Atos hymyili.
"Olen", sanoi Atos, "olen haastatellut häntä."
"Ah, ettekö tosiaan tiennyt, että kreivi oli käynyt hänen majesteettinsa luona?" kysyi Raoul puolittain rauhoittuneena.
"Ma foi, en! En ollenkaan."
"No, sitten olen levollisempi", sanoi Raoul.
"Miksikä levollisempi?" kysyi Atos.
"Monsieur", ilmaisi Raoul, "suokaa anteeksi, mutta tuntien ystävyyden, jolla minua kunnioitatte, pelkäsin teidän voineen hiukan liian kiivaasti esittää hänen majesteetilleen minun murheeni ja oman närkästyksenne, niin että kuningas…"
"Että kuningas mitä?" toisti d'Artagnan. "Kah, päätähän lauseesi,Raoul."
"Pyydän vieläkin anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi Raoul. "Myönnän hetkisen pelänneeni, että te ette saapunutkaan tänne herra d'Artagnanina, vaan muskettisoturien kapteenina."
"Sinä olet hupsu, Raoul-rukkani", huudahti d'Artagnan, mutta hänen naurunräjähdyksessään olisi tarkka huomioiden tekijä saattanut kaivata suurempaa avonaisuutta.
"Sitä parempi!" virkkoi Raoul.
"Niin, hupsu, ja tiedätkö, mihin sinua neuvon?"
"Puhukaa, monsieur, — teidän suustanne tullen täytyy neuvon olla hyvä."
"No niin, neuvon sinua etsimään hiukan lepoa, kun olet rasittunut matkastasi, käynnistäsi Guichen, Madamen ja Portoksen luona ja lisäksi Vincennesin ratsastusretkestä. Mene maata, nuku kaksitoista tuntia, ja kun heräät, niin laukkauta kelpo hevonen uuvuksiin."
Ja vetäen hänet luokseen hän syleili varakreiviä kuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa. Atos teki samaten, mutta isän suudelma näkyi olevan vieläkin hellempi ja puristus voimakkaampi kuin ystävän oli ollut.
Nuori mies katsahti toistamiseen näihin kahteen mieheen, pinnistäen kaikki sielunvoimansa päästäkseen heidän ajatustensa perille. Mutta hänen katseensa tylpistyi muskettisoturin hymyileviin kasvoihin ja kreivi de la Fèren tyyneen ja leppeään muotoon.
"Ja mihin menet, Raoul?" kysyi viimemainittu nähdessään Bragelonnen tekevän lähtöä.
"Kotiini, monsieur", vastasi tämä vienolla ja surullisella äänellä.
"Sieltä sinut siis tapaa, varakreivi, jos sinulle on jotakin ilmoitettavaa?"
"Niin, monsieur. Arveletteko, että sattuisi jotakin minulle ilmoitettavaa?"
"Mistäpä sen tietää!"
"Niin, uusia lohdun sanomia", virkkoi d'Artagnan, työntäen Raoulia säveästi ovea kohti.
Nähdessään tällaisen huolettomuuden ystävysten jokaisessa eleessä Raoul läksi kreivin luota ilman muita huolia kuin oman murheensa tunne.
"Jumala olkoon ylistetty!" lausui hän itsekseen. "Saan siis kiinnittää ajatukseni vain omaan kohtalooni."
Ja kääriytyen viittaansa sillä tavoin, että se kätki vastaantulijoilta hänen masentuneet kasvonsa, astui hän ulos palatakseen omaan asuntoonsa, kuten oli Portokselle luvannut.
Ystävykset olivat katselleet poistuvaa nuorta miestä säälinsekaisin tuntein. Mutta kumpainenkin oli ilmaissut mielialansa eri tavalla.
"Raoul-parka!" oli Atos huoahtaen virkkanut.
"Raoul-parka!" oli d'Artagnan sanonut olkapäitään kohauttaen.
199.
Heu, miser![22]
"Raoul-parka!" oli Atos virkkanut. "Raoul-parka!" oli d'Artagnan hymähtänyt. Koska nämä kaksi niin lujaluontoista miestä häntä säälittelivät, täytyi Raoulin tosiaan olla hyvin onneton.
Ja kun hän jätettyään pelottoman ystävän ja lempeän isän oli joutunut yksikseen ja muisti kuninkaan tunnustaman hellyyden, joka häneltä riisti rakkaimman, tunsi hän sydämensä pakahtuvan, kuten jokainen meistä on tuntenut ensimmäisen unelman särkyessä, ensi lemmen pettäessä.
— Oi, valitteli hän, — kaikki on siis mennyttä! Ei enää mitään elämässä! Ei mitään odotettavaa, ei mitään toivottavaa! Niin sanoi minulle Guiche, niin sanoi isäni, niin sanoi herra d'Artagnan. Kaikki tässä maailmassa on vain houretta! Kymmenen vuotta tavoittamani tulevaisuus oli unta! Sydäntemme liitto oli haavetta! Pelkän rakkauden ja onnen elämä oli tyhjää!
— Hupsu, joka näin julkisesti haaveilen ystävieni ja vihollisteni nähden, jotta edellisten mieli mustuu kärsimyksistäni ja jälkimmäiset nauravat murheilleni!… Täten onnettomuuteni tulee julkiseksi häpeäkseni, yleiseksi juorujen aiheeksi, ja huomenna minua ivaten osoitetaan sormella!
Ja vaikka Raoul oli isälleen ja d'Artagnanille luvannut tyyntyä, lausui hän muutamia synkkiä uhkauksen sanoja sielussaan.
— Ja kuitenkin, — jatkoi hän, — jos nimeni olisi de Wardes ja jos minulla samalla kertaa olisi herra d'Artagnanin joustavuus ja tarmo, niin hymyhuulin saisin naiset uskomaan, että tuo petturi, jota olen rakkaudellani kunnioittanut, ei jätä minulle mitään kaihoa, — että ainoastaan pahoittelen, kun hänen uskollisuudenteeskentelynsä eksytti minua. Jotkut ilveilijät mairittelisivat kuningasta minun kustannuksellani, mutta minä asettuisin väijymään irvihampaiden tielle, rangaisten heistä muutamia. Minua pelättäisiin, ja kaadettuani kolmannen lurjuksen jalkojeni juureen naiset jumaloitsisivat minua.
— Niin, täten olisi minun meneteltävä, eikä itse la Fèren kreivi minua siitä moittisi. Eikö hänkin ole nuoruudessaan kokenut samaa kuin minä nyt saan kokea? Eikö hän ole korvannut rakkautta päihtymyksellä? Usein on hän minulle siitä kertonut. Miksen minäkin korvaisi rakkautta nautintojen huumeella? Hän oli kärsinyt yhtä paljon kuin minä kärsin, kenties enemmän! Toisen ihmisen elämäkerta on siis samanlainen kuin toisenkin, lyhyempi tai pitempi murhenäytelmä, enemmän tai vähemmän surullinen koettelemus! Koko ihmiskunnan ääni on vain yksi ainoa pitkä valitushuuto.
— Mutta mitä merkitsevät toisten tuskat sille, joka kärsii? Lieventääkö toisen rintaan isketty vamma ammottavaa haavaa omassamme? Tyrehdyttääkö vieressämme valuva veri oman veremme vuotamasta? Vähentääkö maailman tuska oman sydämemme polttavaa kivistystä? Ei, jokainen kärsii omasta edestään, jokainen kamppailee oman murheensa kanssa, itkee omia kyyneliään.
— Ja mitä onkaan elämäni tähän asti ollut? Kylmä ja hedelmätön tanner, jolla aina olen taistellut muiden puolesta, en koskaan itseni. Milloin kuninkaan edestä, milloin naisen tähden. Kuningas on minut pettänyt, nainen hylännyt. Voi minua onnetonta… Naiset! Enkö siis voisi antaa kaikkien naisten sovittaa yhden tekemää rikosta? Mitä siihen tarvittaisiin?… Olla ilman sydäntä tai unohtaa sellaisen saaneensa; olla luja heikkojakin kohtaan, puristaa herkeämättä, vaikka tunteekin uhrin nykertyvän. Mitä sen saavuttamiseksi vaaditaan? Nuoruutta, kauneutta, voimaa, urheutta, rikkautta. Minulla on tai on oleva kaikki tuo.
— Entä kunnia? Mitä on kunnia? Opinkappale, jonka kukin käsittää omalla tavallaan. Isäni usein sanoi miinalle: 'Kunnia on se arvonanto, jota olemme velvolliset muille ja ennen kaikkea itsellemme osoittamaan.' Mutta de Guiche, Manicamp ja varsinkin de Saint-Aignan sanoisivat: 'Kunnia on kuninkaansa halujen ja mielitekojen palvelemista.' kunnia on helppoa ja tuottavaa. Sellaisen kunniantunnon avulla voin säilyttää paikkani hovissa, tulla kuninkaan kamariherraksi, saada uljaan rykmentin komennettavakseni, kunnia kohottaa minut vielä herttuaksi ja pääriksi.
