"Kristus!" toistivat kaikki ja lankesivat kunnioittavasti polvilleen.
Eräs heistä virkkoi moneen kertaan:
"Se on Herra, jonka kunnian kirkkaus valistaa taivaan ja maan."
Ja nämä alhaiset, mutta uskossaan väkevät miehet suutelivat äidin vaatteita ja läksivät iloissaan pois. Majatalossa, jossa kaikki olivat nousseet jalkeille ja tunkeutuivat heidän ympärillensä, he kertoivat kaikki, mitä olivat kokeneet. Kaupungin halki mennessään laumojensa luo lauloivat he koko matkan enkelien ylistysveisua: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"
Uutinen levisi laajalle, ja sitä vahvisti se valo, jonka kaikki olivat huomanneet taivaalla. Monta päivää päästänsä kävi luolassa uteliaita ihmisiä, joista muutamat uskoivat, mutta enimmät nauroivat ja tekivät pilaa kaikesta mitä kuulivat.
Tietäjäin saapuminen.
Ne kolme viisasta tietäjää, joista edellä olemme puhuneet, lähestyivät Jerusalemia sitä tietä, joka tulee Sikemistä päin; oli iltapuoli yhdentenätoista päivänä lapsen syntymisen jälkeen luolassa. Päästyään Kidronin ojan ylitse he kohtasivat koko joukon ihmisiä, jotka kaikki pysähtyivät uteliaasti katselemaan heitä.
Judea oli pakosta tullut kansainväliseksi kulkupaikaksi. Se oli vain kapea vuorimaa, jota idästä päin ahdisti hieta-aavikko ja lännestä meri. Kuitenkin luonto pakotti itä- ja etelämaiden kauppatien kulkemaan tämän vuoriston kautta; siitä sen varallisuus. Toisin sanoen, Jerusalemin rikkaus kasvoi tulleista, joita otettiin ohi kulkevasta kaupasta. Niinpä ei ollutkaan missään muualla, paitsi Roomassa, sellaista eri kansakuntain ja kansallisuuksien kirjavaa kokoelmaa. Ei missään muukalainen ollut vähemmin vieras kaupungin asujamiin verraten kuin sen muurien sisällä ja sen ympäristössä. Ja kuitenkin nämä tietäjät kummastuttivat kaikkia, jotka heitä kohtasivat tiellä heidän lähestyessään kaupungin portteja.
Eräs lapsi, joka äitinsä kanssa istui tien varrella kuningasten hautain vastapäätä, huomasi matkustavaiset. Se alkoi heti taputtaa pikku käsiänsä ja huutaa: "Kas, kas, miten kauniit kulkuset; miten komeat kamelit."
Kulkuset olivat hopeasta; kamelit, kuten tiedämme, olivat tavattoman suuret ja karvaltaan puhtaan valkoiset ja astuivat majesteetillisesti. Silat kertoivat pitkästä aavikkomatkasta ja noiden vanhusten rikkaudesta, jotka istuivat pienten varjotelttain alla, aivan samalla tavalla kuin heidän näimme yhtyvän Jebelin toisella puolen. Mutta paitsi kulkuset, kamelit, niiden varustus ja ratsastajain muhkea muoto, kummastutti kaikkia varsinkin kysymys, jonka ensimmäinen ratsastaja aina lausui vastaantulijoille.
Pohjoisesta päin Jerusalemiin tuleva tie käy yli tasangon, joka viettää etelää kohti ja jättää Damaskon portin laaksoon eli jonkinlaiseen tienrotkoon. Tie on kapea, mutta syvälle kulunut pitkällisestä käytöstä ja paikoittain vaikeakulkuinen kivien tähden, joita sadevirrat ovat uurtaneet irti. Molemmilla puolin oli kuitenkin ennen muinoin rikkaita vainioita ja kauniita öljypuistoja, jotka rehevyydessään lienevät olleet miellyttävä näkö varsinkin niille matkustajille, jotka olivat äsken tulleet aavikon hietakentiltä. Tietäjät pysähtyivät tälle tielle sen pienen seurueen kohdalle, joka istui kuningashautojen vastapäätä.
"Hyvät ihmiset", kysyi Baltasar, sivellen palmikoitua partaansa ja kumartuen ulos riipputuolista, "eikö Jerusalem ole tässä ihan lähellä?"
"On", vastasi vaimo, jonka syliin lapsi oli paennut, "jos puut tuolla mäellä olisivat vähän matalammat, niin voisitte jo nähdä toripaikan tornit."
Baltasar katsahti kreikkalaiseen ja hindulaiseen ja kysyi sitte:
"Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas?"
Naiset katsoivat toinen toiseensa vastaamatta.
"Ettekö ole kuulleet puhuttavan hänestä?"
"Emme."
"No, kertokaa sitte kaikille, että me näimme hänen tähtensä itämailla ja tulimme nyt osoittamaan hänelle kunnioitustamme."
Ystävykset ratsastivat tiehensä. Samaa he kysyivät muiltakin kaikilta, mutta yhtä turhaan. Suuri parvi, joka oli menossa Jeremiaan luolaan, kummastui niin kovin siitä kysymyksestä ja vierasten oudosta muodosta, että se heti kääntyi ja seurasi heitä kaupunkiin.
Tietäjät olivat niin kiintyneet oman kutsumuksensa ajattelemiseen, ett'eivät ollenkaan joutaneet katselemaan, mikä erinomainen komeus heillä juuri nyt oli edessänsä: ensin Bezetan rannalla oleva kylä, sitte Mizpah ja Öljymäki heidän vasemmalla puolellaan, sitte kylän takana kohoava muuri ja siinä neljäkymmentä korkeaa ja lujaa tornia, joiden tarkoitus oli osaksi olla muurin vahvistuksena, osaksi myöskin kuningas-rakennusmestarin kaunoaistin tyydyttäminen. Eivät he myöskään huomanneet saman tornimuurin kääntymistä oikealle, eivät sen monia mutkia eikä katetuita portteja, joita oli siellä täällä, ei kolmea suurenmoista valkoista komeaa rakennusta, Fasaelusta, Mariamnea ja Hippikusta; ei Sionia, korkeinta kukkulaa, joka oli kruunattu marmoripalatseilla ja oli kauneinta mitä nähdä saattoi; ei Moriavuoren temppelin välkkyviä pengermiä, vaikka tätä temppeliä on pidetty yhtenä maailman ihmeenä; ei majesteetillisia vuoria, jotka kuin kehys ympäröivät pyhää kaupunkia, niin että se näytti olevan ikään kuin suunnattoman suuren kattilan pohjassa.
Viimein he tulivat korkean ja vahvan tornin luo, joka yleni sen portin päältä, jonka paikalla nykyään on Damaskon portti ja jonka edessä silloin yhtyi kolme tietä, ne, jotka tulivat Sikemistä, Jerikosta ja Gibeonista. Roomalainen vartia oli tien varrella. Kamelit ja niitä seuraavat ihmiset olivat yhteensä kyllin suuri matkue vetämään mukaansa laiskurit, jotka vetelehtivät portin seuduilla. Kun Baltasar pysähtyi puhuttelemaan vartiata, jäivät siis nämä kolme ratsastajaa heti suuren ihmispiirin keskelle, joka oli utelias kuulemaan, mitä uutta oli tapahtunut.
"Rauha olkoon teille!" sanoi egyptiläinen sointuvalla äänellä. Vartia ei vastannut.
"Me olemme tulleet kaukaa etsimään äsken syntynyttä juutalaisten kuningasta. Tiedättekö neuvoa meille, mistä hänet tapaamme?"
Sotamies nosti kypäränsä silmiverhoa ja huusi kovasti. Huoneesta porttiholvin oikeasta seinästä tuli ulos upseeri.
"Väistykää!" huusi hän ihmisjoukolle, joka nyt tunkeutui yhä likemmäksi. Kun se ei näyttänyt halukkaalta tottelemaan, alkoi hän heilutella keihästään oikealle ja vasemmalle ja teki siten itselleen tietä.
"Mitä tahdotte?" hän kysyi Baltasarilta kaupunkilaisten tavallisella murteella.
Baltasar vastasi samalla kielellä.
"Missä on hän, joka on syntynyt, juutalaisten kuningas?"
"Herodesko?" kysyi upseeri hämillään.
"Herodeen kuninkaanarvo tulee Caesarilta; ei, emme etsi Herodesta."
"Ei ole ketään muuta juutalaisten kuningasta."
"Mutta me olemme nähneet äsken syntyneen kuninkaan tähden ja tulleet osoittamaan hänelle kunnioitustamme."
Roomalainen joutui neuvottomaksi.
"Jatkakaa matkaanne", sanoi hän viimein. "Minä en ole juutalainen.Kysykää temppelistä kirjanoppineilta, tai pappi Hannaalta, tai paraitenHerodeelta itseltään. Jos on ketään muuta juutalaisten kuningasta, niinhän kyllä ottaa hänestä selon."
Samalla hän teki tietä muukalaisille, jotka kulkivat sisälle portista. Ennen ratsastamistaan ahtaalle kadulle Baltasar pysähtyi sanomaan ystävilleen: "Meidän tulomme on jo kylliksi ilmoitettu. Ennen puoliyötä on asiamme koko kaupungin tiedossa. Etsikäämme nyt majatalo levähtääksemme."
Herodes ja tietäjät.
Samana iltana ennen auringonlaskua oli muutamia vaimoja pesemässä vaatteita niiden portaiden yläastuimella, jotka veivät alas Siloan lammikkoon. He olivat kukin polvillaan suuren saviastian edessä. Portaiden alapäässä seisova tyttö anteli heille vettä ja lauleli täyttäessään ruukkuansa. Laulu kaikui iloiselta ja epäilemättä helpotti pesijäin työtä. Välistä he kyykistyivät kantapäidensä varaan ja katselivat Ofel-kukkulaa taikka päinvastaisella taholla olevaa "Kompastuksen kalliota", jonka huippu heikosti loisti sammuvan auringon säteistä. Heidän siinä ahkerasti hieroskellessaan ja puserrellessaan vaatteita tuli kaksi naista heidän luoksensa, molemmilla vesiastiat selässä.
