Baltasarin opetus.
"Jospa minä osaisin vastata", Baltasar sanoi yksinkertaisella, vakavalla tavallaan, "oi, jospa tietäisin, missä hän nyt oleskelee, niin minä heti rientäisin hänen luoksensa! Ei minua meret eikä vuoret pidättäisi."
"Oletko siis koettanut löytää häntä?"
Egyptiläisen ryppyinen muoto, koko muoto hymyili.
"Ensimmäiseksi tehtäväkseni, sitten kun läksin pois piilopaikastani aavikolta", — hän katsahti kiitollisesti Ilderimiin — "minä päätin tiedustella, mitä lapsesta oli tullut. Vuosi oli kulunut, mutta minä en uskaltanut itse lähteä Judeaan, sillä siellä yhä hallitsi Herodes yhtä julmana kuin ennenkin. Palattuani Egyptiin löysin muutamia ystäviä, jotka uskoivat ne ihmeelliset asiat, mitä minä heille kerroin, ja minun kanssani iloitsivat, että Vapahtaja oli syntynyt. He eivät kyllästyneet kuulemaan minun puhettani. Muutamia heistä läksi minun sijastani matkalle etsimään lasta. He saapuivat ensin Betlehemiin ja löysivät majatalon ja luolan; mutta vartia, joka istui portilla sinä yönä, kun me saavuimme sinne tähden johdolla, oli poissa. Kuningas oli vienyt pois hänet, hän oli ainiaaksi kadonnut."
"Mutta arvattavasti he löysivät toki jotakin merkkiä ja jälkeä lapsesta?" kysyi Ben-Hur kiihkeästi.
"Kyllä, verisiä todistuksia, suruun vaipuneen kaupungin, äitejä, jotka yhä vielä itkivät pienokaisiansa. Herodes oli näet, saatuaan kuulla meidän paenneen, lähettänyt sinne huovejansa ja tapattanut kaikki koko Betlehemin äskettäin syntyneet lapset. Ei ainoatakaan säästetty. Minun ystävieni usko vahvistui, mutta he palasivat kertomaan minulle, että lapsi oli kuollut, että se oli surmattu yhdessä muiden viattomain kanssa."
"Kuollutko!" huudahti Ben-Hur, kauhusta kalman kalpeana. "Surmattu, niinkö sanoit?"
"En, poikani, en minä niin sanonut. Minä sanoin, että he, minun asiamieheni, kertoivat lapsen kuolleen. Minä en uskonut heidän luuloansa enkä usko sitä vielä nytkään."
"Kyllä ymmärrän, sinä olet saanut jonkun erinomaisen ilmoituksen."
"En, en, poikani", sanoi Baltasar maahan katsoen, "hengen tehtävänä oli ainoastaan johtaa meitä lapsen luo. Kun astuimme ulos luolasta, annettuamme lahjoja lapselle, etsimme kaikki ensin tähteä taivaalta, mutta se oli kadonnut ja me olimme jätetyt omiin hoteihimme. Viimeinen ilmoitus korkeudesta, jonka saatan muistaa, oli se, joka johti meidät Ilderimin luo."
"Niin", sanoi sheikki partaansa oikoen, "te kerroitte, että henki oli lähettänyt teidät minun luokseni; kyllä minä sen muistan."
"En ole saanut mitään yliluonnollista tietoa siitä", jatkoi Baltasar, huomattuaan Ben-Hurin alakuloisuuden, "mutta minä olen miettinyt asiaa hyvin tarkkaan ja vuosikausia sitä tutkistellut, ohjaajanani usko, joka — minä otan Jumalan todistajaksi — on tänä hetkenä minussa yhtä luja kuin silloin järven rannalla kuullessani hengen äänen kutsuvan minua. Jos kuuntelette, niin kerron, mistä syistä minä uskon lapsen elävän."
Molemmat, Ilderim ja Ben-Hur, ilmaisivat katseillaan suostumuksensa ja näyttivät kokoovan kaiken huomionsa, jotta myöskin ymmärtäisivät eivätkä ainoastaan kuulisi. Mielenkiinto ulottui palvelijoihinkin, jotka lähestyivät sohvaa kuuntelemaan. Kaikki olivat teltassa ihan vaiti.
"Me uskomme Jumalaan", sanoi Baltasar kumartaen.
"Ja hän on totuus", hän jatkoi; "kukkulat vaipuvat tomuksi maahan ja meret kuivavat tuulista, mutta hänen sanansa pysyy, sillä se on totinen."
Vanhus puhui sanomattoman juhlallisesti.
"Hänen äänensä, joka puhui minulle järven rannalla, sanoi: 'Siunattu ole sinä, Mizraimin poika! Vapahdus on tulossa. Kahden muun kanssa, jotka tulevat maan etäisimmistä seuduista, saat sinä nähdä vapahtajan.' Minä olen nähnyt hänet, ylistetty olkoon hänen nimensä! Mutta vapahdus, joka oli lupauksen toisena osana, ei ole vielä tullut. Ymmärrätkö nyt? Jos lapsi on kuollut, niin ei enää ole välikappaletta toteuttamaan vapahdusta, lupaus on tyhjä sana, ja Jumala — ei, minä en uskalla lausua sitä!"
Hän kauhistuen nosti kätensä torjuvaan liikkeesen.
"Vapahdus oli se tehtävä, jota varten lapsi oli syntynyt, ja niin kauan, kuin lupaus pysyy, ei voi edes kuolemakaan erottaa häntä työstänsä, kunnes se on täytetty tai ainakin tulemaisillaan täytetyksi. Se on minun uskoni perustus, ja kuulkaa nyt edelleen."
Hän oli taas vähän aikaa vaiti.
"Etkö maista viiniä? Sitä on tuossa vieressäsi", sanoi Ilderim kunnioittavasti.
Baltasar joi ja jatkoi sitte, nähtävästi virkistyneenä:
"Vapahtaja, jonka näin, syntyi vaimosta luonnoltaan meidän kaltaiseksemme ja samain vaivojen jopa kuolemankin alaiseksi. Olkoon se ensimmäinen väitöksemme. Katselkaamme sitte työtä, jonka hän sai tehdäksensä. Eikö se ollut sellainen, johon ainoastaan mies kykenee, viisas, vahva ja toimellinen mies, eikä lapsi? Tullakseen sellaiseksi mieheksi täytyy lapsen kasvaa kuten me. Ajatelkaa nyt vaaroja, joiden alainen hänen elämänsä on ollut pitkänä väliaikana ennen kuin lapsi ehtii miehuuden ikään. Hallitsijat olivat hänen vihollisiansa, kuten Herodes, ja mitäpä muuta voi koko Roomakaan olla? Ja mitä Israeliin koskee, niin hänet tahdottiin toimittaa pois tieltä sitä varten, ett'ei Israel tunnustaisi häntä omakseen. Ymmärrättekö nyt? Olisiko ollut parempaa keinoa suojella hänen henkeään hänen lapsuutensa aikana kuin pitää hänet piilossa. Sen tähden minä sanon itsekseni ja vahvistan uskoani: hän ei ole kuollut, vaan pysyy salassa, kunnes sopivaan aikaan uudestaan ilmestyy täyttämään kutsumustansa. Siinä ovat uskoni perusteet. Eivätkö ne ole hyvät?"
Ilderimin pienet arabialais-silmät loistivat, osoittaen että hän oli täydellisesti käsittänyt tarkoituksen, ja Ben-Hur, päästyään alakuloisuudestansa, sanoi sydämmellisesti: "Minä ainakaan en tahdo niitä vastustaa. Ole hyvä ja jatka!"
"Eikö se vielä riitä sinulle, poikani? No hyvä", hän alkoi jälleen levollisemmalla äänellä, "kun näin, että perusteeni olivat hyvät, tai pikemmin, kun huomasin Jumalan tahdon olevan, ett'ei lasta pitänyt tavattaman, säilytin uskoni kärsivällisesti ja odotin". Hän nosti silmänsä, joista loisti pyhää luottamusta, ja sanoi itsekseen: "Minä odotan vieläkin. Hän elää ja säilyttää hyvin salaisuutensa. Mitäpä siitä, ett'en minä voi mennä hänen luoksensa enkä mainita paikkaa, jossa hän oleskelee? Hän elää, siinä on kylliksi, olkoon hän sitte vasta kukkana taikka jo kypsyneenä hedelmänä. Niin varmasti, kuin Jumalan lupaus on varma, minä tiedän että lapsi elää."
Ben-Hur tunsi sielussaan vanhusta kohtaan sanomatonta kunnioitusta, joka kokonaan haihdutti hänen jo ennestäänkin puoleksi sammuneet epäilyksensä.
"Missä sinä luulet hänen oleskelevan?" hän kysyi hiljaisella äänellä ja vitkastellen, niin kuin hänen huulensa olisivat tunteneet pyhän hiljaisuuden välttämättömäksi.
Baltasar katsoi häneen ystävällisesti ja vastasi tavalla, joka osoitti ett'ei hänen sielunsa vielä ollut kokonaan palannut ajatusten kanssa liitelemästä:
"Talossani Niilin varrella, joka on niin lähellä jokea, että ohi purjehtijat näkevät yht'aikaa sen ja vedestä sen kuvan, istuin muutama viikko sitte syviin ajatuksiin vaipuneena. Kolmekymmen-vuotisella miehellä, sanoin minä itsekseni, pitäisi olla elämänsä vainio jo hyvästi muokattuna ja kylvettynä, sillä sitte tulee kesän aika, jota ei riitä muuksi kuin laihon tuleentumiseksi. Lapsi, minä itsekseni sanoin, on nyt seitsemänkolmatta vuoden ijässä; kylvön ajan täytyy nyt olla käsissä. Minäkin kysyin itseltäni samoin, kuin sinä, poikani, juuri lausuit, ja vastaukseksi läksin tänne, koska tämä on hyvä lepopaikka, lähellä sitä maata, jonka Jumala lahjoitti sinun isillesi. Missäpä hän esiytyisi ell'ei Judeassa ja missä kaupungissa alkaisi työnsä ell'ei Jerusalemissa? Kutkapa ensin saisivat osan siunauksesta, jota hän tulee tuomaan, ell'eivät Abrahamin, Isakin ja Jakobin lapset. Jos tarkemmin etsisin häntä, niin minä läksisin kyliin ja kaupunkeihin Galilean ja Samarian vuorten rinteille, jotka viettävät itää kohti Jordanin laksoon päin. Siellä hän nyt oleskelee. Jostakin ovesta tai joltakin vuoren kukkulalta katsellen hän luultavasti tänäkin iltana näki auringon laskeutuvan lähemmäksi sitä aikaa, jolloin hän itse on tuleva maailman valkeudeksi."
