Kohta sen jälkeen tuli vanhuksen kutsumuksesta palvelija ja työnsi tuolin takaisin huoneesen, jossa hän vielä istui kotvan aikaa, ajatellen tulevaa kuningasta, jota vastoin Ester heti läksi ja nukkui viattomuuden rauhalliseen uneen.
Roomalaiset juomingit.
Palatsi joen toisella puolella oli melkein vastapäätä Simonideen kartanoa, ja kuuluisan Epifaneen sanotaan rakennuttaneen sen valmiiksi asti. Siinä oli kaikkea suurenmoista mitä sellaisessa voi odottaa olevan, vaikka tämän hallitsija-rakennusmestarin aisti enemmän suosi suuren suurta kuin klassillista, kuten me nyt sitä nimitämme; hän näet matki persialaista rakennustapaa eikä kreikkalaista.
Muuri, joka ympäröi koko saarta joen rantaa myöten, oli tehty kahta tarkoitusta varten: suluksi vettä vastaan ja suojaksi roistoväeltä. Sanottiin sen tehneen palatsin sopimattomaksi kenenkään pysyväiseksi asuinpaikaksi, jonka lähden legaatit olivat hyljänneet sen ja muuttaneet toiseen hallituspalatsiin, joka oli heitä varten rakennettu Sulpius-vuoren läntiselle rinteelle Jupiterin temppelin alapuolelle. Olipa sentään niitäkin, jotka sanoivat aiheettomaksi tuota vanhan rakennuksen moitetta. He väittivät, häijysti kyllä, että legaattien muuton todellisena syynä ei ollut saaripalatsin epäterveellisyys, vaan se turvallisuus, jonka tuottivat suunnattomat, linnan muotoon rakennetut kasarmit, jotka olivat juuri tien yläpuolella vuoren itärinteellä. Tämä mielipide olikin ehkä oikea, muun muassa siitä päättäen, että, kuten mainittiin, saaripalatsi aina pidettiin käyttökunnossa, ja milloin konsuli, sotapäällikkö, kuningas tai joku muu ruhtinaallinen henkilö saapui Antiokiaan, niin hänet majoitettiin saareen.
Koska meillä on tekemistä vain yhden huoneen kanssa tuossa vanhassa rakennuksessa, tehköön lukijan mielikuvitus itselleen kuvan kaikesta muusta, niin kuin puutarhoista, kylpylaitoksista, pylväskäytävistä ja huoneiden paljoudesta katon huvihuoneihin saakka, jotka kaikki olivat laitetut niin komeasti, kuin soveltui valtion rakennukselle semmoisessa kaupungissa kuin Antiokia.
Meidän päivinämme tuota mainittua huonetta sanottaisiin saliksi. Se oli varsin tilava, lattia kiillotetuista marmorilevyistä. Päivänvalo pääsi sisään kattoikkunoista, joissa lasin sijasta oli kirjavaksi värjättyä katinkultaa. Pitkin seiniä seisoi Atlaan kuvapatsaita eri asennoissa kannattamassa taitotekoista, lehtiköynnöksistä katonreunustaa, jonka kaunis muoto viehätti silmää siitäkin syystä, että nuo kipsilehdet olivat taitavasti väritetyt sinisen, vihreän, purppuranpunaisen ja kullan värisiksi. Huoneen ympäri kiertävä sohva oli päällystetty Itä-Indian silkillä ja kashmir-villakankaalla. Huonekaluina oli egyptiläis-mallisia ja kuvajalkaisia pöytiä ja tuoleja.
Me jätimme Simonideen nojatuoliinsa mietiskelemään, mitä apua hän aikoi antaa tulevalle kuninkaalle. Ester nukkuu. Ja nyt käytyämme siltaa myöten joen poikki, astumme pronssi-leijonain vartioimasta portista saaripalatsiin ja edelleen monen babylonilaiseen tapaan rakennetun salin kautta äsken kuvaamaamme kullalta loistavaan saliin. Katosta riippuu viisi kynttiläkruunua juoksevissa pronssivitjoissa, yksi joka nurkassa ja yksi keskellä, kukin mahtavana lamppupyramiidina valaisten Atlaan kuvain muotoja ja seinäin monimutkaisia koristuksia. Pöytäin ympärillä on istumassa, seisomassa tai lakkaamatta edestakaisin kävelemässä satakunta henkilöä, joita me tahdomme vähän tarkastella ainakin hetkisen.
He ovat kaikki nuorukaisia, muutamat tuskin vielä ehtineet pois pojan ijästä. Heti myöskin voi huomata heidän syntyneen Italian taivaan alla, vieläpä enimmän osan olevan roomalaisia. He puhuvat puhtainta latinaa, ja jokaisella on yllä Rooman tavallinen arkipuku, lyhythihainen ja -helmainen tunika, joka vaatteus hyvin soveltuikin Antiokian ilmanalassa ja varsinkin salin raskaassa ilmassa. Sohvalla siellä täällä on huolettomasti sille heitettyjä toga-viittoja, reunat purpurasta. Siinä makaa myöskin muutamia nuorukaisia mielen mukaisessa asennossa, kuumuudenko ja päivän vaivojen vaiko viinin jumalan siihen vaivuttamina, emme huoli tutkia.
Kova äänten hälinä porisee salissa, välistä kuuluu sen seasta kaikuva nauru sekä epätoivon tai riemun huudahdus, mutta kovemmin kaikkea muuta ratisee korviin koskeva rapina taukoamatta, huumaten siihen tottumatonta. Jos lähestymme pöytiä, selviää se arvoitus ihan itsestään. Siellä pelataan lauta- tai kuutiopeliä, ja rapinan aiheena ovattesseraeeli elefantinluiset kuutiot jahosteseli merkkinappulat, joita heittojen mukaan muutellaan ruudukkaiksi maalatuilla pöydillä.
Ketä on tässä joukossa?
"Hyvä Flavius", sanoo eräs pelaaja, merkkinappula sormien välissä, "näethän tuon viitan, joka on tuossa sohvalla. Se tulee juuri vaatepuodista, ja siinä on olkamerkit kullasta, leveät kuin kämmeneni."
"Kyllä", vastasi Flavius, kääntämättä huomiotaan pois pelistä, "olenpa nähnyt sellaisia ennenkin; olkoonpa niinkin, ett'ei sinun viittasi ole vanha, mutta totta totisesti, Venuksen kaunovyön kautta, uusi se ei myöskään ole. Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"En mitään muuta kuin että minä lahjoittaisin sen mielelläni, jos vain tapaisin miehen, joka tietäisi kaikki."
"Ha, ha! Huokeammasta hinnasta minä voin näyttää sinulle täällä montakin purppura-togaista miestä, jotka yhtyvät sinun tarjoukseesi. Mutta pelaa sinä!"
"Kyllä, kyllä kas noin, nyt olet pussissa!"
"Totta totisesti, Jupiter avita! No, mitä arvelet? Panemmeko uudestaan?"
"Olkoon menneeksi!"
"Mistä summasta?"
"Sertertiosta."
Molemmat ottivat vahataulunsa ja piirtimensä ja merkitsivät jotakin muistiin. Heidän järjestellessään nappuloitansa Flavius kävi jatkamaan äskeistä puheainetta.
"Ettäkö löytäisit miehen, joka tietää kaikki! Herkules avita! silloinhan orakelille ei jäisi mitään tekemistä. Mitä sinä sillä ihmemiehellä tekisit?"
"Hän saisi vastata yhteen kysymykseen, hyvä Flavius, ja sitte minä, totta vie, katkaisisin häneltä kaulan."
"Ja mikä kysymys se olisi?"
"Hänen pitäisi sanoa minulle hetki — sanoinko hetki — ei, vaan minuutti, jolloin Maxentius huomenna tulee."
"Oiva heitto — nyt olet kiinni! — Ja mitä varten se minuutti?"
"Oletko koskaan seisonut paljain päin Syrian auringon paahteessa rantasillalla, josta hän tulee maalle? Ei Vestan tulikaan ole niin kuuma. Esi-isämme Romuluksen kautta, jos minun pitää kuolla, niin tahtoisinpa, että se tapahtuisi Roomassa. Manala on täällä; siellä Roomassa minä saattaisin seisoa Forumin laidassa ja kurkottaen ulottuisin käsilläni jumalain lattiaan. — Oh, Venus avita, johan sinä, Flavius, puijasit minua uudestaan. Minä menetin. Voi sua, huikenteleva onnen jumalatar!"
"Uudestaan, vai mitä?"
"Pitää minun voittaa takaisin sertertioni."
"Olkoon menneeksi minun puolestani."
Ja he jatkoivat peliänsä. Aamunkoite hiipiessään sisään kattoikkunoista ja himmentäessään lamppujen valoa näki vielä nämä molemmat saman pöydän ääressä yhä vain kiintyneenä samaan mieltä jännittävään huvitukseen. Kuten enimmät muutkin, he kuuluivat konsulin esikuntaan ja odottelivat juoden ja pelaten hänen tuloansa.
Äskeisen keskustelun aikana astui huoneesen uusi seurue ja lähestyi keskipöytää, alussa kenenkään huomaamatta. Heidän käytöksestään kyllä näkyi, että he äskettäin olivat lähteneet joistakin juomingeista. Muutamain heistä oli vaikea astua vakavasti. Johtajan päässä näkyi seppele osoittamassa, että hän oli juhlan kuningas. Viini ei ollut vaikuttanut häneen muuta kuin enentänyt hänen kauneuttansa, joka oli aivan roomalaismallin mukainen. Hän piti päätänsä pystyssä, huulia ja poskia kaunisti terveyden raitis puna ja silmät loistivat. Hänen lumivalkoisen togansa vähän luonnoton asema ja hänen liian majesteetillinen käyntinsä osoittivat sentään hänenkin uhranneen viinin jumalalle. Mennessään pöydän luo hän kursailematta ja anteeksi pyytelemättä raivasi tungoksen läpi tietä itselleen ja seuraajilleen, ja kun hän viimein pysähtyi katselemaan pelaajia, kääntyivät kaikki häneen päin ja huusivat pauhaten:
"Kas, Messala!"
