alusta pylväineen radan toisen pään merkkinä. Kilpailijoita neuvotaan ajamaan radalle alkupään oikealle puolen, niin että muuri jää heistä vasemmalle. Tämä radan alku- ja loppukohta on siis juuri konsulin silmäin edessä, joten hänen paikkansa on paras koko sirkuksessa.
Lukija yhä ajatelkoon olevansa konsulin parvekkeella. Tarkemmin katsellessaan hän huomaa kilpakentän uloimpana rajana viisitoista tai kaksikymmentä jalkaa korkean muurin, joka ympäröitsee sirkuksen koko sisusta. Senkin päällä on suoja-aita, kuten karsinain päällä itäpuolella. Siinä on kolme aukkoa, kaksi pohjois- ja yksi länsipuolella. Viimemainittu on runsaasti koristettu, sillä se on riemuportti, josta kilpailujen lopussa seppelöidyt voittajat marssivat esiin.
Tästä muurista alkavat ne toinen toistaan ylemmäksi kohoavat penkit, joilla suuri yleisö istuu. Nyt ne ovat täpö täynnä katsojia, jotka kiihkeästi odottavat kilpailujen alkamista.
Konsulin parvekkeen alaiselta portilta idästä päin kuuluu laulu, jota soittokoneet säestävät. Äkisti alkaa näkyä juhlasaaton kuoro, jolla näytännöt alkavat; leikkien järjestäjät ja kaupungin hoitomiehet, jotka tämän kaiken kustantavat, seuraavat jälestä komeissa puvuissa ja seppeleet päässä; sitte jumalat, muutamat kannettuina paareilla, toiset suurissa nelipyöräisissä, runsaasti koristelluissa vaunuissa, sekä viimeksi tämänpäiväiset kilpailijat niissä puvuissa, joissa kukin kohta on esiytyvä juoksemaan, painiskelemaan, olemaan nyrkkisillä tai ajamaan kilpaa.
Juhlasaatto marssii hitaasti sirkuksen ympäri: tosiaankin ihana ja miellyttävä taulu. Suostumushuuto tervehtii sitä melkein siten, kuin vesi kuohuen nousee korkealle ilmaan nopeasti kulkevan laivan keulassa. Vaikk'eivät mykät jumalain kuvat millään tavalla osoitakaan tietävänsä antaa mitään arvoa tervehdykselle, niin juhlan johtaja ja kustantajat eivät ole yhtä kylmäkiskoiset.
Voimainsa näyttäjäin vastaanotto on melkoisen vilkas, sillä koko tuossa suuressa katsojajoukossa tuskin on yhtään, joka ei olisi jotakin pannut vetoon heistä. Enemmistön suosikit huomaa helposti siitä, että joko heidän nimensä kaikuvat kovemmin kuin muu pauhu taikka heille runsaammin heitellään katsojain sijoilta seppeleitä ja kukkaköynnöksiä. Kilpa-ajoihin mieltymys on kuitenkin suurin, kuten näkyy siitä, että sen urheilun harjoittajain lähestyessä katsojat nousevat seisomaan penkeille, pauhu kasvaa, kukkasade täyttää vaunut ja yksin hevosetkin saavat osansa ihastelusta ja näyttävät kuten ajajatkin olevan kunniasta hyvillään. Joka vaunuja seuraa mies ratsain, paitsi Ben-Huria, joka syystä tai toisesta, ehkäpä epäluulosta mieluisimmin on yksin.
Helppo oli huomata, että jotkut näistä ajajistakin olivat enemmin yleisön suosiossa kuin toiset; melkein joka katsojalla, niin naisilla ja lapsilla kuin miehilläkin, oli joku merkkiväri, useimmiten nauha rinnassa tai tukassa, vihreä, keltainen tai sininen. Hyvänäköinen tarkastelija voi kuitenkin huomata, että valkoista ja punaista oli enin.
Nykyinen yleisö katsoo hevosten laatua ja käytöstä, varsinkin milloin suuria summia pannaan vetoon. Antiokian kilpailuissa oli ajajain kansallisuus tärkeimpänä vaikuttimena suosion esinettä valitessa. Kun sidonilainen ja byzantilainen saivat osakseen vähän kiihotusta, tuli se vain siitä, että heidän kansalaisiansa oli vähä katsojain joukossa. Kreikkalaiset puolestaan olivat jakautuneina kahtia, korintolaisen ja atenalaisen välille, joten heidän värejänsä, sinistä ja keltaista, näkyi vain vähä. Messalan punaista ja kultaa olisi ehkä ollut yhtä vähä, joll'eivät Antiokian porvarit olisi oikeain hovimiesten tavalla sopineet roomalaisten kanssa kantamaan heidän väriänsä. Muut kaikki olivat maalaisia tai syrialaisia, juutalaisia ja arabialaisia, jotka täydellisesti luottivat sheikin nelivaljakkoon ja sitä paitsi vihasivat roomalaisia ja siis toivoivat ennen kaikkea heille tappiota ja nöyryytystä. Nämä valkomerkkiset olivat sekä meluavin että suurilukuisin puolue.
Ajajain kiertäessä kilpakenttää katsojain kiihko kasvaa. Toisen merkkikiven kohdalla, jossa valkoinen väri varsinkin ylemmillä penkeillä vallitsee, kansa tyhjentelee koko kukkavarastonsa ja ikään kuin repii ilmaa parunnallaan.
"Messala! Messala!"
"Ben-Hur, Ben-Hur!"
Juhlasaaton päästyä takaisin lähtöpaikkaansa katsojat asettuivat jälleen paikoilleen ja alkoivat jatkaa keskeytynyttä puheluansa.
"Ah, Bakkus avita! eikö hän ollut kaunis?" ihastelee eräs nainen, jonka roomalaissuosio näkyy hänen tukassaan häilyvistä nauhoista.
"Ja miten kalliit hänen vaununsa!" yhtyy vieruskumppani ihastelemaan, "kokonaan kullasta ja elefantinluusta. Suokoon Jupiter hänen voittaa!"
Taemmalta penkiltä kuului ihan toisenlaisia huomautuksia.
"Minä panen vetoon sata sikliä, että juutalainen voittaa", huutaa kimakka ääni kovasti.
"Olehan toki varovainen", kuiskaa puhujalle rauhoittava ystävä. "Jakobin lapset eivät ole noiden pakanallisten urheilujen ystäviä, nehän ovat Herralle kauhistus."
"Totta kyllä, mutta oletko koskaan nähnyt ketään niin levollista ja voitostaan varmaa? Ja millaiset käsivarret hänellä olivat?"
"Entä hevoset sitte?" sanoo kolmas.
"Ja sitä paitsi", joku selittää, "hänen sanotaan tarkoin tietävän kaikki roomalaiset temput."
"Niin, ja hän näyttää paljon kauniimmaltakin kuin roomalainen", jatkaa eräs nainen ylistystä.
Näistä puheista uudestaan rohkaistuneena huutaa ensimmäinen juutalainen vielä kerran:
"Sata sikliä, että juutalainen voittaa!"
"Hullu!" vastaa eräs kaupunkilainen, "etkö sitte tiedä, että viisikymmentä talenttia — kuusi yhtä vastaan — on pantu vetoon, että Messala voittaa? Pistä piiloon siklisi, joll'et tahdo, että Abraham nousee antamaan sinua korvalle."
"Ha ha ha! sinä Antiokian aasi! Sinä et näy tietävän, että Messala itse on pannut sen vedon puolestaan", kuului vastaus.
Kun juhlasaatto hajautuiPorta pompaenluona, oli Ben-Hur vakuutettu toivonsa olevan täytetyn: kaikki itämaat olivat näkemässä hänen taisteluansa Messalaa vastaan.
Kilpailun alku.
Noin kello kolme iltapäivällä meidän tuntilukumme mukaan olivat kaikki muut kilpailut suoritetut paitsi kilpa-ajo. Pidettiin väliaika, porttiovet avattiin ja useimmat katsojat läksivät sammuttamaan nälkäänsä jossakin puodissa, joita oli paljo ulkopuolella porttikäytävissä. Ne, jotka jäivät paikoilleen istumaan, haukottelivat, puhelivat kuka mitäkin ja tarkastivat muistitaulujansa, unhottaen kaikki säätyerotukset niin kokonaan, että nyt oli vain kaksi luokkaa: voittajat, jotka iloitsivat, ja menettäjät, jotka olivat tyytymättömät ja äreät.
Tänä väliaikana kolmas osa yleisöä, se, joka tahtoi olla vain kilpa-ajoa katsomassa, asettui sitä varten pidätetyille paikoille. Siihen luokkaan kuului Simonides seurueineen. Heidän paikkansa oli pohjoispuolella lähellä pääovea, vastapäätä konsulia.