Baltasar vaikeni ja ojensi kätensä ja sormensakin Judeaa kohti. Kaikki kuulijat, yksin tylsät palvelijatkin innostuneina hänen innostaan, tunsivat ikään kuin majesteetillisen olennon läsnäoloa teltassa. Se salaperäinen tunne ei kuollut pois yht'äkkiä, vaan ruokaseura istui hetkisen, kukin vaipuneena näiden asiain mietiskelemiseen. Ben-Hur viimein haihdutti sen lumouksen.
"Minä käsitän, hyvä Baltasar, että sinulle on suotu monta ja omituista suosion osoitusta. Hyvin myöskin käsitän, että sinä olet viisas mies sen sanan syvimmässä merkityksessä. Minä en kykene lausumaan, miten kiitollinen olen sinun ihmeellisestä kertomuksestasi. Minä olen nyt valmis ottamaan vastaan tulevia suuria tapauksia ja olen osaksi saanut sinun uskosi. Täytä nyt tehtäväsi kertomalla edelleen hänen lähestyksestänsä, jota sinä odotat ja jota minäkin tästä illasta alan odottaa kuin oikea Judan poika. Sinä sanot hänen tulevan vapahtajaksi; eikö hän siis tule juutalaisten kuninkaaksi?"
"Poikani", vastasi Baltasar hyväntahtoisella tavallaan, "se hänen tehtävänsä on vielä neuvotteluna kaikkiviisaan sydämmessä. Kaikki, mitä olen ajatellut ja lausunut, minä olen ottanut taivaallisen äänen sanoista ja siitä rukouksesta, johon se tuli vastaukseksi. Ryhdymmekö uudestaan tarkastelemaan niitä?"
"Sinä olet opettaja."
"Syynä minun levottomuuteeni, joka minut saattoi saarnaamaan parannusta Aleksandriassa ja kylissä Niilin varsilla ja joka minut viimein ajoi yksinäisyyteen, josta henki minut sitte löysi, oli ihmisten lankeemustila, ja se oli minun käsitykseni mukaan johtunut siitä, että he olivat kadottaneet Jumalan tuntemisen. Minä surin kanssaihmisteni kurjuutta, en yhden luokan, vaan kaikkien. He näyttivät minusta niin syvälle langenneilta, ett'ei heillä ollut mitään pelastusta, ell'ei Jumala itse tahtonut ryhtyä siihen armotyöhön. Minä pyysin häntä tulemaan ja anoin, että minun suotaisiin nähdä hänet. 'Sinun hyvät työsi ovat voittaneet; vapahdus lähestyy; sinä saat nähdä vapahtajan!' vastasi taivaallinen ääni, ja siihen tyytyen minä iloissani läksin Jerusalemiin. Mutta kenelle vapahdus on tuleva? Koko maailmalle. Ja miten se on tapahtuva? Vahvista uskoasi, poikani! Minä tiedän ihmisten sanovan, ett'ei mitään onnea ole odotettavana ennen, kuin Rooma häviää kukkuloiltansa. Se on toisin sanoen: ajan takaperoisuus heidän mielestänsä ei johdu, kuten minä uskon, siitä, että kansat ovat unhottaneet Jumalan, vaan vallanpitäjäin huonosta hallituksesta. Tarvitseeko minun huomauttaakaan, ett'ei ihmishallitus ole koskaan harrastanut uskontoa? Monellako kuninkaalla on ollut se maine, että he olisivat olleet paremmat alammaisiansa? Ah ei, vapahduksella ei voi olla valtiollista tarkoitusta, kukistaa hallitsijoita ja heidän valtaansa taikka tehdä heidän valtaistuimiansa tyhjiksi, jotta toiset voisivat nousta niille ja nauttia vallan etuja. Jos se olisi koko tarkoitus, niin Jumalan viisaus olisi lakannut olemasta ääretön. Sanon sinulle, vaikka minun sanani ovat vain sokean puhetta sokealle: hän, joka tulee, hän pelastaa sieluja, ja vapahduksen merkitys on, että Jumala on vielä kerran asuva maan päällä ja että hurskaus on pääsevä niin valtaan, että hänen oleskelunsa täällä voi tulla hänelle mieluiseksi."
Ben-Hurin kasvoista näkyi selvään toivon pettymystä. Hänen päänsä painui alas, ja vaikk'ei hän tuntenutkaan olevansa vakuutettu, ei hän ainakaan sinä hetkenä kyennyt vastustamaan egyptiläistä. Toisin oli Ilderim.
"Jumalan kunnian kautta!" hän huudahti kiihkoisesti, "sellainen tuomio kumoaa kaikki, mitä kokemus on tähän asti vahvistanut. Maailman juoksu on edeltä päin määrätty, eikä se muutu. Joka yhteiskunnassa täytyy olla johtaja, joka pitää valtaa; muutenhan ei koskaan voi mitään edistystä tapahtua!"
Baltasar kuunteli vakavana sheikin sanoja.
"Sinun viisautesi, hyvä sheikki, on tästä maailmasta, ja sinä unhotat, että meidän pitää päästä vapaiksi juuri maailman teistä. Kuninkaan kunnia on, että hänellä on alammaisia, mutta Jumala tahtoo omistaa ihmissielut heidän omaksi pelastuksekseen."
Siten vaiennettuna Ilderim pudisti uskomattomasti päätänsä. Ben-Hur ryhtyi hänen sijastaan jatkamaan puhetta.
"Isä — sallithan minun käyttää sitä nimitystä — ketä piti sinun kysyäJerusalemin porteilla?"
Sheikki katsahti häneen kiitollisesti.
Baltasar vastasi levollisesti: "Minun piti kysyä: missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas?"
"Ja sinä näit hänet luolassa Betlehemin luona?"
"Me näimme hänet, osoitimme hänelle kunnioitustamme ja kannoimme hänen eteensä lahjamme: Melchior kultaa, Gaspar pyhää savua ja minä mirhamia."
"Koska puhut tositapahtumia, niin sanojasi kuullessa ei voi muuta kuin uskoa ne", sanoi Ben-Hur. "Mutta jos nyt ajattelemme eri mielipiteitä, niin minä en käsitä, millaisen kuninkaan sinä lapsesta teet. Minä en voi erottaa hallitsijaa vallastansa enkä velvollisuuksistansa."
"Poikani, me olemme tottuneet tarkkaan tutkistelemaan asioita, jotka sattumalta ovat jalkaimme juuressa, mutta katsahdamme vain hätimiten suuriin asioihin, jotka ovat meistä etäämpänä. Sinä nyt katsot ainoastaanjuutalaisten kuninkaannimeä, mutta nosta silmäsi sen takaiseen salaisuuteen, niin loukkauskivi heti häviää. Annas minun puhua pari sanaa siitä arvonimestä. Sinun kansallasi Israelilla on ollut parempia päiviä silloin, kun Jumala isän rakkaudella sanoi sitä omaksi kansakseen ja seurusteli sen kanssa profeettainsa kautta. Koska hän niinä päivinä lupasi sille vapahtajan, jonka minä nyt olen nähnyt, ja lupasi hänetjuutalaisten kuninkaana, täytyy hänen ilmestyksensä olla lupauksen mukainen, vaikkapa vain sitä varten, että lupauksen sanamuotokin tulisi täytetyksi. Ymmärrätkö nyt, miksi kysymykseni Jerusalemin porteilla oli sellainen, kuin se oli? Kyllä sen ymmärrät, enkä minä enää huoli puhua siitä. Ehkäpä sitte ajattelet lapsen arvokkaisuutta. Jos niin on, niin ajattele: mitä on Herodeen seuraajana olo — maailman kunniasuhteiden mukaan — mitä? Eikö Jumala voisi toimittaa valitullensa parempaa arvoa? Jos voit ajatella kaikkivaltiaan olevan arvonimen tarpeessa ja tahtovan lainata sellaista nimeä, jonka ihmiset ovat keksineet, miks'en minä sitten saanut käskyä kysyä keisaria? Olisihan se käynyt yhtä helposti. Oi, jos tahdot käsittää sen olemusta, josta me nyt puhumme, niin katso kerrassaan ylemmäksi! Kysy ennemmin: millainen kuningas tulee siitä, jota odotamme; sillä minä sanon sinulle, poikani, että juuri se on salaisuuden avain, eikä yksikään ihminen sitä salaisuutta ymmärrä ilman tätä avainta."
Baltasar katsoi hartaasti kohti korkeutta.
"Maan päällä on valtakunta, vaikkei se ole tästä maailmasta, valtakunta, jonka rajat ulottuvat paljo loitommaksi merien ja maiden rajaa, vaikka ne olisivatkin kaikki kierretyt kokoon ja taotut hienoksi levyksi kuin hienoin kulta. Sen olemassa olo on yhtä varma, kuin se että meidän sydämmemme ovat olemassa, ja me vaellamme siinä valtakunnassa syntymästämme hamaan kuolemaamme asti emmekä kuitenkaan näe sitä. Eikä kukaan kuolevainen ole koskaan näkevä sitä, ennen kuin hän oppii tuntemaan oman sielunsa, sillä se valtakunta ei ole olemassa häntä, vaan hänen sieluansa varten. Ja sen valtakunnan rajain sisällä on autuus, jollaista mielikuvitus ei ole vielä koskaan edes aavistanutkaan — alkuperäinen, verraton autuus, jonka on siitä mahdoton lisäytyä."