Salin etäisimmistäkin nurkista kuului ikään kuin kaikuna tervehdyksen toistelemista. Miesryhmät hajosivat heti, peli lakkasi, ja yleinen rynnäkkö salin keskusta kohti alkoi.
Messala otti välinpitämättömästi vastaan tuon imartelevan huomion ja kiiruhti näyttämään, mihin tuo kaikkein suosio häntä kohtaan perustui.
"Maljasi, ystävä Drusus!" hän sanoi lähimmälle pelaajalle oikealla päin, "näytäpäs minulle vähän muistitauluasi."
Puhuteltu otti esiin muutamia pieniä vahatauluja, tarkasti vetosummain muistiinpanot ja työnsi taulut pois luotansa Messalaan päin.
"Denareja, denareja vain; kuskeillehan ja teurastajille nuo summat soveltuvat!" sanoi Messala halveksivasti hymyillen. "No, juopuneen Semelen nimessä, mitenkä onkaan Rooman asiat, koska Caesarin kaltainen mies valvoskelee yöt päätänsä odotellen, että onnen potkaus toisi hänelle yhden mitättömän denarin."
Drususten jälkeläinen punastui tukan rajaan asti, mutta hänen kumppaninsa pauhullaan sotkivat vastauksen, tunkeutuessaan pöydän luo huudellen: "Messala! Messala!"
"Miehet Tiberin rannoilta", jatkoi Messala, temmaten kuutiopikarin erään seisojan kädestä, "kuka on jumalain suurin suosikki? Roomalainen! Kuka säätää lakia kansoille? Roomalainen! Kuka se miekan oikeudella vallitsee maailmaa?"
Miehet pian innostuivat eivätkä jättäneet hänelle enää aikaa itse vastata.
"Roomalainen, roomalainen!" he huusivat yhteen suuhun.
"Mutta … mutta" — hän vitkasteli, herättääkseen uteliaisuutta, "onpa kuitenkin yksi parempi kuin paras Roomassa."
Hän pudisti ylimyspäätänsä ja oli vaiti, ikään kuin tahtoen loukata heitä pilallansa.
"Kuuletteko?" hän kysyi. "On yksi, joka on parempi kuin paras Roomassa."
"Ka, Herkules!" muuan virkahti.
"Bakkus!" huusi joku ivailija.
"Jupiter, Jupiter!" pauhasi koko joukko.
"Ei", sanoi Messala, "ihmisten seassa."
"Sano hänen nimensä!" huudettiin.
"Kyllä minä sanon", virkkoi Messala, kun jälleen oli tyynnytty. "Se on se, joka Rooman täydellisyyteen on yhdistänyt itämaiden täydellisyyden; se, joka on voitolliselle lännelle opettanut idän taidon osata nauttia valloituksiansa."
"Totta totisesti! Hän on kuitenkin roomalainen, kun kaikki tulee selville", selitti joku, ja siitä alkoi yleinen nauru ja käsien paukutus, osoittaen, että Messalalla oli enemmistö puolellaan.
"Täällä idässä meillä ei ole mitään muita jumalia kuin viini, naiset ja onni, ja viimeksi mainittu on niistä suurin", hän jatkoi. "Sen tähden meidän tunnussanamme onkin: 'Kuka uskaltaa, mitä minä uskallan?' ja se tunnussana soveltuu senaattorille, sotilaalle taistelussa ja paraiten kaikista sille, joka etsien parasta uhoittelee pahinta." Hän hiljensi äänensä kevyeksi ja tuttavaksi kuiskailuksi, mutta päästämättä millään tavalla käsistään voittoa, jonka kerran oli saanut. "Suuressa arkussa tuolla ylhäällä linnassa on minulla viisi talenttia täys'painoisia, käypää rahaa, ja tässä ovat nosto-osoitukset niille summille."
Hän veti tunikansa alta paperikäärön, heitti sen pöydälle ja jatkoi, ympärillä seisojain hengittämättä kuunnellessa ja katsoessa häntä:
"Tuossa on summa todistuksena, mitä minä uskallan. Kuka teistä uskaltaa yhtä paljon? Te olette vaiti. Onko summa liian suuri? Minä pyyhin pois yhden talentin. Mitä, yhäkö vaiti? No, heittäkäämme sitte kerran näistä kolmesta talentista, mitättömästä kolmesta! No, kahdesta sitte — entä yhdestä, yhdestä ainoasta sen joen kunniaksi, jonka rannoilla te näitte päivän valon. Idän Rooma lännen Roomaa vastaan. Barbarinen Orontes pyhää Tiberiä vastaan!"
Hän ramisutti kuutiota, vastausta odotellessaan.
Ei kukaan liikahtanut. Hän heitti kuutiopikarin pöydälle ja otti nauraen takaisin talletuskirjat.
"Ha ha ha! Olympolainen Jupiter avita! nyt minä ymmärrän, että te olette joko hankkimassa rikkautta taikka sitä suurentamassa, ja sitä varten te olette tulleet Antiokiaan. Kuuletko, Caecilius!"
"Tässä minä olen, Messala", kuului ääni hänen takaansa, "ja olen ihan menehtymäisilläni tungoksessa ja kerjäilen yhtä drakmaa, sopiakseni sitte sen leppymättömän lauttamiehen kanssa. Mutta Pluto minut vieköön! näillä tulokkailla ei ole edes oboliakaan hallussaan."
Tämä sukkeluus sai aikaan naurun rähinän, joka tärisytti seiniä.Messala yksin pysyi vakavana.
"Mene", hän sanoi Caeciliukselle, "ja käske palvelijoita tuomaan tänne viiniastiat ynnä pikareja ja maljoja. Jos näillä onnea etsivillä maamiehillämme ei olekaan kukkaroita, niin tahdonpa syrjäläisen Bakkuksen nimessä katsoa, eikö heillä paremmin ole vatsa muassa. Joudu!" Sitte hän kääntyi Drusuksen puoleen ja nauroi niin, että kuului yli koko salin. "Ha ha, ystäväni! Ethän vain loukkautunut, että vedin sinun sisällisen jaloutesi alas denarien tomuun. Ymmärräthän, että minä vain tahdoin koettaa näitä vanhasta Roomasta tulleita kukkosia. Tule, Drusus, tule!" Hän tarttui kuutiopikariin uudestaan ja pudisteli sitä iloisesti. "Kas niin, pankaamme mistä summasta vain tahdot; koetelkaamme onneamme!"
Hänen äänessään oli jotakin niin avomielistä, sydämmellistä ja puoleensa vetävää, että Drusuksen pahastus heti haihtui.
"Nymfein nimessä, koetanpa onnea sinun kanssasi", hän nauraen vastasi, "mutta — denarista."
Pojan näköinen nuorukainen katseli toiselta puolen pöytää sovinnon tekoa. Messala kääntyi äkisti häneen päin.
"Kuka sinä olet?" hän kysyi.
Poika pakeni etemmäksi.
"En Kastorin nimessä ja hänen veljensä vielä lisäksi! En minä tarkoittanut mitään pahaa! Miesten kesken on sääntönä pitää muissakin peliasioissa tarkinta tiliä silloin, kuin panos on pienin. Minä tarvitsisin kirjuria. Tahdotko auttaa minua?"
Poika otti esiin vahataulunsa ja valmistautui kirjoittamaan muistiin.
"Malta, Messala!" esteli Drusus. "En tiedä, onko paha enne pidättää punnittua noppakuutiota kysymyksellä, mutta nyt johtuu yksi mieleeni ja minun täytyy lausua se, vaikka Venus rankaisisi minua vyöllänsä."
"Ei, Drusus, ei; Venus, vyö irrallaan, on rakkaustaudissa. Annas kuulua, minä vain teen heittoni; kas niin."
Hän käänsi pikarin ylös alasin ja piti sitä vakavasti kuutioiden päällä.
Drusus kysyi: "Oletko nähnyt Kvintus Arriusta?"
"Duumviriäkö?"
"Ei, hänen poikaansa."
"En minä tiennyt hänellä olevankaan poikaa."
"No niin, ei se mitään merkitse", sanoi Drusus välinpitämättömästi, "minä vain tahdoin lausua, Messala, ett'ei Pollux ole enemmän Kastorin näköinen kuin Arrius sinun näköisesi."
Tämä huomautus vaikutti kuin hyökkäysmerkki. Parikymmentä ääntä ryhtyi säestämään:
"Toden totta, samat silmät, samat kasvot!"
"Mitä te lörpöttelette!" vastusti eräs äkeissään. "Messala on roomalainen, Arrius juutalainen."
"Sinä olet oikeassa", muuan kolmas virkkoi, "hän on juutalainen, taikkapa on Momus lainannut hänen äidilleen väärän naamuksen."
Sanakiista uhkasi syntyä, mutta Messala sen huomattuaan rupesi välittämään:
"Viini ei ole vielä tullut, hyvä Drusus. Mitä Arriukseen koskee, niin minä yhdyn sinun ajatukseesi. Kerro vähän enemmän hänestä."
