"Ja olisiko Mouston laiminlyönyt noudattaa ohjeitasi? Ai, ai, se olisi pahasti, Mouston!"
"Päinvastoin, monsieur, päinvastoin!"
"Ei, hän ei ole unohtanut teettää pukuja, mutta hän unohti ilmoittaa minulle lihomisestaan."
"Dame, se ei ole minun vikani, monsieur, räätälinne ei siitä minulle ilmoittanut."
"Joten", jatkoi Portos, "tuo veijari on kahden vuoden aikana varttunut kahdeksantoista tuumaa miehustaltaan, ja kaksitoista viimeksi tehtyä pukua ovat asteittain jalasta puoleentoista jalkaan liian väljät."
"Mutta ne toiset, läheltä sitä aikaa, jolloin vyötärysmittanne oli sama?"
"Ne eivät enää ole muodissa, rakas ystävä, ja jos ne pukisin ylleni, näyttäisin saapuvan Siamista ja olleen hovista poissa kaksi kokonaista vuotta."
"Ymmärrän pulasi. Sinulla on uusia pukuja — montako niitä onkaan? — kolmekymmentäkuusi? Ja kuitenkaan ei sinulla ole ainoatakaan vaatekertaa! No, täytyy teettää seitsemäsneljättä; ne kuusineljättä saa Mouston."
"Ah, monsieur", sanoi Mouston tyytyväisenä, "totta on, että monsieur on aina ollut hyvin antelias minua kohtaan."
"Parbleu, luuletko, etten olisi sitä itse hoksannut tai että menot olisivat minua pidättäneet? Mutta ei ole enää kuin kaksi päivää Vauxin juhliin. Eilen sain kutsun, tuotin Moustonin tänne pikakyydillä pukuvarastoni kanssa, vasta tänä aamuna sain tietää minua kohdanneen onnettomuuden, eikä ole ainoatakaan vähääkään ajanmukaista vaatturia, joka ottaisi valmistaakseen minulle puvun tästä ylihuomiseen."
"Kullalla kirjaillun asun tietenkin?"
"Sellaisen tarvitsen ehdottomasti!"
"Me järjestämme sen. Sinä matkustat vasta kolmen päivän päästä. Kutsut ovat keskiviikoksi, ja nyt on sunnuntaiaamu."
"Se on totta; mutta Aramis kehoitti minua olemaan Vauxissa neljäkolmatta tuntia aikaisemmin."
"Mitä, Aramisko?"
"Niin, Aramis minulle kutsun toi."
"Ah, oivallista, minä käsitän. Sinä sait kutsun herra Fouquetilta."
"Enpä, vaan kuninkaalta, hyvä ystävä! Kutsukirjeessä sanotaan nimenomaan: 'Herra parooni du Vallonille annetaan tiedoksi, että kuningas on suvainnut asettaa hänet kutsulistalleen…"
"Hyvä on; mutta herra Fouquetin kanssa sinä matkustat."
"Ja kun ajattelen", huudahti Portos polkaisten parketin puhki, "kun ajattelen, että minulla ei ole pukua! Ihan pakahdun kiukusta! Tahtoisin totisesti kuristaa jonkun tai repiä jotakin siekaleiksi!"
"Älä kurista ketään, äläkä revi mitään, Portos. Minä järjestän kaiken tuon. Ota yllesi joku kuudestaneljättä nutustasi ja tule kanssani räätäliin."
"Pyh, palvelijani on jo tänä aamuna juossut niiden kaikkien luona."
"Myöskin herra Percerininkö?"
"Kuka herra Percerin on?"
"Hän on kuninkaan räätäli,parbleu!"
"Ah, niin, niin", sanoi Portos, joka tahtoi näyttää tuntevansa kuninkaan vaatturin ja ensi kerran kuuli tätä nimeä mainittavan; "herra Percerinillä, kuninkaan räätälillä, hitto, ajattelin, että ainakin hänellä olisi liian kiire."
"Epäilemättä onkin. Mutta ole sinä huoletta, Portos. Hän tekee minun tähteni mitä ei tekisi jonkun toisen mieliksi. Mutta sinun täytyy antaa ottaa mittasi, ystäväni!"
"Huh", huoahti Portos, "se on ikävää, mutta minkäpä sille sitten voi!"
"Peijakas, teethän vain kuten muutkin, ystäväni! Niinkuin kuningaskin."
"Mitä, otetaanko kuninkaastakin mitta? Ja hän sietää sitä?"
"Kuningas on keikaileva, rakas ystävä, ja sinä olet sitä myöskin, sano mitä sanot."
Portos hymyili voitokkaasti.
"Menkäämme siis kuninkaan räätälin luo!" virkkoi hän. "Ja koska hän ottaa mittaa kuninkaasta,ma foi, voinen mielestäni minäkin antaa hänen mitata runkoni."
209.
Mestari Jean Percerin.
Hoviräätäli Jean Percerinillä oli jokseenkin iso talo Saint-Honoré-kadun varrella lähellä Rue de l'Arbre-Seciä. Siinä oli mies, jolla täytyi olla hyvä aisti kauniiden kankaitten, sirojen kirjausten ja vaikuttavien kuosien käyttelyssä, sillä suku oli isästä poikaan toiminut kuninkaitten vaattureina Kaarle IX:n päiviltä asti. Se olikin ollut pätevä alku, sillä tämän hallitsijan tiedetään usein saaneen varsin vaikeasti tyydytettäviä hienostelun oikkuja.
Senaikuinen Percerin oli hugenotti kuten Ambroise Paré, ja hänet oli säästänyt vainolta Navarran kuningatar, ihana Margot — kuten tätä nimitettiin — sillä perusteella, että ainoastaan hän oli kyennyt aivan moitteettomasti sommittelemaan niitä ihmeellisiä ratsastuspukuja, joita valtiatar mielellään käytti peitelläkseen erinäisiä salattaviksi katsomiansa ruumiillisia virheitä.
Pelastettu Percerin oli sitten kiitollisena valmistellut sieviä ihonmukaisia mustia asuja, Katarina-kuningattaren säästeliäisyyteen soveltuvina, ja tämä hallitsijatar osoitti lopulta mieltymystä pitempiinkin haasteluihin hugenotin kanssa, jolle hän oli jo kauan näyttäytynyt armolliseksi. Mutta Percerin oli ymmärtäväinen mies: hän oli kuullut sanottavan, että hugenotille ei mikään ollut vaarallisempaa kuin Katarina-kuningattaren hymyily, ja huomattuaan tämän myhäilevän hänelle useammin kuin tavallisesti hän kiirehti kääntymään katolilaiseksi koko perheensä keralla. Siten laittauduttuaan nuhteettomalle kannalle hän pääsi Ranskan kruunun mestarivaatturin korkeaan asemaan.
Keikarikuningas Henrik III:n hallitessa tämä asema kohosi Kordillerien korkeimpien huippujen tasalle. Percerin oli ollut nokkela mies kaiken ikänsä, ja säilyttääkseen tämän maineensa haudankin taakse hän varoi viivyttelemästä kuoleman kanssa; sentähden hän sievästi muutti manalle juuri parahiksi, kun hänen mielikuvituksensa alkoi väsähtää.
Häneltä jäi poika ja tytär, kumpikin perimänsä nimen arvoisia: poika oli rohkea ja tarkkakätinen leikkaaja, tytär kunnostausi kirjailussa ja koristuksien suunnittelussa.
Tämän toisen Percerin-polven menestys vakaantui Henrik V:n ja Marie de Medicisin häistä sekä edellämainitun kuningattaren muhkeista hautajaisista, kun sitä vielä auttoi joku sen ajan hienostelijain johtotähden herra de Bassompierren kehaiseva lauselma.
Herra Concini ja hänen puolisonsa Galigai, jotka sittemmin loistivat Ranskan hovissa, tahtoivat saada italialaisia kuoseja käytäntöön ja kutsuivat vaattureita Firenzestä. Mutta isänmaallisuus ja itserakkaus kannustivat Percerinin kilpasille, ja hän työnsi varjoon nämä muukalaisetbrocatelle en application-sommitelmillaan ja verrattomilla solmuneuleillaan, — siinä määrin, että Concini itse ensimmäisenä kääntyi pois maanmiehistään eikä enää huolinut kenenkään muun kuin ranskalaisen hovivaatturin valmistamista puvuista. Hänen taidokkaista käsistään lähtenyt ihokas siis olikin hovisuosikilla yllänsä sinä päivänä, kun Vitry pistoolinlaukauksellaan lävisti häneltä pään Louvren pikkusillalla. Se mestari Percerinin pukimon taideteos niin ollen oli pariisilaisten huvina silloin repiä tuhansiksi palasiksi niiden maallisten jäännösten ohella, joiden somistukseksi se oli valmistettu.
