Kaikki remahtivat nauruun. Molière vain pyyhkäisi silmiänsä kädellään. Miksi? Kenties kuivatakseen kyyneleen, kenties tukahduttaakseen huokauksen. Voi, tiedetään, että Molière kyllä oli siveyssaarnaaja, mutta ei filosofi.
"Joka tapauksessa", hän huomautti palaten keskustelun lähtökohtaan,"Pélisson on loukannut teitä."
"Kah, niin, se on totta; olin sen jo unohtanut."
"Ja minä vedän hänet siitä tilille teidän puolestanne."
"Se sopii, jos pidätte sitä välttämättömänä."
"En voi muuta, ja lujille hänet otan."
"Malttakaa", virkahti la Fontaine. "Tahdon kuulla mielipiteenne."
"Mistä?… Tästä loukkauksestako?"
"Ei, sanokaa minulle, eikövalkeneetoden teolla voi saada loppusoinnukseentarkenee?"
"Kyllä minä ne soinnuttaisin yhteen."
"Hitto, tiesinhän sen!"
"Ja minä olen eläissäni sepittänyt satatuhatta senkaltaista säettä."
"Satatuhatta?" huudahti la Fontaine. "Nelinkertaisesti enemmän kuin herra Chapelain suunnitteleeOrléansin neitsyeen. Tästä aiheestako tekin olette ne satatuhatta säettä sepittänyt, hyvä ystävä?"
"Kuulkaa nyt sitä! Ainiaan hajamielinen!" sanoi Molière.
"On varmaa", jatkoi la Fontaine, "että esimerkiksivalaistujalupausovat loppusointuja."
"Varsinkin monikossa."
"Niin, varsinkin monikossa, koska ne eivät silloin soinnu yhteen ainoastaan kahdella kirjaimella, vaan ihan viidellä; samoin paranisivatvalkeneejatarkenee. Pankaapasvalkeneejatarkeneemonikkoon, hyvä Pélisson", kehoitti la Fontaine mennen lyömään ammattiveljeänsä olalle, kokonaan unohtaneena kärsimänsä loukkauksen, "niin ei ole vikaa loppusoinnuissa."
"Hä?" murahti Pélisson.
"Hitto! Molière sanoo niin, ja hän on pätevä asiassaan; hän vakuuttaa itse sepittäneensä satatuhatta säettä."
"Hei, hän on kerran päässyt vauhtiin!" virkkoi Molière nauraen.
"Se on samaa kuin käyttäisi sointuparinakomeatjarauhaisat, jotka sopivat erinomaisesti, — siitä panen pääni pantiksi."
"Mutta…" yritti Molière.
"Puhun tästä teille", jatkoi la Fontaine, "koska te lienette sommitellut näytelmäesitystä juhliin, vai kuinka?"
"Kyllä,Kiukustuneet."
"Aivan oikein, — niin olikin,Kiukustuneet; niin, nyt muistan. No, luulisinpa, että kappaleellenne olisi jonkunlainen prologi perin hyvä olemassa."
"Epäilemättä, erinomainen etu."
"Ah, te yhdytte käsitykseeni?"
"Siinä määrin, että olinkin pyytänyt juuri teitä kirjoittamaan sen prologin."
"Olitteko pyytänyt minua kirjoittamaan prologin?"
"Olin, juuri teitä; vieläpä kieltäydyttyänne pyysin teitä hommaamaan siihen työhön Pélissonia, joka parhaillaan sepittääkin sitä."
"Kah, sitäkö Pélisson on laatimassa? Totisesti, hyvä Molière, te voitte väliin olla aivan oikeassa."
"Milloin niin?"
"Kun sanotte minua hajamieliseksi. Se on ilkeä vika; tahdon parantua siitä, — ja minä sepitän teille prologinne."
"Mutta Pélissonhan sen tekee!"
"Aivan oikein! Oh, minua epattoa! Täydellä syyllä Loret sanoi minua tolvanaksi!"
"Ei sitä Loret ole sanonut, hyvä ystävä."
"No, sanoipa tuon kuka hyvänsä, se ei muuta asiaa! Kappaleenne nimi on siisKiukustuneet. No, kelpoittaisittehan te loppusoinnuksipahaksuneet?"
"Tarkkaan harkiten kyllä."
"Ja vieläpäkummastuneet!"
"Ka, en oikeastaan!"
"Se olisi uskallettua, niinkö? Mutta mikä siinä niin arveltaisi?"
"Päätteet olisivat niin samoja."
"Minä luulisin", muisti nyt la Fontaine, eläytyen Molièresta, tavoittaakseen Loretia, "minä luulisin…"
"Mitä te luulisitte?" tokaisi Loret kesken lauselmansa. "No, sanokaa joutuin."
"Tehän nimittäin sepitätte siinäKiukustuneidenprologia?"
"Äh, en,mordieu!Se on Pélissonin puuhana!"
"Ahaa, niin, Pélisson!" huudahti la Fontaine siirtyen Pélissonin luo."Minä luulisin", hän jatkoi, "että Vauxin luonnotarten…"
"Hei mainiota!" kiljaisi Loret. "Vauxin luonnotarten! Kiitos, laFontaine; teiltä sain kaksi loppusäettä selostukseeni:
"Ja nähtiin Vauxin luonnotartenparastaan panneen juhlaa varten."
"Kas sitä, — siinä ponnekkaat loppusoinnut", arvosteli Pélisson; "jos te rakentelisitte säkeenne siten, la Fontaine, niin kyllä kelpaisi!"
"Mutta niinhän tehnenkin, koska Loret juuri sanoi minulta saaneensa nuo kaksi kehuttavaa säettä."
"No, jos pystytte sellaiseen sommitteluun, niin sanokaapa, millä tavoin te aloittaisitte prologini?"
"Minä lausuisin esimerkiksi:Oi luonnotar…niin… Tähän asettaisin jonkun teonsanan toisen partisiipin akkusatiiviin ja jatkaisin:nähdä saamme."
"Mutta se teonsana, teonsana?" tiukkasi Pélisson.
"Ihailuun mahtavimman kuninkaamme", jatkoi vain la Fontaine.
"Mutta teonsana, teonsana?" vaati Pélisson itsepintaisesti. "Se toisen partisiipin kaikkiratkaiseva akkusatiivi?"
"No, kah:tulleen.
"Oi luonnotar, min tulleen nähdä saamme ihailuun mahtavimman kuninkaamme."
"Te panisitte:min tulleen, te?"
"Miksi en?"
685
"Min.min!"
"Voi, hyvä ystävä", pahoitteli la Fontaine, "te olette ylettömän pikkumainen!"
"Siitä puhumattakaan", arvosteli puolestaan Molière, "että toinen säe sisältää jo kuluneen määritelmän, hyvä la Fontaine."
"No, siitähän sitten näkee, että minä olen epäkelpo, tolvana, kuten sanoitte."
"Minä en ole sellaista koskaan sanonut."
"No, niinkuin Loret sanoi."
"Ei sitä Loretkaan väittänyt, vaan kaiketi Pélisson."
"No niin, Pélisson oli satakertaisesti oikeassa. Mutta ennen kaikkea olen nyt pahoillani eräästä seikasta, hyvä Molière: me emme taidakaan saada epikurolaispukujamme."
"Toivoitte omaanne juhlaa varten?"
"Niin, juhlaa varten, ja sitten käyttääkseni juhlan jälkeen arkisenakin asuna. Taloudenhoitajattareni vastikään huomautti minulle, että nykyinen pukuni oli käynyt jo pahoin hauraaksi."
"Lempo soikoon, hänellä oli syytäkin: se alkaa jo näyttää rihmoilta!"
"Voi, katsokaas", selitti la Fontaine, "minä tulin unohtaneeksi sen maalle työhuoneeseeni, ja kissani…"
"Mitä kissallanne oli sen kanssa tekemistä?"
"Kissani penikoitsi siihen, niin että se hautui kauhtuneeksi."
Molière puhkesi nauruun. Pélisson ja Loret noudattivat esimerkkiä.
Samassa ilmestyi esiin Vannesin piispa, pidellen kainalossaan asemakartta- tai pergamenttikääryä.
Niinkuin kuoleman enkeli olisi jähmettänyt kaiken hupsutelevan ja kepeän mielikuvittelun, — niinkuin nuo kalpeat kasvot olisivat säikähdyttäneet sulottaret, joille Ksenokrates uhrasi, — työsuojamassa syntyi heti hiljaisuus, jokaisen sulkeutuessa totiseksi ja tarttuessa jälleen kynäänsä.
