"Te pääsitte siitä hyvin karvaasti selville, suureksi surkuttelukseni, herra Malicorne."
"No, miten luulisitte käyvän sille, jonka kekseliäisyys lähentäisi nuo kaksi rakastavaista?"
"Oh, kuningas ei rajoittaisi kiitollisuuttaan vähään!"
"Herra de Saint-Aignan, ettekö te olisi halukas hiukan koettelemaan kuninkaallista kiitollisuutta?"
"Tietysti", myönsi de Saint-Aignan, "herrani suosionosoitus velvollisuuteni täyttämisen tunnustuksena olisi minulle kallisarvoinen."
"Silmätkää siis tätä paperia, herra kreivi."
"Mikä tämä on? Pohjapiirros?"
"Niin, herra de Guichen kahdesta kamarista, joista kaiken todennäköisyyden mukaan tulee teidän huoneistonne."
"Oh, ei, vaikka mitä tapahtuisi!"
"Kuinka niin?"
"Syystä että minun asuntoani jo himoitsee monta aatelismiestä, joille en suinkaan luovuta mukavia huoneitani: herra de Roquelaure, de la Ferté, Dangeau."
"Sitten jätänkin teidät, herra kreivi, ja menen tarjoamaan jollekulle noista herroista tuon pohjapiirroksen siihen liittyvine etuineen."
"Mutta miksi ette varaa niitä itsellenne?" tiedusti de Saint-Aignan epäluuloisesti.
"Syystä että kuningas ei voisi kunnioittaa minua julkisilla käynneillä, kun hän sitävastoin kyllä pistäytyy vieraaksi jollekulle noista herroista."
"Mitä! Kuningasko kävisi heistä jonkun asunnossa?"
"Pardieu, halukkaasti ja alinomaa! Vielä kysyttekin, kävisikö kuningas huoneistossa, jossa hän pääsee lähestymään la Vallièreä!"
"Kaunista lähentelyä… eri huonekerroissa ollen."
Malicorne kiersi pikku paperisuikaleensa auki rihmarullalta.
"Herra kreivi", sanoi hän, "pyydän teitä ottamaan huomioon tämän tiedon, jossa ilmoitetaan, että neiti de la Vallièren kamarissa on vain yksinkertainen puulattia."
"No?"
"Kah, te otatte puusepän, joka asuntoonne suljettuna paikkoja tuntematta avaa teidän laipionne eli siis neiti de Vallièren lattian."
"Voi, hyvä Jumala!" huudahti de Saint-Aignan kuin huikaistuneena.
"Mikä nyt?" kysyi Malicorne.
"Onpa siinä aika uskalias aatos, monsieur."
"Vakuutan teille, että se kuninkaasta näyttää vain pikku toimenpiteeltä."
"Rakastavaiset eivät ajattele vaaraa."
"Mitä vaaraa te siinä pelkäätte, herra kreivi?"
"Mutta sellainen puhkaiseminen aiheuttaa tavatonta jyryä, niin että koko linna kajahtelee?"
"Hoo, herra kreivi, olen varma siitä, että se sahuri, jonka minä voin teille esittää, ei häiritse vähimmälläkään melulla. Hän leikkaa kuuden jalan neliön rohtimiin käärityllä hienolla sahalla niin sievästi, että työskentely ei kuulu viereisiinkään huoneisiin."
"Hohoi, hyvä herra Malicorne, te ihan huumaatte minut, hämmennätte ajatukseni sekaisin!"
"Minä jatkan", sanoi Malicorne tyynesti: "siihen huoneeseen, josta olette puhkaissut laipion — suvaitsettehan kuunnella?"
"Kyllä."
"Te laitatte portaat, joita myöten neiti de la Vallière pääsee alas teidän asuntoonne tai kuningas ylös hänen luokseen."
"Mutta ne portaathan nähdään?"
"Ei, sillä teidän puolellanne ne kätkee väliseinä, jonka päälle levitätte samanlaiset seinäverhot kuin kamarin pääseinillekin, ja neiti de la Vallièren puolella on vain salaluukku, joka avautuu lattiasta makuusijan alla."
"Tosiaankin", äännähti de Saint-Aignan, jonka silmät alkoivat säihkyä.
"Nyt, herra kreivi, myönnätte kyllä, että kuningas pistäytyy usein vieraisille huoneeseen, missä on sellaiset portaat. Olletikin herra Dangeau luullakseni mieltyy aatokseeni, ja minä lähden nyt selittämään sitä hänelle."
"Hei, hei, parahin herra Malicorne", huudahti de Saint-Aignan, "minullehan te ensin puhuitte siitä, joten minulla on etuoikeus!"
"Tahdotteko siis sitä käyttää?"
"Tahdonko muka! Se on selvä!"
"On totinen tosi, herra de Saint-Aignan, että annan teille täten nauhan ensi armonosoitus-luettelossa ja kenties hyvän herttualäänityksenkin."
"Ainakin saan siten", vastasi kreivi punehtuneena, "mielihyvästä, tilaisuuden näyttää kuninkaalle, että hän ei suotta puhuttele minua toisinaan ystäväkseen, — ja se tilaisuus on teidän ansiotanne, parahin herra Malicorne."
"Etteköhän tule sitä vielä unohtaneeksi?" virkkoi Malicorne hymyillen.
"Minä pidän sitä aina rakkaassa muistissa, monsieur!"
"Minä en kylläkään ole kuninkaan ystäviä, monsieur; minä olen hänen palvelijansa."
"Niin, mutta jos ajattelette, että nuo portaat voivat minulle merkitä sininauhaa,[11] arvelen minäkin puolestani, että ne teille tuottavat aateliskirjan."
Malicorne kumarsi.
"Nyt on siis vain muuttaminen järjestettävä", sanoi de Saint-Aignan.
"Kuningas ei kaiketikaan pane vastaan; pyytäkää häneltä lupaa."
"Riennän heti hänen puheilleen."
"Ja minä käyn hankkimassa puusepän, jota tarvitsemme."
"Milloin hän voisi jo tulla?"
"Tänä iltana."
"Älkää unohtako varokeinoja."
"Tuon hänet luoksenne side silmillä."
"Ja minä lähetän käytettäväksenne vaunut."
"Ilman vaakunakuvia."
"Ja jonkun lakeijani ilman livreijaa. Se on siis sovittu."
"Hyvä on, herra kreivi."
"Mutta la Vallière…? Mitä hän sanoo siitä puuhasta?"
"Minä takaan, että se herättää hänessä suurta mielenkiintoa."
"Sen uskon."
"Olenpa varma siitäkin, että jos kuningas ei rohkene nousta hänen luokseen, ajaa hänet uteliaisuus alas."
"Toivokaamme niin", sanoi de Saint-Aignan.
"Niin, toivokaamme", toisti Malicorne.
"Minä lähden siis kuninkaan luo."
"Ja saatte ihmeen hyvin toimeen asianne."
"Mihin aikaan illalla puuseppäni saapuu?"
"Kello kahdeksalta."
"Ja kuinka kauan arvioitsette hänen tarvitsevan sahuuseensa?"
"Parisen tuntia, mutta sitten on vielä niin sanottu siloittelu suoritettava. Yö ja osa huomispäivää — oikeastaan on laskettava kaksi päivää portaineen."
"Kaksi päivää, — se on pitkä aika."
"Hitto, kun kerran ryhtyy avaamaan porttia paratiisiin, pitää sen pääsytien olla siistissä kunnossa."
"Olette oikeassa. Tapaamme siis piammiten. Ja ylihuomis-illaksi on muutto valmis."
173.
Soihtukulkue.
Ihastuneena kuulemastaan de Saint-Aignan suuntasi iloisin aavistuksin askeleensa de Guichen parihuoneisiin.
Hän, joka neljännestunti sitten ei olisi luovuttanut omia suojiaan miljoonasta, olisi nyt ollut valmis maksamaan miljoonan saadakseen haltuunsa tuon kiihkeästi haluamansa, onneatuottavan asunnon. Mutta hän ei siinä kohdannut niin suuria vaatimuksia. Herra de Guiche ei vielä tiennyt, missä hänen oli asuttava, ja oli sitäpaitsi yhä liian sairas ajatellakin sellaisia seikkoja. De Saint-Aignan sai siis de Guichen molemmat huoneet. Herra Dangeau puolestaan peri de Saint-Aignanin kaksi kamaria, lahjottuaan kreivin taloudenhoitajan kuudentuhannen livren harjakaisilla, ja katsoi tehneensä erinomaisen kaupan. Dangeaun kaksi huonetta määrättiin de Guichen vastaiseksi asunnoksi. Herra Dangeau puolestaan oli niin riemuissaan, että hän ei edes vaivautunut epäilemäänkään de Saint-Aignanilla olleen mielessä mitään suurempaa etua asunnonvaihdossa.
Jo tuntia myöhemmin kuin oli tehnyt tämän uuden päätöksen oli de Saint-Aignan siis noiden kahden huoneen isäntänä, ja siitä kymmenen minuutin kuluttua Malicorne toi hänen luokseen verhoilijat.