"Rauha olkoon teille!" sanoi toinen tulijoista.
Pesijät lakkasivat työstään, nousivat, puristivat veden pois käsistään ja vastasivat tervehdykseen.
"Kohta on jo ilta ja aika lopettaa."
"Työaika ei koskaan lopu", kuului vastaus.
"Mutta alkaa jo levon aika ja…"
"Ja aika kuulustella, mitä uutta on tapahtunut", sanoi toinen väliin.
"Onko teillä mitään kerrottavaa?"
"Ettekö sitte ole kuulleet?"
"Emme."
"Sanotaan että Kristus on syntynyt", sanoi uutisten levittelijä, päästen siten alkuun.
Oli merkillistä nähdä, miten vaatteiden pesijäin kasvot kirkastuivat uteliaisuudesta; astiat tanssivat ylemmältä paikaltaan alassuin toiselle puolelle istuimiksi omistajilleen.
"Kristusko!" he huudahtivat.
"Niin sanotaan."
"Kutka sitä sanovat?"
"Kaikki; sehän on ihan yleinen puheaine."
"Uskooko sitä kukaan?"
"Iltapäivällä tuli kolme miestä Kidronin ojan ylitse Sikemin tietä myöten", vastasi kertoja laveasti, poistaakseen kaikki epäilykset. "Jokaisella heistä oli valkoinen, pilkuttoman puhdas kameli, suurempi kuin koskaan ennen on nähty Jerusalemissa."
Kuulijat katselivat, suut silmät auki pelkästä ihmettelystä.
"Niin ylhäisiä ja rikkaita ne miehet olivat", jatkoi vaimo, "että he istuivat silkkitelttojen suojassa; satulan nuput olivat kullasta, kuten suitsien rimpsutkin, ja kulkuset hopeasta ja ne soittivat oikeaa musiikkia. Ei kukaan heitä tuntenut; he näyttivät siltä kuin olisivat maailman ääristä asti. Yksi heistä vain puhui ja kysyi jokaiselta, kenen tiellä tapasi, myöskin vaimoilta ja lapsilta: 'Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas?' Ei kukaan vastannut eikä kukaan ymmärtänyt, mitä he tarkoittivat. He ajoivat edelleen, sanottuaan vielä: 'Me näimme hänen tähtensä idässä ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme.' Samaten kysyivät he myöskin portilla roomalaiselta päälliköltä, mutta hän ei ollut viisaampi kuin yksinkertainen kansakaan, vaan neuvoi heitä menemään Herodeen tykö."
"Missä he nyt ovat?"
"Majatalossa. Satoja on jo käynyt heitä katsomassa, ja vielä useampia on sinne yhä menossa."
"Ketä he ovat?"
"Sitä ei kukaan tiedä. Sanotaan heidän olevan persialaisia, viisaita miehiä, jotka puhelevat tähtien kanssa; ehkäpä ovat profeettoja kuten Elias ja Jeremias."
"Mitä he tarkoittavat juutalaisten kuninkaalla?"
"Kristusta ja että hän on juuri nyt syntynyt."
Eräs vaimoista nauroi ja ryhtyi jälleen työhönsä, sanoen: "Hyvä, kun saan nähdä hänet, niin sitte minä uskon."
Toinen oli samaa mieltä: "Ja minä, niin, kun minä näen hänen herättävän kuolleita, silloin minäkin uskon."
Kolmas sanoi hiljaa: "Hän on ollut kauan luvattuna. Minulle riittää, kun näen vain hänen parantavan spitalisen."
Naiset istuivat jutellen yhdessä, kunnes ilta tuli ja sen tuoma viileys pakotti heidät menemään kotiinsa.
* * * * *
Myöhemmin iltasella, ensimmäisen yövartion paikoilla, oli palatsiin Sionille saapunut noin viisikymmentä miestä, jotka kokoontuivat ainoastaan Herodeen nimenomaisesta käskystä, milloin hän tahtoi saada selityksiä joistakin juutalaisen lain tai historian syvemmistä salaisuuksista. Se oli lyhyesti sanoen kokous, jossa oli läsnä synagogain opettajia, etevimpiä pappeja ja kuuluisimpia kirjanoppineita kaupungista, yleisen mielipiteen johtajia, eri uskonsuuntien selittäjiä, sadduseusten sankareita, farisealaisia sananhalkasijoita ja essealaisten lahkoon kuuluvia, tyynimielisiä, suvaitsevaisia stoalais-filosofeja.
Huone, jossa kokous pidettiin, oli palatsin sisimmäisiä, avara ja roomalaiseen tapaan rakennettu. Lattia oli marmorilevyistä, ikkunattomat muurit alhaalta vuoratut ja ylt'yleensä kuvikkaiksi maalatut sahraminkeltaisella värillä. Keskellä huonetta seisoi suuri sohva, peitetty tyynyillä, jotka olivat päällystetyt vaaleankeltaisella kankaalla. Tämän U:n muotoon tehdyn sohvan aukko oli ovea kohti, ja polvekkeessa eli keskikohdalla sisäpuolella seisoi suunnattoman suuri pronssinen kolmijalka, kalliisti koristettu kullalla ja hopealla, ja sen kohdalla riippui katosta seitsenhaarainen kruunu, jonka joka haarassa oli palava lamppu. Sohva ja lamppu olivat ihan juutalaismalliin tehdyt.
Miehet istuivat sohvalla itämaiseen tapaan, muuten aivan samankaltaisissa, vaan erivärisissä puvuissa. He olivat enimmäkseen jo vanhanpuolisia miehiä; jokaisen kasvot olivat suuren parran peitossa; nenät olivat isot ja suuria mustia silmiä syvensivät tuuheat kulmakarvat. Heidän ryhtinsä oli vakava, arvokas ja patriarkalinen. Lyhyesti sanoen: Sanhedrim eli suuri neuvoskunta oli siinä koossa.
Hän, joka istui kolmijalan edessä sohvan keskellä, muut jäsenet oikealla ja vasemmalla puolella, kaikki yhtaikaa silmäin edessä, oli nähtävästi kokouksen puheenjohtaja, ja hän olisi ehdottomasti heti paikalla vetänyt puoleensa kenen hyvänsä huomion, joka olisi astunut saliin. Hänellä oli oikeastaan pitkä vartalo, mutta nyt jo hyvin kokoon kutistunut. Hänen valkoinen nuttunsa oli olkapäiltä alas laskoksissa, niin ett'ei voinut huomata mitään jäntereitä, vaan ainoastaan kulmikkaan ruumiin. Kädet olivat puoleksi piilossa valkoisen ja punaisen juovikasten silkkihihojen alla ja ristissä polvilla. Puhuessaan hän välistä vavisten ojensi oikean käden etusormea; muuta liikettä hän ei näyttänyt kykenevänkään tekemään. Mutta hänen päänsä oli jalomuotoinen. Muutamat hiuskarvat, valkoisemmat kuin hienoksi vedetty hopea, seppelöitsivät hänen niskaansa; leveällä, aivan pyöreällä päälaella oli nahka lujasti kiinni ja paistoi tulen valossa oikein loistavasti; ohimot olivat kolollaan syvässä ja otsa kohosi niiden väliltä kuin epätasainen kallio; silmät olivat syvällä ja himmeät, nenä terävä ja kasvojen alapuolta peitti parta, aaltoileva ja kunnianarvoinen kuten Aaronin. Se oli Hillel, babylonialainen. Profeettain sijaan, jotka jo ammoin sitte olivat sukupuuttoon kuolleet Israelista, oli tullut oppineita, joista hän oli etevin; profeetta muuten kaikin puolin, vaan ilman jumalallisen hengen vaikutusta! Vielä sadan ja kuuden vuoden iässä oli hän yhä suuren neuvoskunnan puheenjohtajana.
Pöydällä hänen edessään oli pergamenttikäärö auki levitettynä, täynnä hebrealaista kirjoitusta. Hänen takanaan seisoi odottelemassa hyvin komeasti puettu palvelija.
Keskustelua oli juuri ollut, mutta silloin, kun saatamme lukijan tähän kokoushuoneesen, oli jo päästy päätökseen. Kaikki makasivat lepäävässä asennossa, ja kunnianarvoinen Hillel, liikahtamatta paikastaan, huusi palvelijaa: "St!"
Nuorukainen lähestyi kunnioittavasti.
"Mene sanomaan kuninkaalle, että me olemme valmiit antamaan hänelle vastauksemme."
Poika riensi pois.
Hetkisen kuluttua astui sisään kaksi upseeria ja pysähtyi yksi kummallekin puolelle ovea. Heidän jälestään tuli vanha mies, yllä purppuravaate, reunustettu tulipunaisella ja vyötäisiltä sidottu kiinni kultaisella rengasvyöllä, niin notkealla, kuin olisi se ollut nahasta. Hänen sandaaliensa hihnat säteilivät kalliista kivistä; kapea filigramkruunu loisti hänen _tarbooshe'_nsa ulkopuolelta, joka, pehmeimmästä punaisesta kankaasta tehty päähine, peitti hänen päätänsä sekä kaulaansa ja hartioitansa, niin että ainoastaan etupuoli oli paljaana. Sinetin sijasta riippui vyössä puukko. Hän astui eteenpäin hitain askelin, keppiin nojaten. Päästyään sohvan aukkoon hän vasta pysähtyi ja nosti katseensa ylös lattiasta; silloin hän vasta ojensihe, ikään kuin muistaen neuvoston ja heräten sen läsnäolosta. Hän katsoi uhkamielisesti pitkin sohvaa kuten henkilö, jota on säikäytetty ja joka etsii vihollistansa; niin synkkä, luulevainen ja uhkaava oli hänen katseensa. Sellainen oli Herodes Suuri: taudeista riutunut ruumis, rikoksista haavoittunut omatunto, lahjakas pää, Caesarien riviin soveltuva sielu. Hän oli nyt seitsemänseitsemättä vuoden iässä, mutta suojeli valtaistuintansa valppaimmalla epäluulolla, mielivaltaisimmalla voimalla ja taipumattomimmalla julmuudella.