Aramis jakoi läsnäolijoille kutsukirjelmät ja lausui heille kiitollisuuden sanoja herra Fouquetin puolesta. Hän huomautti, että yli-intendentillä oli kiireellistä hommaa työhuoneessaan, joten hän ei päässyt heitä nyt tapaamaan, vaan pyysi heitä lähettämään hänelle hiukan näytteitä senpäiväisestä sepittelystään, jotta hän niiden parissa saisi sitten unohtaa yötyönsä väsymyksen.
Kaikki otsat painuivat alas niistä sanoista. Itse la Fontaine asettui erään pöydän ääreen ja pani kynän joutuisasti rapisemaan veliinipaperilla; Pélisson kirjoitti puhtaaksi prologinsa; Molière antoi osuudekseen viisikymmentä pikaisesti luonnosteltua säettä, joihin oli saanut innoituksensa käynnistä Percerinin luona; Loret luovutti selostuksensa noista ihmeellisistä juhlista, jotka hän oli ennakolta loihtinut silmiensä eteen. Aramis sai siten saaliinsa kuin iso mustapukuinen, purppura- ja kultakoristeinen kuhnuri, sitten poistuen tästä mehiläispesästä omaan huoneeseensa, vaiteliaana ja omia asioitansa pohtivana. Ovelta hän kuitenkin vielä huomautti:
"Muistakaa hyvät herrat, että me lähdemme kaikin huomis-iltana."
"Siinä tapauksessa minun on ilmoitettava kotiin", virkahti Molière.
"Voi, niin, Molière-poloinen!" huoahti Loret hymyillen; "hänen kotonaanrakastetaan."
"Rakastetaan, niin", vastasi Molière säveästi ja kaihomielisesti hymyillen, "mikä ei silti merkitse, ettähäntärakastetaan."
"Minua kyllä rakastetaan Chãteau-Thierryssä, siitä olen ihan varma", tokaisi la Fontaine.
Aramis palasi samassa huoneeseen, oltuaan poissa vain hetkisen.
"Tuleeko ketään minun mukaani?" kysyi hän. "Lähden Pariisiin, keskusteltuani herra Fouquetin kanssa neljännestunnin verran. Tarjoan tilaa vaunuissani."
"Hyvä, minulle sopii!" sanoi Molière. "Otan vastaan, minulla on kiireitä."
"Minä illastan täällä", päätti Loret. "Herra de Gourville on minulle luvannut äyriäisiä.
"Hän on minulle luvannut äyriäisiä…
"Etsikääpä loppusointu, la Fontaine."
Aramis läksi nauraen niin sydämestään kuin hän aina osasi. Molière seurasi häntä. He olivat portaiden juurella, kun la Fontaine raotti ovea ja huusi:
"Kun vietämme kunnon läksiäisiä, hän on sinulle luvannut äyriäisiä."
Epikurolaisten naurunpurkaukset yltyivät, kantautuen Fouquetin kuuluviin, kun Aramis avasi hänen työhuoneensa oven. Molière oli ottanut toimekseen käskeä valjastaa hevoset, Aramiksen mennessä mainitsemaansa pikku puheluun yli-intendentin luo.
"Oh, kuinka tuolla naureskellaan!" sanoi Fouquet huoahtaen.
"Ja te ette naura mukana, monseigneur?"
"Minusta ei ole enää naurajaksi, herra d'Herblay."
"Juhlat lähenevät."
"Varat vähenevät."
"Enkö ole teille sanonut, että se on minun asiani?"
"Olette kyllä luvannut minulle miljoonia."
"Ne saatte seuraavana päivänä kuninkaan tultua Vauxin linnaan."
Fouquet tähtäsi Aramikseen syvän silmäyksen ja pyyhkäisi kosteata otsaansa kylmällä kädellä. Piispa käsitti, että yli-intendentti epäili hänen vakuutustansa ja tunsi raskaasti oman kykenemättömyytensä hankkimaan tarvittavia rahoja. Miten saattoikaan Fouquet olettaa, että vähäpätöinen piispa, entinen abbé, entinen muskettisoturi, voisi ne hankkia?
"Miksi epäillä?" kysyi Aramis.
Fouquet hymyili pudistaen päätänsä.
"Vähäuskoinen mies!" lisäsi piispa.
"Rakas herra d'Herblay", vastasi Fouquet, "jos minä kukistun…"
"No, jos?"
"Niin kaadun ainakin niin korkealta, että muserrun lankeemuksessani."
Sitten hän ravisti päätänsä ikäänkuin irtautuakseen ajatuksistansa ja kysyi:
"Mistä tulette, rakas ystävä?"
"Pariisista."
"Pariisista? Ah!"
"Niin, Percerinin luota."
"Ja mitä tekemässä olette itse käynyt Percerinillä, —. sillä enhän voi otaksua, että te siinä määrin harrastaisitte runoilijaimme pukuja?"
"Ei, minä kävin valmistamassa yllätystä."
"Yllätystä?"
"Niin, teidän suodaksenne sen kuninkaalle."
"Onko se kalliskin?"
"Oh, teidän tarvitsee antaa siitä vain sata pistolia le Brunille."
"Maalaus? Kah, sepä hauskaa. Ja mitä se taulu esittää?"
"Sen selitän myöhemmin. Samalla kertaa myös tarkastin runoilijaimme asuja, vaikkette olisi sitä luullut."
"Kas vain! Ja tuleeko niistä muhkeita, hienoja?"
"Komeita kerrassaan! Ei ole monellakaan ylimyksellä niin upeata pukua. Saadaan nähdä, mikä ero on rikkauden ja ystävyyden hovisaattueen välillä."
"Aina sukkela ja ylevämielinen, hyvä kirkkoruhtinaani!"
"Teidän koulussanne."
Fouquet puristi hänen kättänsä.
"Ja minne nyt olette menossa?" hän kysyi.
"Lähden Pariisiin, saatuani teiltä erään kirjelmän."
"Kirjelmän kelle?"
"Herra de Lyonnelle."
"Mitä te oikeusministeristä tahdotte?"
"Tarvitsen hänen allekirjoitustaan vapautusmääräykseen."
"Mitä! Bastiljistako haluatte saada jonkun päästetyksi?"
"Niin, minun on käynyt säälikseni erästä nuorta miesparkaa, joka melkein lapsukaisena teljettiin tyrmään jo pian kymmenen vuotta sitten, kun oli sepittänyt latinankielisen säeparin jesuiittoja vastaan."
"Kahdesta latinankielisestä säkeestä! Onko se onneton istunut vankilassa kymmenen vuotta sellaisesta?" ihmetteli Fouquet.
"On."
"Eikö hän ole rikkonut millään muulla tavoin?"
"Noita säkeitä lukuunottamatta hän on yhtä viaton kuin te ja minä", sanoi Aramis.
"Te vakuutatte sen?"
"Kunniasanallani!"
"Mikä hänen nimensä on?"
"Seldon."
"Tuo on totisesti tavatonta! Te olette tiennyt tuon, ettekä ole puhunut minulle siitä mitään?"
"Vasta eilen hänen äitinsä kääntyi puoleeni, monseigneur."
"Onko hän köyhä vaimo?"
"Äärimmäisessä kurjuudessa."
"Laupias Jumala", pahoitteli Fouquet. "Sinä sallit toisinaan sellaisia vääryyksiä, että voin käsittää, miksi on onnettomia, jotka epäilevät Sinua! Malttakaas, herra d'Herblay."
Fouquet otti kynän ja kirjoitti nopeasti muutamia rivejä virkaveljelleen Lyonnelle.
Aramis otti kirjeen ja teki lähtöä.
"Odottakaa", pyysi Fouquet vielä.
Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja ojensi hänelle ne kymmenen lappua, jotka sai sieltä käsiinsä. Ne olivat tuhannen livren seteleitä.
"Niin", sanoi hän, "toimittakaahan poika pois vankilasta ja antakaa tämä avustus äidille; mutta älkää millään muotoa sanoko hänelle, että hän on siten kymmenentuhatta livreä rikkaampi kuin minä, sillä silloin hän arvelisi, että minä olen surkea rahaministeri. No, toivoakseni Jumala siunaa niitä, jotka ajattelevat Hänen köyhiänsä."
"Sitä minäkin toivon", lausui Aramis suudellen Fouquetin kättä.
Hän riensi pois, taskussaan kirje Lyonnelle ja setelitukko Seldonin äidille, ja otti mukaansa Molièren, joka oli jo alkanut käydä kärsimättömäksi.
213.
Vieläkin illallinen Bastiljissa.