"No niin, olkoon hän juutalainen tai roomalainen, — minä en sano sitä mistään sinun tunteittesi halveksimisesta — se Arrius on kaunis, urhollinen ja ymmärtäväinen. Keisari tarjosi hänelle armollista suojelustaan, mutta hän ei huolinut siitä. Hän ilmestyi tänne salaperäisellä tavalla ja pysyttelekse erillään meistä, ikään kuin tuntisi olevansa parempi tai huonompi kuin me muut. Kilpakoulussa hänellä ei ollut vertaistansa; hän leikitteli Reininmaista tuotujen sinisilmäisten jättiläisten ja Sarmatian sarvettomain härkien kanssa, kuin olisivat ne olleet vain vitsakimppuja. Duumviri jätti suunnattoman omaisuutensa hänelle. Hän kiihkeästi rakastaa aseita ja uneksii vain sotaa. Maxentius antoi hänelle pääsyn perheesensä, ja hänen piti tulla laivaan meidän kanssamme, mutta Ravennassa hän katosi meiltä. Kuitenkin on hän nyt täällä ja aivan hyvissä voimissa. Me saimme sen tietää tänä aamuna. Mutta huolimatta mennä palatsiin tai linnaan hän vei matkatavaransa majataloon ja katosi uudestaan."
Messala kuunteli ensin vain kohteliaisuudesta, mutta mitä kauemmin kertomusta kesti, sitä enemmän hän siihen kiintyi. Drusuksen vaiettua hän heitti kädestään kuutiopikarin ja huusi: "Kuules, Kajus, kuuletko!"
Nuorukainen hänen sivullansa, hänen Myrtiluksensa eli kumppaninsa täänpäiväisissä kilpa-ajon harjoituksissa, vastasi, hyvillään yleisestä huomiosta, joka nyt kääntyi häneen: "Jos en kuulisi, Messala, niin en olisi ystäväsi."
"Muistatko miestä, joka tänään vieräytti sinut pois vaunuista?"
"Bakkuksen rakkauskutrien kautta, onhan minulla arka olkapää auttamassa muistoani", vastasi Kajus, nykäyttäen olkapäitään.
"No, ole sitte kohtalon jumalattarille kiitollinen, sillä minä olen saanut selon sinun vihollisestasi. Kuule nyt edelleen."
Messala kääntyi nyt uudestaan Drusuksen puoleen.
"Kerro enemmän hänestä, joka on sekä roomalainen että juutalainen.Foebus avita! se yhdistys voisi tehdä kentaurinkin rakastettavaksi.Mitä pukua hän apinoitsee?"
"Juutalaista."
"Kuuletko, Kajus?" sanoi Messala, "se meidän miehemme on nuori ensiksikin. Hänellä on roomalaiset kasvot toiseksi; hän mieluisemmin pitää juutalaista pukua kolmanneksi; kilpakentällä saavutetaan mainetta käsivarsilla, jotka voivat tarpeen mukaan kaataa hevosen tai sysätä kumoon vaunut, neljänneksi. Drusus ystäväni, sinun pitää kaiketi auttaa minua vielä kerran. Epäilemättä se Arrius puhuu monta kieltä, muutenhan hän ei voisi esiytyä tänään roomalaisena, huomenna juutalaisena, mutta puhuuko hän myöskin Atenan rikasta kieltä?"
"Niin puhtaasti Messala, että hän milloin hyvänsä kelpaisi näyttelijäksi."
"Kuuletko, Kajus?" Messala huudahti. "Hän on ihan kuin luotu tervehtimään naista kreikaksi, ja minun laskuni mukaan se on viides kohta. Mitäs sanot?"
"Sinä olet löytänyt hänet, Messala", Kajus vastasi, "taikka min'en enää ole minä."
"Anna anteeksi, Drusus, ja te kaikki, että minä puhun näin arvoituksilla", sanoi Messala tunkeilevaan tapaansa. "Kaikkein jumalain nimessä, en tahdo käyttää sinun kohteliaisuuttasi niin paljon, että se loppuu; mutta sinun pitää vielä auttaa minua. Kas", hän laski kätensä uudestaan pikarille, "miten piilossa minä pidän pytialaisen orakelin ja sen salaisuudet. Sinä muistaakseni mainitsit, että siinä Arriuksen pojassa on jokin salaisuus. Kerroppa se!"
"Ei se ole mitään, Messala", Drusus vastasi, "ei muuta kuin lasten juttu. Kun Arrius, isä, oli ahdistamassa merirosvoja, ei hänellä ollut lapsia eikä perhettä. Palatessaan hän toi pojan, sen, josta puhumme, ja seuraavana päivänä otti hänet ottopojakseen."
"Ottopojakseenko?" toisti Messala, "jumalain nimessä sinä saat minut tosiaankin uteliaaksi, Drusus. Mistä duumvir löysi pojan? Ja kuka hän oli?"
"Kukapa muu kuin hän itse voi siihen vastata. Duumvir, hän oli silloin vasta tribuni, kadotti taistelussa kalerinsa. Toinen palaava laiva löysi hänet ja erään toisen miehen samalla lankulla uiskentelemasta, ja he olivat ainoat eloon jääneet koko väestöstä. Minä kerron nyt historian sellaisena, kuin minä sen kuulin pelastajilta, ja sillä on ainakin se ansio, ett'ei sitä ole koskaan vastustettu. He sanoivat, että duumvirin kumppani lankulla oli juutalainen."
"Juutalainenko!" Messala ihmetteli.
"Ja kaleriorja."
"Mitä Drusus? Kaleriorjako?"
"Kun heidät molemmat nostettiin kannelle, oli duumvirillä yllä tribunin haarniska ja toisella soutajan puku."
Messala nousi pöydän vierestä, jota vasten oli nojannut.
"Kaleri…" Hän vaikeni äkisti ja katseli ympärilleen ensi kerran elämässänsä neuvottomana. Juuri silloin astui sisään joukko orjia, tuoden suuria viiniastioita, hedelmä- ja leivoskoreja sekä pikareja ja pulloja, jotka olivat suurimmaksi osaksi hopeasta. Se näkö herätti jotakin hänen mieleensä. Messala hyppäsi ylös tuolille.
"Miehet Tiberin rannoilta", hän sanoi kovalla äänellä, "muuttakaamme päällikön odotus Bakkuksen juhlaksi. Kenenkä valitsette juomakuninkaaksi?"
Drusus nousi ylös.
"Kenenkä muun kuin juhlan pitäjän", hän sanoi. "Vastatkaa, roomalaiset!"
Kaikuva suostumushuuto kajahti vastaukseksi.
Messala otti seppeleen päästään, antoi sen Drusukselle, joka nousi ylös pöydälle ja laski juhlallisesti kaikkein nähden seppeleen takaisin Messalan päähän sekä valitsi hänet siten yön huvitusten isännäksi.
"Minä toin muutamia ystäviä kanssani", sanoi Messala, noustuaan pöydälle. "Jotta juhla vanhalla tavalla pyhitettäisiin, tuokaa tänne se, joka on enimmin viininjumalan vallassa."
Joukko ääniä huusi: "Tässä hän on, tässä hän on!"
Lattialta vedettiin nyt esiin nuorukainen, jolla oli niin naisellisen kauniit kasvot, että olisi voitu luulla häntä itse juomajumalaksi, jos hänellä vain olisi ollut seppele päässä ja muut Bakkuksen tuntomerkit.
"Nostakaa hänet ylös pöydälle", käski Messala.
Silloin huomattiin, ett'ei hän voinut pysyä istualtaan.
"Tue häntä, Drusus."
Drusus otti päihtyneen syliinsä.
Messala kääntyi sitte viineistä velttoa nuorukaista kohti ja sanoi kaikkein vait'ollessa: "Oi Bakkus, sinä suurin jumalista, ole meille tänä yönä suosiollinen. Omasta ja näiden palvelijaisi puolesta minä lupaan", hän nosti kunnioittavasti seppeleen päästänsä, "tämän seppeleen uhriksi alttarillesi Dafneen."
Hän kumarsi, laski seppeleen takaisin päähänsä, paljasti ohimonsa ja lausui nauraen:
"Katsos, Drusus, Silenuksen aasin nimessä, enkö voittanut denariasi!"
Suostumushuuto sai katon vapisemaan ja äkäisen näköiset Atlaan kuvat vavahtelemaan alustoillansa. Mässäys alkoi.
Arabialais-kodissa.
Sheikki Ilderimillä oli siksi ylhäinen asema, ett'ei hänen sopinut pitää varsin yksinkertaista taloutta. Hänen täytyi pitää yllä arvonsa oman heimonsa keskuudessa, kuten soveltui Syrian itäpuolisten aavikkojen suurimman heimon ruhtinaalle ja patriarkalle. Kaupunkilaisten silmissä hän oli kuninkaallisten henkilöiden jälkeen kaikkein itämaiden rikkain mies, ja koska hänellä, paitsi rahaa, oli myöskin paljo orjia, hevosia, kameleja ja kaikenlaisia karjalaumoja, oli hän itsekin mieltynyt jonkinlaiseen komeuteen. Sitä paitsi suurellisuus lisäsi hänen arvoansa vierasten silmissä, viehätti hänen omaa ylpeyttänsä ja tuotti hänelle kaikenmoista mukavuutta. Lukija älköön siis erehtykö, kun sanoimme hänen asuvan palmumetsikön keskellä olevassa "teltassa". Hänellä olikin siellä todella oikein kunnioitusta herättävädowar, se on, kolme isoa telttaa, yksi häntä itseään, toinen vieraita ja kolmas hänen lempivaimoansa ja sen naispalvelijoita varten sekä kuusi tai kahdeksan pienempää telttaa hänen omia palvelijoitaan ja niitä heimon jäseniä varten, jotka hän oli valinnut henkivartioikseen ja jotka olivat koeteltuja sekä urhollisuudeltaan että voimaltaan ja myöskin taidoltaan käsittelemään keihästä, jousta ja hevosia.