Kun kauppias neljän vahvan palvelijan kantamassa tuolissaan kulki käytävää pitkin, näkyi se herättävän yleistä uteliaisuutta. Häntä paikalleen aseteltaessa kuului joku äkisti lausuvan hänen nimensä. Lähinnä istujat sieppasivat sen äänen lennostaan, ja nimi kulki sitte hyvää vauhtia penkistä toiseen. Ihmiset nousivat penkeille näkemään miestä, jonka suuren rikkauden ja surullisen kohtalon kaikki tiesivät. Ilderim tunnettiin myöskin ja häntä tervehdittiin ystävällisesti, mutta ei kukaan tuntenut Baltasaria eikä kahta naista, jotka hyvin hunnutettuina olivat seurassa.
Ihmisjoukko antoi kunnioittavasti tilaa heille, ja vahtimiehet asettivat heidät pitkin kentän laita-aitaa siten, että heidän oli mukava keskustella. Mukavuudekseen he istuivat tyynyillä, ja jalkojen lepuuttamista varten oli jakkarat mukana.
Naiset olivat Iras ja Ester. Viime mainittu istuuduttuansa katsahti arasti ympäri sirkusta ja veti sitte hunnun paremmin kasvoilleen. Iras sitä vastoin päästi huntunsa putoamaan ja katseli näyttämöä vapaasti kuten naiset, jotka ovat yleisen huomion esineenä, vaikk'eivät sitä ole huomaavinaan. Sellainen tapa useimmiten itsestään kasvaa pitkällisestä tottumuksesta seuraelämään.
Simonides seurueineen tuskin ehti päättää ensi tarkastustansa, kun muutamia palvelijoita astui sirkuskentälle ja alkoi kiinnittää liiduttua nuoraa radan poikki vähän matkan päähän ensimmäisen pääkiven pylväistä. Samaan aikaan astuiPorta pompae'sta sisään kuusi miestä ja asettui kukin oman karsinansa eteen. Siitä syntyi kovaa kuiskailun ja puheen surinaa joka taholla.
"Katso, katso! Vihreä menee neljännen karsinan luo oikealle puolen; siellä on atenalainen!"
"Messalalla on toinen numero!"
"Korintolainen…"
"Tuolla on valkoinen! Katso, hän menee ihan poikki ja pysähtyy; ensimmäinen se on … ensimmäinen vasemmalla!"
"Ei, musta sinne pysähtyy, valkoisella on numero kaksi!"
"Sinä olet oikeassa!"
Näillä portinvartioilla oli yllä samankarvainen tunika kuin ajajillakin, niin että heidän asetuttuaan paikoillensa jokainen tiesi, missä karsinassa kenenkin suosikki oli odottelemassa kilpa-ajon alkua.
"Oletko koskaan nähnyt Messalaa?" kysyi Iras.
Esteriä vavistutti vastatessa myöntävästi. Joll'ei Messala ollutkaan hänen isänsä vihollinen, niin hän ainakin oli Ben-Hurin.
"Hän on kaunis kuin Apollo."
Kun Iras puhui, loistivat hänen silmänsä ja hän löyhytteli kalliskivi-koristeista viuhkaansa. Ester katsahti kumppaniinsa ajatellen: "Onko hän sitte niin paljon kauniimpi Ben-Huria?" Heti sen jälkeen hän kuuli Ilderimin sanovan isälle: "Niin, hänellä on toinen numero koruportin vasemmalla puolen." Ester katsahti sinne päin ajatellen Ben-Huria. Mutta pikaisesti katsahdettuaan vesoista palmikoituun ovipieliin hän veti hunnun paremmin kasvojensa eteen ja lausui hiljaa lyhyen rukouksen.
Juuri silloin Sanballat lähestyi heitä.
"Minä tulen juuri karsinoista, sheikki", hän sanoi, juhlallisesti kumartaen Ilderimille, joka alkoi kammata partaansa ja jonka silmät loistivat kiihkeästä uteliaisuudesta, "hevoset ovat erittäin hyvässä juoksukunnossa."
Ilderim vastasi ainoastaan: "Jos ne voitetaan, toivon minä, että joku muu kuin Messala on voittaja."
Kääntyen Simonideen puoleen Sanballat veti esiin muistitaulunsa ja sanoi:
"Minulla on tärkeä uutinen sinullekin. Kuten muistanet, minä eilisiltana panin vetoa Messalan kanssa ja näytin tarjonneeni toistakin, joka, jos se hyväksyttiin, piti tänä päivänä ennen kilpailujen alkua kirjallisesti ilmoitettaman. Tässä se on."
Simonides otti muistitaulun ja luki tarkkaan kirjoituksen.
"Niin", hän sanoi, "heidän lähettiläänsä tuli kysymään minulta, oliko sinulla niin paljo rahaa minulta saatavana. Säilytä tarkasti tuo sitoumus. Jos häviät, niin tiedäthän, mihin päin käännyt; jos voitat" — vanhuksen kasvot rypistyivät uhkaavasti, — "jos voitat, ystävä, niin pidä huolta, ett'eivät suostumuksien tekijät pääse käsistäsi. Pakota heidät maksamaan viimeinenkin ropo. Samanhan hekin tekisivät meille."
"Luota minuun", sanoi muonanhankkija.
"Etkö jää meidän luoksemme istumaan?" kysyi Simonides.
"Sinä olet sangen hyvä, mutta jos minä poistun konsulin luota, niin roomalais-nuorukaiset tulevat liian kopeiksi. Rauha olkoon teille kaikille!"
Viimeinkin odotusaika loppui.
Torven törähdys kutsui poissa olijoita paikoillensa. Muutamia palvelijoita tuli kentälle, nousi radan sisällä olevalle muurille ja astui sitä myöten länsipäässä lähellä toisia merkkipylväitä olevalle korotukselle. Siihen he asettivat seitsemän puupalloa. Palattuaan sieltä ensimmäisen merkkikiven luo he asettivat sille seitsemän puista delfiniä.
"Mitä noilla palloilla ja delfineillä tehdään, sheikki?" kysyi Baltasar.
"Etkö sinä ole koskaan ollut kilpa-ajoissa?"
"En koskaan, enkä liioin tiedä, mitä varten nytkään olen täällä."
"Niillä pidetään luvussa ajokierrokset. Heti kun yhteen kertaan ajetaan ympäri, otetaan alas yksi pallo ja yksi delfini."
Valmistukset olivat nyt tehdyt. Komeapukuinen torvensoittaja antoi alkamismerkin. Kaikki melu vaikeni ja keskustelun porina kuoli. Joka silmä kääntyi itään päin, kuuden karsinan ovia kohti, joiden takana kilpailijat olivat.
Simonideen kasvojen harvinaisesta punasta saattoi arvata, että hän yhtä kiihkeästi odotteli kilpailun menoa kuin muutkin. Ilderim kaiveli lakkaamatta hyvin rajusti partaansa.
"Katso nyt roomalaista!" sanoi kaunis egyptiläistyttö Esterille, joka sitä ei ollenkaan kuullut, sillä sykkivin sydämmin ja huntu hyvästi kasvoilla hän odotteli Ben-Huria.
Torvi kajahti. Pysähdyttäjät, yksi kuitakin vaunuja varten, juoksivat ensimmäisten merkkipylvästen taa valmiina auttamaan, jos jokin nelivaljakko niin rajustuisi, että sitä olisi vaikeata hallita.
Taaskin kajahti torven ääni ja yht'aikaa avasivat vartiat karsinain ovet.
Ensin tulivat sieltä näkyviin ratsastavat ystävät, viisi luvultaan, sillä, kuten jo kuulimme, Ben-Hur oli tahtonut olla ilman tätä auttajaa. Liiduttu nuora laskettiin alas siksi aikaa kun he ratsastivat ohitse ja nostettiin sitte jälleen ylös. Heillä oli muhkeat hevoset, mutta tuskin heitä huomattiin ollenkaan, sillä heidän ratsastaessaan esiin koko ajan kuului kiihkoisten hevosten jalkain töminää ja ajajain melkein yhtä kiihkoista ääntä karsinain ovien takaa, niin että yleisön huomio pysyi yksinomaan sinne kiintyneenä.
Liiduttu nuora nousi jälleen ylös, ovien vartiat kutsuivat apulaisiaan ja palvelijat parvekkeelta jo samalla viittasivat ja huusivat kaikin voiminsa: "Alas! Alas!"
Joka karsinasta syöksyivät nelivaljakot esiin kuin kuulat kanuunoista. Katsojat nousivat äkisti kuin sähkön iskusta, hyppäsivät ylös penkeille ja kaiuttelivat ilmaa huudollaan ja pauhullaan. Nyt oli hetki tullut, jota he olivat niin hartaasti ja uupumatta odottaneet! Tämä se oli se hetki, joka oli kilpailujen kuulutuksesta asti ollut kaikkein puhelujen ja unelmien aineena.
"Katso tuonne!" kehoitti Iras, osoittaen Messalaa.
"Kyllä minä näen hänet", vastasi Ester, katsoen Ben-Huria. Hänen huntunsa nyt unhotettuna poistui silmiltä. Tänä hetkenä hän käsitti, mitenkä ilo, että saa näyttää urhouttansa niin suuren ihmisjoukon edessä, voi saada miehet unhottamaan kuoleman kauhut taikkapa aivan nauramaan koko kuolemalle.
