Ei. Kaarle II:n viehätyksenä Hampton Courtissa olivat sen pengermillä iltapäivisin liitelevät viehkeät haamut, joiden kauniit muodot hän Ludvig XIV:n tavoin maalautti suureen taulukokoelmaansa, käyttäen siinä aikansa etevintä taiteilijaa, jonka sivellin kykeni kiinnittämään kankaalle noin monista suloisista, rakkautta säihkyvistä silmistä välähtäneitä säteitä.
Päivänä, jolloin saavumme Hampton Courtiin, on taivas melkein yhtä leppoisa ja kirkas kuin Ranskassa; ilma on lämpimän kostea, kurjenpolvet, suuren suuret hajuhernepensaat, sireenit ja auringonkukat levittävät penkereiltä miljoonien kukkiensa huumaavia tuoksuja.
Kello on yksi. Metsästämästä palannut kuningas on syönyt päivällistä ja käynyt tervehtimässä varsinaista rakastajatartaan Castelmainen herttuatarta. Tämän uskollisuudennäytteen jälkeen hän voi huoletta sallia itselleen vaihtelua iltaan asti.
Koko hovi ilakoitsee ja rakastelee. Tähän aikaan naiset kyselevät vakavasti herroilta näiden mielipidettä siitä ja tästä enemmän tai vähemmän sirosta jalasta, riippuen siitä, onko se ruusunpunaiseen vai viheriäiseen silkkisukkaan puettu. Tähän aikaan Kaarle II julistaa, että nainen ei pääse autuaaksi ilman vihreätä sukkaa, koskapa neiti Lucy Stewart käyttää senvärisiä.
Sillaikaa kun kuningas koettaa ilmaista näitä mielipiteitään, näemme penkereen vastapäisellä pyökkikäytävällä nuoren, vakavapukuisen naisen kävelevän toisen, sireeninkarvaiseen ja tummansiniseen pukeutuneen rinnalla.
He astelivat nurmikon kukkalavan yli, jonka keskeltä kohosi pronssiseireeneillä koristettu suihkulähde, ja saapuivat rupatellen penkereelle, jonka sivuilla tiilikivimuurista eteni puutarhaan useita erimuotoisia syrjäkammioita. Mutta kun näissä suojissa enimmäkseen oli väkeä, astuivat nuoret tytöt eteenpäin: toinen punastuneena ja toinen haaveilevana.
Vihdoin he saapuivat pengermän päähän, mistä oli avara näköala Thamesin yli, ja löydettyään viileän suojapaikan istahtivat vieretysten.
"Mihin menemme, Stewart?" kysyi nuorempi nainen toveriltaan.
"Rakas Graffton, näethän hyvin, että menemme mihin sinä viet."
"Minäkö?"
"Sinä tietystikin! Palatsin äärimmäiseen päähän penkkiä kohti, missä nuori ranskalainen huokaillen odottelee."
Miss Mary Graffton nousi äkkiä.
"Ei, ei", sanoi hän, "sinne en lähde."
"Mikset?"
"Palatkaamme, Stewart."
"Kävelkäämme päinvastoin eteenpäin ja selittäkäämme ajatuksemme."
"Mistä?"
"Bragelonnen varakreivistä ja kaikista tekemistäsi huviretkistä, sinä kun olet hänen ainainen ajelu- ja kävelykumppaninsa."
"Ja siitä sinä päätät, että hän rakastaa minua tai minä häntä?"
"Miksipä ei? Onhan hän erittäin miellyttävä herrasmies. Toivoakseni ei kukaan minua kuuntele", lisäsi miss Lucy Stewart vilkaisten taaksensa, mutta hänen hymynsä ilmaisi, että hän ei sentään ollut siitä kovinkaan levoton.
"Ei, ei", rauhoitti Mary, "kuningas on soikeassa kammiossaan herra deBuckinghamin kanssa."
"Herra de Buckinghamista puhuen, Mary…"
"Mitä?"
"Minusta näyttää, että hän on julistautunut sinun ritariksesi, senjälkeen kun palasi Ranskasta. Miten on sydämesi laita siinä suhteessa?"
Mary Graffton kohautti olkapäitänsä.
"Hyvä, hyvä! Minä kysyn sitä komealta Bragelonnelta", nauroi Stewart."Käykäämme nopeammin tapaamaan häntä."
"Miksi sen tekisimme?"
"Minulla on hänelle puhuttavaa."
"Ei vielä. Ensin sananen. Kuulehan, sinä Stewart, joka tunnet kuninkaan pikku salaisuudet…"
"Niinkö luulet?"
"Täytynee toki sinun ne tuntea, jos kenenkään! Sano, minkätähden herra de Bragelonne on Englannissa ja mitä hän täällä tekee?"
"Samaa kuin jokainen herrasmies, jonka hänen kuninkaansa on lähettänyt toisen kuninkaan luo."
"No niin; mutta vakavasti puhuen, vaikka politiikka ei olekaan meidän vahva puolemme, tunnemme sitä kylliksi ymmärtääksemme, että herra de Bragelonnella ei ole täällä mitään tähdellisempää tehtävää."
"Kuuntelehan", sanoi Stewart totiseksi tekeytyen, "tahdon ilmaista sinulle valtiosalaisuuden. Jos haluat, niin selostan sinulle suosituskirjeen, jonka varakreivi toi Ludvig XIV:ltä hänen majesteetilleen kuningas Kaarle II:lle."
"Haluan tietysti."
"Kas näin: 'Veljeni, minä lähetän luoksesi herrasmiehen hovistani. Hän on erään hartaan ystäväni poika. Pyydän sinua kohtelemaan häntä hyvin ja mielistyttämään hänet Englantiin!'"
"Niinkö siinä sanottiin?"
"Juuri niin… tai ajatus oli sama. En vastaa sanamuodosta, mutta sisällöstä kylläkin."
"Ja mitä johtopäätöksiä siitä teit, tai oikeammin, mitä kuningas on siitä päätellyt?"
"Että hänen ranskalaisella majesteetillaan oli syynsä lähettää pois herra de Bragelonne ja naittaa hänet… jossakin Hanskan ulkopuolella."
"Siis tuon kirjeen johdosta…?"
"Kuningas Kaarle II otti, kuten tiedät, herra Bragelonnen loistavasti ja ystävällisesti vastaan. Hän luovutti varakreivin asuttavaksi White Hallin upeimman suojan, ja koska sinä olet hovin kallein helmi, kerran hyljättyäsi hänen sydämensä… no, älähän punastu… tahtoi hän mielellään antaa tämän verrattoman lahjan ranskalaiselle. Siksi on hän sijoittanut sinut, kolmensadantuhannen livren perijättären, vastaisen herttuattaren, sinut, joka olet niin kaunis ja hyvä, mukaan kaikille retkille, joihin herra de Bragelonne on ottanut osaa. Sanalla sanoen, se oli salahanke, jonkunlainen yhteisjuoni. Näetkö, jos tahdot tuikahduttaa tulen ruutiin, niin tarjoan sinulle sytytyslangan."
Miss Mary hymyili hyvin herttaisesti, mikä oli hänelle ominaista, ja puristi toverinsa käsivartta virkkaen:
"Vie kiitokseni kuninkaalle."
"Kyllä, kyllä. Mutta herra de Buckingham on mustasukkainen. Ole varuillasi!" vastasi Stewart.
Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun Buckinghamin herttua astui ulos eräästä pengermän huvimajasta, hymyilevänä lähestyen näitä kahta naista.
"Te erehdytte, miss Lucy", virkkoi hän, "minä en ole mustasukkainen; ja todistan sen huomauttamalla, miss Mary, että tuolla istuu yksinään haaveilemassa se, jonka pitäisi olla mustasukkaisuuteni aiheuttaja, nimittäin Bragelonnen varakreivi. Poikarukka! Sallikaa siis, että jätän teidän hurmaavan seuranne muutamiksi minuuteiksi hänelle, minun kun tarvitsee tällävälin haastella miss Lucy Stewartin kanssa."
Sitten hän kumarsi Lucylle.
"Suotteko minulle kunnian", sanoi hän, "ottaa käsivartenne mennäksemme tervehtimään kuningasta, joka odottaa meitä?"
Näin lausuen Buckingham yhä hymyilevänä tarttui Lucy Stewartin käteen, vieden hänet pois.
