"Ystävänä pidän häntä nykyäänkin, herttuatar."
"Hän antoi minulle opastusta, neuvoen tiedustamaan Bastiljin kuvernööriltä."
Aramis värähti, ja hänen silmissään välähtänyttä leimausta ei hämykään salannut tarkkanäköiseltä ystävättäreltä.
"Bastiljin kuvernööriltä!" toisti hän; "ja miksi juuri häneltä?"
"D'Artagnan sanoi, että herra de Baisemeaux oli saanut osakseen suosiollisuuttanne."
"No, kyllä niin."
"Ja ainahan suosijansa osoitteen tietää."
"Se on totta. Ja Baisemeaux siis ilmoitti sen teille?"
"Hän neuvoi kirjoittamaan Saint-Mandéhen."
"Kirjeenne onkin tässä, ja se on minulle kallisarvoinen, koska saan sitä kiittää käyntinne tuottamasta mielihyvästä", sanoi Aramis.
Herttuatar hengähti tyytyväisenä, kun oli näin sievästi suoriutunut esittelystään. Aramis ei hengähtänyt.
"Olimme siis tulleet vierailuunne Baisemeauxin luona", hän jatkoi kysyvällä äänenpainolla.
"Siitä ei ole sen enempää sanottavana", vastasi toinen hymyillen."Ajatukseni ovat jo edempänä."
"Leskikuningattaren yrmeydessäkö?"
"Vielä edempänä", selitti herttuatar, "ihan toisella alalla… Asia on yksinkertainen", hän lisäsi tehden päätöksen. "Te tiedätte kai, että minä elän herra de Laicquesin kanssa?"
"Kyllä, madame."
"Hänen puolisonsa asemassa?"
"Niin kerrotaan."
"Me asumme Brysselissä."
"Aivan niin."
"Tiedättekö myös, että lapseni ovat saattaneet minut häviöön, riistäneet puille paljaille?"
"Voi, sehän on surkeata, herttuatar!"
"Kamalaa! Minun on täytynyt käyttää kekseliäisyyttä elääkseni ja varsinkin säästyäkseni viettämästä ihan mitätöntä olemassaoloa."
"Sen voin käsittää."
"Minulla oli sekä vihamielisyyksiä että ystävyyden harrastuksia vielä hoideltavina; mutta luottoni oli mennyttä, suojelijat olivat vieraantuneet."
"Ja te kun olette osoittanut suosiollisuuttanne niin monille!" virkkoiAramis säveästi.
"Sellaista on maailman meno, chevalier. Mutta minä osuin sittenEspanjan kuninkaan puheille…"
"Ahaa!"
"Hän oli juuri virallisesti vahvistanut jesuiittien veljeskunnalle suurmestarin, kuten tapa on…"
"Vai niin! Sekö on tapana!"
"Ettekö tiennyt hänen valtuuksiansa tässä kohden?"
"Suokaa anteeksi, olin hajamielinen."
"Niin, teidänhän täytyykin olla sellaisesta selvillä, kun olitte niin tuttavallisissa väleissä fransiskaanimunkkiin."
"Äskeiseen suurmestariin, tarkoitatte?" katsoi Aramis parhaaksi sanoa suoraan.
"Aivan… No, olin siis Espanjan kuninkaan puheilla. Hän halusikin osoittaa minulle hyväntahtoisuutta, ja paremman tilaisuuden puutteessa hän suositteli minua Flandriassa, minua ja Laicquesia, saaden siten toimitetuksi minulle eläkkeen veljeskunnan rahastosta."
"Jesuiittijärjestön!"
"Niin. Luokseni saapui suurmestari, tarkoitan fransiskaanimunkki, järjestämään suhteita, koska minun piti veljeskunnan sääntöjen mukaan esiintyä tekemässä sille palveluksi. Tiedättehän, että sikäläisistä varoista ei makseta vuosirahoja muulla perusteella?"
"Sitä en tiennyt."
Rouva de Chevreuse pysähtyi kotvaseksi katselemaan Aramista, mutta ilta alkoi jo olla hyvin pimeä.
"No, sääntönä se on", hän sitten jatkoi. "Minusta piti siis näyttää olevan jotakin hyötyä. Minä silloin tarjousin matkustelemaan veljeskunnan asioissa, ja niinpä minut vihittiin salaiseksi matkavaltuutetuksi. Käsitättehän, että tämä tapahtui vain muodon vuoksi."
"Tietysti."
"Ja sillä tavoin minä sain toki melkoisen eläkkeen."
"Hyvä Jumala, herttuatar, kertomanne on minulle tikarin isku! Teidänkö on ollut pakko heittäytyä jesuiittien vuosirahan nauttijaksi!"
"Ei, chevalier, vaan Espanjan, vaikka asia näennäisesti sovittiin näin."
"Noh, omantuntonne kannalta voitte sanoa niin, herttuatar, mutta käytännössä on asia tunnustettava hyvinkin samaksi."
"Ei, ei suinkaan."
"Mutta on kai sentään suuresta omaisuudestanne tähteenä…"
"On Dampierre, siinä kaikki."
"Hyvä vielä niinkin."
"Näköjään, — mutta Dampierre on kiinnitetty lainoista melkein täyteen arvoonsa ja jo hiukan rapistunut kuten omistajattarensakin."
"Ja sitä voi leskikuningatar katsella kuivin silmin?" virkkoi Aramis, jonka utelias katse ei kyennyt enää läpäisemään hämyssä.
"Niin, hän on unohtanut kaikki."
"Te lienette kyllä sopivin keinoin pyrkinyt takaisin suosioon, herttuatar?"
"Olen, mutta vastassani on merkillisenä sattumana, että pikkukuningas on perinyt rakkaan isänsä karsasmielisyyden minua kohtaan. Ah, sanotte, minä olen nyt hyljeksittäviä naisia enkä enää niitä, jotka herättävät mieltymystä!"
"Rakas herttuatar, käykäämme jo varsinaiseen asiaanne, sillä minä luulen, että me voimme olla hyödyllisiä toisillemme."
"Niin olen minäkin ajatellut. No niin, Fontainebleaun matkallani oli kaksinainen päämäärä. Ensiksikin olin saanut kutsun tuolta tuntemaltanne fransiskaanimunkilta… Miten muuten olittekaan tullut tuntemaan hänet? Olen kertonut teille omista kokemuksistani, mutta te ette ole vastannut samalla mitalla."
"Tutustuin häneen hyvin luonnollisesti: olin opiskellut hänen kanssaan jumaluustiedettä Parmassa. Meistä oli tullut ystävykset, mutta sittemmin olivat virkatehtävät, matkat ja sodat pitäneet meitä erossa."
"Tiesittehän kuitenkin, että hän oli jesuiittien suurmestari?"
"Aavistelin kyllä."
"Mutta miten ihmeessä tekin osuitte samaan ravintolaan, missä veljeskunnan matkustavaiset kokoontuivat?"
"Aivan sattumalta", vastasi Aramis tyynellä äänellä. "Olin menossa herra Fouquetin luo linnaan, päästäkseni hänen majesteettinsa vastaanottoon; tien varressa kohtasin miesparan kuolemansairaana ja tunsin hänet. Jatkon te tiedätte, hän heitti henkensä minun käsivarsieni kannattelemana."
"Niin, mutta jättäen teille taivaassa ja maan päällä niin suuren vallan, että te hänen valtuudellaan saatoitte määräillä kuten hallitsija."
"Sain häneltä tosiaan joitakuita tehtäviä."
"Mitä minun osalleni?"
"Sen olen teille jo sanonut. Kaksitoistatuhatta livreä maksettavaa.Lähetin teille osoituksen, — ettekö vielä ole nostanut rahoja?"
"Kyllä, kyllä. Voi, rakas piispa, teidän sanotaan antavan noita määräyksiä niin salaperäisen juhlallisesti ja niin ylhäisen majesteetillisesti, että teidät yleiseen uskotaan korkean vainajan seuraajaksi."
Aramis punastui kärsimättömästi. Herttuatar jatkoi:
"Olen kuulustanut asiaa Espanjan kuninkaalta, ja hän huomautti minulle, että jesuiittien suurmestarin tulee olla veljeskunnan sääntöjen mukaan espanjalainen, — jota te ette ole."
Aramis vastasi vain:
"Siinä näette, herttuatar, että te olitte väärillä jäljillä, sillä luotattehan kuninkaan kantaan asiassa?"