Bastiljin isotauluinen kello kumahdutti seitsemän lyöntiään illalla, — tuo kuuluisa kello, joka kaikkien muiden valtiovankilaan kuuluvien laitteiden tavoin oli kidutusvälineenä, muistuttaen vangituille jokaisen kärsimyshetken tarkoitusta. Bastiljin kellotaulu, joka useimpien silloisten ajannäyttäjäin tapaan oli kuvioilla koristettu, esitti pyhää Pietaria kahleissa, Tämä oli vankiparkojen illallistunti. Jyhkeillä saranoillaan vongahtelevat ovet avasivat pääsyn tarjottimille ja vasuille. Nämä sisälsivät ruokalajeja, joiden herkullisuus, kuten olemme herra Baisemeauxilta itseltään kuulleet, oli sovitettu tyrmään teljetyn aseman mukaan. Tunnemme tässä kohden herra Baisemeauxin teoriat, hänen, joka itse oli keittotaidon saavutusten ylimmäinen jakelija, kuninkaallisen linnoituksen pääkokki, ja jonka täysiä vasuja kannettiin jyrkkiä portaita ylös tuottamaan jotakin lohtua vangeille ruoka-annoksillaan ja rehellisesti täytetyillä viinipulloillaan.
Samaan aikaan oli herra vankilanpäällikön ruokailuhetki. Hänellä oli tänään pöytävieras, ja paistinvarras oli tavallista raskaampi käännellä.
Viiriäisten reunustamia ja silavoitua nuorta jänistä reunustavia paistettuja peltopyyn poikasia, lihaliemessä keitettyä kanaa, uunissa kypsytettyä ja valkoviinillä kostutettua kinkkua, Guipuzcoan artisokkia ja krapukeittoa — siinä herra kuvernöörin ruokalista, liemiruokia ja leikkeleitä mainitsematta. Pöydässä istuen Baisemeaux hykerteli käsiään ja katseli Vannesin piispaa, joka ratsastussaappaissa, harmaassa puvussa ja miekka kupeellaan lakkaamatta puhui nälästään ja osoitti mitä kiihkeintä kärsimättömyyttä. Herra Baisemeaux de Montlezun ei ollut tottunut hänen kunnianarvoisuutensa monseigneur de Vannesin tuttavallisuuksiin, ja tänä iltana hilpeäksi käynyt Aramis uskoi hänelle pikku kaskun toisensa jälkeen. Kirkkoruhtinaassa näkyi entinen muskettisoturi hiukkasen elpyneen. Piispa lähenteli puheessaan vallatonta leikkiä. Herra Baisemeaux taasen antautui joukkoihmisen alttiudella kokonaan sen neljännestunnin tenhoon, minkä hänen vieraansa huoleton avomielisyys hänelle soi.
"Monsieur", virkkoi hän, "sillä tosiaankaan en uskalla teitä tänä iltana puhutella monseigneuriksi…"
"Eikä ole tarviskaan", sanoi Aramis; "sanokaa vain monsieuriksi, — minulla on pitkävartiset saappaat."
"Ja tiedättekös, monsieur, kenestä te minua muistutatte tänä iltana?"
"En,ma foi", vastasi Aramis kaataen itselleen viiniä, "mutta toivoakseni muistutan jotakuta kunnon pöytäkumppania."
"Muistutatte kahtakin. Monsieur François, sulkekaa tuo ikkuna, ystäväni; veto saattaisi tuntua hänen kunnianarvoisuudestaan pahalta."
"Ja lähteköön hän täältä!" lisäsi Aramis. "Illallispöytä on valmiiksi katettu, me aterioitsemme kyllä palvelijattakin. Tuttavusten kesken, hyvän ystävän seurassa, minä mielelläni…"
Baisemeaux kumarsi kunnioittavasti.
"Minä mielelläni", jatkoi Aramis, "hyvin mielelläni palvelen itse itseäni."
"Lähtekää, François", käski Baisemeaux. "Sanoin siis, että teidän armonne johtaa mieleeni kaksi henkilöä: toinen on hyvin kuuluisa, hän on edesmennyt kardinaali, tuo suuri kardinaali, la Rochellen valloittaja, jolla oli samanlaiset saappaat kuin teilläkin. Onko totta?"
"On vainkin", myönsi Aramis. "Entä toinen?"
"Toinen on eräs muskettisoturi, hyvin komea, hyvin uljas, hyvin rohkea ja hyvin menestyvä, joka rupesi papista muskettisoturiksi ja muskettisoturista papiksi."
Aramis suvaitsi myhäillä.
"Sitten", jatkoi Baisemeaux hänen kunnianarvoisuutensa hymyn rohkaisemana, "hänestä tuli piispa, ja piispasta…"
"Ah, pysähtykäämme Herran tähden!" virkkoi Aramis.
"Sanoin teille, monsieur, että teette minuun kardinaalin vaikutuksen."
"Lakatkaamme, paras herra Baisemeaux. Te sen sanoitte, minulla on ritarin saappaat, mutta silti en tahdo tänäkään iltana joutua selkkaukseen kirkon kanssa."
"Teillä on kuitenkin pahoja aikeita, monseigneur."
"Oh, sen myönnän, pahoja, kuten kaikki, mikä on maallista."
"Te juoksentelette naamiossa kaupungilla ja katuloilla?"
"Niinkuin sanoitte, naamiossa."
"Ja käyttelette yhä miekkaa?"
"Niinpä kai, mutta ainoastaan kun minut siihen pakotetaan. Suvaitkaahan kutsua François."
"Teillä on viiniä tuossa."
"En kaipaa nyt lisää viiniä, mutta täällä on kuuma, ja ikkuna on suljettuna."
"Minä annan sulkea ikkunat illallista syödessä, jotta en kuulisi vahtikiertoja ja lähettien töminää."
"Ah, niinkö…? Kuuluuko tänne, kun ikkuna on auki?"
"Liian hyvin, ja se häiritsee. Te käsitätte."
"Mutta täällä tukehtuu. François!"
François astui sisään.
"Avatkaa, pyydän, mestari François", virkkoi Aramis. "Te sallitte, rakas herra Baisemeaux?"
"Monseigneur on täällä kotonaan", vastasi kuvernööri.
Ikkuna avattiin.
"Kuulkaahan", sanoi herra Baisemeaux, "nyt kai tunnette itsenne sentään hiukan yksinäiseksi, kun herra de la Fère on palannut kotihaltiainsa luo linnaansa? Hän on kai hyvin vanha ystävä?"
"Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin, Baisemeaux, koska olette ollut muskettisoturina kanssamme."
"Pyh, ystävieni kanssa en laske pulloja enkä vuosia."
"Olettekin oikeassa. Mutta minä en herra de la Fèreä ainoastaan rakasta, paras kuvernööri, vaan kunnioitan häntä."
"Hm, minä puolestani, omituista kyllä, myönnän ylemmyyden herra d'Artagnanille. Siinä on mies, joka juo reimasti ja pitkään! Sellaiset pojat antavat ainakin kuulla mitä ajattelevat."
"Baisemeaux, päihtykäämme tänä iltana, hummatkaamme kuten ennen vanhaan. Ja jos sydämeni pohjassa jokin kirveltää, lupaan teille, että saatte nähdä sen kirkkaasti kuin näkisitte lasiinne pudotetun timantin."
"Oiva ehdotus!" innostui Baisemeaux.
Ja hän kaatoi runsaasti viiniä ja kulautti sen ilosta väristen, kun hänelläkin oli jotakin osaa piispan suureen syntiin.
Juodessaan hän ei huomannut, kuinka tarkkaavasti Aramis kuunteli melua isolta pihalta.
Linnaan tuli lähetti kellon lähestyessä kahdeksaa, kun François oli tuonut viidennen pullon pöytään; ja vaikka tuo airut piti melkoista rytäkkää, ei Baisemeaux kuullut mitään.
"Ah, lempo sen vieköön!" ärähti Aramis.
"Minkä sitten? Kuinka niin?" kysyi Baisemeaux. "Toivoakseni ette tarkoita viiniä ettekä sen tarjoojaa?"
"En, vaan hevosta, joka yksinään pitää pihalla sellaista jytyä kuin kokonainen ratsuväen osasto."
"Hoo! Joku sanantuoja", vastasi vankilanpäällikkö, kaataen lasinsa uudelleen täpötäyteen. "Niin, lempo sen periköön ja niin väleen, ettemme hänestä sen koommin kuule! Hip, hurei!"
"Te unohdatte minut, Baisemeaux! Lasini on tyhjä", virkkoi Aramis, osoittaen häikäisevää kristallia.
"Kautta kunniani, te hurmaatte minut… François, lisää viiniä!"
François astui sisään.
"Viiniä, vintiö, ja parhainta!"
"Kyllä, monsieur; mutta… täällä on lähetti."
"Hiiteen hän! Johan sen sanoin."
"Mutta kuitenkin, monsieur…"
"Jättäköön hän kirjelmänsä kansliaan; tarkastamme sen huomenna. Huomenna on aikaa, huomenna hyvä päivä", lasketteli Baisemeaux, laulaa rallattaen näitä viime lauseitaan.