Kilpailijat näkyivät nyt melkein sirkuksen joka istuimelle, mutta vielä ei kilpa-ajo alkanut. Liitunuora oli pingoitettu, että kaikki joutuisivat yht'aikaa lähtemään. Jos kilpailijat tahtoivat pysyä sotkeutumatta nuoraan tai jäämättä jo heti alussa jälelle, täytyi heidän ehtiä nuoran luo juuri silloin, kun se pudotettiin alas. Kelle se onnistui, hän saavutti sen suuren edun, että pääsi radan sisälaidalle lähimmäksi muuria.
Lähtöpaikan ja nuoran väliä oli noin 250 jalkaa. Varma käsi, tarkka silmä ja maltti olivat tarpeen.
Kilpailijat lähestyivät yht'aikaa nuoraa. Nyt torvensoittaja puhalsi järjestäjäin sivulta voimakkaan merkin. Se ei sittekään kuulunut ihmisjoukon riemuhuudon seassa edes kahdenkymmenenkään jalan päähän. Nuora putosi, eikä sekuntiakaan liian aikaisin, sillä jopa Messalan hevosten kaviot siihen koskivat, ennen kuin se ehti maahan. Roomalainen läjäytti piiskaansa, päästi ohjat höllälle ja riemusta huudahtaen anasti sen paikan lähinnä muuria, jota kaikki halusivat.
Messalan siinä kääntäessä vasemmalle kävi hänen vaunujensa akselin päässä oleva pronssinen leijonanpää atenalaisen oikean ohjahevosen jalkaan, joten se sysäytyi oikeata ieshevosta vasten. Nämä molemmat nousivat pystyyn, ja atenalainen siten jäi jälelle.
"Hän voittaa, Jupiter avita, hän voittaa!" huusi Drusus kuin raivoissaan, nähdessänsä Messalan lentävän eteen päin.
"Hän voittaa, Jupiter avita!" riemuitsivat muut ystävät.
Sanballat kääntyi muistitaulu kädessä heihin päin. Roiske tuolla alhaalla pysäytti hänen aiotut sanansa, hänen täytyi katsahtaa sinne päin.
Nyt, kun Messala oli ajanut ohitse, oli atenalaisen oikealla puolella ainoastaan korintolainen. Silloin pahaksi onneksi sattui hänen vasemmalla puolellansa kilpailevan byzantilaisen pyörä hänen vaunuihinsa ja heitti hänet kuperkeikkaa. Rysäys vain sekä raivon ja pelon huudahdus, ja onneton Kleantes putosi omain hevostensa jalkoihin. Tältä hirveältä näöltä kätki Ester silmänsä.
Korintolainen, byzantilainen ja sidonilainen syöksyivät eteen päin.
Sanballat katsoi Ben-Huria ja kääntyi sitte Drusukseen ja hänen ystäviinsä päin.
"Sata sertertiota, että juutalainen voittaa!" huusi hän.
"Hyväksytään!" vastasi Drusus.
"Vielä kerran sata sertertiota juutalaisen puolesta!" kiljui Sanballat.
Ei kukaan joutanut kuulemaan häntä. Hän uudisteli vedon tarjoustansa, mutta kilpa-ajain tila kentällä oli niin puoleensa vetävä, että muuta ei kukaan joutanut ajattelemaan. Innokkaasti vain huudettiin: "Messala, Messala! Jupiter on meille suosiollinen!"
Kun Ester jälleen uskalsi katsahtaa kilpakentälle, oli joukko työmiehiä viemässä pois atenalaisen hevosia ja särkyneitä vaunuja; toiset auttoivat häntä itseään ylös. Kaikki läsnä olevat kreikkalaiset kiroilivat ja uhkailivat kostaa. Ben-Hur seisoi vahingoittumatta vaunuissaan ja ajoi Messalan sivulla muiden kilpailijain edellä! Heidän jälellänsä rinnan tulivat sidonilainen, byzantilainen ja korintolainen.
Kilpailu oli täydessä vauhdissa ja ajajat sieluineen ja ruumiineen siihen kiintyneenä. Ihmisjoukko katsoi melkein hengähtämättä tuota menoa.
Kilpailu.
Kun alkoi kilpailu asemasta, oli Ben-Hur valjakkoineen äärimpänä vasemmalla. Hetkiseksi hänet, kuten muutkin, häikäsi kilparadalta vastaan tuleva auringonpaisteen kirkkaus, mutta hänen onnistui kuitenkin huomata vastustajansa ja arvata heidän aikeensa. Messalaa, joka oli muutakin kuin vain kilpaveli, hän katseli tutkivasti. Kiihkoton, kylmä ylhäisyys, joka oli tämän ylimyksen näennäinen tuntomerkki, oli nähtävänä hänen kasvoissaan kuten ennenkin, ja samoin italialainen kauneus, jota kypärä vielä enensi. Mutta näkyipä siinä muutakin; lieneekö se sitte johtunut kateellisesta mielikuvituksesta vaiko ollut vain kypärän varjostusta kasvoihin, samapa se, mutta israelilainen luuli näkevänsä tuon miehen sielun ikään kuin lasin läpi, — julman, viekkaan ja uskaliaan sielun, joka ei ollut juuri yhtä kiihtynyt kuin päättäväinen: se oli valppauden ja ylpeän päätteliäisyyden jännityksessä.
Sinä sekuntina, joka kului nelivaljakon kääntämiseen, tunsi Ben-Hur vahvistuvan päätöksensä nöyryyttää mistä hinnasta hyvänsä tuota vihollista. Palkinto, ystävät, vedot, kunnia, kaikki, jolla sellaisessa kilpailussa voidaan ajatella olevan arvoa, kaikki se katosi yhden ainoan horjumattoman tarkoituksen rinnalla. Ei edes elämän säilyttämishuolikaan voinut pidättää häntä. Eikä kuitenkaan ollut hänen puolellansa mitään kiihkoa päätöksen vaikuttimena, ei ajatustakaan jättää asiatansa onnellisen sattuman varaan. Hän ei luottanut onnettariin. Hänellä oli varma aikomus mielessä, ja maltillisesti asiaa punniten varustautui hän panemaan sitä toimeen.
Hän arvasi heti, että Messala varmaankin kilpailun johtajain suosiosta saisi heti lähdössä edullisimman paikan. Sen mukaisesti hän päätti toimiakin.
Nuora putosi, ja kaikki muut paitse hän ajaa lennättivät suoraan radalle yllytyshuutojen kaikuessa. Hän taas käänsi suuntansa oikealle ja antaen arabialaisten ponnistaa kaikki voimansa ohjasi ne kilpailijainsa rattaanjälkien poikki, kuitenkin niin, että siitä oli mahdollisimman vähän ajan hukkaa. Niinpä sillä aikaa kun yleisö kauhuissaan katseli atenalaisen tapaturmaa ja sidonilainen, byzantilainen ja korintilainen kaikin voimin koettivat välttää joutumista samaan turmioon, Ben-Hur kiersi heidän ohitsensa ja ehätti kiinni Messalan, vaikka tosin jäikin ulkopuolelle. Se ihmeellinen taito, jolla hän siten vaihtoi äärimmäisellä vasemmalla olevan paikkansa oikealle, siinä oikeastaan menettämättä ensinkään aikaa, herätti oitis katsojain huomiota; sirkus tuntui vavahtavan ja vielä kerran tärisevän kätten paukkeesta. Silloin Ester iloisesti hämmästyneenä taputti käsiään; silloin roomalaisten luottamus Messalan voittoon alkoi horjua.
Ja nyt nämä kaksi rinnatusten ajaen lähenivät toista käännöskiveä.
Siellä olevien kolmen patsaan jalusta oli puoliympyrän muotoinen. Ajajilla oli siinä edessään jyrkkä mutka, jonka tekeminen taiteen sääntöjen mukaan oli oikea mestarintyö. Koko sirkus jäi niin äänettömäksi, ett'ei hisaustakaan kuulunut. Silloin näytti kuin Messala olisi katsahtanut Ben-Huriin ja tuntenut hänet; ja yhtäkkiä miehen uhkarohkeus leimahti hämmästyttävällä tavalla.
"Pois rakkaus! eläköön sota!" hän hihkasi, heilauttaen tottuneella kädellä piiskaansa. "Pois rakkaus, eläköön sota!" huusi hän toistamiseen ja antoi Ben-Hurin arabialaisille hyvin tähdätyn sivalluksen, jonka kaltaista ne luultavasti eivät olleet vielä koskaan saaneet kokea. Katsojat kummastuksekseen ja inhokseen huomasivat tuon häpeällisen teon. Äänettömyys tuli vielä syvemmäksi. Kaikki pidättivät henkeäänkin, niin kiihkeästi he odottivat tuon tapauksen päätöstä. Mutta heti seuraavana silmänräpäyksenä jo yleinen tyytymättömyys purkautui ilmi uhkauksina ja moitteena.
Ben-Hurin nelivaljakko alistuneena hypähti eteen päin. Ei koskaan ennen oltu näitä hevosia koskettu muulla kuin hellällä kädellä. Mitäpä ne siis muuta voivat kuin koettaa pelastua pois sellaisesta sopimattomasta kohtelusta? Ne syöksyivät eteen päin kuin myrskytuuli.