"Hm, olen sittemmin tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, hyvä Aramis."
"Mitä niin?"
"Te tiedätte, että minä mietin jonkun verran kaikkea."
"Oh, kyllä vainkin, herttuatar."
"Osaattehan espanjankieltä?"
"Jokainen frondelaisena toiminut ranskalainen osaa sitä."
"Olette oleskellut Flandriassa?"
"Kolme vuotta."
"Ja Madridissakin?"
"Viisitoista kuukautta."
"Niinpä voittekin saada Espanjan kansalaisoikeudet milloin vain haluatte."
"Niinkö luulette?" äännähti Aramis ikäänkuin aivan uutta kuullen.
"Epäilemättä… Kahden vuoden oleskelu valtakunnassa ja maan kielen tunteminen ovat ehtona. Teillä on pääsykelpoisuutta liiemmältikin."
"Mihin tähtäätte, hyvä rouva?"
"No, minä olen hyvissä väleissä Espanjan kuninkaaseen…"
— En ole huonoissa minäkään, — ajatteli Aramis.
"Jos tahdotte", jatkoi herttuatar, "niin pyydän kuningasta tekemään teistä fransiskaanimunkin seuraajan."
"Ooh, herttuatar!"
"Ellette jo ole saanut sitä nimitystä."
"Enhän mitenkään!"
"No, sen palveluksen siis voisin teille tehdä."
"Miksette ole sitä tehnyt herra de Laicquesille, herttuatar? Siinä on lahjakas mies, ja te rakastatte häntä."
"Kyllähän niin, mutta se nyt ei ole sopinut. No, tahdotteko?"
"En, kiitos, hyvä herttuatar!"
Tämä vaikeni ajatellen:
— Hänet on nimitetty.
"Kun siten kieltäydytte tarjouksestani", aloitti rouva Chevreuse jälleen, "niin enpä rohkenekaan pyytää teidän kannatustanne omaksi hyväkseni."
"Oh, pyytäkää vain huoletta."
"Mutta se on turhaakin, jos teillä kerran ei ole valtaa pyyntöni täyttämiseen."
"Teen mitä suinkin voin."
"Tarvitsen varoja Dampierren laittamiseksi kuntoon."
"Vai niin", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti; "rahoistako on kysymys?…No, herttuatar, millainen summa se olisi?"
"Kah, melkoinen."
"Paha juttu! Tiedättehän, että minä en ole rikas?"
"Ette te, mutta veljeskunta. Jos te olisitte suurmestari…"
"Nyt tiedätte, etten ole."
"Mutta teillä on ystävä, jonka täytyy olla rikas: herra Fouquet."
"Fouquet? Madame, hän on häviön partaalla."
"Niin kyllä puhutaan, mutta sitä en ole tahtonut uskoa."
"Miksette?"
"Syystä että minulla on muutamia kardinaali Mazarinin kirjeitä — eliLaicquesin hallussa on —, ja niistä ilmenee merkillisiä tilejä."
"Millaisia?"
"Ne koskevat myytyjä valtionobligatioita, otettuja lainoja, en oikein muistakaan. Niistä ainakin käy selville, että yli-intendentti on velkaa valtiorahastoon kolmisentoista miljoonaa, Mazarinin omakätisesti vahvistamien laskelmien mukaan. Se on vakava asia."
Aramis puristi kyntensä kämmeniin.
"Mitä!" virkahti hän; "teillä on sellaisia kirjeitä, ettekä ole ilmoittanut niistä herra Fouquetille?"
"Kas, tällaisia talletuksia pidetään varalla", vastasi herttuatar; "kun tulee tarvis, niin ne otetaan esille."
"Ja nyt on otollinen aika?"
"Niin, rakas ystävä."
"Ja te aiotte näyttää ne herra Fouquetille?"
"Mieluummin puhun asiasta teidän kanssanne."
"Teidän täytyy tosiaankin olla ahtaalla, ystävätärparka, kun saatte tuollaista mieleenne, — te kun aina piditte herra de Mazarinin kirjelmiä kovin huonossa arvossa."
"Olen todella pulassa."
"Tällaiseen tunnottomaan keinoon turvautuminen on tietysti ensin tuottanut teille tuskallista taistelua sielussanne", virkkoi Aramis kylmästi.
"Oh, jos olisin tahtonut tehdä pahaa enkä hyvää", vastasi rouva de Chevreuse, "niin sen sijaan että pyytäisin veljeskunnan suurmestarilta tai herra Fouquetilta niitä viittäsataatuhatta livreä, jotka tarvitsen…"
"Viisisataatuhatta livreä!"
"Ei enempää. Onko se mielestänne paljon? Sen verran vähänkin meneeDampierren kuntoonsaamiseen."
"Kai sitten, madame."
"Olin sanomassa, että minä tähän pyyntöön tyytymättä olisin voinut mennä tapaamaan entistä ystävätärtäni leskikuningatarta; hänen puolisovainajansa kirjeet olisivat kelvanneet suosituksekseni, ja sitten minun olisi sopinut huomauttaa: 'Madame, tahtoisin saada kunnian vastaanottaa teidän majesteettinne Dampierressä; sallikaa minun laittaa kartanoni kuntoon.'"
Aramis ei vastannut sanaakaan.
"No", kysyi herttuatar, "mitä ajattelette?"
"Hiukan yhteenlaskua", sanoi Aramis.
"Ja herra Fouquet ryhtyy sitten vähentämään, minun yrittäessäni vielä kertolaskua. Me olemme hyviä laskeskelijoita ja voimme kyllä saada yhteisen tuleman."
"Suotteko minulle miettimisaikaa?" esitti Aramis.
"Ei, tällaisessahan asiassa on meikäläisten kesken heti päästävä ratkaisuun: kyllä tai ei."
— Tuo on tyhjää mahtailua, — ajatteli piispa; — on mahdotonta, ettäItävallan Anna ottaisi kuunnellakseen tuollaista naista.
"No niin?" tiukkasi herttuatar.
"Minua ihmetyttäisi suuresti, madame, jos herra Fouquetilla olisi tällähaavaa käytettävissään sellainen summa."
"Ei siitä sitten sen enempää", lausui herttuatar; "Dampierre korjautukoon miten vain käy laatuun."
"Ette varmaankaan ota raskaalta kannalta tätä vastusta?"
"En, minä kyllä suoriudun."
"Niin, kaiketi kuningatar tekee hyväksenne sen, mihin yli-intendentti ei kykene", oli piispa arvelevinaan.
"Hoo, tottahan toki… Teidän mielestänne ei kenties olisi mukavaa minun puhua yli-intendentille suoranaisesti niistä kirjeistä?"
"Siinä menetelkää miten mielitte, herttuatar. Herra Fouquet tuntisi itsensä syylliseksi tai syyttömäksi; mutta minun luullakseni hän edellisessä tapauksessa olisi liian ylpeä sitä tunnustamaan, ja viattomana hän taasen peräti julmistuisi sellaisesta uhkauksesta."
"Te järkeilette aina erinomaisesti", sanoi herttuatar nousten.
"Aiotte siis tehdä kuningattarelle ilmiannon herra Fouquetista?" virkkoi Aramis.
"Ilmiannon?… Hui, se on ruma sana. En ryhdy ilmiantajaksi, rakas ystävä; kyllähän te tunnette politiikkaa siksi hyvin, että tiedätte, millä tavoin tällainen asema järjestyy: minä vain asetun rahaministeriä vastaan."
"Niin oikein."
"Ja puoluesodassa — ase kuin ase."
"Tietenkin."
"Kerran päästyäni jälleen sovintoon leskikuningattaren kanssa minä voin olla vaarallinen."
"Siihen teillä on oikeus."
"Minä käytänkin sitä, hyvä ystävä."
"Ettehän liene tietämätön siitä, että herra Fouquet on mitä parhaimmissa väleissä Espanjan kuninkaan kanssa, herttuatar?"
"Saattaapa olla."
"Jos käytte taisteluun häntä vastaan, kuten sanotte, ryhtyy kai hänkin toimiin teidän suhteenne."
"Ah, minkäpä sille voi!"
"Hänelläkin on siihen oikeus, vai mitä?"
"Tietysti."
"Ja ollen läheisissä tekemisissä Espanjan kanssa hän varmaankin käyttää tätä ystävyyttä aseenansa."