"Mitä sinä, isä, nyt puhut, on kaikki minusta kuin arvoitus", sanoi Ben-Hur. "En minä ole koskaan kuullut puhuttavan sellaisesta valtakunnasta."
"En minäkään", virkkoi Ilderim.
"Eikä minun tarvitse enempää sanoa", Baltasar jatkoi, kääntäen katseensa nöyrästi maahan. "Millainen se on, mitä varten ja miten siihen päästään, ei kukaan ymmärrä, ennen kuin luvattu tulee ottamaan sen haltuunsa kuin omansa. Hän tuo kanssansa näkymättömän portin avaimen ja avaa sen portin valituillensa, joihin luetaan kaikki ne, jotka häneen luottavat ja siten tulevat vapahdetuiksi."
Kaikki jäivät vaiti pitkäksi ajaksi, ja sen Baltasar käsitti keskustelun lopuksi.
"Hyvä sheikki", hän sanoi levollisesti, "huomenna tai ylihuomenna minä aion joksikin ajaksi lähteä kaupunkiin. Tyttäreni haluaa nähdä kilpailujen varustuksia. Kyllä sitte tarkemmin ilmoitan, mihin aikaan lähdemme. Ja sinua, poikani, toivon näkeväni vielä uudestaan. Minä toivotan teille molemmille rauhaa ja hyvää yötä."
He nousivat pöydästä. Sheikki ja Ben-Hur katsoivat egyptiläisen jälkeen, kun häntä talutettiin pois teltasta.
"Sheikki Ilderim", sanoi Ben-Hur, "minä olen tänään saanut kuulla ihmeellisiä asioita. Anna minun lähteä kävelemään järven rannalle, saadakseni hiljaisuudessa punnita niitä."
"Mene, minä tulen kohta jälestä."
He pesivät uudestaan kätensä, jonka jälkeen palvelija isännän viittauksesta antoi Ben-Hurille hänen kenkänsä. Kohta hän sitte astui ulos teltasta.
Haaveilu.
Vähän matkan päässä dowarista oli palmuryhmä, jonka varjo sattui puoleksi veden pintaan, puoleksi rantaan. Satakieli tervehti sen oksilta Ben-Huria kutsuvalla laulullaan. Jolloinkulloin toiste olisivat linnun sävelet varmaan karkoittaneet hänen ajattelunsa, mutta egyptiläisen ihmeellinen kertomus painoi kuin taakka hänen sydäntään, eikä hän sitä kantaessaan enempää kuin muutkaan työn rasittamat huomannut mitään sointua suloisimmissakaan soinnuissa, ennen kuin sielu ja ruumis pääsivät levosta raitistumaan.
Yö oli tyyni. Ei pienintäkään aallon värettä vierinyt rantaan. Itämaisen taivaan tähdet loistivat kukin paikastansa ilman kannelta, ja kesä vallitsi kaikkialla maalla, järvellä ja ilmassa.
Ben-Hurin mielikuvitus oli kiihtynyt, tunteet levottomat ja tahto ilman päätöskykyä.
Palmut, taivaankansi, ja ilma, kaikki näyttivät hänestä olevan kuin siellä etelämpänä, jonne ihmiskunnan kurjuuden herättämä toivottomuus oli ajanut Baltasarin; järvi tyynine pintoineen sai hänet ajattelemaan Niili-äitiä, jonka lähellä kunnianarvoinen vanhus seisoi rukoilemassa, silloin kun henki ilmestyi hänelle loistavan tähden muodossa. Olivatko kaikki nämä ihmeen tuntomerkit nyt esiintymässä Ben-Hurille vai oliko hän itse siirtynyt niiden tapahtumapaikalle. Oliko ihme tapahtuva uudestaan, ja hänelle? Hän pelkäsi, hän toivoi, vieläpä odottikin näkyä. Kun hänen kuumeinen mielentilansa viimein jäähtyi ja hän jaksoi palata todellisuuteen, sai hän samalla ajatuksensakin hillityksi.
Hänen elämänsä tehtävä oli selvinnyt hänelle. Hänen tulevaisuuden mietteissään oli aina ennen ollut aukko, mahdoton täyttää ja yhtä mahdoton päästä ylitse, sekä niin leveä, että hän oli ainoastaan hämärästi nähnyt rotkon toista laitaa. Jos hän urhoudellaan viimeinkin saavutti sotapäällikön sauvan, mihinkä hän sitte käyttäisi ponnistuksiansa? Hän tietysti ajatteli vallankumousta; mutta sellaisten kumousten kehitys on aina ollut sama: saadakseen osanottajia täytyi aina olla ensinnäkin joku syy tai ainakin tekosyy ihmisten huokuttelemiseksi; toiseksi vielä selvä pyrintö tai joku käytöllinen tarkoitus. Tavallisesti se taistelee urhollisesti, jolla on kostettavana vääryyksiä, mutta vielä paljon urhollisemmin se, jolla, paitsi tuota kostokiihotinta, on edessä toivottavana kunniakas päätös — päätös, joka tarjoaa voidetta hänen haavoillensa, palkkaa hänen urhollisuudestaan sekä muistoa ja kiitollisuutta, jos hän kaatuu.
Voidakseen päättää syyn tai tarkoituksen riittävyydestä Ben-Hurin täytyi ensin tutkia niitä asian osamiehiä, joiden puoleen hän aikoi kääntyä silloin, kun kaikki olisi valmiina toimintaa varten. Tietysti hän aikoi niiksi valita maanmiehiänsä. Israelille tehdyt vääryydet olivat kohdanneet jokaista Abrahamin poikaa, ja jokainen vääryys oli valtavan pyhä, innostuttava syy. Aihetta siis kyllä oli, vaan mitkähän olisivat seuraukset? Joka päivä ja joka hetki oli hän miettinyt sitä aikeensa osaa, mutta ainiaan oli vain tullut sama päätös: kansallisen vapauden hämärä, muodoton, ylimalkainen aate. Tokkohan se riitti. Hän ei voinut vastata siihen: ei; sillä samallahan hän olisi tuominnut kaikki toiveensa kuolemaan; myöntää hän ei myöskään voinut, sillä hänen arvostelukykynsä pani vastaan. Hän ei voinut itselleen vakuuttaa, että Israel yksinään kykenisi ryhtymään taisteluun Roomaa vastaan. Hän tunsi paremmin sen mahtavan vihollisen apuneuvot; hän tiesi, että sen taito oli sen apuneuvojakin suurempi. Yleinen kansainliitto voisi riittää, mutta voi! se oli mahdoton, ell'ei — ja juuri tätä hän oli kauan ja vakavasti ajatellut — sorrettujen kansojen keskuudessa esiytynyt suurta sankaria, jonka urhoollisuus ja onni hankkisivat hänelle yli koko maailman ulottuvan maineen. Mikä kunnia Judealle, jos se voisi tulla sellaisen uuden Aleksanterin synnyinmaaksi! Mutta voi; rabbineilla kyllä oli urhollisuutta kullakin omasta puolestaan, vaan ei millaistakaan kuria! Eikö tuo Messalan pilkka Herodeen puutarhassa ollut ihan oikein: "Kaikki, mitä te voitatte kuutena päivänä, menetätte aina seitsemäntenä!"
Niinpä joka kerta kun hän lähestyi tätä kuilua siinä mielessä, että nyt hän hyppää sen yli, hän aina masentuneena peräytyi; ja joka kerta, kun hän huomasi voimansa riittämättömiksi siihen ylimenoon, hän päätti jättää koko aikeensa sattumuksen varaan. Sankari oli ehkä esiytyvä hänen aikanaan taikka ei; se oli yksinomaan Jumalan kädessä. Kun ajattelemme, että Ben-Hur oli tällä mielellä, niin saatamme myöskin käsittää, minkä suuren vaikutuksen Mallukin lyhyt kertomus Baltasarille tapahtuneesta ilmestyksestä häneen teki. Hän kuunteli huojentuneella mielellä, sillä tässähän oli selvitys vaikeuksista, nythän oli tarpeellinen sankari löytynyt. Ja se sankari oli Juudan sankari, sen kuningassuvusta! Ja kas! hänen takanaan koko maailma täysissä aseissa!
Kuninkaalla piti olla valtakunta. Hänen piti tuleman sotilaaksi, jonka kunnia oli suuri kuin Davidin ja viisaus ja kuuluisuus kuin Salomonin; sitä vuorilujaa valtakuntaa vasten oli Rooma särkyvä kuin hauras lasi. Tuhoava sota oli alkava ynnä sitä seuraava kuoleman kamppaus ja sitte uusi syntyminen, ja sitte alkaisi rauhan aikakausi ja samalla Judean ainainen herruus.
Ben-Hurin sydän sykki kovasti, kun hän kuvitteli Jerusalemia maailman pääkaupungiksi ja Sionia kaikkivaltiaan valtaistuimeksi.
Harvinaiselta onnelta näytti innostuneesta miehestä se, että hän siinä teltassa, jonka ympärillä hän nyt käveli, oli saanut tutustua mieheen, joka oli nähnyt äsken syntyneen kuninkaan. Tuolla sisällä hän saattoi milloin hyvänsä puhella hänen kanssansa, kuulla häneltä kaikki, mitä hän tiesi tulevasta maailman muutoksesta ja varsinkin ajasta, milloin se muutos oli tapahtuva. Jos se aika jo nyt oli käsissä, niin hän luopuisi aikeestaan lähteä sotaretkelle Maxentiuksen kanssa; sen sijaan hän tahtoi ryhtyä sukukuntia järjestämään ja toimittamaan heille aseita, että Israel olisi valmis ottamaan vastaan suurten mullistusten tärkeätä päivää.