— Tahra, jonka tuo nainen on minuun painanut, murhe, jolla hän on särkenyt lapsuudenystävänsä Raoulin sydämen, ei koske vähääkään herra de Bragelonnea, hyvää upseeria, uljasta kapteenia; hän niittää kunnian laakereita ensimmäisessä ottelussa, ja hänestä tulee sata kertaa enemmän kuin neiti de la Vallière kuninkaan jalkavaimona tänään on. Sillä kuningas ei nai neiti de la Vallièrea, ja mitä julkisemmin Ludvig hänet julistaa rakastajattarekseen, sitä paksummaksi kutoo sen häpeän otsarivan, jonka hän viskaa seppeleeksi hänen ohimoilleen. Ja samassa määrässä kuin häntä halveksitaan, kuten itse häntä halveksin, saan minä kerskailla.
— Ah, olimme kulkeneet yhdessä, hän ja minä, ensimmäisen, kauneimman kolmanneksen elämäämme, käyneet käsi kädessä nuoruuden ihanaa, kukitettua polkua, ja nyt me saavumme tienhaaraan, missä hän eroaa minusta, ja lähdemme kumpikin eri suuntaan, etääntyen yhä loitommaksi toisistamme. Ja saavuttaakseni matkani pään, oi Herra, olen yksinäni, toivotonna, menehtyneenä! Voi minua onnetonta!…
Raoul oli ehtinyt näin pitkälle synkissä mietteissään, kun hänen jalkansa koski koneellisesti hänen asuntonsa kynnystä. Hän oli saapunut tänne näkemättä katuja, joita kulki, tietämättä, miten oli osannut perille. Hän työnnälsi ovea, alkaen nousta portaita.
Kuten useimmissa asumuksissa siihen aikaan oli porraskäytävä pimeä ja välitasanteet hämäriä. Raoulin asuntoon oli noustava yksi askelmajakso. Hän pysähtyi soittamaan. Olivain tuli vastaan, ottaen hänen käsistään miekan ja päällysviitan. Raoul avasi itse eteisestä pieneen saliin johtavan oven. Huone oli nuoren miehen asunnoksi varsin rikkaasti sisustettu ja täynnä kukkia, joita Olivain herransa maun tuntien oli kiirehtinyt hänelle hankkimaan siitä välittämättä, kiinnittäisikö tämä siihen huomiotaan vai eikö.
Salissa oli la Vallièren muotokuva, jonka tyttö itse oli piirtänyt ja antanut Raoulille. Tämä tummalla damastilla päällystetyn suuren leposohvan yläpuolelle ripustettu kuva oli ensimmäinen esine, jota kohden Raoul suuntasi askeleensa, ensimmäinen esine, johon hän loi katseensa. Raoul muuten noudattikin tässä vanhaa tottumustaan; aina hänen kotiin tullessaan tämä kuva ennen muita veti hänen silmänsä puoleensa. Nyt, kuten aina, hän meni suoraan muotokuvan luo ja nostaen polvensa leposohvalle pysähtyi sitä surumielisesti katselemaan.
Hänen käsivartensa olivat ristissä rinnalla, pää hieman koholla, katse tyyni ja verhottu, suupielet katkerassa hymyssä. Hän silmäili jumaloitua kuvaa. Sitten kaikki äskeiset mietteet muistuivat hänen mieleensä, kaikki hänen kärsimyksensä kouristivat hänen sydäntään, ja pitkän tuskantovin jälkeen hän äännähti kolmannen kerran: "Voi minua onnetonta!"
Tuskin oli hän nämä sanat lausunut, kun kuuli huokauksen ja voihkaisun takanaan.
Nopeasti kääntyen hän huomasi huoneen nurkkaan kumartuneena seisomassa hunnutetun naisen, jonka hän sisään astuessaan oli kätkenyt avaamansa oven taakse, eikä sittemmin selin seisten ollut häntä havainnut.
Hän astui naista kohden, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut ilmoittanut, tervehtiäkseen ja tiedustaakseen vieraan asiaa. Mutta yhtäkkiä alaspainunut pää kohosi, sivulle heitetty linnikko paljasti kasvot, ja hän näki edessään valkoisen, murheellisen olennon.
Raoul peräytyi kuin aaveen edestä.
"Louise!" huudahti hän niin epätoivoisesti, ettei luulisi ihmisäänen sellaista parahdusta soinnuttavan sydämen kaikkien säikeitten katkeamatta.
200.
Viimeinen isku.
Neiti de la Vallière, sillä hän se oli, astahti lähemmäksi.
"Niin, — Louise", kuiskasi tyttö.
Mutta tällä perin lyhyellä väliajalla oli Raoul ehtinyt toipua hämmästyksestään.
"Te, mademoiselle?" kysyi hän, lisäten sitten sanoin kuvaamattomalla äänensävyllä: "Te täällä?"
"Niin, Raoul" toisti nuori tyttö; "niin, minä odotin teitä."
"Anteeksi; sisälle tullessani en tiennyt…"
"Niin, olin pyytänyt Olivainia olemaan teille mainitsematta…"
Hän epäröitsi, ja kun ei Raoulkaan kiirehtinyt hänelle vastaamaan, syntyi hetkisen äänettömyys — äänettömyys, jonka kestäessä olisi voinut kuulla näiden kahden sydämen tykytykset. Ne eivät enää sykkineet yksiäänisesti, mutta kumpikin yhtä rajusti.
Louisen oli puhuttava.
"Minun täytyi teidät tavata", hän ponnistausi lausumaan, "oli aivan välttämätöntä, että tulisin puheillenne… itse… yksinäni… En ole kavahtanut toimenpidettä, jonka täytyy jäädä salaiseksi, sillä ainoastaan te, herra de Bragelonne, sen ymmärtäisitte."
"Tosiaan, mademoiselle", sopersi Raoul aivan säikähtyneenä ja huohottaen, "siitä hyvästä käsityksestä huolimatta, joka teillä on minusta, täytyy minun tunnustaa, etten minäkään…"
"Tahdotteko osoittaa minulle sen suosion, että istahdatte minua kuuntelemaan?" keskeytti hänet Louise lempeimmällä äänellään.
Bragelonne katseli häntä hetkisen. Sitten hän surullisesti pudistaen päätänsä istuutui tai pikemmin lysähti tuolille.
"Puhukaa", sanoi hän.
Tyttö vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Tämä katse oli rukous, joka anoi salassapitämistä paljon kaunopuheisemmin kuin hänen vastikään lausumansa sanat.
Raoul nousi, astui ovelle, avasi sen ja huusi: "Olivain, en ole kenenkään tavattavissa."
Sitten hän kääntyi takaisin, tullen la Vallièren luo.
"Tätäkö halusitte?" virkahti hän.
Mikään ei voi kuvata vaikutusta, jonka tämä lause teki Louiseen, tarkoittaessaan: — Näette, että minä vielä ymmärrän teitä.
Hän otti nenäliinansa pyyhkäistäkseen kapinallisen kyynelen silmänurkastaan. Hetkisen perästä hän reipastausi puhumaan.
"Raoul" hän virkkoi, "älkää kääntäkö minusta noita hyviä ja rehellisiä silmiänne. Te ette kuulu niihin miehiin, jotka halveksivat naista siksi, että hän on lahjoittanut sydämensä, kun tämä rakkaus tietää heille onnettomuutta tai loukkaa heidän ylpeyttänsä."
Raoul ei vastannut mitään.
"Ah!" jatkoi la Vallière. "On liiankin totta, että asiani on huono, ja vaikea on minun löytää sopivaa lausetta alkaakseni. No, koetanhan tehdä parastani, kertoakseni teille koristamatta kaikki. Kun puhun totta, löydän aina suoran tien pimeydessä, epäröimisessä ja vastuksissa, jotka minun täytyy voittaa huojentaakseni ylivuotavaa sydäntäni, kun se tahtoo tyhjentää tunteensa jalkojenne juureen."
Raoul pysyi yhä ääneti.
La Vallière katseli häntä ilmeellä, joka näkyi haastavan: — Rohkaiskaa minua! Lausukaahan sananen, taivaan tähden!
Mutta Raoul oli yhä vaiti, ja tytön täytyi jatkaa.
"Juuri äsken", virkkoi hän, "herra de Saint-Aignan kävi kuninkaan puolesta luonani."
Hän loi silmänsä alas. Raoul taasen käänsi katseensa poispäin, jottei näkisi mitään.
"Herra de Saint-Aignan kävi kuninkaan puolesta luonani", toisti tyttö, "ja ilmoitti minulle, että te tiedätte kaikki."
Ja hän koetti katsoa kasvoihin häntä, joka niin monien iskujen lisäksi sai vielä tämän; mutta hänelle oli mahdotonta kohdata Raoulin silmiä.
"Hän sanoi minulle, että teissä on noussut minua vastaan oikeutettu viha."