Nyt kokouksessa tapahtui yleinen liike; vanhimmat kumarsivat tervehtäen, mutta hovitapoihin tottuneemmat nousivat seisalleen, taivuttivat polviaan puoleksi ja panivat kätensä ryntäilleen ja parralleen.
Otettuaan vastaan kaikkein tervehdyksen Herodes astui kolmijalan luo kunnianarvoisen Hillelin eteen, joka vastaukseksi hänen kylmään katseesensa vähän kumarsi päätään ja hiukan nosti käsiänsä.
"Vastaus!" kysyi kuningas yksinkertaisesti, vaan käskevästi, katsoenHilleliin ja molemmin käsin nojaten keppiinsä.
Patriarkan silmät hehkuivat lempeästi, ja hän vastasi, pää kumarruksissa, katse kohti kysyjän kasvoja, virkaveljien kuunnellessa tarkimmasti hänen sanojansa:
"Sinulle, kuningas, tulkoon rauha, jonka Abrahamin, Isakin ja JakobinJumala antaa!"
Toisellaisella äänellä hän sitte jatkoi:
"Sinä kysyit meiltä, missä Kristus on syntyvä."
Kuningas kumarsi, mutta hänen häijy silmänsä tarkasteli yhä viisaan miehen kasvoja.
"Sellainen oli minun kysymykseni."
"Niinpä, kuningas, sanon omasta ja veljieni puolesta, joista ei kukaan ole eri mieltä: Betlehemissä Juudanmaalla."
Hillel katsahti kolmijalalla olevaan pergamenttikääröön ja, osoittaen vapisevalla sormellaan erästä paikkaa, jatkoi: "Betlehemissä Juudanmaalla, sillä profeetta sanoo: Ja sinä Betlehem Juudanmaalla et suinkaan ole vähin Juudan pääruhtinasten seassa; sillä sinusta on tuleva se ruhtinas, jonka pitää minun kansaani Israelia hallitseman."
Herodeen muoto muuttui ja mietiskellessään hänen katseensa kääntyi pergamenttiin. Toiset, jotka katselivat häntä, tuskin hengittivät. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Viimein hän kääntyi ja läksi pois huoneesta.
"Veljet", sanoi Hillel, "me saatamme poistua."
Kokous hajosi ja miehet läksivät pois ryhmittäin.
"Simeon", lausui Hillel vielä.
Viisikymmenvuotinen mies, joka kuitenkin vielä oli vilkas kuin nuorukainen, vastasi ja tuli hänen luoksensa.
"Ota, poikani, pyhä pergamentti ja kääri se varovasti kokoon."
Käsky täytettiin.
"Nyt anna minulle käsivartesi; minä lähden alas kantotuoliini."
Vahva mies pysähtyi. Vanhus tarttui lakastuneilla käsillään tarjottuun tukeen ja astua köpytteli ovea kohti.
Siten poistui suuren neuvoskunnan kuuluisa esimies poikansa Simeonin kanssa, joka sittemmin sai periä häneltä viisauden, opin ja viran.
* * * * *
Vielä myöhemmin samana iltana makasivat idästä tulleet tietäjät valveilla eräässä majatalon osastossa. Kivet, jotka heillä olivat päänalaisina, olivat niin korkeat, että he saattoivat katsella avonaisesta holvinkaaresta ulos tähtitaivaalle. Katsellessaan välkkyviä tähtiä he ajattelivat tämän jälkeen seuraavaa ilmestystä. Miten se oli tuleva? Mitä se oli oleva? Viimeinkin he nyt olivat Jerusalemissa; he olivat kaupungin portilla kyselleet etsittäväänsä; he olivat todistaneet hänen syntyneen; nyt oli vain enää löydettävä hänet, ja siinä he luottivat johtavaan henkeen. Ihmiset, jotka pitävät korviaan avoinna kuulemaan Jumalan ääntä tai odottavat merkkiä taivaasta, eivät voi nukkua. Heidän siten levätessään pysähtyi mies holvikaaren alle ja siten pimensi heidän makuuhuoneensa.
"Herätkää!" sanoi hän heille, "minulla on teille sanoma, jota ei käy viivytellä."
Miehet nousivat istualleen.
"Keltä?" kysyi egyptiläinen.
"Kuningas Herodeelta."
Joka mies tunsi väristystä koko ruumiissansa.
"Ettekö te ole majatalon hoitaja?" kysyi vielä Baltasar.
"Olen."
"Mitähän asiaa kuninkaalla on meille?"
"Hänen sanansaattajansa on ulkona; vastatkoon hän."
"Sinä olit oikeassa, veljeni", sanoi kreikkalainen, majatalon vartian poistuttua. "Meidän kyselymme tiellä tapaavilta ihmisiltä ja portin vartialta on levittänyt tietoa tulostamme. Minä olen utelias. Nouskaamme heti ylös."
He nousivat, sitoivat sandaalit jalkaansa, käärivät manttelit ympärilleen ja menivät ulos.
"Minä tervehdin teitä ja pyydän anteeksi; mutta kuningas, minun herrani, lähetti minut kutsumaan teitä palatsiin, jossa hän tahtoo yksityisesti puhutella teitä", ilmoitti sanantuoja.
Porttiovessa riippuvan lampun valossa tietäjät katsoivat toinen toisiansa ja huomasivat, että henki oli heidän kanssansa. Sitte egyptiläinen meni vartian luo ja kuiskasi hänelle niin hiljaa, ett'eivät muut kuulleet: "Te tiedätte, missä meidän tavaramme ovat pihassa ja missä kamelit ovat. Sill'aikaa, kun olemme poissa, laittakaa kaikki valmiiksi lähtöön, jos siksi tulisi."
"Menkää vain pelkäämättä ja luottakaa minuun", vastasi esimies-vartia.
"Kuninkaan tahto on meidän tahtomme", sanoi Baltasar sanantuojalle, "me seuraamme teitä."
Pyhän kaupungin kadut olivat ahtaat silloin kuten nytkin, mutta eivät niin epätasaiset eivätkä likaiset, sillä suuri rakennusmestari Herodes ei ollut se mies, joka tyytyi kauniisen kuoreen, vaan vaati puhtautta ja mukavuutta. Ystävykset seurasivat sanantuojaa puhumatta mitään. Heikossa tähtien valossa, joka vielä himmeni kahden puolen kohoavain muurien välillä ja toisinaan kokonaankin katosi siltain alla, joita oli tehty katolta toiselle, nousivat he vastamäkeen. Viimein he saapuivat portille, joka kohosi poikki kadun. Kahden liekin valossa, jotka palaa loimottivat suurissa metalliastioissa, he näkivät vilahduksia kartanosta ja huomasivat kaksi vartiaa, jotka liikahtamatta nojasivat aseitansa vasten. Kenenkään estämättä he astuivat sisälle rakennukseen. Monen pihan ja holvitetun esihuoneen kautta he viimein saapuivat portaille, jotka veivät ylös korkeaan torniin. Äkkiä heidän oppaansa pysähtyi, osoitti avonaista ovea ja sanoi:
"Astukaa tuonne! Kuningas on siellä."
Lauhkea santelipuun tuoksu täytti huoneen, johon he astuivat ja jonka sisustus osoitti melkein naisellista mieltymystä komeuteen. Keskellä lattiaa oli kirjava matto ja sillä valtaistuin. Vieraat ainoastaan hätäisesti ehtivät katsahtaa huoneen kalustoa: veistoksilla koristettuja ja kullattuja ottomani-sohvia ja muita makuusohvia; viuhkoja, saviastioita ja soittokoneita; kultaisia kynttiläjalkoja, jotka välkkyivät omasta valostaan; seinät, maalatut hekkumalliseen kreikkalaismalliin, joka oli saanut fariseukset peittämään kasvonsa pyhästä kauhusta; kaikkialla komeutta, joka häikäsi silmää. Näiden miesten huomio kiintyi kokonaan kuninkaasen, joka istui valtaistuimella, yllä sama puku kuin hänen käydessään suuren neuvoskunnan istunnossa.
Tietäjät lankesivat kasvoillensa maton reunalle, johon asti he olivat kenenkään kehoittamatta astuneet. Kuningas soitti. Palvelija tuli ja asetti esiin kolme tuolia.
"Istukaa!" sanoi kuningas alentuvasti.
Heidän käytyänsä istumaan hän jatkoi:
"Minä sain iltapäivällä pohjoiselta portilta sanan, että tänne oli tullut kolme muukalaista, jotka, muodosta päättäen, olivat kaukaa. Oletteko te ne miehet?"
Egyptiläinen katsahti salaa kreikkalaiseen ja hindulaiseen ja vastasi syvään kumartaen:
"Joll'emme olisi ne kuin olemme, niin meitä ei olisi kutsunut tänne mahtava Herodes, jonka maine ulottuu yli koko maailman."
"Ketä te olette? mistä te tulette?" jatkoi Herodes ja lisäsi sitte: "itsekukin vastatkoon puolestansa."
He kertoivat vuorotellen järjestyksessä historiansa ja mainitsivat lyhyesti isänmaansa ja tien, jota olivat tulleet Jerusalemiin. Vähän pettyneenä toiveissaan jatkoi Herodes kyselemistänsä.
"Mitä te kysyitte portilla upseerilta?"
"Me kysyimme häneltä: Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas?"
"Nyt minä kyllä ymmärrän, minkä tähden kansa tuli niin uteliaaksi. Sellainen kysymys tekee minutkin uteliaaksi. Onko sitte ketään muuta juutalaisten kuningasta?"
Egyptiläinen vastasi pelkäämättä:
"Hän syntyi äskettäin."
Kuninkaan kasvot värähtivät tuskaisesti, kuin olisi hän kuullut jotain erittäin inhottavaa.
"Minulle häntä ei ole syntynyt!" sanoi hän.
Arvattavasti hänen lastensa syyttävät haamut kummittelivat hänen silmissänsä, mutta hän rohkaisihe ja kysyi edelleen:
"Missä on se äsken syntynyt kuningas?"
"Sitä tiedustelemaan me juuri tulimme tänne."