"Tahdotte sanoa, että hän pääsee yhteistoimintaan jesuiittien suurmestarin kanssa, hyvä Aramis."
"Niin voi sattua, herttuatar."
"Ja että minulta silloin lakkautetaan eläkkeeni siltä taholta."
"Pahoin pelkään sitä."
"Täytyy lohduttautua. Oh, mitä pelkäämistä rouva de Chevreusella onkaan Richelieun jälkeen, frondelaisliikkeen yli eläneenä, maanpakonsa kestettyään?"
"Neljänkymmenenkahdeksantuhannen livren eläke sentään!…"
"Niin, onhan se rahaa."
"Ja lisäksi tiedätte, että puoluesodassa isketään vihollisen ystäviinkin."
"Ah, te tarkoitatte, että se ulottuu Laicques-parkaankin?"
"Sitä on jokseenkin mahdoton välttää, herttuatar."
"No, hänen vuosirahansa on vain kaksitoistatuhatta livreä."
"Niin; mutta Espanjan kuninkaalla on vaikutusvaltaa, jotta hän herraFouquetin neuvosta saattaa toimittaa herra Laicquesin telkien taakse."
"Siitä ei minulla ole suurtakaan pelkoa, hyvä ystävä, sillä ItävallanAnnan kanssa sovintoon päästyäni minä kyllä saisin Ranskan vaatimaanLaicquesin vapauttamista."
"Ehkä kyllä. Mutta teillä on muuta pelättävää."
"Mitä siis?" kysyi herttuatar teeskennellyn pelokkaasti.
"Te tiedätte, että kun on kerran liittynyt veljeskuntaan, siitä ei pääse hevillä eroon. Sen asioissa tietoon saadut salaisuudet ovat arkaluontoisia, paljastajalleen turmiollisia."
Herttuatar mietti tovin.
"Tuo on vakavampaa", myönsi hän sitten; "tahdon vielä ajatella."
Ja pimeässäkin Aramis tunsi ystävättärensä katseen koettavan tunkeutua hänen sydämeensä hehkuvana kuin kuumennettu rauta.
"Tehkäämme hiukan tiliä", sanoi Aramis, ollen varuillaan sujauttaen kätensä ihokkaan alle, missä hänellä oli tikari piiloitettuna. "Eläkkeenne lakkauttaminen ja Laicquesin vuosirahan lopettaminen merkitsee teille kuudenkymmenentuhannen livren tappiota. Koetan keksiä, mitä voitte saada sille vastapainoksi."
"Viisisataatuhatta livreä kuningattarelta."
"Sitä ette voi ottaa lukuun varmana eränä."
"Tiedän keinon, jolla saan sen häneltä varmasti", virkahti herttuatar ajattelemattaan.
Chevalier heristi korviaan. Tämä vastustajan hairahdus sai hänen älykkyytensä asettumaan niin varuilleen, että toinen siten menetti saavuttamansa edun, piispan käyttäessä tuota lähtökohtaa tärkeiden johtopäätösten tekemiseen.
"Jos olettaisinkin, että saatte nuo rahat", huomautti hän, "niin menetätte kuitenkin kaksin verroin, koska puolen miljoonan korot vastaavat vain puolta kuudenkymmenentuhannen livren taatusta eläkkeestä."
"Ei, se tulojen vähennys on vain ihan tilapäinen, kestäen ainoastaan sen aikaa kun herra Fouquet on ministerinä; arvioitsen hänen valtakautensa vielä korkeintaan pariksi kuukaudeksi."
"Vai niin!" äännähti Aramis.
"Olen avomielinen, kuten näette."
"Kiitän teitä, herttuatar; mutta väärin silti oletatte, että veljeskunta herra Fouquetin jouduttua epäsuosioon alkaisi jälleen suorittaa teille eläkettänne."
"Tiedän keinon veljeskunnan suostuttamiseen, kuten saan leskikuningattarenkin anteliaaksi."
"Sittenpä meidän kaikkien täytyykin laskea alas lippumme teidän edessänne, herttuatar. Teille voitto, teille riemu! Rukoilen teitä vain olemaan armollinen kymbaalien ja pasuunain kuuluttaessa valtiuttanne!"
"Miten on mahdollista", aloitti herttuatar jälleen, piispan ivallisuudesta välittämättä, "että te säikähdätte vaivaista viidensadantuhannen livren summaa, kun teiltä — tahdoin sanoa ystävältänne, anteeksi: suojelijaltanne — siten säästettäisiin puoluetaistelun suuret hankaluudet?"
"Sen sanon teille nyt suoraan, herttuatar: tuon puolen miljoonan jälkeen vaatisi herra de Laicques osuuttansa, tietenkin toiset viisisataatuhatta, ja teidän kahden jälkeen tulisi vuoro lapsillenne, auttamillenne omaisille, köyhillenne, ties keille kaikille. Mutta parista pahastakaan kirjeestä ei kannata maksaa kolmea tai neljää miljoonaa. Hyväinen aika, herttuatar, kuningattaren timanttikoristeet olivat toki enemmän arvoiset kuin nuo Mazarinin allekirjoittamat lappuset, ja mitenkään ne eivät tulleet maksamaan neljättäosaakaan siitä summasta, joka meiltä soluisi tähän juttuun."
"Niin kai, niin kai; mutta kauppias määrää tavaralle oman hintansa, ja ostajan asia on hankkia se tai jättää silleen."
"No, aivan totta puhuen, herttuatar, ilmoitan teille lopultakin sen syyn, minkätähden en osta kirjeitänne: ne ovat väärennettyjä."
"Jopa nyt!"
"Siitä ei ole epäilemistäkään, sillä olisihan tosiaan liian merkillistä, että kun juuri Mazarin aiheutti välienne rikkoutumisen kuningattaren kanssa, te kuitenkin olisitte ollut likeisissä suhteissa kardinaaliin. Tuo tuntuisi siltä kuin olisitte teeskennellyt kuningattaren edessä, — ja siinä tulisi aavistelleeksi intohimoa ja… totisesti en tahdo virkkaa sen enempää."
"Sanokaa vain."
"Ja antaumusta."
"Saattaa niin olla; mutta kyllä kirjeiden sisältö vain on oikea."
"Vakuutan teille, herttuatar, että te ette voi käyttää niitä kuningattaren luona."
"Oh, voin käyttää kaikkia perusteita hänen luonansa, mikä vain on tarvis."
— No, räkätä vain, hohkanärhi! — ajatteli Aramis; — sihise, kyy!
Mutta herttuatar oli puhunut kyllikseen ja teki lähtöä.
Aramis toimitti hänelle vielä nöyryytyksen — koston toisen tukalasta juonimisesta. Hän soitti kelloa. Salonkiin ilmestyi heti valoa, ja haarakynttiläin luodessa hohteensa herttuattaren kuihtuneille kasvoille piispa kohdisti pitkän ivallisen katseen noihin kalventuneihin ja painuneihin poskiin, kiillottomiin silmiin ja yhteenpuristuneihin huuliin, jotka eivät kyenneet salaamaan mustuneita ja harvalukuisia hampaita. Itse hän ojensi sirosti esiin suorat ja jäntevät säärensä, nosti ylevän päänsä pystyyn ja hymyili näyttääkseen hampaitaan, joilla vielä oli valossa jonkun verran hohtoa. Elähtänyt keimailijatar tunsi pilkallisen maailmanmiehen piston; juuri hänen vieressään oli iso kuvastin, jossa hänen huolellisesti salailtu raihnaisuutensa kävi ilmeiseksi vastakohdan tehostamana.
Huojuvin askelin ja hätäisyyden huumaamana hän silloin riensi ulos edes hyvästelemättä Aramista, joka kumarsin rohkeana ja pulskana kuin entiseen aikaan muskettisoturina ollessaan. Kepeän keikarimaisesti lipui Aramis lattian yli, saattaakseen häntä ovelle asti.
Rouva de Chevreuse viittasi palvelijaansa sieppaamaan jälleen musketin olalleen ja läksi tiehensä talosta, jossa kaksi hellää ystävystä ei ollut päässyt yhteisymmärrykseen, syystä että he olivat ymmärtäneet toisiaan liian hyvin.
180.
Toisen hylkäämä kauppa voidaan tehdä toisen kanssa.