Nyt Ben-Hur oli kuullut ihmeellisen kertomuksen Baltasarilta itseltään. Mutta oliko hän itse aivan tyytyväinen? Varjo, synkempi kuin palmujen, pimitti kuitenkin hänen sieluansa ja — huomaa tarkoin, hyvä lukija! — se epäilyksen varjo koski enemmin valtakuntaa kuin itse kuningasta.
"Mikä se valtakunta on? Minkä luontoiseksi se on tuleva?" hän kysyi itseltään.
Niin aikaisin alkoivat ne kysymykset, jotka sitte seurasivatlastasen kuolemaan asti, vieläpä elivät kauemminkin kuin hän — tämä lapsi, joka maallisen elämänsä aikana oli käsittämätön ihmiskunnalle ja vielä meidän päivinämmekin on merkki, jota vastaan sanotaan — arvoitus kaikille, jotka eivät ymmärrä taikka eivät tahdo ymmärtää, että ihmisellä on kaksinainen luonto — kuolematon sielu kuolevaisessa ruumiissa.
"Minkälaiseksi se valtakunta on tuleva?"
Meille "lapsi" itse on ilmoittanut sen salaisuuden, mutta Ben-Hur voi nojata ainoastaan Baltasarin sanoihin: "Maan päällä, vaan ei tästä maailmasta — ei ihmisiä, vaan heidän sielujansa varten — kuitenkin sanomattoman ihana valtakunta."
Voidaanko ihmetellä, että onneton nuori mies piti näitä sanoja arvoituksena?
"Siinä ei ihmiskädellä ole mitään tekemistä", hän sanoi itsekseen toivottomuuden vallassa. "Sellainen valtakunta ei tarvitse ihmisiä. Täytyy ensin muodostella maa ja panna uudet perustukset hallitukselle, jotain täytyy tulla aseiden ja raa'an voiman sijaan. Mutta mitä?"
Vielä kerran, hyvä lukija, sanomme: mikä nyt on meille selvänä, se oli silloin tajumatonta Ben-Hurille. Se voima, joka rakkaudessa on, oli vielä tietämätön ihmiskunnalle; vielä vähemmin kukaan oli julkisesti lausunut, että hallitseville ja hallituille, rauhaa ja järjestystä varten, rakkaus on suurempi ja mahtavampi kuin voima.
Ben-Hurin tätä mietiskellessä laskeutui käsi hänen olkapäällensä.
"Tahtoisin puhua sinulle vain pari sanaa, Arriuksen poika", sanoi Ilderim seisoen hänen vieressänsä, "ainoastaan pari sanaa, sillä minun täytyy pian palata, koska ilta on jo kulunut pitkälle."
"Toivotan sinulle tervetuloa, sheikki!"
"Mitä tuohon äsken kuulemaasi tulee", jatkoi Ilderim, "niin usko kaikki, paitsi mitä puhuttiin valtakunnasta, jonka lapsi on perustava tullessaan. Tyydy siinä kohdassa antiokialaisen Simonideen lausuntoon, — sen kunnon miehen kanssa minä joskus teen sinut tutuksi. Egyptiläinen kertoo sinulle uniansa, jotka ovat liian korkeat ja ylevät tänne maan päälle. Simonides on viisaampi. Hän sinulle osoittaa ennustukset ja näyttää, missä kirjassa ja millä sivulla ne ovat, niin että sinun täytyy tunnustaa, että lapsi totisesti on tuleva juutalaisten kuninkaaksi; niin, Jumalan kunnian kautta, kuninkaaksi kuin Herodes, paremmaksi vain ja paljon etevämmäksi. Ja silloin, usko minua, saamme maistaa koston suloisuutta. Nyt olen sanonut ajatukseni. Rauha olkoon kanssasi!"
"Vielä yksi sana, sheikki!"
Lieneekö Ilderim kuullut hänen huudahduksensa vai ei, hän ei ainakaan pysähtynyt.
"Taaskin Simonides!" sanoi Ben-Hur katkerasti. "Simonides, aina vain Simonides, milloin kenenkin suusta! Näyttääpä, kuin minä olisin aiottu leikkikaluksi isäni palvelijan käsiin, joka ainakin ymmärtää pitää hallussaan, mikä oikeastaan on minun, ja sen tähden hän on rikkaampi, vaikk'ei viisaampi kuin egyptiläinen. Totta totisesti liitonarkin kautta! Se petturi ei ainakaan ole mies, jonka luo minä lähtisin kuulemaan totuutta. Sitä minä en tee. Mutta mitä kuulen? laulua, naisen ääntä tai pikemmin enkelin! Se tulee tänne päin."
Järven pintaa myöten lähestyi vene, jossa laulaja istui. Hänen äänensä liiteli kuin huilun soitto pitkin tyyntä järven pintaa, joka hetki yhä selvemmin kuuluen. Kohta Ben-Hur jo voi erottaa harvat aironvedot ja käsittää sanat: puhtainta kreikan kieltä, joka paraiten kaikista silloisista kielistä soveltui tulkitsemaan kiihkoisia tunteita.
Egyptiläisen valituslaulu.
Oi jospa Syrian merten taaKotikaihoni virsi sois!Aron lemuisat tuulet puhaltakaa!Teist' eloa henkeni jois.Vaan ah! mitä kuiskitte Memfiksenpalmuille — en kuulla saa.En Niilillä kuutamon hiljaisennäe välkkyvän milloinkaan.
Oi Nilus jumalani! nukkuissainsa syäntäni virkistät:Olen lootus-kukilla kelluvinain,Sua virteni kiittelevät.Etäältä Memnonin sävel soi,Kutsun Simbelilt' armaalta saan.Herätessäni mieltäni kalvaa … oi!Miks jätin ma isien maan?
Laulun lopussa laulaja katosi palmuryhmien taakse. Viimeisistä sanoista kaikui kaikkea eron suloista suruisuutta. Vene häipyi kuin pimeä varjo mustaan yöhön.
Ben-Hur veti syvään henkeä, niin että se melkein kuului huokaukselta.
"Minä tunnen hänet laulustaan; se oli Baltasarin tytär. Miten kaunis se laulu oli! Ja miten kaunis on laulaja!"
Hän muistissaan tarkasteli hänen suuria silmiään, joita alas lasketut ripset vähän varjostivat, pyöreitä ruusuposkia, täyteläisiä huulia ja hoikan vartalon suloutta.
"Miten kaunis hän on"; hän vielä kerran lausui.
Hänen sydämmensä kiireisempi sykintä osoitti, miten suuresti egyptiläistytön näkö oli häneen vaikuttanut; mutta samalla kuitenkin nousivat hänen silmäinsä eteen toiset kasvot, nuoremmat ja yhtä kauniit, mutta lapsellisemmat ja hellemmät eivätkä niin kiihkoiset.
"Ester!" hän kuiskasi hymyillen. "Tähti, jota toivoin, on minulle lähetetty."
Hän palasi hitaasti telttaan.
Hänen elämänsä oli ollut täynnä huolia ja koston ajatuksia, jotka eivät olleet jättäneet mitään tilaa rakkaudelle. Olikohan tämä nyt onnellisen muutoksen alkua.
Mutta mistä päin tämä lumoava vaikutus tuli?
Ester oli antanut hänelle pikarin.
Samoin oli egyptiläinenkin tehnyt.
Ja molemmat olivat palmujen varjossa yht'aikaa johtuneet hänelle mieleen.
Kumpi oli oikea?
Viides kirja.
"Kauniimmin kukkii hurskaan työt,Lemuten hyvin päivät yöt."
Shirley.
"Ja sodassakin rauhan säätämää lakia täyttää, nähden minkä arvos tää."
Wordsworth.
Gratusta varoitetaan.
Juominkien jälkeisenä aamuna oli edellä mainitussa palatsin salissa sohva täynnä nuoria ylimyksiä. Jos Maxentius olisi saapunut ja koko kaupunki rientänyt ottamaan häntä vastaan; jos legiona olisi kaikessa loistossaan marssinut alas Sulpius-vuorelta tervehtimään sotapäällikköä; jos olisi esitetty kuinka suurta loistoa hyvänsä, jollaista ei edes komeuden haluinen itäkään ollut ennen nähnyt; niin moni näistä juomasankareista olisi kuitenkin jatkanut häpeällistä lepoansa sohvalla siinä asennossa, johon he itse olivat kaatuneet tai johon välinpitämättömät orjat olivat heidät huolettomasti heittäneet. Heidän olisi ollut jokseenkin yhtä helppo ottaa osaa tämänpäiväisiin vastaanottojuhlallisuuksiin kuin taiteilijain työhuoneessa olevien vahamallien olisi nousta ja höyhenhattu päässä tepastella valssin tahdissa.
Mutta eivät sentään kaikki mässääjät olleet tuollaisessa alennuksen tilassa. Kun aamukoite alkoi katsella sisään salin kattoikkunoista, nousi Messala ja otti seppeleen päästään, merkiksi, että pidot nyt olivat lopussa. Sitte hän kääri viittansa ympärilleen, katsahti vielä kerran näyttämöä ja Iäksi sanaakaan sanomatta asuntoonsa. Tuskinpa olisi Cicero voinut arvokkaammasti lähteä koko yön kestäneestä senaattorien neuvottelusta.
Kolmen tunnin kuluttua astui kaksi pikasanoman kulettajaa hänen huoneesensa ja otti hänen kädestään kumpikin sinetillä lukitun käärön, joissa oli yhtäläiset kirjeet Valerius Gratukselle, joka yhä vielä asui Caesareassa. Helppo kyllä on ajatella, että kirjeiden varma ja nopea perille vienti oli varsin tärkeä. Toisen sanansaattajan piti matkustaa meritse, toisen maitse, ja molempien niin kiireesti kuin mahdollista.