Tällä kertaa Raoul katsahti tyttöön, ja halveksiva hymy värähti hänen huulillaan.
"Oi", jatkoi Louise, "pyydän, älkää sanoko, että olette tuntenut minua kohtaan muuta kuin vihaa. Odottakaa, Raoul, kunnes olen sanonut kakki, odottakaa, kunnes olen puhunut loppuun."
Tahtonsa voimalla Raoul pakotti otsansa kirkastumaan; poimu hävisi hänen suupielestään.
"Ja ensiksikin", sanoi la Vallière, "ensiksi pyydän teiltä jalomielisimmältä ja ylevimmältä mieheltä — anteeksi, rukoilen sitä kädet ristissä, kumartunein otsin. Vaikka jätinkin teidät tietämättömäksi siitä, mitä minussa tapahtui, en toki koskaan olisi suostunut teitä pettämään. Oi, minä rukoilen teitä, Raoul, pyydän sitä polvillani, vastatkaa minulle, vaikkapa sananne olisi herjaus. Mieluummin solvaus huuliltanne kuin epäily sydämestänne!"
"Ihmettelen teidän ajatustenne ylevää hienoutta, mademoiselle", vastasi Raoul, yritellen pysyä tyynenä. "Ja petetty tietämättömyyteen on siis rehellistä; mutta pettäminen näkyy olevan väärin, ja sitä te ette tekisi."
"Monsieur, kauan luulin, että rakastin teitä yli kaiken, ja niin kauan kuin tähän rakkauteeni uskoin minä tunnustin teitä rakastavani. Bloisissa minä rakastin teitä. Kuningas kävi Bloisissa; luulin teitä vielä rakastavani. Olisin vannonut sen alttarilla. Mutta päivä tuli, jolloin huomasin erehdykseni."
"No niin, sinä päivänä, mademoiselle, koskapa minä teitä yhäti rakastin, olisi oikeudenmukaisuus vaatinut teitä minulle ilmoittamaan, että oma rakkautenne oli sammunut."
"Sinä päivänä, Raoul, päivänä, jolloin näin sydämeni sisimpään, päivänä, jolloin tunnustin itselleni, että te ette ollut ajatusteni ainoa esine, päivänä, jolloin silmieni eteen aukeni toinen tulevaisuus kuin olla ystävättärenne, lemmittynne, puolisonne, ah, sinä päivänä, Raoul, ette enää ollut lähelläni."
"Te tiesitte olinpaikkani, mademoiselle. Olisi pitänyt kirjoittaa."
"Raoul, minä en uskaltanut. Raoul, olin kurja pelkuri. Mitäpä saatoin tehdä, Raoul! Minä tunsin teidät niin hyvin, tiesin niin hyvin, että rakastitte minua, ja tämä tietoisuus sai minut vapisemaan, kun vain ajattelinkin murhetta, jonka teille aiheuttaisin. Ja se on niin totta, Raoul, kuin että tällä hetkellä teille puhuessani, teidän eteenne kumartuneena, sydän pakahtumaisillaan, ääni uupuen nyyhkytyksistä, kyyneleet silmissä, minulla ei ole muuta puolustusta kuin avomielisyyteni, ei muuta murhetta kuin se, jonka luen teidän silmistänne."
Raoul yritti hymyillä.
"Ei", lausui nuori tyttö syvällä vakaumuksella, "ei, te ette saa tehdä minulle sitä vääryyttä, että teeskentelisitte edessäni. Te kyliä rakastitte minua, te olitte varma rakkaudestanne, te ette pettänyt itseänne, ette valehdellut omalle sydellenne, kun sitävastoin minä, minä…!"
Ja aivan kalpeana, käsivarret ojennettuina pään yli hän hervahti polvilleen.
"Kun sitävastoin te", täydensi Raoul, "sanoitte minua rakastavanne ja rakastitte toista!"
"Ah, niin!" huudahti poloinen lapsi. "Ah, niin, minä rakastan toista; ja tätä toista… hyvä Jumala! — sallikaa minun se sanoa, koska se on ainoa puolustukseni, Raoul — tätä toista minä rakastan enemmän kuin elämääni, enemmän kuin rakastan Jumalaa. Antakaa rikokseni anteeksi tai rangaiskaa petokseni, Raoul. En ole tullut tänne puolustautumaan, vaan sanomaan teille: Te tiedätte, mitä rakastaminen on! No niin, minä rakastan! Rakastan siinä määrin, että antaisin henkeni, antaisin sieluni rakastettuni edestä! Jos hän koskaan lakkaa minua rakastamasta, kuolen murheeseen, ellei Jumala minua vahvista, ellei Herra minua armahda. Raoul, olen tullut tänne alistuakseni tahtoonne, olkoon se millainen tahansa; kuollakseni, jos vaaditte kuolemaani. Surmatkaa minut siis, Raoul, jos sydämessänne uskotte, että ansaitsen kuoleman."
"Varokaa, mademoiselle", sanoi Raoul; "naisella, joka pyytää kuolemaa, ei ole petetylle rakastajalleen enää muuta annettavaa kuin verensä."
"Olette oikeassa", vastasi tyttö.
Raoul huokasi syvään.
"Ja te rakastatte voimatta unohtaa?" huudahti Raoul.
"Minä rakastan tahtomatta unohtaa, haluamatta rakastaa ketään muuta", vastasi la Vallière.
"Hyvä!" virkkoi Raoul. "Olette todellakin sanonut minulle kaikki, mitä teillä oli sanottavaa, kaikki, mitä saatoin toivoa tietäväni. Ja nyt, mademoiselle, on minun vuoroni pyytää teiltä anteeksi. Minä olin vähällä tulla esteeksi elämänne tiellä; minä olinkin väärässä, pettäessäni itseäni minä autoin teitä itseänne pettämään."
"Oi", äännähti la Vallière, "en teiltä niin paljon pyydä, Raoul."
"Kaikki on ollut minun syyni, mademoiselle", jatkoi Raoul. "Tuntien elämän ongelmat paremmin kuin te olisi minun asiani ollut teitä valaista. Minun ei olisi sopinut rakentaa epävarmalle pohjalle; minun olisi pitänyt saattaa sydämenne puhumaan, kun sitävastoin tuskin olen huulianne puhuttanut. Toistan, mademoiselle, että pyydän teiltä anteeksi."
"Se on mahdotonta, mahdotonta!" huudahti Louise. "Te laskette minusta leikkiä!"
"Miksikä mahdotonta?"
"Niin, on mahdotonta olla noin hyvä, noin jalo, noin täydellinen."
"Pitäkää varanne!" virkkoi Raoul katkerasti hymyillen. "Sillä kohta sanotte ehkä, etten ole teitä rakastanutkaan."
"Oi, te rakastatte minua hellänä veljenä! Sallikaa minun sitä toivoa,Raoul."
"Hellänä veljenä? Luopukaa siitä erehdyksestä, Louise. Minä rakastin teitä rakastajana, puolisona, hellimpänä teitä rakastavista miehistä."
"Raoul, Raoul!"
"Veljenäkö? Oi, Louise, minä rakastin teitä niin, että olisin uhrannut teille kaiken vereni pisara pisaralta, kaiken lihani pala palalta, koko iäisyyteni hetki hetkeltä."
"Raoul, Raoul, Jumalan tähden!"
"Minä rakastin teitä niin paljon, Louise, että sydämeni on kuollut, uskoni horjuu ja silmäni sammuvat. Rakastin teitä niin paljon, etten enää näe mitään maan päällä enkä taivaassa."
"Raoul, Raoul, ystäväni, rukoilen teitä säästämään minua!" huudahti laVallière. "Oi, jospa olisin tiennyt!…"
"On myöhäistä, Louise. Te rakastatte, olette onnellinen. Luen ilonne kyyneltenne välistä. Oikeudentuntonne juoksuttamien kyynelten takaa tunnen rakkautenne aiheuttamat huokaukset. Louise, Louise, te olette tehnyt minusta ihmisten kurjimman. Poistukaa, minä vannotan teitä. Hyvästi, hyvästi!"
"Antakaa minulle anteeksi, minä rukoilen!"
"Ah, enkö ole tehnyt enemmänkin? Enkö ole teille sanonut, että yhä rakastan teitä?"
Louise kätki kasvot käsiinsä.
"Ja sanoa teille tämä — ymmärrättekö, Louise? — sanoa se teille tällaisella hetkellä, sanoa se teille niinkuin minä sen sanon, on ilmoittaa teille kuolemantuomioni. Hyvästi!"
La Vallière aikoi ojentaa kätensä häntä kohti.
"Me emme enää saa nähdä toisiamme tässä maailmassa", sanoi Raoul.
Tyttö tahtoi huudahtaa. Hän sulki kädellään hänen suunsa. Louise suuteli tätä kättä ja meni tainnuksiin.
"Olivain", kutsui Raoul, "ottakaa tämä nuori nainen ja kantakaa hänet vaunuihinsa, jotka odottavat portilla."