Yksikseen jäätyänsä Mary Graffton pysyi hetkisen liikahtamatta, pää olalle kallistettuna nuorille englannittarille ominaiseen, viehättävän soreaan tapaan ja silmillään tähystellen Raoulia, ikäänkuin epätietoisena, mitä tekisi. Vihdoin, kun hänen poskensa vuorotellen vaaleten ja punehtuen olivat ilmaisseet hänen sydämessään riehuvan taistelun, hän näkyi tekevän päätöksensä ja eteni varmoin askelin penkkiä kohti, jolla Raoul istui haaveilemassa, kuten Buckingham aivan oikein oli sanonut.
Maryn keveiden askelten ääni viheriällä nurmikolla riitti havahduttamaan Raoulin. Tämä käänsi päätänsä, havaitsi nuoren tytön ja käveli toveria vastaan, jonka onnellinen sattuma hänelle toi.
"Minut on lähetetty luoksenne, monsieur", tervehti Mary Graffton, "huolitteko seurastani?"
"Ja ketä minun on tästä onnesta kiittäminen, mademoiselle?" kysyiRaoul.
"Herra de Buckinghamia", vastasi Mary tekeytyen hilpeäksi.
"Herra de Buckinghamia, joka niin intohimoisesti etsii seuraanne.Pitääkö minun uskoa teitä, mademoiselle?"
"Siitä näette, monsieur, että kaikki liittoutuu saadakseen meidät viettämään parhaan tai pikemminkin pisimmän osan päivästä yhdessä. Eilen kuningas määräsi minut istumaan viereenne pöydässä; tänään taas herra de Buckingham pyytää minua tulemaan kumppaniksenne tälle penkille."
"Ja hän on poistunut jättääkseen minulle paikan avoimeksi?" kysyi Raoul hämillään.
"Katsokaa, tuolla hän häviää käytävän mutkaan miss Stewartin kanssa. Onko Ranskassa tapana olla näin hyväntahtoisen kohtelias, herra varakreivi?"
"Mademoiselle, minä en juuri tiedä sanoa, miten Ranskassa tehdään, kun tuskin olen ranskalainen. Olen viettänyt aikani monissa maissa ja melkein aina soturina. Sitten olen elänyt kauan maaseudulla. Minä olen sivistymätön."
"Englannissa olonne ei teitä miellyttäne?"
"Enpä tiedä", virkkoi Raoul hajamielisenä ja päästäen huokauksen.
"Mitä, ettekö tiedä?…"
"Anteeksi", sanoi Raoul, ravistaen päätänsä ja kutsuen ajatuksiaan takaisin. "Anteeksi, minä en kuullut."
"Oi", huoahti nuori nainen vuorostaan, "perin väärin Buckinghamin herttua teki lähettäessään minut tänne!"
"Väärin?" toisti Raoul vilkkaasti. "Olette oikeassa; minä olen jörö seuranpitäjä ja ikävystytän teitä. Herra de Buckingham teki väärin lähettäessään teidät tänne."
"Juuri siksi", vastasi nuori nainen vakavalla, värähtelevällä äänellään. "Juuri siksi, että seuranne ei ole minulle ikävää, on herra de Buckingham ollut väärässä lähettäessään minut luoksenne."
Raoul punastui vuorostaan.
"Mutta", huomautti hän, "miten herra de Buckingham lähettää teidät minun luokseni, ja miten te itsekään tulette? Herra de Buckingham rakastaa teitä, ja te rakastatte häntä…"
"Ei", vastasi Mary vakavasti, "ei! Herra de Buckingham rakastaa minua, koska hän rakastaa Orléansin herttuatarta. Ja minulla taasen ei ole mitään lemmentunteita herra de Buckinghamia kohtaan."
Raoul katseli nuorta naista kummastuneena.
"Oletteko te herra Buckinghamin ystävä, varakreivi?" kysäisi tyttö.
"Herra herttua kunnioittaa minua ystävän nimityksellä siitä asti kun tapasimme toisemme Ranskassa."
"Olettekin siis vain tuttavukset?"
"Ei niinkään; sillä herttua on perin hyvä ystävä herrasmiehelle, jota rakastan kuin veljeä."
"Kreivi Guichellekö?"
"Niin, mademoiselle."
"Ja hän rakastaa Orléansin herttuatarta?"
"Mitä nyt puhuttekaan?"
"Ja on saavuttanut hänen vastarakkautensa", jatkoi nuori nainen tyynesti.
Raoul painoi päänsä alas. Miss Mary Graffton pitkitti huokaisten:
"He ovat hyvin onnellisia!… No, jättäkää minut nyt, herra de Bragelonne, sillä herttua antoi teille hyvin ikävän tehtävän toimittaessaan minut kävelykumppaniksenne. Tunteenne ovat toisaalla, tuskin suotte minulle almuna edes henkevyyttänne. Myöntäkää, myöntäkää… Tekisitte pahoin, herra varakreivi, jos koettaisitte kieltää."
"Madame, minä myönnän sen."
Tyttö katseli häntä.
Hän oli perin vaatimaton ja kaunis. Hänen silmänsä olivat niin kirkkaat, niin lempeän avomieliset, ja niissä kuvastui niin päättäväinen ilme, että Maryn kaltaiselle hienostuneelle naiselle ei saattanut juolahtaa mieleenkään ajatus jöröttelijästä tai yksinkertaisesta miehestä.
Hän näki vain, että muukalainen kaikesta sydämestään vilpittömästi rakasti toista naista kuin häntä.
"Niin, minä ymmärrän", hän virkkoi; "te olette rakastunut Ranskassa."
Raoul kumarsi.
"Tietääkö herttua siitä rakkaudesta?"
"Kukaan ei siitä tiedä", vastasi Raoul.
"Ja niiksi te sen minulle ilmoitatte?"
"Mademoiselle…"
"No, puhukaahan."
"Minä en voi."
"Minun on siis ennätettävä selityksen edelle. Te ette tahdo sanoa minulle mitään, koska nykyisin uskotte, että minä en rakasta herttuaa, koska näette, että kenties olisin rakastanut teitä, ja koska olette sydämellinen ja hienotuntoinen herrasmies, joka ette ole edes hetken huviksi ottanut vastaan teille ojentuvaa kättä, ette ole vastannut huulteni hymyilyyn, vaan nuorenakin miehenä olette mieluummin sanonut minulle, kauniille naiselle: 'Minulla on rakastettuni Ranskassa!' No niin, kiitos teille, herra de Bragelonne; olette jaloluontoinen herrasmies, ja senvuoksi pidän teistä vieläkin enemmän… ystävänä. Älkäämmekä nyt enää puhuko minusta, vaan haastelkaamme teistä. Unohtakaa, että miss Graffton on teille puhellut itsestään. Sanokaa minulle, miksi olette murheellinen. Ja minkätähden viime päivinä olette alkanut näyttää entistä alakuloisemmalta?"
Raoulia liikutti sydämen pohjaan asti tuon äänen lempeä ja surullinen sävy. Hän ei kyennyt löytämään sanaa vastaukseksi. Nuori tyttö tuli taas hänen avukseen.
"Surkutelkaa minua", virkkoi hän. "Äitini oli ranskatar. Voin siis sanoa itsekin olevani ranskalainen syntyperältäni ja sielultani. Mutta henkeni hehkua vaimentaa alituisesti Englannin sumu ja raskasmielisyys. Toisinaan unelmoin kultaa ja suurenmoista onnea; mutta äkkiä sumu laskeutuu painavana tukahduttamaan haaveeni. Tälläkin kertaa on käynyt niin. Anteeksi, kylliksi tästä. Antakaa minulle kätenne ja kertokaa surunne ystävälle."
"Olette ranskatar, sanotte, ranskalainen vereltänne ja sielultanne!"
"Niin, eikä ainoastaan äitini, kuten sanoin, ollut ranskatar. Mutta kun isäni, Kaarle I:n ystäviin kuuluen, oli maanpaossa Ranskassa, olen sekä prinssin kruununperimysriidan aikana että protektorin eläessä kasvatettukin Pariisissa. Kuningas Kaarle II:n palatessa valtaan muutti isäni takaisin Englantiin täällä miltei heti kuollakseen, isäparka! Silloin Kaarle kuningas teki minusta herttuattaren ja lisäsi eläkettäni."
"Onko teillä vielä ketään sukulaista Ranskassa?" kysyi Raoul kiinnostuneena.
"Minulla on sisar, seitsemän tai kahdeksan vuotta itseäni vanhempi. Hän oli Ranskassa naimisissa ja on jo leski. Hänen nimensä on rouva de Bellière."
Raoul liikahti.
"Tunnetteko hänet?"
"Olen kuullut sen nimen."
"Hänkin rakastaa, ja viime kirjeistä näen, että hän on onnellinen; hän saa siis vastarakkautta. Minulla, samoinkuin teille, herra de Bragelonne, on puolet hänen sielustaan, mutta ei suinkaan puolta hänen onnestaan. Mutta puhukaamme teistä. Ketä te Ranskassa rakastatte?"