Sillävälin kuningas tiedusti suosikkiaan. Juostiin hakemaan de Saint-Aignania ja tavattiin Dangeau. Tämä neuvoi Guichen luo, ja vasta sieltä löytyi kaivattu. Mutta hän ilmestyi viivästyneenä; kuningas oli pari kolme kertaa levottomasti liikahtanut, ennenkuin de Saint-Aignan aivan hengästyksissään astui herransa eteen.
"Sinäkin jätät minut?" virkkoi Ludvig XIV siihen valittavaan tapaan, jolla Caesar kahdeksantoista vuosisataa aikaisemmin lienee lausunuttu quoque.
"Sire", selitti de Saint-Aignan, "minä en jätä kuningastani, päinvastoin. Minä järjestelin muuttoani."
"Mitä muuttoa? Luulin muuttosi tulleen kuntoon jo kolme päivää sitten."
"Niin kyllä, sire. Mutta minä asun nykyisissä huoneissani epämukavasti ja siirryn tuonne vastapäiseen rakennukseen."
"Enkö sitä sanonut, että sinäkin jätät minut!" huudahti kuningas. "Oih, tuo jo menee yli rajojen! Kun minulla vain oli nainen, jolle sydämeni sykkii, niin koko perhekunta liittoutui häntä minulta ryöstämään. Minulla oli ystävä, jolle uskoin huoleni ja joka auttoi minua niiden taakkaa kantamaan, mutta valituksiini väsyneenä ystävä jättää minut lupaakaan pyytämättä."
De Saint-Aignan purskahti nauramaan. Kuningas arvasi, että tässä kunnioituksen puutteessa piili jotakin salaperäistä.
"Mitä on tekeillä?" hän huudahti toiveikkaana.
"No, sire, se ystävä, jota kuninkaani parjaa, yrittelee hankkia kuninkaalle kadotetun onnen takaisin."
"Toimitatko sinä minut la Vallièren pariin?" kysyi Ludvig XIV.
"Sire, en siitä vielä mene takuuseen, mutta…"
"Mutta…?"
"Minä toivon niin."
"Oi, miten, miten? Sano se minulle, de Saint-Aignan. Tahdon tietää suunnitelmasi, tahdon auttaa sinua siinä kaikin voimin."
"Sire", vastasi de Saint-Aignan, "en vielä itsekään oikein tiedä, miten menettelen tuumani toteuttamisessa; mutta minulla on pätevä syy uskoa, että huomisesta alkaen…"
"Huomisesta, sanot?"
"Niin, sire."
"Ai mikä onni! Mutta miksi sinä muutat?"
"Palvellakseni teitä paremmin."
"Miten sinä muuttaneena voit paremmin palvella?"
"Tiedättekö, missä de Guichelle aiotut kaksi kamaria sijaitsevat?"
"Tiedän."
"Silloin tiedätte, mihin minä muutan."
"Epäilemättä; mutta eipä se tieto minua hyödytä."
"Mitä! Ettekö käsitä, sire, että sen asunnon päällä on kaksi kamaria?Toinen on neiti de Montalaisin ja toinen…"
"Toinen de la Vallièren, niinkö, de Saint-Aignan?"
"Juuri niin, sire."
"Oi, de Saint-Aignan, siinä sinulla on totisesti onnellinen ajatus, ystävän, runoilijan ajatus! Toimittaessasi minut henkilön lähelle, josta koko maailma tahtoo minut eroittaa, olet minulle suuriarvoisempi kuin Pylades Oresteelle, kuin Patroklos Akhilleukselle."
"Sire", sanoi de Saint-Aignan hymyhuulin, "epäilenpä, tokko teidän majesteettinne yhä jakelisi minulle niin kehuvia imarteluja, jos tuntisitte suunnitelmani koko laajuudessaan. Ah, sire, aavistelen halvempia nimityksiä, joita eräät hovin puritaanit eivät laiminlöisi minusta käyttää, kun he saavat tietää, mitä aion teidän majesteettinne hyväksi tehdä."
"De Saint-Aignan, minä menehdyn kärsimättömyydestä. De Saint-Aignan, minä riudun. De Saint-Aignan, minä en mitenkään voi odottaa huomiseen asti… Huomiseen! Huomiseenhan on kokonainen iäisyys."
"Ja nyt, sire, jos suvaitsette, lähdette heti ulos haihduttamaan tuota kärsimättömyyttä kelpo ajelulla."
"Sinun kanssasi kylläkin. Juttelemme suunnitelmistasi ja haastelemme hänestä."
"Ei niin, sire, minä jään."
"Kenen kanssa minä sitten lähden?"
"Naisten kanssa."
"Ma foi, sitä minä en tee, de Saint-Aignan!"
"Täytyy, sire."
"Ei, ei, tuhat kertaa ei! Minä en enää antaudu hirveään rangaistukseen olla parin askeleen päässä hänestä, nähdä hänet ja ohikulkiessa hipaista hänen pukuaan virkkamatta hänelle mitään. Ei, minä kieltäydyn siitä kidutuksesta, jonka sinä uskot onneksi, mutta joka tuottaa silmiäni polttavaa, käsiäni kuivettavaa, sydäntäni raatelevaa tuskaa. En tahdo nähdä häntä noiden vieraitten ihmisten parissa, saamatta hänelle kielin kertoa rakkauttani, vaikka koko olemukseni hänelle siitä puhuu ja antaa minut kaikille ilmi. Ei, olen vannonut itselleni, etten sitä enää tee, ja minä pidän valani."
"Kuitenkin, sire, kuulkaahan, mitä sanon."
"Minä en kuuntele mitään, de Saint-Aignan."
"Siinä tapauksessa minä jatkan kuitenkin. On tärkeätä, sire, tärkeätä, ymmärtäkää minut oikein, perin tärkeätä, että Madame seuranaisineen poistuisi palatsista kahdeksi tunniksi."
"Sinä hämmästytät minut, de Saint-Aignan."
"Minulle on raskasta komennella kuningastani, mutta tässä tapauksessa minä komennan, sire. On lähdettävä metsästys- tai huvimatkalle."
"Mutta tuo metsästys, tuo ajelu näyttäisi oikulta, eriskummaiselta päähänpistolta! Ilmaistessani mokomaa kärsimättömyyttä paljastan koko hoville sydämeni, joka ei enää kuulu itselleni. Eikö jo kyllin usein sanota, että uneksin maailman valloitusta, vaikka minun pitäisi ensin kyetä hallitsemaan itseäni?"
"Ne, jotka niin puhuvat, ovat nenäkästä ja vehkeilevää väkeä. Mutta olkoot he keitä tahansa, niin jos teidän majesteettinne mieluummin kuuntelee heitä, ei minulla enää ole mitään sanottavaa. Silloin huomispäivä siirtyy määräämättömien ajanjaksojen joukkoon."
"De Saint-Aignan, minä lähden tänä iltana… Tänä iltana ajan soihtujen valossa Saint-Germainiin nukkumaan. Syön siellä huomenna aamiaisen ja palaan Pariisiin kello kolmen tienoissa. Sopiiko se?"
"Mainiosti."
"Siis minä lähden tänä iltana kello kahdeksalta."
"Teidän majesteettinne arvasi oikean hetken."
"Ja etkö sinä tahdo sanoa minulle mitään?"
"Asia on niin, että minä en voi mitään sanoa. Uutteruus merkitsee tässä maailmassa jotakin, sire. Mutta sattuma näyttelee niin suurta osaa, että pidän tapanani myöntää sille ahtaimman oven, kun se aina osaa avata sen ylen leveäksi."
"No minä jätän asian sinun huostaasi."
"Siinä teette oikein."
Näin rauhoitettuna kuningas meni suoraa päätä Madamen luo ilmoittamaan suunnitellusta ajoretkestä.
Madame uskoi heti, että tässä aavistamattomassa hankkeessa piili kuninkaan puolelta salajuoni la Vallièren tapaamiseksi joko tiellä pimeyden huomassa tai muulla tavoin. Mutta hän varoi ilmaisemasta mitään langolleen ja vastaanotti kutsun hymyilevänä. Hän antoi äänekkäästi määräyksiä hovineitojensa mukaantulosta, mutta itsekseen päätti hän illalla tehdä mitä hänestä näyttäisi otollisimmalta hänen majesteettinsa lempiseikkailujen häiritsemiseksi.
Huviretken ehdottaja saattoi siis poistuessaan uskoa la Vallièren tulevan mukaan ja viihdyttäytyä vainottujen rakastavaisten surunvoittoisella onnella, kun he pelkän näkemisen avulla loihtivat mielessään esille kaikki kielletyn omistuksen riemut. Mutta jälleen neitojensa pariin jäätyänsä Madame virkkoi:
"Minulle riittää kaksi tyttöä täksi illaksi: neidit de Tonnay-Charente ja de Montalais."