Siitä suosiollisuudesta huolimatta, jota Percerin oli saanut Concino Concinin taholta osakseen, kuningas Ludvig XIII jalomielisyydessään ei tuntenut mielenkarvautta vaatturiansa kohtaan, vaan piti häntä vakinaisessa palveluksessaan. Ludvig Oikeamielisen juuri antaessa tämän suurenmoisen osoituksen mielenlaadustaan oli Percerin saanut kasvatetuksi ammattialalleen kaksi poikaa. Näistä toinen suoritti ratkaisevan kokeensa Itävallan Annan häissä, keksien kardinaali de Richelieulle sen muhkean espanjalaisen asun, jossa hän silloin tanssisarabanden; hän valmisti sittemmin puvutMirame-draamaan[23] ja ompeli vanhemman Buckinghamin viittaan ne kuuluisat helmet, joiden kohtalona oli joutua siroitelluiksi Louvren juhlasalin permannolle.
Ihminen nousee helposti maineeseen, saadessaan toimittaa vaatetustarpeet sellaisille historian loistokuville kuin Buckinghamin herttualle, herra de Cinq-Marsille, neiti Ninonille, Beaufortin herttualle ja Marion de Lormelle. Isänsä kuollessa olikin Percerin III kohonnut korkeimmalle kunnian kukkulalle.
Tämä samainen Percerin III, elähtäneenä, mainehikkaana ja äveriäänä, piti vielä Ludvig XIV:ttä vaatteissa. Hänellä ei enää ollutkaan poikaa, ja se oli hänelle suurena mielipahan aiheena, kun valtakunnan voimallisin vaatturisuku siis oli sammumassa; mutta hän oli kyllä hankkinut useita oppilaita, joista saattoi toivoa hyvää. Hänellä oli omat kuomivaunut, maakartano, lakeijoita, jotka esiintyivät koko Pariisin upeimmissa livreijoissa, ja Ludvig XIV:n erityisellä valtuutuksella ajokoiraparvikin. Jonkunlaista suojelevaisuutta osoittaen hän vaatetti herroja de Lyonnea ja Letellieriä; mutta — valtion salaisuuksiin perehtyneenä ja valtioviisaana miehenä — hän ei ollut koskaan saanut herra Colbertin tilaamia pukuja onnistumaan. Tällainen ilmiö ei ole selitettävissä, mutta sen saattaa tajuta. Suuret sielut saavat kaikilla aloilla elähtelynsä näkymättömistä ja nimeämättömistä aistimuksista; ne toimivat itsekään oikein tietämättä kaikkia vaikuttimiansa. Percerin Suuri — sillä vastoin tavallisuutta ansaitsi Percerineistä juuri viimeinen nimen kantaja tällaisen lisämaineen — leikkasi sisäisen innoituksen johtelemana hameen kuningattarelle tai housut kuninkaalle; hän keksi erikoisen levätin Monsieurille, irtolaahuksen Madamelle; mutta kaikessa nerokkuudessaan hän ei kyennyt noudattamaan herra Colbertin mittasuhteita.
"Se mies", hän usein hymähteli, "on minun kykyjeni ulkopuolella, ja minä en saisi häntä katselluksi tämän työpajani pynttäyksessä."
On siten sanomattakin selvää, että Percerin oli herra Fouquetin vaatturi ja että yli-intendentti ylisteli häntä suuresti.
Percerin oli lähes kahdeksankymmenen vanha; kuitenkin hän oli vielä vireä — ja samalla niin kuiva, sanoivat hovilaiset, että hän ihan ritisi. Hänen maineensa ja varallisuutensa on niin suuri, että näiden teikarien johtoasemaan joutunut Condén prinssi antoi hänelle käsivartensa, puhellessaan mestarin kanssa puvuista, ja että vähimminkään maksuhaluiset hovin herrasmiehet eivät koskaan rohjenneet aivan pahoin vitkastuttaa hänen laskujaan, sillä mestari Percerin valmisti puvun velaksi kerran, mutta toista vaatekertaa oli turha tilata ennen kuin edellisestä oli suoritus selvänä.
On käsitettävää, että tuollaisen vaatturin ei tarvitse tavoitella asiakkaita ja että hänen on päinvastoin vaikea vastaanottaa uusia. Percerin kieltäysikin laittamasta pukuja porvareille tai kovin verekseltään aateloiduille. Kerrottiinpa, että kardinaali Mazarin olikin eräänä kauniina päivänä sujauttanut aateliskirjan itse mestarin taskuun, kun tämä oli ilmaiseksi pannut aivan erityistä huolta täydellisen kardinaali-juhlapuvun valmistamiseen.
Percerinillä oli melkoisesti sukkeluutta ja häijynkurisuutta ja korkeasta iästään huolimatta hän vielä lujalla kädellä otti mittaa naisten vyötäröistä, niin että hänessä sanottiin olevan veitikkaakin.
Tämän taituriylimyksen taloon siis d'Artagnan vei murhemielisenPortoksen. Matkalla parooni haastoi ystävälleen:
"Varo saattamasta minunlaiseni miehen arvokkuutta vaaraan, hyvä d'Artagnan, tuon Percerinin julkeuden tähden, hän kun kuuluu olevan kovin töykeä mies; minä sanon sinulle ennakolta, veikkonen, että jos hän ei ota kohditellakseen minua, annankin hänelle kuritusta."
"Minun esittelemänäni", takasi d'Artagnan, "ei sinun tarvitse pelätä mitään, hyvä ystävä, vaikkapa olisit… mitä et ole."
"Ka, minä vain…"
"Mitä nyt? Onko sinulla ehkä jotakin Perceriniä vastaan? sano."
"Minä luulen, että tässä äsken…"
"No, mitä äsken?"
"Taisin lähettää Mousquetonin tuonnimisen veijarin luokse."
"Noh, entä sitten?"
"Ja se hyväkäs kieltäysi laittamasta minulle juhlapukua."
"Oh, tietenkin joku väärinymmärrys, joka heti selviää, Mouston on ollut sekaannuksissa."
"Kenties."
"Hän on tietenkin erehtynyt nimestä."
"Se on mahdollista. Tuo Moustonin vietävä ei ole koskaan kunnollisesti muistanut nimiä."
"Minä otan koko homman huolekseni."
"Mainiota."
"Pysähdytä vaunut, Portos; olemme perillä."
"Tässäkö se on?"
"Niin."
"Mitä, tässäkö? Olemmehan vasta hallien kohdalla, ja sinä sanoit talon olevan Rue de l'Arbre-Secin kulmassa."
"Totta kyllä, mutta ethän tahtone, että hevosemme nousevat edellämme olevien vaunujen päälle?"
"En kylläkään."
"Tai että nuo vaunut ajavat niiden yli, jotka ovat lähinnä edellä?"
"En, en."
"Etkä myöskään vaatine, että nuo toiset vaunut kaivautuisivat niiden kolmen- tai neljänkymmenen valjakon alitse, jotka ovat saapuneet paikalle ennen meitä?"
"Kah, kautta kunniani, sinä olet oikeassa! Onpa siinä hitonmoinen jono, veikkoseni!"
"On niinkin."
"Ja mitä peijakasta ne täällä tekevät?"
"Yksinkertainen juttu: odottavat vuoroansa."
"Joutavia! Olisivatko muka Bourgogne-hotellin näyttelijät muuttaneet tänne?"
"Ei, pääsyvuoroansa herra Percerinille."
"Mutta sittenhän meidänkin on odotettava?"
"Olkaamme me älykkäämpiä ja vähemmän ylpeitä kuin he! Me astumme maahan, tunkeudumme paashien ja lakeijain välitse ja suoriudumme tuotapikaa räätälin luokse, — sen takaan, olletikin jos sinä astelet edellä."
"Lähdetään", mukausi Portos.
Ja laskeutuen vaunuista ystävykset samosivat jalkaisin taloa kohti.
Tungos johtui siitä, että Percerinin katuovi oli lukossa ja tämän edessä seisoi lakeija, joka selitteli ylhäisen vaatetaiteilijan ylhäisille asiakkaille, että herra Percerin ei tällähaavaa voinut vastaanottaa ketään. Mahtava palvelija oli erästä suurta herraa kohtaan niin suosiollinen, että ilmaisi tälle kaikessa luottamuksessa yksityiskohtiakin, joita sitten toisteltiin pitkin katua: herra Percerinillä oli puuhanaan viisi pukua kuninkaalle, ja näin täpärässä tilanteessa hän oli sentähden sulkeutunut työhuoneeseensa tuumimaan niiden kuosia väriä ja koristelua.
Siihen selitykseen monet tyytyivätkin ja pyörsivät takaisin hyvillään siitä, että toki saivat tällaisen uutisen kerrottavakseen. Mutta sitkeämpinä pysyivät toiset vain itsepintaisesti karttamassa, että ovi avautuisi heille. Jälkimmäisten joukossa oli kolme Pyhän Hengen ritaria, joiden piti esiintyä tanssikuvaelmassa; tämä oli auttamattomasti tärveltymässä, elleivät nuo kolme suuruutta saaneet asujansa suuren Percerinin omakätisesti leikkaamina.