"Nuorta, suloista, liljanvaaleata tyttöä."
"Mutta jos hänkin rakastaa teitä, niin miksi olette murheellinen?"
"Minulle on kerrottu, ettei hän enää rakasta minua."
"Ette toivoakseni usko sellaista huhua?"
"Se, joka minulle kirjoitti, ei ole piirtänyt nimeänsä alle."
"Salainen ilmianto! Oh, siinä on joku petos", virkkoi miss Graffton.
"Kas tässä", sanoi Raoul, ojentaen nuorelle tytölle sata kertaa läpi lukemansa kirjelapun.
Mary Graffton otti sen käteensä ja luki:
'Herra varakreivi, teillä on kylliksi syytä huvitella sielläKaarle II:n kauniiden naisten kanssa, sillä Ludvigin luonateitä saarretaan rakkautenne linnassa. Jääkää ainiaaksiLontooseen, varakreivi-parka, tai palatkaa nopeasti Pariisiin.'
"Ei mitään nimimerkkiä", huomautti miss Mary.
"Ei."
"Älkää sitä siis suotta uskoko."
"Niin, mutta tässä on toinen kirje."
"Keltä?"
"Herra de Guichelta."
"Ah, se muuttaa asian! Ja mitä sanoo se kirje?…"
"Lukekaa."
'Ystäväni, olen haavoittunut, sairas. Tule takaisin,Raoul, tule.
De Guiche.'
"Ja mitä aiotte tehdä?" kysyi nuori tyttö, tuntien sydäntään kouristavan.
"Aikomukseni oli tuon kirjeen saadessani heti pyytää kuninkaalta lähtölupaa."
"Ja milloin saitte kirjeen?"
"Toispäivänä."
"Se on päivätty Fontainebleaussa."
"Kummallista kyllä, vaikka hovi on Pariisissa. Niin, minä olisin lähtenyt. Mutta mainitessani aikomuksestani kuninkaalle hän purskahti nauramaan, lausuen: 'Herra lähettiläs, mistä syystä te matkustaisitte pois? Kutsuuko hallitsijanne teitä takaisin?' Punastuin ja jouduin hämilleni, sillä olihan kuningas lähettänyt minut tänne, enkä ole saanut mitään palaamiskäskyä."
Mary rypisti miettivästi kulmiaan.
"Ja jäättekö te?" kysyi hän.
"Täytyy, mademoiselle."
"Entä rakastettunne?…"
"No?…"
"Kirjoittaako hän teille?"
"Ei koskaan."
"Ei koskaan! Oi, eikö hän teitä siis rakasta?"
"Ainakaan ei hän ole lähtöni jälkeen minulle mitään kirjoittanut."
"Kirjoitteliko hän teille ennen?"
"Toisinaan… Oh, toivoakseni hänellä on ollut joku este."
"Tuolla tulee herttua. Hiljaa!"
Buckingham ilmestyi tosiaankin lehtokujan päästä yksinään ja hymyillen. Hän käveli verkkaan ja haastelijain luo päästyään ojensi näille kätensä.
"Oletteko päässeet yksimielisyyteen?" tiedusti hän.
"Mistä?" kysyi Mary Graffton.
"Siitä, mikä voisi tehdä teidät onnelliseksi, rakas Mary, ja Raoulin vähemmän onnettomaksi."
"En käsitä tarkoitustanne, mylord", kummasteli Raoul.
"Tämä on ajatukseni, miss Mary. Tahdotteko, että lausun sen monsieurin kuullen?" kysyi herttua hymyillen.
"Jos mielitte sanoa", vastasi nuori tyttö ylpeästi, "että olisin taipuvainen rakastamaan herra de Bragelonnea, on se tarpeetonta, koska olen sen jo itse hänelle lausunut."
Buckingham mietti, mutta jäi vastoin tytön odotusta hämmentymättä, virkkaen:
"Senvuoksi, että tunnen teidät hienotuntoiseksi ja varsinkin uskolliseksi sieluksi, jätin teidät herra de Bragelonnen pariin. Hänen sairas sydämensä saattaa parantua teidänlaisenne lääkärin käsissä."
"Mutta, mylord, ennenkuin puhuitte minulle herra de Bragelonnen sydämestä, te puhuitte omastanne. Tahdotteko siis, että lääkitsen kaksi sydäntä samalla kertaa?"
"Se on totta, miss Mary, mutta teidän täytyy myöntää, että pian luovuin hyödyttömästä pyrkimyksestä, tunnustaen oman vammani parantumattomaksi."
Mary ajatteli hetkisen.
"Mylord", virkkoi hän, "herra de Bragelonne on onnellinen. Hän rakastaa, ja häntä rakastetaan. Hän ei siis kaipaa minunlaistani lääkäriä."
"Herra de Bragelonne", sanoi Buckingham, "on vaarallisesti sairastumaisillaan, ja hänen sydämensä tarvitsee hoivaa enemmän kuin koskaan ennen."
"Selittäkää, mitä tarkoitatte, mylord", virkahti Raoul pikaisesti.
"Selitän sen vähin erin. Mutta jos haluatte, voin heti ilmoittaaMarylle sen, mitä teidän ei sovi kuulla."
"Mylord, te asetatte minut kidutuspenkkiin. Varmaan tiedätte jotakin."
"Tiedän miss Mary Grafftonin hurmaavimmaksi olennoksi, mitä sairas sydän saattaa tiellään kohdata."
"Mylord, johan teille sanoin, että Bragelonnen varakreivi rakastaa muualla", pisti neitonen väliin.
"Se on hänellä erehdys."
"Tiedätte siis, herttua, että olen erehtynyt?"
"Kyllä."
"Mutta ketä hän sitten rakastaa?" huudahti nuori tyttö.
"Hän rakastaa naista, joka ei ole hänen arvoisensa", sanoi Buckingham siihen hitaan levollisuuden sävyyn, joka saattaa kotiutua ainoastaan englantilaisen päässä ja sydämessä.
Miss Mary Graffton päästi parahduksen, joka yhtä paljon kuin Buckinghamin lausumat sanat sai de Bragelonnen posket kalpenemaan äkillisestä liikutuksesta ja kauhun väristyksestä.
"Herttua", huudahti hän, "äskeiset sananne ovat senlaatuiset, että minä sekuntiakaan viivyttelemättä riennän Pariisiin etsimään niihin selitystä."
"Te jäätte tänne", sanoi Buckingham.
"Minäkö?"
"Sama mies."
"Ja miksi niin?"
"Siksi että teillä ei ole oikeutta lähteä ja että naisen tähden ei jätetä kuninkaan palvelusta, vaikkapa hän olisi rakastamisen arvoinenkin, kuten Mary Graffton."
"No, kertokaa minulle sitten."
"Sen kyllä teen. Mutta jäättekö te?"
He olivat päässeet näin pitkälle, ja kaiketikin Buckingham oli ryhtymässä kertomaan, ellei kaikkea mitä oli tapahtunut, toki kaikkea, mitä tiesi. Mutta samassa ilmestyi kuninkaan lakeija pengermän taustalle, rientäen sivuhuonetta kohti, missä kuningas haasteli miss Lucy Stewartin kanssa. Tämä mies kulki pölyisen pikalähetin edellä, joka näkyi vastikään astuneen ratsultansa.
"Ranskan kuriiri! Madamen kuriiri!" huudahti Raoul tuntiessaan herttuattaren palvelijain käyttämän livreijan.
Lakeija ja sanansaattaja ilmoittautuivat kuninkaalle herttuan ja missGrafftonin vaihtaessa merkitsevän silmäniskun.
177.
Madamen kuriiri.
Kaarle II todisteli parhaillaan miss Stewartille, että tämä oli hänen mielenkiintonsa ainoa kohde, luvaten tytölle samanlaista rakkautta kuin hänen äidinisänsä Henrik IV oli osoittanut Gabriellelle. Kovaksi onnekseen oli Kaarle valinnut pahan hetken, sillä miss Stewart oli tänään saanut päähänsä ärsyttää kuninkaan mustasukkaisuutta. Ja tuo vakuutus, jolla Kaarle II oli toivonut hellyttävänsä hänet, saikin tytön purskahtamaan nauruun.
"Oi, sire, sire", huudahti hän iloisuuden lomasta, "jos olisin kyllin häijy tiukatakseni teiltä todistusta, kuinka helppo olisi nähdä teidän puhuvan tyhjää!"