Olivain nosti hänet ylös. Raoul liikahti rynnätäkseen la Vallièreä kohti ja antaakseen hänelle ensimmäisen ja viimeisen suutelon. Sitten hän äkkiä pysähtyen virkkoi:
"Ei, se onni ei ole minua varten. En ole Ranskan kuningas, en tahdo varastaa!"
Ja hän astui takaisin huoneeseensa, sillävälin kun lakeija kantoi yhä tainnuksissa olevan la Vallièren vaunuihin.
201.
Mitä Raoul oli aavistanut.
Kun Raoul oli lähtenyt, kun häntä saattavat kaksi huudahdusta olivat värähtäneet ilmaan, jäivät Atos ja d'Artagnan kahden kesken.
Atoksen kasvot saivat heti saman odottavan ilmeen, joka niillä oli ollut d'Artagnanin saapuessa.
"No, rakas ystävä", virkkoi hän, "mitä tulit minulle ilmoittamaan?"
"Minäkö?" kysyi d'Artagnan.
"Niin tietysti. Ei sinua noin ilman aikojaan lähetettäne?"
Atos hymyili.
"Peijakas!" murahti d'Artagnan.
"Autan sinua alkuun, rakas ystävä. Kuningas on raivoissaan, eikö niin?"
"No, täytyypä myöntää, että hän ei ole tyytyväinen."
"Ja sinä tulet…?"
"Hänen käskystään, aivan oikein."
"Siis minua vangitsemaan?"
"Iskit naulaa kantaan, rakas veikkonen."
"Sitä odotinkin. Lähtekäämme!"
"Oh, lempo soikoon!" huudahti d'Artagnan. "Kovinpa sinulla on kiire!"
"Pelkään viivyttäväni sinua", sanoi Atos hymyillen.
"Minulla on aikaa. Etkö muuten ole utelias tietämään mitä tapahtui kuninkaan ja minun kesken?"
"Jos viitsit sen kertoa, ystäväni, kuuntelen mielelläni."
Ja hän osoitti d'Artagnanille suurta nojatuolia, johon tämä heittäysi mukavaan asentoon.
"Minä todella haluan selostaa keskusteluamme, tiedätkös", jatkoi d'Artagnan, "sillä se oli mielenkiintoinen kylläkin."
"Puhu pois."
"No niin, kuningas kutsutti minut luokseen."
"Heti lähtöni jälkeenkö?"
"Sinä olit vielä portaiden alimmilla askelmilla, kuten muskettisoturit minulle sanoivat. Minä saavuin. Ystäväni, hän ei ollut punehduksissa, hän oli sinervä. En vielä tiennyt, mitä oli tapahtunut. Mutta lattialla näin kahdeksi kappaleeksi taitetun miekan.
"'Kapteeni d'Artagnan!' huudahti kuningas minut nähdessään. 'Sire', vastasin minä.
"'Täältä juuri läksi herra de la Fère, ja hän oli hävytön!' 'Hävytön?' huudahdin sellaiseen äänensävyyn, että kuningas äkkiä pysähtyi.
"'Kapteeni d'Artagnan', huomautti hän hammasta purren, 'te kuuntelette ja tottelette minua'. 'Se on velvollisuuteni, sire.'
"'Olen tahtonut säästää tältä herrasmieheltä, josta minulla on muutamia hyviä muistoja, solvauksen vangituttaa hänet luonani.'
"'Ah, ah!' virkahdin minä tyynesti. 'Mutta', pitkitti hän, 'teidän on otettava vaunut.'
"Minä liikahdin.
"'Jos teistä on vastenmielistä itse vangita hänet', jatkoi kuningas, 'lähettäkää tänne henkivartioni kapteeni.'
"'Sire', vastasin minä, 'ei ole tarvis henkivartion kapteenia, koska minä olen palvelusvuorolla.'
"'En tahtoisi tuottaa teille ikävää mieltä', sanoi kuningas suopeasti, 'sillä te olette aina palvellut minua hyvin, herra d'Artagnan.'
"'Tässä ei ole kysymystä minun mieliteoistani, sire', vastasin minä.'Olen palvelusvuorolla, siinä kaikki.'
"'Mutta', kummeksui kuningas, 'minun tietääkseni kreivi on ystävänne?'
"'Vaikka hän olisi isäni, sire, olisin yhtä valmis tottelemaan.'
"Kuningas katseli minua; tarkattuaan järkkymättömiä kasvojani hän näytti tyytyväiseltä.
"'Te vangitsette siis kreivin?' kysyi hän.
"'Tietysti, sire, jos annatte minulle siihen määräyksen.'
"'Hyvä on, annan teille määräyksen.'
"Minä kumarsin.
"'Missä kreivi on, sire?'
"'Te etsitte hänet.'
"'Ja vangitsen hänet siis missä vain tapaan?'
"'Niin… mutta koettakaa tavata hänet kotonaan. Jos hän on paluumatkalla tiluksilleen, lähtekää Pariisista ja ottakaa hänet tiellä kiinni.'
"Minä tein kunnioittavan kumarruksen.
"'Noh?' kysyi kuningas, kun jäin paikalleni.
"'Minä odotan, sire.'
"'Mitä odotatte?'
"'Vangitsemiskäskyn allekirjoittamista.'
"Kuningas näytti vastahakoiselta. Olikin uusi mahtitemppu kysymyksessä, oli vahvistettava mielivaltainen oikku varmaksi toiminnaksi. Hän otti verkalleen ja nyreästi kynän ja kirjoitti:
"'Määräys chevalier d'Artagnanille, muskettisoturienipäällikkökapteenille, vangita herra kreivi de la Fère,missä vain hänet tapaa.'
"Sitten hän kääntyi minuun päin. Minä odotin silmää räpäyttämättä. Epäilemättä hän luuli tyyneydessäni näkevänsä uhmailua, sillä hän piirrälsi nimensä alle rivakasti, antaen paperin sitten minulle.
"'Menkää!' huudahti hän.
"Minä tottelin ja tässä nyt olen."
Atos puristi ystävänsä kättä.
"Lähtekäämme!" virkkoi hän.
"Oh", sanoi d'Artagnan, "sinulla on varmaan joitakuita pikku asioita järjestettävinä, ennenkuin lähdet asunnostasi!"
"Minullako? Ei ensinkään."
"Mitä!…"
"Hyvä Jumala, ei. Tiedäthän, d'Artagnan, että olen aina ollut vaatimaton matkustavainen maan päällä, valmis lähtemään kuninkaani käskystä maailman ääriin, valmis muuttamaan tästä maailmasta Jumalani käskystä. Mitä tarvitsee valmistaunut ihminen? Matkalaukun tai ruumiskirstun. Olen valmis tänään, kuten aina, rakas ystävä. Vie minut siis."
"Mutta Bragelonne?…"
"Olen kasvattanut hänet samoissa periaatteissa, jotka olen itselleni omaksunut, ja huomasithan, miten hän sinut nähdessään heti arvasi tulosi syyn. Olemme hänet hetkeksi eksyttäneet jäljiltä; mutta ole huoletta, hän aavistaa kylliksi epäsuosioni, jotta hän ei ylenmäärin säikähdä. Lähtekäämme."
"Lähtekäämme", säesti d'Artagnan tyynesti.
"Ystäväni", sanoi kreivi, "kun olen taittanut miekkani kuninkaan edessä ja heittänyt palaset hänen jalkojensa juureen, olen kai vapautunut sitä sinulle jättämästä."
"Olet oikeassa; ja mitä hittoa sinun miekallasi tekisinkään?"
"Kävelenkö edessäsi vai takanasi?"
"Käsikynkässäni", vastasi d'Artagnan. Ja hän tarttui kreivin käsivarteen, astuakseen alas portaita.
Grimaud, joka oli kohdannut heidät eteisessä, katseli levottomana heidän lähtöään. Hän tunsi kylliksi elämää, aavistaakseen tässä olevan jotakin kätkettynä.
"Kah, sinäkö siinä, kunnon Grimaud!" virkkoi Atos. "Me lähdemme…"
"Ajelemaan vaunuissani", keskeytti d'Artagnan ystävällisellä pään nyökäytyksellä.
Grimaud kiitti d'Artagnania irvistyksellä, joka nähtävästi oli aiottu hymyilyksi, ja saattoi ystävyksiä vaunujen ovelle. Atos nousi ajopeleihin ensimmäisenä, d'Artagnan seurasi häntä lausumatta ajajalle sanaakaan. Tämä vaatimaton ja hiljainen lähtö ei herättänyt mitään huomiota naapuristossa. Kun vaunut olivat ehtineet rantakaduille, sanoi Atos.
"Näyt vievän minut Bastiljiin?"
"Minäkö?" virkkoi d'Artagnan. "Minä vien sinut mihin tahdot mennä, en minnekään muualle."
"Miten niin?" ihmetteli kreivi.