Tosin hänen omaisuutensa ei ollut minkäänlaisessa vaarassa tässä paikassa, mutta tottumus on ihmisen toinen luonto, eikä ole viisastakaan höllitellä kerran säännölliseksi tulleen elämänjärjestyksen siteitä; sen tähden oli dowarin sisus eli telttain keskus lehmäin, kamelien, vuohien ja yleensä kaiken sellaisen omaisuuden kokouspaikkana, joka saattoi houkutella varkaita tai leijonia.
Ilderim, puhuaksemme hänestä kaikki totuuden mukaan, noudatti tarkimmasti kaikkia kansansa tapoja. Niinpä hänen elämänsä täällä palmumetsässä oli vain jatkoa hänen elämästänsä aavikoilla, vaan samalla se myöskin oli kaunis kuva vanhasta patriarkalisuudesta, Israelin alkuperäisestä ja oikeasta paimenelämästä.
Aamusella, karavanin saavuttua metsään, hän oli pysäyttänyt hevosensa ja pistänyt keihään maahan sanoen: "Pystyttäkää teltta tähän paikkaan, järveen päin ja ovi etelää kohti. Näiden palmujen alla, jotka ovat erämaan lapsia kuten me itsekin, tahdomme istua ja katsella auringon laskua."
Niin puhuttuaan hän meni kolmen yhteen ryhmään kasvaneen, mahtavan suuren palmun luo ja silitteli yhtä niistä, niin kuin hän olisi hyväillyt lemmikkihevostaan tai enimmän hemmoiteltua lastaan.
Keliäpä muulla kuin sheikillä oli oikeutta käskeä karavania pysähtymään tai määrätä, mihin teltta oli pystytettävä? Keihäs temmattiin pois, ja sen reikään lyötiin ensimmäinen teltan tanko. Sitte pystytettiin vielä kahdeksan seivästä, niin että tuli kolme seiväsriviä ja kolme seivästä kuhunkin riviin. Sen jälkeen annettiin vaimoille ja lapsille merkki, että päästäisivät telttakankaat irti kamelien selästä. Kenenpä muiden kuin naisten tehtävä se olisi ollut? Eivätkö juuri he olleet kerinneet ruskeaa villaa vuohista ja kehränneet sitä langaksi, kutoneet lankaa kankaaksi ja ommelleet yhteen, niin että siitä tuli tiheä suojus, oikeastaan tummanruskea, vaikka se etäältä näytti mustalta kuin Kedarin telttamajat? Ja viimein miten iloisesti leikkiä laskien olivatkaan sheikin seuralaiset yksin voimin pingoittaneet vaatteen seipäästä toiseen, iskeneet kepit maahan ja niihin kiinnittäneet nuorat! Ja kun viho viimein vielä punaisesta niinestä palmikoidut ulkoseinät saatiin paikoilleen — viimeinen työ teltan teossa aavikon tapaan — miten maltittomasti he sitte ääneti odottivat sheikin arvostelua! Ja he olivat onnelliset, kun sheikki asteli siinä sisään ja ulos, katsellen asuntoa ynnä auringon paistetta, puita ja järveä, sekä tyytyväisenä käsiään hieroskellen sanoi: "Hyvä! Laittakaa nyt dowar kuntoon sillä tavalla, kuin tiedätte, ja tänä iltana me höystämme leipäämme maksalla ja maitoamme hunajalla. Joka tulella paistetaan kili. Herra olkoon teidän kanssanne! Veden puutetta meidän ei tarvitse pelätä, sillä meillä on kaivona järvi. Kuormajuhtamme ja karjalaumamme saavat olla huoletta nälästä, sillä vihreää ruohoa on täällä liiaksikin. Jumala olkoon kanssanne, lapseni!"
Riemuiten joukko hajautui pystyttämään omia telttojansa. Joitakuita vain jäi laittelemaan kuntoon ruhtinaan teltan sisustaa. Miespalvelijat kiinnittivät keskitankoon vaatteen ja jakoivat sillä teltan kahtia; toinen oli Ilderimiä itseään, toinen hänen hevosiansa varten, jotka talutettiin sisään sekä suudellen ja hyväillen päästettiin irti. Keskitankoa vasten laitettiin myöskin lava, joka aseteltiin täyteen keihäitä ja heittokeihäitä, jousia, nuolia ja kilpiä. Äärimpänä riippui sheikin puolikuun muotoinen, käyrä sapeli, jonka terän välke melkein veti vertoja varteen sovitettujen kallisten kivien loistolle. Aselavan toiseen päähän ripustettiin hevosten satulavaipat, toinen toistaan komeampia väriloistolta, ja toiseen mahtavan miehen liina- ja pitovaatteet, tunikat ja höllähousut sekä koko joukko kirjavia turbani-liinoja. Vasta sitte, kun sheikki ilmaisi tyytymyksensä, he lakkasivat järjestelemästä.
Naiset tällä aikaa laittoivat kuntoon sohvan, joka oli Ilderimille välttämättömämpi kuin hänen ryntäilleen asti riippuva partansa. He sovittivat kokoon kehyksen ikään kuin kolme sivua nelikulmasta, siten että aukko jäi ovea kohti, ja peittivät sen tyynyillä ja pienillä vaatteilla. Tyynyjen päälle vuorostaan levitettiin ruskean ja keltaisen juovikas peite. Nurkkiin naiset asettivat tyynyjä ja patjoja, joissa oli punaiset ja siniset verkapäällykset. Sohvan ympärille levitettiin koko joukko mattoja. — Sen näköinen se teltta oli, jonka ovelle jätimme Ben-Hurin.
Palvelijat jo olivat odottelemassa isäntänsä käskyjä. Eräs heistä päästi sheikiltä jalasta sandalit, toinen veti Ben-Hurilta pois roomalaiset kengät. Sitte he vaihtoivat tomuiset päällysvaatteensa puhtaihin liinaisiin.
"Astu sisään Jumalan nimessä, astu sisään lepäämään!" kehoitti isäntä sydämmellisesti Jerusalemin markkinapaikan tavallisella murteella ja talutti hänet sohvan luo.
"Tässä on minun paikkani", hän sitte sanoi, viitaten, "ja tuossa on vieraan."
Nainen tuli sheikin kutsumuksesta ja asetteli taitavasti tyynyt ja patjat tueksi selkäin taa heidän istuessaan yhdellä sohvan sivulla sill'aikaa, kun heidän jalkojaan pestiin raikkaalla järvivedellä ja kuivattiin liinoilla.
"Meillä on siellä aavikolla sananparsi", alkoi Ilderim, kooten partansa ja kammaten sitä sormillaan: "hyvä ruokahalu lupaa pitkää ikää. Onko sinulla se?"
"Sen lain mukaan, hyvä sheikki, minä tulen satavuotiaaksi. Minulla on nälkä kuin sudella", vastasi Ben-Hur.
"Hyvä, ei sinun tarvitse täältä lähteä yhtä nälkäisenä. Saat maistella parasta minun laumoistani", sanoi Ilderim, käsiänsä paukuttaen.
Heti ilmestyi palvelija, jolle hän sanoi:
"Mene vieraan luo vierastelttaan ja sano hänelle, että minä, Ilderim, toivotan hänelle rauhaa, yhtä lakkaamatonta kuin veden juoksu virrassa."
Palvelija kumarsi.
"Sano hänelle myöskin, että minä olen palannut uuden vieraan kanssa, joka on minun kanssani taittava leipää. Jos viisas Baltasar tahtoo olla osallisena, niin tulee meitä kolme, eikä lintujen osa siltä jää vähemmäksi."
Palvelija läksi.
"Levätkäämme nyt!" Ilderim kehoitti, ja kävi sohvalle istumaan samalla tavalla, kuin nykyiset kauppiaat Damaskon basaareissa istuvat matoillansa. Päästyään oikein mukavaan asentoon hän lakkasi kampailemasta partaansa ja lausui vakavasti: "Että olet vieraani, olet juonut minun juomaani ja valmistaudut maistamaan minun suolaani, se ei kiellä minua kysymästä: kuka sinä olet?"
"Sheikki Ilderim", sanoi Ben-Hur, levollisesti sietäen hänen katsettansa, "minä pyydän, älä luule minun halveksivan oikeutettua pyyntöäsi, mutta eikö koskaan sinun elämässäsi ole ollut hetkeä, jolloin vastaaminen sellaiseen kysymykseen olisi ollut rikos omaa itseäsi vastaan?"
"Salomon kaiken komeuden kautta, onpa ollutkin!" Ilderim vastasi. "Kavaltaa itsensä on välistä yhtä halpamaisia kuin koko heimon kavaltaminen."
"Kiitos, kiitos, hyvä sheikki!" virkahti Ben-Hur, "huulesi eivät koskaan ole lausuneet totisempaa vastausta kuin nyt. Nyt minä tiedän, että sinä ainoastaan tahdot saada varman selon, ett'en minä kavalla sinun luottamustasi, ja että sellainen vakuutus on sinulle arvokkaampi kuin minun elämäni kurja historia."
Sheikki kumarsi, ja Ben-Hur kiiruhti käyttämään hyväkseen saavuttamaansa etua.
"Jos sinua huvittaa kuulla", hän sanoi, "niin tiedä ensiksikin, ett'en minä ole roomalainen, kuten nimestäni päättäen voitaisiin luulla."
Ilderim tarttui partaansa ja katseli Ben-Huria silmillä, jotka heikosti loistivat alas vetäytyneiden kulmakarvain alta.
"Toiseksi", Ben-Hur jatkoi, "minä olen israelilainen Juudan suvusta."
Sheikki hiukan nosti kulmakarvojaan.