"Kuulkaa", vastasi hänelle Kaarle, "te tunnette Rafaelin maalaamat tauluni, tiedätte, kuinka suuressa arvossa niitä pidän. Koko maailma kadehtii niitä. Tiedätte vielä, että isäni ostatti ne Vandykellä. Tahdotteko, että vielä tänään lähetän ne teille?"
"Oh, en", vastasi nuori tyttö; "älkää suinkaan sitä tehkö, sir. Minä asun liian ahtaasti, voidakseni majoittaa sellaisia vieraita."
"Sitten lahjoitankin teille Hampton Courtin, sijoittaakseni maalaukset tänne."
"Olkaa vähemmän jalomielinen, sire, ja rakastakaa sensijaan kauemmin, siinä kaikki mitä pyydän."
"Minä rakastan teitä iäti. Eikö se riitä?"
"Te laskette leikkiä, sire."
"No, tahtoisitteko, että itkisin?"
"En, mutta tahtoisin nähdä teidät hiukan totisempana."
"Suuri kiitos, kaunokaiseni, mutta varsin vakavana olen ollut muodoltani kestäessäni neljätoista vuotta maanpakoa, köyhyyttä, kurjuutta. Minusta näyttää velkani jo maksetulta, ja totisuus rumentaakin."
"Eipä niinkään, — katsokaa nuorta ranskalaista."
"Oh, Bragelonnen varakreiviä! Vai tekin? Lempo soikoon, kaikki naiset tässä hullaantuvat häneen, toinen toisensa perään! Hänellä sentään on syytäkin alakuloisuuteen."
"Ja minkätähden?"
"Kas kas, pitäisikö minun ilmaista teille valtiosalaisuudet?"
"Täytyy, jos sitä kerran tahdon, koskapa vakuutitte olevanne valmis tekemään mitä minä vain haluan."
"No niin, häntä ikävystyttää tässä maassa. Kas niin! Oletteko tyytyväinen?"
"Ikävystyttääkö häntä?"
"Kyllä, ja se todistaa, että hän on tomppeli."
"Miksikä tomppeli?"
"Tietysti, — ettekö sitä käsitä? Minä sallin hänen rakastaa miss MaryGrafftonia, ja sittenkin hän on ikävissään!"
"Kah, minusta näyttää, että ellei miss Lucy Stewart teitä rakastaisi, te etsisitte lohtua rakastamalla miss Mary Grafftonia."
"En sitä luule. Ensiksikin tiedätte hyvin, että Mary Graffton ei rakasta minua, ja hukatun rakkaudenhan voi unohtaa vain uutta lempeä löytämällä. Mutta ei ollutkaan kysymys minusta, vaan tuosta nuoresta miehestä. Eikö luulisi, että se, jonka hän on jättänyt Ranskaan, on joku Helena — Helena ennen Parista tietenkin?"
"Onko hän siis jättänyt jonkun?"
"Tarkoitan, että hänet on jätetty."
"Poika rukka! Mutta minkätähden hän lähtikään pois?"
"Luuletteko, että hän on lähtenyt omasta halustaan?"
"Pakostako siis?"
"Hän oli saanut määräyksen, rakas Stewartini, määräyksen vetäytyä syrjään."
"Millaisen määräyksen?"
"Arvatkaa."
"Kuninkaan käskyn?"
"Oikein."
"Ah, te avaatte silmäni!"
"Älkää siitä toki hiiskuko mitään."
"Tiedätte hyvin, että vaiteliaisuudessa olen miehen veroinen. Siis kuningas lähetti hänet pois?"
"Niin."
"Ja hänen poissaollessaan Ludvig vie häneltä rakastetun."
"Niin, ja tiedättekö, sensijaan että poika parka kiittäisi kuningasta, hän valittelee!"
"Kiittäisi kuningasta siitä, että hän vie hänen rakastettunsa. Ah, tuo mitä nyt sanotte, sir, on peräti halventavaa naisille yleensä ja rakastajattarille erittäin."
"Mutta käsittäkää minua toki! Jos kuningas veisi häneltä jonkun miss Grafftonin tai miss Stewartin, niin olisin hänen kanssaan samaa mieltä, eikä hän minusta olisi tarpeeksikaan epätoivoissaan; mutta hän on vain laiha, ontuva tytöntyrä… Hiiteen koko uskollisuus, niinkuin ranskalaiset sanovat. Hylätä rikas köyhän tähden, rakastavainen petturin vuoksi, onko moista ennen nähty?"
"Luuletteko, että Mary toden teolla haluaa miellyttää varakreiviä, sire?"
"Kyllä sitä luulen."
"No, varakreivi tottuu Englantiin. Marylla on älykäs pää ja kun hän jotakin tahtoo, ajaa hän tahtonsa perille."
"Rakas miss Stewart, varokaa niin herkästi uskomasta kreivin kotiutuvan maahamme. Ei ole vielä pitkääkään aikaa — toispäivänä se tapahtui, — kun Bragelonne tuli pyytämään minulta lähtölupaa."
"Ja te epäsitte?"
"Totta kai sen tein! Veljeni, kuningas, tahtoo kaikin mokomin pysyttää hänet poissa. Ja mitä minuun tulee, niin asia kutkuttaa itserakkauttani. Älköön sanottako, että tuoyoung manon uhmaillut Englannin jalointa ja suloisinta viehäkettä, jonka olen hänelle tarjonnut…"
"Olettepa te kohtelias, sire", virkkoi miss Stewart suipistaen sirosti suutansa.
"Minä en ota lukuun miss Stewartia", oikaisi kuningas, "hän on kuninkaallinen syötti, ja koska minä olen siitä tärppinyt, ei toivoakseni kukaan muu häneen iske silmäänsä. Sanalla sanoen, en halua, että olen turhaan mielitellyt tätä nuorta miestä. Hän jää luoksemme, ja hän nai täältä, taiGod damn me!"
"Ja varmaankaan hän naituansa ei siitä teidän majesteettinne ollenkaan pahoittele, vaan päinvastoin tuntee kiitollisuutta, — sillä kaikki koettavat häntä miellyttää, yksinpä Buckingham, joka — uskomatonta kyllä — koettaa asettua varjoon hänen tieltään."
"Ja vieläpä miss Stewartkin, joka sanoo häntä hurmaavaksi ritariksi."
"Kuulkaahan, sire, te olette kylliksi kehunut miss Grafftonia. Puhukaa minulle hiukan Bragelonnestakin vuorostaan. Mutta muuten, sire, te olette viime aikoina käynyt ihmeellisen hyväluontoiseksi. Ajattelette poissaolevia, annatte loukkaukset anteeksi, olette melkein täydellinen. Mistä se johtuu?…"
Kaarle II alkoi nauraa.
"Siitä, että te annatte itseänne rakastaa", virkkoi hän.
"Hoo, kyllä siihen lienee muu syy!"
"No, teenhän toki veljelleni Ludvig XIV:lle mieliksi."
"Esittäkää joku parempi vielä."
"No, oikea syy on, että Buckingham suositteli minulle tätä nuorta miestä, lausuen: 'Sire, Bragelonnen varakreivin hyväksi luovun jo miss Grafftonia tavoittelemasta; tehkää te kuten minäkin.'"
"Oi, herttua on todellakin kunnon mies."
"Kas niin! Hurmaantukaa nyt Buckinghamista. Näyttää siltä, että tänään tahdotte ajaa minut epätoivoon."
Samassa naputettiin oveen.
"Kuka rohkenee häiritä meitä?" huudahti Kaarle kärsimättömästi.
"Tosiaankin, sire", sanoi Stewart, "siinä on mies, jokasallii itselleenäärimmäistä narrimaisuutta, ja teitä siitä rangaistakseni…"
Tyttö meni itse avaamaan ovea.
"Ah, sanansaattaja Ranskasta", virkkoi miss Stewart.
"Lähetti Ranskasta!" huudahti Kaarle. "Ehkä sisareltani?"
"Niin, sire", vastasi palatsinvartija, "ylimääräinen kuriiri."
"Käykää sisälle, käykää sisälle", kehoitti Kaarle.
Sanansaattaja astui kuninkaan eteen.
"Teillä on kirje Orléansin herttuattarelta?" kysyi kuningas.
"Niin, sire", vastasi kuriiri, "ja niin kiireellinen, että olen kuluttanut vain kuusikolmatta tuntia tuodessani sitä teidän majesteetillenne ja kuitenkin menetin kolme neljännestuntia Calaisissa."
"Tunnustettavaa intoa", kiiti kuningas.
Hän avasi kirjeen ja remahti sitten nauramaan.
"En toden totta", huudahti hän, "tätä enää ymmärrä!" Ja hän luki kirjeen toistamiseen.