"Te kerrotte minulle ihmeellistä historiaa, arvoitusta, jota viisas Salomokaan tuskin olisi arvannut. Ajatelkaahan, että minä olen jo päässyt siihen ikään, jolloin uteliaisuus on yhtä voittamaton kuin lapsuuden päivinä. Julmuutta te harjoitatte, kun minua niin kiusaatte. Kertokaa minulle kaikki, niin minä osoitan teille kunniata kuin kuninkaille. Ilmoittakaa minulle kaikki, mitä tiedätte äsken syntyneestä kuninkaastanne, niin minä autan teitä etsimään häntä. Kun hänet löydätte, teen minä hänelle kaikkea hyvää, mitä te suinkin saatatte toivoa. Minä tuon hänet Jerusalemiin ja toimitan hänelle kuninkaallisen kasvatuksen; minä käytän kaiken vaikutusvoimani keisarin tykönä hänen hyväkseen ja vastaiseksi mahtavuudekseen. Ei mitään kateutta pidä oleman meidän molempain välillä, sen minä vakuutan. Mutta sanokaa minulle ensin, kuinka te, jotka olitte maiden ja merien päässä toisistanne, yht'aikaa saitte kuulla puhuttavan hänestä."
"Sen minä totuuden mukaan kerron sinulle, kuningas!"
"No, kerrohan!" sanoi Herodes.
Baltasar nousi ja lausui juhlallisesti:
"On olemassa kaikkivaltias jumala!"
Herodes ihan nähtävästi säikähti.
"Hän käski meitä matkustamaan tänne, tapaamaan täällä maailman lunastajaa, näkemään häntä, osoittamaan hänelle kunnioitustamme ja todistamaan hänestä. Hänen tulonsa merkiksi näki jokainen meistä tähden. Jumalan henki johdatti meitä; hänen henkensä on nytkin meidän kanssamme."
Valtaava tunne värisytti heitä. Kreikkalainen töin tuskin sai pidätetyksi huudahdusta. Herodes hätäisesti katsahti heihin kuhunkin; hänestä eivät ilmoitukset olleet riittävät, epäluulo häntä ahdisti vielä enemmän kuin ennen.
"Älkää leikitelkö minun kanssani", hän sanoi, "vaan kertokaa edelleen.Mitä seuraa uuden kuninkaan tulosta?"
"Ihmisten lunastus."
"Mistä?"
"Heidän pahuudestansa."
"Millä tavalla?"
"Jumalan myötävaikutuksella, uskon, rakkauden ja hyväin töiden kautta."
"Silloin…" Herodes keskeytti puheensa, eikä kukaan olisi hänen katseestaan voinut aavistaa, mitkä tunteet hänen sisällänsä riehuivat, "… oletteko te sitte Messiaan julistajat? Onko siinä kaikki?"
Baltasar kumarsi syvään.
"Me olemme sinun palvelijasi, kuningas."
Kuningas soitti. Palvelija juoksi näkyviin.
"Tuo sisään lahjat!" käski hallitsija.
Palvelija poistui, palasi pian ja antoi polvillaan vieraille kullekin tulipunaisen ja sinisen päällysvaatteen ja kullalla kirjaellun vyön. He ottivat kunnialahjat vastaan, osoittaen itämaalaisen tavalla kunnioitustansa.
"Vielä yksi sana", virkkoi Herodes, kun lahjanottotemput olivat suoritetut, "te mainitsitte portilla upseerille ja nyt minullekin nähneenne tähden itäisillä mailla."
"Niin", vastasi Baltasar, "se oli äsken syntyneen kuninkaan tähti."
"Mihin aikaan se näkyi?"
"Silloin, kun me saimme käskyn lähteä matkalle."
Herodes nousi ja antoi merkin, että puhelu oli päättynyt. Hän lähestyi heitä ja sanoi alentuvasti:
"Kunnioitetut vieraat! Jos te tosiaankin olette luvatun Messiaan julistajat, kuten minä uskon, niin tietäkää, että minä tänään kysyin neuvoa viisaimmilta juutalaisoppineilta. He sanoivat yksimielisesti, että Messias on syntyvä Betlehemissä Juudanmaalla. Minä neuvon teitä matkustamaan sinne; menkää ja tiedustelkaa lasta! Ja kun hänet löydätte, niin ilmoittakaa minulle, että minäkin tulisin osoittamaan hänelle kunnioitustani. Teillä ei ole mitään estettä matkallanne. Rauha olkoon teille!"
Ja käärien manttelinsa ympärilleen kuningas poistui salista.
Vierasten opas tuli heti ja vei viisaat miehet ulos kadulle ja majataloon. Portille päästyä kreikkalainen lausui innostuneesti:
"Veljet! rientäkäämme Betlehemiin, kuten kuningas meitä neuvoi."
"Niin", vastasi hindulainen, "rientäkäämme. Minä tunnen hengen kehoituksen."
"Se on minunkin ajatukseni", sanoi Baltasar yhtä innokkaasti, "kamelit ovatkin valmiit lähteäksemme."
He antoivat rahalahjan vartialle, nousivat kameliensa selkään, kysyivät, missä Jopen portti oli, ja ratsastivat kiireesti pois. Heidän tullessaan portille aukesivat suuret raudoitetut ovet, ja he ratsastivat ulos kaupungista samalle taholle kuin Josef ja Maria äskettäin. Kun he pääsivät ylös Hinnomin laaksosta Refaimin tasangolle, näkyi valo, alussa väräjävä ja epäselvä. Ratsastajain suonet sykkivät kahta vertaa nopeammin. Valon loiste kasvoi niin, että heidän täytyi sulkea silmänsä. Kun he jälleen uskalsivat ne avata katso, silloin tähti seisoi kirkkaana ja säteilevänä heidän yllänsä, paljoa alempana kuin muut taivaan tähdet, ja se kulki taas hiljaa heidän edellänsä. He panivat kätensä ristiin ja riemuitsivat.
"Jumala on meidän kanssamme! Jumala on meidän kanssamme!" lausuivat he tuon tuostakin koko matkan, kunnes tähti, nousten Mar Eliaan tasaisesta laaksosta, pysähtyi talon päälle, joka oli mäen rinteellä kaupungin lähellä.
Kristus-lapsi.
Oli kolmannen yövartion alku. Auringon ensi säteet taistelivat jo idässä yön pakenevaa pimeyttä vastaan, vaan niin heikosti, että laakso vielä oli sakean hämärän vallassa. Vartia vanhan majatalon katolla kuunteli vilusta vavisten ensimmäisiä huomattavia ääniä, joilla heräävä elämä tervehtii päivän koittoa. Silloin rupesi valopilkku lähestymään mäen kukkulaa. Ensin hän luuli sitä tulisoihduksi, jolla joku vaeltaja valasi tietänsä, vaan sitte joksikin taivaan lentotähdeksi. Sen loisto kuitenkin vahvistui, kunnes siitä tuli komea tähti. Pelästyen oudosta ilmiöstä hän huusi kovasti, niin että joka henki koko majatalosta riensi katolle. Ilmiö yhä lähestyi, valaisten kalliot, puut ja polut salaman kaltaisella valolla. Arimmat katsojat lankesivat polvilleen ja rukoilivat kasvoillansa maassa; rohkeimmat peittivät silmänsä ja välistä aina vavisten katsahtivat säteilevää tulijaa. Kohtapa jo tähden häikäsevä valo kirkasti majatalon ja koko sen ympäristön. Ken uskalsi katsoa ylös, huomasi heti tähden seisovan hiljaa ylhäällä sen luolan ovirakennuksen kohdalla, jossa lapsi syntyi.
Häiriön aikana, jonka tämä tavaton ilmiö sai aikaan, tulivat tietäjät ratsastaen ylös mäelle ja pysähtyivät portille. Laskeuduttuaan maahan he pyrkivät sisään. Vartia, sen verran toinnuttuansa hämmästyksestään, että voi kuulla mitä he huusivat, veti salvat auki ja päästi miehet sisään. Tähden yliluonnollisessa valossa näyttivät kamelit kummituksilta, ja paitsi miesten ulkomaista pukua, oli heidän kasvoissaan ja käytöksessään myöskin sellaista intoa ja kiihkoa, että vartian mielikuvitus kasvatti hänen pelkoaan yhä suuremmaksi; hädissään hän pujahti taemmaksi ja uskalsi tuskin vastata heidän kysymyksiinsäkään.
"Eikö tämä ole Betlehem Juudanmaassa?"
Toisia jo tunkeutui esiin, ja hän vastasi kysymykseen osittain myöntävästi.
"Ei, tämä on vain majatalo; kaupunki on tässä alempana."
"Onko täällä äsken syntynyttä lasta?"
Ihmiset katselivat kummastellen toinen toistansa, vaan muutamat sanoivat kyllä olevan.
"Näyttäkää, missä se on!" pyysi kreikkalainen kiihkeästi.
"Niin, viekää meidät hänen luoksensa!" sanoi Baltasar vilkkaasti. "Me olemme nähneet hänen tähtensä, tuon saman, joka nyt pysähtyi tämän talon päälle; me olemme tulleet osoittamaan kunnioitustamme lapselle."
Hindulainen pani kätensä ristiin ja riemuitsi. "Jumala elää totisesti. Rientäkäämme! Vapahtaja on löydetty. Me olemme ihmisten lapsista enimmin siunatut!"
Ihmiset laskeutuivat katolta ja seurasivat muukalaisia, kun heitä vietiin pihan poikki aitaukseen. Nähtyään tähden, jonka valo jo kuitenkin oli vähennyt, kääntyivät muutamat peloissaan takaisin, mutta enin osa seurasi muukalaisia. Tietäjäin lähestyessä huonetta tähti nousi ylemmäksi; kun he pysähtyivät ovelle, liiteli se jo korkealla heidän päänsä päällä, ja kun he astuivat sisään, niin se katosi näkyvistä. Sen näkijät tulivat lujasti vakuutetuiksi siitä, että tähden ja muukalaisten välillä oli jotakin jumalallista yhteyttä, joka myöskin koski ainakin jotakuta luolan asukasta. Kun ovi aukeni, he kilvan riensivät miesten jälestä sisään.
Luolaa valasi lyhty; sen valon avulla oli muukalaisten mahdollista löytää äiti ja hänen sylissänsä lepäävä lapsi.