"Pardieu!" huudahti d'Artagnan. "Käsittänethän, että olen ottanut tehtävän vain saadakseni sinut toimimaan vapaasti. Ethän odota, että noin vain tunnottomasti ja häikäilemättä veisin sinut vankilaan! Jos minulla ei olisi ollut muuta mielessä, olisin jättänyt homman henkivartion kapteenille."
"Siis…?" kysyi Atos.
"Siis, toistan sinulle, me menemme minne tahdot."
"Rakas ystävä", sanoi Atos syleillen d'Artagnania, "tästä tunnen sinut hyvin."
"Peijakas, asia näyttää minusta aivan yksinkertaiselta. Ajaja vie sinut Cours-la-Reinen tulliportille. Sieltä löydät hevosen, jota olen käskenyt pitää varalla. Sillä hevosella ajat kolme vuoroa perätysten, ja minä pidän huolta, etten saavu kuninkaan luo kertomaan lähdöstäsi ennen kuin on mahdoton sinua tavoittaa. Tällä välin ehdit le Havreen ja sieltä Englantiin. Siellä sinua odottaa sievä talo, jonka ystäväni herra Monk on minulle lahjoittanut, puhumattakaan kestiystävyydestä, jota Kaarle-kuningas ei suinkaan ole sinulle tarjoamatta. No, mitä sanot tästä suunnitelmasta?"
"Vie minut Bastiljiin", lausui Atos hymyillen.
"Tyhmää itsepintaisuutta!" sanoi d'Artagnan.
"Ajattele toki."
"Mitä?"
"Että sinä et enää ole kahdenkymmenen korvilla. Usko minua, veikkonen, puhun ihan vakavasti: vankila on surma meidän ikäisillemme. Ei, ei, minä en salli, että riudut vankihuoneessa. Pelkkä sen ajatteleminenkin viipoittaa päätäni!"
"Ystävä", vastasi Atos, "Jumala on onneksi antanut minulle yhtä kestävän ruumiin kuin sielunkin. Usko minua, pysyn lujana viimeiseen hengenvetooni asti."
"Mutta tuo ei ole lujuutta, rakas ystävä, vaan hupsuttelua."
"Ei, d'Artagnan, tämä on korkeinta järkeä. Älä luule, että rahtuakaan pohdin kanssasi kysymystä, saatatko minut pelastamalla itsesi turmioon. Olisin tehnyt sen, minkä sinä teet, jos pako olisi minulle sopinut. Olisin siis vastaanottanut sinulta, minkä sinä epäilemättä samanlaisessa tilaisuudessa olisit ottanut minulta vastaan. Ei, tunnen sinut liian hyvin viitatakseni siihen kohtaan."
"Ah, kunpa noudattaisit neuvoani", sanoi d'Artagnan, "kyllä minä juoksuttaisin kuningasta perässäsi!"
"Hän on kuningas, rakas ystävä."
"Oh, samantekevää minulle! Olkoon vainkin kuningas, mutta minä vastaisin hänelle surkeilematta: 'Sire, vangituttakaa, karkoittakaa, surmauttakaa ken tahansa Ranskassa ja Euroopassa; käskekää minun vangita tai lävistää tikarilla ken hyvänsä, vaikkapa oma veljenne, mutta älkää ikinä koskeko kehenkään neljästä muskettisoturista, taimordioux..,"
"Hyvä ystävä", vastasi Atos tyynesti, "tahtoisin saada sinut varmistumaan eräästä seikasta, nimittäin että haluan tulla vangituksi, — että ennen kaikkea toivon vangitsemista."
D'Artagnan kohautti olkapäitään.
"Mitäpä siitä haastella!" jatkoi Atos. "Asia on niin, että jos päästäisit minut menemään, palaisin itse tarjoutumaan pidätettäväksi. Tahdon osoittaa tuolle nuorelle miehelle, jota hänen kruununsa loisto häikäisee, tahdon osoittaa hänelle, että hän on ihmisistä ensimmäinen vain olemalla myöskin jalomielisin ja viisain. Hän rankaisee minua, vangitsee minut, rääkkää minua, olkoon niin! Hän käyttää valtaansa väärin, ja minä tahdon tutustuttaa hänet tunnontuskiin, — odottaessani, että Jumala opettaa hänelle, mitä rangaistus on."
"Tiedän liian hyvin, veikkoseni", vastasi d'Artagnan, "että kieltosi on kielto. En enää yritä vakuutella. Sinä tahdot joutua Bastiljiin?"
"Niin tahdon."
"Menkäämme sinne!… Bastiljiin!" lisäsi d'Artagnan ajajalle.
Ja heittäytyen takakenoon vaunuissa hän pureskeli viiksiään niin kiihkeästi, että se Atokselle ilmaisi jonkun päätöksen syntyneen tai olevan syntymässä ystävän aivoissa.
Puhe taukosi vaunuissa, ja ne vierivät edelleen yhtä nopeasti eli yhtä verkalleen. Atos tarttui muskettisoturin käteen.
"Ethän ole minulle suutuksissa, d'Artagnan?" tiedusti hän.
"Suutuksissa? Oh,pardieu, en! Minkä sinä teet sankaruudesta, sen olisin minä tehnyt itsepäisyydestä."
"Mutta uskothan, että Jumala kostaa puolestani, d'Artagnan?"
"Ja tunnen maan päällä henkilöitä, jotka siinä auttavat jumalaa", vastasi kapteeni.
202.
Kolme yhtymisestään kummastunutta pöytäkumppanusta.
Vaunut olivat saapuneet Bastiljin ensimmäiselle portille, missä vahtisotilas pysähdytti tulijat. Mutta d'Artagnanin tarvitsi virkkaa vain sananen, ja ajopelit päästettiin sisälle. Hallintopihalle johtavaa katettua pääkujaa ajettaessa d'Artagnan — jonka ilveksensilmä huomasi kaikki, vieläpä tunkeusi muurienkin läpi — huudahti yhtäkkiä:
"Hei, mitä minä näenkään?"
"No", virkkoi Atos tyynesti, "kenet näet, ystäväni?"
"Katsohan tuonne päin!"
"Pihaanko?"
"Niin, mutta nopeasti, joudu."
"Siellä on vaunut."
"Aivan!"
"Tuodaan jotakuta onnetonta vankiraukkaa, kuten minutkin."
"Olisipa se hullunkurista…!"
"Minä on käsitä."
"Kiirehdi vielä katsahtamaan nähdäksesi, kuka noista vaunuista astuu ulos."
Samassa tuli toinen vahtisotilas pysähdyttämään d'Artagnania. Virallisista muodollisuuksista suoriuduttaessa Atos saattoi nähdä sadan askeleen päässä miehen, jota ystävä oli hänelle osoittanut. Tämä henkilö astui juuri vaunuista hallintorakennuksen portaiden edessä.
"No", kysyi d'Artagnan, "näetkö hänet?"
"Kyllä; harmaapukuinen mies."
"Mitä siitä sanot?"
"Enpä oikein tiedä. Harmaapukuinen mies astumassa ulkovaunuista, siinä kaikki."
"Atos, löisin vetoa, että se on hän."
"Kuka hän?"
"Aramis."
"Aramisko vangittu? Mahdotonta!"
"En sano, että hänet on vangittu, koska näemme hänet yksinään vaunuissa."
"Mitä hän sitten täällä tekee?"
"Oh, hän tuntee Baisemeauxin, vankilanpäällikön", vastasi muskettisoturi salamielisesti. "Ma foi, saavumme juuri hyvään aikaan!"
"Miten niin?"
"Nähdäksemme."
"Olen hyvin pahoillani tästä kohtauksesta, joka on hänelle kiusallinen ensiksikin siksi, että hän näkee minut, ja toisekseen syystä että hänet nähdään."
"Viisaasti päätelty."
"Valitettavasti ei Bastiljin kohtauksissa auta mikään; vaikka yhteentörmäystä välttääkseen tahtoisikin peräytyä, se ei käy laatuun."
"Kuulehan, Atos, minulla on tuuma. On säästettävä Aramikselta mainitsemasi mielipaha."
"Mitä tehdä?"
"Kas näin… tai selittääkseni paremmin, anna minun kertoa asia omalla tavallani. En kehoita sinua valehtelemaan, se kun olisi sinulle mahdotonta."
"No niin?"
"Ka, minä valehtelen kahden edestä; se on ylen helppoa gascognelaisen luonteelle ja tottumukselle!"
Atos hymyili. Vaunut pysähtyivät minne edellisetkin olivat seisahtuneet, ihan hallintorakennuksen eteen.
"Sovittu siis?" kuiskasi d'Artagnan ystävälleen.
Atos nyökkäsi myöntymyksen merkiksi. He nousivat portaita. Jos lukijamme ihmettelevät, että he niin helposti olivat päässeet Bastiljiin, on muistettava, että d'Artagnan ulkoportilla, joka oli ankarimmin vartioitu, oli ilmoittanut tuovansa valtiovankia. Mutta kolmannella portilla, koska he kerran jo olivat sisällä, hän virkkoi vahtisotilaalle vain: "Herra Baisemeauxin luo."