"Ah, monsieur", mutisi sotilas vastoin tahtoaankin, "monsieur…"
"Olkaa varuillanne", tokaisi Aramis, "olkaa varuillanne."
"Minkätähden, rakas herra d'Herblay?" uhmaili Baisemeaux puolipäihtyneenä.
"Kuriirin tuoma kirje linnoituksen komendantille on toisinaan määräys."
"Melkein aina."
"Eivätkö määräykset tule ministereiltä?"
"Tietystikin, mutta…"
"Ja eivätkö nuo ministerit ainoastaan varmenna kuninkaan nimikirjoitusta?"
"Saatatte olla oikeassa. Mutta silti se on kovin kiusallista, kun istuu runsasvaraisessa pöydässä hyvän ystävän kanssa! Ah, anteeksi, monsieur, unohdan, että te olettekin minun illallisvieraanani ja että puhun tulevalle kardinaalille."
"Jättäkäämme kaikki tuo, rakas Baisemeaux, ja palatkaamme käskyläiseenne."
"No niin, mitä hän teki, se François?"
"Hän nurisi."
"Se oli väärin."
"Joka tapauksessa hän nurisi, kuulkaa; on siis jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tekeillä. On mahdollista, että François ei nurkunutkaan väärin, vaan että te erehdytte kieltäytyessänne häntä kuuntelemasta."
"Erehdynkö? Minäkö olisin väärässä Françoisin edessä. Sepä hittoa!"
"Tarkoitan säännöttömyyttä virallisen järjestyksen kannalta. Suokaa anteeksi, että katsoin velvollisuudekseni tehdä teille tämän huomautuksen, kun asia toki saattoi olla tärkeä."
"Hoo, voitte olla oikeassa", sammalsi Baisemeaux. "Kuninkaan käsky on pyhä! Mutta määräykset, jotka saapuvat illallista syödessä, sanon sen vieläkin, piru ne…"
"Jos olisitte tehnyt tuon suurelle kardinaalille, eh, paras herraBaisemeaux, ja jos määräys olisi ollut kiireellinen…"
"Minä teen sen, jotta en häiritsisi piispaa. Eikö se riitä puolustukseksi,morbleu!"
"Älkää unohtako, Baisemeaux, että olen kantanut soturin viittaa ja tottunut kaikkialla kohtaamaan käskyjä."
"Te siis tahdotte…?"
"Tahdon, että täytätte velvollisuutenne, ystäväni. Niin, minä pyydän teitä tekemään sen, ainakin tämän sotilaan esimerkiksi."
"Sopiihan niinkin", myöntyi Baisemeaux. François odotti yhä.
"Tuotakoon minulle se kuninkaan käsky", virkkoi Baisemeaux ojentautuen.
Ja hän lisäsi hiljaa: "Tiedättekö, mikä se on? Sanonpa sen teille; jotakin mielenkiintoista, jotakin tähän tapaan: 'Varokaa tulta ruutisäiliön läheisyydessä!' Tai: 'Pitäkää silmällä sitä tai sitä, hän on taitava karkuri!' Hohoi, jospa tietäisitte, monseigneur, kuinka monet kerrat minut ovat yhtäkkiä herättäneet makeimmasta, sikeimmästä unestani nuo ratsastavat lähetit, jotka rientävät täyttä neliä minulle sanomaan tai pikemminkin tuomaan minulle tämäntapaisen kirjelmän: 'Herra Baisemeaux, kuuluuko mitään uutta?' Näkee hyvin, että ne, jotka tuhlaavat aikaansa sellaisten määräysten kirjoittelemiseen, eivät ole koskaan Bastiljissa nukkuneet. Muutoin he tuntisivat paremmin muurien paksuuden, virkailijaini valppauden, kiertovahtieni lukuisuuden. Mutta minkäpä sille mahtaa, monseigneur! Heidän tehtävänsä on kirjoitella minulle kiusatakseen minua, kun olen rauhassa, häiritäkseen minua, kun olen onnellinen", lisäsi Baisemeaux, kumartaen Aramikselle. "Tehkööt he siis, mitä heille kuuluu."
"Ja tehkää te, mitä teille kuuluu", täydensi piispa hymyillen, mutta hänen kiinteä katseensa oli leppoisasta äänensävystä huolimatta käskevä.
François palasi. Baisemeaux otti hänen kädestään ministeristön lähettämän määräyksen. Hän mursi verkalleen kuoren ja luki yhtä vitkallisesti kirjeen. Aramis oli juovinaan ja tarkkasi isäntäänsä kirkkaan lasin lävitse. Luettuaan lausahti Baisemeaux:
"Enkö sitä teille juuri sanonut?"
"Mitä niin?" kysyi piispa.
"Vapautuskäsky. Oliko tämä nyt hyväkin syy meitä häiritä!"
"Hyvä uutinen sille, jota se koskee, sen toki myöntänette, paras kuvernööri."
"Ja kello kahdeksalta illalla!"
"Se on armeliaisuutta."
"Armeliaisuutta, kyllä kai; sitä se on tuolle veitikalle, joka värjöttelee ikävissään, vaan ei minulle, joka huvittelen", murisi Baisemeaux äkämystyneenä.
"Onko se teille tappio? Viedäänkö teiltä tuottoisa vanki?"
"Mitä vielä! Kurja rotta, viiden frangin muonituksella!"
"Näyttäkäähän", pyysi herra d'Herblay, "jollei se ole arkaluontoista?"
"Ei suinkaan; lukekaa."
"Ulkopuolelle on merkittykiireellinen. Huomasittehan sen?"
"On sekin!Kiireellinen!… ja mies on istunut täällä kymmenen vuotta! Nyt on muka kiire toimittaa hänet ulos, heti tänä iltana, kello kahdeksalta!"
Ja kohauttaen äärimmäisen halveksivasti olkapäitänsä Baisemeaux paiskasi määräyksen pöydälle ja ryhtyi jatkamaan ateriaansa.
"Kyllä niillä on metkunsa", sopotti hän suu täynnä ruokaa; "jonakuna kauniina päivänä pidättävät miehen, ruokkivat häntä kymmenen vuotta ja kirjoittelevat: 'Pitäkää sitä veitikkaa tarkoin silmällä!' tai: 'Pitäkää häntä lujalla!' Ja sitten kun on tottunut katselemaan vangittua vaarallisena henkilönä, kirjoittavat yhtäkkiä, ilman syytä, ilman mitään edelläkäypää ilmoitusta: 'Laskekaa menemään.' Ja vielä liittävät kirjeeseen:kiireellinen!Myöntänette, monseigneur, että tuommoinen ähmistyttää."
"Niin kylläkin! Se sapettaa", sanoi Aramis, "mutta määräys pannaan täytäntöön."
"Ka, ka, pannaanhan se täytäntöön!… Mutta hiukan kärsivällisyyttä sentään!… Ei minun tässä toki tarvitse orjanakaan liehtoa."
"Hyväinen aika, kaikkein paras herra Baisemeaux, kuka sitä väittää?Tunnetaanhan teidän riippumattomuutenne."
"Jumalan kiitos!"
"Mutta tunnetaan myöskin hyvä sydämenne."
"No, paha en ole!"
"Ja teidän tottelevaisuutenne ylempiänne kohtaan. Kun on ollut soturi, nähkääs, Baisemeaux, niin ei ikinä unohda kuuliaisuutta."
"Niinpä tottelenkin täsmällisesti, ja huomisaamuna tuo vanki päästetään vapauteen."
"Huomenna?"
"Heti päivän valjetessa."
"Miksei tänä iltana, koska kerran kuninkaallinen vapauttamiskäsky on nimenomaan merkitty kiireelliseksi?"
"Siksi, että me nyt illastamme ja että meilläkin on kiire."
"Rakas Baisemeaux, vaikka olenkin puettuna ratsusaappaisiin, tunnen olevani pappi, ja armeliaisuuden käskyt velvoittavat minua enemmän kuin nälkä ja jano. Se onneton on kärsinyt kyllin kauan, koska juuri äsken sanoitte, että hän on ollut hoidokkinanne kymmenen vuotta. Lyhentäkää hänen koettelemustaan. Onnellinen hetki odottaa häntä, suokaa se hänelle pikimmiten. Jumala palkitsee sen teille paratiisissaan vuosikausien autuudella."
"Te haluatte sitä?"
"Minä pyydän sitä."
"Näin kesken aterian?"
"Pyydän sitä; sellainen työ on kymmenenbenediciten[27] arvoinen."
"Tapahtukoon niinkuin tahdotte. Mutta sitten saamme syödä jäähtyneitä ruokia."