Työntäen edellään Portosta, joka raivasi tien auki ihmisryhmien läpi, d'Artagnan pääsi pitkien pöytien ääreen, joiden takana räätälinkisällit ahkeroitsivat ja antoivat selityksiä parhaansa mukaan. Unohdimme mainita, että katuovella oli tahdottu torjua Portos kuten muutkin; mutta d'Artagnan oli noussut portaita ja lausunut lyhyeen: "Kuninkaan nimessä!" Hänelle oli pääsy mutkaton, ja hän oli tuonut ystävänsä kerallaan.
Niin, noilla miespoloisilla oli kova urakka, kun he yrittivät soveliaimmalla tavalla vastailla poissaolevan mestarinsa puolesta niiden liiketuttavien vaatimuksiin, jotka syyllä tai toisella olivat selviytyneet konttorihuoneeseen asti; alituiseen piti heidän pysähdyttää neulansa, saadakseen kielensä paremmin käyntiin, ja milloin loukattu ylpeys tai pettynyt odotus syyti jonkun silmille liian tuiman soimausryöpyn, sukelsi ahdistettu tuskaannuksissaan ihan näkymättömiin pöydän alle. Yrmeiden ylimysten jono esiintyi monia mielenkiintoisia yksityiskohtia tarjoavana kuvaelmana.
Nopea- ja varmakatseinen muskettisoturien kapteeni sai yhdellä silmäyksellä käsityksen asemasta. Mutta hipaistuaan kaikkia ryhmiä tämä katse pysähtyi erääseen mieheen, joka oli vastapäätä istuutunut jakkaralle, niin että vain pää ulottui näkyviin häntä suojaavan myymäläpöydän takaa. Tämä henkilö oli noin neljänkymmenen ikäinen ja raskasmielinen katsannoltaan; kasvot olivat kalpeat, silmät säteilivät sydämellisesti. Nojaten leukaansa käteen hän uteliaana ja tyynenä harrastajana tarkkasi aatelista yleisöä. Mutta nähdessään ja ilmeisesti tuntiessaan d'Artagnanin hän veti hattunsa silmilleen. Kenties juuri tämä liike veti muskettisoturin katseen puoleensa, jossa tapauksessa asianomainen saavutti sillä aivan päinvastaisen tuloksen kuin oli tarkoittanut. Mies oli muuten hyvin yksinkertaisessa asussa ja saattoi vähemmän tarkkanäköisten liiketuttavien silmissä hyvinkin käydä pelkästä vaatturinapulaisesta, joka ompelupöydän takana kyyrötellen pisteli täsmällisiä neuleita verkaan tai samettiin. Joka tapauksessa oli miehellä liian usein nenä pystyssä, hänen kyetäkseen tehokkaasti työskentelemään sormillansa.
D'Artagnan ei ollut eksytettävissä; hän näki hyvin, että jos mies tekikin työtä, se varmastikaan ei koskenut kankaita.
"Hei", sanoi hän kääntyen tätä puhuttelemaan, "onko teistä siis räätälinkisälli sukeutunut, herra Molière?"[24]
"Sh, herra d'Artagnan", vastasi toinen säveästi; "taivaan tähden, te annatte minut ilmi!"
"No, mitä pahaa siinä olisi?"
"Ei tosin pahaa, mutta…"
"Mutta siitä ei nähtävästi koituisi hyvääkään, niinkö?"
"Ei vainkaan, sillä hommanani on saada rauhassa tarkkailla oivallisia henkilökuvia."
"Tehkää niin, tehkää, herra Molière. Käsitän kyllä, mitä harrastusta tällainen piiri herättää teissä, ja… ja minä en tahdo häiritä tutkimuksianne."
"Kiitos!"
"Mutta asetanpa ehdoksi, että sanotte minulle, missä herra Percerin toden teolla on."
"Kah, mielelläni: työhuoneessaan. Mutta…"
"Mutta sinne ei ole menemistä?"
"Luoksepääsemätön!"
"Kaikilleko?"
"Jokainoalle. Hän johdatti minut tänne, saadakseni mukavasti tehdä havaintoja, ja sitten hän poistui pyhäkköönsä."
"No niin, parahin herra Molière, tehän käytte ilmoittamassa hänelle, että minä olen täällä, — niinhän?"
"Minäkö?" huudahti Molière, sävyltään kuin urheana koirana, jolta tahdotaan kiskaista laillisesti saatu luu; "minäkö hievahtaisin tähystyspaikaltani? Voi, herra d'Artagnan, kuinka kova te voittekaan olla!"
"Ellette hetikohta käy ilmoittamassa tuloani herra Percerinille, rakas herra Molière", sanoi d'Artagnan hiljaa, "niin tietäkää, että silloin minä en toimitakaan katseltavaksenne ystävää, jonka olen tuonut mukanani."
Molière viittasi huomaamattomalla liikkeellä Portokseen.
"Tuo mies, eikö niin?" hän kysyi.
"Aivan."
Molière tähtäsi vantteraan parooniin tuollaisen katseen, jotka penkovat sydämiä ja munaskuita. Tutkimus kaiketi näytti hänestä lupaavan hyviä tuloksia, sillä hän nousi heti ja pujahti viereiseen huoneeseen.
210.
Pukunäytteet.
Sillävälin väenpaljous vähitellen poistui, jättäen jokaiseen leikkauspöydän kulmaan nurkuvan murahduksen tai uhkauksen, kuten valtameren hiekkasärkillä laineet jättävät hiukan vaahtoa tai murskautuneita leviä, kuohahtaessaan pakovedellä takaisin rannasta.
Kymmenen minuutin kuluttua näyttäytyi Molière jälleen, viitaten oviverhon takaa d'Artagnanille. Tämä riensi esille, vetäen Portoksen mukanaan ja kuljettaen hänet jokseenkin monimutkaisten käytävien kautta Percerinin työhuoneeseen. Hihat ylöskäärittyinä vanhus pöyhi isoilla kultakukkasilla kirjailtua kangasta, löytääkseen siitä kauniita heijastuksia.
D'Artagnanin huomatessaan hän laski kankaan käsistään ja tuli vastaan, ei säteilevänä eikä liehakoivana, mutta silti jotensakin kohteliaana.
"Herra kaartinkapteeni", virkkoi hän, "suonette minulle anteeksi, mutta minulla on kova kiire."
"Niin kai, kuninkaan pukujen valmistamisessa? Minä tiedän sen, paras herra Percerin. Kuulutte tekevän hänelle kolme?"
"Viisi, hyvä herraseni, viisi!"
"Kolme tai viisi, siitä en käy levottomaksi, mestari Percerin ja tiedän teidän tekevän niistä maailman komeimmat."
"Se tiedetään, totta kyllä. Kun ne kerran ovat tehdyt, ovat ne maailman komeimmat, sitä en kiellä. Mutta sitä ollakseen täytyy niiden ensin olla olemassa, ja siihen, herra kapteeni, minä tarvitsen aikaa."
"Pyh, vielä kaksi päivää, se on paljon enemmän kuin teiltä niihin menee, herra Percerin", virkkoi d'Artagnan perin levollisena.
Percerin kohotti päänsä kuin mies, joka ei ole tottunut vastaväitteisiin, edes oikkusanojensa vastustamiseen. Mutta d'Artagnan ei kiinnittänyt mitään huomiota kuuluisan kirjokangasmuovailijan synkkenevään muotoon.
"Hyvä herra Percerin", jatkoi hän, "minä tuon teille liiketuttavan."
"Ah, ah!" äännähti Percerin nyrpeänä.
"Herra parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefondsin", jatkoi d'Artagnan.
Percerin yritti tervehdystä, kohtaamatta mitään myötätuntoista yrmeässä Portoksessa, joka huoneeseen astumisestaan asti oli katsellut vaatturia alta kulmain.
"Hyviä ystäviäni", lopetti d'Artagnan.
"Minä palvelen monsieuria", vastasi Percerin, "mutta myöhemmin."
"Myöhemmin? Ja milloin sitten?"
"No, kun saan aikaa."
"Niin sanoitte jo palvelijalleni", keskeytti Portos tyytymättömänä.
"Se on mahdollista", myönsi Percerin, "minulla on melkein aina kiire."
"Hyvä mies", virkkoi Portos mielevästi, "aina on aikaa, kun vain tahtoo."
Percerin karahti aivan tummanpunaiseksi, ja iän vaalentamilla vanhuksilla se on vaarallinen enne.
"Monsieur", hän ärähti, "saa kernaasti teettää pukunsa muualla, totisesti!"
"No, no, Percerin", lepytteli d'Artagnan, "tänään ette ole tavallinen. Malttakaas, virkan teille sanasen, joka saa teidät syleilemään polviamme. Monsieur ei ole ainoastaan minun ystäväni, vaan myöskin herra Fouquetin likeisiä seuralaisia."
"Ahaa", hymähti räätäli, "se on toista! Onko herra parooni herra yli-intendentin miehiä?" kysyi hän sitten Portokseen kääntyen.