Lukijan on välttämätön saada täysi tieto tästä niin huolellisesti lähetetystä kirjeestä. Tällainen se oli:
Antiokiasta XII Kal. Jul.
Messala Gratukselle.
Midas ystäväni!
Minä pyydän ensinnäkin, että olet pahastumatta alkusanoista, koska hyvin tiedät, että ne johtuvat rakkaudesta ja kiitollisuudesta ja samalla näyttävät minun myöntäväni, että sinä olet onnellisin kaikista miehistä.
Midas ystäväni!
Minulla on kerrottavana sinulle hämmästyttävä tapaus, joka, vaikka se vielä osaksi perustuukin ainoastaan arvaamisiin, kuitenkin epäilemättä ansaitsee heti huomioon ottamista.
Salli minun ensin virkistää muistiasi. Johdata mieleesi, että monta vuotta sitte asui Jerusalemissa muuan ruhtinasperhe, ikivanhaa sukua ja suunnattoman varakas. Sen nimi oli Hur. Jos muistisi olisi jo jotenkuten heikennyt, niin sinulla, ell'en erehdy, on päässäsi arpi, joka voi sitä tässä asiassa virkistää.
Herättääkseni osanottoasi asiaan kerron nyt lisäksi: Rangaistukseksi murhan yrityksestä sinua vastaan — omantunnon rauhan tähden estäkööt jumalat niin tapahtumasta, että tulisi näytetyksi sen olleen vain sattumaa! — otettiin koko perhe kiinni ja tuomittiin kaikki, ja heidän omaisuutensa pantiin takavarikkoon, ja semminkin, Midas veljeni, kun se menettely saavutti keisarin suostumuksen, joka on yhtä oikea kuin viisaskin — älköön hänen alttareiltansa koskaan puuttuko kukkakaunistusta! — ei meidän suinkaan tarvitse hävetä niitä summia, jotka meille tulivat siitä lähteestä, enkä minä koskaan lakkaa olemasta sinulle kiitollinen, en ainakaan niin kauan, kuin minä saan kuten nyt häiritsemättä nauttia omaa osaani.
Sinun viisautesi paremmaksi todistukseksi minä vielä muistutan, että sinä Hur-suvun jäseniä kohtaan ryhdyit sellaisiin toimiin, jotka meistä molemmista silloin näyttivät tehokkaimmilta pyrintömme perille pääsemiseksi; päätimme näet olla vaiti ja jättää heidät välttämättömän, vaan luonnollisen kuoleman omiksi. Muistathan, mitä käskit tehdä pahantekijän äidille ja sisarelle, ja jos minä nyt luonnollisen uteliaisuuden pakosta haluan tietää, ovatko he vielä elossa vaiko jo kuolleet, niin samalla tunnen siksi hyvin rakastettavuutesi, hyvä Gratus, ettei minun ollenkaan tarvitse epäillä sinun avuliaisuuttasi tässä kohdassa.
Lähimmin asiaan koskevana kohtana minä kuitenkin rohkenen muistuttaa, että itse rikoksen tekijä tuomittiin elinajakseen kalereille. Tämä tosiasia soveltuu myöskin tekemään sen, jota nyt juuri aion kertoa, sitä ihmeellisemmäksi, kun minä täten tunnustan omin silmin nähneeni kirjallisen todistuksen, että hänet oli jätetty erääsen kaleriin sitä komentavan tribunin haltuun.
Eikö uteliaisuutesi nyt ala kiihtyä, kelpo frygialainen?
Jos otetaan lukuun airoon tuomitun elämän raja, pitäisi sen niin oikein tuomitun pojan jo olla kuollut taikka, puhuakseni selvemmin, olisi meren kolmesta tuhannesta nymfistä jonkun pitänyt jo ainakin viisi vuotta sitte valita hänet puolisokseen. Jos suot anteeksi hetkellisen herkkätuntoisuuden, niin luulenpa, sinä kunnollisin ja hellin miehistä, että hänen syystä kyllä pitäisi levätä kauneimman vedenneitosen sylissä, koska minä rakastin häntä lapsena hänen kauniin muotonsa tähden, niin että minä, kun ihmettelyni oli korkeimmillaan, sanoin häntä Ganymedeeksi. Luullen häntä todella jo kuolleeksi olen minä elänyt viisi vuotta levossa ja viattomasti nauttien omaisuutta, josta minun on tavallansa kiittäminen häntä. Minä tunnustan tämän kiitollisuusvelkani, tahtomatta siltä vähentää kiitollisuuttani sinua kohtaan.
Mutta nyt tulen esitykseni viehättävimpään kohtaan.
Viime yönä ollessani juomakuninkaana juhlassa, joka toimitettiin muutamain Roomasta äsken saapuneiden ystäväin kunniaksi, joiden nuoruus ja kokemattomuus herätti minussa sääliä, sain kuulla omituisen historian. Kuten tiedät, tulee tänne tänään konsuli Maxentius johtamaan täältä sotaretkeä partilaisia vastaan. Kunnianhimoisten nuorten miesten joukossa, jotka seuraavat häntä, on duumviri Kvintus Arrius vainajan poika. Minä sain aihetta hankkia hänestä perinpohjaisempia tietoja. Kun Arrius läksi ahdistamaan merirosvoja, joiden tappio korotti hänet kunniaan ja maineesen, ei hänellä ollut mitään perhettä. Palatessaan siltä meriretkellä hän toi kanssansa perillisen. Säilytä nyt levollisuutesi, kuten sopii niin monen talentin omistajalle. Poika ja perillinen, josta puhun, on sama Ben-Hur, jonka jo olisi pitänyt viisi vuotta sitte kuolla airopenkillä, mutta joka nyt palaa varakkaana ja arvokkaana, ja joka Rooman kansalaisena ehkä… No niin, sinullahan on liian vakava asema kauhistuaksesi. Mutta minä, oi Midas, minä olen vaarassa, ja missä, ei minun tarvitse selittää sinulle. Kukapa syyn tietäisi, ell'et sinä.
Tähän sinä kaiketi sanot vain: joutavaa lorua!
Kun Arrius, tämän kauniiden Okeanidien sylistä päässeen ilmiön kasvatusisä, oli taistelemassa merirosvoja vastaan, upposi hänen laivansa ja kaikki, jotka siinä olivat, paitsi kaksi: Arrius itse ja tämä hänen perillisensä.
Upseerit, jotka pelastivat heidät laudalta, jolla he uiskentelivat, sanovat tribunin kumppanin olleen nuoren miehen, jolla laivan kannelle nostettaessa oli yllä kaleriorjan puku.
Tämän pitäisi toki vaikuttaa, mutta sinä kaiketi sanot uudestaan: joutavaa lorua! Minä sanon sinulle, hyvä Midas, että minä eilen onnellisesta sattumasta — siitä minä olen onnen jumalattarelle velkaa lupauksen — kohtasin Arriuksen salaperäisen pojan, niin että näin hänet ihan läheltä, ja minä täten varmimmasti vakuutan, vaikk'en minä häntä silloin tuntenut, että hän on se Ben-Hur, joka vuosikausia oli minun leikkikumppanini, sama Ben-Hur, joka, jos hän on mies, tietysti juuri tänäkin hetkenä, minun kirjoittaessani tätä, mietiskelee kostoa — niin ainakin minä tekisin hänen sijassaan — kostoa, joka ei tyydy vähempään kuin henkeen, kostoa isänmaan, äidin, sisaren ja omasta puolestaan ja — minä sanon sen vasta ihan viimeksi, vaikka sinun käsityksesi mukaan minun olisi pitänyt sanoa se ensinnä kaikista — kostoa hävitetyn omaisuutensa tähden.
Ja nyt, paras hyväntekijäni ja ystäväni, Gratus, katsoen sinun vaarassa oleviin sesterioihisi, joiden kadottaminen olisi suurin onnettomuus, mikä voi kohdata ketään, joka on niin ylhäisessä asemassa kuin sinä — nyt, sanon minä, luulen jo sinun lakkaavasi turvautumasta tuohon "joutavaan loruun", ja olevasi taipuvainen miettimään, mitä on tehtävä näin kiireisessä pulassa.
Katson sopimattomaksi kysyä sinulta mitä on tehtävä. Anna minun ennemmin sanoa, että minä antaudun sinun suojelukseesi taikka vielä paremmin: sinä olet minun Ulysseeni, jonka asia on antaa minulle järkeviä neuvoja.
Minusta on huvittavaa mielessäni kuvitella, mitenkä sinä, kun tämä kirje saapuu sinulle, ensi kerralla vakavana luet sen läpi ja sitte hymyillen. Mutta tottahan epäilyksesi viimein loppuu, ja kun sinä teet päätöksen, millaisen hyvänsä, niin tottahan se osoittaa Merkuriuksen viisautta ja Caesarin nopeutta toimeen ryhtyessä.
Aurinko on nyt noussut kaikessa loistossaan. Kahden tunnin kuluttua lähtee kaksi pikakulkijaa minun kammaristani, kummallakin kopia tästä mukanaan. Toinen matkustaa maitse, toinen meritse, sillä niin tärkeä on minusta sinun saada nopea ja tarkka tieto vihollisemme ilmestymisestä tähän roomalaisen maailmamme osaan.
Minä odotan täällä sinun vastaustasi.
Ben-Hurin olopaikka tietysti riippuu hänen esimiehestään konsulista. Vaikka konsuli varustautuisi yöt päivät, ei hän pääse täältä lähtemään kuukauden päiviin. Tiedäthän sinä, mitä merkitsee armeijan kokoaminen ja varustaminen, sellaisen armeijan, jonka tulee toimia autiossa, kaupungittomassa maassa.