"Onko tämä sinun lapsesi?" kysyi Baltasar.
Ja Maria, tutkistellen mielessään, mitä kaikkea ihmeellistä oli lapsen syntyessä tapahtunut, ja kätkien kaikki sydämmeensä, nosti lapsen valoon, sanoen:
"On se minun poikani."
Miehet lankesivat kunnioittavasti polvilleen maahan sen eteen.
Se oli samallainen kuin muutkin lapset; pään ympärillä ei ollut mitään kirkkauden loistoa eikä kallista koristusta. Huulet eivät auenneet puhumaan, eikä se millään tavalla ilmaissut, käsittikö se ollenkaan heidän iloansa ja rukouksiansa. Muiden lasten tavalla se kauemmin katseli lyhdyn valoa kuin polvillaan olevia miehiä.
Kotvan päästä tietäjät nousivat ja menivät kameliensa luo noutamaan lahjoja: kultaa, pyhää savua ja mirhamia, jotka he laskivat sen eteen maahan. Heidän kunnioitussanojansa ei ole säilynyt missään muinaiskertomuksessa, sillä saastumattoman sydämmen palvelus oli silloin, kuten se nytkin on ja aina on oleva, innoittunut laulu, joka tulee suoraan sydämmestä.
Tämä siis oli lunastaja, jonka he nyt pitkän etsimismatkan jälkeen olivat löytäneet. Ja yhtä hartaasti he kuitenkin kunnioittivat häntä — miksikä? Heidän uskonsa perustui häneen, jonka me sittemmin olemme oppineet tuntemaan Isäksi. He olivat miehiä, joille hänen lupauksensa olivat niin riittävät, ett'eivät he udelleet, millä tavalla ne toteutuivat. Vähä niitä oli, jotka olivat kuulleet lupaukset: ainoastaan äiti, Josef, paimenet ja nämä kolme miestä, mutta kaikilla heillä oli sama horjumaton luottamus ja uskallus. Tähän aikaan, jona Jumala toteutti aikeensa jälleen ojentaa langennutta ihmiskuntaa, teki Hän itse kaikki eikä lapsi mitään.
Mutta vetäkäämme syrjään tulevien aikojen esirippu, hyvät lukijat! Aika lähestyy, jolloin jumal'ihminen ilmoittautuu merkeillä ja ihmeillä. Autuas jokainen, ken silloin uskoo häneen!
Odottakaamme sitä aikaa!
Toinen kirja.
On sielun tuli, jok'ei viihtyäAhtaassa tilassaan voi milloinkaanVaan pyrkii taakse toivon kaukomaanJa kerran liekiss', koskaan sammuaEi voi se, ylhäss' kiivaudessaanEi väsy mistäkään.
Byron, Childe Harold.
Rooma ja Judea.
Me siirrymme nyt yksikolmatta vuotta eteen päin Judean neljännen keisarillisen maaherran Valerius Gratuksen hallitusajan alkuun. Se aika on muistettava valtiollisista liikkeistä, joita silloin sattui Jerusalemissa, vaikk'ei se juuri olekkaan se ajankohta, jolloin oli viimeinen ja ratkaseva riita Rooman ja juutalaisten välillä.
Tällä väliajalla oli Judeassa tapahtunut monta muutosta, varsinkin mitä valtiolliseen asemaan koskee. Herodes Suuri "koottiin isäinsä tykö" vuoden kuluttua Jesuksen syntymästä, ja se tapahtui niin kauhealla tavalla, että kristityllä maailmalla oli kyllin syytä katsoa häntä Jumalan vanhurskaan koston uhriksi. Kuten kaikki suuret hallitsijat, jotka koko elämällään tarkoittavat valtansa vahvistusta, hänkin uneksi, että saisi jättää kruununsa ja valtansa perillisilleen ja perustaa mahtavan hallitsijasuvun. Sitä varten hän sääsi testamentissaan valtakuntansa jaettavaksi kolmen poikansa Antipaan, Filippon ja Arkelaon kesken, joista viimeksi mainitun piti saaman kuninkaan nimi. Testamentin toimeenpanijaksi tuli tietysti keisari Augustus, joka hyväksyikin sen kaikki eri kohdat, paitsi yhtä. Hän ei antanut Arkelaolle kuninkaan nimeä, ennen kuin saisi itse nähdä hänen kelvollisuutensa ja uskollisuutensa. Sen sijaan hän nimitti hänet "etnarkoksi", kansanruhtinaaksi, ja sellaisena salli hänen hallita yhdeksän vuotta, kunnes hänet katsottiin kykenemättömäksi kukistamaan valtakunnassa yhä kasvavia ja lisäytyviä levottomia aineksia sekä huonon hallinnon tähden erotettiin virastaan ja lähetettiin maanpakoon Galliaan.
Keisari, tyytymättä yksistään Arkelaon erottamiseen, julmalla mielihyvällä loukkasi Jerusalemin kansan ja ylpeiden pappien tunteita, vieläpä niiden arinta kohtaa: turhamaisuutta. Hän teki Judean Rooman maakunnaksi ja Syrian prefektin alaiseksi. Niinpä pyhä kaupunki sai kuninkaallisen hallitusmiehen sijasta, joka olisi asunut Herodeen linnassa Sion-vuorella, alemman virkamiehen, prokuraattorin, joka oli yhteydessä Rooman hovin kanssa Antiokiassa asuvan Syrian legaatin kautta. Jotta nöyryytys tulisi vielä tuntuvammaksi, ei prokuraattorin sallittu asua Jerusalemissa, vaan Caesarea määrättiin maan hallinnon keskustaksi. Mutta pahin nöyryytys ja mielten kiihotus, tahallisin häväistys oli sittekin se, että Samaria, tuo inhottu ja halveksittu Samaria yhdistettiin Judeaan yhdeksi maakunnaksi ja sen kanssa tasa-arvoiseksi osaksi. Mikä kurjuus ja kauheus, että heidän piti roomalaisen prokuraattorin palatsissa tungeskella noiden Garizimin puolustajain kanssa ja kärsiä heidän pilkkanauruansa, heidän, eriseuralaisten, fariseuksien!
Kaikkien näiden nöyryytysten ohella oli kukistuneella kansalla kuitenkin yksi lohdutus jälellä: ylimmäinen pappi vallitsi Herodeen palatsissa torin varrella ja piti siellä jonkinlaista hovia. Vähäpä hänen valtansa kuitenkin merkitsi. Elämän ja kuoleman tuomio-oikeuden oli prokuraattori pidättänyt itselleen, oikeutta käytettiin Rooman nimessä ja sen lakien mukaan. Vielä paremmin kuvasi olojen todellista tilaa se, että kuninkaan linna oli osaksi annettu roomalaisen virkamiehen haltuun ja hänen seurueelleen, jossa oli alempia virkamiehiä, veronkantajia, tullimiehiä, ilmiantajia ja vakoojia. Kuitenkin ne, jotka uneksivat vastaista vapaaksi pääsemistä ikeestä, olivat jonkin verran hyvillään, että etevimpänä hallitusmiehenä palatsissa oli juutalainen. Hänen päivästä päivään pitennetty siellä olonsa muistutti profeettain lupauksia ja niitä aikoja, jolloin Jehova hallitsi Israelin sukukuntia Aaronin poikain kautta; se näytti heistä varmalta merkiltä, ettei Herra ollut hylännyt heitä; heidän toiveensa siten elivät yhä edelleen, vahvistivat heidän kärsivällisyyttänsä ja auttoivat heitä ääneti odottamaan Juudan leijonaa, jonka he toivoivat kerran tulevan hallitsemaan.
Judea oli jo yhdeksättäkymmentä vuotta ollut Rooman maakuntana, ja se aika oli ollut kyllin pitkä näyttämään keisareille, että, juutalaista, vaikka hän kyllä olikin hyvin ylpeä, oli varsin helppo hallita, joll'ei vain loukattu hänen uskontoansa. Tämän valtioviisaan huomion mukaan olivat Gratuksen edelläkävijät huolellisesti pysyneet sekautumatta alammaistensa pyhiin menoihin ja tapoihin. Hän sitä vastoin alkoi käydä toista uraa. Ensimmäiseksi virkatoimekseen hän erotti ylimmäisen papin Hannaan ja antoi sen viran Tabuksen pojalle Ismaelille. Olipa tämä käsky lähtenyt Augustukselta itseltään taikka Gratus tehnyt sen omin päin, kohta ainakin tuli ilmi, miten suuri valtiollinen virhe se oli. Me emme huoli väsyttää lukijaa selittelemällä juutalaisten politikkaa kokonansa, mutta katsomme kuitenkin tarpeelliseksi tehdä edeltä päin muutamia huomautuksia, ennen kuin voidaan ymmärtää seuraavaa kertomusta.
Tähän aikaan oli Judeassa kaksi puoluetta: ylimykset ja separatistit eli kansanpuolue. Herodeen kuoltua nämä molemmat puolueet yhdistyivät Arkelaoa vastaan; ne ahdistivat häntä temppelistä palatsiin, Jerusalemista Roomaan, välistä viekkaudella, välistä myöskin teräaseilla. Useammin kuin kerran kajahtelivat Morianvuoren pyhät rakennukset taistelun melskeestä. Viimein he karkoittivat hänet maanpakoon. Mutta vaikka molemmat puolueet vetivät yhtä köyttä yhteistä vihollista vastaan, oli niillä sentään kummallakin omat eri pyrintönsä. Ylhäiset vihasivat ylimmäistä pappia Joazaria; separatistit sitä vastoin olivat hänen hartaimmat kannattajansa. Kun Herodeen suunnitelma hajosi Arkelaon karkoitukseen, tuli sama kohtalo Joazarin osaksi. Ylhäiset valitsivat Selin pojan Hannaan siihen ylhäiseen virkaan, ja silloin liittolaiset erosivat toisistaan. Siitä hetkestä asti nämä puolueet seisoivat verivihollisina vastatusten.