"Minä olen mies omasta takaa", tiuskaisi Portos, kun juuri samassa verho kohosi päästämään näyttämölle kolmannen henkilön.
Molière teki havaintoja. D'Artagnan nauroi. Portos noitui.
"Paras Percerin", kehoitti d'Artagnan, "tehkää asu herra paroonille; minähän sitä teiltä pyydän."
"Teidän tähtenne en kiellä, herra kapteeni."
"Mutta ei sillä hyvä. Teidän on valmistettava se puku heti"
"Mahdotonta ennen kuin viikon kuluttua."
"Se olisi samaa kuin kieltäytyä sitä laisinkaan valmistamasta, hänen kun on niissä vaatteissa esiinnyttävä Vauxin juhlissa."
"Sanon vieläkin, että se on mahdotonta", toisti itsepäinen vanhus.
"Ei toki, paras herra Percerin, varsinkaan kun minä teitä pyydän", virkkoi vieno, metallinheleä ääni ovelta, saaden d'Artagnanin heristämään korviansa.
Se oli Aramiksen ääni.
"Herra d'Herblay!" huudahti räätäli.
"Aramis", jupisi d'Artagnan.
"Kah, piispamme!" sanoi Portos.
"Hyvää päivää, d'Artagnan! Hyvää päivää, Portos! Hyvää päivää, rakkaat ystävät!" tervehti Aramis. "Kas niin, Paras herra Percerin, valmistakaa puku monsieurille, ja takaan, että silloin teette herra Fouquetille mieluisan työn."
Ja hän antoi näitä sanojaan seurata liikkeen, joka merkitsi: "Suostukaa ja antakaa heidän mennä!" — Piispalla näkyi olevan mestari Perceriniin enemmän vaikutusvaltaa kuin itse d'Artagnanillakin, sillä räätäli kumarsi myöntymisen merkiksi.
"Käykää tuonne antamaan mittanne", määräsi hän tylysti, kääntyen jälleen Portokseen.
Portos punastui uhkaavasti.
D'Artagnan aavisti myrskyä ja kutsui Molièreä.
"Hyvä herraseni", virkkoi hän tälle puoliääneen, "mies jonka näette, pitää itselleen häpeällisenä, että mitataan sitä lihaa ja niitä luita, jotka Jumala on antanut hänen osakseen. Tutkikaahan tuota tyyppiä, mestari Aristofanes, ja käyttäkää hyväksenne."
Molière ei kaivannut kehoitusta; hän ahmi silmillään parooni Portosta.
"Monsieur", hän sanoi tälle, "jos suvaitsette tulla minun kanssani, otatan teistä puvun mitan, mittaajan teihin ollenkaan koskematta."
"Ah", virkkoi Portos, "mitä sanottekaan, ystäväni?"
"Ei kyynärpuuta eikä jalanmittaa lasketa saumoillenne. Tämä on keksimämme uusi menettelytapa, ottaaksemme mittaa arvohenkilöistä, joiden herkkätuntoisuudelle halpasäätyisten käsien kosketus on vastenmielistä. On hienoluontoisia henkilöitä, jotka eivät voi sietää mittausta, ja minunkin mielestäni se toimitus loukkaa ihmisen luontaista majesteettia, ja jos te, monsieur, osutte olemaan sitä lajia…"
"Luulenpa olevani, hitto soikoon!"
"No, se sattuu mainiosti, herra parooni, te saatte uuden keksintömme mukaan puvun."
"Mutta miten hiidessä siinä menetellään?" ihastui Portos.
"Monsieur", virkkoi Molière kumartaen, "jos tahdotte minua seurata, niin saatte nähdä."
Aramis katseli jännittyneesti tätä näytelmää. Hän luuli d'Artagnanin eloisuudesta huomaavansa, että tämä lähtisi Portoksen kanssa, ollakseen mukana niin lupaavasti alkaneen huvinäytelmän loppusuorituksessa. Mutta terävänäköisyydestään huolimatta Aramis erehtyi. Portos ja Molière lähtivät kahden. D'Artagnan jäi Percerinin luo. Minkätähden? Tietenkin vain pelkästä uteliaisuudesta, muka nauttiakseen vielä muutamia minuutteja hyvän ystävänsä Aramiksen seurasta.
Kun Molière ja Portos olivat hävinneet näkyvistä, d'Artagnan lähestyiVannesin piispaa, mutta se näkyi tälle olevan erityisen vastenmielistä.
"Sinäkin olet kai pukua teettämässä?"
Aramis hymyili.
"En ole", vastasi hän.
"Mutta menethän Vauxin juhliin?"
"Menen kyllä, mutta ilman uutta asua. Unohdat, rakas d'Artagnan, että poloinen Vannesin piispa ei ole kyllin rikas teettääkseen pukua joka juhlaan."
"Pyh!" virkahti muskettisoturi hymyillen. "Entä runot, emmekö niitä enää sepittele?"
"Oi, d'Artagnan", sanoi Aramis, "siitä on jo pitkä aika, kun olen sellaisia turhanpäiväisyyksiä ajatellut."
"Kas vain!" huudahti d'Artagnan uskomattomana.
Sillä välin oli Percerin uudestaan syventynyt kirjokankaitten tarkasteluun.
"Etkö huomaa", kysyi Aramis hymyillen, "että pahoin häiritsemme tätä kunnon miestä, rakas d'Artagnan?"
"Haa, haa", tuumi muskettisoturi itsekseen, "siispä minä häiritsen sinua, ystäväiseni!" Sitten hän jatkoi kuuluvasti: "No niin, lähtekäämme; minulla ei ole täällä enempää tekemistä, ja jos sinä olet yhtä vapaa kuin minäkin, rakas Aramis…"
"Ei, minä halusin…"
"Ah, sinulla on jotakin erityistä sanottavaa Percerinille? Kas, kun et minua siitä heti varoittanut!"
"Erityistä kylläkin", myönsi Aramis, "mutta ei sinulta salattavaa, d'Artagnan. Minulla ei koskaan, sen voit uskoa, ole mitään niin yksityistä asiaa, ettei sinunlaisesi ystävä saisi sitä kuunnella."
"Ah, ei, ei, minä lähden", intti d'Artagnan, vaikka hänen äänessään tuntui selvä uteliaisuuden sävy. Sillä toisen hyvinkin peitelty hermostus ei ollut välttänyt hänen huomiotansa, ja hän tiesi, että tuossa tutkimattomassa sielussa kaikki, jopa näennäisesti vähäpätöisimmätkin seikat, tavallisesti tähtäsivät päämäärään — tuntemattomaan päämäärään, jonka muskettisoturi tietoisena ystävänsä luonteesta kuitenkin käsitti ehdottomasti tärkeäksi.
Aramis puolestaan näki d'Artagnanin epäluulon ja pyysi hartaasti:
"Jäähän toki, asia on aivan yksinkertainen." Sitten hän kääntyi räätälin puoleen. "Paras herra Percerin…" virkkoi hän. "Olenpa hyvin mielissänikin, että olet täällä, d'Artagnan."
"Ah, todellako?" ihmetteli gascognelainen kolmannen kerran entistä vähemmän eksyttävänä.
Percerin ei hievahtanut. Vetämällä hänen kädestään kankaan, jota hän miettiväisenä katseli, Aramis herätti hänet rajusti.
"Paras herra Percerin", sanoi hän tälle, "minulla on täällä lähellä herra le Brun, herra Fouquetin maalareita."
— Ah, mainiota! — ajatteli d'Artagnan; — mutta miksi le Brun?
Aramis silmäili d'Artagnania, joka oli katselevinaan seinälle ripustettuja kuparipiirroksia.
"Tahdotte hänelle teettää puvun, sellaisen kuin epikurolaiset käyttävät?" kysyi Percerin.
Sanoessaan tämän hajamieliseen tapaan arvoisa räätäli yritti siepata kirjokankaansa kappaletta takaisin.
"Epikurolais-asunko?" kysyi d'Artagnan tutkivasti.
"Niin, niin", virkkoi Aramis, herttaisin hymynsä huulillaan; "on kirjoitettu, että tämä rakas d'Artagnan saa tietää kaikki salaisuutemme tänä iltana; niin, ystäväni, niin. Olet kai kuullut puhuttavan herra Fouquetin epikurolaisista?"
"Tietysti. Eikö se ole jonkunlainen runoilijain seura, johon kuuluvat la Fontaine, Loret, Pélisson, Molière ja keitä ne kaikki lienevätkään? Sillähän on akatemiansa Saint-Mandéssa?"
"Juuri niin. No, me annamme runoilijoillemme univormut ja järjestämme heidät rykmentiksi kuhinkaan palvelukseen."
"Oh, oivallista, minä arvaan. Herra Fouquet aikoo yllätystä kuninkaalle. No, olkaa vain huoletta! Jos tuo on herra le Brunin salaisuus, en siitä hiisku."