Minä näin juutalaisen eilen Dafnen metsikössä, ja joll'ei hän nyt ole siellä, oleskelee hän varmaankin jossain lähellä, joten minulle käy helpoksi pitää häntä silmällä. Jos sinä kysyisit, missä hän nyt on, luulen voivani ihan varmaan sanoa, että hän on vanhassa palmustossa sheikki Ilderimin teltassa, joka kavaltaja ei voi kauan säilyä meidän mahtavalta kädeltämme. Älä ihmettele, jos Maxentius ensi työkseen vie sen arabialaisen laivaan ja lähettää Roomaan.
Minusta on erittäin tärkeätä että sinä saat tietää juutalaisen olinpaikan, koska se voi olla suurimmaksi hyödyksi, kun rupeat mietiskelemään, mitä on tehtävä, sillä minä, joka olen jo oppinut niin paljon ja mielessäni kuvittelen vaurastuneeni sen opin avulla viisaudessa, tiedän, että joka suunnitelmassa, joka koskee ihmistoimia, kolme asiaa on aina otettava lukuun: aika, paikka ja keinot.
Jos katsot Antiokian sopivaksi paikaksi, niin älä yhtään epäile uskoa asiaa paraimmalle ystävällesi, joka myöskin toivoisi olevansa sinun taitavin oppilaasi.
Messala.
Valmistukset.
Jotenkin samaan aikaan, kuin pikasanoman viejät läksivät kirjeiden kanssa Messalan luota, (joka tapahtui aikaisin aamusella), Ben-Hur astui Ilderimin telttaan. Hän oli käynyt virvoituksekseen uimassa ja sitte syönyt aamiaista. Nyt esiintyessään hän oli puettu hihattomaan alustunikkaan, jonka helma tuskin ulottui polviin asti. Sheikki tervehti häntä sohvalta.
"Rauha olkoon sinulle, Arrius!" hän sanoi, ihmettelyä sekä äänessä että katseessa, sillä hän ei ollut vielä koskaan katsellut täydellisempää kukoistavan, voimakkaan, turvallisen miehuuden kuvaa. "Terve tuloa! Hevoset ovat valmiit, kuten minä itsekin. Entä sinä?"
"Rauhaa, jota minulle toivotat, minä toivotan sinulle takaisin, hyvä sheikki. Kiitän sinua hyväntahtoisuudestasi. Minä olen valmis."
Ilderim paukutti käsiään.
"Minä tuotan hevoset esiin. Käy istumaan."
"Ovatko ne jo valjaissa?"
"Eivät."
"Niinpä pyydän saada itse tehdä sen. Minun on tarpeen tutustua sinun arabialaisiisi. Minun pitää osata puhutella joka hevosta nimeltä, pitää tutkia niiden luonteet, sillä ne ovat kuin ihmisetkin; jos ne ovat tuliset, täytyy niitä torua; jos ovat pelkurit, pitää kiitellä ja hyvitellä. Kantakoot palvelijat vain esiin valjashihnat."
"Entä vaunut?" sheikki kysyi.
"En minä niistä huoli vielä tänä päivänä. Anna minulle sen sijaan viides hevonen, jos sinulla on joutavaa; mutta ilman satulaa sen pitäisi olla ja yhtä nopea kuin toiset."
Ilderim kummasteli yhä enemmän ja antoi heti käskyt palvelijoille.
"Antakaa", hän sanoi, "valjaat neljälle ja suitset Siriukselle."
Ilderim nousi sohvalta.
"Sirius on lemmikkini ja minä hänen. Me olemme olleet 20 vuotta kumppaneina teltassa, taistelussa ja aavikon kaikissa oloissa. Minä näytän hänet sinulle."
Hän veti syrjään esiripun teltan keskeltä, ja Ben-Hur astui sen alitse. Hevoset tulivat yhdessä ryhmässä häntä vastaan. Yksi, jolla oli pieni pää, loistavat silmät ja kaareva kaula, leveä rinta ja tuuhea harja, hirnahti iloisesti, kun näki sheikin.
"Kelpo heponi", sanoi vanhus, silitellen sen tumman ruskeaa päätä, "hyvää huomenta." Sitte kääntyen Ben-Huriin päin hän jatkoi hyvillään: "Tämä on Sirius, noiden neljän muun isä. Mira, äiti, odottelee meidän paluutamme, sillä hän on liian kallisarvoinen tällaisen seudun vaaroihin, jossa on mahtavampia käsiä kuin minun. Hyvin myöskin epäilen, että heimokuntani sietäisi sen poissa oloa. Mira on sen kunnia; koko heimo jumaloitsee sitä; he vain nauraisivat, vaikka hän nelistäisi heidän päällitsensä. Kymmenen tuhatta ratsumiestä, aavikon poikaa, kysyy tänäkin päivänä: oletko kuullut, miten Mira jaksaa? ja kun siihen vastataan: hyvin, kajahtaa heidän huutonsa: Jumala on hyvä! Siunattu olkoon hän!"
"Mira ja Sirius ovat tähtien nimiä, eikö niin?" kysyi Ben-Hur, tarjoten kämmentänsä kullekin hevoselle erittäin.
"Niin, miksikä ei?" Ilderim vastasi. "Oletko koskaan öiseen aikaan oleskellut aavikolla?"
"En."
"Sittepä et tiedä, miten paljon me arabialaiset luotamme tähtiin. Kiitollisuudesta me lainaamme niiden nimiä lemmikeillemme. Kaikilla minun esi-isilläni oli oma Miransa kuten minullakin, ja nämä heidän lapsensa ovat myöskin tähtiä. Tuossa on Rigel ja tuossa Antares; se on Atair ja se, joka nyt juuri tulee luoksesi, on Aldebaran; nuorin, mutta ei siltä huonoin. Hän vie sinua vastatuuleen niin, että suhisee korvissasi kuin Akaba; hän, Salomon kunnian kautta, menee, mihin sinä vain tahdot, sinä Arriuksen poika! Hän vie sinut vaikka leijonan kitaan, jos vain itse uskallat."
Valjaat tuotiin. Ben-Hur sovitteli ne omin käsin hevosille, talutti itse ne ulos teltasta ja kiinnitti ohjat.
"Tuokaa Sirius tänne!" hän sanoi.
Eipä arabialainenkaan olisi notkeammin hypähtänyt juoksijan selkään.
"Ja antakaa nyt minulle ohjat!"
Hän sai ne ja selvitteli huolellisesti.
"Minä olen valmis, hyvä sheikki", hän sanoi. "Opastakoon joku meitä kedolle ja lähetä muutamia miehiä tuomaan vettä."
Alku näytti käyvän hyvin. Hevoset eivät pelänneet yhtään. Näytti jo äänetön ystävyysliitto vallitsevan heidän ja uuden ajajan välillä, joka teki tehtävänsä niin levollisesti ja varmasti, että se herätti luottamusta. Ben-Hur piti hevoset tarkasti siinä järjestyksessä, kuin niiden tuli olla vaunujenkin edessä, hän itse vain nyt istui Siriuksen selässä eikä seisonut vaunuissa. Ilderim sai rohkeutta; hän kampaeli partaansa ja hymyili tyytyväisesti, mumisten: "Hän ei ole mikään roomalainen, Salomon kunnian kautta, ei." Hän seurasi jalkaisin, ja hänen jälestään tulvi koko dowarin väki, miehet, naiset ja lapset, kaikki yhtä levottomina kuin hän itsekin, mutta ei yhtä luottavaisina Ben-Huriin.
Se kedon paikka, jolle hän saapui, oli kyllin tilava ja täydellisen sopiva ajoharjoituksiin, johon Ben-Hur heti ryhtyi, antaen nelivaljakon ensin hiljaa juosta suoraan, mutta sitte kiertää suurissa piireissä. Vähän kiiruhdettuaan hän sitte antoi niiden juosta täyttä vauhtia ja viimein nelistää. Kohta hän jo pienensi juoksupiiriä, ohjasi hevosia säännöttömästi sinne tänne, oikealle ja vasemmalle ja eteen päin, lakkaamatta. Tunnin kuluttua hän hiljensi vauhdin ja ajoi hiljaa Ilderimin eteen.
"Työ on tehty", hän sanoi. "Nyt tarvitaan vain harjoitusta. Minä onnittelen sinua tällaisista palvelijoista. Katsos", hän jatkoi, laskeutuen maahan ja mennen hevosten luo, "karvan loisto on vielä ihan pilkuton, ja ne hengittävät yhtä levollisesti kuin ajon alussa. Minä onnittelen sinua, ja huonostipa kävisi, jollemme" — hän katsoi loistavin silmin vanhusta kasvoihin — "joll'emme saisi iloita voitostamme ja…"
Hän vaikeni äkisti ja kumarsi, posket punottavina. Nyt hän vasta huomasi sheikin sivulla vanhan egyptiläisen sauvansa nojassa ja kaksi hyvin hunnutettua naista. Toiseen heistä hän katsahti vielä uudestaan ja sanoi sykkivin sydämmin itsekseen: "hän se on, egyptiläinen tyttö!" Ilderim täydensi hänen lauseensa: "voitostamme ja kostostamme!"
Sitte hän jatkoi kovemmin: "Minä en ole peloissani; päin vastoin jo iloitsen edeltä päin. Arrius, sinä juuri olet sellainen mies, kuin minä olen toivonut. Olkoon vain loppu alun kaltainen, niin saatpa nähdä, mitä arabialaisen kädessä piilee, kun hänellä on kykyä palkita."
"Kiitos, hyvä sheikki", vastasi Ben-Hur kainosti, "tuota nyt palvelijoillasi vettä hevosille."
Hän juotti hevoset omin käsin, nousi jälleen Siriuksen selkään ja ryhtyi harjoittelemaan uudestaan, enentäen vauhtia hiljaisesta juoksusta pikajuoksuun ja nelistykseen. Viimein hän kiihdytti kunnon juoksijat vielä kiireempään ja lopuksi perin huimaavaan vauhtiin. Näytelmä tuli nyt tosiaankin viehättäväksi, ja käsien paukutus palkitsi taitavaa ohjien käyttöä. Nelivaljakon ihmettely yhä eneni, joko se sitte lensi suoraan tai säännöttömästi mutkistellen. Yhtäläisyyttä, voimaa, suloutta ja eloa oli kaikissa sen liikkeissä, vaan ei vähintäkään liian ponnistuksen eikä väsymyksen merkkiä. Tämä ihmettely oli niin vapaa kaikesta säälistä tai moitteesta, kuin olisivat katsojat katselleet pääskysiä iltalennossaan.