La Vallière oli aavistanut tätä iskua, ja vainoominen oli karaissut häntä. Hän ei suonut Madamelle iloa nähdä kasvoillaan sydämessään tuntemansa vihlaisun vaikutusta. Hän päinvastoin ilmaisi hymyssään sitä sanomatonta lempeyttä, joka antoi hänen kasvonjuonteilleen enkelimäisen ilmeen.
"Minä siis, Madame, olen tämän iltaa vapaana?" virkkoi hän.
"Niin, tietysti."
"Käytän sitä jatkaakseni koruompelusta, johon teidän korkeutenne on suvainnut kiinnittää huomiotanne ja joka minulla jo ennakolta on kunnia teille tarjota."
Ja kunnioittavasti kumarrettuaan tyttö poistui kammioonsa. Neidit de Montalais ja de Tonnay-Charente tekivät samoin. Huhu ajoretkestä levisi heidän mukanaan Madamen asunnosta pitkin palatsia. Kymmenen minuuttia myöhemmin Malicorne tiesi Madamen päätöksestä ja sujautti Montalaisin oven alitse näin kuuluvan kirjelapun:
'On välttämätöntä, että L.V. viettää yönsä Madamen kanssa.'
Sovittuun tapaan Montalais ensin poltti paperin, ja sitten hän alkoi aprikoida. Hän oli nokkela tyttö, ja pian oli hänen suunnitelmansa valmis.
Hetkellä, jolloin hänen oli mentävä Madamen luo, nimittäin kello viideltä, hän riensi juoksujalkaa pihamaan yli, ja saavuttuaan kymmenkunnan askeleen päähän siinä seisoskelevasta upseeriryhmästä hän parahtaen hervahti sirosti polvelleen, ja kun hän nousi matkaansa jatkamaan, nähtiin hänen ontuvan.
Herrasmiehet riensivät häntä tukemaan. Montalais oli nyrjäyttänyt jalkansa. Siitä huolimatta hän uskollisena velvollisuudelleen yhä ponnisteli Madamen luo.
"Mikä on? Miksi onnutte?" kysyi tämä. "Minä luulin teitä laVallièreksi."
Montalais kertoi, miten hän pikemmin ehtiäkseen oli juossut ja siinä nyrjäyttänyt nilkkansa. Madame näkyi häntä säälittelevän ja tahtoi heti lähettää noutamaan lääkäriä. Mutta tyttö vakuutteli, että vamma ei ollut vakavaa laatua.
"Madame", virkkoi hän, "pahoittelen vain, etten voi täyttää palvelustani, ja aioin pyytää neiti de la Vallièrea astumaan sijaani…"
Madame rypisti kulmiaan.
"Mutta sitä en tehnytkään", jatkoi Montalais.
"Ja miksi ette?" kysyi Madame.
"Siksi että la Vallière-raukka näyttää niin iloiselta vapaasta illastaan ja yöstään, että minulta puuttui rohkeutta pyytää häntä vuorolleni."
"Mitä? Onko hän niin riemuissaan?" tiedusti Madame ihmeissään.
"No ihan hupsuuteen asti. Hän, joka aina on niin surumielinen, lauleskeli ilosta. Tietäähän teidän korkeutenne, että hän karttaa seuraa ja että hänen luonteessaan on hitunen villiyttâ."
"Oh, oh, — ajatteli Madame, — tuo suuri riemastus ei tunnu ollenkaan luonnolliselta!"
"Hän on jo tehnyt valmistuksia", jatkoi Montalais, "syödäkseen päivällistä yksinään rakkaiden kirjojensa parissa. Ja sitäpaitsi on teidän korkeudellanne kuusi muuta neitoa, jotka kovin mielellään tulevat mukaanne. Sentähden en edes ehdottanutkaan vaihtoa la Vallièrelle."
Madame oli vaiti.
"Teinkö oikein?" jatkoi Montalais, tuntien sydämessään pikku ahdistusta, kun näki niin huonon tehon sotajuonella, jonka tepsimiseen hän oli luottanut niin täydellisesti, ettei ollut pitänyt tarpeellisena keksiä mitään muuta varalle. "Hyväksyykö madame menettelyni?" toisti hän.
Madame ajatteli, että kuningas saattoi hyvinkin yön kuluessa lähteä Saint-Germainista, ja kun sieltä ei ollut kuin puolenviidettä lieuen matka Pariisiin, voisi hän tunnissa ehtiä pääkaupunkiin.
"Sanokaa minulle", uteli hän, "eikö la Vallière edes tarjoutunut seurueeseen teidän puolestanne, kun kuuli teidän loukkaantuneen?"
"Oh, hän ei vielä tiedäkään tapaturmastani; mutta jos hän sen tietäisi, en suinkaan pyytäisi häneltä mitään, mikä häiritsisi hänen suunnitelmiaan. Minä luulen, että hän tahtoo tänä iltana toteuttaa yksinään kuningas-vainajan herra de Saint-Marsille ehdottaman huviohjelman: 'Olkaamme ikävissämme, herra de Saint-Mars, olkaamme oikein ikävissämme'."
Madame varmistui luulossaan, että tässä yksinäisyyden epuussa piili joku salaperäinen rakkausseikkailu, joka ei saattanut perustua muuhun kuin Ludvigin yölliseen paluuseen. Ei ollut enää epäilemistäkään, että la Vallièrelle oli ilmoitettu tästä palaamisesta ja että tyttö sen vuoksi niin mielellään jäi palatsiin. Se oli edeltäpäin harkittu juoni.
— En annakaan niiden pettää itseäni, — ajatteli Madame. Ja hän teki varman päätöksensä.
"Neiti de Montalais", sanoi hän, "menkääpä ilmoittamaan ystävättärellenne, että olen hirveästi pahoillani, kun minun täytyy häiritä hänen yksinäisyyshaaveilujaan. Mutta sen sijaan että hän ikävöitsisi yksikseen kotona, kuten halusi, saa hän tulla kärsimään ikävää meidän kanssamme Saint-Germainissa."
"Voi la Vallière-parkaa!" virkahti Montalais, muka murheellisena, mutta sydämessään riemuiten. "Oi, madame, eikö olisi mahdollista, että teidän korkeutenne…"
"Riittää", keskeytti Madame, "minä tahdon niin! Haluan mieluummin neiti la Baume le Blanchin seuraa kuin kenenkään muun. Menkää, lähettäkää hänet luokseni ja hoitakaa säärtänne."
Montalais ei odottanut toista käskyä. Hän astui huoneeseensa, kirjoitti vastauksensa Malicornelle ja työnsi paperin verhon alle. "Hän lähtee", oli tämän vastauksen sanamuotona. Spartalainenkaan ei olisi kirjoittanut lyhyemmin.
— Tällä tavoin, — ajatteli Madame, — pidän häntä silmällä matkan varrella, ja yönsä hän nukkuu minun huoneessani, joten hänen majesteetiltaan kyllä kysytään taitavuutta, jos mielii vaihtaa sanasenkaan neiti de la Vallièren kanssa!
La Vallière vastaanotti lähtökäskyn yhtä välinpitämättömän lempeästi kuin oli kuullut määräyksen kotiinjäämisestäkin.
Mutta sisällisesti hän suuresti iloitsi ja piti tätä prinsessan mielenmuutosta kaitselmuksen lähettämänä lohdutuksena. Vähemmän tarkkanäköisenä kuin Madame hän asetti kaikki sattuman laskuun.
Sillaikaa kun palatsin asukkaat, epäsuosioon joutuneita sairaita ja jalkansa niukahduttaneita lukuunottamatta, suuntasivat kulkunsa Saint-Germainia kohti, Malicorne tuotti työmiehensä herra de Saint-Aignanin kuomuvaunuissa, vieden hänet la Vallièren kammion alla olevaan huoneeseen. Luvatun loistavan palkkion houkuttelemana mies ryhtyi innokkaan työhönsä.
Kun kuninkaan rakennusmestareilta oli haettu mitä oivallisimmat työkalut, muun muassa sellainen saha, joka vastustamattoman terävänä sileästi leikkaa raudankovat tammilaahkot, edistyi työ nopeasti, ja neliskulmainen, kahden vuoliaisen välistä valittu palanen kattoa pudota muksahti de Saint-Aignanin, Malicornen, puusepän ja erään uskotun palvelijan käsivarsille, joka viimemainittu oli syntynyt maailmaan kaiken nähdäkseen, kaiken kuullakseen ja kaikesta ollakseen vaiti.
Mutta Malicornen esittämän uuden suunnitelman vuoksi aukko puhkaistiin katon nurkkaan.
Syy siihen oli seuraava:
Kun la Vallièren huoneessa ei ollut pukimoa, oli tämä pyytänyt ja juuri samana aamuna saanutkin suuren suojuskaihtimen väliseinän puutetta korvaamaan. Hänelle toimitettu irtoseinä riitti hyvin peittämään aukon, joka sitäpaitsi salattiin kaikilla taidepuusepän keinoilla. Kun aukko oli puhkaistu, pujottausi puuseppä vuoliaisten välitse la Vallièren huoneeseen. Sinne päästyään hän sahasi lattiasta sopivan neliönmuotoisen osan ja päällysti lattian omilla parkettiliuskoilla aukkoon niin täydellisesti sovitetun laskuoven, että harjaantuneinkaan silmä ei siinä voinut eroittaa muuta kuin parketin välttämättömät saumat.