Baudoyer-aukion talosta ajoi Chevreusen herttuatar suoraan kotiinsa, epäilemättä peläten, että häntä voitaisiin pitää silmällä. Mutta heti kun oli varmistunut siitä, että kukaan ei ollut seurannut häntä taloon, hän käski avata toiselle kadulle johtavan puutarhaportin ja ajoi Croix-des-Petits-Champs-kadulle, jonka varrella herra Colbert asui.
Ilta oli jo ehtinyt yöksi, ja synkäksi yöksi; tyyntynyt Pariisi verhosi suvaitsevaiseen varjoonsa valtiollista vehkeilyään hommaavan herttuattaren samoin kuin yksinkertaisen porvarisnaisen, joka kaupungilla illallisissa myöhästyneenä kierteli rakastajansa käsikynkässä pisintä tietä aviolliseen asumukseensa.
Rouva de Chevreuse oli kyllin tottunut yölliseen politiikkaan, tietääkseen että ministeri ei kotonaankaan koskaan kätkeydy nuorilta ja kauneilta toimistojen tomua pelkääviltä naisilta tai vanhoilta, perin viisailta rouvilta, jotka kavahtavat virastohuoneiden varomatonta kaikua.
Kamaripalvelija vastaanotti herttuattaren pylväseteisessä ja suoraan sanoen hyvin huonosti. Mies meni niin pitkälle, että hän tulijan kasvot nähtyään selitti ihan sopimattomaksi tulla sellaisella hetkellä siinä iässä häiritsemään herra Colbertin viimeistä iltatyötä.
Mutta suuttumatta rouva de Chevreuse kirjoitti muistikirjansa lehdelle nimensä, paljon melua aiheuttaneen nimen, joka niin monet kerrat oli kiusallisesti soinut Ludvig XIII:n suuren kardinaalin korvissa. Hän piirsi tuon nimen aikakauden suurten herrojen isolla, epävarmalla käsialalla, taittoi paperin hänelle ominaiseen tapaan ja antoi sen sanaa virkkamatta palvelijalle, mutta niin käskevän näköisenä, että henkilöitänsä vainuamaan tottunut miekkonen aavisti prinsessaa ja painaen päänsä alas riensi herra Colbertin luo.
Sanomattakin on selvää, että ministeriltä lehtisen avatessaan pääsi pikku huudahdus ja että palvelija, jolle siitä kyllin selvisi salaperäisen vierailun mielenkiintoisuus, palasi juoksujalkaa herttuatarta noutamaan.
Tämä nousi siis jokseenkin raskaasti komean, uuden talon ensimmäiset portaat ja levähdettyään hetkisen sillakkeella, jottei astuisi hengästyneenä sisälle, hän ilmestyi herra Colbertin eteen, joka itse piteli työhuoneensa kaksoisovia auki. Herttuatar pysähtyi kynnykselle tarkkaamaan miestä, jonka kanssa hän oli joutumassa tekemisiin.
Ensi näkemällä tuo pyöreä, raskas, paksu pää tuuheine kulmakarvoineen, tuo epämiellyttävä nyrpeys kasvoissa, jolle pappien päähinettä muistuttava patalakki antoi painostuneen sävyn, — sanalla sanoen, ei mikään miehen olemuksessa ennustanut herttuattarelle suuria vaikeuksia kaupanhieronnassa, mutta eipä myöskään suurta mielenkiintoa ehdoista väiteltäessä. Sillä ei näyttänyt siltä, että tuo karkea luonne oli herkkä hienon koston tuottamalle tenholle tai myrttyneen kunnianhimon tunteille. Mutta kun herttuatar lähempää katsahti noihin pieniin, mustiin, läpitunkeviin silmiin ja keksi kuperan otsan ankaran pituuspoimun sekä huomaamattoman venähdyksen huulissa, joissa joukkoihmiset näkivät typeränsekaista hyväntuulisuutta, muutti hän mielipidettään, ajatellen itsekseen: — Olen osannut oikeaan mieheen.
"Mikä tuottaa minulle vierailunne kunnian, madame?" kysyi intendentti.
"Apunne tarvis, monsieur, ja se apu, jota te tarvitsette minulta."
"Minua ilahduttaa, madame, kuulla lauseenne edellinen osa; mutta jälkimmäisen suhteen…"
Rouva de Chevreuse istahti nojatuoliin, jonka herra Colbert hänelle siirsi.
"Herra Colbert, tehän olette raha-asiain intendentti?"
"Niin, madame."
"Ja te pyritte yli-intendentiksi?…"
"Madame!"
"Älkää kieltäkö; se pitkittäisi keskusteluamme tarpeettomasti."
"Kuitenkaan, madame, vaikka olen perin hyväntahtoinen ja kohteliaskin niin ansiokkaalle naiselle kuin te olette, ei mikään saisi minua tunnustamaan, että pyrin syrjäyttämään ylempäni."
"En ole suinkaan puhunut teille syrjäyttämisestä, herra Colbert.Olisinko sattunut mainitsemaan sen sanan? En sitä usko. Sana korvata onvähemmän hyökkäävä ja kieliopillisesti sopivampi, kuten herra deVoiture lausui. Minä väitän siis että te pyritte korvaamaan herraFouquetin."
"Herra Fouquetin menestys, madame, on pysyväistä laatua. Herra yli-intendentti esittää nykyisin Rhodoksen jättiläispatsaan osaa: laivat purjehtivat hänen alitseen kukistamatta häntä."
"Minä olisin käyttänyt juuri samaa vertausta. Niin, herra Fouquet näyttelee Rhodos-saaren kolossia; mutta muistan kuulleeni Conrartin… akatemian jäsen, luullakseni… kertoneen, että kun rhodolainen jättiläiskuva kaatui, niin kauppias, joka oli sen suistanut maahan… tavallinen kauppias, herra Colbert… lastautti neljäsataa kameelia sen pirstaleilla. Kauppias on toki paljon heikompi kuin raha-asiain intendentti!"
"Madame, voin vakuuttaa, etten koskaan kukista herra Fouquetia."
"Tahdotte siis, herra Colbert, itsepintaisesti arastella kanssani ikäänkuin ette tietäisi, että olen rouva de Chevreuse ja vanha, — toisin sanoen, että olette tekemisissä naisen kanssa, joka on harjoittanut politiikkaa herra de Richelieun kera ja jolla ei enää ole aikaa hukattavana. No, kun menettelette näin harkitsemattomasti, lähdenkin tästä etsimään älykkäämpiä henkilöitä, jotka ovat kiihkeämpiä luomaan onnensa."
"Missä suhteessa, madame, missä?"
"Te annatte minulle huonon käsityksen nykyajan toimekkuudesta, monsieur. Vannonpa, että jos minun aikanani nainen olisi mennyt tapaamaan herra de Cinq-Marsia, joka kuitenkaan ei ollut mikään suuri nero, ja sanonut hänelle kardinaalista, mitä minä juuri sanoin teille herra Fouquetista, niin herra de Cinq-Mars olisi heti paikalla työntänyt rautansa tuleen."
"No, no, madame, hiukan kärsivällisyyttä."
"Myönnättekin siis haluavanne korvata herra Fouquetin?"
"Kyllä, jos kuningas antaa hänelle eron."
"Taaskin liikoja sanoja! On ilmeistä, että kun ette vielä ole karkoituttanut herra Fouquetia, niin ette ole kyennyt sitä tekemään. Ja minä olisin epäkelpo esittäytymään, jos saapuessani luoksenne en toisi teille, mitä teiltä puuttuu."
"Mielipahakseni minun täytyy yhä väittää vastaan, madame", virkkoi Colbert vaitiolon jälkeen, joka antoi herttuattarelle tilaisuuden täydellisesti pohjata hänen teeskentelynsä syvyyden; "mutta minun on huomautettava, että jo kuuden vuoden kuluessa on ilmianto toisensa jälkeen tehty herra Fouquetia vastaan hänen tasapainonsa silti koskaan järkkymättä."
"Aikansa kullakin, herra Colbert. Noiden ilmiantojen tekijät eivät käyttäneet de Chevreusen nimeä, eikä heillä ollut kuuteen herra de Mazarinin kirjeeseen verrattavia todisteita nimenomaisesta väärinkäytöksestä."
"Väärinkäytöksestä?"
"Rikoksesta, jos niin haluatte."
"Rikoksesta! Herra Fouquetinko tekemästä?"
"Ei mistään muusta… Kah, onpa ihmeellistä, — nythän ette enää näytäkään niin kylmäkiskoiselta ja välinpitämättömältä, herra Colbert."
"Onko rikos tiedossanne?"