Taistelussa Arkelaoa vastaan olivat ylhäiset huomanneet edulliseksi turvautua Roomaan. Ollen vakuutetut, että tähänastisen hallituksen kukistuttua uusi samallainen oli muka ehdottomasti tuleva sijaan, he vaativat Judean muuttamista maakunnaksi. Siitä separatistit saivat lisää syytä rynnäkköön, ja etenkin sitten kun Samaria liitettiin samaan maakuntaan, jäivät ylhäiset heikommaksi puolueeksi, jolla oli tukenansa vain keisarillinen hovi, oma rikkaus ja vanha sukuperä; vielä viisitoista vuotta, kunnes Valerius Gratus pääsi hallitukseen, he jaksoivat pysytellä sekä palatsissa että temppelissä.
Hannas, puolueensa epäjumala, oli uskollisesti käyttänyt valtaansa keisari-suojelijansa tahdon mukaan. Antonia-linna oli roomalaisen varustusväen hallussa; roomalainen vartia seisoi palatsin porttien edessä. Roomalainen tuomari tutki ja tuomitsi sekä sivili- että rikosasioita; Rooman verot roomalaiseen tapaan säälimättä kiskottiin sekä kaupungeista että maaseuduilta. Joka päivä ja joka hetki kansaa lukemattomin tavoin rääkättiin ja ärsytettiin, niin että se sai karvaasti kokea, mikä on vapaan ja toisesta riippuvaisen elämän erotus. Hannaan kuitenkin onnistui verraten hyvin rauhoittaa mieliä. Roomalla ei ollut uskollisempaa ystävää, vaikka se käsitti hänen oikean arvonsa vasta sitte, kun hän jo oli kukistunut. Annettuaan ylimmäispapillisen pukunsa Ismaelille Hannas meni temppelistä suoraa päätä separatistien kokouksiin ja tuli uuden, betusilaisista ja setiläisistä muodostuneen puolueen päämieheksi.
Prokuraattori Gratus, siten jäätyään ilman kannatusta, näki, mitenkä tuli, jonka olemassa oloa oli viidentoista vuoden aikana tiedetty ainoastaan savun tupruamisesta, alkoi taas hehkua uudistunein voimin. Kuukauden kuluttua Ismaelin astumisesta virkaansa täytyi roomalaisen käydä Jerusalemissa häntä tervehtimässä. Parkuen ja viheltäen katselivat juutalaiset muureilta hänen henkivartiastonsa tuloa pohjoisesta portista kaupunkiin ja marssia Antonia-linnaan, mutta silloin he myöskin ymmärsivät käynnin oikean merkityksen: koko joukko legiona-sotamiehiä majoitettiin entisen varustusväen lisäksi, ja juutalaisten kahleiden avaimia voitiin siitä lähtein käyttää mielinmäärin. Jos prokuraattori huomasi soveliaaksi näyttää mahtivaltaansa, onneton silloin se, joka uskalsi sitä loukata!
Messala ja Judah.
Lähteköön nyt lukija, muistaen edellä tehdyn selvityksen, kanssamme katselemaan erään Sion-vuoren palatsin puutarhaa. On kuuma puolipäivä keskellä heinäkuuta.
Puutarha on kokonaan ympäröity rakennuksilla, joissa on pitkin pituuttaan parvekkeita. Ruohokot, lehtimajat ja puut tarjoavat viehätystä. Suihkukaivo keskellä tarhaa valaa vilpoista vettänsä marmorisäiliöön, jonka laidoissa olevista aukoista vesi pääsee juoksemaan teko-ojia myöten pitkin käytäviä; erinomainen tapa suojella paikkaa kuivuudelta, joka muuten rasittaa koko seutua.
Lähellä suihkukaivoa on kirkasvesinen lammikko, joka elättää ruokometsikköä ja oleanderipuita, samallaisia kuin kasvaa Jordanin ja Kuolleenmeren seuduilla. Lammikon vieressä istuu kuumimmassa päivänpaahteessa kaksi noin yhdeksäntoista ja seitsemäntoista vuoden ikäistä nuorukaista, vilkkaasti keskustellen.
Molemmat ovat kaunisvartaloiset ja -muotoiset ja ensi silmäyksellä heitä voisi luulla veljeksiksi. Molemmilla oli musta tukka ja mustat silmät, kasvot hyvin päivettyneet. Heidän koostaan saattoi arvata heidän ikänsä. Vanhempi istui paljaspäin; yllä oli hänellä väljä, polviin asti ulottuva tunikka. Paitsi manttelia, jonka päällä hän istui, ei hänellä sitte enää ollutkaan muita pukimia kuin sandaalit jalassa. Puku jätti hänen käsivartensa ja säärensä paljaiksi, ja ne olivat kuten kasvotkin ruskeat. Kuitenkin oli omituista suloa koko hänen muodossansa; hienot kasvojen piirteet, käyttäytymistapa ja sointuva ääni ilmasivat hänen kuuluvan ylhäiseen säätyyn. Pehmeästä villakankaasta tehty, harmaavärinen tunikka oli kaulasta, hihoista ja reunoista päärmätty punaisella ja vyötetty kiinni silkkinauhalla, joka kaikki osoitti nuorukaisen roomalaiseksi. Ylpeät lauseet, joita häneltä välistä pääsi pujahtamaan keskustelun aikana, olivat anteeksi annettavat, sillä hän oli syntyisin perheestä, jolla oli Roomassa suuri arvo; se asia kelpasi tähän aikaan kaikenlaisen ylpeyden puolustukseksi. Ensimmäisen keisarin ja hänen mahtavain vihollistensa välisissä verisissä taisteluissa oli muuan Messala ollut Brutuksen luotettavimpia ystäviä. Filippin taistelun jälkeen olivat hän ja voittaja sopineet, hänen tarvitsematta uhrata vähääkään kunniastansa. Sittemmin, kun Oktavianus vaati itselleen purppuraa, oli Messala hänen puolellaan. Oktavianus, keisarina nimeltään Augustus, muisti hänen apunsa ja osoitti hänen suvulleen suosiotansa kaikin tavoin. Judean tultua Rooman maakunnaksi hän lähetti yhden tästä Messala-suvusta, vanhan puoluelaisensa pojan, veronkannon esimieheksi Jerusalemiin, ja sinä virkamiehenä hän asui palatsissa, joka myöskin oli ylimmäisen papin asuinpaikka. Tämän Messalan poika oli edellä kuvattu nuorukainen, jolla oli vain se vika, että hän liian tarkkaan piti muistissaan, mikä yhteys oli ollut hänen isoisänsä ja Rooman silloisten mahtavain välillä.
Kumppani oli vartaloltaan hennompi ja hänen vaatteensa olivat hienosta valkoisesta liinakankaasta tavallisen juutalaiskuosin mukaan. Keltaisella nauhalla sidottu vaate peitti hänen päätänsä ja riippui päälaelta alas, peittäen myöskin kaulan ja hartiat. Eri kansallisuuksien tuntija olisi heti huomannut hänet juutalaiseksi, enemmin kuitenkin hänen muodostaan kuin puvustaan. Roomalaisen otsa oli kapea ja korkea, huulet ohuet, nenä kotkan nokan kaltainen, silmät kylmät ja kulmakarvain peitossa. Israelilaisen otsa sitä vastoin oli matala ja leveä, nenä pitkä ja sieramet leveät; ylähuuli, joka hiukan varjosti alahuulta, oli lyhyt ja kaareva kuoppaisiin suupieliin päin, kuten Kupidon jousi. Nämä piirteet ynnä pyöreä leuka, suuret silmät ja soikeat posket, joita viinirypäleen kaltainen hehku purpuroitti, tuottivat hänen muodollensa pehmeyttä ja voimaa ja hänen rotunsa ominaista kauneutta. Roomalaisen kauneus oli ankara ja puhdas, juutalaisen miellyttävä ja rehevä.
"Etkö sinä äsken sanonut, että uusi prokuraattori tulee huomenna?"
Kysymyksen lausui nuorempi kreikaksi, joka kieli, omituista kyllä, oli tähän aikaan vallalla Judean hienommissa piireissä. Palatsista se oli tunkeutunut korkeaan neuvoskuntaan ja sotaväkeen; sieltä, tietämätöntä millä tavalla, temppelin muureille ja edelleen ulos kaupungin porteista maaseuduille.
"Niin, huomenna!" vastasi Messala.
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Minä kuulin Ismaelin, uuden palatsinhoitajan eli ylimmäisen papin, joksi te häntä sanotte, eilisiltana niin sanovan isälleni. Uutinen olisi totta tosiaan ollut luotettavampi, jos se olisi saatu egyptiläiseltä, jonka kansa on kokonaan unhottanut, mitä totuus on, tai idumealaiselta, joka ei ole koskaan tietänytkään, mitä totuus on ollut; mutta nyt olen ihan vakuutettu, sillä minä kohtasin tänä aamuna sadanpäämiehen, joka sanoi valmistustöiden olevan täydessä vauhdissa; sepät kiireimmiten puhdistelevat sotamiesten kypäröitä ja kilpiä sekä kultailevat kotkia ja maapalloja. Kauan asumattomana olleet huoneet puhdistettiin ja tuuletettiin, ikään kuin olisi tulossa lisää varustusväkeä taikka sijoitettaisiin niihin itse mahtavan miehen henkivartiasto."
Täyttä käsitystä siitä tavasta, miten tämä vastaus lausuttiin, on mahdoton antaa, sillä sen lakkaamattomia hienoja pistoksia ei kynä pysty kuvaamaan. Lukijan mielikuvituksen täytyy tulla kirjoittajan avuksi. Hänen tulee muistaa, että uskonnon kunnioitus oli hyve, josta roomalainen ei enää pitänyt lukua, taikka pikemmin, jota hän ei katsonut enää ajanmukaiseksi. Vanha jumaluusoppi oli jo melkein lakannut olemasta usko; yleensä se oli vain erikoinen ajatus- ja puhetapa, jota enimmäkseen papit suosivat, se kun kuului heidän ammattiinsa, ja runoilijat, jotka sepityksissään eivät voineet olla käyttämättä isiltä perittyjä jumalia. Koska filosofia oli tullut uskonnon sijaan, oli iva kokonaan karkoittanut pyhyyden kunnioituksen. Se oli roomalaisen käsityksen mukaan keskustelussa yhtä välttämätön kuin suola leivässä ja tuoksu viinissä. Nuori Messala, joka oli kasvatettu Roomassa ja nyt äsken palannut sieltä, oli imenyt itseensä koko tuon käsitystavan. Hänen kasvojensa tahalliset värähtelyt ja pitkäveteinen teeskennelty äänensä, hänen ikäänkuin työntäessään esiin purevia viittauksia, näyttivät olevan tahallaan aiotut huomauttamaan kuulijalle, että terävä pistosana oli puhujan ainoana päämääränä. Näytteeksi siitä huomatkaamme vain viittaus egyptiläiseen ja idumealaiseen. Juutalaisnuorukaisen poskilla kävi puna vielä tummemmaksi, eikä hän liene kuunnellutkaan loppua, koskapa oli vaiti ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena alas lammikkoon.