Malicorne oli kaikki järjestänyt edeltäpäin. Kädensija ja kaksi ennakolta ostettua saranaa kiinnitettiin tähän puukanteen. Pienet kiertoportaat, jollaisia alettiin käyttää välikerroissa, oli uuttera Malicorne ostanut valmiina, maksaen niistä kaksituhatta livreä. Ne olivat pitemmät kuin tarpeellista, mutta salvumies poisti niistä muutamia askelmia, jotta niistä tuli sopivan mittaiset. Nämä portaat, jotka olivat määrätyt kantamaan niin ylevää taakkaa, kiinnitettiin seinään vain kahdella muurikoukulla. Alipäästä ne upotettiin kreivin omaan parkettilattiaan kahdella kierrevaarnalla. Kuningas olisi koko neuvoskuntineen voinut vaaratta nousta ja laskeutua näillä portailla.
Kaikki vasarat iskivät rohdinalustalle, jokainen viila nirhasi pää villaan käärittynä ja terä öljyttynä. Sitäpaitsi oli meluisin työ tehty yön aikana ja aamusella, jolloin la Vallière ja Madame olivat poissa.
Kun kuningas kellon käydessä kahta saapui takaisin Palais-Royaliin ja la Vallière astui huoneeseensa, oli kaikki paikoillaan, eikä pieninkään sahajauhojen hiukkanen, ei vähäisinkään lastu ollut todistamassa neitsytkammion pyhyyden loukkauksesta. De Saint-Aignan vain, joka parhaansa mukaan oli tahtonut olla työssä avullisena, oli raastanut sormensa verille ja repinyt paitansa sekä uhrannut paljon hikeä kuninkaansa palveluksessa. Varsinkin hänen kämmenensä olivat kauttaaltaan rakoilla, jotka johtuivat siitä, että hän oli kannattanut tikapuita Malicornelle. Hän oli sitäpaitsi yhden erältään kantanut portaitten viisi kappaletta, jotka olivat muodostetut kahdesta askelmasta kukin. Voimme tosiaankin sanoa, että jos kuningas olisi nähnyt hänet niin uutterassa uurastuksessa, olisi hän vannonut kreiville ikuista kiitollisuutta.
Kuten Malicorne, tarkkaan laskeskeleva mies, oli edellyttänyt, saatiin kaikki nämä työt valmiiksi neljässäkolmatta tunnissa. Puuseppää palkittiin neljälläkolmatta louisdorilla ja hän poistui peräti riemuissaan; olihan se yhtä paljon kuin hän muutoin ansaitsi kuudessa kuukaudessa.
Kukaan ei vähääkään aavistanut, mitä neiti de la Vallièren huoneen alla oli puuhattu. Mutta toisen päivän iltana, juuri kun la Vallière oli päässyt Madamen palveluksesta ja astunut suojaansa, kuului heikko rasahdus huoneen perältä. Kummastuneena hän katsahti ääntä kohti.
"Kuka siellä?" hän huudahti pelästyneenä.
"Minä", vastasi kuninkaan tuttu ääni.
"Te!… te!" huudahti nuori tyttö, hetkiseksi luullen näkevänsä unta."Mutta missä sitten olette?… Tekö, sire?"
"Täällä", vastasi kuningas, työntäen seinukkeen liuskoista yhden syrjään ja ilmestyen kuin haamu huoneen perälle.
La Vallière parahti ja vaipui koko ruumiiltaan väristen nojatuoliin.
174.
Ilmestys.
La Vallière toipui pian hämmästyksestään. Kunnioittavaisella esiintymisellään kuningas tuotti tytölle enemmän luottamusta kuin hänen ilmestymisensä oli hätäännyttänyt ja huomatessaan, että nuorta kreivitärtä erityisesti säikytti kysymys, miten hän oli voinut tunkeutua kammioon, Ludvig selitti hänelle seinukkeen kätkemien portaiden rakenteen ja vakuutti, että hän ei suinkaan ollut mikään yliluonnollinen näky.
"Oi, sire", virkkoi la Vallière pudistaen vaaleata päätänsä ja hymyillen herttaisesti, "läsnä- tai poissaolevana näen teidät sieluni silmillä yhtä selvästi joka hetki."
"Ja se merkitsee, Louise?"
"Oi, sen te hyvin tiedätte, sire: se merkitsee, että tyttörukka, jonka salaisuuden te yllätitte Fontainebleaussa ja jonka te tulitte tempaisemaan takaisin ristin juurelta, ei ole hetkeäkään teitä ajattelematta."
"Louise, sinä saat minun iloni ylimmilleen."
La Vallière hymyili surullisesti ja jatkoi:
"Mutta, sire, oletteko ajatellut, että nerokas keksintönne ei voi meille olla miksikään hyödyksi?"
"Ja miksei? Sano; minä kuuntelen."
"Sentähden, sire, että asumani huone ei ole turvattu etsiskelyiltä, jos niitä tahdotaan panna toimeen. Madame voi sattua tulemaan, ja joka hetki vuorokaudesta toverini käyvät täällä. Oveni lukitseminen sisäpuolelta antaisi minut ilmi yhtä selvästi kuin jos kirjoittaisin sen päälle: 'Älkää astuko sisälle, kuningas on täällä!' Ja tiedättekö, sire, tälläkään hetkellä ei mikään estä ovea aukenemasta ja teidän majesteettianne tulemasta yllätetyksi minun luotani."
"Silloinhan", vastasi kuningas myhäillen, "minut todellakin luultaisiin aaveeksi, sillä kukaan ei voisi sanoa, mistä olen tänne tullut. Ainoastaan kummitukset kulkevat seinien ja lattiain läpi."
"Voi, sire, millainen seikkailu! Ajatelkaahan, mikä häväistysjuttu siitä syntyisi! Mitään sellaista ei vielä koskaan liene sanottu hovineidoista, eikäpä meikäläisiä tyttöparkoja ihmisten ilkeys kuitenkaan juuri sääli."
"Ja tästä kaikesta päätät, rakas Louiseni…? No, puhuppa, selitä tarkoituksesi!"
"Tarkoitan, että täytyy, ah…! Suokaa minulle anteeksi, se on hyvin kova sana…"
Ludvig hymyili.
"No?" rohkaisi hän.
"Että teidän majesteettinne täytyy juonittelujen ja yllätysten välttämiseksi poistaa portaat. Sillä joutua nähdyksi täällä, käsitättehän, sire, olisi suurempi onnettomuus kuin kohtaustemme tuottama onni."
"Mutta, rakas Louise", vastasi kuningas hellästi, "sen sijaan että poistettaisiin portaat, joilla nousen sinun luoksesi, on olemassa yksinkertaisempi keino, jota et ole tullut ajatelleeksi."
"Keino… vieläkin?…"
"Niin, vieläkin. Oi, sinä et rakasta minua niinkuin minä rakastan sinua, Louise, koska minä olen sinua kekseliäämpi!"
Tyttö katseli häntä. Ludvig ojensi hänelle kätensä, jota Louise vienosti puristi.
"Sanot", jatkoi kuningas, "että tänne tullen joutuisin yllätetyksi, koska jokainen voi saapua huoneeseesi milloin haluaa?"
"Niin, sire, tälläkin hetkellä, kun siitä puhutte, minä vapisen pelosta."
"Olkoon; mutta sinuapa ei yllätetä, jos itse laskeudut portaita pitkin alempana oleviin huoneisiin."
"Sire, sire, mitä sanottekaan!" huudahti la Vallière säikähtyneenä.
"Sinä käsität minut väärin, Louise, kun otat noin pahaksesi ensi sanastani. Tiedätkö ensinnäkin, kelle nuo huoneet kuuluvat?"
"No, kreivi de Guichelle."
"Ei, vaan herra de Saint-Aignanille."
"Dianko totta!" huudahti la Vallière.
Tämä nuoren tytön riemuitsevasta povesta singahtanut lauselma sai ikäänkuin suloisen enteen salaman välähtämään kuninkaan lemmestä laajentuneessa sydämessä.
"Niin, ystävällemme herra de Saint-Aignanille."
"Mutta, sire, minä en voi paremmin saapua de Saint-Aignanin kuin kreivi de Guichenkaan luo", uskalsi jälleen naiseksi muuttunut enkeli muistuttaa.
"Miksi et voi, Louise?"
"Mahdotonta, mahdotonta!"
"Minun mielestäni, Louise, kuninkaan turvissa voi kaikkea."
"Kuninkaan turvissa?" virkkoi tyttö rakkautta uhkuvin katsein.
"Oi, uskothan toki sanaani?"
"Minä uskon siihen poissaollessanne, sire; mutta ollessanne saapuvilla, puhuessanne minulle, nähdessäni teidät minä en enää usko mihinkään."