Kaikki elämässä saavutettu kokemus voi tulla ihmiselle hyödyksi. Ben-Hurin käden voima ja jäntevyys, saavutettu airoa pidellessä, oli nyt hyvään tarpeesen. Ja mitäpä oli vaunujen tärinä verrattuna laivan heilahtelemiseen kun aallot sitä pieksevät? Pystyssä hän seisoi ja päästi ohjat löyhemmälle, puhutteli hevosia hyväilynimillään ja koetti ohjata niitä varovasti vaarallisen paikan ohitse. Kohta ne jälleen olivat täydellisesti hänen vallassaan. Eikä siinä kyllä. Kun he paluumatkalla lähestyivät ensimmäistä käännöskiveä, oli hän jälleen Messalan sivulla ja olipa vielä saavuttanut kaikkein katsojain paitsi roomalaisten suosionkin. Se lausuttiin niin selvästi ilmi, ett'ei Messala, vaikka olikin rohkea, enää uskaltanut toiste tehdä samaa koetusta.
Kun vaunut lensivät Esterin ohitse, katsahti tämä nopeasti Ben-Hurin kasvoihin. Hän näytti vähän kalpealta, mutta piti päätänsä pystymmässä kuin koskaan. Mitään muuta muutosta Ester ei huomannut.
Kun ensimmäinen kierros päättyi, nousi mies muurin länsipäässä korkolavalle ja otti alas yhden puupallon. Samaan aikaan otettiin muurin toisessa päässä alas yksi delfini. Niin tehtiin myöskin toisen ja kolmannen kierroksen jälkeen.
Vielä sittekin oli Messala radan sisälaidalla muuria lähinnä. Ben-Hur seurasi häntä ihan tasalla ja muut kilpailijat tulivat jälestä. Tuo näytti kaksoiskilpailulta, joka sitte viimeisten keisarien aikana tuli niin suosituksi Roomassa: Messala ja Ben-Hur ensimmäisessä, korintolainen, sidonilainen ja byzantilainen toisessa ryhmässä.
Viides kierros alkoi. Sen ajalla onnistui sidonilaisen päästä Ben-Hurin sivulle, mutta kohta hän taas jäi jälelle.
Kuudennen kierroksen aikana olivat he ihan samassa asemassa, nopeus vain yhä kiihtyi. Sekä ajajat että hevoset näyttivät tunnossaan tietävän, että ratkaseva hetki lähestyi, tuoden voiton tai tappion.
Katsojain osanotto, joka alusta asti oli paraastaan koskenut vain roomalaista ja juutalaista, alkoi juutalaiseen nähden muuttua peloksi. Ihmiset olivat liikkumattomina etukumarassa, silmillään vaan seuraten ajokierroksia.
"Sata sestertiota, että juutalainen voittaa!" tarjosi Sanballat vetoa niille roomalaisille, jotka istuivat konsulin parvekkeella. Mitään vastausta ei kuulunut.
"Yksi talentti! Viisi talenttia! Kymmenen! Valitkaa!" huusi hän, heiluttaen muistitauluansa.
"Minä vastaan sinun sestertioihisi", vastasi viimein joku nuori roomalainen, valmistautuen kirjoittamaan.
"Älä tee sitä", varoitti ystävä.
"Miksikä en tekisi?"
"Messala on jo nopeimmillaan. Katso, miten hän kumartuu vaunuista eteen päin ja höllittää ohjia! Ja katso sen sijaan juutalaista!"
Nuorukainen katsahti Ben-Huriin. "Herkules avita!" huusi hän, kadottaen rohkeutensa, "se koira hoitelee ohjiansa kaikin voimin! Joll'eivät jumalat auta meidän ystäväämme, niin tuo juutalainen hänet voittaa. Ei, ei vielä. Katsokaas, Jupiter on meidän kanssamme, hän auttaa meitä!"
Lähellä seisojat toistelivat huutoa, ja se levisi Rooman kielellä niin kaikuvasti, että purppurateltta konsulin pään päällä vapisi.
Jos Messala tosiaankin oli saanut vauhdin suurimmilleen, niin oli hän sillä saavuttanut vähän etuakin, oli päässyt hiukan edelle. Hänen hevosensa juoksivat pää niin alhaalla, että ne katsojista näyttivät melkein koskevan maahan, sieramet loistivat veripunaisina, ja silmät olivat ikään kuin putoamaisillaan pois päästä. Ne tekivät, mitä suinkin voivat. Kuinkahan kauan ne jaksoivat vielä kestää sellaista vauhtia? Kuudes kierros oli vasta alulla. Kilpailijani päästessä toisen käännöskiven luo olivat Ben-Hurin juoksijat Messalan vaunujen takana.
Messalan ystäväin ilo oli korkeimmillaan, he huusivat, kiljuivat ja huiskuttivat hänen värisillään liinoilla. Sanballat ehti töin tuskin kirjoittaa muistiin kaikkia vetoja, joita hänelle tarjottiin.
Malluk oli parvekkeella riemuportin päällä. Hän ei voinut enää salata levottomuuttansa, rohkeus alkoi häneltä kadota. Hän kyllä muisti Ben-Hurin antaman viittauksen, että hänen piti tarkkaan katsoa, mitä oli tapahtuva vasemman käännöskiven luona. Viides kierros oli jo suoritettu, eikä vielä ollut mitään tapahtunut. Hän sanoi itsekseen, että kuudes kierros sen oli viimeinkin osoittava, mutta katso, Ben-Hur töin tuskin pysyi kilpakumppaninsa vaunujen perässä!
Simonides ja ne, jotka hänen kanssansa olivat, pysyivät levollisina. Kauppias istui alla päin. Ilderim kampaeli sormillaan partaansa, ja silmiä tuskin näkyi tuuheain kulmakarvain alta. Ester tuskin uskalsi hengittää. Ainoastaan Iras pysyi hymyilevänä.
Kuudennen kierroksen paluumatkalla olivat kilpailijat samassa asennossa jälekkäin. Nyt he saapuivat ensimmäiseen käännöspäähän ja ajoivat siitä ympäri. Messala, peläten menettävänsä sisäasemansa, ohjasi hyvin läheltä muuria; jos hän olisi ajanut jalankaan verran enemmän vasemmalle päin, olisivat vaunut murskautuneet muuria vasten. Heidän päästyään ohitse käännöksestä ei hiekassa näkynyt muuta kuin yhdet vaunujen jälet, niin tarkkaan oli Ben-Hur seurannut Messalaa.
Kun he uudestaan syöksyivät ohitse, katsahti Ester taas Ben-Hurin kasvoihin. Ne olivat kalpeammat kuin ennen.
Simonides, ollen viisaampi Esteriä, sanoi Ilderimille juuri silloin, kun kilpailijat pääsivät ajamaan radan suoraa sivua:
"Minä, hyvä sheikki, puolestani arvaan, että Ben-Hur aikoo jotakin erityistä. Hänen kasvonsa vähän näyttävät sellaisilta."
"Katso, miten pirteät ja halukkaat juoksemaan ne ovat!" vastasi Ilderim. "Jumalan kunnian kautta! vielä ne eivät ole oikeassa omassa vauhdissaan, mutta katso tarkkaan!"
Yksi pallo ja yksi delfini oli vielä jälellä. Katsojat hengittivät raskaasti, sillä kilpa-ajon viime koetus oli alkanut.
Sidonilainen suomi nelivaljakkoansa, joka kivusta ja pelosta pärskyen läksikin aika vauhtia ja näytti lupaavan syöksyä edelle muista, mutta siihen lupaukseen se yritys sulikin. Samoin kävi korintolaiselle ja byzantilaiselle. Ajatusten käännöksestä, jota kyllä on helppo käsittää, kaikki puolueet paitsi roomalaiset luottivat nyt enää Ben-Huriin ja päästivät tunteensa vapaasti purkautumaan ilmi.
"Ben-Hur! Ben-Hur!" he huusivat hänen ajaa lennättäessään ohitse, ja tämä ääni vieri kuin ukkosen jyrinä konsulin parveketta kohti.
Joka taholta kehoitettiin häntä huudoilla: "Kiirehdi, juutalainen!Laita, että pääset muurin viereen! Ees päin, päästä ohjat höllemmälle!Anna piiskaa arabialaisille! Nyt taikka ei koskaan!"
Katsojat kumartuivat suoja-aidan ylitse ja ojensivat rukoilevasti käsiänsä häntä kohti.
Joko Ben-Hur ei kuullut kehoituksia taikka hän jo oli koettanut parastansa, sillä kierros oli jo puoli väliin tehtynä, eikä hän ollut vielä vähääkään edellä. Toisen käännöskiven kohdalla he olivat ihan samassa asemassa.