"Vielä enempikin, sheikki, minä olen juutalainen, jolla on roomalaisia vastaan asiaa, jonka rinnalla sinun asiasi on vain lasten leikkiä."
Vanhus kampasi partaansa kiivaasti ja painoi kulmakarvansa niin alas, että silmät kokonaan peittyivät.
"Ja vielä: minä vannon, sheikki Ilderim, minä vannon sen liiton kautta, jonka Herra teki minun isäini kanssa, että, jos sinä toimitat minulle koston, jota etsin, niin kilpa-ajon kunnia ja voitto tulee sinulle."
Ilderimin kulmat silenivät, pää nousi pystyyn ja kasvot kirkastuivat, niin että melkein näkyi, että hän jo oli tyytyväinen.
"Jo riittää!" hän sanoi. "Jos sinun kielesi juuressa piilee valhe, ei edes Salomokaan olisi sinulta turvassa. Minä uskon, ett'et sinä ole roomalainen, vaan juutalainen, ja että sinulla on asiaa roomalaisia vastaan ja että kosto on ohjeenasi. Mutta mitä taitoosi koskee, anna minun kysyä, mitä sinä tiedät kilpa-ajosta. Ja hevoset — voitko sinä taivuttaa ne tahtosi alaisiksi, saatko ne tuntemaan itsesi, kuulemaan huutoasi, niin että jos käsket, ne juoksevat niin, että ovat kaatua väsymyksestä ja hengästyksestä, ja voitko juuri viime silmänräpäyksenä kiihottaa ne viimeiseen, kaikkein ankarimpaan voimain ponnistukseen? Sitä lahjaa, poikani, ei olekaan suotu kaikille. Ah, Jumalan kunnian kautta, minä tunsin kuninkaan, joka oli miljoonain hallitsija, täys'valtaisen herran, mutta ei saanut hevosta tottelemaan. Huomaa tarkkaan, en puhu noista tylsämielisistä elukoista, joiden koko tehtävä on olla orjain orjina, noista vereltään ja olemukseltaan vaistottomista hevosen kuvista, vaan sellaisista kuin minun hevoseni, jotka ovat kuin kalliit kivet väärennettyjen rinnalla. Niiden sukutaulu alkaa Faraon siitoshevosista; ne ovat minun kumppanini ja ystäväni, asuvat saman katon alla kuin minä ja ovat pitkästä yhdessä elämisestä kohonneet minun tasalleni; niillä on vaisto, johon on kehittynyt oikeaa ihmisjärkeä, ja aistimet, joissa on oikeaa ihmissielua, niin että ne tuntevat kunnianhimoa, rakkautta, vihaa ja inhoa; ne ovat taistelussa oikeita sankareita ja rauhassa uskollisia kuin naiset. Hoi, tänne!"
Palvelija astui sisään.
"Taluta tänne minun arabialaiseni!"
Mies veti syrjään osan esiripusta, jolla teltta oli kahtia jaettu. Silloin näkyi takaa ryhmä hevosia, jotka seisoivat hiljaa vähän aikaa, ikään kuin arvostellen, tarkoitettiinko kutsulla totta.
"Tulkaa!" sanoi Ilderim, "mitä vitkastelette? Mitäpä minulla on, joka ei samalla olisi teidän? Tulkaa, sanon minä!"
Hevoset astuivat sisään tasaisessa tahdissa.
"Sinä Israelin poika", ruhtinas puheli edelleen, "esi-isäsi Mooses oli mahtava mies, mutta — ha ha haa! — minua naurattaa, kun ajattelen, että hän salli sinun esi-isiesi käyttää laiskaa härkää ja tyhmää aasia, mutta kielsi pitämästä hevosia. Ha ha haa! Luuletko, että hän olisi kieltänyt, jos olisi nähnyt jonkun näistä?" Ja vanhus otti lähintä hevosta kiinni päästä ja hyväili sitä sanomattoman ylpeästi ja hellästi.
"Se on väärinkäsitystä, sheikki", sanoi Ben-Hur innokkaasti. "Mooses oli sotilas yhtä hyvin kuin lainsäätäjäkin, ja voisiko sotilas koskaan olla rakastamatta tämän kaltaisia?"
Kaunismuotoinen pää, jossa oli suuret silmät, lempeät kuin kauriin ja puoleksi tuuhean tukan peitossa, sekä pienet, terävät ja eteen päin kaarevat korvat, tunkeutui Ben Hurin syliin, sieramet suurina ja ylähuuli liikkeessä. "Kuka sinä olet?" näytti eläin kysyvän yhtä selvään, kuin olisi ollut ilmi ihminen. Ben-Hur tunsi hevosen yhdeksi niistä neljästä juoksijasta, jotka oli nähnyt kilparadalla, ja ojensi sille kämmenensä.
"Panettelijat kyllä kertovat sinulle", sanoi sheikki niin kiivaasti kuin mies, jota on itseään häijysti loukattu, "että meidän täys'veriset hevosemme ovat kotoisin Persian laitumilta. Jumala antoi ensimmäiselle arabialaiselle äärettömän hieta-aavikon, jossa on muutamia puuttomia vuoria ja siellä täällä suolainen lähde, ja sanoi hänelle: 'atso maatasi!'Ja kun miesparka valitti, niin kaikkivaltias armahti häntä ja sanoi: 'Älä ole milläsikään, minä siunaan sinua kaksinkertaisesti muihin verraten.' Arabialainen kiitti ja läksi luottavasti etsimään luvattua siunausta. Hän vaelteli ensin pitkin rajaseutuja, mutta turhaan. Sitte hän kääntyi kohti aavikkoa, astui ja astui yhä astumistaan, ja katso, ihan aavikkomeren keskeltä hän löysi kauniin, viheriöitsevän saaren, ja keskellä saarta käyskenteli kamelilauma ja toinen lauma hevosia! Hän otti lahjan ilomielin vastaan ja hoiti sitä huolellisesti, sillä nehän olivat Jumalan paras siunaus. Siitä vihreästä kosteikosta ovat kotoisin kaikki maailman hevoset, ja sieltä niitä levisi myöskin Persian laitumille. Älä epäile puhettani; joll'ei se ole totta, niin älköön arabialaisella tenhokalulla enää koskaan olko yliluonnollista voimaa. Minä todistan sanani."
Hän taputti käsiään.
"Tuo tänne sukuluettelo!" hän käski palvelijaa, joka oli totellut kutsumusta.
Odotellessaan sheikki leikitteli hevosten kanssa, taputti niiden leukaa, kampasi sormillaan niiden tukkaa ja osoitti jokaiselle erikseen hyväntahtoisuuttansa. Kohta tuli kuusi miestä, tuoden sheikin eteen kuusi messingillä päällystettyä sedripuista arkkua.
"Ei", sanoi Ilderim, "ei kaikkia, en minä tarkoittanut muita kuin hevosten sukutaulua. Avatkaa se ja viekää pois muut."
Arkku avattiin. Siinä oli suuri joukko elefantinluisia liuskoja hopearenkaissa. Taulut olivat ohuita, melkein kuin lehdet, ja joka renkaassa oli niitä sadoittain.
"Minä tiedän", sanoi Ilderim, ottaen muutamia renkaita käteensä, "miten huolellisesti kirjanoppineet pyhän kaupungin temppelissä kirjoittivat muistiin syntyneiden nimet, niin että joka ainoa Israelin poika voi selvittää sukujohtonsa ihan alusta asti. Minun esi-isäni — eläköön heidän muistonsa yhä ja ijankaikkisesti! eivät katsoneet synniksi lainata sitä aatetta ja käyttää sitä merkitessään muistiin mykkäin palvelijainsa sukujohtoa. Lue nämä taulut!"
Ben-Hur otti renkaat ja työnteli niissä edes takaisin tauluja, jotka olivat täynnä kömpelömuotoisia arabialaisia kirjainkuvia, poltettuja siloiseen luupintaan terävällä, kuumalla metallipuikolla.
"Osaatko lukea niitä?" Ilderim kysyi.
"En, sinun pitää selittää niiden merkitys."
"Niinpä tiedä, että joka taulussa on yhden niiden täysiveristen hevosten nimi, joita minun esi-isilleni on syntynyt menneiden vuosisatojen kuluessa. Niissä on myöskin sekä isän että äidin nimi. Ota ne ja katso niiden vanhuutta, että sitä paremmin uskot minun sanani."
Muutamat levyt olivat melkein rikki kuluneet ja kaikki jo vanhuudesta kellastuneet.
"Tässä arkussa minulla on niiden täydellinen historia, täydellinen, voin sanoa, sillä se on vahvistettu, kuten ihmisten historia ani harvoin on. Ne näyttävät, mistä kukin on syntyisin, tuokin, joka nyt anoo sinun huomiotasi ja pientä hyväilyä, ja niin, kuin nämä nyt tulivat meidän luoksemme tähän saman telttakaton alle, samoin ammoisimmista ajoista asti niiden esi-isät tulivat minun esi-isäini luo syömään jyväosaansa kädestä, kuulemaan lapseksi puhuttelua ja lasten tavalla osoittamaan hyväilyllä mielihyväänsä, kosk'ei heillä ole puheen lahjaa. Ja nyt, sinä Israelin poika, kaiketi uskot sanani, jos minä olen aavikoiden herra, no katso, tuossa ovat minun palvelijani! Ota ne pois minulta, niin minä olen sellaisen sairaan miehen kaltainen, jonka karavaani on jättänyt jälkeensä kuolemaan. Heidän ansionsa on, ett'ei vanhuuteni ole vähentänyt kauhua, jota minä levitän maanteillä kaupunkien välillä, eikä se myöskään vähene niin kauan, kuin minulla on voimaa niillä ratsastaa. Ha ha haa! voisinpa kertoa ihmeitä, joita noiden esi-isät ovat tehneet. Toiste sopivaan aikaan ehkä kerronkin. Nyt olkoon kylliksi, kun sanon, ett'ei niitä paetessa ole koskaan saatu kiinni, eivätkä ne myöskään, minä vakuutan Salomon miekan kautta, ole jääneet jälelle, milloin on oltu ajamassa takaa muita. Mutta huomaa tarkoin, silloin niillä aina on ollut satula selässä ja aavikon hieta kavioiden alla; vaan nyt — nyt en tiedä — minä pelkään, sillä ensi kertaa ne kantavat valjaita, ja menestyksen ehtoja on niin monta. Kyllä niissä on ylevyyttä, nopeutta ja kestävyyttä. Jospa vain löytäisin miehen, joka heitä ymmärtäisi, kyllä minä voittaisin. Jos sinä olet se mies, sinä Israelin poika, niin minä vannon, että olet kiittelevä onnelliseksi sitä päivää, joka toi sinut tänne. Puhu nyt sinä itsestäsi."