"Mitä pitäisi tehdä sinua rauhoittaakseni, hyvä Jumala?"
"On kunnioituksen puutetta, sen tiedän, täten epäillä kuningastaan, mutta minulle te ette ole kuningas."
"Taivaan kiitos, sitä en tahdokaan olla! Näetkö, miten koetan kaikkeni?Kuulehan: rauhoittaisiko sinua kolmannen läsnäolo?"
"Herra de Saint-Aignaninko? Kyllä."
"Tosiaankin, Louise, lävistät sydämeni moisilla epäluuloilla."
La Vallière ei vastannut mitään, — silmäili vain Ludvigia tuolla kirkkaalla, sydämiin tunkevalla katseella. Sitten hän kuiskasi hiljaa:
"Ah, ah, en teitä epäile, eivät arasteluni teihin kohdistu."
"Suostun siis", huoahti kuningas, "siihen että herra de Saint-Aignan, jonka onnellisena etuoikeutena on sinua rauhoittaa, on kohtauksissamme aina läsnä; minä lupaan sen sinulle."
"Oikeinko totta, sire?"
"Kunniasanallani! Entä sinä puolestasi?…"
"Oi, odottakaa, tässä ei ole kaikki."
"Vieläkö jotakin, Louise?"
"Oi, kyllä. Älkää väsykö niin pian, emme vielä ole puhuneet loppuun, sire."
"No, lävistä siis lopullisesti sydämeni!"
"Käsitätte hyvin, sire, että näille kohtauksillemme herra deSaint-Aignaninkin luona täytyy olla joku järjellinen syy."
"Järjellinen syy!" toisti kuningas lempeästi moittien.
"Epäilemättä; miettikää, sire."
"Oi, sinä olet perin hienotunteinen, ja saat uskoa, että ainoa haluni on tässä suhteessa vetää sinulle vertoja. Hyvä on, Louise, tapahtuu niinkuin tahdot. Meidän kohtauksillemme tulee järkisyy, ja olen jo keksinyt aiheen."
"Siis, sire…?" virkahti la Vallière hymyillen.
"Huomisesta alkaen, jos suvaitset…"
"Huomisesta?"
"Onko se sinusta liian myöhään?" huudahti kuningas, puristaen molemmilla käsillään la Vallièren polttavaa kättä. Samassa kuului käytävästä askelia.
"Sire, sire", hätääntyi la Vallière, "joku lähestyy, joku tulee, kuuletteko? Sire, sire, paetkaa, minä rukoilen."
Yhdellä ainoalla harppauksella kuningas ponnahti tuoliltaan irtoseinän taakse.
Olipa aikakin. Kuninkaan sulkiessa seinuketta jälkeensä ovenripa kääntyi ja Montalais näyttäytyi kynnyksellä. Sanomattakin on selvää, että hän astui sisälle aivan luontevasti ja kursailematta. Älykäs tyttö kyllä tiesi, että varovainen naputus ovelle olisi merkinnyt la Vallièrelle kiusallista epäluuloisuutta hänen puoleltaan. Hän astui siis sisälle ja nopealla silmäyksellä havaittuaan kaksi tuolia hyvin lähellä toisiaan hän käytti niin paljon aikaa ihmeellisen vastahakoisen oven sulkemiseen, että kuningas ehti nostaa laskuoven ja palata de Saint-Aignanin luo.
Heikko rasahdus, jota vähemmän tarkka korva ei olisi huomannut, ilmaisi Montalaisille kuninkaan poistuneen. Silloin hänen onnistui sulkea itsepintainen ovi, ja hän lähestyi la Vallièrea.
"Jutelkaamme, Louise", virkkoi hän, "jutelkaammevakaasti, jos tahdot."
Suuressa mielenkuohussaan Louise tunsi salaista pelkoa tuosta sanasta "vakavasti", jota Montalais oli tarkoituksellisesti korostanut.
"Hyvä Jumala, rakas Aure", äännähti hän. "Mikä nyt on?"
"Asia on niin, rakas ystävä, että Madame aavistaa koko asian."
"Minkä niin?"
"Tarvitseeko meidän selitellä, ja etkö sinä ymmärrä, mitä tahdon sanoa? Onhan sinun täytynyt huomata Madamen vaihtelevat mielentilat jo useiden päivien kuluessa. Olethan nähnyt, miten hän on kutsunut sinut luokseen, sitten lähettänyt sinut pois, sitten jälleen ottanut takaisin."
"Se on tosiaan kummallista, mutta minä olen tottunut hänen oikkuihinsa."
"Maltahan vielä. Huomasithan myöskin, miten Madame suljettuaan sinut pois huvimatkalta eilen antoi sinulle sitten määräyksen tulla mukaan."
"Enkö sitä olisi huomannut? Epäilemättä."
"No niin, Madamella näkyy nykyään olevan riittävästi tietoja, sillä hän on suoraan käynyt päämääräänsä, kun hänellä Ranskassa ei enää ole mitään asetettavana kaikkimurskaavaa tulvaa vastaan. Tiedätkö, mitä tulvalla tarkoitan?"
La Vallière kätki kasvot käsiinsä.
"Minä tarkoitan", jatkoi Montalais hellittämättä, "sitä herraa, joka mursi auki Chaillotin karmeliittiluostarin portin ja kumosi kaikki hovin ennakkoluulot niin Fontainebleaussa kuin Pariisissakin."
"Voi, voi!" valitteli la Vallière, yhä verhoten kasvojansa sormillaan, joiden välitse hänen kyyneleensä vierivät.
"Noh, älä noin antaudu surun valtaan, kun vasta olet tuskasi puolitiessä."
"Hyvä Jumalat" oihkaisi nuori tyttö levottomana. "Mitä sitten vielä on?"
"No, asia on näin. Ollen uusien apujoukkojen puutteessa täällä, kun hän on järjestään käyttänyt molempia kuningattaria, Monsieuria ja koko hovia, Madame on äkkiä muistanut erään henkilön, jolla muka on oikeuksia sinuun."
La Vallière kävi valkoiseksi kuin vahakuva.
"Se henkilö", jatkoi Montalais, "ei ole tällähaavaa Pariisissa."
"Laupias Jumala!" vaikersi Louise.
"Ellen erehdy, on hän Englannissa."
"Niin, niin", huokasi la Vallière melkein murtuneena.
"Eikö hän ole kuningas Kaarle II:n hovissa? Sano."
"Kyllä."
"No, tänä iltana on Madamen kabinetista lähtenyt kirje sillä määräyksellä, että pikalähetti pysähtymättä rientäisi Hampton Courtiin, joka kuuluu olevan kahdentoista penikulman päässä Lontoosta sijaitseva kuninkaallinen linna!"
"Ja sitten?"…
"Koska Madame kirjoittaa Lontooseen säännöllisesti kerran kahdessa viikossa ja vakinainen postinviejä oli lähetetty sinne vasta kolme päivää sitten, ajattelin, että vain perin tärkeä syy sai Madamen tarttumaan kynään. Hän on laiska kirjoittamaan, tiedäthän."
"Niin on."
"Aavistukseni sanoo siis minulle, että se kirje kyhättiin sinun tähtesi."
"Minun tähteni?" toisti onneton tyttönen kuin toimimaan asetettu kone.
"Ja nähdessäni kirjeen sulkemattomana Madamen pöydällä olin siinä lukevinani…"
"Olit siinä lukevinasi…"
"Ehkäpä erehdyin."
"Mitä?… Sano!"
"Bragelonnen nimen."
La Vallière nousi mitä tuskallisimman järkkymyksen vallassa.
"Montalais", valitti hän nyyhkäisyjen tukahduttamalla äänellä, "häipyneet ovat jo lapsuuden ja viattomuuden hymyilevät unelmat. Minulla ei enää ole mitään sinulta eikä muiltakaan salattavaa. Elämäni on ilmeistä ja avautuu kuin kirja kaikkien luettavaksi kuninkaasta ensimmäiseen ohikulkijaan asti. Aure, rakas Aureni, mitä tehdä? Mitä tästä tulee?"
Montalais siirrähti lähemmäksi.
"Dame, kysyppä neuvoa itseltäsi", sanoi hän.
"No niin, minä en rakasta herra de Bragelonnea. Ymmärrä minua oikein, kun sanon, etten rakasta häntä. Minä rakastan häntä kuin hellin sisar rakastaisi kunnon veljeä; mutta hän ei ole minulta sellaista pyytänyt, enkä minä ole hänelle sellaista luvannut."
"No, sinä rakastat kuningasta", virkkoi Montalais, "ja se on kyllin hyvä puolustus."
"Niin, minä rakastan kuningasta", sopersi nuori tyttö, "ja kalliisti olen saanut maksaa oikeuden näiden sanojen lausumiseen. No, puhu, Montalais. Mitä voit tehdä minun puolestani tai minua vastaan nykyisessä asemassani?"
"Kysyhän selvemmin."
"Mitäpä minä sanoisin?"