Pian he olivat vankilanpäällikön ruokasalissa, jossa d'Artagnanin silmät ensinnä kiintyivät Aramiksen kasvoihin. Tämä istui Baisemeauxin vieressä, odotellen hyvää ateriaa, jonka tuoksu jo leijui kautta huoneiston.
Jos d'Artagnan teeskentelikin ihmetystä, niin Aramis ei sitä teeskennellyt. Hän säpsähti nähdessään molemmat ystävänsä, ja hänen mielenliikutuksensa oli ilmeinen.
Sillävälin Atos ja d'Artagnan tervehtivät, ja kummastunut Baisemeaux, hämillään näiden kolmen vieraansa yhtymisestä, alkoi tuhansin elein kierrellä ja kaarrella heidän ympärillään.
"Kas vain!" virkahti Aramis. "Mikä sattuma…?"
"Samaa kysymme sinulta", vastasi d'Artagnan.
"Olemmeko kaikin saapuneet tyrmään teljettäviksi?" huudahti Aramis, tekeytyen hilpeäksi.
"Hehheh", naurahti d'Artagnan, "kyllähän nämä seinät hitonmoisesti haiskahtavat vankilalta. Herra Baisemeaux, tehän tuonnoin kutsuitte minut illalliselle?"
"Minä?" huudahti Baisemeaux.
"Kah, näytätte kuin pilvistä pudonneelta! Ettekö enää muista?"
Baisemeaux kalpeni, punastui, tarkkasi häntä silmäilevää Aramista ja änkytti lopuksi:
"Kyllä… kovin mielissäni… mutta… kuolemakseni… minä en… voi kurjaa muistia!"
"Noh, minä olen väärässä", sanoi d'Artagnan muka närkästyneenä.
"Mitenkä väärässä?"
"Muistan nähtävästi päin honkia."
Baisemeaux ryntäsi hänen luokseen.
"Älkää välittäkö muotoseikoista, hyvä kapteeni", lepytteli hän, "minulla on huonoin pää koko kuningaskunnassa. Kun olen poissa kyyhkysteni parista ja niiden lakan ulkopuolella, en ole kuusi viikkoa palvelleen sotamiehen arvoinen."
"Nyt siis kuitenkin muistatte!" virkkoi d'Artagnan pontevasti.
"Niin, niin", vastasi vankilanpäällikkö epäröiden, "minä muistan."
"Olimme silloin kuninkaan luona; te kerroitte minulle kaikenlaisia juttuja asioistanne herrojen Louvièresin ja Tremblayn kanssa."
"Ah, aivan niin!"
"Ja herra d'Herblayn hyväntahtoisuudesta teitä kohtaan."
"Oo!" huudahti Aramis katsahtaen onnetonta vankilanpäällikköä aivan suoraan silmiin. "Sanoitte, että teillä oli huono muisti, herra Baisemeaux!"
Tämä keskeytti muskettisoturin äkkiä.
"Aivan niin, olette oikeassa! Minusta tuntuu kuin olisin siellä vielä. Pyydän tuhannen tuhatta kertaa anteeksi! Mutta tietäkää, paras herra d'Artagnan, että te millä hetkellä tahansa, kutsuttuna tai kutsumatta, olette isäntä talossani, te ja ystävänne herra d'Herblay", sanoi hän kääntyen Aramiksen puoleen, "sekä monsieur", hän lisäsi kumartaen Atokselle.
"Olenkin ajatellut tätä", vastasi d'Artagnan. "Syy tulooni on seuraava: kun minulla tänä iltana ei ollut mitään tehtävää kuninkaallisessa palatsissa, tahdoin tulla koettelemaan arkiruokaanne, ja tiellä tapasin sitten herra kreivin."
Atos kumarsi.
"Herra kreivi, joka saapui hänen majesteettinsa luota, jätti minulle määräyksen, joka vaatii nopeata toimeenpanoa. Kun olimme täällä lähellä, tahdoin kuitenkin edes tulla puristamaan kättänne ja esittelemään teille tämän herrasmiehen, josta puhuitte minulle niin edullisesti kuninkaan luona samana iltana kun…"
"Mainiota, mainiota! Kreivi de la Fère, luullakseni?"
"Aivan niin."
"Herra kreivi on tervetullut."
"Ja hän illastaa teidän molempien kanssa, eikö niin? Minä, poloinen vainukoira, juoksen sillävälin virkatoimessani. Teitä onnellisia kuolevaisia!" hän lisäsi huoahtaen kuten Portos olisi saattanut tehdä.
"Te lähdette siis?" huudahtivat Aramis ja Baisemeaux samaan iloisen kummastuksen tunteeseen yhtyneinä.
D'Artagnan huomasi vivahduksen.
"Jätän tilalleni", hän virkkoi, "ylevän ja oivallisen pöytäkumppanini", ja hän löi Atosta hiljaa olkapäälle. Tämäkin oli ihmeissään eikä voinut olla sitä hiukan osoittamatta. Mutta sen huomasi ainoastaan Aramis, sillä herra Baisemeaux ei ollut yhtä terävä kuin nuo kolme ystävystä.
"Mitä! Menetämmekö me teidät?" toisti kelpo vankilanpäällikkö.
"Pyydän teiltä tuntia tai puoltatoista. Minä palaan jälkipöytään."
"Oh, me odotamme", ehdotti Baisemeaux.
"Siinä ette tekisi mielikseni."
"Palaatko sinä?" virkkoi Atos epäilevästi.
"Varmasti", vastasi ystävä, puristaen merkitsevästi hänen kättään. "Odota minua, Atos", hän lisäsi matalammalla äänellä; "ole hilpeä, äläkä Jumalan tähden puhu asioista!"
Uusi luottamuksellinen kädenpuristus sai kreivin varmistumaan siitä, että oli välttämätöntä pysyä varovaisena ja tutkimattomana.
Baisemeaux saattoi d'Artagnania ovelle.
Monin sukoilevin sanoin kävi Aramis nyt Atokseen käsiksi, Päättäneenä saada tämän puhumaan. Mutta Atoksella oli kaikki sielunlahjansa korkeimmassa asteessa. Tarpeen tullen hän oli maailman ensimmäinen puhuja; mutta hän olisi ennen kuollut kuin hiiskahtanut sanaakaan, jos asiat vaativat vaitioloa.
Kymmenen minuutin kuluttua d'Artagnanin lähdöstä nämä kolme herrasmiestä siis asettuivat aivan erinomaisen keittotaidon herkuilla runsaasti katettuun pöytään. Lämpimät ruokalajit suurissa astioissa, säilykkeet ja mitä erilaisimmat viinit esiintyivät vuoronsa jälkeen tällä kuninkaan kustannuksella tarjoillulla aterialla, jonka menoarviosta herra Colbert olisi helposti voinut säästää kaksi kolmannesta, silti ketään Bastiljissa laihduttamatta. Kuitenkin ainoastaan Baisemeaux söi ja joi vankasti. Aramis ei hylkinyt mitään, vaan maisteli kaikkea. Liemen ja kolmannen väliruokalajin jälkeen Atos ei enää nauttinut mitään.
Keskustelu oli sellaista kuin se saattoi olla kolmen luonteeltaan ja tarkoituksiltaan niin erilaisen henkilön välillä. Aramis ei lakannut kyselemästä itseltään, mistä merkillisestä syystä Atos oli jäänyt Baisemeauxin luo, vaikka d'Artagnan oli sieltä poistunut, ja miksi d'Artagnan oli lähtenyt vaikka Atos oli jäänyt. Atos koetti tutkia Aramiksen sielun koko syvyyttä, — mitä tuo verukkeista ja salajuonista elävä mies mielessään hautoi. Tarkkaavaisesti tätä tähyillessään kreivi nimenomaan haistoi hänellä olevan jotakin tärkeätä hankkeissa. Sitten hänkin keskittyi omiin asioihinsa, kysellen itseltään, miksi d'Artagnan oli niin omituisen äkkiä lähtenyt Bastiljista, jättäen sinne niin huonosti esitellyn, niin epävirallisesti luovutetun vangin.
Mutta me emme pysähdy näitä henkilöitä tutkistelemaan. Jätämme heidät runsaan aterian tähteiden ääreen — leikeltyjen salvukukkojen, peltopyyn viipaleiden ja herra de Baisemeauxin vieraanvaraisen veitsen silpomien kalojen pariin, seurataksemme d'Artagnania.
Hypäten vaunuihin, jotka olivat hänet tuoneet, huusi muskettisoturi ajajan korvaan:
"Kuninkaan palatsiin, niin että kaviot iskevät tulta!"
203.
Mitä Louvressa tapahtui Bastiljin illallisen aikana.