Miss Stewart tekeytyi tyyneksi, koettaen pidättää kiihkeätä uteliaisuuttaan.
"Francis", kuningas kääntyi kamaripalvelijan puoleen, "annettakoon tälle reippaalle pojalle virvokkeita ja toimitettakoon hänet nukkumaan. Ja löytäköön hän huomenna herätessään viidenkymmenen guinean kukkaron pielukseltaan."
"Sire!"
"Mene, ystäväni, mene! Sisarellani oli kyllä syytä kehoittaa rientämään; asia on kiireellinen."
Ja hän alkoi nauraa entistä rajummin. Sanantuoja, lakeija ja missStewart eivät tienneet, mitä tästä ajatella.
"Äh", äännähti kuningas, kääntyen nojatuolissaan, "ja kun ajattelen… montako hevosta oletkaan ajanut pilalle?"
"Kaksi."
"Kaksi hevosta tämän uutisen tähden! Se on hyvä; mene, ystäväni, mene."
Kuriiri lähti kamaripalvelijan kanssa.
Kaarle meni ikkunan luo, avasi sen ja kumartui ulos.
"Herttua", huusi hän, "Buckinghamin herttua, paras Buckinghamini, tulkaa!"
Herttua riensi paikalle, mutta huoneen kynnykselle päästyään ja huomatessaan miss Stewartin hän epäröitsi astua sisään.
"Tule toki ja sulje ovi, herttua."
Herttua totteli, ja nähdessään kuninkaan niin iloisella päällä hän lähestyi hymyillen.
"No, rakas herttuani, kuinka pitkälle olet päässyt ranskalaisesi kanssa?"
"Hm, olen hänen suhteensa aivan epätoivoissani, sire."
"Kuinka niin?"
"Koska ihailtava miss Graffton tahtoo hänet naida, mutta Bragelonne ei tahdo."
"Mutta se ranskalainenhan on sitten oikea karhu!" huudahti missStewart. "Myöntäköön tai kieltäköön, mutta tulkoon tästä loppu."
"Mutta", sanoi Buckingham vakavasti, "te tiedätte tai teidän pitäisi tietää, madame, että herra de Bragelonne on rakastunut toisella taholla."
"Silloin", virkkoi kuningas, tullen miss Stewartin avuksi, "ei mikään ole yksinkertaisempaa. Sanokoon Bragelonne suoraan: ei."
"Oh, minä olen hänelle koettanut todistella, että hän oli väärässä, kun ei vastannut myöntävästi!"
"Sinä olet siis ilmaissut hänelle, että hänen la Vallièrensa pettää häntä?"
"Niin kylläkin, ja aivan selvästi."
"Ja mitä hän silloin teki?"
"Hän hypähti kuin olisi tahtonut ponnahtaa salmen yli."
"Tekipä kerran jotakin", innostui miss Stewart. "Se on toki onnellista!"
"Mutta", jatkoi Buckingham, "minä ehkäisin hänet. Otin Maryn avukseni, ja toivoakseni hän nyt ei lähdekään, niinkuin ilmaisi aikovansa."
"Aikoiko hän todella lähteä?" huudahti kuningas.
"Hetkisen epäilin, tokko mikään inhimillinen mahti voisi häntä pidättää. Mutta Maryn silmät ovat tähdätyt häneen, — hän jää."
"Siinä erehdyt, Buckingham", virkahti kuningas ääneensä nauraen. "Se onneton on edeltäpäin tuomittu."
"Tuomittu mihin?"
"Petettäväksi, ja se ei mitään olekaan. Mutta hän on tuomittu myöskin näkemään sen, ja se merkitsee paljon."
"Etäällä ollen ja miss Grafftonin tukemana hän kestää iskun."
"Heh, ei suinkaan, siinä ei ole välimatkan eikä miss Grafftonin kevennystä. Bragelonne lähtee tunnin kuluessa Pariisiin."
Buckingham säpsähti, miss Stewartin silmät suurenivat kummastuksesta.
"Mutta, sire, teidän majesteettinne tietää hyvin, että se on mahdotonta", sanoi herttua.
"Päinvastoin, paras Buckingham, nyttemmin on mahdotonta, että se jäisi tapahtumatta."
"Sire, ajatelkaa, että tuo nuori mies on kuin jalopeura."
"Sen kyllä otan lukuun, Villiers."
"Ja että hänen vihansa on hirvittävä."
"Sitä en kiellä, rakas ystävä."
"Jos hän näkee onnettomuutensa läheltä, sitä pahempi aiheuttajalle."
"Olkoon; mutta mikäs auttaa?"
"Jos se olisi itse kuningaskin", huudahti Buckingham, "en vastaisi hänestä!"
"No, kuninkaalla on muskettisotureita suojanaan", lausui Kaarle tyynesti. "Minä tiedän sen, minä, joka olen odottanut hänen puheilleen pääsyä Bloisissa. Hänellä on herra d'Artagnan. Hitonmoinen vartija! En pelkäisi kahdenkymmenen Bragelonnesi kiukkua, jos minulla olisi neljä sellaista palvelijaa kuin herra d'Artagnan."
"Oi, mutta teidän majesteettinne, joka olette niin hyvä, miettikää toki", kehoitti Buckingham.
"Katso", virkkoi Kaarle II, antaen kirjeen herttualle, "lue ja vastaa itse. Mitä tekisit minun asemassani?"
Buckingham otti hitaasti Madamen kirjeen ja luki liikutuksesta väristen seuraavat sanat:
'Sinun, minun tähteni, kaikkien kunnian ja pelastuksen tähdenlähetä herra de Bragelonne heti takaisin Ranskaan.
Uskollinen sisaresiHenriette.'
"Mitä siitä sanot, Villiers?"
"Totisesti, sire, en mitään", vastasi herttua hämmästyneenä.
"Sinäkö", virkkoi kuningas teeskennellen, "kehoittaisit minua tottelemattomuuteen, kun sisareni näin hartaasti pyytää?"
"En suinkaan, en suinkaan, sire, mutta kuitenkin…"
"Et lukenut jälkikirjoitusta, Villiers; se on taitteen alla ja jäi aluksi minultakin huomaamatta."
Herttua kohotti taitetta, ja sen alta ilmestyi todellakin seuraava rivi: "Tuhannet terveiset niille, jotka minua rakastavat."
Herttuan kalpeneva otsa vaipui alas; lehti vapisi hänen sormissaan kuin paperi olisi muuttunut paksuksi lyijylevyksi. Kuningas odotti hetkisen, mutta nähdessään Buckinghamin pysyvän vaiti hän jatkoi:
"Seuratkoon hän siis kohtaloaan, kuten me omaamme. Jokaisella on kärsimyksensä tässä maailmassa. Minulla on ollut omani, ja olen kärsinyt omaistenikin puolesta, olen kantanut kahdenkertaisen ristin. Hiiteen huolet nyt! Mene, Villiers, ja hae se herrasmies luokseni."
Herttua avasi sivusuojan ristikko-oven ja näyttäen kuninkaalle vieretysten käveleviä Raoulia ja Maryä sanoi:
"Oi, sire, se on julma isku miss Graffton-poloiselle!"
"Hei, hei, huuda", käski Kaarle II, rypistäen mustia kulmakarvojaan. "Ovatko kaikki siis niin tunteilevia? Kas, tuossa miss Stewartkin näkyy kuivailevan silmiään. Hornaan koko ranskalainen!"
Herttua kutsui Raoulia, ja rientäen tarttumaan miss Grafftonin käteen hän toi nuoren miehen kuninkaan luo.
"Herra de Bragelonne", virkkoi Kaarle II, "pyysittehän minulta toispäivänä lupaa palata Pariisiin?"
"Kyllä, sire", vastasi Raoul, hämmästyen heti kuninkaan ensi sanoista.
"Ja minä muistaakseni annoin kieltävän vastauksen, hyvä varakreivi?"
"Niin, sire."
"Ja oletteko ollut minulle siitä vihoissanne?"
"En, sire, sillä teidän majesteettinne epäsi sen varmaan hyvin pätevistä syistä. Teidän majesteettinne on liian viisas ja hyvä, menetelläksenne toisin kuin tulee."
"Lienen esittänyt teille syyksi, että Ranskan kuningas ei ollut kutsunut teitä takaisin?"
"Niin, sire, siten te minulle todellakin vastasitte."
"No, minä olen miettinyt asiaa, herra de Bragelonne. Vaikka kuningas ei nimenomaan ole määrännyt paluupäiväänne, kehoitti hän minua tekemään olonne Englannissa hauskaksi. Mutta koska pyysitte minulta lupaa matkustaaksenne, tietänee se, että oleskelunne Englannissa ei teitä miellytä?"