"Aina viehättävä, ystäväni. Ei, herra le Brunilla ei ole tässä asiassa mitään tekemistä. Häntä koskeva salaisuus on vielä paljon tärkeämpi!"
"Jos se on tätä tärkeämpi, silloin tahdon olla mieluummin sitä tietämättä", virkkoi d'Artagnan, ollen lähtevinään.
"Astukaa sisälle, herra le Brun, astukaa sisälle", kutsui Aramis avaten oikealla kädellään sivuoven ja vasemmalla pidättäen d'Artagnania.
"Ma foi, en käsitä tästä mitään!" sanoi Percerin.
Aramis piti paussin, kuten sanotaan teatterikielessä.
"Paras herra Percerin", virkkoi hän, "te teette viisi pukua kuninkaalle, eikö niin? Kullalla kirjaillun nutun, verkaisen metsästystäkin, samettisen vaatekerran, satiinipuvun ja viidennen vaatekerran firenzeläisestä silkistä?"
"Niin. Mutta mistä tuon kaiken tiedätte, monseigneur?" kysyi Percerin hämmästyneenä.
"Se on hyvin yksinkertaista, monsieur. Esiintyyhän siellä metsästys, juhla-ateria, konsertti, huvimatka ja iltaseura. Nuo viisi kangaslajia määrää siis hovisääntö."
"Te tiedätte kaikki, monseigneur!"
"Ja paljon muutakin vielä, hohei", jupisi d'Artagnan.
"Mutta", huudahti räätäli voitonriemuisena, "ettepä tiedä, monseigneur, vaikka olettekin kirkkoruhtinas, eikä kukaan muukaan saa sitä tietää — sen tietää vain kuningas ja neiti de la Vallière ja minä, — minkä väriset nuo kankaat ovat ja millaisia koristuksia käytetään, mikä on leikkausmalli, kokonaisvaikutus ja kuosi tässä kaikessa."
"Heh", virkkoi Aramis, "sitä varten juuri tulinkin pyytääkseni teitä sen minulle ilmoittamaan, paras herra Percerin."
"Hi vähä mitään!" huudahti räätäli pelästyneenä, vaikka Aramis oli lausunut kertomamme sanat vienoimmalla, hunajaisimmalla äänellään.
Vaatimus tuntui herra Percerinistä tarkemmin ajateltuna niin tavattomalta, niin naurettavalta, että hän ensin hihitti aivan hiljaa, sitten ääneen, ja lopuksi hohotti. D'Artagnan matki häntä, ei siksi, että asia hänestä näytti niin hullunkuriselta, vaan jotta Aramis ei pääsisi kylmenemään. Tämä antoi heidän nauraa kahden. Vasta heidän tyynnyttyään hän jatkoi:
"Ensi kuulemalla", sanoi hän, "tuntuu kai siltä kuin antautuisin järjettömyyksiin? Mutta d'Artagnan, joka on itse viisaus, sanoo teille, että minä en voisi olla tuota tietoa pyytämättä."
"Saammehan nähdä", virkkoi muskettisoturi tarkkaavaisena ja ihmeellisellä vainullaan haistaen, että tähän asti oli ollut vain pikkukahakoita ja että taistelun hetki lähestyi.
"Saamme nähdä", mukasi Percerin epäuskoisesti.
"Minkätähden", jatkoi Aramis, "herra Fouquet pitää juhlat kuninkaalle?Eikö hän tee sitä miellyttääkseen hänen majesteettiansa?"
"Epäilemättä", myönsi Percerin.
D'Artagnan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.
"Kaikenlaisella kohteliaisuudella? Muutamilla sukkelilla keksinnöillä? Valmistamalla sarjan samanlaisia yllätyksiä kuin äsken puheena ollut epikurolaistemme muodostaminen rykmentiksi?"
"Aivan oikein!"
"No niin, parhaaksi yllätykseksi on nyt suunniteltu hanketta, johon tarvitaan ensiksikin hyvää ystävääni herra le Brunia: hän on mies, joka piirustaa hyvin täsmällisesti."
"Niin", vahvisti Percerin, "olen nähnyt monsieurin tauluja ja pannut merkille, että puvut olivat hyvin huolellisesti maalatut. Senvuoksi olenkin heti suostunut tekemään hänelle vaatekerran, olkoon se sitten herrojen epikurolaisten mallinen tai omaa kuosiaan."
"Me otamme vastaan tarjouksenne ja myöhemmin käytämme sitä hyväksemme, monsieur. Mutta tällä hetkellä herra le Brun ei tarvitse pukuja, jotka hänelle itselleen teette, vaan kuninkaalle valmistamianne."
Percerin ponnahti taaksepäin, eikä tyyni ja erittäin arvostelukykyinen d'Artagnankaan pitänyt sitä liiallisena kiihkomielisyytenä, sillä Aramiksen uskaltamaan ehdotukseen sisältyi niin paljon kummallisia ja pöyristäviä mahdollisuuksia.
"Kuninkaan pukuja! Antaa kuninkaan pukuja kellekään?… Oh, totta toisen kerran, herra piispa, teidän armonne on hullu!" huudahti tyrmistynyt räätäli.
"Auta minua toki, d'Artagnan", virkkoi Aramis yhä hymyilevämpänä ja tyynempänä, "auta minua suostuttaa monsieuria; sillä sinähän ymmärtänet?"
"Hoh, hoh, enpä liioin, sen tunnustan."
"Mitä, ystäväni, etkö ymmärrä herra Fouquetin tahtovan toimittaa kuninkaalle sen yllätyksen, että hän löytää muotokuvansa Vauxissa sinne saapuessaan, — ja muotokuvan yhtäläisyyden on oltava ihmeteltävän sattuva, joten sen täytyy esittää hänen majesteettiaan juuri siinä puvussa kuin hänellä kuvan paljastuspäivänä on?"
"Ah, niin", huudahti muskettisoturi melkein vakuuttuneena, sillä niin todenmukainen oli selitys, "niin, rakas Aramis, olet oikeassa! Ja onnellinen ajatus se onkin. Lyömmekö vetoa, että se on sinun keksimäsi, Aramis?"
"En tiedä", vastasi piispa huolimattomasti, "onko se minun vai herraFouquetin…"
Sitten hän vilkaisten kysyvästi Percerinin kasvoihin, havaittuaan d'Artagnanin epäröimisen, lausui:
"No, herra Percerin, mitä te siitä sanotte? Antakaa kuulla."
"Minä sanon, että…"
"Että teillä on vapaus evätä, aivan oikein, sen hyvin tiedän, enkä aio teitä suinkaan pakottaa, paras herraseni. Vieläpä käsitän hyvin hienotuntoisuutenne, kieltäytyessänne kannattamasta herra Fouquetin päähänpistoa. Pelkäätte, että näyttäisi siltä kuin tahtoisitte imarrella kuningasta. Sydämen jaloutta, herra Percerin, sydämen jaloutta!"
Räätäli änkytti jotakin.
"Se olisi tosiaankin hyvin kaunista imartelua nuorelle ruhtinaalle", jatkoi Aramis. "'Mutta', sanoi minulle herra yli-intendentti, 'jos Percerin epää, vakuuttakaa hänelle, että se ei ollenkaan vahingoita häntä minun silmissäni ja että häntä yhä kunnioitan. Silti…'"
"Silti…?" toisti Percerin levottomana.
"'Silti'", jatkoi Aramis, "'minun on pakko sanoa kuninkaalle' — paras herra Percerin, käsitätte, että tässä puhuu herra Fouquet, — 'on pakko sanoa kuninkaalle: — Siro, minulla oli aikomus tarjota teidän majesteetillenne kuvanne; mutta kunnioitettavasta, ehkäkin liiallisesta hienotunteisuudesta herra Percerin oli sitä vastaan.'"
"Vastaan!" huudahti räätäli pelästyneenä tästä vastuunalaisuudesta. "Minäkö vastustaisin, mitä herra Fouquet haluaa, mitä herra Fouquet tahtoo, kun on kysymyksessä tehdä kuninkaalle mieliksi? Kyllä siinä lausuitte häijyn sanan, herra piispa! Minäkö vastustaisin! Oi, minun suustani ei se sana lähtenyt, Jumalan kiitos! Otan muskettisoturien kapteenin todistajakseni. Eikö totta, herra d'Artagnan, että minä en ole sanallakaan pannut vastaan?"
D'Artagnan teki kieltäytyvän merkin, ilmaisten haluavansa pysyä puolueettomana. Hän aavisti juonta, huvi- tai murhenäytelmää, ja hän sadatteli itseään, kun ei kyennyt sitä arvaamaan; mutta toistaiseksi hän tahtoi pysyä asiasta erillään.