"Nyt minä kyllä ymmärrän", vastasi Ben-Hur, "miten arabialainen voi rakastaa hevostansa melkein kuin lapsiaan; käsitän myöskin, miksi aavikkohevoset ovat maailman paraimmat. Mutta, hyvä sheikki, en tahdo, että sinä arvostelisit minua vain sanojeni mukaan, sillä, tiedäthän, miesten lupaukset usein pettävät. Anna minun ensin koetella niitä täällä kedolla ja vasta huomenna ottaa ne haltuuni."
Ilderimin kasvot kirkastuivat, ja hän aikoi vastata.
"Maltahan hiukan, hyvä sheikki!" sanoi Ben-Hur; "anna minun vielä puhua pari sanaa. Minä sain monta opetusta Rooman mestareilta, mutta en juuri luullut voivani koskaan käyttää niitä hyväkseni. Minä sanon, että nämä erämaan lapset, vaikka ne kukin erikseen ovat nopeita kuin kotka ja kestäväisiä kuin leijona, kuitenkin jäävät tappiolle, joll'ei niitä saada opetetuksi juoksemaan kuin yksi hepo ikeen alla. Ajattelehan, että näistä neljästä yksi kuitenkin on hitain ja yksi nopein, joten juoksussa ei ole yhtäläisyyttä. Niin tapahtui tänään. Ajaja ei saanut nopeinta hillityksi yhtäläiseen juoksuun hitaimman kanssa. Minun koetukseni ehkä ei tule yhtään paremmaksi, mutta jos niin käy, minä kunniani kautta sen ilmoitan sinulle. Sen tähden minä sanon: jos minä vain saan ne juoksemaan yhdessä kuin yksi ainoa hevonen minun tahtoni mukaan, niin sinä voitat sestertiot ja seppeleen ja minä saavutan kostoni. Mitäs siitä sanot?"
Ilderim kuunteli partaansa kampaellen. Ben-Hurin vaiettua hän sanoi nauraen:
"Minä rupean ajattelemaan yhä parempaa sinusta, Israelin poika. Meillä siellä aavikolla on sananlasku: Jos lupaat keittää ruuan vain sanoilla, niin minä lupaan sinulle koko valtamerellisen voita. — Huomenna saat hevoset koetellaksesi."
Juuri silloin alkoi kuulua vilkasta liikettä teltan takaa.
"Ruoka on valmis — se on jo tässä! ja tuossapa on myöskin ystävä Baltasar, jolle minä sinut teen tutuksi. Hänellä on historia kerrottavana, johon ei kukaan israelilainen koskaan kyllästy." Hän kääntyi palvelijain puoleen: "Viekää pois sukuluettelot ja taluttakaa nämä silmäteräni takaisin huoneesensa."
Ilderimin luona atrialla.
Jos lukija muistaa tietäjäin atrian aavikolla, niin hän jo siitä kylliksi tietää, miten teltassa nyt atrialle valmistauttiin. Erotuksena oli paraastaan se, että tässä oli runsaammin ruokavaroja ja parempi tarjoilu.
Matolle sohvan eteen levitettiin kolme villapeitettä. Yhden jalan korkuinen pöytä kannettiin niiden keskelle, ja sille levitettiin liina. Vähän matkan päähän pöydästä asetettiin liikuteltava saviuuni erään naisen hoitoon, jonka tuli toimittaa syöjille leipää eli oikeammin kuumia kakkuja jauhoista, joita narisevilla käsikivillä jauhettiin viereisessä teltassa.
Tällä välin tuotiin Baltasar sohvan luo, jossa sheikki ja Ben-Hur seisoaltaan ottivat häntä vastaan. Yllä oli hänellä väljä, musta päällysnuttu; käynti oli horjuva ja kaikki liikkeet hitaat ja varovaiset. Hän näytti olevan hyvin riippuvainen pitkästä sauvastaan ja palvelijain tukevista käsistä.
"Rauha olkoon sinulle, ystäväni", sanoi Ilderim kunnioittavasti, "rauha ja tervetuloa!"
Egyptiläinen nosti päätänsä ja vastasi: "Ainoan, lempeän ja totisen jumalan rauha ja siunaus olkoon sinullekin ja omaisillesi, hyvä sheikki!"
Vanhuksen käytöksessä oli jotain lempeää ja lapsellisen hurskasta, joka Ben-Hurissa vaikutti kunnioituksen tunnetta. Siunaus, joka lausuttiin yhdessä rauhan toivotuksen kanssa, oli sitä paitsi osaksi hänellekin aiottu. Ukon silmät jo vanhuuden himmentämät, vaan kuitenkin sisällisesti tulesta loistavat, olivat tervehdyksen aikana kauan katselleet hänen muotoansa. Siitä hänessä heräsi uusi ja salaperäinen liikutus, niin voimakas, että hän atrian aikana lakkaamatta tutkivasti katsahti vanhuksen ryppyiseen ja värittömään muotoon. Hän tahtoi, jos mahdollista, kasvoista saada selville hänen luonteensa, mutta huomasi vain aina samaa lempeyttä, tyyneyttä ja lapsellista luottamusta. Vähän ajan kuluttua hän huomasi sen ilmauksen olevan aivan omituista ukon kasvoissa.
"Tämä nuori mies se on", sanoi sheikki laskien kätensä Ben-Hurin käsivarrelle, "joka tänä iltana taittaa leipää meidän kanssamme."
Egyptiläinen katsahti äkisti nuoreen mieheen ja tuli taas vähän hämmästyneen ja epätietoisen näköiseksi.
Sheikki, sen huomattuaan, jatkoi: "Olen luvannut, että hän saa huomenna koettaa minun hevosiani, ja jos kaikki käy hyvin, niin hän myöskin saa ajaa niitä sirkkuksessa."
Baltasar yhä katseli Ben-Huria.
"Hän tuli tänne hyvin suosittuna", jatkoi Ilderim kovin hämillään. "Hän on erään jalon roomalaisen merisankarin Arriuksen poika, vaikka" — sheikki hiukan vitkasteli, vaan jatkoi nauraen — "vaikka hän itse väittää olevansa israelilainen ja Juudan suvusta; ja Jumalan kunnian kautta, min'en epäilekään hänen sanojansa!"
Baltasar ei voinut kauemmin olla puhumatta.
"Vierasvarainen sheikki, tänään oli minun henkeni vaarassa ja olisinkin joutunut kuoleman omaksi, ell'ei nuori mies, ihan tämän kuva, joll'ei hän olekin sama, olisi juossut väliin, silloin kun kaikki muut pakenivat, ja pelastanut minua." Kääntyen sitte Ben-Hurin puoleen hän kysyi: "Etkö sinä ole sama mies?"
"Niin paljoon minä en voi vastata", sanoi Ben-Hur kainon kohteliaasti. "Minä pysäytin hävyttömän roomalaisen hevoset, kun ne syöksyivät sinun kameliasi kohti Kastalian lähteellä. Tyttäresi lahjoitti minulle kultaisen pikarin."
Ben-Hur veti tunikansa alta esiin pikarin ja antoi sen Baltasarille.
Egyptiläisen kuihtunut muoto hiukan punehtui.
"Herra lähetti sinut tänään minulle avuksi lähteen luona", hän sanoi vapisevalla äänellä ja ojensi kätensä Ben-Huriin päin, "ja nyt hän lähettää minut sinun luoksesi. Minä kiitän häntä siitä. Ylistä sinäkin häntä, sillä hänen armonsa kautta minä voin antaa sinulle suuren palkinnon. Pikari on sinun. Pidä se."
Ben-Hur otti takaisin lahjan, ja Baltasar, nähden Ilderimin muodossa kysyvää uteliaisuutta, kertoi, mitä lähteellä oli tapahtunut.
"Kuinka!" sheikki huudahti, kääntyen Ben-Hurin puoleen, "minulle sinä et sanonut siitä mitään, vaikka parempaa puolustuslausetta et olisi koskaan voinut antaa. Enkö minä ole arabialainen, kymmentuhantisen heimon sheikki? Ja eikö hän ole minun vieraani? Ja eikö ole vierasystävyyden laki, että hyvä tai paha, jota teet hänelle, on hyvää tai pahaa minulle? Mihinkä sinun pitäisi mennä etsimään palkintoa, ell'ei tänne? Ja kenenkä kädestä sinun tulisi se saada ell'ei minun?"
Ääni oli puheen lopussa muuttunut terävän nuhtelevaksi.
"Hyvä sheikki, säästä minua. Minä en tullut saamaan palkintoa, en suurta enkä pientä, ja jotta pääsisin ihan vapaaksi sellaisesta epäilyksestä, sanon sinulle, että apua, jota annoin tälle kunnon vanhukselle, olisin yhtä mielelläni antanut sinun halvimmalle palvelijallesikin."