"Vähät siitä!"
Baisemeaux kumartui taaksepäin, soittaakseen Françoisia, Ja aivan luonnollisesti hän tällöin kääntyi ovea kohti.
Määräys oli jäänyt pöydälle. Aramis käytti hyväkseen hetkeä, jolloin kuvernööri katseli muualle, vaihtaakseen paperin toiseen, taskustaan vetämäänsä ja samalla tavalla laskostettuun.
"François", huusi vankilanpäällikkö, "kutsuttakoon saapuville herra majuri ja Bertaudièren avainten hoitaja."
François poistui kumartaen, ja pöytäkumppanukset jäivät jälleen kahden kesken.
214.
Veljeskunnan suurmestari.
Miesten kesken syntyi tovin äänettömyys, jollaikaa Aramis ei päästänyt vankilanpäällikköä silmistään. Tämä näytti vain puolittain taipuvaiselta häiriytymään kesken illallisen, ja oli selvää, että hän etsi jotakin veruketta, hyvää tai huonoa, viivytelläkseen ainakin jälkiruokiin asti. Sellaisen tekosyyn hän äkkiä näkyi löytäneenkin.
"Ah", huudahti hän, "mutta sehän on mahdotonta!"
"Mitä, mahdotontako?" kysyi Aramis. "Katsokaammehan, hyvä ystävä, mikä on mahdotonta."
"On mahdoton päästää vankia vapauteen tähän aikaan vuorokaudesta. Mihin hän Pariisia tuntematta osaa mennä?"
"Hän menee minne voi."
"Näettekös, yhtä hyvin voisi päästää sokean liikkeelle."
"Minulla on vaunut, vien hänet minne hän haluaa."
"Teillä on vastaus valmiina kaikkeen… François, menkää sanomaan linnanmajurille, että hän avauttaa herra Seldonin kopin, Bertaudièren kolmosen."
"Seldonin?" virkkoi Aramis hyvin yksinkertaisesti. "SanoittekoSeldonin?"
"Sanoin Seldonin; sehän on vapautettavan nimi."
"Oh, te tarkoitatte Marchialia", sanoi Aramis.
"Marchialia? Vielä mitä! Ei, ei, Seldon hän on."
"Luullakseni te erehdytte, herra Baisemeaux."
"Minä luin vapautuskäskyn."
"Minä myös."
"Ja minä näin Seldonin nimen tuon kokoisilla kirjaimilla." HerraBaisemeaux näytti sormeaan.
"Minä taas luin Marchialin tämän korkuisilla." Ja Aramis näytti kahta sormea.
"Kah, ottakaamme asiasta selvä", ehdotti Baisemeaux, varmana itsestään."Paperi on tuossa, tarvitsee vain silmätä sitä."
"Minä luen: 'Marchiali'", vastasi Aramis avaten Paperin. "Katsokaa!"
Baisemeaux katseli, ja hänen käsivartensa herpaantuivat.
"Niin, niin", hän huudahti pelästyneenä, "niin, Marchiali. Siihen on todellakin kirjoitettu Marchiali! Se on aivan totta!"
"Ah!"
"Mitä! Mies, joka on antanut niin paljon puheenaihetta? Mies, josta minua joka päivä varoitettiin pitämään niin tarkkaa huolta?"
"Määräykseen on kirjoitettu Marchiali", toisti taipumaton Aramis.
"Se täytyy tunnustaa, monseigneur, mutta en tästä ymmärrä kerrassaan mitään."
"Täytyy toki uskoa silmiään."
"Ma foi, — että siinä tosiaankin on Marchiali!"
"Vieläpä hyvin selvästi kirjoitettuna."
"Se on tavatonta! Minä näen vielä sen määräyksen ja irlantilaisen Seldonin nimen. Minä näen sen. Ah, ja muistanpa, että nimen alla oli mustetahra."
"Ei, siinä ei ole mustetta; ei, siinä ei ole mitään tahraa."
"Oh, kyllä tosiaankin oli! Muistan sen siitäkin, että sormeni hieraisivat läikän päälle siroitettua hiekkaa."
"No, olkoon miten hyvänsä, rakas herra Baisemeaux", huomautti Aramis, "ja mitä tahansa lienettekin nähnyt, määräys on allekirjoitettu, ja siinä käsketään vapauttamaan Marchiali, mustetahroin tai -tahroitta."
"Marchialin vapautuskäsky on allekirjoitettu", toisti Baisemeaux koneellisesti, yrittäen selvittää ajatuksiaan.
"Ja te päästätte matkoihinsa tuon vangin. Jos sydämenne käskee teitä vapauttamaan myöskin Seldonin, niin en sitä lainkaan tahdo vastustaa."
Aramis tehosti tätä lausetta hymyllä, jonka iva lopullisesti karkoittiBaisemeauxin päihtymyksen, antaen hänelle rohkeutta.
"Monseigneur", virkkoi hän, "tuo Marchiali on kaiketikin juuri sama vanki, jota taannoin eräs pappi,veljeskuntammelähettämä rippi-isä, saapui niin käskeväisenä ja salaperäisesti tapaamaan?"
"Sitä en tiedä, monsieur", vastasi piispa.
"Siitä ei kuitenkaan ole pitkä aika, paras herra d'Herblay."
"Ehkäkään ei; mutta meidän keskuudessamme, monsieur, ei ole hyvä, että ihminen tänään enää tietää, mitä eilinen ihminen on tehnyt."
"Joka tapauksessa", huomautti Baisemeaux, "jesuiittaripittäjän käynti on tuottanut tuolle miehelle onnea."
Aramis ei vastannut mitään, vaan ryhtyi jälleen syömään ja juomaan. Mutta Baisemeaux ei koskenut enää mihinkään pöydältä, vaan otti vielä kerran vapautuskäskyn tarkoin tutkiakseen.
Tämä tutkistelu olisi tavallisissa olosuhteissa nostanut punan kärsimättömän Aramiksen korviin; mutta Vannesin piispa ei niin vähästä suuttunut, varsinkaan kun hän oli itselleen kuiskannut, että kiivastuminen oli vaarallista.
"Menettekö vapauttamaan Marchialin?" kysyi hän. "Kah, onpa tämä sherry ytimekästä ja hyvältä tuoksuvaa, paras kuvernööri!"
"Monseigneur", vastasi Baisemeaux, "minä vapautan vangitun Marchialin, kun olen ensin kutsuttanut määräyksen tuoneen lähetin ja häneltä kyselemällä päässyt asiasta varmuuteen…"
"Määräykset ovat sinetöidyt, eikä niiden sisältöä kuriiri tunne. Mistä siis voitte varmistua, jos saan kysyä?"
"Olkoon, monseigneur; mutta minä lähetän kysymään ministeristöstä, ja silloin herra de Lyonne joko pidättää määräyksen tai hyväksyy sen."
"Mitä se kaikki hyödyttää?" virkkoi Aramis kylmästi.
"Mitä hyödyttää?"
"Niin, kysyn, mitä hyötyä siitä on?"
"Siitä on se hyöty, ettei erehdy, monseigneur, — ettei laiminlyö kunnioitusta, johon alempi on velvollinen ylemmilleen — ettei koskaan jätä täyttämättä virkansa vaatimuksia, jotka on ottanut täyttääkseen."
"Hyvä, te sanoitte tuon niin kaunopuheisesti, että minun täytyy teitä ihailla. On totta, että alempi on velvollinen kunnioittamaan ylempiään. Hän on rikollinen, jos hän erehtyy, ja häntä rangaistaisiin, jos hän laiminlöisi velvollisuutensa tai rikkoisi palveluksensa säännöt."
Baisemeaux katseli piispaa kummastuneena.
"Siitä johtunee", jatkoi Aramis, "että te ryhdytte kysymään neuvoa tyynnyttääksenne omaatuntoanne?"
"Niin, monseigneur."
"Ja että te ylempänne teitä käskiessä tottelette?"
"Sitä ette voi epäillä, monseigneur."
"Tietysti tunnette kuninkaan nimikirjoituksen, herra Baisemeaux?"
"Tunnen, monseigneur."
"Eikö se ole tässä vapauttamiskäskyssä?"
"Totta kyllä, mutta se saattaisi…"
"Ollako väärennetty?"
"Sellaista on nähty, monseigneur."
"Olette oikeassa. Entä herra de Lyonnen nimikirjoitus?"
"Näen sen kyllä määräyksessä. Mutta koska voi väärentää kuninkaan allekirjoituksen, voi vielä helpommin väärentää herra de Lyonnen, eikö totta?"