"Eikö siis mitään erityisempää?"
"Ei", virkahti Louise kummastuneena.
"Hyvä! Silloin sinä pyydät minulta vain neuvoa?"
"Niin."
"Herra Raoulin suhteen?"
"En muusta."
"Se on arkaluontoista", vastasi Montalais.
"Ei siinä ei ole mitään arkaluontoista. Onko minun — pitääkseni hänelle antamani lupauksen — mentävä hänen vaimokseen vai kuuntelenko yhä kuningasta?"
"Tiedätkö, että saatat minut hyvin tukalaan asemaan", haastoi Montalais hymyillen. "Kysyt minulta, pitääkö sinun naida Raoul, jonka ystävä minä olen ja jolle tuottaisin kuolettavaa mielipahaa asettuessani neuvoillani häntä vastustamaan. Ja sitten sinä puhut, ettet enää kuuntelisi kuningasta ja minähän olen kuninkaan alamainen ja loukkaisin häntä neuvomalla sinulle eräänlaista menettelyä. Voi, Louise, Louise, sinä käsittelet mitä hankalinta pulmaa kovin keveästi!"
"Et ole minua ymmärtänyt, Aure", nuhteli la Vallière loukkaantuneena Montalaisin hiukan ilvehtivästä sävystä. "Jos puhun avioliitosta herra de Bragelonnen kanssa, teen sen siksi, että voin naida hänet tuottamatta hänelle mitään surua. Tai pitäisikö minun kuninkaan tahtoa totellen saattaa kuningas anastamaan omaisuus, joka tosin kyllä on keskinkertaista laatua, mutta jolle rakkaus luo näennäisen arvon? Minä pyydän sinua siis neuvomaan minulle jonkun keinon kunniallisesti selviytyä jommastakummasta, tai pikemminkin minä kysyn, kumpaisesta voin kunniallisemmin selviytyä."
"Rakas Louiseni", vastasi Montalais oltuaan tovin vaiti, "minä en kuulu Kreikan seitsemän viisaan joukkoon enkä tunnusta ehdottomasti muuttumattomia käytösohjeita. Mutta sen sijaan minulla on jonkun verran kokemusta, ja voin sanoa sinulle, että nainen olematta perin pulmallisessa asemassa ei koskaan pyydä sellaista neuvoa kuin sinä minulta. Kah, sinä olet antanut juhlallisen lupauksen, ja sinulla on kunniantuntoa. Jos siis sellaisen sitoumuksen tehtyäsi olet joutunut pulaan, niin ei vieraan neuvo — kaikki on rakastuneelle sydämelle vierasta, — ei siis minun neuvoni, sanon, voi sinua siitä pelastaa. En siis anna sinulle minkäänlaista ohjetta, varsinkaan kun sinuna olisin neuvon saatuani vielä enemmän ymmällä kuin ennen. Voin ainoastaan vielä toistaa: tahdotko, että autan sinua?"
"Oi, kyllä."
"Hyvä, siinä kaikki… Sano minulle, missä suhteessa tahdot minulta apua. Sano, kenen hyväksi tai ketä vastaan. Vain sillä tavoin pääsemme tuumasta toimeen."
"Mutta ensinnäkin", virkkoi la Vallière puristaen toverinsa kättä, "kenen puoltajaksi tai kenen vastustajaksi sinä itse julistaudut?"
"Sinun puoltajaksesi, jos todella olet ystäväni…"
"Etkö sinä ole Madamen uskottu?"
"Sitä hyödyllisempi voin olla sinulle. Ellen tietäisi mitään siltä taholta, en voisi sinua auttaa, eikä sinulla siis olisi mitään etua tuttavuudestamme. Ystävyysliitot elävät tällaisista molemminpuolisista palveluksista."
"Siitä johtuu, että samalla pysyt Madamen ystävättärenä?"
"Tietysti. Valitatko sitä?"
"En", sanoi la Vallière mietteissään, sillä tämä julkea avomielisyys tuntui hänestä loukkaukselta naista ja vääryydeltä ystävätärtä kohtaan.
"Hyvä on", vastasi Montalais, "sillä muutoin olisitkin hyvin hupsu."
"Sinä siis avustelet minua?"
"Kaikesta sydämestäni, varsinkin jos sinä teet minulle vastaavia palveluksia."
"Luulisin, että sinä et tunne sydäntäni", sanoi la Vallière, katsellenMontalaisia suurin, kummastunein silmin.
"Dame, se johtuu siitä, rakas Louiseni, että hoviin tultuamme olemme paljon muuttuneet."
"Miten niin?"
"Onhan se hyvin yksikertaista. Olitko sinä siellä Bloisissa Ranskan toisena kuningattarena?"
La Vallière painoi päänsä alas ja hyrähti itkuun. Montalais katseli häntä omituisesti ja tuli huoahtaneeksi: "Tyttöparka!"
Sitten hän muuttaen sävyään hymähti: "Kuningasparka!"
Suudellen Louisea otsalle hän poistui huoneeseensa, jossa Malicorne odotteli häntä.
175.
Kreivittären muotokuva.
Rakkaudeksi nimitetyssä taudissa kohtaukset sairauden päästyä alkuun uudistuvat yhä lyhyemmin väliajoin. Myöhemmällä ne taas harvenevat sitä mukaa kuin paraneminen pääsee vauhtiin. Esitettyämme tämän yleensä selviönä ja erikseen lukumme johdantona, jatkakaamme kertomusta.
Seuraavana päivänä, joksi kuningas oli ehdottanut ensimmäisen tapaamisen de Saint-Aignanin luona, la Vallière työntäessään suojuskaihdinta kokoon löysi lattialta kuninkaan käsialalla kirjoitetun lappusen. Se oli tungettu sisälle laskuluukun raosta. Näin hienotuntoinen postinkulku neitsytkammioon oli Malicornen keksintöä. Nähdessään, kuinka tähdelliseksi kreivi oli joutunut kuninkaalle asuntonsa perusteella oli orléansilainen yhä pidättänyt itselleen sanansaattajan toimen, jotta suosikki ei pääsisi kokonaan hallitsevaksi, ja noin yksinkertaisesti hän oli nyt suoriutunut tehtävästä.
La Vallière luki innokkaasti kirjelmän, jossa määrättiin kohtaamishetki kello kahdeksi ehtoopäivällä ja neuvottiin, miten parkettilevyä oli käytettävä ovena.
"Laittaudu hienoksi", lisättiin jälkikirjoituksena.
Nämä loppusanat ihmetyttivät nuorta tyttöä, mutta samalla ne rauhoittivat häntä. Aika kului verkalleen, mutta lopultakin saapui sovittu hetki. Täsmällisenä kuin Hero-papitar Louise kohotti juuri kahden lyönnillä laskuluukun ja tapasi ensimmäisillä askelmilla kuninkaan, joka kunnioittavasti odotteli ojentaakseen hänelle kätensä. Tämä hienotuntoinen huomaavaisuus herätti tytössä ilmeistä liikutusta. Portaiden juurella rakastavaiset kohtasivat kreivin, joka hymyillen ja sirosti kumartaen lausui hovineidolle kiitoksensa tästä vieraskäynnistä.
Kääntyen sitten kuninkaaseen hän ilmoitti:
"Sire, miehemme on tullut."
La Vallière katsoi levottomasti Ludvigiin.
"Mademoiselle", selitti kuningas, "olenkin itsekkäästä syystä pyytänyt teitä pistäytymään tänne alas. Olen kutsuttanut luoksemme etevän maalarin, joka kykenee tapaamaan täydellisen näköisyyden, ja haluaisin teidän sallivan hänen ikuistaa piirteenne kankaalle. Jos muuten ehdottomasti vaaditte, niin muotokuva jääköön omaan haltuunne."
La Vallière punehtui.
"Te näette", jatkoi kuningas, "että me emme ole täällä edes kolmisin, vaan esiinnymme nelihenkisenä seurueena. Mutta kun meidän ei mielestämme sovi olla kahden kesken, niin olen jumala paratkoon valmis ottamaan mukaan niin monta kuin vain saatatte haluta."
Tyttö puristi hennosti kuninkaallisen rakastajan sormenpäitä. "Siirtykäämme viereiseen huoneeseen, jos teidän majesteettinne suvaitsee", esitti de Saint-Aignan.
Hän avasi oven ja antoi vieraittensa astua edellä. Kuningas ihaili takaapäin lemmittynsä helmiäisvalkoista kaulaa, jolla nuoren tytön vaaleat kutrit kähertyivät sieviksi silmukoiksi. La Vallière oli pukeutunut paksuun, vaaleanpunaisilla röyhellyksillä somistettuun vaaleanharmaaseen silkkiin. Pihkakivistä pujoteltu kaulanauha tehosti hipiän puhtoista hohdetta, ja sirot ja läpikuultavat kädet pitelivät kukkavihkoa, joka oli järjestelty orvokeista, bengalilaisista ruusuista ja hienosti hammaslaitaisista elämänlangan-lehdistä; näiden yli kohosi ikäänkuin tuoksutusmaljakkona yksinäinen haarlemilainen tulpaani, jonka harmaat ja sinipunaiset värivivahdukset olivat vaatineet puutarhurilta viiden vuoden risteytystyön, niin että tämä ihmeellinen ja muhkea muunnos olikin tullut kuninkaalle maksamaan viisituhatta livreä. Kukkavihon oli Ludvig tervehtiessään ojentanut neitoselle.