Keskellä harjoituksia ja katsojain ihmettelyä saapui Malluk sinne etsimään sheikkiä.
"Minulla on sanoma sinulle, sheikki", hän sanoi eräänä silmänräpäyksenä, jota luuli sopivaksi puhutteluun, "sanoma kauppias Simonideelta."
"Simonideelta!" huudahti arabialainen. "Hyvä! Vieköön Abaddon kaikki hänen vihollisensa!"
"Hän käski minun ensin toivottamaan sinulle pyhän Jumalan rauhaa", Malluk jatkoi, "ja sitte antamaan sinulle tämän kirjan sekä pyytämään, että sinä lukisit sen heti paikalla."
Ilderim mursi heti siinä paikassa sinetin kääröstä, jonka Malluk antoi hänelle, ja otti hienosta liinakotelosta kaksi kirjettä sekä alkoi niitä silmäillä.
N:o 1.
Simonides sheikki Ilderimille.
Hyvä ystävä! Ole vakuutettu, että sinulla minun sydämmessäni on ensimmäinen sija. Sinun teltassasi oleskelee kaunismuotoinen nuorukainen, joka sanoo itseään Arriuksen pojaksi ja onkin hänen ottopoikansa. Hän on minulle hyvin rakas. Hänen elämänsä historia on merkillinen. Tule minun luokseni tänään tai huomenna, niin minä kerron sinulle sen ja saan sinulta neuvoja. Anna hänen saada, mitä hyvänsä hän haluaa, ellei se ole vastoin kunniata. Jos tarvitaan jotakin korvausta, niin minä suoritan kaikki. Mutta pidä salassa, että minä suosin nuorukaista.
Muista vielä minun tervehdykseni toiselle vieraallesi. Hän, hänen tyttärensä, sinä itse ja kaikki, jotka valitset seuraasi, olette näytäntöpäivänä minun vieraani. Minä olen jo vuorannut paikat!
Rauha olkoon sinulle ja omaisillesi!
Miksipä muuksi, ystäväni, sanoisinkaan itseäni kuin sinun ystäväksesi.
Simonides.
N:o 2.
Simonides sheikki Ilderimille.
Hyvä ystävä! Minä lähetän sinulle jonkun sanan suuren kokemukseni varastosta.
On varoitusmerkki kaikille, jotka eivät ole roomalaisia, jos heillä on tavaraa tai rikkautta, joka saattaisi tulla ryöstetyksi: ylhäisen ja suurivaltaisen, roomalaisen tulo suureen kaupunkiin.
Konsuli Maxentius saapuu tänne tänään.
Ota varoitukseni vastaan.
Vielä toinen neuvo.
Salaliitossa pitää olla herodianit osamiehinä, ennen kuin se tulee vaaralliseksi sinulle, hyvä ystävä. Sinulla on suuria maita heidän alueensa sisällä.
Lähetä jo tänä aamuna sana uskotuillesi, jotka vartioivat maantietä Antiokiasta etelään päin, ja käske heidän tutkia kaikkia meneviä tai tulevia sanansaattajia. Jos tavataan yksityiskirjeitä, joissa puhutaan sinusta tai sinun oloistasi, täytyy sinun ehdottomasti lukea ne.
Sinun olisi jo eilen pitänyt saada tämä sanoma minulta, mutta ei se vielä nytkään ole liian myöhäinen, jos sinä vain toimit nopeasti.
Jos sanansaattajia on tänä aamuna lähtenyt Antiokiasta, voivat sinun sanansaattajasi toisia teitä ehtiä heistä edelle sinun käskyillesi.
Polta tämä minun kirjeeni viivyttelemättä heti, kun sen olet lukenut.
Ystäväsi Simonides.
Ilderim luki kirjeet kahteen kertaan, pani ne takaisin liinapäällykseen ja kätki kaikki vyöhönsä.
Harjoitusta oli kentällä kestänyt kaksi tuntia, mutta se loppui nyt.Ben-Hur ajoi taas käyttöä Ilderimin eteen.
"Jos sallit, sheikki, niin vien hevoset takaisin telttaan ja vielä tänä iltana kerran koettelen niitä."
Ilderim astui hänen vieressään, kun hän ratsasti Siriuksella. "Ne ovat sinun hallussasi siihen asti, kun kilpailut ovat ohitse", hän sanoi. "Sinä olet kahdessa tunnissa saanut niillä aikaan, mitä roomalainen — shakaalit syökööt hänen luunsa lihattomaksi! — ei saanut yhtä monessa viikossa. Me voitamme totta totisesti."
Päästyään teltan luo Ben-Hur viipyi hevosten luona, kunnes niitä oli kylliksi hoideltu. Uituaan järvessä ja juotuaan pikarin arrakkia sheikin kanssa, joka oli varsin hyvillään, hän jälleen pukeutui juutalaispukuunsa ja astuskeli Mallukin kanssa palmumetsään.
Siellä he kauan keskustelivat, taikka oikeastaan vain Ben-Hur enimmäkseen puhui.
"Minä annan sinulle", hän sanoi, "kirjallisen käskyn, jolla saat periä matkatavarani sillan läheisestä majatalosta joen tältä puolen. Toimita ne minulle tänään, jos on mahdollista. Ja sitte, hyvä Malluk, jos vain en tuota sinulle liikaa vaivaa…"
Malluk vakuutti olevansa halukas palvelemaan.
"Kiitos, Malluk, kiitos! minä pidän kiinni sanastasi, muistaen, että olemme saman kansan lapsia ja että vihollinen on roomalainen. Siispä aluksi, koska sinä olet liikemies, jota, kuten pelkään, sheikki Ilderim ei ole…"
"Harvoinpa kukaan arabialainen", sanoi Malluk vakavasti.
"En minä epäile heidän viekkauttansa, Malluk. Kuitenkaan ei varovaisuus ole vahingoksi. Ett'ei jäisi mitään kilpa-ajon estettä, eikä viekkautta olisi tiellä, olisin erittäin paljon rauhallisempi, jos sinä kävisit kilparadan konttorissa katsomassa, että sheikki on tehnyt kaikki määrätyt temput. Jos myöskin saisit kopion säännöistä, olisi minulle siitä suuri hyöty. Sitä paitsi minun täytyy saada tietää, mitä väriä minun tulee käyttää, ja ennen kaikkea sen kohdan numero, josta minun on lähdettävä ajamaan. Jos se on Messalan paikan vieressä, niin on kaikki hyvin; joll'ei ole, niin koeta vaihtaa, että pääsen roomalaisen viereen. Onko sinulla hyvä muisti, Malluk?"
"On se välistä pettänyt, Arriuksen poika, mutta ei koskaan, milloin sitä on sydän ollut auttamassa, kuten nyt."
"Sittepä uskallan antaa sinulle vielä yhden asian toimitettavaksi. Minä näin eilen, että Messala oli ylpeä vaunuistaan, ja syystä kyllä, sillä paraatkaan keisarin vaunut tuskin ovat niitä paremmat. Etkö voi olla katselevinasi niiden koristuksia, saadaksesi tietää, ovatko ne keveät vai raskaat. Minä tahtoisin tietää niiden oikean painon ja suuruuden, ja, Malluk, jos et saisikaan selkoa mistään muusta, niin hanki ainakin tarkka tieto, miten korkealla pyöräin akseli on maasta. Ymmärräthän, Malluk? Minä en tahdo, että hänellä olisi mitään varsinaista etua minua vastaan. En pidä mitään lukua vaunujen komeudesta; jos minä voitan hänet niissä vaunuissaan, tulee nöyryytyksensä vielä katkerammaksi ja minun voittoni täydellisemmäksi. Jos sitä vastoin hänen puolellaan on todellisia etuja, täytyy minun tietää ne."
"Kyllä ymmärrän", Malluk vastasi, "sinä tahdot, että minä mittaan matkan akselista maahan."
"Oikein, Malluk, ja minä iloitsen, että se onkin viimeinen asiani.Palatkaamme nyt dowariin."
Teltan ovella he tapasivat palvelijan kaatamassa äsken käynyttä palmuviiniä savusta mustuneihin astioihin ja pysähtyivät virkistämään itseänsä sillä juomalla. Kohta sen jälkeen Malluk palasi kaupunkiin.
Heidän poissa ollessaan oli sheikki lähettänyt matkalle taitavan ratsumiehen viemään Simonideen ehdottamia käskyjä. Se oli arabialainen, eikä hänellä ollut mukanaan mitään kirjallista sanomaa.
Järvellä.
"Iras, Baltasarin tytär, lähettää sinulle tervehdyksen ja sanoman", lausui eräs palvelija Ben-Hurille, joka lepäsi teltassa.
"Annas minun kuulla hänen sanomansa."
"Hän kysyy: tahdotko lähteä hänen kanssansa järvelle?"
"Minä itse tuon vastauksen, sano niin hänelle."
Ben-Hur sai kenkänsä, ja parin minuutin kuluttua hän jo oli menemässä kauniin egyptiläistytön luo. Vuorten varjot laskeutuivat hitaasti palmumetsikköä kohti, sikäli kuin ilta kului. Etäältä puiden väliltä kuului lammaskellojen kilinää, karjan ammuntaa ja paimenten huutoja, kun he toivat kotiin suojattejansa. Elämä tässä palmumetsässä oli kaikin puolin paimentolaiselämää, saman kaltaista kuin aavikon huonommillakin laitumilla.