"Näissä puutarhoissa me otimme toin'toiseltamme jäähyväiset. Sinä viime sanoiksi lausuit: 'Herran rauha olkoon sinun kanssasi!' Minä vastasin: 'Jumalten haltuun!' Muistatko? Montako vuotta siitä on?"
"Viisi", vastasi juutalainen, uneksivasti katsoen veteen.
"No niin, sinulla on kyllin syytä olla kiitollinen, kenelle sanoisinkaan? Jumalilleko? Samapa se. Olet kasvanut sieväksi pojaksi; kreikkalaiset sinua sanoisivat kauniiksikin. Onnellinen vuosien vaikutus! Niinkuin Ganymedes Jupiterille, niin sinä kelpaisit juomanlaskijaksi itse keisarille. Sanoppa minulle Judah, miksi sinä niin välttämättä tahdot tietoa prokuraattorin tulosta."
Judah käänsi suuret silmät puhujaa kohti. Hänen katseensa oli vakavan miettiväinen hänen vastatessaan: "Niin, viisi vuotta! Muistan hyvin eromme. Sinä läksit Roomaan. Minä näin sinun lähtösi ja itkin, sillä minä rakastin sinua. Vuosia on kulunut. Sivistyneenä, hovitapoihin tottuneena olet palannut; niin, en laske leikkiä! Ja kuitenkin — kuitenkin tahtoisin, että olisit sama Messala kuin silloin jättäessäsi minut."
Ivaajan hienot sieramet laajenivat ja hän vastasi vielä enemmän ääntänsä venyttäen: "Sinähän puhut kuin orakkeli, hyvä Judah. Muutamia tunteja vain minun kaunopuheen-opettajaltani, joka asui ihan Forumin vieressä — annan sulle suosituskirjeen, milloin vain tulet niin viisaaksi, että muistat ehdotuksen, jonka aion tehdä sinulle — vähäinen katsaus vain puhetaidon salaisuuksiin, niin Delfi ottaa sinut vastaan, kuin olisit itse Apollo. Sinun juhlallisen äänesi kajahtaessa Pytia astuu alas luoksesi ja kruunaa sinut laakeriseppeleellä. Mutta leikki sikseen! Miks'en, ystäväni, minä ole sama Messala kuin lähtiessäni? Kuuntelin kerran maailman etevintä ajatustieteen tutkijaa. Hänen aineenaan oli todistamis-oppi. Muistan yhden hänen selviöistään: 'Käsitä vastustajasi, ennen kuin hänelle vastaat.' Salli minun ymmärtää sinut!"
Nuorukainen punastui puhujan hävyttömästä katseesta, mutta vastasi kuitenkin vakavalla äänellä:
"Sinä olet, kuten näkyy, osannut hyvästi käyttää aikasi. Opettajiltasi olet saanut monta tietoa ja monta hienoa tapaa. Sinä puhut helposti kuin mestari, mutta puheessasi on pistimiä. Messala, silloin, kun läksit, ei sinussa piillyt myrkkyä. Et silloin olisi koko maailman hinnasta loukannut ystäväsi tunteita."
Roomalainen hymyili, kuin olisi saanut suurta kiitosta, ja heilautti ylpeästi päätään taa päin.
"Oi, hyvä ystävä, juhlallinen Judah, emme nyt ole Dodonassa emmekä Delfissä. Unhota pois kaksimielinen orakkelipuhe ja puhu selvään. Miten olen loukannut sinua?"
Judah hengitti syvään ja sitoen nauhan lujemmalle vyötärölleen sanoi:
"Näinä viitenä vuotena olen minäkin jotain oppinut. Tosin ei Hillel pystyne kilpailemaan sinun ajatusoppineesi kanssa, ja Simeon ja Shammai ovat epäilemättä vähemmän kuuluisia kuin sinun opettajasi Rooman Forumin varrella. Heidän opetuksensa ei vie kielletyille teille, ja ken istuu heidän jalkainsa juuressa, hänellä on siitä noustessaan runsasta tietoa Jumalasta, laista ja Israelista. Tämän tiedon hedelmä on rakkaus ja kunnioitus kaikkea kohtaan, mitä siihen kuuluu. Luennot suuressa koulussa ja kaikki, mitä siellä muuta kuulin, vakuuttivat minut siitä, ett'ei Judea ole, mitä se ennen muinoin oli. Tiedän, mikä on itsenäisen kuningaskunnan ja sellaisen köyhän maakunnan ero, kuin Judea nyt on. Olisin halveksittavampi olento kuin samarialainen, joll'ei minua isänmaani alennus surettaisi. Ismael ei ole laillinen ylimmäinen pappi, eikä voi siksi tulla niin kauan kuin Hannas elää. Hän toki on leviitta, yksi rengas siinä sukukunnassa, joka on vuosituhansia palvellut Herraa Jumalaa meidän käsityksemme mukaan. Hän…"
Messala keskeytti puheen pilkkanaurulla. "Ahah! nyt minä ymmärrän! Ismael, sanot, on kuokkavieras. Totta tosiaan, hoipertelevan Bakkuksen nimessä, juutalaiset ovat hullunkurista kansaa! Ihmiset ja olot, taivas ja maa muuttuvat, mutta juutalainen ei koskaan! Hän ei tiedä mitään edistymisestä eikä taantumisesta, hän on vielä tänä päivänä sama kuin hänen kantaisänsä. Kas, tähän piirrän hiekkaan ympyrän. Sano nyt, mitä muuta juutalaisten elämä on. Ympärillä Abraham tässä, Isak tuossa ja Jakob tuossa, keskellä Jumala! Ja ympyrä — no, auta ukkosen jumala, olenhan tehnyt sen liian suureksi; pitää piirtää se uudestaan!" Hän kumartui, asetti peukalonsa hiekkaan ja sormet suorina piirusti ympyrän. "Katso", sanoi hän, "peukalon sija on temppeli ja tuo sormen piirin sisusta on Judea. Onko teistä sen piirin ulkopuolella mitään arvokasta? Taiteen alallako? Herodes oli rakennusmestari, vaan hänen nimensä on kirottu! Maalaus- ja veistotaiteen alallako? Sen tuotteihin katsahtaminen teistä on syntiä! Runous on kytketty teidän alttareihinne. Puhetaidossako? — kukapa uskaltaa sitä harjoittaa tai harrastaa teidän synagogienne ulkopuolella? Sodassa te menetätte seitsemäntenä päivänä, mitä kuutena voitatte. Sellaiset ovat teidän elämänne rajat! Kukapa rankaisee minua, jos säälistä naurankin teitä? Mikä teidän Jumalanne on, kun tyytyy sellaisen kansan palvelukseen, Rooman Jupiterin rinnalla, jonka kotkat valloittavat koko maailman? Hillel, Shammai, Simeon, Abtalion, mitä he ovat niiden mestarien rinnalla, jotka opettavat meille kaikkea, mikä tietämistä ansaitsee?"
Juutalainen nousi, kasvot hehkuvina vastenmielisyydestä.
"Älä, älä, Judah, istu sinä vain!" pidätti Messala, pannen kätensä hänen olkapäälleen.
"Pilkkaatko sinä minua?"
"Kuuntelehan vielä hetkinen", sanoi roomalainen, huulet ivahymyssä. "Jupiter ja koko hänen perheensä, sekä kreikkalainen että roomalainen, tulevat kohta tapansa mukaan minua tervehtimään. He tekevät lopun vakavasta ajatusten vaihdosta. Olen kiitollinen hyvyydestäsi, että sinä isiesi vanhasta talosta asti tulit minua tervehtimään ja uudistamaan lapsuusystävyyttämme jos mahdollista. 'Menkää', sanoi opettajani päätöspuheessaan, 'menkää ja hankkikaa itsellenne kunniaa; muistakaa, että Mars hallitsee eikä Eros enää ole sokea.' Hän tarkoitti: rakkaus ei ole mitään, sota kaikki. Niin on tosiaankin Roomassa; avioliitto on ensi askel avioeroon. Maailma seuraa samaa uraa. Siispä, hyvästi Eros, terve tuloa Mars! Minusta tulee soturi, mutta sinä, Judah, — säälin sinua — mikä sinusta voi tulla?"
Juutalainen siirtyi likemmäksi lammikkoa. Messalan ääni muuttui yhä pitkäveteisemmäksi.
"Niin, surkuttelen sinua, kaunis Judah. Koulusta synagogaan, sieltä temppeliin ja sitte — oi kunnian korkeutta! korkeaan neuvoskuntaan. Ei yhtään edullista tilaisuutta koko elämässä; auttakoot sinua jumalat! Mutta minä…"
Judah katsahti ylös juuri paraiksi, että näki, kuinka Messalan ylpeät kasvot punehtuivat itserakkaudesta hänen jatkaessaan:
"Mutta minä! Ah, vielä ei ole koko maailma valloitettu. Merien keskellä on löytämättömiä saaria; pohjoisessa on voittamattomia kansakuntia. Aleksanterin retki etäiseen itään on päättämättä ja siis se kunnia vielä mahdollinen saavuttaa. Etkö näe, miten paljo roomalaisella vielä on tekemistä!"