"Sitä en ole tarkoittanut, sire."
"Mutta pyyntönne todisti ainakin, että paremmin viihtyisitte muualla", huomautti kuningas.
Raoul kääntyi oveen päin, jonka pieleen miss Graffton nojasi kalpeana ja voipuneena. Hänen toinen kätensä oli laskeutunut Buckinghamin käsivarrelle.
"Te ette vastaa", jatkoi Kaarle. "Ranskalainen sananlasku puhuu totta: 'Ken ei virka mitään, hän myöntää.' No niin, herra de Bragelonne, mielestäni voin täyttää tahtonne. Voitte matkustaa Ranskaan, milloin haluatte; minä annan teille siihen luvan."
"Sire…!" huudahti Raoul.
"Oo!" kuiskasi Mary, puristaen Buckinghamin käsivartta.
"Ehditte vielä tänä iltana Doveriin", pitkitti kuningas. "Vuoksi nousee kello kahdelta aamulla."
Hämmästynyt Raoul änkkäsi muutamia sanoja, jotka olivat puoliksi kiitosta, puoliksi anteeksipyyntöä.
"Sanon teille siis jäähyväiset, herra de Bragelonne, ja toivotan teille kaikkinaista menestystä", virkkoi kuningas nousten istuimeltaan. "Suonette minulle sen ilon, että otatte vastaan tämän timantin, jonka olin aikonut häälahjaksi."
Miss Graffton näkyi olevan pyörtymäisillään.
Raoul otti sormuksen; käsiensä sitä koskettaessa hän tunsi polviensa horjuvan.
Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia kuninkaalle ja miss Stewartille sekä meni etsimään Buckinghamia, sanoakseen tälle jäähyväiset.
Kuningas käytti tätä hetkeä poistuakseen.
Raoul tapasi herttuan ulkopuolella yrittelemässä rohkaista missGrafftonia.
"Pyytäkää häntä jäämään, mademoiselle", jupisi Buckingham.
"Minä pyydän häntä lähtemään", vastasi miss Graffton reipastuen. "En ole niitä naisia, joiden ylpeys voittaa sydämen äänen. Jos häntä Ranskassa rakastetaan, palatkoon hän Ranskaan ja siunatkoon minua, joka olen neuvonut häntä lähtemään sinne, missä hänen onnensa odottaa. Mutta jos häntä taas ei enää rakasteta, tulkoon hän takaisin. Minä yhä rakastan häntä, eikä hänen vastoinkäymisensä halventaisi häntä minun silmissäni. Sukuni vaakunakilvessä olevat sanat on Jumala piirtänyt sydämeeni:Habenti parem, egenti cuncta. 'Rikkaalle vähän, köyhälle kaikki.'"
"Epäilen, ystäväni", virkkoi Buckingham Raoulin tullessa, "löydättekö sieltä kotimaastanne sen arvoista, minkä tänne jätätte."
"Uskon tai ainakin toivon", sanoi Raoul synkästi, "että rakastettuni on minun arvoiseni. Mutta jos on totta, että rakkauteni on arvoton, kuten olette koettanut minulle vakuutella, herra herttua, riuhtaisen sen sydämestäni, vaikkapa minun samalla täytyisi temmata sydänkin rinnastani."
Mary Graffton katsahti häneen äärettömän säälin ilmein.
Raoul hymyili surullisesti.
"Rakas neiti", hän virkkoi, "kuninkaan minulle antama timantti oli aiottu teille. Sallikaa minun tarjota se teille. Jos menen Ranskassa naimisiin, lähetätte sen minulle takaisin; ellen, niin pitäkää se."
Ja jättäen hyvästi hän poistui.
— Mitä hän tarkoittaa? — ajatteli Buckingham Raoulin puristaessa kunnioittavasti miss Maryn kättä.
Miss Mary ymmärsi katseen, jonka Buckingham häneen loi.
"Jos se olisi kihlasormus", virkkoi hän, "en ottaisi sitä vastaan."
"Mutta tarjoattehan hänelle kuitenkin paluuta luoksenne."
"Voi, hyvä herttua!" huudahti nuori tyttö nyyhkyttäen; "minunlaistani naista ei hänenlaisensa mies koskaan ota lohdutuksekseen."
"Siis uskotte, että hän ei palaa?"
"Ei koskaan", vastasi miss Graffton tukahtuneesti.
"No niin, minäpä sanon teille, että hän kotiin saavuttuaan näkee onnensa murskatuksi, kihlattunsa menetetyksi… kunniansa tahratuksi… Mitä hänelle siis jää jäljelle teidän rakkautenne arvoista? Oi, sanokaa, Mary, te, joka tunnette itsenne!"
Miss Graffton laski valkean kätensä Buckinghamin käsivarrelle, ja sillävälin kun Raoul pakeni huimaavaa vauhtia lehmuskujalle, tyttö lausui raukealla äänellä "Romeon ja Julian" säkeet:
"On ero valittava elämäksi, tai jääminen ja matka kuolemaan."
Miss Graffton palasi asuntoonsa valjuna ja äänettömänä kuin varjo.
Buckingham toimitti Pariisiin palaavan kuriirin mukaan kirjeenMadamelle ja de Guichelle.
Kuningas oli sanonut oikein. Kello kaksi aamulla oli vuoksi korkealla, ja Raoul astui laivaan, joka oli purjehtimassa Ranskaan.
178.
Saint-Aignan noudattaa Malicornen neuvoa.
Kuningas valvoi la Vallièren muotokuvan valmistumista ehtymättömällä harrastuksella, joka yhtä paljon johtui mahdollisimman eloisan näköisyyden saavuttamisen halusta kuin pyrkimyksestä saada lopullinen valmistuminen venymään pitkälle. Uskollisesti hän tarkkaili jokaista siveltimen vetoa, odotti luonnospiirteen tai kokeillun värivivahduksen viimeistelyä ja esitti maalarille erinäisiä muutoksia, joihin tämä kunnioittavan kuuliaisesti mukausi.
Kun maalari myöhästeli Malicornen vihjauksen mukaan ja Saint-Aignan näki tarpeelliseksi pistäytyä tuokioksi ulkosalle, silloin paljon ilmaisevat äänettömyyden hetket yhdistivät huokauksissa kaksi sielua, jotka hyvin luontuivat ymmärtämään toisiansa ja suuresti kaipasivat häiriintymättömän ihastelun rauhaa. Silloin minuutit kuluivat kuin taikavoiman kiidättäminä, ja kuningas vetäysi niin likelle rakastettuansa, että hänen hehkuva katseensa ja kuuma hengityksensä ihan polttivat. Kun sitten etuhuoneesta kuului melua maalarin saapuessa tai Saint-Aignan anteeksipyydellen palasi, sai kuningas kiireesti sanoiksi, la Vallière vastaili hätäisenä, ja heidän silmänsä haastoivat de Saint-Aignanille, että he hänen poissaollessaan olivat eläneet vuosisadan. Sanalla sanoen — Malicorne, filosofi tietämättään, oli osannut antaa kuninkaalle ruokahalua yltäkylläisyydessä ja kaipuuta omistuksen varmuudessa.
La Vallièren pelkokaan ei toteutunut. Kukaan ei saanut vihiä siitä, että hän päivisin oli pari kolme tuntia poissa huoneestaan. Hän oli valittanut huononvointisuutta, ja niiden, jotka tulivat hänen luokseen, piti koputtaa oveen. Näppärän kekseliäs Malicorne oli saanut sommitelluksi akustisen koneiston, jonka välityksellä la Vallière kykeni kuulemaan de Saint-Aignanin asuntoon, milloin hänen omaan huoneeseensa pyrki vieraita. Kenenkään näkemättä ja ketään uskottua apuria tarvitsematta hän silloin riensi yläkertaan, kenties oudoksuttaen viivästyneellä ilmestymisellään, mutta eksyttäen silti epäluuloisimmankin mielen.
Malicorne oli ensimmäisen kohtauksen jälkeisenä päivänä kuulustanut asemaa de Saint-Aignanilta. Kreivin oli täytynyt tunnustaa, että neljännestunnin vapaus oli saattanut kuninkaan mitä ilahtuneimmalle tuulelle.
"Pitää lisätä annos kaksinkertaiseksi", arveli Malicorne, "mutta huomaamattomasti; odottakaa, kunnes pääsevät oikein makuun."