Mutta Percerin, sen ajatuksen ahdistamana, että saatettaisiin kertoa kuninkaalle hänen vastustaneen tälle aiottua iloista yllätystä, oli jo asettanut tuolin le Brunille ja ryhtyi kiireisesti ottamaan kaapista neljää loistavaa pukua, viidennen vielä ollessa työntekijäin käsissä. Mainitut mestariteokset hän vuoronsa jälkeen puki yhtä monen bergamolaisen mallinuken ylle. Nämä vahakuvat oli tuotu Ranskaan Concinin aikana, ja Percerin II oli saanut ne marski d'Ancrelta sen jälkeen kun italialaiset räätälit olivat ammattikilpailussaan joutuneet tappiolle.
Maalari ryhtyi piirtämään ja sitten värittämään pukuja. Mutta Aramis, joka silmillään tarkkasi kaikkia työn vaiheita ja läheltä valvoi taiteilijaa, pysähdytti hänet yhtäkkiä.
"Pelkään, että te ette ole tavannut oikeata vivahdusta, paras herra le Brun", huomautti hän. "Värinne pettävät teidät, ja kankaalla häviää se täydellinen yhtäläisyys, joka meille on aivan välttämätön. Pitäisi käyttää enemmän aikaa hienojen vivahdusten tarkkaamiseen."
"Se on totta", sanoi Percerin; "mutta aikaa meiltä puuttuu, ja sille en minä mitään mahda, sen myönnätte, herra piispa."
"Silloin koko homma menee pilalle", lausui Aramis tyynesti, "värivivahdusten epätodellisuuden tähden."
Ja kuitenkin le Brun jäljensi kankaita ja koristuksia mitä uskollisimmin, piispan kykenemättä oikein salaamaan kärsimättömyyttänsä tämän tunnollisuuden johdosta.
— Hei, hei, mitä penteleen sekasotkua täällä pelataan? — ihmetteli muskettisoturi yhä.
"Tosiaan, tuo ei käy", virkkoi Aramis. "Herra le Brun, sulkekaa maalilaatikkonne ja käärikää kankaanne kokoon."
"Mutta täällä onkin, monsieur", huudahti maalari närkästyneenä, "aivan viheliäinen valaistus."
"Hyvä ajatus, herra le Brun, hyvä ajatus! Jos saisi näytekappaleet kankaista, niin kenties aikaa voittaen ja paremmassa valaistuksessa…"
"Oh", innostui le Brun, "silloin vastaan kaikesta!"
— Kas niin! — tuumi d'Artagnan. — Siinä näkyykin olevan asian ydin.Tarvitaan näyte joka kankaasta.Mordioux!Hellinneeköhän niitä tuoltaPerceriniltä?
Viimeisissä varustuksissaan lyötynä ja sitäpaitsi Aramiksen tekoherttaisuuden harhaannuttamana Percerin leikkasi viisi näytetilkkua, antaen ne Vannesin piispalle käteen.
"Näin on parempi. Eikö sinunkin mielestäsi", virkkoi Aramis d'Artagnanille, "häh?"
"Minun mielipiteeni, paras Aramis", vastasi d'Artagnan, "on se, että sinä olet aina sama."
"Ja senvuoksi aina sinun ystäväsi", sanoi piispa miellyttävän sointuvalla äänellä.
"Niin, niin", myönsi d'Artagnan ääneen. Sitten itsekseen: — Vaikken pääsekään metkujesi perille, kaksinkertainen jesuiitti, en ainakaan tahdo olla rikostoverisi, ja jotta en siksi tulisi, on minun aika lähteä täältä. "Hyvästi, Aramis", hän sanoi ääntänsä korottaen; "hyvästi, minä menen Portoksen luo."
"Odotahan", pyysi Aramis pistäen näytteet taskuunsa; "minä olen toimittanut tehtäväni, ja mielelläni vaihtaisin vielä sanasen ystävämme kanssa."
Le Brun kääri kapineensa kokoon, Percerin pani puvut takaisin kaappiin, Aramis painoi kädellään taskuaan, varmentuakseen näytetilkkujen tallessaolosta, ja kaikki kolme lähtivät työpajasta.
211.
Mistä Molièren "Porvari aatelismiehenä" on kenties saanut alkuaiheen.
D'Artagnan tapasi Portoksen viereisessä salissa, ei enää ärtyneenä, ei enää karvaalla mielellä, vaan leveästi hymyilevänä, säteilevänä, herttaisena. Hän jutteli Molièren kanssa ja tämä katseli häntä jotenkuten kuin epäjumalaa, niinkuin ihminen, joka ei ole koskaan nähnyt mitään oivallisempaa eikä edes mitään sen laatuista.
Aramis meni suoraan Portoksen luo, tarjoten hänelle hienon, valkoisen kätensä, joka upposi vanhan ystävän jättiläiskouraan, — tämä oli toimitus, johon Aramis ei koskaan uskaltautunut eräänlaista levottomuutta tuntematta. Mutia sitten kun ystävällinen kädenpuristus oli suoritettu tuottamatta liian suurta tuskaa, Vannesin piispa kääntyi Molièreen.
"No, monsieur, tuletteko kanssani Saint-Mandèhen?"
"Tulen kaikkialle, mihin te johdatte, monseigneur", vastasi Molière.
"Saint-Mandéhen!" huudahti Portos ihmeissään, kun näki ylpeän kirkkoruhtinaan noin tuttavallisesti seurustelevan räätälinkisällin kanssa. "Mitä, Aramis, vietkö sinä tämän hyvän miehen Saint-Mandéhen?"
"Vien", vastasi Aramis hymyillen, "aika on täpärällä."
"Eikä, rakas Portos", jatkoi d'Artagnan, "herra Molière muuten olekaan aivan se, miltä hän näyttää."
"Mitä?" kysyi Portos.
"Ka, monsieur on mestari Percerinin ensimmäisiä apulaisia. Häntä odotetaan Saint-Mandéhen koettamaan herra Fouquetin tilaamia epikurolaisten juhlatamineita."
"Aivan niin", vahvisti Molière. "Niin, monsieur."
"Tulkaa siis, paras herra Molière", kehoitti Aramis, "jos nimittäin olette päättänyt tehtävänne herra du Vallonin kanssa."
"Kaikki on valmista", vastasi Portos.
"Ja oletko tyytyväinen?" kysyi d'Artagnan.
"Täysin tyytyväinen", myönsi Portos.
Molière jätti hyvästi Portokselle monin kohteliain kumarruksin ja puristi kättä, jonka muskettisoturien kapteeni hänelle salavihkaa ojensi.
"Monsieur", varoitti Portos lopuksi muhoillen, "olkaa ennen kaikkea täsmällinen."
"Huomenna saatte pukunne, herra parooni", takasi Molière. Ja hän lähtiAramiksen kanssa.
Sitten d'Artagnan tarttui Portoksen käsivarteen ja kysyi:
"Mitä tuo räätäli sinulle oikeastaan teki, rakas Portokseni, kun olet häneen niin tyytyväinen?"
"Mitäkö hän minulle teki, ystäväni? Mitäkö hän minulle teki?" huudahtiPortos innoissaan.
"Niin, minä kysyn, mitä hän sinulle teki."
"Ystäväni, hän kykeni tekemään, mitä kukaan räätäli ei ole ennen tehnyt: hän otti mittani minua laisinkaan koskettamatta."
"Jopa nyt! Kerro se minulle, ystäväni."
"Ensiksikin, kunnon veikko, mistä lieneekään käyty noutamassa sarja kaikenkokoisia mallinukkeja. Toivoivat löytävänsä minunkin kokoiseni, mutta isoinkin niistä, joka esitti sveitsiläiskaartin portinvartijaa, oli kaksi tuumaa liian lyhyt ja puoli jalkaa liian hoikka varreltaan."
"Vai niin?"
"Niin oli, kuten minulla on kunnia sinulle sanoa, paras d'Artagnan. Mutta hän on suuri mies tai ainakin suuri räätäli, tuo herra Molière; hän ei siitä joutunut vähääkään ymmälle."
"Ja mitä hän teki?"
"Oh, se kävi hyvin yksinkertaisesti. Onpa jumal'avita tavatonta typeryyttä, että kukaan ei ole sitä keksintöä ennen älynnyt! Monen monituiset vaivat ja nöyryytykset olisivat minulta silloin säästyneet!"
"Puhumattakaan puvuista, rakas Portokseni."
"Niin, hyvinkin kolmestakymmenestä hukkaan haaskatusta vaatekerrasta."
"No, hyvä Portos, selitähän nyt minulle herra Molièren menetelmä."
"Molièrenkö? Niinkö häntä nimität? Tahtoisin muistaa hänen nimensä."
"Niin, tai sano Poqueliniksi, jos pidät siitä paremmin."
"Ei, minusta on Molière mukavampi. Kun haluan johtaa mieleeni hänen nimensä, ajattelenvolièreä,[25] ja koska minulla on sellainen Pierrefondsissa…"
"Sehän sopii hyvin, ystäväni. Entä se herra Molièren menetelmä?"
"Kas näin: sensijaan että olisi minut jäsennellyt, kuten kaikki muut räätälin hölmöt tekevät, — pakottanut minut koukistamaan lanteitani, taivuttamaan niveliäni, alistumaan kaikenlaisiin halventaviin ja siivottomiin temppuihin."