"Mutta hän on minun ystäväni, minun vieraani, eikä minun palvelijani. Etkö näe siinä erotuksessa onnen jumalattaren suosiota?" Sille hän kääntyi Baltasarin puoleen lisäten: "Ah, Jumalan kunnian kautta, minä sanon sinulle uudestaan: hän ei ole mikään roomalainen."
Sitte sheikki kääntyi katsomaan palvelijoita, joiden atrian valmistukset olivat melkein lopussa.
Lukija vielä muistanee Baltasarin historian, jonka hän itse kertoi aavikolla, ja voi siis varsin hyvin käsittää, minkä vaikutuksen Ben-Hurin uhraavaisuusvakuutus teki kunnianarvoiseen mieheen. Se kajahti hänen korvissaan kuin kaiku hänen omasta sydämmestään. Hän astui askelta lähemmäksi Ben-Huria ja sanoi lapsellisen hurskaalla tavallaan:
"Miksi sheikki sanoikaan minun pitävän kutsua sinua? Luullakseni se oli roomalainen nimi."
"Arrius eli Arriuksen poika."
"Sinä et kuitenkaan ole roomalainen."
"Kaikki sukulaiseni olivat juutalaisia."
"Olivat, sanoitko niin? Eivätkö he siis enää ole elossa?"
Kysymys oli taitavasti viritetty, vaikka se samalla olikin luonnollinen, mutta Ilderim pelasti Ben-Hurin vastauksen pulasta.
"Tulkaa!" hän sanoi heille, "ruoka on valmis."
Ben-Hur tarjosi Baltasarille käsivartensa ja talutti hänet pöytään, jonka ääreen he kävivät itämaiseen tapaan istumaan matoille. Tuotiin vettä, ja he pesivät ja kuivasivat kätensä. Sitte sheikki antoi palvelijoille merkin olla hiljaa ja egyptiläinen rukoili hartaasta liikutuksesta vapisevalla äänellä:
"Jumala, kaikkien meidän isämme! Mitä meillä on, on sinun antamasi. Ota vastaan meidän kiitoksemme ja siunaa meitä, että yhä toimittaisimme sinun tahtoasi."
Se oli sama siunaus, jonka tämä kunnianarvoinen oli lausunut vuosia sitte yhdessä kreikkalaisen Gasparin ja hindulaisen Melchiorin kanssa, ja joka, lausuttuna eri kielillä ja kuitenkin ymmärrettynä, oli ihme, joka todisti Jumalan olevan läsnä atrialla.
Pöytä, johon sheikki vierainensa sitte heti kiinnitti huomionsa, oli, kuten saatamme ymmärtää, runsaasti varustettu itämaisilla ruuilla, sekä vahvemmilla että makeammilla. Siinä oli leivinlämpöisiä kakkuja, kasviksia ja liharuokia sekä yksikseen että kasviksien, maidon, voin ja hunajan kanssa, kaikki aiotut syötäväksi ilman nykyisiä aseita, niin kuin veitsiä, kahveleja, lusikoita, laseja tai lautasia. Näitä syödessä puhuttiin hyvin vähä, sillä syöjillä oli nälkä. Mutta jälkiruokain saapuessa tapahtui muutos. He pesivät uudestaan kätensä, pudistelivat puhtaiksi liinat, jotka heillä oli polvillaan, ja tunsivat uudestaan täytetyn pöydän ääressä, suurimman nälän sammuttua, halua puhelemaan ja kuuntelemaan toisten puhetta.
Tähän aikaan saattoi olla ainoastaan yksi puheenaine silloin, kun seurassa oli arabialainen, juutalainen ja egyptiläinen, jotka kaikki uskoivat yhteen Jumalaan. Ja kukapa näistä kolmesta olisi pitänyt puhetta ell'ei hän, joka oli nähnyt jumaluuden niin läheltä, nähnyt sen tähdessä, kuullut sen kehoittavan äänen, ja jota pyhä Henki oli ohjannut niin pitkät matkat ja niin ihmeellisesti. Ja mistäpä hän olisi puhunut muusta kuin siitä, jota hänet oli valittu todistamaan.
Ben-Hurin ihmettely.
Varjot, joita vuoret heittivät palmumetsikköön auringon laskun aikaan, eivät jättäneet aikaa taivaan ruskottamisen ja maan hämärtymisen välinäytelmälle. Yö tuli aikaisin ja nopeasti. Hämärää haihduttaakseen teltasta toivat palvelijat sisään neljä messinkistä jalkaa ja asettivat ne pöydän nurkille. Joka jalassa oli neljä haaraa ja kussakin hopealamppu palamassa ja öljykuppi varalla. Siinä runsaassa, jopa loistavassakin valossa miehet jälkiruokia maistellen jatkoivat keskusteluansa, Syrian kieltä käyttäen, jota kaikki tämän maailman puolen kansat osasivat.
Egyptiläinen kertoi, miten hän oli aavikolla tavannut kaksi kumppaniansa. Yhdessä sheikin kanssa hän laski, että joulukuussa oli seitsemänkolmatta vuotta kulunut siitä, kun hän kumppaneineen paetessansa Herodesta oli tullut sheikin teltalle anomaan suojelusta. Kertomusta kuunneltiin hartaalla mieltymyksellä, ja palvelijatkin viivähtivät, milloin vain sattui sopivaa tilaisuutta, saamaan tarkempaa selkoa yksityiskohdista. Ben-Hur kuunteli sitä kuin ilmestystä, joka syvästi koski koko ihmiskuntaa ja varsinkin koko Israelin kansaa. Kuten tuonnempana saamme nähdä, kehittyi hänen sielussansa ajatus, joka oli antava uuden suunnan hänen elämällensä, ehkäpä vaativa sen kokonaankin palvelukseensa.
Mikäli kertomus edistyi, kasvoi yhä Baltasarin sanain vaikutus nuoreen juutalaiseen. Sen päättyessä Ben-Hurin tunne oli niin voimakas, ett'ei se sallinut mitään epäilystä. Sitä paitsi kertomus olikin niin täydellinen, ett'ei muuta saattanut toivoa kuin ehkä tarkempaa selitystä tämän ihmeellisen tapauksen seurauksista.
Tässä nyt tarvitaan meidänkin puoleltamme selitys, jota lukija luultavasti jo ennenkin lienee vaatinut; ainakaan sitä ei enää voida jättää tuonemmaksi. Kertomuksemme kehittyy sekä aikaan että toimintaan katsoen siten, että se sattuu yhteen Marian pojan esiytymisen kanssa, vaikka häntä olemme nähneet ainoastaan yhden kerran siitä asti, kun Baltasar läksi hänen luotansa Betlehemin luolasta, jossa hän makasi äitinsä sylissä. Tästälähin kertomuksemme loppuun asti tämä salaperäinen lapsi tulee henkilöksi, johon meidän täytyy kiintyä, ja tapausten virta joka juoksee hiljaa, vaan varmaan, vie meidät lähemmäksi häntä, kunnes viimein huomaamme hänetmieheksi, jota ilman maailma ei voi olla.
Sheikki Ilderimille ei Baltasarin kertomuksessa ollut mitään uutta. Hän oli kuullut sen kolmelta tietäjältä sellaisissa oloissa, jotka eivät antaneet mitään tilaa epäilykselle. Hän oli itse ottanut vakavasti osaa asiaan, sillä eipä suinkaan ollut vaaratonta helpottaa henkilöiden pakoa, jotka olivat vetäneet päällensä Herodes Ensimmäisen vihan. Nyt istui yksi niistä kolmesta uudestaan hänen pöydässänsä tervetulleena vieraana ja kunnioitettuna ystävänä. Sheikki Ilderim horjumattomasti uskoi kertomuksen, mutta sen syvintä ydintä hän ei voinut omistaa niin juurta myöten eikä yhtä kiihkoisella innolla kuin Ben-Hur. Hän oli arabialainen, jonka kiintymys tapauksen seurauksiin oli vain yleistä laatua. Mutta Ben-Hur oli israelilainen ja juutalainen, hän yksityisemmästä mieltymyksestä uskoi kertomuksen totuuden ja käsitti sen kokonaan juutalaiskannalta.
Muistakaamme, että Ben-Hur oli jo lapsena kuullut puhuttavan Messiaasta; kouluissa hän oli tutustunut kaikkeen mitä tiedettiin tästä olennosta, joka samalla oli valitun kansan toivon ja pelon ja erikoisen kunnian aihe; sankari-profeetat ensimmäisestä viimeiseen ennustivat häntä; hänen tuloansa olivat rabbinit aina selitelleet ja yhä vielä selittivät. Synagogissa, temppelissä, paasto- ja juhlapäivinä, julkisesti ja yksityisesti juutalaiset opettajat julistivat odotettua Messiasta, kunnes kaikki Abrahamin lapset maanpiirin etäisimmissäkin maissa olivat tottuneet siihen ajatukseen ja odottamalla odottivat lupauksen toteutumista.
Tästäpä helposti ymmärretään, että juutalaisilla oli monta eri käsitystä Messiaasta, mutta ne kuitenkin paraastansa koskivat yhtä ainoata kohtaa — milloin hän oli tuleva.