Aikoen kääntää alkoi Messala kiinnittää vasempien hevosten ohjia, joka tietysti hiukan vähensi niiden vauhtia. Hän oli rohkealla mielellä ja lupasi toimittaa uhria useammallekin kuin yhdelle alttarille. Hänen roomalainen kopeutensa oli vielä vallalla. Tuossa jo kuudensadan jalan päässä kolmen loppupylvään kohdalla viittaili häntä kohti maine ynnä rikkaus, virassa ylennys ja voittoriemu, jota vielä vihakin sulostutti. Silloin Malluk parvekkeeltansa näki Ben-Hurin kumartuvan eteenpäin ja höllittävän ohjia. Hän heilautteli piiskaa hevosten päällä, mutta ainoastaan läjähytellen, ja vaikk'ei se koskenut yhteenkään selkään, oli uhkausta sen läjähdyksien sukkeluudessa. Kun Ben-Hur täten siirtyi levosta toimeliaisuuteen, niin hänen kasvonsa punehtuivat, silmät säteilivät ja koko hänen tahdonvoimansa näytti olevan kiintyneenä ohjiin. Nelivaljakko hypähti niin, että se kuin yksi ainoa hevonen pääsi silmänräpäyksessä Messalan vaunujen sivulle. Messala kuuli niiden lähestymisen, mutta vaarallisessa kääntöpaikassa ei uskaltanut katsahtaa taaksensa tutkimaan, mitä tuo kilpaveljen hevosten yht'äkkiä herännyt into tarkoitti. Katsojilta hän ei saanut mitään viittausta. Selvään kuului hänen korviinsa yleisestä hälinästä vain yksi ääni, joka sheikin ikivanhalla aramealaisella kielellä huusi arabialaisille:
"Ees päin, Atair! Ees päin, Rigel! Mitä, Antares, aiotko jäädä jälelle? Hyvä, hyvä, Aldebaran, kelpo poika! Minä kuulen niiden laulavan teltoissa, lasten ja naisten laulavan tähtien Atairin, Antareen, Rigelin ja Aldebaranin voitosta laulua, joka ei koskaan lopu. Hyvä, hyvä, uskolliset ystäväni! Huomenna lähdemme kotiin mustaan telttaan! Heimokunta ja sheikki odottavat meitä! Se on tehty, se on tehty! Ha ha ha! Me olemme nöyryyttäneet tuota ylpeää! Käsi, joka löi meitä, makaa maan tomussa! Täällä on kunnia, ha ha ha, vakavasti vain eteen päin! Työ on tehty, seis, pysähtykää!"
Yksinkertaisemmin ja nopeammin ei ollut mitään sellaista koskaan tapahtunut. Messala ajoi kiertäen merkkikiviä. Päästäkseen hänestä ohitse täytyi Ben-Hurin ajaa hänen jälkiensä poikki viistoon ja niin läheltä kuin mahdollista. Tuhannet katsojat heti arvasivat hänen aikomuksensa, näkivät hevosille annetun merkin sekä menestyksen, mitenkä nelivaljakko melkein koski Messalan ulkopuoliseen pyörään ja mitenkä Ben-Hurin sisäpyörä oli Messalan vaunujen takana; sen kaiken he näkivät. Sitte kuului räsäys niin kova, että ääni levisi yli koko sirkuksen, ja nopeammin kuin ajatus satoi radalle valkoisia ja elefantinluisia vaununpalasia. Roomalaisen vaununkori kaatui, kumea jysäys kuului, kun akseli putosi kovaan maahan ja vaunut pirstautuivat ihan pikku paloiksi. Messala sotkeutui ohjiin ja huiskahti tenhottomasti ulos radalle.
Tämän kuolemaa ennustavan tapauksen hirmuisuutta lisäsi vielä se, että sidonilainen, joka ajoi ihan jälessä pitkin muuria, ei ehtinyt pysäyttää eikä kääntää hevosia ulommaksi radalle. Täydessä nelisessä hän ajoi vaununjäännösten ja roomalaisen ylitse, niin että hänen hevosensa sekautuivat roomalaisen hevosiin, jotka olivat aivan hurjina pelosta. Pian hän kuitenkin selvittihe pois romukasasta, teiskuvien hevosten seuduilta ja suuresta tomupilvestä, joka nousi niiden kavioista, juuri paraiksi näkemään, miten korintolainen ja byzantilainen ajaa lennättivät Ben-Hurin jälestä, jota tuo tapaus ei ollut viivyttänyt sekuntiakaan.
Katsojat nousivat, hyppäsivät ylös penkeille ja riemuiten tervehtivät häntä. Jotka malttoivat katsoa tuohon tuhopaikkaan, voivat vilahdukselta nähdä Messalaa rajustuneiden hevosten kavioiden ja ajajittomain vaunujen välistä. Useimmat kuitenkin kiihkeästi seurasivat Ben-Huria hänen ajaessaan edelleen. Jotkut vain olivat huomanneet, että hän käänsi hevosiansa hiukan vasemmalle ja vaunujensa akselin rautaisella päällä törmäsi kilpakumppaninsa vaunuihin ja musersi ne. Ainoastaan hänen käytöksensä muutos ei katsojilta jäänyt huomaamalla, se hänen ikään kuin uusi olemuksensa, joka vaikutti, että hevosiinkin tarttui osa ajajansa innosta, sankarillisesta ryhdistä ja pontevasta voimasta. Olisi voinut luulla katselevansa lentäviä leijonia, joilla oli valjaat yllä; ainoastaan paksutekoisista vaunuista näkyi, ett'ei nelivaljakolla ollut siipiä. Korintolainen ja byzantilainen tuskin ehtivät radan sivun puoliväliin, kun Ben-Hur jo oli matkan päässä.
Voitto oli saavutettu!
Konsuli nousi. Ihmisjoukko huusi äänensä käheäksi. Kilpailujen johtaja astui alas ja seppelöitsi voittajat.
Onnellinen nyrkkitaistelija oli matalaotsainen, vaaleatukkainen saksilainen, kasvojen piirteet niin raa'at, ett'ei Ben-Hur voinut olla tarkemmin katselematta häntä, ja hän tunsikin hänet Roomassa olonsa aikaiseksi opettajakseen. Sen jälkeen hän nosti katseensa ylös ihmisjoukkoon ja huomasi Simonideen seurueineen. He viittailivat hänelle merkiksi, että olivat huomanneet hänet. Ester istui paikallaan, mutta Iras nousi ylös, hymyili ja tervehti viuhkallaan, jotka suosion osoitukset eivät vähääkään huumanneet häntä, koska hän tiesi, että ne olisivat tulleet Messalan osaksi, jos hän olisi voittanut.
Juhlasaatto järjestyi nyt ja kulki, ihmisjoukon huudellessa suosiota, riemuportista.
Päivän juhlallisuudet siihen päättyivät.
Kutsu.
Ben-Hur jäi Ilderimin kanssa Simonideen luo, sillä jo edeltä päin oli sovittu lähteä puolen yön aikaan pois samaa tietä kuin karavani 30 tuntia aikaisemmin.
Sheikki oli ylen onnellinen. Hän oli tarjonnut voittajalle kuninkaallisia lahjoja, mutta Ben-Hur ei ottanut vastaan mitään; hän sanoi tyytyvänsä vain siihen, että oli saanut kostaa viholliselleen. Tätä jalomielistä kiistaa jatkettiin kauan.
"Ajattelehan toki", sheikki sanoi, "mitä olet tehnyt minulle. Jokaisessa aavikkoteltassa Akabasta valtamereen, jopa Eufratiin asti ylistellään Mirasta ja hänen jälkeläisiään. Ja ne, jotka sitä ylistystä lausuvat, kiittelevät minua onnelliseksi ja unhottavat, että minun elämäni lähestyy loppuansa. Kaikki keihästä kantavat miehet, joilla nyt ei ole päällikköä, tulevat minun tyköni, ja minun miekankantajieni luku kasvaa äärettömästi. Sinä et tiedä, mitä merkitsee hallitsijana olo sellaisessa aavikossa kuin minun. Minä tästä hetkestä lähtein saan arvaamattomat tulot kauppiailta ja suuremmat etuoikeudet kuin kuninkailla on. Niin, Salomon miekan kautta, yksin keisarin suosionkin saavutan, jos laitan lähettiläitä sitä hakemaan! Mutta etkö sinä huoli ottaa mitään?"
Ben-Hur vastasi:
"En, sheikki, eikö minulla ole sinun sydämmesi ja kätesi. Käytä tulojesi ja valtasi karttumista tulevan kuninkaan hyväksi. Kukapa tietää, eikö niitä olekin annettu sinulle juuri sitä varten? Siihen työhön, johon olen ryhtymäisilläni, minä ehkä tarvitsen paljonkin apua. Jos nyt eitän, minä arvattavasti voin odottaa vielä suurempaa suosiota silloin, kun tulen sinulta jotakin anomaan."
Kesken tätä ystävällistä kinaa tuli kaksi henkilöä pyrkimään puheille.Ne olivat Malluk ja joku tuntematon. Edellinen sai luvan tulla ensin.
Malluk ei koettanut salata iloansa päivän tapahtumista.
"Mutta nyt ryhdyn asiaani", hän sanoi. "Isäntäni Simonides lähettää kertomaan, että muutamat roomalaiset ovat kilpailujen päätyttyä kiiruhtaneet vastustamaan vetosummain maksamista."