"Minua ilahduttaa, että sillä on teihin jotakin vaikutusta."
"Oh, sisältyyhän siihen sanaan peräti paljon, madame!"
"Siihen sisältyy rahaministerin valtakirja teille ja karkoitustuomio tai Bastiljiin sulkeminen herra Fouquetille."
"Anteeksi, rouva herttuatar, on melkein mahdotonta, että herra Fouquet häädettäisiin maanpakoon. Vangitseminen, epäsuosioonkin joutuminen olisi jo paljon!"
"Oo, minä tiedän mitä sanon", vastasi rouva Chevreuse jämeästi. "Minä en elä niin kaukana Pariisista, etten tietäisi, mitä täällä tapahtuu. Kuningas ei rakasta herra Fouquetia ja menettää hänet mielellään, jos hänelle varataan siihen tilaisuus."
"Sen tilaisuuden pitää olla hyvä."
"Se on kylliksi hyvä, — niin että arvioitsenkin sen viiteensataantuhanteen livreen."
"Miten niin?" kysyi Colbert.
"Tarkoitan, monsieur, että pitäen tätä tilaisuutta käsissäni, en siirrä sitä teidän haltuunne vähemmästä kuin viidestäsadastatuhannesta livrestä."
"Oikein, madame, minä käsitän. Mutta koska olette määrännyt myyntihinnan, tarkastakaamme myöskin tavaran laatua."
"Oh ihan pikku erä: kuusi kirjettä herra de Mazarinilta kuten jo sanoin; mutta näitä alkuperäisiä asiapapereita ei voi suinkaan pitää liian kalliina, jos ne epäämättömästi todistavat herra Fouquetin kavaltaneen itselleen suuria rahasummia."
"Epäämättömästi?" tutkaisi Colbert ilosta kiiluvin silmin.
"Epäämättömästi! Haluatteko lukea kirjeet?"
"Kaikesta sydämestäni! Jäljennökset tietenkin."
"Niin tietysti."
Herttuatar veti povestaan pienen, samettiliivin litistämän paperipinkan.
"Lukekaa", kehoitti hän.
Colbert tarttui kiihkeästi papereihin ja ahmi niiden sisällön.
"Mainiota!" hän huudahti.
"Hyvin selvää, eikö niin?"
"On, madame, on. Herra de Mazarin näkyy jättäneen rahoja herraFouquetille, ja tämä on ne pitänyt. Mutta mitä rahoja?"
"Kas niin, mitä rahoja? Jos meille syntyy kauppa, lisään näihin kirjeisiin seitsemännen, josta saatte viimeiset tiedot."
Colbert mietti.
"Entä alkuperäiset kirjeet?"
"Tarpeeton kysymys, ikäänkuin minä utelisin teiltä, herra Colbert, olisivatko minulle antamanne rahapussit täysinäiset vai tyhjät."
"Sattuvasti sanottu, madame."
"Onko kauppa sovittu?"
"Ei sentään."
"Mitenkä?"
"On eräs seikka, jota emme ole kumpikaan tulleet ajatelleeksi."
"Mikä se on?"
"Herra Fouquetia ei voi tässä tapauksessa kaataa muutoin, kuin oikeusjutun kautta."
"Niin."
"Julkisella häväistyksellä."
"Niin. Entä sitten?"
"Mutta hänen niskoilleen ei voi toimittaa sellaista oikeusjuttua ja häväistystä."
"Miksei?"
"Siksi että hän on parlamentin yliprokuraattori ja Ranskassa hallitusvirastot, sotajoukko, oikeuslaitos, kauppa, kaikki liittyy toisiinsa hyväntahtoisuuden ketjulla, jota nimitetään yhteishengeksi. Niinpä, madame, parlamentti ei koskaan sallisi, että sen tärkein mies haastettaisiin tuomioistuimen eteen. Ja jos hänet sinne tuotaisiin kuningasvallan käskystä, ei häntä siellä koskaan tuomittaisi."
"Ah,ma foi, herra Colbert, tuo ei kuulu minuun."
"Sen tiedän, madame, mutta se koskee minua ja vähentää esittämienne asiakirjain arvoa. Miten minua hyödyttäisi rikoksen todistus ilman tuomion mahdollisuutta?"
"Pelkästään epäillyksikin joutumalla herra Fouquet menettää ministerinsalkkunsa."
"Suurikin asia!" huudahti Colbert, jonka synkät piirteet äkkiä välähtivät kirkkaiksi vihan ja koston ilmeestä.
"Ah, ah, herra Colbert", virkahti herttuatar, "suokaa minulle anteeksi! En tiennyt teitä noin herkkätuntoiseksi. No hyvä on. Koska tahdotte enemmän kuin minulla on, niin älkäämme puhuko asiasta enempää."
"Puhukaamme, madame, puhukaamme sentään. Mutta kun arvopaperinne ovat laskeneet, niin alentakaa vaatimuksiannekin."
"Te tingitte?"
"Se on välttämätöntä sille, joka tahtoo rehellisesti maksaa."
"Paljonko minulle tarjoatte?"
"Kaksisataatuhatta livreä."
Herttuatar nauroi hänelle vasten silmiä.
"Malttakaas", virkahti hän sitten kuitenkin äkkiä.
"Suostutteko te?"
"En vielä, mutta minulla on toinen ehdotus."
"Puhukaa."
"Te annatte minulle kolmesataatuhatta livreä."
"En, en!"
"Oh, ottakaa tai jättäkää… Eikä siinä olekaan kaikki."
"Vieläkö muuta?… Te käytte mahdottomaksi, rouva herttuatar."
"Vähemmän kuin luulette. En pyydä teiltä rahallista etua lisää."
"Mitä sitten?"
"Palvelusta. Tiedätte, että olen aina hellästi rakastanut kuningatarta."
"No?"
"No niin, haluan päästä hänen majesteettinsa puheille."
"Kuningattarenko?"
"Niin, herra Colbert, kuningattaren. Hän on kyllä jo aikoja sitten lakannut olemasta ystäväni, mutta hän voi siksi jälleen tulla, jos siihen toimitetaan tilaisuus."
"Hänen majesteettinsa ei enää ota ketään vastaan. Hän kärsii paljon. Tiedätte hyvin, että hänen sairautensa kohtaukset uudistuvat yhä useammin."
"Siksi juuri tahtoisinkin tavata hänen majesteettiaan. Ajatelkaahan, että meillä Flandriassa tämä sairaus on varsin yleistä."
"Syöpäkö? Hirvittävä, parantumaton tauti."
"Älkää uskoko sitä, herra Colbert. Flaamilainen talonpoika elää kutakuinkin luonnontilassa; hänellä ei oikeastaan ole vaimoa, vaan naaras."
"Entä sitten, madame?"
"Niin, herra Colbert, miehen poltellessa piippuaan tekee nainen työtä. Hän ammentaa vettä kaivosta, valjastaa muulin tai aasin, rupeaa itsekin kuormajuhdaksi. Kun hän säästelee itseään vähän, kolhaisee hän itsensä tuon tuostakin, ja usein häntä lyödäänkin. Syöpä aiheutuu ruhjevammasta."
"Se on totta!"
"Flaamittaret eivät siitä kuole. Kärsiessään liiaksi he menevät etsimään apua. Ja Brüggen beguininunnat ovat mainioita parantamaan kaikkia kipuja. Heillä on arvokkaita vesiä, ulkonaisia ja erikoisrohtoja. Minä tuon kuningattarelle Brüggen beguiniluostarin lääkevettä, joka voi parantaa hänen majesteettinsa. Näette, herra Colbert, että olisi ihan arveluttavaa estää minua pääsemästä kuningattaren luo."
"Te olette peräti älykäs nainen, herttuatar, te saatatte minut ymmälle. Arvaan kuitenkin, että tähän suureen armeliaisuuteen kuningatarta kohtaan kätkeytyy joku pieni omakin pyyde."
"Yritänkö sitä salata, herra Colbert? Puhuitte pienestä henkilökohtaisesta edusta? Tietäkää, että minulla on siinä suurikin yksityinen harrastus, ja sen tahdon teille lyhyesti todistaa. Jos te hankitte minulle puheillepääsyn hänen majesteettinsa luo, niin tyydyn pyytämiini kolmeensataantuhanteen livreen. Muussa tapauksessa pidän kirjeeni, ellette vitkastelematta suorita niistä viittäsataatuhatta."