D'Artagnan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.
"'Monsieur', hän virkkoi minulle, 'hienon miehen on itse mitattava itsensä. Suvaitkaa astua tämän kuvastimen eteen.' Minä tein niin. Täytyy tunnustaa, etten oikein ymmärtänyt, mitä se kunnon herra Volière minusta tahtoi."
"Molière."
"Kah, niin, Molière, Molière. Mutta minä pelkäsin yhä mittaamista. 'Varokaa', sanoin hänelle senvuoksi, 'mitä minulle teette; minä olen paha kutiamaan, sen teille sanon.' Mutta pehmeällä äänellään (hän on hyvin säädyllinen räätälinkisälli, ystäväni, se täytyy myöntää), mutta pehmeällä äänellään virkkoi hän vain: 'Monsieur, jotta takki istuisi hyvin, on se tehtävä ääripiirteittenne mukaan. Ne taasen heijastuvat tarkalleen kuvastimesta. Me otamme mitan teidän kuvastanne.'"
"Kah, lempo!" sanoi d'Artagnan. "Sinä siis peilailit! Mutta mistä voitiin saada kuvastin, jossa sinä kykenit näyttäytymään kiireestä kantapäähän?"
"Rakas ystävä, oli esillä sama kuvastin, joista kuningaskin itseään katselee."
"Mutta hänen majesteettinsahan on puolitoista jalkaa sinua lyhyempi?"
"No, miten nyt asian laita lieneekään, — kaiketi on tahdottu imarrella kuningasta, sillä minullekin se kuvastin oli liian tilava. Niinpä se olikin liitetty korkeudeltaan kokoon kolmesta venetsialaisesta lasilevystä, ja leveyttä oli saatu samanlaisista levyistä klinkkerisaumauksella kiinnitettyinä."
"Voi, veikkonen, kuinka sinä käyttelet tietosanoja! Missä hitossa olet tuollaiseen perehtynyt?"
"Belle-Islellä. Aramis puhui sellaisista seikoista arkkitehdille."
"Ah, niinkö! Palatkaamme kuvastimeen, ystäväni."
"Kunnon herra Volière siis…"
"Molière."
"Niin, oikein, Molière. Saat nähdä, rakas ystäväni, että tästälähin muistan hänen nimensä liiankin hyvin. Se kunnon herra Molière ryhtyi siis piirtämään ääriviivojani liidulla kuvastimeen, tarkoin seuraten käsivarsieni ja olkapäitteni kaarevuutta, ja hän lausui siinä mietelmän, jota pidän erinomaisena: 'Puku ei saa häiritä kantajansa liikkeitä.'"
"Tosiaankin", myönsi d'Artagnan, "se on mainio periaate, jota valitettavasti ei aina noudateta."
"Mutta sitten minä vasta hyvilleni tulin, kun hän alkoi sitä kehittää."
"Hei, kehittikö hän sitä ohjetta edelleen?"
"Parbleu!"
"Selitäppä sitä kehittämistä."
"'Edellytämme', jatkoi hän, 'että vaikeassa tilanteessa tai tukalassa asemassa voi takki olla hartioilla, eikä miehellä ole halua sitä riisua…'"
"Se on totta", sanoi d'Artagnan.
"'Niinpä', jatkoi herra Volière…"
"Molière!"
"Molière, niin. 'Niinpä', jatkoi herra Molière, 'teidän esimerkiksi tarvitsee vetää miekkanne huotrasta, monsieur, ja teillä on takki selässänne. Mitä silloin teette?'
"'Minä heitän takin pois', vastasin minä.
"'Se olisi tarpeetonta', intti hän vuorostaan.
"Mitä, kuinka niin?"
"'Sanon, että takin pitää olla hyvin tehty. Sen pitää olla niin hyvin tehty, että se ei mitenkään teitä purista, edes miekkaa vetäessänne.'
"'Kah, kah!'
"'Heittäytykäähän asentoon', jatkoi hän. Minä tein sen niin rivakasti, että kaksi ikkunaruutua helähti säpäleiksi.
"'Ei se mitään tee, ei se mitään', rauhoitti hän, 'pysykää vain asennossanne'. Minä kohotin vasemman käsivarteni ilmaan, kyynärvarsi sirosti kaartuneena, kalvosin alastyönnettynä ja ranne taivutettuna, sillävälin kun oikea käsivarsi puoliksi ojennettuna tuki miehustaa kyynärpäällä ja rintaa ranteella."
"Niin", virkkoi d'Artagnan, "oikea asento, akateeminen miekkailuasento."
"Sinäpä sen sanoit, ystäväni. Sillävälin Volière…"
"Molière!"
"Ka, totisesti, ystäväni, nimitänkin häntä mieluummin… mikä se hänen toinen nimensä olikaan, jonka mainitsit?"
"Poquelin."
"Nimitän häntä mieluummin Poqueliniksi."
"Ja miten muistat sen nimen paremmin kuin toisen?"
"Katsos… Nimihän on Poquelin, eikö niin?"
"On."
"No, minun tarvitsee vain muistaa madame Coquenard."
"Miksi hyväksi?"
"MuutanCoquen Poqueksi, nardin liniksi, ja Coquenardin asemesta minulla on Poquelin."
"Mainiota!" huudahti d'Artagnan ällistyneenä… "Hei, ystäväni, minä kuuntelen sinua ihmeissäni."
"Tuo Coquelin piirsi siis käsivarteni kuvastimeen."
"Anteeksi, Poquelin."
"Miten minä sitten sanoin?"
"Sanoit Coquelin."
"Ah, aivan oikein! Se Poquelin piirsi siis käsivarteni kuvastimeen. Mutta hän käytti siihen aikaa, hän katseli minua paljon, sillä kelpasihan katsellakin. 'Väsyttääkö tämä teitä?' kysyi hän. — 'Hiukan', vastasin minä nytkähdyttäen polvitaipeitani; 'mutta kyllä vielä voin tunnin kestää'. — 'Ei, ei, sitä en salli! Meillä on täällä avuliaita poikia, jotka lukevat kunniakseen kannattaa käsivarttanne, niinkuin ennen kannateltiin profeettain käsivarsia heidän rukoillessaan Herraa.' — 'Hyvä on!' vastasin minä. — 'Eihän se tuntune teistä nöyryyttävältä?' — 'Ystäväni', sanoin hänelle, 'on luullakseni suuri ero kannattelun ja mitanottamisen välillä.'"
"Peräti järkevästi havaittu eroitus", keskeytti d'Artagnan.
"Sitten", jatkoi Portos, "hän antoi merkin. Kaksi kisälliä tuli apuun; toinen kannatti vasenta käsivarttani, sillaikaa kun toinen erinomaisen sievästi piti ylhäällä oikeata.
"'Kolmas mies!' kutsui hän.
"Kolmas kisälli saapui.
"'Kannatelkaa monsieuria lanteista', käski hän.
"Mies kannatteli minua lonkilta."
"Ja niin sinä seisoit asennossa?" kysyi d'Artagnan.
"Aivan, ja Poquenard piirsi minut kuvastimen pintaan."
"Poquelin, ystäväni."
"Poquelin, olet oikeassa. Ka, tahtoisin häntä sittenkin mieluummin nimittää Volièreksi."
"Niin, ja etkö jo voisi kertoa loppuun?"
"Sillävälin Volière hahmoitteli minut kuvastimeen."
"Se oli oiva tapa."
"Pidän todellakin erinomaisesti tästä menetelmästä. Se on niin kunnioittavaa ja antaa jokaiselle arvonsa mukaisen osan."
"Ja homma päättyi…?"
"Kenenkään minua koskettamatta, ystäväni."
"Paitsi niitä kolmea poikaa, jotka sinua kannattelivat?"
"Niin tietenkin; mutta olen luullakseni sinulle jo selittänyt kannattelun ja mittailun eroituksen."
"Se on totta", vastasi d'Artagnan, tuumien sitten itsekseen: —Totisesti, ellen pahoin erehdy, olen tässä toimittanut oivan makupalanMolièren veitikalle, ja varmaan näemme tuon kohtauksen joskus luonnostasiirrettynä johonkin huvinäytelmään.
Portos myhäili.
"Mikä naurattaa?" kysyi häneltä d'Artagnan.
"Tunnustanenko tuota? No, minä iloitsen onnestani."
"Oh, en tosiaankaan tunne onnellisempaa ihmistä kuin sinä olet. Mutta mikä uusi onnenpotkaus sinulla taas on ollut?"
"Niin, niin, rakas ystävä, onnittele minua."
"En parempaa pyydä."
"Näyn olevan ensimmäinen, josta otettiin mittaa tällä uudella tavalla."
"Oletko siitä varma?"
"Melkein. Muutamat merkitsevät silmäniskut Volièren ja toisten kisällien välillä ilmaisivat sitä minulle."
"No, veikkonen, en sitä Molièressä ihmettele."