Ilderim hypähti ylös ja tiuskasi kimakimmalla äänellään:
"Jumalan kunnian kautta; itämaat tuomitsevat, oliko voitto rehellisesti saavutettu vai ei!"
"Ei, hyvä sheikki", sanoi Malluk, "kilpailujen johtaja on maksanut summan."
"Sepä hyvä."
"Kun he selittivät Ben-Hurin rikkoneen Messalan vaunut, niin johtaja nauroi ja muistutti, minkä piiskan sivalluksen arabialaiset saivat juuri pahimmassa käänteessä."
"Ja mitenkä atenalaiselle on käynyt?"
"Hän on kuollut!"
"Kuollutko!" Ilderim surkutteli. "Entä Messala?"
"Hän elää, mutta hänen elämänsä tulee hänelle taakaksi. Lääkärit sanovat, ett'ei hän koskaan enää voi kunnollisesti käyttää raajojansa."
Ben-Hur katsahti vaiti taivasta kohti, ajatellen Messalaa niin tuoliin kahlehdittuna ja palvelijain kannettavana kuin Simonides. Jalo kauppias tyytyi nöyrästi kohtaloonsa, vaan mitenkähän siihen voi tyytyä ylpeä ja kunnianhimoinen Messala.
"Simonides käski minun kertoa vielä", jatkoi Malluk, "että Sanballat on saanut vastuksia. Drusus ja muut, jotka hänen kanssansa allekirjoittivat viiden talentin sitoumuksen, jättivät maksuasian konsuli Maxentiuksen ratkaistavaksi, ja Maxentius puolestaan lykkäsi sen keisariin. Messala ei myöskään maksanut, ja Sanballat puolestaan valitti konsulille, jonka punnittavana se asia nyt on. Järkevät roomalaiset sanovat kuittaamisvaatimusta mahdottomaksi, ja kaikki muut puolueet ajattelevat samoin. Koko kaupunki puhuu tästä häpeästä."
"Mitäs Simonides sanoo?" kysyi Ben-Hur.
"Hän nauraa ja on hyvin tyytyväinen, että asiat ovat juuri siten, kuin ovat. Jos roomalainen maksaa, on hänen omaisuutensa mennyttä; joll'ei hän maksa, niin hän menettää kunniansa. Keisarin valtioasiat ratkaisevat tämänkin asian. Riitautuminen itämaiden kanssa olisi huono alku partilaisretkelle. Sheikki Ilderimin loukkaaminen saattaisi aavikot vastahakoisiksi, ja niitä myöten juuri olisi Maxentiuksen retki tehtävä. Simonides sen tähden luulee ihan varmaan, että Messalan täytyy maksaa."
Ilderim sai yht'äkkiä iloisuutensa jälleen takaisin.
"Lähtekäämme nyt matkaan", hän sanoi. "Asia on hyvällä tolalla, kun onSimonideen käsissä. Kunnia on meidän. Minä käsken valmistaa hevoset."
"Maltahan!" sanoi Malluk, "täällä on ulkona vielä yksi, jolla on asiaa.Tahdotteko puhella hänen kanssansa?"
"Jumalan kunnian kautta, hänet minä ihan olin unhottaa."
Malluk meni ulos ja toi jalomuotoisen ja -käytöksisen pojan, joka laskeutuen polvilleen sanoi:
"Iras, Baltasarin tytär, jonka sheikki Ilderim tuntee, on käskenyt minun tuomaan sanaa sheikille. Hän anoo sitä suosiota, että saisi toivottaa onnea sirkuksessa saavutetusta voitosta."
"Ystäväni tytär on hyvin hyvä", vastasi Ilderim säihkyvin silmin. "Anna hänelle tämä kalliskivi merkiksi siitä, millä ilolla minä otan vastaan hänen sanomansa."
Hän veti sormestaan kallisarvoisen sormuksen ja antoi sen pojalle.
"Sinun asiasi kyllä toimitetaan", vastasi poika ja jatkoi: "Egyptiläisen tytär pyytää jaloa sheikkiä myöskin ilmoittamaan nuorelle Ben-Hurille, että hänen isänsä asettuu joksikin ajaksi Idernees-palatsiin, jossa Iras huomenna neljännen hetken jälkeen odottaa puheillensa Ben-Huria."
Sheikki katsahti veitikkamaisesti Ben-Huriin, jonka kasvot loistivat mielihyvästä.
"Mitäs sinä siitä sanot?" hän kysyi.
"Sinun luvallasi, sheikki, minä aion käydä kaunista egyptiläistyttöä tervehtimässä."
Ilderim vastasi nauraen: "Pitäähän miehen nauttia nuoruuden iloja."
Ben-Hur kääntyi sanantuojan puoleen:
"Sano emännällesi, että Ben-Hur, tapahtukoon mitä hyvänsä, käy häntä tervehtimässä huomenna puolen päivän aikaan."
Poika nousi polviltansa ja ääneti kumartaen läksi pois.
Puolen yön aikaan Ilderim, jätettyään hevosen ja oppaan Ben-Huria varten, läksi jo edeltä pois kauppiaan talosta.
Pyydyksessä.
Seuraavana päivänä Ben-Hur, täyttääkseen Iras-neidille antamaansa lupausta, läksi Omfalosta eli kaupungin keskuksesta Herodeen pylväille ja saapui hetkisen astuskeltuaan Idernees-palatsin luo.
Hän astui sisään tuohon palatsiin, jonka rakennustapa siivekkäine leijonineen, vettä suihkuttavine ibis-lintuineen ja muine taidelaitoksineen oli hyvin egyptiläismallinen. Hän kuvitteli mielessään kaunista egyptiläistyttöä sellaiseksi, kuin hän oli ollut tuona muistettavana iltana järven rannalla, ja hän oli uneksivalla ja onnellisella mielellä.
Astuttuaan lumivalkoisesta marmorista tehtyä pylväskäytävää pitkin hän vihdoin pysähtyi hienosti koristetun oven eteen. Se aukesi ihan itsestään ja vähääkään narahtamatta, ikään kuin näkymättömän hengen viittauksesta. Hänen edessään oli komea roomalainen atrium. Sen mosaikki-lattiassa näkyi jumalaistarullisia kuvia. Komeita lyhtykruunuja, kuvapatsaita ja kalliita astioita oli joka taholla. Lyhyesti sanoen: koko sisustus osoitti kehittynyttä ja hienostunutta aistia, joka olisi ollut kunniaksi myöskin Krassukselle tai Skaurukselle.
Yhä haaveksivana katseli hän ympärilleen, odotellen, että hänen tulonsa saataisiin ilmoitetuksi kauniille Iras-neidelle. Atriumhan roomalaisilla on vastaanotto-huone, ja hän odotti toki jonkun palvelijan kohta ilmestyvän.
Oliko hän ehkä erehtynyt? Eikö tämä ollut ldernees-palatsi? Oli ihan varmaan. Hänen mieleensä johtui, miten salaperäisellä tavalla ovi oli auennut hänelle. Mitenkä se oli tapahtunut? Sanomaton halu saada siitä selkoa pääsi hänessä valtaan.
Hän palasi ovelle. Hänen keveät, nuorekkaat askeleensa kaikuivat kamalasti tuossa avarassa huoneessa. Hän tunsi itsensä niin omituisen levottomaksi. Iso roomalainen lukko ei hievahtanutkaan hänen ponnistuksistansa. Veri oli hyytyä hänen suonissaan. Hän väänsi koko voimallaan lukkoa, mutta turhaan. Ovi ei värähtänyt. Kauhun tunne pääsi hänessä valtaan; hän seisoi hetkisen neuvottomana.
Kelläpä koko Antiokiassa oli syytä vahingoittaa häntä?
Messalalla!
Ja oliko tämä Idernees-palatsi? Eteisessä hän oli nähnyt osan Egyptistä, lumivalkoisissa marmorisissa ovikammioissa osan Atenaa, mutta täällä — täällähän kaikki osoitti, että isäntä varmaankin oli roomalainen. Tosin palatsi oli kaupungin mitä suurimman kadun varrella ja sen tähden yleensä sopimaton salamurhan paikaksi, mutta ehkäpä juuri samasta syystä erittäin sopiva hänen rohkealle viholliselleen. Atrium ikään kuin kokonaan muuttui. Kaikkine aistikkaine ja keinotekoisine laitoksineen näytti se hänestä nyt vain pedonpyydykseltä.
Se ajatus ärsytti Ben-Huria. Pitikö hänen ilmoittaa läsnäolonsa koputtamalla jotakin ovea, jotka kaikki olivat lujasti kiinni. Pitikö hänen huutaa? Häpeissään sellaisesta ajatuksesta heittäytyi hän sohvalle surumielin odottelemaan, mitä oli tuleva.
Oliko tämä Messalan tekoa? Hän nousi istumaan, katseli ympärilleen ja hymyili uhkamielisesti. Olihan hänellä aseita; joka huonekalu kelpasi siksi. Mutta lintuja oli kuollut nälkään kultahäkeissä. Pitikö nyt käydä hänelle yhtä huonosti? Ei toki! Hän oli väkevä mies; toivottomuus ja raivo sitä paitsi lisäävät voimaa arvaamattomasti.