Nousten tämän ratkaisevan sanan lausuttuaan vanha herttuatar jätti herra Colbertin tuskalliseen hämmennykseen. Enempi tinkiminen oli käynyt mahdottomaksi; kaupanteon raukeaminen olisi ollut suuri tappio.
"Madame", sanoi hän piankin, "minulla on ilo suorittaa teille nuo satatuhatta écua."
"Oo!" virkahti herttuatar.
"Mutta miten saan alkuperäiset kirjeet?"
"Mitä yksinkertaisimmalla tavalla, paras herra Colbert. Keneen te luotatte?"
Vakava rahamies hytkähti hiljaiseen nauruun, joka sai hänen tuuheat mustat kulmakarvansa yölepakon siipien tavoin nousemaan ja laskemaan hänen kellertävän otsansa syvälle juovalla.
"En kehenkään", lausui hän.
"Oh, kyllä kai teette poikkeuksen itsenne suhteen, herra Colbert?"
"Mitä sillä tarkoitatte, rouva herttuatar?"
"Tarkoitan, että jos vaivautuisitte tulemaan kanssani paikkaan, missä kirjeet ovat, jätettäisiin ne teidän omiin käsiin ja te voisitte ne tarkastaa, varmistua niiden alkuperäisyydestä."
"Se on totta."
"Te varaisitte mukaanne satatuhatta écua, koska minäkään en luota kehenkään."
Herra intendentti punastui kulmakarvojaan myöten. Kuten kaikki numeroiden käsittelyyn täysin perehtyneet miehet, oli hän matemaattisen rehellinen hävyttömyyteen asti.
"Minä otan lupaamani summan mukaani, madame", sanoi hän, "kahtena rahastostani suoritettavana maksuosoituksena. Riittääkö se teille?"
"Olisivatpa nuo maksuosoituksenne kahdelle miljoonalle asetettuja, herra intendentti!… Minulla on siis kunnia näyttää teille tie."
"Sallikaa, että valjastutan hevoseni."
"Minulla on vaunut ulkopuolella, monsieur."
Colbert yskähti epäröivästi. Hetkisen hän kuvitteli, että herttuattaren ehdotus oli ansa, että portilla ehkä odotettiin, että tämä nainen, joka oli myynyt salaisuutensa sadastatuhannesta écusta Colbertille, varmaankin oli tarjonnut salaisuuttaan samasta summasta herra Fouquetille.
Kun hän näytti kovin empivältä, katsahti herttuatar häntä silmiin.
"Ajatte mieluummin omissa vaunuissanne?" kysyi hän.
"Myönnän sen."
"Arveletteko, että saattaisin teidät johonkin satimeen?"
"Rouva herttuatar, te olette niin veikeä, ja minä olen niin vakavaluontoinen, että viatonkin leikkisä tepponen voisi tuottaa minulle ikävyyksiä."
"Niin, tosiaankin te pelännette? No hyvä, valjastuttakaa vaununne ja ottakaa niin monta palvelijaa kuin haluatte… Mutta muistakaahan… mitä kahden teemme, sen ainoastaan me tiedämme; mitä kolmas saisi nähdä, sen julistamme kaikelle maailmalle. Minä en tässä kuitenkaan inttele: vaununi seuraavat teidän ajopelejänne, ja pidän itseni tyydytettynä, kun saan nousta teidän vaunuihinne ajaakseni kuningattaren luo."
"Kuningattarenko?"
"Oletteko sen jo unohtanut? Mitä, onko mielestänne haihtunut väliehto, joka minulle on niin tärkeä! Hyvä Jumala, kuinka vähän se teille merkitsikään! Sen tietäen olisin vaatinut teiltä kaksinkertaista hintaa."
"Olen miettinyt, rouva herttuatar; minä en teitä seuraakaan."
"Niinkö!… Miksette?"
"Koska luotan teihin rajattomasti."
"Te olette peräti kohtelias!… Mutta saadakseni käsiini ne satatuhatta écua…?"
"Ne ovat tässä."
Intendentti piirrälsi muutamia sanoja paperille, jonka antoi herttuattarelle.
"Te olette saanut maksun", virkkoi hän.
"Kaunis piirre, herra Colbert, jonka tahdon teille palkita."
Näin lausuessaan hän remahti nauramaan. Madame de Chevreusen nauru oli kaameata räkätystä. Ken tuntee nuoruuden, uskon, rakkauden, elämän sykkivän suonissaan, kuuntelee mieluummin itkua kuin tuollaista kolkkoa virskumista.
Herttuatar avasi miehustansa, vetäen poveltaan pienen, tulipunaisella nauhalla sidotun paperipinkan. Hakaset olivat kirvonneet hänen hermostuneiden sormiensa rajusta kosketuksesta. Paperin tempaamisesta ja hankauksesta naarmuttunut hipiä paljastui ujostelemattomasti näistä omituisista alkuvalmistuksista kummastuneen intendentin silmien eteen. Herttuatar nauroi yhä.
"Kas tässä", toimitti hän, "herra de Mazarinin omakätiset kirjeet. Ne ovat teillä, ja vielä kaupanpäällisiksi Chevreusen herttuatar on riisuutunut nähtenne, ikäänkuin olisitte ollut… En tahdo mainita nimiä, jotka synnyttäisivät teissä ylpeyttä tai kateutta. Nyt, herra Colbert", hän jatkoi kiinnittäen nopeasti hakasia ja nauhoja pukunsa rintamuksessa, "se hyvä onnenne on lopussa. Seuratkaa minua kuningattaren luo."
"En tee sitäkään, madame. Jos joutuisitte uudestaan hänen majesteettinsa vihoihin ja kuninkaallisessa palatsissa tiedettäisiin, että minä olen teidät esitellyt, niin kuningatar ei ikinä antaisi sitä minulle anteeksi. Ei, minulla on palatsissa uskollisia apureita, jotka toimittavat teille puheillepääsyn, saattamatta minua ikävyyksiin."
"Miten tahdotte, kunhan vain pääsen."
"Miksi nimitittekään niitä Brüggen hurskaita naisia, jotka parantavat sairaita?"
"Beguininunniksi."
"Te olette beguininunna."
"Ehkä; mutta minun täytyy lakata sitä olemasta."
"Se on teidän asianne."
"Anteeksi, anteeksi! En tahdo joutua vaaraan, että minulta evätään luoksepääsy."
"Sekään ei kuulu minuun, madame. Minä käsken kirjeellisesti, että hänen majesteettinsa palvelusvuorolla olevan kamarijunkkarin ensimmäinen lakeija päästää sisälle beguininunnan, joka tuo tehokkaan lääkkeen hänen majesteettinsa tuskien lieventämiseksi. Te viette minulta kirjeen ja varaatte itsellenne lääkettä ja esitätte tarpeelliset selitykset. Tarpeen tullen tunnustan beguininunnan, mutta en ota tietääkseni mitään rouva de Chevreusesta."
"Hyvä niinkin."
"Tässä on suosituskirje, madame."
181.
Karhun talja.
Colbert ojensi kirjelapun herttuattarelle ja siirsi säveästi sivulle istuimen, jonka taakse tämä oli vetäytynyt. Rouva de Chevreuse tervehti keveästi ja poistui.
Intendentti oli heti varmistautunut Mazarinin käsialasta ja tarkistanut kirjeiden lukumäärän oikeaksi. Hän soitti nyt käsikirjurinsa saapuville ja pyysi tätä hakemaan hänen puheilleen parlamenttineuvos Vanelin. Sihteeri vastasi, että herra neuvos oli juuri tullut taloon tavallisuuden mukaan selostamaan intendentille senpäiväisen parlamentinistunnon pääkohtia.
Colbert lähestyi lamppua, luki kardinaalivainajan kirjeet uudestaan ja hymyili usean kerran, nähdessään mitä kaikkea merkitystä näillä aavistamattomasti saaduilla todistuskappaleilla oli. Laskien ison päänsä käsien varaan hän tuokioksi vaipui syvään mietiskelyyn.
Tällävälin astui Colbertin työhuoneeseen vantteran luiseva, jäykkäpiirteinen ja kyömynenäinen mies, jonka vaatimaton varmuus ilmaisi sekä joustavaa että päättäväistä luonnetta, — notkeata herransa edessä, joka saattoi viskata hänelle luun, mutta lujaa koirien parissa, joiden ehkä olisi tehnyt mieli käydä kiistaan saaliinjaosta. Hänellä oli kainalossaan paksu tukku asiakirjoja; hän asetti sen samalle kirjoituspöydälle, jonka ääressä Colbert istui kyynärpäihinsä nojaten.