Makuun päästiin niin hyvin, että kun de Saint-Aignan astui sisälle neljäntenä päivänä juuri maalarin jo järjestäessä kompeitaan kokoon, huomasi hän la Vallièren kasvoilla närkästyksen varjon, jota tyttönen ei kyennyt salaamaan. Kuningas taasen ilmaisi pahastuksensa ihan selvästi, hyvin merkitsevällä olkapäiden kohautuksella. Silloin la Vallière punastui.
— Hyvä! — ajatteli Saint-Aignan; — herra Malicorne tulee ihastuksiinsa tänä iltana. Ja niin kyllä kävikin.
"On ilmeistä", hän illalla sanoi kreiville, "että neiti de la Vallière olisi suonut teidän vielä viipyvän ulkosalla ainakin kymmenen minuuttia."
"Ja kuningas puoli tuntia, parahin herra Malicorne."
"Te olisitte kuninkaalle huono palvelija", huomautti Malicorne, "jos epäisitte hänen majesteetiltaan tuon puolen tunnin tyydytyksen."
"Mutta maalari?" muistutti Saint-Aignan.
"Minä otan hänet huolekseni", tarjousi Malicorne. "Sallikaa minun vain ensin ottaa opastusta kasvonilmeistä ja olosuhteista; ne ovat minun taikomisvälineitäni, ja silloin kun ennustajat astrolabilla mittaavat auringon ja kuun korkeuden ja tähtiasentojen etäisyydet, minä tyydyn tarkkaamaan, ovatko silmänaluset mustuneet ja kaareutuvatko suupielet ylös- vai alaspäin."
"Tarkatkaa siis!"
"Sen teen."
Ovela Malicorne saikin otollisen tilaisuuden havaintoihinsa, sillä samana iltana kuningas käväisi Madamen luona kuningatarten kanssa, ja hän oli niin surkean näköinen, huokaili niin raskaasti ja katseli la Vallièrea niin peräti kaihoisasti, että Malicorne lopuksi kuiskasi Montalaisille:
"Huomenna!"
Ja hän meni maalarin luo Rue des Jardins-Saint-Paulin varrelle ilmoittamaan, että istunnot oli keskeytetty kahdeksi päiväksi.
Saint-Aignan ei ollut kotosalla, kun la Vallière seuraavana päivänä kohotti laskuluukun ja pujahti jo tutuksi käyneeseen huoneistoon. Kuningas tapansa mukaan odotti portaissa kukkavihkoa pidellen ja sulki hänet syliinsä tervehdykseksi.
La Vallière silmäsi liikuttuneena ympärilleen eikä lausunut mitään muistutusta siitä, että ainoastaan kuningas oli saapuvilla.
He istuutuivat. Ludvig nojaili pieluksien vieressä, joille Louise asettui, ja kallisti päänsä lemmityn helmaan ikäänkuin saaneena turvapaikan, josta häntä ei voitu karkoittaa. Hän piti hellän silmäyksensä kiinteästi tähdättynä impeen ja tämä puolestaan vastasi samaten katseeseen, niinkuin olisi se hetki koittanut, jolloin mikään ei enää voinut estää näitä kahta sielua sulautumasta yhteen. Tyttösen lempeistä puhtoisista silmistä paistoi yhä voimistuva säihky, jonka säteet tavoittelivat kuninkaallisen rakastajan sydäntä, ensin elvyttävinä ja sitten riuduttavina.
Vapisevien polvien kosketuksen kuumentamana, väristen auvosta, kun Louisen käsi hiveli hänen hiuksiansa, kuningas huumautui onnellisuudesta, samalla kun hän kuitenkin odotti joka hetki näkevänsä maalarin tai de Saint-Aignanin astuvan sisälle. Tässä tukalassa aavistelussa hän taltutti veriinsä tohahtelevaa kiusausta, tyynnytti sydäntään ja hermojansa horroksiin, torjui luotansa todellisuuden, seuratakseen varjokuvaa.
Mutta ovi ei avautunut, eivät edes verhot häilähdelleet. Salaperäinen ja aistihurmainen hiljaisuus raukaisi lintujakin niiden kullatussa häkissä.
Voitettuna kuningas käänsi päänsä ja painoi polttavat huulensa la Vallièren yhteenliittyneihin käsiin; tämä menetti kaiken ajatuskykynsä ja puristi ne kouristuneesti rakastajansa huulia vasten. Ludvig kierähti huojuen polvilleen, ja kun la Vallière ei muuttanut päänsä asentoa, joutui kuninkaan otsa nuoren naisen huulten tasalle, ja hurmiossaan tämä hienosti hipaisi suudelmalla noita tuoksuvia hiuksia, jotka hyväilivät hänen poskiaan.
Kuningas sieppasi hänet syliinsä, ja hänen vastustamattaan he vaihtoivat ensimmäisen oikean suudelmansa, sen hehkuvan aistimuksen, joka muuttaa rakastamisen tunnepäihtymykseksi, ja tämä kaiken maallisen unohdus laskeusi ikäänkuin pilvenä heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa väliverhoksi.
Ihmeellisen haavetilan kestäessä alkoi sitten pitkällinen jyskytys yläkerrasta ensin häiritä la Vallièrea, vaikka hän ei täydellisesti havahtunut todellisuuteen. Mutta pitkittyessään tuo jyty kävi vähitellen ymmärrettäväksi, se palautti nuoren naisen onnekkaasta haltioitumistilasta, hän kohosi hätääntyen ja sanoi epäjärjestyksessään lumoavana:
"Joku odottaa minua ylhäällä. Ludvig, Ludvig, ettekö kuule?"
"Eh, etkö sinä ole se, jota minä odotan!" vastasi kuningas hellästi. "älä tästälähtein välitä muiden odottelusta."
Mutta toinen pudisti säveästi päätänsä.
"Salattu onni!" sanoi hän, kaksi isoa kyyneltä silmäripsissä; "se on samaa kuin kätketty mahti… Ylpeyteni tulee olla vaiti kuten sydämenikin."
Hälytys uudistui.
"Eroitan Montalaisin äänen", virkkoi Louise syöksähtäen ylös portaita. Mutta kuningas ei raskinnut luopua hänestä, vaan seurasi mukana, suudellen hänen kättänsä ja hameen päärmettä.
"Niin, niin", toisti la Vallière kurkottauduttuaan jo puoliväliin ylös laskuluukusta, "niin, Montalais minua kutsuu, on tapahtunut jotakin hyvin tärkeätä."
"Mene siis, sydänkäpyseni", myönnytti kuningas, "mutta tule pian takaisin."
"Oi, enhän enää tänään. Hyvästi, hyvästi!"
Ja hän kumartui vielä kerran suutelemaan rakastajaansa, sitten pujahtaen kammioon.
Montalais todellakin odotti ovella kiihdyksissään ja kalpeana.
"Pian, pian", hän sanoi, "hän on tulossa ylös!"
"Kuka? Kuka tulee?"
"Hän! Kyllä sen arvasinkin."
"Mutta sano toki, kuka hän? Peloitat minua hirveästi."
"Raoul", hengähti Montalais.
"Minä, niin", virkkoi iloinen ääni pääportailta.
Kirkaisten la Vallière kavahti taaksepäin.
"Tässä olen, tässä olen, rakas Louise", huudahti Raoul rientäen huoneeseen. "Oi, tiesinhän, että sinä yhä rakastat minua!"
La Vallièren kasvot kuvastivat kauhistusta ja hän teki kiivaasti moittivan liikkeen; hän ponnisteli puhuakseen ja kykeni ääntämään vain:
"Ei, ei!" Ja hän vaipui Montalaisin syliin vielä sopertaen: "Älkää tulko lähelleni!"
Montalais antoi torjuvan merkin Raoulille, joka oli pysähtynyt kynnykselle kuin kivettyneenä eikä yrittänytkään tulla sisemmäksi. Sitten ystävätär vilkaisi suojuskaihtimeen päin.
"Oh, sitä varomatonta!" hän jupisi; "hän ei ole edes ummistanut laskuluukkua!"
Ja hän astahti kamarin nurkkaan, vetääkseen ensin seinukkeen suoraksi ja sen takana sitten sulkeakseen luukun. Mutta tästä nousi samassa kuningas, joka oli kuullut la Vallièren kirkaisun ja riensi apuun. Hän polvistui lemmittynsä eteen ja alkoi pikaisesti kysellä Montalaisilta, joka väkisinkin hämmentyi vastuksistaan.
Mutta juuri kun kuningas painui polvensa varaan, kuului porrassillakkeelta tuskan huudahdus ja käytävästä askeleita. Kuningas tahtoi rientää katsomaan, kuka siellä oli, ja Montalais pidätteli häntä turhaan. Ludvig päästi la Vallièren kiirehti ovelle, mutta Raoul oli jo etääntynyt, niin että kuningas näki vain varjon vilahtavan käytävän kulman taakse.