"Te siirrytte johtopäätöksestä toiseen jättiläisaskelin, herraBaisemeaux", lausui Aramis, "ja teidän perustelunne ovat eittämättömiä.Mutta mihin sitten nojaatte otaksuessanne nämä allekirjoituksetväärennetyiksi?"
"Siihen, että allekirjoittajat eivät ole saapuvilla. Mikään ei varmista hänen majesteettinsa nimikirjoitusta, eikä herra de Lyonne ole täällä minulle sanomassa, että hän on itse piirtänyt nimensä."
"Niinpä niin, herra Baisemeaux", myönsi Aramis, suunnaten vankilanpäällikköön kotkankatseensa, "hyväksyn niin empimättä epäilyksenne ja tapanne niitä selittää, että tartun heti kynään, jos minulle sellaisen annatte."
Baisemeaux antoi kynän.
"Tyhjä paperi, mikä tahansa", lisäsi Aramis.
Baisemeaux antoi paperin.
"Ja että kirjoitan minäkin, joka olen kieltämättömästi saapuvilla — eikö totta? — määräyksen, jota tiedän teidän varmasti uskovan, vaikka olettekin perin epäluuloinen."
Baisemeaux kalpeni tästä jäätävästä vakuutuksesta. Hänestä tuntui piispan vastikään niin hymyilevä ja iloinen sävy käyneen niin synkäksi ja turmaa uhkaavaksi, että huoneen vahakynttilät muuttuivat kuolinkappelin tuohuksiksi ja laseissa päilyvä viini alkoi punoittaa verenä.
Aramis otti kynän ja kirjoitti. Pelästynyt Baisemeaux luki hänen olkansa yli.
"A.M.D.G.", kirjoitti piispa ja piirsi ristin näiden neljän kirjaimen alle. Sitten hän jatkoi:
'Meidän tahtomme on, että herra Baisemeaux de Montlezun, kuninkaan vankilanpäällikkö Bastiljin linnassa, pitää hänelle tuotua määräystä lainvoimaisena ja panee sen heti täytäntöön.
Allekirjoittanut: d'Herblay, veljeskunnan suurmestari Jumalan armosta.'
Tämä teki kuvernööriin niin syvän vaikutuksen, että hänen piirteensä jäykistyivät, huulet jäivät auki ja silmät tuijottivat. Hän ei liikahtanut, ei edes äännähtänyt.
Suuressa salissa ei kuulunut muuta kuin pienen, kynttiläin ympärillä lentelevän kärpäsen surina.
Viitsimättä edes vilkaista mieheen, jonka hän oli saattanut niin kurjaan tilaan, Aramis veti taskustaan pienen kotelon, jossa oli mustaa lakkaa. Hän taittoi kirjoituksensa kokoon, painoi siihen povellaan ihokkaan alla riippuvalla sinetillä arvokirjaimensa, ja tämän tehtyään hän yhä ääneti ojensi paperin herra Baisemeauxille.
Kädet säälittävästi vapisten tämä loi sumean ja villin katseen sinettiin. Viimeinen liikutuksen välähdys kuvastui hänen piirteissään, ja hän vaipui kuin salaman iskemänä tuolille.
"No, no", sanoi Aramis pitkän äänettömyyden jälkeen, jonka aikana Bastiljin kuvernööri oli ehtinyt hiukan toipua, "älkää saattako minua uskomaan, rakas Baisemeaux, että veljeskunnan suurmestarin läsnäolo peloittaa teitä kuin itse Jumala olisi ilmestynyt, ja että hänen näkemisestään kuolee. Rohkeutta! Nouskaa, antakaa minulle kätenne ja totelkaa."
Rauhoittuneena, elleipä tyydytettynä, Baisemeaux totteli, suuteliAramiksen kättä ja nousi.
"Hetikö?" jupisi hän.
"Oh, ei mitään liioittelua, isäntäni; asettukaa paikallenne ja antakaamme tuon oivallisen jälkiruuan maistua."
"Monseigneur, minä en toivu sellaisesta iskusta, minä, joka olen nauranut, laskenut leikkiä kanssanne, — joka olen uskaltanut kohdella teitä vertaisenani!"
"Vaiti, veikkonen", vastasi piispa, joka tunsi, kuinka tiukkaan jousi oli jännitetty ja kuinka vaarallista olisi ollut sitä katkaista, "vaiti! Eläkäämme kumpikin omaa elämäämme: sinulle suojelukseni ja ystävyyteni, minulle kuuliaisuutesi. Kun nämä kaksi veroa on täsmälleen maksettu, saamme jatkaa iloamme."
Baisemeaux mietti. Hän tajusi heti, mitä seurauksia olisi siitä, että häneltä täten väärän määräyksen nojalla kiristettiin vanki; mutta ottaen samalla huomioon suurmestarin virallisen käskyn hänelle antaman vakuuden hän ei tuntenut tuon kiristyksen painoa.
Aramis arvasi hänen ajatuksensa.
"Rakas Baisemeaux", virkkoi hän, "te olette hupsu. Luopukaa toki miettimisistänne, kun kerran minä vaivaudun ajattelemaan puolestanne."
Ja hänen tehtyään uuden liikkeen Baisemeaux kumarsi vielä.
"Miten on minun siinä meneteltävä?" kysyi hän.
"Miten menettelette vapauttaessanne vangin?"
"Minulla on ohjesääntö."
"No, seuratkaa ohjesääntöänne, ystäväiseni."
"Minä menen majurini kanssa vangin kammioon ja tuon hänet ulos, milloin hän on tärkeä henkilö."
"Mutta tuo Marchiali ei liene tärkeä henkilö?" sanoi Aramis huolettomasti.
"Enpä tiedä", vastasi vankilanpäällikkö. Tuntui kuin hän olisi sanonut:Teidän asianne on se minulle ilmoittaa.
"No, ellette sitä tiedä, olen minä oikeassa. Toimikaa siis tuonMarchialin suhteen niinkuin hän olisi niitä vähäpätöisiä."
"Hyvä, ohjesääntö on selvä."
"Ah!"
"Ohjesääntö sanoo, että vanginvartija tai joku alemmista virkailijoista tuo vangin kuvernöörin luokse kansliaan."
"Sepä viisaasti järjestettyä. Entä sitten?"
"Sitten vangille annetaan takaisin ne arvoesineet, jotka hänellä oli vankilaan suljettaessa, vaatteet ja paperit, jos ministerin käsky ei ole toisin määrännyt."
"Mitä sanoo ministerin käsky tähän Marchialiin nähden?"
"Ei mitään, sillä tuolla onnettomalla ei ollut tänne saapuessaan jalokiviä, ei papereita, tuskin vaatteitakaan."
"Katsokaa, kuinka yksinkertaista tämä on! Tosiaankin, Baisemeaux, te luotte kaikesta hirviöitä. Jääkää siis tänne ja tuottakaa vanki virkahuoneeseenne."
Baisemeaux totteli. Hän kutsui apulaisensa ja ojensi käskykirjeen, jonka soturi silmää räväyttämättä vei asianomaiselle.
Puoli tuntia myöhemmin kuultiin pihalla oven jälleen sulkeutuvan. Se oli vankitornin ovi, joka oli päästänyt saaliinsa vapauteen.
Aramis sammutti huonetta valaisevat kynttilät, jättäen palamaan vain yhden, oven taakse. Tämä värähtelevä valo ei sallinut silmien tarkasti eroittaa esineitä. Epävarmuudellaan ja liikkuvaisuudellaan se sai muodot ja varjot näkymään kaksinkertaisina.
Askeleet lähenivät.
"Menkää miehiänne vastaan", kehoitti Aramis Baisemeauxiä.Vankilanpäällikkö totteli. Upseeri ja vanginvartijat poistuivat.Baisemeaux astui sisään vapaaksi päästetyn seuraamana.
Aramis oli asettunut varjoon; hän näki kenenkään häntä itseään näkemättä.
Liikuttuneella äänellä Baisemeaux ilmoitti nuorelle miehelle määräyksen, joka hänelle palautti vapauden. Tämä kuunteli hievahtamatta, sanaa virkkamatta.
"Teidän on vannottava, ohjesääntö niin määrää", lisäsi vankilanpäällikkö, "että te ette koskaan ilmaise mitään Bastiljissa näkemäänne tai kuulemaanne."
Vanki huomasi ristiinnaulitun kuvan; hän ojensi kätensä ja vannoi huulillaan.
"Nyt, monsieur, olette vapaa. Mihin aiotte mennä?"
Vanki käänsi päätänsä kuin etsiäkseen takaansa jotakin turvaa, mihin hänen olisi ollut luotettava. Silloin Aramis astui esille varjosta.
"Olen täällä", virkkoi hän, "tarjoamassa monsieurille palvelusta, jota suvaitsette minulta pyytää."