Mitään epäilystä ei ollut siitä, että hän tullessaan oli esiytyväjuutalaisten kuninkaana, heidän valtiollisena kuninkaanansa, heidän Caesarinaan. Israelin kautta hän oli valloittava maailman ja sitte Israelin hyödyksi ja eduksi hallitseva Jumalan nimessä. Fariseukset eli eriseuralaiset, separatistit — joiksi heitä valtiollisessa kielessä sanottiin — rakensivat temppelin esikartanoihin ja alttareille toiveista loistavan tuulentuvan, muhkeamman kuin Makedonian Aleksander oli koskaan osannut uneksia. Hänen tuulentupansa täytti vain maan, fariseusten sekä maan että taivaan, eli lyhyesti sanoen: Jumala kaikkivaltias oli tekevä itsensä heidän halpamaisten pyrintöjensä palvelijaksi, niin he kuvittelivat rohkeassa, taivasta tavoittelevassa itsekkäisyydessään.
Mutta palatkaamme Ben-Huriin. Kaksi asianhaaraa hänen elämässään oli pitänyt häntä verraten vapaana separatististen kansalaistensa rohkeasta käsityskannasta.
Ensinnäkin hänen isänsä suosi sadduseusten uskoa, jota yleensä on katsottava sen ajan vapaamielisyydeksi. Heillä oli monta vapaata mielipidettä ihmissielusta, he eivät uskoneet sen kuolemattomuutta eikä enkelejä j.n.e. Sitä vastoin he tarkkaan ja kirjaimen mukaan selittivät Mooseen lakia, mutta ylpeästi halveksivat rabbinien lisäyksiä niihin kirjoihin. He olivat eittämättä lahkokunta, mutta heidän uskontonsa oli pikemmin filosofiaa kuin uskonoppia; he eivät kieltäneet itseltänsä elämäniloa, ja he hyväksyivät monta pakanakansojen ihmeteltävää tapaa ja tuotetta. Valtioasioissa he tehokkaasti vastustivat separatisteja. Luonnon järjestyksen mukaan tuli odottaa, että tämä käsityskanta olisi isän perintönä jäänyt pojalle, ja, kuten edellä olemme nähneet, Ben-Hur olikin vähällä omistaa sen, vaan silloin tämä tapausten toinen yhteen sattumus vaikutti häneen pelastavasti.
Nuorukaiseen, jolla oli Ben-Hurin äly ja luonne, voi viisivuotinen oleskelu Roomassa vaikuttaa paljon. Muistakaamme, että se kaupunki oli silloin maailman kaikkien kansakuntien valtiollisena ja kaupallisena kokouspaikkana ja että sinne kokoutuivat sekä henkisen hienostuksen että hillittömän mässäämisen rakastajat. Forumin edessä olevan kultaisen patsaan ympärillä lainehtivat kaikki ihmiskunnan voimakkaimmat virtaukset. Vaikk'ei tapojen hienostus, sievistelty seuraelämä sekä päivän nerojen seuran houkuttelu ja rakennustaiteen ihmeet olisikaan vaikuttaneet mitään häneen, kuinka hän, Arriuksen poika, sentään olisi niin pitkän aikaa voinut viettää päivän toisensa perästä, komeasta Misenumin huvilasta keisarin vastaanottoihin saakka, tuntematta mitään vaikutusta kaikista kuninkaista, ruhtinaista, lähettiläistä, sotavangeista, valtuutetuista ja armon anojista, joita sinne kokoutui kaikista tunnetuista maista nöyrästi odottamaan kieltoa tai myöntymistä, josta heidän kohtalonsa riippui. Kansankokouksina näitä tosin ei voitu verrata niihin, jotka Jerusalemissa olivat pääsiäisjuhlilla; mutta kun hän istui purppurateltan alla suuressa sirkuksessa kolmensadan viidenkymmenen tuhannen katsojan luvussa, niin tottapa hänen mieleensä lienee juohtunut sekin ajatus, että ehkä tuossa sentään oli muutamia ihmisperheen jäseniä, jotka ansaitsivat ell'ei Jumalan armoa, niin ainakin hänen huomiotansa, vaikk'eivät olleetkaan ympärileikattuja; muutamat ehkä olivat surujensa tähden ja vielä enemmän niiden surujensa toivottomuuden tähden arvokkaat saamaan veljinä osan lupauksista, jotka oli suotu hänen maamiehillensä.
Luonnollisesti oli Ben-Hurilla sellaisissa oloissa se ajatus, mutta kun hän alkoi tarkemmin miettiä, hän ei voinut olla huomaamatta jonkinlaista erotusta. Ihmisjoukkojen kurjuus ja heidän toivottomuutensa ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä uskonnon kanssa, heidän tuskanhuutonsa ja napinansa ei noussut jumalia vastaan eikä jumalien puutteesta. Britannian tammistoissa druidit kokoilivat kansaa alttariensa ympärille; Germaniassa ja Pohjoismaissa palveltiin Odinia ja Frejaa, Egyptille riittivät krokotiilit ja Anubis; persialaiset palvelivat Ormuzdia ja Ahrimania, pitäen kumpaakin yhtä suuressa kunniassa. Hindulaiset, tulevan Nirvanan toivossa, orjailivat yhtä kärsivällisesti kuin ennenkin Braman pimeillä poluilla; kreikkalaisen kaikkea kaunista tajuava mieli ylisteli filosofillisista tutkimuksista levähtäessään Homeron puolijumalia. Mutta Roomassa jumalat olivat ikään kuin yleisin ja tavallisin kauppatavara. Maailman hallitsijat siirtelehtivät, juuri sen tähden että he olivat maailman herrat, ainoastaan oikkujensa mukaan jumalanpalveluksineen ja uhreineen alttarilta alttarille ihan valitsematta ja iloitsivat tuosta omatekoisesta monijumalaisuudestaan. Heidän tyytymättömyytensä, jos sitä voi siksi sanoa, johtui jumalain paljoudesta, sillä, lainattuaan kaikki maailman jumalat itselleen, he niiden lisäksi rupesivat jumaloimaan vielä keisarejansakin, rakensivat heille alttareja ja uhrasivat niillä. Ei, onneton tila ei johtunut uskonnosta, vaan huonosta hallituksesta, väkivaltaisista anastuksista ja lukemattomista pikku tyranneista. Samoin kuin kaikki muut tyytymättömät Ben-Hur ei myöskään ajatellut vapahdusta hengelliseksi, vaan valtiolliseksi. Kaikkialla kyllä rukoiltiin, Lodinumissa, Aleksandriassa, Atenassa, Jerusalemissa, mutta ei anoen jumalaa palveltavaksensa, vaan kuningasta, joka johtaisi kansoja voittoon.
Jos me omalta kannaltamme tutkimme kansain silloista asemaa, huomaamme helposti, että pelastusta tuosta yleisestä sekasorrosta ei ollut toivottavakaan, joll'ei joku jumala voinut todistaa olevansa totinen, kaikkivaltias Jumala ja joll'ei hän tullut ihmiskunnalle avuksi; mutta silloinen ihmiskunta, sen selväjärkisimmät ja ajattelevimmatkaan jäsenet eivät huomanneet mitään muuta valon sädettä kuin Rooman toivotun kukistuksen. Jos maailman valtias kukistuisi, tulisi apu parannusten ja uusien olojen muodossa. Sen tähden rasitetut rukoilivat jumaliansa, yhtyivät salaliitoiksi, nousivat kapinaan, taistelivat ja kuolivat, kostuttaen maata tänään verellänsä, huomenna kyynelillään, aina vain yhtä turhaan.
Tähän nyt on lisäksi vain huomautettava, että Ben-Hur ajatteli samalla tavalla kuin kaikki ne silloiset kansakunnat, jotka eivät olleet roomalaisia. Viisivuotisena oloaikanaan Roomassa oli hän kylliksi saanut nähdä ja oppia tuntemaan kukistetun maailman kurjuutta. Siinä lujassa vakuutuksessa, että onnettomuus, jonka alla se huokaili, oli valtiollista laatua ja siis ainoastaan miekalla mahdollinen korjata, oli hän valmistautumaisillaan ottamaan vastaan aikaa, jolloin sotaisia keinoja ja taitoa tarvittaisiin. Aseiden käytön hän oli jo oppinut täydellisesti, mutta sotataidossa on ylempiäkin asteita, ja joka niillä tahtoo edistyä, hänen täytyy osata vähän enemmänkin kuin ainoastaan puolustautua kilvellä ja iskeä keihäällä. Taistelutantereella päällikkö saa näyttää neroansa, tehdä monta yhdeksi ja sulattaa se yksi itseensä, niin että täydellinen sotapäällikkö on vain yksi sotilas, jolla on aseena sotajoukko. Näistä syistä ja toivoen saavansa tilaisuutta kostaa roomalaisille vääryydet, jotka oli tehty hänelle ja hänen omaisilleen, Ben-Hur päätti lähteä mukaan sotaretkelle partialaisia vastaan, koska siellä oli parempi toivo saada tyydyttää kostonhimoansa kuin rauhallisessa elämässä.
Nyt on helppo ymmärtää, mitä hän tunsi kuunnellessaan Baltasarin kertomusta. Se koski kahteen hänen sydämmensä herkkätuntoisimpaan kieleen. Hänen sydämmensä sykki kovasti ja vielä kovemmin, kun hän tutkiessaan itseänsä huomasi, ett'ei hän epäillyt kertomuksen totuutta, ei pienintäkään rahtua siitä, eikä myöskään, että niin ihmeellisesti löydetty lapsi oli Messias. Hän vain ihmetteli, että Israel pysyi niin välinpitämättömänä ilmestyksestä ja ett'ei hän ennen tätä päivää ollut koskaan kuullut siitä puhuttavan. Kaksi kysymystä tuli hänen mieleensä, ja niihin oli hänestä sangen tärkeä saada vastaus.
"Missä lapsi on nyt?"
"Mikä on sen tehtävä?"
Pyytäen anteeksi keskeytystänsä hän koetti saada yhä edelleen selville Baltasarin ajatusta asiasta. Se ei ollutkaan vaikea, koska ukko oli luonnostaan hyvin puhelias.