Kamarissa, jonka oven de Saint-Aignan oli avannut, odotti nuori samettitakkinen mies, jolla oli kauniit, mustat silmät ja pitkä, ruskea tukka. Maalarilla oli kangas jo asetettuna valmiiksi telineelle, värilautanen laitettuna kuntoon. Hän kumarsi neiti de la Vallièrelle niin vakavan uteliaana kuin taiteilija aina ensin tarkastaa malliansa, tervehti kuningasta hillitysti, ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, vaan olettanut hänet tavalliseksi aatelismieheksi, ja kehoitti kreivitärtä sitten asettumaan osoittamallensa istuimelle. Nuori tyttö omaksui heti vapaan ja luontevan asennon, keksi käsilleen hypisteltävää ja ojensi jalkansa mukavasti töyryjakkaralle. Jotta katseessakaan ei olisi mitään epämääräisyyttä tai väkinäistä ilmettä, pyysi maalari häntä vielä sovittamaan silmilleen jotakin harrastettavaa. Silloin Ludvig XIV hymyillen istuutui pieluksille rakastettunsa jalkojen juureen.
Nuori kreivitär nojailemassa taaksepäin lepotuolin selkämystä vasten ja kuningas kohottaneena häneen ihastelevan silmäilynsä, — siinä oli viehättävä ryhmä, jota taiteilija vain tarkkaili kotvasen tyytyväisenä, samalla kun de Saint-Aignan puolestaan tunsi näyn herättävän kateutta.
Maalari sai nopeasti tehdyksi luonnoksen; sitten alkoivat ensimmäiset siveltimen vedot loihtia harmaalle pohjalle viehkeän immen lempeitä ja runollisia piirteitä, — helliä silmiä ja silkkikutrien ympäröimiä rusottavia poskia. Sillaikaa rakastavaiset haastelivat melkein yksinomaan vain katseilla, jotka toisinaan sulivat niin raukeiksi, että maalarin oli keskeytettävä työnsä, välttääkseen antamasta la Vallièrelle Erysinen ilmettä. Silloin tuli de Saint-Aignan apuun: hän lausui runosäkeitä tai kertoi tuollaisia kaskuja, joista Patru tuli tunnetuksi ja Tallemant des Réaux kuuluisaksi. Väliin taas la Vallière väsyi; nyt levähdettiin, ja paikalla ilmestyi kiinalaisella posliinitarjottimella vuodenajan herkullisimpia hedelmiä ja kaiverruskoristeisessa hopeakannussa poreilevaa sherryä lisiksi tähän kuvaelmaan, josta maalarimme oli jäljennettävä vain päiväperhosen esittäjä.
Ludvig päihtyi rakkaudesta, la Vallière onnesta, de Saint-Aignan kunnianhimosta. Maalarimme kokosi muistoja vanhoiksi päivikseen. Siten kului kaksi tuntia; kello löi neljä, kun la Vallière nousi ja antoi merkin kuninkaalle. Ludvig lähestyi nyt taulua ja lausui muutamia imartelevia sanoja taiteilijalle. De Saint-Aignan ylisti yhdennäköisyyttä vakuuttaen olevansa jo varma maalauksen eloisasta onnistumisesta. La Vallière kiitti maalaria punastellen ja siirtyi viereiseen huoneeseen, jonne kuningas saattoi häntä, kutsuen mukaan de Saint-Aignanin.
"Huomiseen siis, eikö niin?" sanoi hän la Vallièrelle.
"Mutta, sire, ettekö ajattele, että minua varmasti vielä tullaan tavoittamaan ollessani poissa?"
"No, mitä siitä?"
"Miten minun silloin käy?"
"Te olette kovin arka, Louise!"
"Mutta jos Madame todella lähettää kutsun?"
"Oh", vastasi kuningas, "tuleehan toki sekin päivä, jolloin te itse sanotte minulle, että minun on uhmattava kaikkea, ollakseni teitä enää jättämättä."
"Sinä päivänä, sire, olisin järjiltäni, ja teidän majesteettinne ei saisi uskoa minua."
"Huomiseen, Louise."
Tyttö huokasi, mutta voimattomana vastustamaan kuninkaan pyyntöä hän sitten lupautui:
"Niin, koska teidän majesteettinne tahtoo."
Näin sanoen hän keveästi nousi portaita ja katosi rakastajansa näkyvistä.
"No, mitä sanotte, sire?…" kysyi de Saint-Aignan hänen lähdettyään.
"Hm, eilen pidin itseäni ihmisistä onnellisimpana, Saint-Aignan."
"Ja tänäänkö siis kenties katsotte olevanne onnettomin kuolevainen?" tiedusti kreivi hymyillen.
"En, mutta tämä rakkaus on sammumaton jano; turhaan juon, turhaan ahmin uutteruutesi hankkimia pisaroita: mitä enemmän juon, sen pahemmin janottaa."
"Se on hiukan omaakin syytänne, sire; teidän majesteettinnehan on aseman tällaiseksi sovittanut."
"Oikea huomautus."
"Niin ollen on onnellisuuden ehtona uskoa olevansa tyydytetty ja odottaa."
"Odottaa! Tunnetko muka sinä, mitä se sana merkitsee!"
"No, no, sire, älkää heittäytykö tuskailemaan. Olen jo pohtinut tilannetta ja harkitsen juuri uutta kehittelyä."
Kuningas pudisti toivottomasti päätänsä.
"Mitä! Eikö teidän majesteettiinne tyydy siihenkään?"
"No, kyllähän, hyvä de Saint-Aignan; mutta keksi, Jumalan nimessä, keksi varmasti jotakin!"
"Sire, minä otan pohtiakseni, sen enempää en voi luvata."
Kuningas tahtoi vielä tarkastella muotokuvaa, kun malli ei enää ollut nähtävissä. Hän huomautti maalarille muutamista korjattavista pikku seikoista ja poistui sitten. De Saint-Aignan hyvästeli nyt taiteilijan menemään.
Tuskin oli maalari tamineinensa kadonnut, kun Malicorne pisti päänsä oviverhojen välitse. Kreivi vastaanotti hänet avosylin, mutta silti hieman alakuloisena sävyltään; kuninkaallisen auringon tielle osunut pilvi loi varjonsa uskolliseen saattolaistähteenkin.
Malicorne huomasi ensi silmäyksellä hovimiehen katsannon verhoutumisen.
"Ohoi, herra kreivi", virkkoi hän, "jopa näen muotonne mustana!"
"Kyllä on aihettakin, totisesti, parahin herra Malicorne. Voitteko uskoa, että kuningas ei ole tyytyväinen?"
"Eikö hän olekaan hyvillään portaista?"
"Oh, kyllä portaat päinvastoin ovat miellyttäneet häntä erinomaisesti."
"Kamarien sisustusko siis ei ole ollut hänen makunsa mukaista?"
"Kas, sitä hän ei ole ajatellutkaan. Ei, kuningasta on pahoittanut…"
"Sen voin minäkin sanoa, herra kreivi: hänen majesteettinsa ei mielellään näe olevansa lemmenkohtauksessa neljäntenä. Ja ettekö te käsittänyt sitä jo ennakolta, herra kreivi?"
"Miten minä olisin voinut ottaa sitä lukuun, hyvä herra Malicorne, kun en ole muuta tehnyt kuin kirjaimellisesti noudattanut kuninkaan ohjeita?"
"Onko hänen majesteettinsa todellakin tahtonut, että olette saapuvilla?"
"Ihan ehdottomasti."
"Ja lisäksi halunnut mukaan maalarin, jonka kohtasin tuolla alhaalla?"
"Vaatinut, herra Malicorne, vaatinut!"
"No, kyllä sitten ymmärrän,pardieu, että hänen majesteettinsa on nyreissään."
"Nyreissään siitä, että hänen määräyksiään on täsmällisesti toteltu?Mitä hittoa!"
Malicorne raapi korvallistaan.
"Mihin aikaan oli kuningas sanonut tulevansa tänne?" kysyi hän.
"Kello kaksi."
"Ja te olitte kotona odottamassa häntä?"
"Puoli kahdesta saakka."
"Kah, vai niin!"
"Lempo, olisipa ollut kaunista minun osoittaa säntillisyyden puutetta sellaisessa asiassa!"
Kreiviä kohtaan tuntemastansa kunnioituksesta huolimatta ei Malicorne voinut olla kohauttamatta olkapäitänsä.
"Entä maalari", uteli hän, "oliko kuningas kutsuttanut hänetkin kello kahdeksi?"