179.
Kaksi vanhaa ystävystä.
Sillä välin kun hovissa jokainen ajatteli omia asioitaan, asteli Grève-torin takana muuan mies salamyhkäisesti rakennukseen, jonka jo tunnemme siitä, että d'Artagnan oli metelipäivänä karkoittanut muutamia mellakanjohtajia omasta talostaan sitä kautta pakosalle.
Rakennuksen pääportti oli Baudoyer-aukion puolella, ja se kohosi varsin kookkaana puutarhain keskellä, jotapaitsi sitä suojelivat uteliaiden korvilta Saint-Jean-kadun pajat kalkkeellaan, niinkuin kivinen muuri ja tiheät istutukset antoivat katseilta rauhan.
Mainitsemamme mies kulki lujin askelin, vaikka hän ei enää ollut nuori. Tummasta viitasta ja sen alta esiinpistävästä pitkästä miekasta olisi voinut päätellä hänen liikkuvan seikkailuretkellä, ja jos joku olisi vielä saanut silmätyksi noita ylöspäin kierrettyjä viiksiä ja hienoa, sileätä hipiää leveän röytäisen hatun suojassa, niin eikö hän olisi pitänyt selvänä, että tässä oli kysymys lempiseikkailusta?
Tuskin oli ritari astunut taloon, kun Saint-Gervaisin torninkello löi kahdeksan. Ja kymmenen minuutin kuluttua tulikin palvelijan saattama nainen kolkuttamaan samalle portille; tämän avasi heti vanha palvelijatar.
Sisäpuolelle tultuaan nainen kohotti huntuansa. Hän ei enää ollut kaunotar, mutta nainen yhäti; hänen nuoruutensa oli mennyttä, mutta hän oli vielä vilkasliikkeinen ja komean näköinen. Kallisarvoisella ja aistikkaalla puvullaan hän peitteli ikää, jota ainoastaan Ninon de l'Enclos[12] kykeni hymyillen vastustamaan.
Edellä saapunut ritari tuli pylväseteisessä vastaan ja sanoi antaen hänelle kätensä:
"Hyvää iltaa, rakas herttuatar."
"Hyvää iltaa, rakas Aramis", vastasi herttuatar.
Hänet johdettiin upeasti kalustettuun salonkiin, jonka korkeita ikkunoita päivän viimeiset säteet kultasivat muutamien kuusien tummain latvuksien läpi tunkeutuen.
He istuutuivat vierekkäin, mutta kumpainenkaan ei ajatellut pyytää valoa sytytettäväksi, joten he hautausivat huoneen hämyyn niinkuin olisivat tahtoneet jättäytyä molemminpuoliseen unohdukseen.
"Te ette ole antanut minulle mitään elonmerkkiä sen koommin kuin keskustelimme Fontainebleaussa, chevalier", aloitti herttuatar; "minun täytyy tunnustaa, etten ollut vielä koskaan niin hämmästynyt kuin nähdessäni teidät fransiskaanimunkin hautajaisissa ja huomatessani, että te olitte päässyt eräitten salaisuuksien perille."
"Voin selittää teille läsnäoloni hautuumaalla, — voin kertoa, miten olen saanut tietoni", vastasi Aramis.
"Mutta ennen kaikkea puhukaamme hiukan itsestämme", sanoi herttuatar."Olemmepa jo kauan olleetkin hyviä ystävyksiä."
"Niin, madame, ja jos Jumala suo, pysymme samalla kannalla aina, joskaan emme enää pitkälti."
"Se on varmaa, chevalier, ja tämä käyntini on siitä todistuksena."
"Meillä ei ole enää samoja harrastuksia kun entispäivinä, rouva herttuatar", huomautti Aramis hymyillen tässä hämyssä arastelematta, kun ei voinut pistää silmään, mitä puutteellisuuksia myhäily saattoi paljastaa entiseen verraten.
"Ei, chevalier, toiset harrastukset meillä nyt on. Kullakin ikäkaudella on omansa, mutta kun puhelemalla käsitämme toisiamme nykyään yhtä hyvin kuin muinoin puhelematta, niin haastelkaamme tässä tuokion aikaa, jos teille sopii."
"Palvelukseksenne, herttuatar. Kah, niin, miten muuten olettekaan löytänyt asuntoni? Ja miksi olette nähnyt vaivan?"
"Miksikö? Sen olen jo sanonut, — uteliaisuudesta. Tahdoin tietää, mitä välejä teillä oli tuohon fransiskaanimunkkiin, jonka kanssa minulla oli asioita ja joka kuoli niin omituisissa olosuhteissa. Kun kohtasimme toisemme siellä kirkkomaalla vastikään ummistetun haudan ääressä, olimme kumpainenkin siinä määrin järkkyneitä, ettemme saaneet mitään erityisempää uskotuksi toisillemme."
"Totta kyllä, madame."
"No niin, tuskin olin teistä erinnyt, kun jo pahoittelin. Olen aina ollut erittäin halukas tietämään asioita; siinä minä kai muistutan jossakin määrin rouva Longuevilleä, vai kuinka?"
"En tiedä", vastasi Aramis vältellen.
"Muistelin siis", jatkoi herttuatar, "kuinka meillä oli kaikki jäänyt keskeneräiseksi hautuumaalla. Te ette ollut maininnut, millä perusteella olitte osunut saattamaan tuota fransiskaanimunkkia viimeiseen leposijaansa, enkä minäkään ollut huomauttanut teille, mitä hän oli minulle merkinnyt. Minusta tällainen avomielisyyden puute tuntui arvottomalta kahden hyvän ystävän kesken ja hain tilaisuutta lähestyäkseni teitä, jotta saisin osoittaa, että Marie Michon-vainaja on jättänyt maan päälle rikasmuistoisen varjon."
Aramis kumartui herttuattaren kättä kohti ja painoi sille kohteliaan suudelman.
"Löytämiseni on täytynyt olla jokseenkin vaikeata", hän virkkoi.
"Kyllä hiukan", myönsi herttuatar vastahakoisesti palautuen tähän seikkaan, jota Aramis niin piti mielessään; "mutta tietäen teidät herra Fouquetin ystäväksi minä kuulustelin hänen lähistöstään."
"Ystäväksi? Oh, siinä liioittelette, madame", huudahti chevalier. "Jalomielisen suojelijan suosiollisuutta saavuttaneena pappiparkana minä olen ministerin kiitollinen ja uskollinen palvelija, mutta sen enempää en hänelle merkitse."
"Hän toimitti teille piispannimityksen?"
"Niin, herttuatar."
"Mutta sitenhän komea muskettisoturi saikin tilaisuuden vetäytyä mukavasti lepoon."
— Sinun jo sietäisi syrjäytyä kaikesta valtiollisesta juonittelusta! — ajatteli Aramis. "No", lisäsi hän, "te siis tiedustelitte herra Fouquetin ympäristöstä?"
"Se oli helppoa. Te olitte ollut hänen seuralaisenaan Fontainebleaussa ja sitten pistäytynyt pikimmältään hiippakuntaanne, joka lienee Belle-Isle-en-Mer?"
"Ei, ei toki, madame", oikaisi Aramis. "Hiippakuntani on Vannesin piiri."
"Sitä tarkoitinkin. Luulin vain, että Belle-Isle-en-Mer…"
"Se on muuan herra Fouquetin maakartano, siinä kaikki."
"Ah, niinkö! Minulle kerrottiin, että siitä oli tehty linnoitus, — mutta tehän olettekin soturi, rakas ystävä."
"Olen kokonaan vieraantunut siltä alalta sen jälkeen kun antausin kirkon mieheksi", sanoi Aramis nyrpeänä.
"No, mitäpä siitä… Kuulin teidän palanneen Vannesista, ja silloin lähetin kysymään ystävältänne kreivi de la Fèreltä."
"Ahaa!" äännähti Aramis.
"Hän on varovainen mies: hän vastasi olevansa ihan tietämätön osoitteestanne."
— Ainiaan Atos, — ajatteli piispa; — mikä on läpeensä hyvää, se säilyy sellaisenaan.
"Sitten… tiedättehän, että minä en voi näyttäytyä täällä, kun leskikuningatar yhä katsoisi minun olevan tiellä."
"Se on mielestäni ihmeellistä."
"Oh, se johtuu kaikenlaisista syistä. Mutta se nyt sikseen… Minun täytyy vain hymyillä, mutta onneksi tapasin herra d'Artagnanin. Eikö hän ole entisiä ystäviänne?"