"Volière, paras d'Artagnan!"
"Oh, ei, ei nyt toki! Sallin sinun kernaasti nimittää häntä Volièreksi, mutta minä sanon häntä yhä Molièreksi. — No niin, en sitä, sanoin, Molièressä ihmettele, sillä hän on nerokas poika, ja sinä kai herätitkin hänessä tuon mainion ajatuksen."
"Siitä on hänelle varmaan vastaisuudessa hyötyä."
"Totta kai! Luulen kyllä, että hänellä siitä hyötyä on, vieläpä paljonkin! Sillä näetkös, ystäväni, Molière on kaikista tunnetuista räätäleistämme se, joka parhaiten osaa pukea paroonimme, kreivimme ja markiisimme… heidän mittansa mukaan."
Tämän lausuman jälkeen, jonka sattuvaisuutta ja syvämielisyyttä emme tässä tarkastele, d'Artagnan ja Portos lähtivät mestari Percerinin talosta ja palasivat vaunujensa luo. Lukijan luvalla jätämme heidät, yhtyäksemme Molièreen ja Aramikseen Saint-Mandéssa.
212.
Mehiläispesä, mettiäiset ja hunaja.
Äkäisenä d'Artagnanin osumisesta niin pahimmoikseen mestari Percerinin luo palasi Vannesin piispa varsin huonolla tuulella Saint-Mandéhen. Molière sitävastoin oli haltioissaan siitä, että oli saanut niin oivan aiheen kehitelläkseen ja tiesi, mistä jälleen tapaisi alkuperäistä tyyppiä, sitten kun ensi luonnoksesta oli kokonainen sarja kohtauksia sommiteltava, mitä hilpeimmällä mielellä siis hän astui yli-intendentin kotiin.
Koko keskikerran vasen puolisko oli Pariisin kuuluisimpien epikurolaisten hallussa. Näillä talon likeisimmillä ystävillä oli kullakin oma osastonsa, missä he nyt kennoissaan hyörivien mettiäisten tavoin uurastivat valmistaakseen hunajaa siihen kuninkaalliseen herkutteluun, jota herra Fouquet suunnitteli tarjottavaksi hänen majesteetilleen Ludvig XIV:lle Vauxin juhlissa, jotta siinä henkinenkin puoli tulisi ulkonaista loistoa vastaavaksi.
Leuka käteen tuettuna kaivoi Pélisson prologi-perustuksia kolminäytöksiselle huvinäytelmälle nimeltäKiukustuneet; tämän esittämisestä vastasi näyttelijäseurueensa johtajana draamataituri Poquelin-Molière, kuten d'Artagnan häntä nimitti, vaikka Portos paremmin muisteli häntä Coquelin-Volièrenä.
Loret ammatillisena selostajana jo osoitti nykyaikaisen sanomalehtimiehen yritteliästä eteensäkatsomista: hän kyhäsi taidokasta kertomusta Vauxin juhlallisuuksista ennen kuin näihin oli päästykään.
La Fontaine harhaili kaikkien keskessä hämmentyneenä, hajamielisenä, häiritsevänä, sietämättömänä haamuna, pörräten ja suristen jokaisen olan takana kaikenmoisia runosepittelyn tyhmyyksiä. Hän tuli Pélissonin kiusaksi niin monta kertaa, että tämä viimein suutahtaen nosti päätänsä ja sanoi:
"Poimikaa minulle edes loppusointu, la Fontaine, koska kehutte vaeltavanne Parnasson puutarhoissa."
"Minkä pariksi sitä haluatte?" kysyi satuseppo, kuten rouva de Sévigné häntä muistelmissaan nimittää.
"Edellinen loppusana onvalkenee."
"Tarkenee", vastasi la Fontaine.
"Ohoh, veikkonen, on mahdoton puhua tarkenemisesta, kun ylisteleeVauxin hienouksia", huomautti Loret syrjästä.
"Sitäpaitsi se ei loppusointu olekaan", sanoi Pélisson.
"Mitä! Eikö se päde?" huudahti la Fontaine kummastuneena.
"Ei; teillä on paha tapa, ystäväiseni, ja se estää teitä koskaan pääsemästä ensiluokkaiseksi runoilijaksi: te hyväksytte ihan laimeita loppusointuja!"
"Haa, niinkö arvelette, Pélisson?"
"Niin vainkin, hyvä ystävä. Teidän tulisi ottaa huomioon, että loppusointu ei ole koskaan hyvä, jos vain on saatavissa parempi."
"Sittenpä en enää ikänäni kirjoitakaan muuta kuin suorasanaista", päätti la Fontaine, joka oli ottanut Pélissonin nuhteen vakavalta kannalta. "Oi, olin kyllä itsekin jo usein johtunut epäilemään vain patustelevani runoudessa! Niin se on totinen tosi."
"Älkää sanoko niinkään, hyvä ystävä; runomuodosta luopuminen tekisi tuotantonne liian suppeaksi laadultaan, ja satusäkeenne sisältävät paljon hyvää."
"Ja aluksikin", la Fontaine pitkitti omaa ajatusjuoksuaan, "minä poltan satasen vastavalmistunutta pätkää."
"Missä ne sepitelmät ovat?"
"Päässäni."
"Mutta, hitossa, jos niitä ei ole vielä paperille pantu, niin ettehän voi niitä polttaa?"
"Totta kyllä", älysi la Fontaine. "Kuitenkin, jollen polta niitä…"
"Niin, miten käykään, jos ette polta niitä?"
"Käy niin ikävästi, että ne jäävät mieleeni enkä voi niitä koskaan unohtaa."
"Lempo!" äännähti Loret; "sehän on vaarallista! Sellaisesta tulee hulluksi!"
"Kirottua! Mitä tehdä?" päivitteli la Fontaine.
"Minäpä keksin keinon", virkkoi Molière, joka oli juuri saapunut kuulemaan.
"Millaisen?"
"Kirjoittakaa ne ensin ja pistäkää sitten tuleen."
"Sehän onkin yksinkertaista, ja sitä en sentään olisi ikinä oivaltanut! Nerokas mies tämä peijakkaan Molière!" kiitteli la Fontaine, mutta lisäsi sitten otsaansa lyöden: "Haa, sinusta ei ole koskaan muuksi kuin aasiksi, Jean de la Fontaine."
"Mitä sanottekaan, hyvä ystävä?" ihmetteli Molière lähestyen runoilijaa, jonka syrjähuomautus oli osunut hänen korvaansa.
"Minä sanon pysyväni taitamattomana aasina, rakas ammattiveikko", vastasi la Fontaine raskaasti huokaisten ja silmät murheen sumeessa. "Niin, ystäväiseni", hän jatkoi yhä alakuloisempana, "minä kuulun sepustavan viheliäisiä loppusointuja."
"Siinä ei ole perää."
"Niin on asia! Minä olen tolvana."
"Kuka sitä on sanonut?"
"Hitto, — Pélisson. Ettekö sanonutkin, Pélisson?"
Jälleen sepittelyynsä syventyneenä Pélisson varoi enää puuttumasta keskusteluun.
"Mutta jos Pélisson on sanonut teitä tolvanaksi", huudahti Molière, "niin hän on pahasti loukannut teitä."
"Niinkö luulette?…"
"Tosiaankin, hyvä la Fontaine, neuvoni on, että te aatelismiehenä ette jätä sellaista herjausta rankaisematta."
"Hohoi!" äännähti la Fontaine.
"Ettekö ole koskaan taistellut?"
"Kerran, ystäväiseni, erään jääkäriluutnantin kanssa."
"Mitä hän oli teille tehnyt?"
"Kuului vietelleen vaimoni."
"Ahaa", sanoi Molière hieman kalveten.[26]
Mutta kun la Fontainen tunnustus oli saanut toiset jälleen lähestymään, Molière säilytti huulillaan veitikkamaisen hymyn, joka oli ollut niiltä häipymäisillään, ja haastatteli satuseppoa edelleen:
"Ja mikä oli kaksintaistelun tuloksena?"
"Tulos oli sellainen, että kiistakentällä vastustajani löi aseen kädestäni ja sitten esitti minulle anteeksipyynnön, luvaten olla enää koskaan astumatta talooni."
"Ja te piditte itseänne tyydytettynä?" kysyi Molière.
"En toki, päin vastoin! Sieppasin säiläni takaisin maasta ja sanoin: 'Suokaa anteeksi, monsieur, minä en ole taistellut kanssanne siitä syystä, että olitte vaimoni rakastaja, vaan koska minulle sanottiin, että minun piti taistella. Mutta kun minä en ole koskaan ollut onnellinen ennen kuin siitä lähtein, niin suvaitkaahan ystävällisesti edelleenkin käydä talossa, kuten ennen, taikka —morbleu!— aloittakaamme uudestaan!' Sillä tavoin", lopetti la Fontaine, "hänen oli pakko jäädä armastelemaan vaimoani ja minä olen edelleen pysynyt maapallon onnellisimpana aviomiehenä."