Vanki punastui heikosti ja astui empimättä Aramiksen luo tarttuen hänen käsivarteensa.
"Antakoon Jumala teille pyhän suojansa!" lausui ääni, jonka lujuus sai vankilanpäällikön säpsähtämään yhtä paljon kuin sanamuoto häntä hämmästytti.
Puristaen Baisemeauxin käsiä virkkoi Aramis hänelle:
"Kiusaako määräykseni teitä? Pelkäättekö, että se löydettäisiin luotanne, jos tultaisiin etsimään?"
"Minä haluan sen säilyttää, monseigneur", vastasi Baisemeaux. "Jos se löydettäisiin luotani, olisi se kyllä varma merkki, että turmani on tullut, mutta siinä tapauksessa te olisitte minulle voimakas ja viimeinen auttaja."
"Koska olisin rikostoverinne, tarkoittanette?" vastasi Aramis, kohauttaen olkapäitään. "Hyvästi, Baisemeaux!"
Hevoset odottivat, kärsimättöminä nytkäytellen vaunuja.
Baisemeaux saattoi piispaa alas portaita. Aramis antoi toverinsa nousta vaunuihin edellä, astui niihin sitten itse ja sanoi ilman enempää kyytimiehelle:
"Ajakaa!"
Vaunut pyörivät jymisten pihojen kiveyksellä. Lyhtyä kantava kersantti riensi hevosten edellä, antaen jokaiselle vartiolle määräyksen päästää ajopelit menemään.
Sinä aikana, joka tarvittiin kaikkien telkien avaamiseen, Aramis ei vetänyt henkeänsäkään, ja olisi voinut kuulla hänen sydämensä lyönnit rinnan seinämiä vasten. Vaunujen toisessa nurkassa kyyristelevä vanki ei myöskään antanut mitään elonmerkkiä.
Edellisiä voimakkaampi tärskähdys ilmaisi vihdoin, että oli kuljettu viimeisenkin vallihaudan sillan yli. Sen takana vaunut vielä pysähtyivät uloimmalle portille, josta päästi Saint-Antoinen kadulle. Ei enää muureja oikealla eikä vasemmalla; kaikkialla avoin taivas, vapaus ja elämä vastassa. Tarmokkaan käden hillitsemät hevoset kulkivat käyden esikaupungin keskukseen asti. Siellä ne alkoivat ravata.
Vähitellen — joko ne sitten kuumenivat liikunnosta tai niitä kiihoitettiin — hevoset alkoivat kiitää yhä nopeammin ja Bercyyn saavuttua oli eläinten tulisuus niin yltynyt, että ajopelit tuntuivat lentävän. Näin ne juoksivat Villeneuve-Saint-Georgesiin, jossa oli varattu hevosten vaihto. Kahden sijaan valjastettiin vaunujen eteen neljä, jotka kiidättivät niitä Melunia kohti, kunnes pysähdyttiin hetkiseksi Sénartin metsään. Määräys oli epäilemättä edeltäkäsin annettu kyytimiehelle, sillä Aramiksen ei tarvinnut hänelle tehdä viittaustakaan.
"Mikä on?" kysyi vanki ikäänkuin heräten pitkästä unesta.
"On siten, monseigneur", vastasi Aramis, "että ennenkuin ajamme edemmäksi meidän on juteltava, teidän korkeutenne ja minun."
"Odotan siihen tilaisuutta, monsieur", vastasi nuori prinssi.
"Parempaa emme voisi saada, monseigneur. Olemme täällä keskellä metsää, missä kukaan ei voi meitä kuulla."
"Entä ajomies?"
"Tämän aseman kyytimies on kuuromykkä, monseigneur."
"Luotan täydellisesti teihin, herra d'Herblay."
"Suvaitsetteko jäädä tänne vaunuihin?"
"Kyllä, täällä istumme mukavasti, ja minä rakastan näitä ajopelejä; ne ovat minut tuottaneet vapauteen."
"Odottakaa, monseigneur… Vielä yksi varokeino. Olemme isolla valtatiellä. Voisi kulkea ratsastajia tai ajopelejä, matkalla kuten mekin, ja jos nähdään meidät pysähtyneinä, saatettaisiin luulla meidän olevan pulassa. Välttäkäämme avun tarjouksia, jotka häiritsisivät meitä."
"Käskekää kyytimiehen piiloittaa vaunut jollekulle sivukujalle."
"Juuri sitä halusinkin, monseigneur."
Koskettaen kuuromykkää Aramis antoi hänelle merkin. Mies astui maahan, tarttui kahta ensimmäistä hevosta suitsista ja talutti ne sametinpehmeään kanervikkoon ruohoittuneella ja sammaltuneena polveilevalla kujalla, jonka perukkaan pilvet tänä kuuttomana yönä loivat mustetahroja tummemman varjon.
Tämän tehtyään mies heittäytyi pitkäkseen penkereelle lähelle hevosiaan, jotka oikealta ja vasemmalta hapuilivat terhometsän nuoria vesoja.
"Minä kuuntelen teitä", sanoi nuori prinssi piispalle; "mutta mitä siinä puuhailette?"
"Puran panoksia pistooleista, joita emme enää tarvitse, monseigneur."
215.
Kiusaaja.
"Prinssini", virkkoi Aramis kääntyen vaunuissa seuralaisensa puoleen, "niin heikko ihminen kuin olenkin, keskinkertainen hengenlahjoiltani, vähäpätöinen ajattelevien olentojen joukossa, ei minulle koskaan ole sattunut, että olisin keskustellut jonkun henkilön kanssa näkemättä hänen ajatuksiaan sen elävän naamion lävitse, joka levittäytyy järkemme yli sen ilmautumista pidättämään. Mutta tänä iltana, tässä tummennossa ja ollessanne noin varovaisen hillityssä mielentilassa, en voisi mitään lukea piirteistänne, ja jokin sanoo minulle, että minun on työläs saada teitä avomieliseen haasteluun. Rukoilen teitä siis, — en itseni tähden, sillä alamaiset eivät saa painaa mitään ruhtinaitten vaa'assa, vaan rakkaudesta teihin, — että kätkette muistiinne jokaisen sanani, jokaisen äänenväreilyni. Niissä vakavissa olosuhteissa, joihin olemme joutuneet, niillä on kaikilla niin suurta merkitystä ja arvoa kuin milloinkaan maailmassa lausutuilla sanoilla on ollut."
"Minä kuuntelen", vastasi nuori prinssi päättäväisesti, "mitään toivomatta, mitään pelkäämättä siitä, mitä minulle sanotte."
Ja hän vaipui vielä syvemmälle vaunujen pieluksiin, ikäänkuin ei ainoastaan koettaen estää kumppaniansa häntä näkemästä, vaan vieläpä muistamasta hänen olemassaoloansakaan. Varjo lankesikin tummana ja läpikuultamattomana oksistaan toisiinsa kietoutuneiden puiden latvoista vaunujen päälle, mutta näiden leveä katos olisi tuskin päästänyt sisälle ainoatakaan sädettä, vaikka joku valohiukkanen olisi pujahtanutko metsäkujan sumupatsaiden väliin.
"Monseigneur", jatkoi Aramis, "te tunnette Ranskaa nykyisin ohjaavan hallituksen historian. Kuningas on lähtöisin vangitusta lapsuudesta, kuten teidän on ollut, syrjäytetystä, kuten teidän, ahtaalle rajoitetusta, kuten teidän. Mutta sen sijaan, että hän teidän tavallanne olisi kärsinyt vankilan orjuutta, yksinäisyyden syrjäisyyttä, kätkössäolon ahtautta, on hänen täytynyt kokea kaikki kurjuutensa, kaikki nöyryytyksensä, kaikki kiusansa päivänvalossa, kuninkuuden säälimättömän auringon kirkkaudessa, valon huuhtelemassa paikassa, missä jokainen pilkku näyttää likaiselta saastalta, missä ihanuuskin voi himmentyä tahraksi. Kuningas on kärsinyt, hänessä on katkeruutta, ja hän tahtoo kostaa. Hänestä tulee huono kuningas. En sano, että hän vuodattaisi verta kuten Ludvig XI ja Kaarle IX, sillä hänellä ei ole kuolettavia loukkauksia kostettavina; mutta hän kuluttaa alamaistensa rahat ja omaisuuden, koska hän on kärsinyt vääryyttä itsekkäiden pyyteiden ja rahallisten etujen taholta. Arvioidessani tuon ruhtinaan ansioita ja vikoja omantuntoni mukaan minun täytyy lopputulokseksi asettua tuomitsevalle kannalle."
Aramis pysähtyi. Hän ei tehnyt sitä kuunnellakseen, oliko metsässä yhä yhtä hiljaista, vaan kootakseen ajatuksensa ja antaakseen sanoilleen aikaa syöpyä kuuntelijansa tajuntaan.