"Hyvää iltaa, herra Vanel", toivotti jälkimmäinen aatoksistaan havahtuen.
"Hyvää iltaa, monseigneur", vastasi Vanel luontevasti.
"Teidän on sanottava monsieur", huomautti Colbert sävyisästi.
"Monseigneuriksi puhutellaan ministereitä", virkkoi Vanel järkkymättömän levollisesti; "te olette ministeri!"
"En vielä!"
"Olette minun silmissäni; joka tapauksessa tunnen teidänylhäisyytenneitseeni verraten, ja jos ette mielellänne suo minun puhuttelevan teitä siksi muiden kuullen, sallikaa minulle oma tapani kahden kesken."
Colbert kohotti päänsä lampun tasalle ja koetti Vanelin kasvoista lukea, minkä verran tässä nöyrän kiintymyksen vakuutuksessa oli vilpittömyyttä. Mutta parlamenttineuvos kykeni kestämään monseigneurinsakin tähystyksen. Colbert huokasi. Hän ei ollut saanut mitään selville Vanelin muodosta: Vanel saattoi olla rehellinen. Rahaministeri ajatteli, että tämä hänen alaisensa virkamies oli kuitenkin ylempänä häntä yhdessä suhteessa: esimiehen oli täytynyt alistua hänen vaimonsa tenhoon. Hänen juuri surkutellessaan tämän virkasielun osuutta elämästä Vanel veti tyynesti taskustaan tuoksutetun kirjeen, joka oli sinetöity punaisella lakalla, ja ojensi sen intendentille.
"Mikä se on, Vanel?"
"Kirje vaimoltani, monseigneur."
Colbert yskäisi. Hän otti kirjeen, avasi ja luki sen sekä pisti taskuunsa, sillaikaa kun Vanel rauhallisena selaili paperitukkuaan.
"Tehän olette työteliäs mies, Vanel?" virkahti suojelija yhtäkkiä.
"Kyllä, monseigneur."
"Kahdentoista tunnin aherrus ei peloita teitä?"
"Uurastan viisitoistakin tuntia päivässä."
"Mahdotonta! Parlamentin neuvokselle ei voi riittää kolmea tuntia pitemmälti työtä sen asioissa."
"Minä laadin taulukkoja eräälle ystävälleni, joka palvelee tilivirastossa, ja joutohetkinäni opiskelen hepreaa."
"Tehän olette saavuttanut arvossapidetyn aseman parlamentissa?"
"Luulen kyllä, monseigneur."
"Teidän tuskin kannattaisi sentään homehtuakaan neuvoksen istuimelle."
"Mitä tehdä paremmin edistyäkseen?"
"Ostaa virka."
"Millainen?"
"Oikein huomattava toimi. Pienet kunnianhimot ovat kiusallisimmat tyydyttää."
"Pienet kukkarot, monseigneur, ovat vaikeimmat täyttää."
"Ettekö näe edessänne mitään suoranaista tavoitettavaa?" kysyi Colbert.
"En minkäänmoista."
"Minun mieleeni on johtunut muuan asema, mutta sen ostamiseen ilman rasitusta tarvittaisiin kuninkaallista omaisuutta: yliprokuraattorin virka ei ole tavallisen varallisuuden ulottuvissa."
Nämä sanat kuullessaan Vanel tähtäsi Colbertiin katseen, jonka himmeydessä kuvastui pelkkää nöyryyttä, mutta intendentti joutui kuitenkin aprikoitsemaan, eikö se silmäys kyennyt tunkeutumaan syvällekin.
"Mitä puhuttekaan parlamentin yliprokuraattorin virasta, Monseigneur?" oudoksui Vanel. "En tiedä muuta sellaista asemaa kuin herra Fouquetin."
"Aivan niin, hyvä neuvos."
"Te ette pysähdy vähään, monseigneur; mutta ennen kuin tavara ostetaan, sen pitänee olla myytävänä?"
"Minä luulen, herra Vanel, että se virka olisi piankin tarjolla…"
"Mitä! Herra Fouquetko luovuttaisi korvauksesta yliprokuraattorin valtuudet?"
"Niin puhutaan."
"Möisi viran, joka tekee hänet loukkaamattomaksi? Ohoh!" Ja Vanel puhkesi nauruun.
"Peloittaisiko teitä ottaa se haltuunne?" kysyi Colbert vakavasti.
"Peloittaisiko! Ei suinkaan…"
"Eikä haluttaisikaan?"
"Monseigneur tekee minusta pilaa", sanoi Vanel; "kuinka ei parlamenttineuvoksella olisi halua kohota yliprokuraattoriksi?"
"No niin, herra Vanel… sanon teille, että se virka tulee tarjolle."
"Monseigneur kyllä sanoo."
"Siitä on huhu liikkeellä."
"Minä vain vakuutan, että se on mahdotonta; mies ei ikinä heitä pois kilpeä, jolla voi suojella kunniaansa, menestystään ja henkeään."
"Toisinaan esiintyy hupsuja, jotka uskovat olevansa kaikkien pahojen sattumusten yläpuolella, herra Vanel."
"Ehkä niin, monseigneur; mutta sellaiset hupsut eivät missään tapauksessa haaskaa etujansa niiden Vanel-parkojen hyödyksi, joita maailmassa on."
"Mikseivät?"
"Kun nämä ovat köyhiä."
"On kyllä totia, kuten sanoin, että herra Fouquetin virka ehdottomasti tulee maksamaan aimo summan. Mitä te uhraisitte siihen, herra Vanel?"
"Kaikki, minkä omistan, monseigneur."
"Siis minkä verran?"
"Kolmesta- neljäänsataantuhanteen livreen."
"Ja paljonkohan lunastukseen menisi?"
"Vähintään puolitoista miljoonaa. Tiedän siitä tarjotun seitsemäntoistasataatuhatta herra Fouquetin taipumatta; mutta jos hän nyt tuntisi tarpeelliseksi luovuttaa sen, — mitä en kylläkään voi uskoa, vaikka olenkin sellaista hiukan kuullut…"
"Ahaa! Teillekin on siis sentään vihjattu jotakin! Kuka siitä puhui?"
"Herra de Gourville… herra Pélisson, — oh, se on ilmassa."
"No niin, jos herra Fouquet tahtoisi myydä…?"
"Niin hän voisi tyytyä puoleentoista miljoonaan ainoastaan käteiskaupassa. En siis voisi siihen kuitenkaan puuttua, eikä kellään ole puoltatoista miljoonaa heti lyödä pöytään."
Colbert keskeytti neuvoksen käskevällä kasvojen ilmeellä ja alkoi miettiä. Nähdessään herransa totisuuden ja hänen osoittamansa itsepintaisen harrastuksen tässä asiassa Vanel odotti ratkaisua, rohkenematta avustaa sitä.
"Selittäkää minulle tarkoin", virkkoi Colbert sitten, "yliprokuraattorin viran valtuudet."
"Niihin kuuluu oikeus nostaa kanne ketä hyvänsä Ranskan alamaista vastaan, joka ei ole täysiverinen prinssi, tai epuuttaa jokaista ranskalaista vastaan tehty syytös, joka ei kohdistu kuninkaaseen tai prinssiin. Yliprokuraattori on kuninkaan oikea käsi sekä syyllisen toimittamisessa rangaistukseen että myöskin oikeuden soihdun sammuttamisessa. Niinpä herra Fouquet saattaakin pitää puoliansa itse kuningasta vastaan, yllyttämällä tuekseen parlamentin; kuningaskin taasen kaikesta huolimatta säästelee häntä, saadakseen julistuksensa virallisesti voimaan ilman rettelöitä. Yliprokuraattori on varsin hyödyllinen, mutta myös vaarallinenkin väline valtioelämässä."
"Tahdotteko tulla yliprokuraattoriksi, Vanel?" kysäisi Colbert äkkiä muuttaen katsantonsa ja äänensä maireiksi.
"Minäkö", huudahti tämä. "Mutta onhan minulla ollut kunnia huomauttaa teille, että minulta puuttuu siihen vähintään yksitoistasataatuhatta livreä."
"Lainaatte sen erän koolle ystäviltänne."
"Minulla ei ole itseäni varakkaampia ystäviä."