Sheikki Ilderim oli ollut katsomassa iltapäivän harjoitusta, joka oli ollut samanlaista kuin aamullakin, ja sitten lähtenyt kaupunkiin Simonideen luo. Hän aikoi palata yön tullessa, mutta koska hänellä oli paljo keskusteltavaa ystävänsä kanssa, oli palaaminen melkein mahdoton. Ben-Hur, siten yksikseen jääneenä, oli pitänyt huolta hevosten hoitelusta, virvoittautunut uimisella, vaihtanut puvun, joka hänellä oli ollut harjoituksessa, tavalliseen, kokonaan valkoiseen, jollainen soveltui oikealle sadduseukselle. Hän söi aikaisin illallista ja tunsi, nuoruudesta voimakas kun olikin, täydellisesti virkistyneensä kovasta ponnistuksesta, jonka oli kestänyt.
Ei ole viisasta eikä rehellistä olla tunnustamatta kauneuden valtaa. Ei kukaan hienotuntoinen sielu voi olla tuntematta sen vaikutusta. Historia Pygmalionista ja hänen kuvapatsaastaan on yhtä luonnollinen kuin runollinenkin. Kauneus on itsessään suuri voima, ja Ben-Hur tunsi nyt olevansa sen lumouksen alaisena.
Egyptiläinen Iras oli hänestä erinomaisen kaunis sekä kasvoilta että vartalolta. Ajatuksissaan hän yhä vielä kuvaili häntä sellaiseksi, kuin hän oli lähteellä ollut. Hänen äänensä lumous tuntui sitä suloisemmalta, kun kiitollisuuden kyyneleet olivat sitä verhonneet; hänen silmänsä, nuo suuret, mustat, mantelin muotoiset gasellin-silmät, joista näkyi hänen kotoperänsä, kuvastivat mielialaa paljoa kaunopuheisemmin, kuin sanat koskaan voivat tehdä. Ajatella häntä oli sama kuin maalata eteensä hoikka, pitkä olento, miellyttävä, hienotapainen, runsaasti pitseillä koristeltu; olento, joka tarvitsi vain vastaavaisen sielun, tullakseen Sulamitin tavalla ja samassa merkityksessä yhtä pelättäväksi kuin hyökkäävä armeija. Toisin sanoen, milloin Iras johtui Ben-Hurin mieleen, silloin tämä, samalla hänen läheisyytensä vaikutuksesta, muisti Salomon korkeaa veisua. Se tunne sydämmessä hän nyt meni tapaamaan häntä. Se mieliala ei ollut rakkautta, vaan ihmettelyä ja uteliaisuutta, jotka ovat rakkauden edelläkävijät.
Venelaituri oli tehty ilman taiteen sääntöjä: lyhyet portaat ja silta ynnä muutamia lyhtypaaluja. Ben-Hur pysähtyi ylimmälle portaalle ihmettelemään näköä, joka levisi hänen silmäinsä eteen.
Veden pinnalla lepäsi venhe keveänä kuin munankuori. Aitiopialainen, sama mies, joka oli ollut kamelin taluttajana Kastalian lähteellä, istui soututeljolla, yllä loistavan valkoinen puku, joka teki hänen mustan ihovärinsä vielä huomattavammaksi. Koko alus oli peitetty tyynyillä ja Tyron purppuraisilla matoilla. Iras itse istui perässä, kääriytyneenä indialaisiin saaleihin, jota paitsi hänellä oli yllä oikea pilvi hienoimpia huntuja ja nauhoja. Käsivarret olivat paljaat olkapäihin asti, ja muutenkin kuin muotonsa täydellisyydellä vetivät ehdottomasti puoleensa huomiota niiden asento, niiden ilmeikkäät liikkeet, kädet, sormetkin osoittivat suloa ja ajatusta. Olkapäitä ja kaulaa suojeli iltatuulelta avara huntu, kuitenkaan niitä peittämättä.
Näitä yksityiskohtia Ben-Hur ei ehtinyt huomata katsahtaessaan häneen. Hän tunsi ainoastaan omituista huumausta, kuin olisi kova valo häntä häikäissyt, eikä se tunne ollut sellainen, kuin seuraa levollisesta ja arvostelevasta katselemisesta. "Huulesi ovat kuin ruusuinen nauha; poskesi kuin granaattipuun omenat hiuksissasi. Nouse ylös, rakkaani, ja tule tänne. Sillä katso, talvi on kulunut, sade on ohitse. Kukat nousevat maasta; lintujen lauluaika on tullut ja tunturikyyhkyn ääni kuuluu meidän maassamme." Sellainen oli kauniin egyptiläisen vaikutus häneen.
"Tule", sanoi Iras, huomattuaan Ben-Hurin seisahtuvan, "vai pitääkö minun katsoa sinua huonoksi merimieheksi?"
Ben-Hur punastui. Tiesiköhän tyttö mitään hänen merielämästään? Hän astui portaat melkein yhdellä askeleella.
"Minä pelkäsin", hän sanoi, käyden istumaan hänen eteensä.
"Mitä pelkäsit?"
"Upottavani venheen", Ben-Hur hymyillen vastasi.
"Maltahan, kunnes pääsemme syvemmälle vedelle", sanoi tyttö, viittaamalla käskien orjaa soutamaan ulos.
Jos Kupido ja Ben-Hur olisivat olleet viholliset toinen toiselleen, ei Ben-Hur olisi koskaan ollut niin pahassa vaarassa kuin nyt. Iras istui siten, että Ben-Hurin täytyi välttämättä katsella tätä tyttöä, jonka hän oli mielessään jo korottanut Sulamit-ihanteeksi. Kun tytön silmät loistivat hänen silmiinsä, olisivat tähdet kyllä saattaneet sammua, hänen huomaamattansa. Yö tuli uskomattoman nopeasti kaikkialle muualle, mutta tytön katse levitti hänelle valoa. Ja kuten jokainen tietää, ei mielikuvituksella ole koskaan niin suurta valtaa peilityynellä vedenpinnalla hiljaisen ja kesälämpöisen taivaan alla kuin nuorukaisen ollessa sellaisessa seurassa. Helppo on sellaisena hetkenä huomaamatta luistaa jokapäiväisyydestä aatteellisuuden alalle.
"Anna minun ohjata", sanoi Ben-Hur.
"En", vastasi Iras, "sehän olisi olosuhteiden vaihtamista. Enkö minä pyytänyt sinua nousemaan kamelin selkään minulle seuraksi? Minä olen velassa sinulle ja alotan nyt sen maksamista. Sinä saat puhua ja minä kuuntelen, taikka minä puhun ja sinä kuuntelet; sinä saat ihan vapaasti valita, mutta minun asiani on valita, mihin päin lähdemme."
"Ja mihinkä sitte mennään?"
"Oletko peloissasi nyt taas?"
"Kaunis egyptiläinen, minä vain kysyin, mitä joka vanki ensiksi kysyy."
"Sano minua Egyptiksi."
"Ennemmin olkoon nimesi Iras."
"Sinä saat ajatella minua sillä nimellä, mutta puhutellessa sanoEgyptiksi."
"Egypti on maa ja sillä tarkoitetaan suunnattoman monen ihmislapsen joukkoa."
"Niin, niin! Ja millainen maa!"
"Kyllä ymmärrän, me lähdemme nyt Egyptiin."
"Jospa olisi niin hyvin! Minä tulisin niin iloiseksi."
Iras huokasi sitä sanoessaan.
"Sinä et sitte pidä mitään lukua minusta", sanoi Ben-Hur.
"Ah, tiedänhän, ett'et sinä ole koskaan käynyt siellä."
"Niin on tosiaan."
"Oi, se on maa, jossa kaikki ovat onnelliset, jonne muu maailma haluaa, se on kaikkein jumalain äiti ja siitä syystä sanomattoman runsaasti siunattu. Siellä, oi Arriuksen poika, saavuttaa onnellinen vielä suurempaa onnea ja onneton, joka vain kerrankaan juo pyhän joen suloista vettä, hymyilee ja laulaa iloisesti kuin lapsi."
"Eikö siellä ole köyhiä kuten muualla?"
"Tosi köyhillä on Egyptissä vähimmät tarpeet", vastasi Iras. "He eivät halua muuta kuin välttämätöntä, ja miten vähä se on, ei kreikkalainen eikä roomalainen ymmärrä."
"Mutta minä en ole kreikkalainen enkä roomalainen."
Iras nauroi.
"Minulla on ruusutarha ja sen keskellä seisoo puu, joka on kukoistuksessaan rikkain kaikista. Mistä sen luulet olevan kotoisin?"
"Ruusujen kodosta Persiasta."
"Ei."
"Intiasta sitte."
"Ei."
"Ah, jostakin kreikkalaisesta saaresta."
"Minä sanon sen sinulle", Iras vastasi. "Eräs matkustaja löysi sen puoli kuolleena tien varrelta Refaimin tasangolta."
"Oo, Judeasta!"
"Minä istutin sen maahan, joka oli jäänyt kuivaksi Niilin veden palatessa takaisin joen uomaan, ja lauhkea etelätuuli, joka tuli aavikoilta, kasvatti sitä ja aurinko suuteli sitä säälivästi. Sillä tavalla se ei voinut olla juurtumatta eikä kukoistamatta. Minä voin nyt seisoa sen varjossa ja ottaa vastaan sen tuoksuvaa kiitosta. Israelin miehet ovat samanlaiset kuin ruusut. Missäpä he muualla kuin Egyptissä tulisivat täydellisiksi?"
"Mooses oli vain yksi miljooneista".
"Ei, olipa siellä yksi unenselittäjäkin. Unhotatko kokonaan hänet?"
"Kansaansa kohtaan ystävälliset faraot ovat kuolleet."
"Niin, se on totta. Joki, jonka varsilla he rakentelivat, laulaa nyt heidän hautavirttänsä, mutta sama aurinko lämmittää vielä samaa ilmaa samalle kansalle."
"Mutta Aleksandriahan on vain roomalainen kaupunki."