Herra de Saint-Aignan oli toimittanut tehtävänsä neiti de la Vallièren luona, kuten on edellä ilmennyt. Mutta parhaallakaan kaunopuheisuudellaan hänen ei onnistunut saada nuorta tyttöä varmistumaan siitä, että hänellä oli kyllin voimakas suojelija kuninkaassa ja että hän ei tarvinnut ketään muuta maailmassa, kun hallitsija oli häntä puolustamassa. Itkettynyt Louise päinvastoin jo ensi sanasta, jolla kuninkaan uskottu mainitsi suuren salaisuuden ilmitulon, päästi äänekkäitä parahduksia ja antautui niin kokonaan murheen valtaan, että kuningas ei olisi pitänyt sitä itselleen mairittelevana, jos hän johonkin huoneen nurkkaan piiloutuneena olisi voinut olla todistajana. Lähettinä de Saint-Aignan pahastui siitä kuten hänen herransa olisi saattanut tehdä, ja saapui kuninkaalle ilmoittamaan näkemänsä ja kuulemansa. Me siis tapaamme hänet hyvin kiihtyneenä Ludvigin luona, joka itse oli vieläkin kiihtyneempi.
"Mutta", virkkoi kuningas hovimiehelleen, kun tämä oli lopettanut kertomuksensa, "mitä hän on sitten päättänyt? Näenkö hänet edes heti ennen illallista? Tuleeko hän, vai onko minun mentävä hänen luokseen?"
"Luulen, sire, että jos teidän majesteettinne tahtoo hänet nähdä, on välttämätöntä, että te ette ota ainoastaan ensi askelta, vaan kuljette vastaan koko tien."
"Ei mitään minulle! Hänen sydämensä riippuu siis vielä niin paljonBragelonnessa?" jupisi Ludvig XIV hampaittensa välistä.
"Oi, sire, se ei ole mahdollista, sillä teitä neiti de la Vallière rakastaa, ja rakastaa kaikesta sydämestään. Mutta te tiedätte, että herra de Bragelonne kuuluu tuohon jäykkään rotuun, joka näyttelee roomalaisia sankareita."
Kuningas hymyili heikosti. Hän tiesi, mistä oli kysymys. Atos oli juuri lähtenyt hänen luotaan.
"Mitä neiti de la Vallièreen tulee", jatkoi de Saint-Aignan, "hänet on kasvatettu leskiherttuattaren perheessä, siis hyvin ankaratapaisessa kodissa. Nuo kaksi kihlattua ovat vannoneet muodollisia pikkuvaloja kuutamossa ja tähtien tuikkeessa, ja katsokaas, sire, niitä on nyt hiton vaikea äkkipäätä ratkoa!"
De Saint-Aignan luuli vielä voivansa naurattaa kuningasta, mutta Ludvigin heikko hymyily vaihtuikin päinvastoin mitä täydellisimmäksi vakavuudeksi. Hän tunsi jo esimakua niistä omantunnon kaiveluista, joita kreivi de la Fère oli d'Artagnanin kanssa haastellessaan luvannut hänelle tuottaa. Hän ajatteli, että nuo kaksi nuorta ihmistä olivat tosiaankin toisiaan rakastaneet ja vannoneet toisilleen uskollisuutta, että toinen heistä oli pitänyt sanansa ja toinen oli liian rehellinen säästyäkseen valansa rikkomisen aiheuttamilta sieluntuskilta.
Ja tunnonvaivojen yhteydessä kalvoi mustasukkaisuus ankarasti kuninkaan sydäntä. Hän ei virkkanut enää sanaakaan ja sensijaan että olisi mennyt äitinsä, kuningattaren tai Madamen luo hiukan ilostuakseen ja naurattaakseen naisia kuten hänellä oli tapana sanoa, heittäytyi hän avaraan nojatuoliin, jossa hänen maineikas isänsä Ludvig XIII niin monet päivät ja vuodet oli tuntenut ikävää Baradasin ja Cinq-Marsin seurassa.
De Saint-Aignan ymmärsi, että kuningas ei tällä hetkellä ollut huvitettavissa. Viimeisenä apulähteenään hän rohkaistui lausumaan Louisen nimen. Kuningas kohotti päätänsä.
"Mitä teidän majesteettinne tekee tänä iltana? Pitääkö ilmoittaa neiti de la Vallièrelle?"
"Dame, mielestäni hänelle on ilmoitettu!" vastasi kuningas.
"Lähdetäänkö ajelemaan?"
"Ajelemastahan juuri on tultu", vastasi kuningas.
"Siis, sire?"
"Siis mietiskelkäämme, de Saint-Aignan, mietiskelkäämme kukin kohdastamme. Kun neiti de la Vallière on murehtinut murheensa" — tunnonpistokset tekivät työtään, — "suvainnee hän antaa meille tietoja itsestään!"
"Ah, sire, voitteko käsittää sen hartaan ja uskollisen sielun noin väärin?"
Kuningas nousi punaisena kiukusta; mustasukkaisuus puri vuorostaan. De Saint-Aignanista alkoi asema näyttää tukalalta, mutta silloin oviverho kohosi. Kuningas teki äkillisen liikkeen; hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hänelle saapui kirje de la Vallièreltä. Mutta lemmenviestin tuojan asemesta hän näki muskettisoturiensa kapteenin mykkänä seisovan ovensuussa.
"Herra d'Artagnan!" virkahti kuningas. "Ah!… Mitä kuuluu?"
D'Artagnan katsahti de Saint-Aignaniin. Kuninkaan silmät kääntyivät samaan suuntaan. Näiden katseiden tarkoitus olisi ollut jokaiselle selvä, saati de Saint-Aignanille. Hovimies kumarsi ja lähti. Kuningas ja d'Artagnan jäivät kahden kesken.
"Onko tehtävänne täytetty?" kysyi kuningas.
"On sire", vastasi muskettisoturien kapteeni vakavalla äänellä, "olen pannut toimeen käskynne."
Kuningas ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Mutta ylpeys kielsi häntä jäämästä siihen. Kun kuningas on tehnyt päätöksen, vaikka vääränkin, täytyy hänen todistaa kaikille tekonsa näkijöille ja ennen kaikkea itselleen, että hän niin menetellessään on ollut oikeassa. Tätä varten on olemassa keino, melkein pettämätön keino, nimittäin vikojen etsiminen uhrista.
Mazarinin ja Itävallan Annan kouluttama Ludvig tiesi paremmin kuin kukaan ruhtinas on koskaan tiennyt, mitä kuninkaan alaan kuului. Ja hän yritti koetella tuota tietämystään tässä tilaisuudessa. Hetkisen vaitiolon jälkeen, ja tuumiskeltuaan itsekseen, mitä tässä olemme ääneen lausuneet, jatkoi hän huolettomasti:
"Mitä kreivi sanoi?"
"Ei mitään, sire."
"Mutta ei suinkaan hän antanut vangita itseään sanaa hiiskumatta?"
"Hän sanoi odottaneensa vangitsemista, sire."
Kuningas kohotti ylväästi päänsä.
"Otaksun, että kreivi de la Fère ei jatkanut kapinallisuuttaan", virkkoi hän.
"Ensiksikin, sire, mitä te nimitätte kapinallisuudeksi?" kysyi muskettisoturi tyynesti.
"Onko kuninkaan silmissä kapinallinen se henkilö, joka ei ainoastaan anna sulkea itseään Bastiljiin, vaan vielä vastustaa niitä, jotka kieltäytyvät häntä sinne viemästä?"
"Jotka kieltäytyvät häntä sinne viemästä?" huudahti kuningas. "Mitä minä kuulen, kapteeni? Oletteko hullu?"
"En luule, sire."
"Puhutte henkilöistä, jotka eivät tahtoneet vangita herra de laFèreä?…"
"Niin, sire."
"Ja keitä ne henkilöt ovat?"
"Tietenkin ne, joiden tehtäväksi teidän majesteettinne sen oli antanut", sanoi muskettisoturi.
"Mutta teidänhän toimeksenne minä sen annoin", huudahti kuningas.
"Niin, sire, minun."
"Ja te sanotte, että määräyksestänne huolimatta aioitte jättää vangitsematta henkilön, joka oli minua solvaissut?"
"Se kyllä oli ehdottomasti aikomukseni, sire."
"Haa!"
"Vieläpä hänelle ehdotin, että hän nousisi hevosen selkään, jonka olin hänelle varannut Conférencen tulliportille."
"Ja missä tarkoituksessa olitte varannut sen hevosen?"
"No, sire, jotta kreivi pääsisi le Havreen ja sieltä Englantiin."
"Te siis kavalsitte minut, monsieur?" huudahti kuningas säkenöiden hurjaa ylpeyttä.
"Aivan."
Ei ollut mitään vastattavaa tuolla sävyllä lausuttuihin sanoihin.Kuningas tunsi niin jäykän vastarinnan, että häntä tyrmistytti.
"Niin menetellessänne oli teillä ainakin joku syy, herra d'Artagnan?" kysyi hän majesteettisesti.
"Minulla on aina peruste, sire."