Hän vaikeni, katsoakseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet, ja jatkoi sitte:
"Sotaretki Afrikaan, toinen Skytiaan; sitte … legiona komennettavaksi! Siihen päättyy useimpien elinura, mutta ei minun. Minä — Jupiter auta, mikä ajatus! — minä vaihdan legionani johonkin prefektinvirkaan. Ajatteles elämää Roomassa: kylliksi rahaa, naisia, viiniä, laulua, miekkailuleikkejä! Pidoissa runoutta; hovissa vehkeitä; vuodet päästänsä noppakuutiot ja onnen vehkeet liikkeellä! Sellainen kiertokulku minulle viittailee lihavan prefektikunnan takaa, ja se minun pitää saada! Oi Judah, tässä on Syria, Judea on rikas, Antiokia oikea jumalain kaupunki; minä tulen Kyreniuksen seuraajaksi, ja sinä saat osan minun onnestani!"
Rooman sofistit (viisastelijat) ja reettorit (kaunopuhujat), jotka olivat anastaneet ylhäisen nuorison koko kasvatuksen, olisivat varmaankin hyväksyneet tämän ylimysnuorukaisen sanatulvan, sillä se kuvasi tarkkaan ajan henkeä. Juutalaisnuorukaiselle ne kuitenkin olivat uusia, ne tuntuivat hänestä oudoilta sen vakavuuden rinnalla, jota hän oli tottunut esitelmissä ja keskusteluissa kuulemaan. Iva ja leikinlasku sitä paitsi olivatkin sekä lain että totuttujen tapojen mukaan luvattomat kansassa, johon hän kuului. Tietysti hänen siis oli hyvin vaikea kuunnella ystävänsä lavertelua, joka toisinaan teki hänet tyytymättömäksi, toisinaan taas oli niin kaksimielistä, ett'ei hän tiennyt, miten se oli käsitettävä. Alussa oli ystävän kerskaileminen tuntunut hänestä vastenmieliseltä; vaan pian se häntä myöskin ärsytti ja sitte syvimmästi loukkasi. Sellaisissa tapauksissa ihmiset yleensä ovat pikaiset vihastumaan, eikä ivailija nytkään turhaan tehnyt rynnäkköänsä. Isänmaallisuus oli juutalaisilla Herodeen jälkiaikoina vähimmästäkin yltyvä kiihko, joka töin tuskin pysyi tavallisen hyväluontoisuuden peitossa; se liittyi niin likeisesti heidän uskontoonsa ja historiaansa, että heidän tunteensa olivat perin pilkan arkoja. Helppo siis on käsittää, että Messalan sanat tuottivat kumppanille katkeraa tuskaa. Kuitenkin tämä pakotti suunsa hymyilemään, kun vastasi:
"Vähä lienee sellaisia ihmisiä, jotka kykenevät laskemaan leikkiä omasta tulevaisesta elämästään; sinä, Messala, saat minut vakuutetuksi, ett'en minä ainakaan ole niitä!"
Roomalainen katseli häntä kysyväisesti ja vastasi: "Miksipä ei totuutta voisi esittää yhtä hyvin leikin kuin sadunkin muodossa? Kerran läksi mahtava Fulvia kalastamaan. Hän sai paljoa enemmän kaloja kuin koko muu seurue. Sen sanottiin tapahtuneen siitä syystä, että hänellä muka oli kultaonki."
"Etkö siis laskenutkaan leikkiä?"
"Näenpä, hyvä Judah, ett'en vielä tarjonnut sinulle, kylliksi", sanoi roomalainen nopeasti, silmät säihkyen. "Jos minä tulen prefektiksi ja saan Judean rikastuakseni, niin … teenpä sinut ylimmäiseksi papiksi."
Juutalainen vihastui ja kääntyi pois menemään.
"Odotahan!" sanoi Messala.
Toinen pysähtyi epätietoisena.
"Hyvänen aika, miten kuumasti aurinko paahtaa!" sanoi roomalainen, kääntääkseen puhetta toisaalle, kun huomasi Judahin hämillään olon. "Lähdetään johonkin varjoon!"
Judah vastasi kylmäkiskoisesti:
"Parempi olisi meidän erota. Soisin, ett'en tänne olisi tullutkaan.Minä etsin ystävää, ja löysin…"
"Roomalaisen!" ehätti Messala sanomaan. Juutalaisen kädet puristuivat nyrkiksi, mutta hän malttoi mielensä ja läksi kiireesti pois. Messala nousi, heitti manttelin olkapäilleen ja seurasi häntä. Päästyään hänen luoksensa laski hän kätensä hänen olkapäällen ja astui hänen vieressään.
"Näin me kävelimme yhdessä lapsuudessamme. Kävelkäämme nytkin vielä, kunnes pääsemme porteille asti."
Messala koetti nähtävästi olla vakava ja ystävällinen, mutta ei voinut poistaa kasvoistaan ivallisuutta. Judah salli sen lähestymisen tapahtua.
"Sinä olet poika, minä mies. Ja miehenä tulee minun puhua sinulle."
Roomalaisen itsetyytyväisyys oli suurenmoinen. Mentor ei olisi voinut olla ryhdikkäämpi oppilastansa Telemakoa kohtaan.
"Uskotko sinä Osattaria? Ah, johan unhotin, että sinä oletkin saddusealainen. Teidän joukossanne ovat essealaiset ainoat järkevät; he uskovat niitä. Niin minäkin teen. Miten alinomaa ne asettuvatkin toiveitamme vastaan. Istahdan mietiskelemään. Viiton tietä milloin sinne, milloin tänne. Varrohan, — kun ojennan käteni maapalloa ottamaan, silloin kuulen takaani saksien räminän! Käännähdän, ja kas siinä hän onkin, kirottu Atropos. Mutta, Judah, miksi pahastuit, kun sanoin aikovani tulla vanhan Kyreniuksen seuraajaksi? Ajattelit että minä rikastuakseni halusin ryöstää teidän Judeaanne. No, vaikkapa aikoisinkin, niin joku roomalainen sen kuitenkin tekee. Miks'en minä?"
Judah hiljensi käyntiään.
"Muukalaiset ovat hallinneet Judeaa ennen kuin roomalaiset", sanoi hän, käsi ylhäällä. "Missä he ovat, Messala? Judea on elänyt kaikkia heitä kauemmin. Se voi vielä uudestaan tulla siksi, mitä se kerran ennen oli."
Messala jälleen turvautui ivalliseen ääneensä.
"Osattarilla on ystäviä essealaisten piirin ulkopuolellakin. Tervetuloa heidän riveihinsä, Judah!"
"Messala, älä lue minua heihin. Minun uskoni perustuu sille kalliolle, joka on ollut isäni uskon perustuksena aina Abrahamin päivistä asti, se perustuu liittoon, jonka Herra Jumala on tehnyt Israelin kanssa."
"Liiaksi kiivastut, Judah! Olisipa opettajani pahastunut, jos minä olisin niin kiihtynyt hänen läsnä ollessaan. Minulla olisi muutakin puhumista sinulle, mutta enpä nyt rohkene."
Heidän astuttuaan vähän matkaa roomalainen taas alkoi puhella.
"Luulen, että sinä nyt kykenet kuulemaan minua, varsinkin kun asia koskee itseäsi. Tahtoisin palvella sinua, kaunis Ganymedes, jopa oikein uhraavaisesti. Minähän rakastan sinua — sen kuin voin. Sanoin sinulle aikovani ruveta sotilaaksi. Miks'et sinäkin rupeisi? Miks'et voisi irtautua tuosta ahtaasta piiristä, joka, kuten minä äsken todistin lain ja sukujohdon mukaan, estää sinua ryhtymästä mihinkään ylevään pyrintöön?"
Judah ei vastannut.
"Kutka ovat viisaita meidän päivinämme?" jatkoi Messala, "eivät ne, jotka tuhlaavat ikävuosiansa riitoihin menneistä asioista, Baalista, Jupiterista, Jehovasta, filosofian järjestelmistä tai uskonnoista. Sanoppa yksikään suuri nimi, hyvä Judah, sama minusta, mistä sen kaivat esiin, Roomasta, Egyptistä, itämaista tai täältä Jerusalemista — Pluto vieköön, onko kukaan heistä kirjoittanut nimeänsä aikakirjoihin muilla aineilla kuin niillä, joita oma aikansa hänelle antoi; pitikö hän mitään pyhänä, joka ei soveltunut hänen tarkoituksiinsa, taikka halveksiko mitään, joka edisti hänen asiaansa. Eikö se ollut Herodeen tapa? Entä makkabilaisten? Entä ensimmäisen ja toisen keisarin? Seuraa heidän esimerkkiänsä! Ala heti! Rooma ojentaa sinulle kätensä yhtä halukkaasti kuin idumealaiselle Antipaterille."
Juutalaisnuorukainen vapisi vihastuksesta. Kun puutarhan portit aukesivat, kiiruhti hän askeliaan, päästäkseen pois viettelijän seurasta.
"Voi Rooma! Rooma!" hän supisi.
"Ole järkevä", jatkoi Messala, "luovu Mooseen hullutuksista ja muinaistarinoista, näe asema sellaiseksi, kuin se on! Katso rohkeasti Osattaria kasvoihin, niin ne kertovat sinulle, että Rooma on maailma. Kysy heiltä Judeaa, niin he vastaavat, että se on, miksi Rooma sen tahtoo."
Jopa he olivat portilla. Judah pysähtyi, otti roomalaisen käden hiljaa pois olkapäältänsä ja katsoi kyynelsilmin häntä kasvoihin.
"Ymmärrän sinut, koska olet roomalainen; sinä et ymmärrä minua, joka olen israelilainen. Sinä tuotit minulle tänä päivänä suurta tuskaa ja saatoit minulle selviämään, ett'emme koskaan voi tulla sellaisiksi ystäviksi, kuin ennen olimme, emme koskaan! Tässä eroamme! Isäini Jumala lahjoittakoon sinulle rauhansa!"
Messala tarjosi hänelle kättänsä; juutalainen läksi ulos portista. Hänen mentyänsä roomalainen seisoi hetkisen vaiti, sitte hän heilautti päätään ja meni hänkin pois, sanoen itsekseen: "Olkoon niin: Eros on kuollut, Mars elää!"