Messala itse tietysti ei voinut tulla. Hän ei enää koskaan voinut astua omin jaloin, olihan hän rujo kuin Simonides. Mutta hänellä voi olla palkattuja kätyrejä. Ben-Hur nousi ylös ja tutki uudestaan ovet. Jopa hän huusikin, mutta ainoastaan kaiku vastasi. Hilliten mieltänsä päätti hän vielä odottaa hetkisen, ennen kuin ryhtyi murtautumaan ulos.
Puoli tuntia, joka aika hänestä tuntui ijankaikkisen pitkältä, oli jo kulunut, kun viimein ovi, josta hän itse oli tullut sisään, aukesi ja sulkeutui yhtä hiljaa kuin ennenkin, niin ett'ei hän sitä ollenkaan huomannut.
Ben-Hur oli atriumin perimmäisessä sopukassa. Vasta astunnan ääni herätti hänet mietiskelystään.
"Siis viimeinkin Iras-neiti tulee!" hän ajatteli, huoahtaen helpotuksesta ja mielihyvästä.
Astunta oli raskas, ja siitä voi erottaa paksujen sandaalien kolketta. Kullatut pylväät olivat Ben-Hurin ja oven välillä. Hän astui levollisesti sinne ja asettui nojalleen yhtä vasten. Yht'äkkiä kuului miesten ääniä, yksi niistä raaka ja kurkusta kumajava. Mitä miehet puhuivat, siitä Ben-Hur ei saanut selvää, sillä kieli ei ollut itämainen eikä etelä-europpalainen.
Pikaisesti katsahdettuaan huonetta astuivat nuo tulijat vasemmalle puolelle ja tulivat siten Ben-Hurin näkyviin. Ne olivat kaksi kookasta miestä, yllä lyhyet tunikat. Näöstä päättäen he eivät olleet talon isäntiä eikä palvelijoita. Jokainen näkemänsä esine ihmetytti heitä; he pysähtyivät sitä koettelemaan ja tutkimaan. He ilmeisesti kuuluivat alhaiseen kansanluokkaan. Atrium tuntui tulevan ihan saastutetuksi heistä. Mutta samalla heidän huolettomasta käytöksestään saattoi nähdä, että heillä oli oikeus siellä oleskella ja että he siellä olivat jollakin asialla. Mikähän se asia oli?
He astuivat hyvin itseensä luottavasti eteen päin ja lähestyivät vähitellen pylvästä, jota vasten Ben-Hur nojasi. He pysähtyivät vähän matkan päähän auringonpaisteesen katselemaan lattian mosaikki-kuvia. Silloin oli Ben-Hurilla tilaisuus heitä tarkastella.
Huoneen salaperäisyys saattoi, kuten jo mainitsimme, Ben-Hurin vähän levottomaksi. Nyt, kun hän tunsi toisen vieraan saksilaiseksi, johon oli tutustunut Roomassa ja jonka oli eilen nähnyt voittavan sirkuksessa nyrkkitaistelussa; kun hän katseli miehen eläimellisiä kasvoja, jotka olivat sadoista arvista ja eläimellisistä intohimoista inhottaviksi rumentuneet, sekä hänen alastomain raajojensa ja hartiainsa tavatonta vahvuutta; nyt häntä värisytti hengenvaaran tunne. Vaisto sanoi hänelle, että sattumuksesta ei suinkaan ollut tullut tämä tilaisuus, joka ihan näytti kuin tehdyltä murhaa varten, ja tuossa nyt nuo raakalaiset seisoivat valmiina ryhtymään työhönsä! Ben-Hur katsahti arasti saksilaisen kumppaniin, joka oli nuori, mustasilmäinen ja mustatukkainen mies, näöltään ihan juutalainen; molempien puvusta näkyi selvään heidän ammattinsa. Kun Ben-Hur asetteli yhteen kaikki nämä asianhaarat, ei enää ollut epäilemistäkään, että hänet oli kavalasti houkuteltu palatsiin. Hänen kohtalonsa siis oli kuolema tässä komeassa huoneessa, jossa ei mikään käsi ollut ojentuva häntä auttamaan.
Hän tempasi vyön pois vyöltänsä, paljasti päänsä, viskasi manttelinsa syrjään ja seisoi, yllä lyhyt, jotenkin yhtäläinen alustunika kuin noilla raakalaisilla, valmiina ryhtymään taisteluun. Kädet ristissä nojallaan pylvästä vasten hän odotti pelkäämättä.
Nyt saksilainen kääntyi ja lausui jonkun sanan kumppanilleen kielellä, jota Ben-Hur ei ymmärtänyt, ja molemmat sitte katselivat häntä. Puhuttuaan vielä jonkun sanan he astuivat lähemmäksi.
"Ketä te olette?" kysyi Ben-Hur latinaksi.
Pohjan poika väänsi suunsa leveään irvistykseen, joka ei suinkaan sieventänyt hänen eläinnaamaansa, ja vastasi: "raakalaisia".
"Tämä on Idernees-palatsi. Ketä te etsitte? Vastatkaa!"
Sanat kuuluivat ankarilta. Vieraat pysähtyivät, ja saksilainen puolestaan kysyi: "Kuka sinä olet?"
"Roomalainen."
Jättiläinen nosti päätänsä pystympään, niin että se keikistyi vähän taa päin.
"Ha ha ha! Minä kuulin kerran erään jumalan syntyneen siten, että lehmä nuoleskeli suolakalliota; mutta ei jumalakaan voi tehdä juutalaisesta roomalaista."
Naurettuaan kylliksensä hän taas lausui muutamia sanoja kumppanilleen, ja sitte he yhdessä taas lähestyivät.
"Seis!" sanoi Ben-Hur lähtien pois pylvään luota, "vielä yksi sana!"
He pysähtyivät.
"Yksi sana!" toisteli saksilainen, pani tavattoman vahvatekoiset käsivartensa ristiin ryntäilleen ja päästi valloilleen vihastuksensa, joka ajoi veren hänen kasvoihinsa. "Yksi sana! Puhu!"
"Sinähän olet normannilainen Tord."
Jättiläinen aukasi sini-silmänsä suuriksi.
"Sinä olit nyrkkitaistelijana Roomassa."
Tord nyykäytti päätään.
"Minä olin sinun oppilaanasi."
"Et", vastasi Tord päätään pudistaen, "lrminin parran kautta, minulla ei ole koskaan ollut juutalaista opetettavana nyrkkitaistelijaksi."
"Mutta minä voin todistaa sanani."
"Millä tavalla?"
"Sinä olet tullut tänne tappamaan minua."
"Se on totta."
"Anna sitte kumppanisi taistella yksinään minun kanssani, niin minä hänen ruumiillansa todistan, mitä sanoin."
Normannilaisen kasvot elelehtivät veitikkamaisesti. Hän virkkoi jonkun sanan kumppanilleen ja kääntyi sitte Ben-Hurin puoleen.
"Odota, kunnes minä käsken", sanoi hän hullunkurisesti kuin hyvillään oleva lapsi.
Hän siirsi potkimalla sohvan keskelle lattiaa ja valmistautui ojentamaan suuria raajojansa. Päästyään mielestänsä tyydyttävän mukavaan asentoon hän sanoi yksitoikkoisen vakavasti: "Alkakaa!"
Ben-Hur pelkäämättä astui lähemmäksi vastustajaansa.
"Puolustaudu!" hän sanoi.
Mies ojensi vastustamatta ylös kätensä.
Kun he molemmat seisoivat siinä vastakkain, ei näkynyt mitään huomattavaa vahvemmuutta kummallakaan puolella. Vieraan itseluottavaiseen hymyyn Ben-Hur vastasi vakavuudella, jonka, jos hänen taitonsa olisi ollut tunnettu, olisi pitänyt varoittaa taisteluun antautumisen vaarasta. Molemmat tiesivät, että siinä oli taistelu hengen edestä.
Ben-Hur oli tekevillään hyökkäyksen oikealla kädellään. Vastustaja torjui sen nostamalla eteen vasemman käsivartensa. Ennen kuin hän ehti vetää sitä takaisin asentoon, Ben-Hur sen jo sieppasi kiinni kalvosimesta kouralla, jonka monivuotinen tottumus airon pitelemiseen oli tehnyt hirvittäväksi kuin rautapihdit. Vastustajan hämmästys oli täydellinen. Silmänräpäyksessä Ben-Hur viskautui eteen päin, kiersi käsivartensa miehen kaulan ja oikean olkapään ympäri ja vasemmalla nyrkillään antoi hänelle iskun korvan alle. Toista iskua ei enää tarvittu. Nyrkkitaistelija putosi hiiskahtamatta raskaasti maahan ja jäi siihen hengettömänä makaamaan.
Ben-Hur kääntyi Tordiin päin.