"Kunnon mies!"
"Kunpa kaikki ajattelisivat niinkuin te, monseigneur!"
"Hyvä jo niinkin, että minulla on se käsitys, ja tarpeen tullen menen takuuseen puolestanne."
"Varokaa puheenpartta, monseigneur: ken takaa, hän maksaa."
"Siitä en ole huolissani."
Vanel nousi ihan järkkyneesti tästä niin äkillisesti, niin aavistamattomasti tarjotusta suunnattomasta palveluksesta, kun sitä kannatusta lupasi mies, jonka sanoja kevytmielisimmätkään eivät koskaan pitäneet joutavana puheena.
"Älkää laskeko minusta leikkiä, monseigneur!" lausui hän kuitenkin.
"Joutukaamme, herra Vanel. Sanoitte herra Gourvillen jo puhuneenkin teille herra Fouquetin asiasta?"
"Huomautti siitä myös Pélisson."
"Suoraanko vai viittauksena?"
"Aluksi he lausuivat, että parlamentin jäsenten pitäisi keskuudestaan koota pari kolme miljoonaa herra Fouquetille, suojelijalleen ja etevimmälle edustajalleen."
"Ja mitä te vastasitte?"
"Sanoin puolestani lahjoittavani kymmenentuhatta livreä, mikäli tulisi tarvis."
"Haa, te siis pidätte hänestä?" huudahti Colbert, ja hänen katseessaan leimahti viha.
"En, mutta herra Fouquet on meidän yliprokuraattorimme; hän on velkaantumassa, joutumassa häviöön, ja meidän on pelastettava parlamentin kunnia."
"Sekin valaisee minulle, minkätähden hän on ainiaan turvassa niin kauan kuin hoitaa sitä virkaa", sanoi Colbert.
"Herra Gourville lisäsi siihen: 'Almun tarjoaminen olisi sentään joka tapauksessa nöyryyttävää herra Fouquetille, ja hän kieltäytyisi siitä. Mutta lunastakoon parlamentti häneltä yhteistoiminnalla ja arvokkuutta noudattaen yliprokuraattorinviran, niin kaikki käy hyvin, yhteinen kunnia ei joudu alttiiksi eikä herra Fouquetin itsetuntoa loukata.'"
"Tuo on nimenomainen hanke."
"Siksi minäkin sen otaksuin, monseigneur."
"No niin, herra Vanel, menkää heti tapaamaan herra Gourvilleä tai Pélissonia. Tai tunnetteko ketään muuta herra Fouquetin likeistä ystävää?"
"Olen hyvä tuttava herra de la Fontainen kanssa."
"Runoniekka la Fontainen?"
"Saman juuri; hän sepitti säkeitä vaimolleni siihen aikaan, kun herraFouquet oli perheeni ystäviä."
"Kääntykääkin siis hänen puoleensa, päästäksenne rahaministerin puheille otollisimpana hetkenä."
"Mielelläni; mutta rahat?"
"Sopimuksenne määräpäiväksi ja -hetkeksi teille tulee puuttuva summa haltuunne, herra Vanel; olkaa siitä huoletta."
"Tämä on ihan tavatonta anteliaisuutta, monseigneur! Te himmennätte kuninkaan, menette edelle rahaministeristä."
"Malttakaa… älkäämme käyttäkö sanoja väärin. Minä en lahjoita teille neljäätoistasataatuhatta livreä, herra Vanel: minulla on lapsia."
"Niin, niin, lainastahan on kysymys."
"Minä lainaan sen summan, niin."
"Pyytäkää mitä korkoa ja vakuutta vain haluatte, monseigneur; olen valmis noudattamaan määräyksiänne, ja täytettyäni toivomuksenne minä yhä toistan, että te anteliaisuudessa olette kuninkaan ja herra Fouquetin yläpuolella. Ehtonne siis?"
"Kahdeksan vuoden maksuaika."
"Oh, se on erinomaista!"
"Kiinnitys itse virkatuloihin."
"Se on mukavin vakuus. Onko muuta?"
"Odottakaahan: pidätän itselleni oikeuden lunastaa teiltä viran sadanviidenkymmenentuhannen livren lisähyvityksellä, jos te ette sen hoitamisessa noudata kuninkaan etujen ja minun suunnitelmieni mukaista suuntaa."
"Ahaa!" äänsi Vanel hätkähtäen.
"Onko siinä edellytyksessä mitään teille soveltumatonta, herra Vanel?" kysyi Colbert kylmästi.
"Ei, ei!" vastasi toinen pikaisesti.
"No niin, voimme siis laatia sopimuksemme milloin tahansa. Rientäkää nyt herra Fouquetin ystävien luo…"
"Minä lennän…"
"Ja hankkikaa pääsy yli-intendentin puheille."
"Kyllä, monseigneur."
"Olkaa taipuisa myönnytyksiin, ja asian tultua järjestetyksi…"
"Pyydän häneltä heti allekirjoitusta."
"Varokaa sitä kaikin mokomin!… Älkää koskaan puhuko hänen kanssaan kirjallisista tai suullisistakaan vakuutuksista ikäänkuin purkamisen pelossa, kuuletteko? Te tärvelisitte sillä koko homman!"
"No, mutta mitä siis tehdä, monseigneur? On kovin vaikea…"
"Koettakaa vain sievästi saada hänet lyömään kättä päälle…Menkäähän!"
182.
Haudattu salaisuus esille.
Leskikuningatar istui makuuhuoneessaan Palais-Royalissa rouva de Mottevillen jaseñoraMolinan kanssa. Kuningasta oli iltaan asti odotettu tulevaksi, mutta häntä ei ollut kuulunut; Itävallan Anna oli hyvin kärsimättömäksi käyden lähettänyt jo usean kerran tiedustamaan häntä. Tuntui olevan ukkosta ilmassa. Hovimiehet ja -naiset välttelivät toisissa etuhuoneissa ja käytävissä, ollakseen puhumatta hankalista seikoista.
Kruununprinssi oli aamusella lähtenyt kuninkaan kumppaniksi metsästysretkelle. Madame oli sulkeutunut kotosalle nyreänä koko maailmaa kohtaan. Leskikuningatar taasen oli nyt lausunut rukouksensa latinaksi, mutta ryhtynyt sitten puhtaalla Kastilian murteella pitämään perhepakinaa kahden ystävättärensä kanssa; rouva de Motteville ymmärsi valtiattarensa äidinkieltä aivan hyvin, vaikka hän itse käyttikin keskustelussa ranskaa. Ensin nämä kolme naista ehdyttivät kaikki teeskentelevän kohteliaat puheentavat sen surkean totuuden vahvistamiseksi, että kuninkaan käytös sai kuningattaren, leskikuningattaren ja koko sukukunnan ihan kuolemaan mielipahasta; valituin sanoin sitten eri puolilta mitä ankarimmin tuomittiin neiti de la Vallièren esiintyminen, ja lopuksi leskikuningatar päätti nämä soimaukset huokaisemalla raskaasti Molinalle:
"Estos hijos!"
— Voi niitä lapsia! — äidin suussa se oli paljon merkitsevä valitus tuolla äänenpainolla lausuttuna, ja ties mitä siihen liittyikään Itävallan Annan ajatuksissa, hänellä kun oli synkistyneeseen sieluunsa kätkettynä kummallisia salaisuuksia.
"Niin", säesti Molina, "ja lapsille äidit uhrautuvat."
"Niille on yksi äiti uhrannut kaikkensa", virkahti leskikuningatar ja ikäänkuin aikoi sanoa enemmän, mutta kun hän samassa kohotti katseensa valjun Ludvig XIII:n luonnollisessa koossa maalattuun muotokuvaan, tuntui hänestä puolisovainaja saavan jälleen säihkyä himmeihin silmiinsä, levittävän sieraimiaan vihan valtaamana, sanattomana elähtyvän uhkaamaan.
Itävallan Annan viime sanoja seurasi syvä hiljaisuus. Señora Molina alkoi pöyhiä ison ompeluvasun nauhoja ja pitsejä. Rouva de Motteville oli kummastuksekseen havainnut, että uskotun ja valtiattaren kasvojen ilme oli yhtaikaa pikimmältään ilmaissut jotakin keskinäistä ymmärtämystä, ja hienotuntoisena hovinaisena hän loi silmänsä alas, yrittämättä enää mitään nähdä, mutta sitä huolellisemmin heristäen korviansa.