"Ei nimenomaan, mutta minä varasin hänet tänne jo puoleltapäivin. Onhan parempi maalarin varrota kaksi tuntia kuin kuninkaan odottaa minuuttiakaan."
Malicorne puhkesi hiljaiseen nauruun.
"No, hei, hyvä herra Malicorne", sanoi de Saint-Aignan, "myhäilkää minulle nyt vähemmän ja puhukaa enemmän."
"Niinkö vaaditte?"
"Minä rukoilen."
"No niin, herra kreivi, jos haluatte, että kuningas ensi kerralla on hiukan paremmin tyytyväinen…"
"Huomenna hän jo tuleekin."
"No, jos haluatte, että kuningas huomenna on tyytyväisempi…"
"Ventre saint-gris, kuten hänen isoisänsä sanoi, haluanko muka! Tottahan toki!"
"Niinpä kuninkaan huomenna saapuessa toimittakaakin itsellenne jotakin asiaa ulos, mutta sellaista, mitä ei sovi lykätä — välttämätöntä tehtävää."
"Ohhoh!"
"Pariksikymmeneksi minuutiksi."
"Jättäisinkö kuninkaan yksikseen pariksikymmeneksi minuutiksi?" huudahti de Saint-Aignan pelästyneenä.
"No, olkoot sanani niinkuin en olisi mitään virkkanut", lausuiMalicorne vetäytyen ovea kohti.
"Ei, ei, parahin herra Malicorne, päinvastoin jatkakaa — minä alan jo ymmärtää. Entä maalari, maalari?"
"Ka, hän — hänen pitää myöhästyä puolisen tuntia."
"Puoli tuntia, arvelette?"
"Niille vaihein, niin."
"Minä teen kuten sanotte, monsieur."
"Ja varmaankin huomaatte tehneenne hyvin. Sallitteko minun tulla sitten hiukan kuulustamaan huomenna?"
"Mielihyvin."
"Minulla on kunnia olla nöyrin palvelijanne, herra de Saint-Aignan."
Ja Malicorne peräytyi syvään kumartaen.
— Ehdottomasti sillä miehellä on enemmän älyä kuin minulla, — tuumi de Saint-Aignan vastustamattoman vakaumuksen valtaamana.
176.
Hampton Court.
Se paljastus, jonka näimme Montalaisin tekevän la Vallièrelle viimeisenedellisen luvun lopulla, johtaa meidät aivan luonnollisesti kertomuksemme päähenkilöön, kuninkaan oikun ajelemana vaeltavaan ritaripoloiseen.
Jos lukijamme suvaitsee meitä seurata, siirrymme siis Euroopan myrskyisimmän salmen yli, joka eroittaa Calaisin Doverista. Kuljettuamme sitten vihannan ja rehevän, satojen purojen uurtaman seudun halki, joka ympäröitsee Charingin, Maidstonen ja moniaita muita toinen toistaan somempia kaupunkeja, päädymme vihdoin Lontooseen.
Kun edelleen olemme saaneet selville, että Raoul on aluksi viivähtänyt White Hallin ja Saint Jamesin palatseissa ja kuulleet Monkin ottaneen hänet vastaan ja hänen tulleen esitellyksi Kaarle II:sen parhaissa hovipiireissä, riennämme hänen perässään kuin vainukoirat erääseen samaisen kuninkaan kesäasumukseen, lähellä Kingstonin kaupunkia sijaitsevaan Hampton Courtiin Thames-virran varrella.
Joki ei tällä kohtaa vielä ole se ylväs valtatie, joka päivittäin kuljettaa puoli miljoonaa matkustajaa, vieritellen mustaa, manalan virran tummia aaltoja muistuttavaa vettänsä ja meuruten: "Meri olen minäkin."
Ei, se on vasta säyseä ja vihreänkuulakka, sammalreunainen joki, jonka laajoissa kuvastimissa raidat ja pyökit päilyvät ja rantojen kaislikossa siellä täällä uinuu ravistunut puinen vene leppien ja lemmikkien reunustamassa lahdenpoukamassa.
Rauhallisina ja viljavina leviävät maisemat sen molemmin puolin. Tiilikivirakennus halkaisee sinistä savua tupruttavine uuninpiippuineen kellervien ja vihreiden rautatammien paksun lehväpanssarin. Punamekkoinen lapsi näyttäytyy ja katoo korkeassa ruohossa kuin tuulen henkäyksessä nuokkuva unikko. Isot, valkoiset lampaat märehtivät silmät ummessa pienten, tanakkain haapojen siimeksessä, ja pitkien välimatkojen päässä toisistaan smaragdi- ja kultasiipiset kuningaskalastajat kiitävät saaliin haussa pitkin veden pintaa, vallattomasti hipoen inhimillisen virkaveljensä siimaa, kun tämä ruuhessa istuen vaanii toutaimia ja jokisillejä.
Tämän tummista varjoista ja leppeästä valosta kudotun paratiisin yläpuolella kohoaa Hampton Courtin hovilinna, jonka Wolsey oli rakennuttanut niin upeaksi asumukseksi, että kuningaskin mieltyi sitä himoitsemaan. Niinpä tuo korskea kardinaali arkana hovilaisena katsoikin pakolliseksi luovuttaa sen herralleen Henrik VIII:lle, jonka silmäkulmat olivat rypistyneet kateudesta ja ahneudesta jo tätä uutta linnaa katsellessakin.
Hampton Court tiilimuureineen, suurine ikkunoineen, kauniine ristikkoportteineen, Hampton Court tuhansine pylväineen, omituisine pikkutorneineen, katettuine kävelypihoineen ja Alhambran komeutta muistuttavine sisempine suihkulähteineen, — Hampton Court on suurenmoinen ruusujen, jasmiinipensaitten ja köynnöskasvien muodostama lehtimaja. Silmiä kiehtovana ja sulotuoksuja täynnä se luo mitä ihanimmat puitteet sille lemmenkuvaelmalle, jota Kaarle II esitti Tizianin, Pordenonen ja Vandyken aistillisten maalausten keskellä, hän, jolla oli taulukokoelmassaan Kaarle I:n, marttyyrikuninkaan, muotokuva ja huoneittensa laudoituksissa puritaanien luotien reikiä. Näitä olivat Cromwellin sotilaat ammuskelleet elokuun 24 p:nä 1648 tuodessaan Kaarle I:n vangittuna Hampton Courtiin.
Täällä piti hoviaan tuo yhäti huvituksista päihtynyt kuningas, tuo kuningas, joka mieliteoiltaan oli runoilija, aikaisemmin onneton ruhtinas, joka iloisen nautiskelun päivillä kuvasi itselleen kaikki vastikään levottomuudessa ja kurjuudessa viettämänsä hetket.
Ei Hampton Courtin viehkeä nurmikko, niin pehmeä, että luuli sametilla astuvansa, eivät rehevät kukkaneliöt, jotka vyöttivät jokaisen puun juuria ja muodostivat kehdon kahdenkymmenen jalan korkuisille ruusupensaille, näiden kohotellessa kukintaan puhkeavia oksiaan vesisuihkujen tavoin taivasta kohti, — eivät isot lehmukset, jotka taivuttelivat oksiaan pajumaisesti maahan ja lehtipukunsa tuuheudella verhosivat kaikkea armastelua ja haaveilua, — mikään tällainen ihanuus ei ollut Kaarle II:n varsinaisena viehätyksenä uhkeassa Hampton Courtin palatsissa.
Ehkäpä hän siis rakasti siellä tuota kaunista ruskeanpunaista vettä, jota raikas tuulonen väreilyttää Kaspian meren laajojen laineiden lailla kuin Kleopatran tukan hulmahteluna, ehkä hän rakasti tuota vettä mattona kelluvine krasseineen ja isoumppuisine lumpeineen, jotka raottelivat muhkeita teriöitänsä paljastaakseen maidonvalkean kehän keskeltä munanruskuaista muistuttavan kullanhohtavan sydämensä; ehkä hän rakasti tuota salaperäistä, kaihoisin kuiskein soluvaa virtaa, jonka pinnalla mustat joutsenet uiskentelivat, samalla kun pienet, ahnaat ankat — poikue hentoja, silkkiuntuvaisia olentoja — pyydystelivät kurjenmiekan lehdillä surisevia vihreitä kärpäsiä ja sammalkätköissään lymyäviä sammakoita. Tai ehkä häntä tenhosivat jättimäiset rautatammet kaksivärisine lehtineen, kanavien yli rakennetut sillat, loppumattomilla lehtokujilla ammuvat hirvet ja pensaitten pallistamilla apilatilkuilla tepastelevat västäräkit. Sillä kaikkea tätä tapasi Hampton Courtissa. Olipa siellä vielä valkoruusu-aidakkeita, joiden köynnökset kiipeilivät pitkin korkeita säleikköjä nuokkuakseen sieltä tuoksuvana lumisateena takaisin maahan. Puistossa tapasi vanhoja vihertävärunkoisia sykomoreja, joiden tyvet kylpivät runollisessa ja rehevässä homeessa.