"Jumala tekee hyvin kaikki, mitä hän tekee", jatkoi Vannesin piispa; "olen siitä niin varmasti vakuuttunut, että olen jo kauan onnitellut itseäni, kun hän on minut valinnut tallettamaan salaisuutta, jonka ilmisaamisessa olen teitä avustanut. Vanhurskaalle ja edeltäpäin näkevälle Jumalalle oli tämän suuren työn toimeenpanemiseksi tarpeen terävä, uupumaton ja asiaansa luottava välikappale. Se välikappale olen minä. Minulla on terävyyttä, sitkeätä uupumattomuutta ja vakaumusta. Minä hallitsen salaperäistä väkeä, jonka tunnuslause on sama kuin Jumalasta sanotaan:Patiens quia aeternus!"[28]
Prinssi liikahti.
"Arvaan, monseigneur", lausui Aramis, "että kohotatte päätänne kummastuneena tästä minun hallitsija-asemastani. Te ette tiennyt olevanne tekemisissä valtiaan kanssa. Oi, monseigneur, hyvin halvan, perinnöttä jätetyn kansan kuninkaan kanssa! Se on halpa, koska sillä on voimaa vain ryömiessään; perinnötön, koska kansani ei milloinkaan, ei juuri milloinkaan tässä maailmassa korjaa eloa kylvämästään siemenestä tai nauti viljelemiään hedelmiä. Se tekee työtä ajatusperäisen käsitteen puolesta, se kokoo yhteen kaikki voimahiukkasensa muodostaakseen niistämiehenja otsansa hiessä kerätäkseen tämän ympärille usvapilven, josta hänen neronsa tulee vuorostaan luoda kaikkien kristikunnan kruunujen loiston kultaama sädekehä. Sellainen mies istuu vieressänne, monseigneur. Näin ollen käsitätte, että hän on suuressa tarkoituksessa vetänyt teidät syvästä kuilusta ja että hän tässä valtavassa suunnitelmassaan tahtoo kohottaa teidät maanpiirin mahtavien ja itsensäkin yläpuolelle."
Prinssi kosketti keveästi Aramiksen käsivartta.
"Te puhutte", hän virkkoi, "siitä uskonnollisesta ritarikunnasta, jonka päällikkö te olette. Sanojenne mukaan on minulle seurauksena, että te minä päivänä hyvänsä voitte kukistaa valtaan koroittamanne, tahtoen pitää luomuksenne täydellisessä hallinnassanne."
"Ei, siinä teidän kuninkaallinen korkeutenne erehtyy", vastasi piispa; "minä en antautuisi tähän hurjaan yritykseen teidän kanssanne, ellei minulla olisi kaksinaista etua kaappauksen onnistumisesta. Kun teidät kerran korotetaan, niin se tapahtuu ainiaaksi. Noustessanne te voitte potkaista kumoon astinlaudan ja sinkauttaa sen kierimään niin etäälle, että sen näkeminen ei teitä koskaan muistuta edes kiitollisuudenvelasta."
"Oi, monsieur!"
"Teidän liikutuksenne, monseigneur, johtuu ylevästä luonnonlaadusta. Kiitos! Uskokaa, että tavoittelen enempääkin kuin kiitollisuutta. Olen varma siitä, että päästyänne valtanne kukkulalle te pidätte minua entistä ansiollisempana olemaan ystävänne, ja silloin me kahden, monseigneur, saamme aikaan niin suuria saavutuksia, että niistä puhutaan vuosisatoja."
"Sanokaahan minulle, monsieur, sanokaa minulle peittelemättä, kuka olen tänään ja mitä ajattelette tulevaiseksi asemakseni."
"Te olette kuningas Ludvig XIII:n poika, olette kuningas Ludvig XIV:n veli, olette Ranskan valtaistuimen luonnollinen ja oikeutettu perillinen. Pitäessään teidät luonansa, kuten on pidetty Monsieur, nuorempi veljenne, kuningas olisi säilyttänyt itselleen oikeuden olla laillinen hallitsija. Vain lääkärit ja Jumala voisivat väittää hänen laillisuuttaan vastaan, lääkärit rakastavat aina enemmän olevaa kuin olematonta kuningasta. Jumala menettelisi väärin vahingoittamalla ruhtinaassa kunnon miestä. Mutta Jumala on tahtonut, että teitä vainottaisiin, ja se vainoaminen pyhittää teidät nyt Ranskan kuninkaaksi. Teille siis koitui oikeus valtaan, koska se tahdottiin teiltä kokonaan evätä; teille tuli oikeus kruunuun, koska sen loiste tyyten peitettiin teiltä, vaikka tunnustettiinkin teidän olevan jumalaista verta, koska sitä ei uskallettu vuodattaa, kuten on vuodatettu palvelijoiden. Nyt näette, mitä se Jumala on tehnyt hyväksenne, jota niin usein olette syyttänyt siitä, että Hän muka on ollut kaikessa teitä vastaan. Hän on lahjoittanut teille veljenne piirteet, vartalon, iän ja äänen, ja kaikki vainonne syyt muuttuvat teidän voitollisen ylennyksenne perusteiksi. Huomenna, ylihuomenna, ensi tilassa, te kuninkaallisena aaveena, Ludvig XIV:n elävänä varjona nousette hänen valtaistuimelleen, jolta ihmiskäden täytäntöönpantavaksi uskottu Jumalan tahto on hänet palaamattomasti syössyt."
"Ymmärtääkseni", sanoi prinssi, "ei vuodateta veljeni verta."
"Te yksin ratkaisette hänen kohtalostaan."
"Tuota salaisuutta, jota on käytetty minua vastaan…"
"Te käytätte sitä häntä vastaan. Mitä teki hän sen kätkeäkseen? Hän kätki teidät. Hänen ilmettynä kuvanaan te olisitte paljastanut Mazarinin ja Itävallan Annan juonen. Teillä, prinssini, on sama syy kätkeä se, joka vankina jää teidän muotoiseksenne, niinkuin te kuninkaana olette hänen vastikkeensa."
"Mutta minun täytyy yhä kysyä: kuka saa hänet vartioitavakseen?"
"Se, joka piti teitä huostassaan."
"Te tunnette tuon salaisuuden ja olette käyttänyt tietoanne minun hyväkseni. Kuka muu tuntee sen?"
"Leskikuningatar ja rouva de Chevreuse."
"Mitä he tekevät?"
"Eivät mitään, jos niin tahdotte."
"Kuinka niin?"
"Miten he tuntisivat teidät, jos menettelette sillä tavoin että teitä ei tunneta?"
"Se on totta. Mutta on vakavampia vaikeuksia."
"Puhukaa, ruhtinaani."
"Veljeni on naimisissa; minä en voi ottaa veljeni vaimoa."
"Minä toimitan niin, että Espanja suostuu avioliiton purkamiseen. Uuden politiikkanne etu vaatii sitä kuten inhimillinen siveystunnekin. Kaikki, mitä tässä maailmassa on todella jaloa ja todella hyödyllistä, saa ansaitun osansa."
"Eristetty kuningas nostaa melun."
"Kehen hän vetoaa? Seiniin?"
"Pidätte hänen lähimmäksi ympäristökseen joutuvia henkilöitä siis niin taattuina?"
"Näissä olosuhteissa, kyllä. Jumalan suunnitelmat eivät sitäpaitsi voi pysähtyä näin kauniiseen alkuun. Koko hanke täydentyy itsestään kuin matemaattinen laskelma. Eristetty kuningas ei koidu teille samaksi haitaksi kuin te olette ollut hallitsevalle kuninkaalle. Jumala on tehnyt hänen sielunsa korskeaksi ja luonnostaan kärsimättömäksi. Hän on sitäpaitsi veltostuttanut hänet ja riisunut häneltä aseet, antamalla hänen tottua kunniaan ja ylimmän vallan käyttöön. Jumala, joka on tahtonut, että teille kunnioittavasti mainitsemani matemaattinen laskelma päättyisi teidän astumiseenne valtaistuimelle ja teille turmiollisen tuhoamiseen, on määrännyt, että voitetun kärsimykset pian loppuvat omienne jälkeen. Hän on siis valmistanut tuon sielun ja tuon ruumiin lyhyttä tuskaa varten. Suljettuna vankilaan, halpana yksityishenkilönä, vain epäillen todellista asemaanne, kaikkea vailla, olette te vakavaan elämään tottuneena kestänyt. Mutta veljenne ei vangittuna, unohdettuna, pidätettynä kykene kestämään onnettomuuttaan, ja Jumala ottaa hänen sielunsa omalla ajallaan, toisin sanoen piankin."