"Haa! Irminin parran kautta!" tämä ihmetteli ja nousi makuuasennostaan.Sitte hän alkoi kovasti nauraa hohottaa:
"Ha ha ha! Enpä minä itsekään olisi tuota osannut paremmin tehdä?"
Hän tarkasteli Ben-Huria kylmästi kiireestä kantapäähän ja joutui yhä enemmin ihmetyksiin.
"Se oli minun temppuni, jota minä olen kymmenen vuotta käyttänytRoomassa. Sinä et ole juutalainen. Kuka sinä olet?"
"Tunsithan Arriuksen, duumvirin."
"Kvintus Arriuksenko? Kyllä, hän oli minun suojelijani."
"Hänellä oli poika."
"Oli", vastasi Tord, kasvot kirkkaampina, "minä tunsin sen pojan. Hänestä olisi voinut tulla taistelijain kuningas. Keisari tarjosi hänelle suojelustansa. Minä opetin hänelle juuri tuon tempun, jota sinä käytit, ja se on mahdoton jokaiselle, kellä ei ole minun kättäni ja käsivarttani. Se on tuottanut minulle monta laakeriseppelettä."
"Minä olen Arriuksen poika."
Tord astui lähemmäksi ja katseli Ben-Huria tarkimmasti joka puolelta. Hänen silmänsä välähtelivät oikein tyytyväisesti, ja hän ojensi nauraen kätensä.
"Ha ha ha! Hän sanoi, että minä tapaisin juutalaisen täällä, juutalaisen vain, sellaisen juutalaisen koiran, jonka tappaminen olisi jumalille otollinen työ."
"Kuka sanoi niin?" kysyi Ben-Hur, tarttuen hänen käteensä.
"Kukako? Messala, ha ha ha!"
"Milloin, Tord?"
"Eilisiltana."
"Minä luulin hänen olevan rujona."
"Ei hän koskaan enään pääsekään astumaan. Vaikeroiden ja kiroillen hän vuoteeltansa kertoi sen minulle."
Ben-Hur käsitti, että, jos roomalainen jäi eloon, hän oli ainiaan oleva hänelle vaarallinen ja vainoova häntä väsymättä. Kosto sulostuttaisi rujoakin elämää. Sen tähden Messala piti kiinni kullasta, jonka oli kadottanut vedossa Sanballatille. Ben-Hur mietiskeli, millä kaikilla tavoilla Messala voisi estää hänen toimimistansa tulevan kuninkaan hyväksi. Mutta miks'ei sopisi käyttää roomalaisia keinoja? Mies, joka oli palkattu murhaamaan häntä, oli kyllä helppo lahjoa kääntämään aseensa hänen vihollistansakin vastaan. Olihan Ben-Hurilla varaa tarjota runsaampi maksu. Kiusaus oli suuri; hän oli jo vähällä taipua sen mukaan, vaan tuli sattumalta katsahtaneeksi voitettuun vastustajaansa, joka makasi lattialla, kasvot ylös päin, ja ne olivat niin ihmeellisesti hänen omiensa näköiset. Hänelle johtui keino mieleen ja hän kysyi:
"Tord, paljonko Messala tahtoi maksaa minun tappamisestani?"
"Tuhat sestertiota."
"Sinä saat ne, ja jos teet, mitä minä sanon, saat lisäksi vielä kolme tuhatta."
Jättiläinen laski yhteen summat kovalla äänellä:
"Eilen minä voitin viisi tuhatta ja roomalaiselta saan yhden; siinä on kuusi. Anna minulle neljä, hyvä Arrius, vielä neljä, niin minä olen sinun miehesi, muuten kaimani, vanha Tor, surmatkoon minut vasarallaan. Lupaa neljä, niin tapan sen valehtelevan ylimyksen, jos tahdot. Eihän minun tarvitsekaan muuta kuin peittää kädelläni hänen suunsa tällä tavalla…"
Hän selitykseksi peitti kädellään oman suunsa.
"Kyllä ymmärrän", sanoi Ben-Hur, "kymmenen tuhatta sestertiota on koko omaisuus. Silloin saatat palata Roomaan ja avata viinituvan lähellä suurta sirkusta ja elää, kuten soveltuu etevimmälle nyrkkitaistelijalle."
Jättiläisen kasvojen arvet oikein loistivat tyytyväisyydestä, kun tämä tulevaisuuskuva maalattiin hänen eteensä.
"Sinä saat neljä tuhatta", Ben-Hur jatkoi, "eikä sinun käsiesi,Tord, tarvitse veristyä siitä, mitä sinun siitä rahasta pitää tehdä.Kuulehan, eikö tuo ystäväsi ole minun näköiseni?"
"Minun on mieleni tehnyt sanomaan, että te olette yhden näköiset kuin kaksi marjaa."
"No hyvä, jos minä otan hänen tunikansa ja puen hänen yllensä omani ja me sitte lähdemme yhdessä pois ja jätämme ruumiin tänne, niin voithan yhtä hyvin saada Messalaltakin ne luvatut sestertiot. Uskottele vain hänelle, että minä muka tulin surmatuksi."
Tord nauroi niin, että kyyneliä juoksi pitkin hänen poskiansa.
"Ha ha ha! Eipä ole koskaan helpommalla tavalla ansaittu kymmentä tuhatta sestertiota. Ja viinitupa sirkuksen luona, kaikki vain joutavan valheen tähden, jossa ei ole mitään veren tahraa! Ha ha ha! Lyö kättä, sinä Arriuksen poika. Mene nyt tiehesi, ja — ha ha ha! — jos joskus tulet Roomaan, älä unhota kysyä normannilaisen Tordin viinitupaa. Irminin parran kautta, sinun pitää saaman parasta viiniä, vaikka minun täytyisi lainata sitä keisarilta itseltään!"
He pudistivat uudestaan kättä, ja sitte toimitettiin vaatteiden vaihdos. Sovittiin, että nuo neljä tuhatta sestertiota oli samana iltana lähetettävä Tordin asuntoon. Jättiläinen koputti peräovea. Se aukesi, ja Ben-Hur siirtyi viereiseen huoneeseen pukemaan yllensä kuolleen nyrkkitaistelijan huonoja pukimia. Lähdettyään sitte atriumista he erosivat Omfalossa.
"Älä unhota viinitupaa suuren sirkuksen luona!" sanoi jättiläinen nauraen. "Irminin parran kautta, ei koskaan ole tällaista omaisuutta ansaittu niin helpolla. Jumalain haltuun!"
Ben-Hur lähtiessään atriumista katsahti vielä viimeisen kerran ruumiisen, joka makasi hänen juutalaispuvussansa. Yhtäläisyys oli tosiaankin hyvin pettävä, ja Ben-Hur oli tyytyväinen, sillä, jos Tord nyt vain piti sanansa, oli tämä petos pysyvä ainiaan salassa.
* * * * *
Yöllä, Simonideen talossa Ben-Hur kertoi kaikki, mitä Idernees-palatsissa oli tapahtunut. Sovittiin muutaman päivän kuluttua julkisesti kuuluttamaan Arriuksen poikaa, joka muka oli kadonnut. Luultavasti oli asia tuleva konsuli Maxentiuksen kuuluviin, ja jos tämä salaisuus pysyi salaisuutena, arvattiin, että Messala ja Gratus myöskin olivat pysyvät levossa ja Ben-Hur saattoi lähteä Jerusalemiin etsimään omaisiansa.
Ben-Hurin lähtiessä istui Simonides nojatuolissaan joen puolisella kattopengermällä. Hän siunasi nuorta juutalaista hellästi kuin isä. Ester seurasi Ben-Huria rapuille asti.
"Jos minä löydän äitini ja Tirzan", sanoi Ben-Hur hänelle, "niin sinä tulet heidän luoksensa Jerusalemiin sisareksi Tirzalle."
Ja samalla hän suuteli häntä.
Olikohan se vain rauhan suutelu?
Ben-Hur meni joen poikki lähelle Ilderimin viimeistä leiripaikkaa ja löysi arabialaisen, joka oli jätetty hänelle oppaaksi. Hevoset tuotiin.
"Tämä on sinun", sanoi arabialainen.
Ben-Hur tarkasteli vähän ratsua, ja kas, se oli Aldebaran, nopein ja kaunein Miras-tamman jälkeläisistä ja Siriuksen jälkeen sheikin paras lemmikki. Liikutettuna hän tunsi, että vanhuksen lämpimästi sykkivä sydän lähestyi häntä tässä lahjassa.
* * * * *
Ruumis vietiin yöllä pois atriumista ja heti haudattiin. Messala lähetti kiireimmiten viemään sanaa Gratukselle Ben-Hurin kuolemasta, mutta ilmoittamatta tarkemmin aikaa, milloin se tapahtui.
Jonkun ajan kuluttua ilmestyi Roomaan lähelle suurta sirkusta uusi viinitupa, jonka oven päällä oli kirjoitus:
Normannilainen Tord.
Kuudes kirja.
"Tää onko Kuolo? onko niitä kaksiTään naisen puolisoko Kuolo on?— — — — —Sen iho ol' spitalin-valkoinen,Elo — Kuolo oli se painajainen,Joka veremme suonissa hyytää."
Coleridge.