"Se teko ei ainakaan johtunut ystävyydestä, siitä ainoasta syystä, jota saattaisitte pitää pätevänä, ainoasta, jolla voisitte puolustautua, sillä olinhan teitä tässä suhteessa tahtonut säästää."
"Minuako, sire?"
"Enkö ollut antanut teille ehdon valtaa pidättää kreivi de la Fère tai olla pidättämättä?"
"Kyllä, sire; mutta…"
"Mutta mitä?" kiivaili kuningas.
"Mutta ilmoittaen, sire, että ellen minä häntä vangitse, niin henkivartionne kapteeni tekisi sen."
"Enkö kohdellut teitä kyllin ritarillisesti, kun en pakottanut teitä itseänne ryhtymään asiaan?"
"Minua kyllä, sire; ette ystävääni."
"Enkö?"
"Ette suinkaan, koskapa ystäväni joka tapauksessa olisi vangittu, teinpä sen sitten minä tai vartion kapteeni."
"Ja tuo on teidän uskollisuuttanne, monsieur? Uskollisuutta, joka järkeilee, joka valitsee? Te ette ole soturi, monsieur!"
"Odotan teidän majesteettinne sanovan, mikä olen."
"Te olette frondelainen!"
"Senjälkeen siis kun Frondea ei enää ole, sire…"
"Mutta jos puheenne on totta…"
"Minä puhun aina totta, sire."
"Mitä varten tulitte tänne? Sanokaa!"
"Tulin lausumaan kuninkaalle: sire, kreivi de la Fère onBastiljissa…"
"Se ei suinkaan ole teidän ansiotanne, kuten näkyy."
"Totta, sire. Mutta sittenkin hän on siellä, ja koska hän on siellä, on tärkeätä, että teidän majesteettinne sen tietää."
"Haa, herra d'Artagnan, te uhmailette kuningastanne!"
"Sire…"
"Herra d'Artagnan, ilmoitan teille, että käytätte kärsivällisyyttäni väärin."
"Päinvastoin, sire."
"Mitenkä päinvastoin?"
"Minäkin tulin vangituttamaan itseni."
"Tekö vangituttamaan itsenne?"
"Tietysti. Ystävälleni tulee siellä ikävä, ja minä olen saapunut ehdottamaan teidän majesteetillenne, että sallisitte minun olla hänen seuranaan. Sanokoon teidän majesteettinne vain sanan, niin vangitsen itse itseni; en siihen tarvitse henkivartion kapteenia, siitä menen takuuseen."
Kuningas hyökkäsi pöydän luo ja sieppasi kynän kirjoittaakseen d'Artagnanin vangitsemiskäskyn.
"Muistakaa, että tämä tapahtuu iäksi, monsieur", huudahti hän uhkaavalla äänellä.
"Sen kyllä arvaan", vastasi muskettisoturi; "sillä kerran tehtyänne tämän kauniin tekosen ette enää uskaltaisi katsoa minua silmän."
Kuningas viskasi kynän kiivaasti kädestään.
"Menkää tiehenne!" ärjäisi hän.
"Oh, en, sire, — suvaitkoon teidän majesteettinne minun vielä kieltäytyä."
"Mitä, ettekö mene?"
"Sire, minä tulin puhuakseni säveästi kuninkaalle. Kuningas on valitettavasti kuohuksissa, mutta siitä huolimatta sanon hallitsijalleni kaikki, mitä minulle on hänelle sanottavaa."
"Eronpyyntönne, monsieur", huudahti kuningas, "eronpyyntönne!"
"Sire, te tiedätte kyllä, että virkaeroni ei ole minulle vastenmielinen, koskapa Bloisissa sinä päivänä, jolloin teidän majesteettinne epäsi kuningas Kaarlelta ystäväni kreivi de la Fèren hänelle antaman miljoonan, esitin eronpyyntöni kuninkaalle."
"No, kiirehtikää sitten."
"Ei, sire; sillä tässä ei ole kysymys eronpyynnöstäni. Teidän majesteettinne oli tarttunut kynään, lähettääksenne minut Bastiljiin. Miksi muutitte mielenne?"
"D'Artagnan, itsepäinen gascognelainen! Kumpi meistä on kuningas, tekö vai minä? Sanokaa."
"Te, sire, valitettavasti."
"Mitä, valitettavasti?"
"Niin, sire; sillä jos minä olisin…"
"Jos te olisitte kuningas, hyväksyisitte herra d'Artagnanin kapinallisuuden, niinkö?"
"Aivan varmasti!"
"Todellakin?"
Kuningas kohautti olkapäitään.
"Ja minä sanoisin muskettisoturieni kapteenille", jatkoi d'Artagnan, "sanoisin hänelle, katsellen häntä leppeillä silmillä enkä tulisilla hiilillä — niin, sanoisin hänelle: 'Herra d'Artagnan, unohdin olevani kuningas. Astuin alas valtaistuimeltani solvaamaan aatelismiestä.'"
"Monsieur", huudahti kuningas, "luuletteko olevan ystävällenne puolustukseksi, että viette hänestä hävyttömyydessä voiton?"
"Oh, sire, minä menen kyllä pitemmälle kuin hän", virkkoi d'Artagnan, "mutta se on teidän syynne. Minä sanon teille, mitä tuo perin hienotuntoinen mies ei ole haastanut, sanon: Sire, te olette uhrannut hänen poikansa, ja hän puolusti poikaansa. Te olette uhrannut hänet itsensä; kun hän puhui teille kunnian, uskon ja hyveen nimessä, työnsitte te hänet luotanne, ajoitte pois, toimititte vankityrmään. Minä olen kovempi kuin hän, sire, ja sanon teille: Valitkaa, sire! Haluatteko ystäviä vai lakeijoita, sotilaita vai kumarrustaitureita, todellisia miehiä vai narreja? Tahdotteko, että teitä rakastetaan vai että teitä pelätään? Jos mieluummin haluatte halpamielisyyttä, juonittelua, pelkurimaisuutta, sire, niin sanokaa se. Silloin me lähdemme, me, jotka olemme muinaisen kunnon viimeisiä jäännöksiä, jopa sen ainoita esikuvia; me, jotka olemme palvelleet ja samalla kenties rohkeudessa ja ansioissa voittaneet monia jälkimaailmalle tunnettuja suuria miehiä. Valitkaa, sire, ja tehkää valintanne nopeasti. Säilyttäkää, mitä teillä vanhassa aatelistossanne vielä on suuria ja yleviä miehiä; hovikeikareita teille aina on kylliksi tarjolla. Kiirehtikää lähettämään minut Bastiljiin ystäväni luo. Sillä ellette ole osannut kuunnella kreivi de la Fèreä, kunnian säveintä ja jalointa ääntä; ellette osaa kuunnella d'Artagnania, vilpittömyyden suorapuheisinta ja tuiminta tulkkia, niin olette huono kuningas, ja huomenna olette kuningasparka. Huonoja kuninkaita kammotaan; heikot kuninkaat syöstään vallasta. Tämä oli minulla teille sanottavaa, sire; oma syynne, että pakotatte minut menemään näin pitkälle."
Kuningas heittäytyi kylmänä ja kalmankalpeana taaksepäin nojatuolissaan. Oli ilmeistä, että jos ukkonen olisi iskenyt hänen jalkojensa juureen, ei se olisi häntä enemmän kummastuttanut. Näytti siltä kuin hänen hengityksensä olisi salpautunut ja hän ollut kuolemaisillaan. Tuo vilpittömyyden tuima ääni, kuten d'Artagnan oli sitä nimittänyt, oli lävistänyt hänen sydämensä kuin terävä miekka.
D'Artagnan oli sanonut kaikki mitä hänellä oli ollut lausuttavaa.
Ymmärtäen kuninkaan vimmastuksen hän veti miekan huotrastaan, ja lähestyen kunnioittavasti Ludvig XIV:ttä hän asetti sen pöydälle.
Mutta raivostuneella eleellä kuningas työnsi säilän pois, ja se putosi pöydältä, vierien d'Artagnanin jalkoihin. Kaikesta kylmäverisyydestään huolimatta ei muskettisoturi voinut hillitä itseään. Hän vaaleni vuorostaan ja virkkoi suuttumuksesta kuohuen:
"Kuningas voi syöstä sotilaan epäsuosioon, voi ajaa hänet maanpakoon, voi tuomita hänet kuolemaan. Mutta olkoonpa hän vaikka satakertaisesti kuningas, hänellä ei ole oikeutta solvaista häntä hänen miekkaansa häpäisemällä. Sire, Ranskan kuningas ei ole koskaan halveksuen työntänyt pois minunlaiseni miehen kalpaa. Tälle tahratulle miekalle, muistakaa se, sire, ei tästälähin ole muuta huotraa kuin oma sydämeni tai teidän. Minä valitsen omani, sire; kiittäkää siitä Jumalaa ja pitkämielisyyttäni."
Sitten hän syöksähti miekkaansa kohden.
"Langetkoon vereni teidän päällenne, sire!" huudahti hän.