Kun Aramis oli synkässä erittelyssään päässyt tähän, kuului metsän helmasta tuollainen huuhkajan kolkko ja pitkitetty huhuilu, joka saa jokaisen muun elollisen säpsähtämään.
"Mieluummin määrännen kukistetun kuninkaan maanpakoon", virkkoi Filip väristen; "se olisi inhimillisempää."
"Kuningas ratkaisee asian mielensä mukaan", vastasi Aramis. "Olenko nyt selvästi esittänyt tehtävän? Olenko johdellut ratkaisun teidän kuninkaallisen korkeutenne toivomusten ja edellytysten mukaisesti?"
"Kyllä, monsieur, kyllä. Ette ole mitään unohtanut, ellette sentään kahta seikkaa."
"Ensimmäinen niistä?"
"Puhukaamme siitä heti samalla avomielisyydellä, jota vastikään olemme keskustelussamme käyttäneet. Puhukaamme vaikutteista, jotka voivat tuhota rakentamamme toiveet; puhukaamme meitä uhkaavista vaaroista."
"Ne olisivat tavattomat, äärettömät, peloittavat ja voittamattomat, ellei — kuten olen teille sanonut — kaikki liittyisi tekemään niitä tuiki tyhjiksi. Ei ole mitään vaaroja teille eikä minulle, jos teidän kuninkaallisen korkeutenne lujuus ja pelottomuus ovat yhtä suuret kuin se ulkonainen yhtäläisyys, jonka luonto on antanut teille ja kuninkaalle. Toistan teille, ei ole vaaroja, vaan ainoastaan vastuksia. Tuon sanan löydän kaikista kielistä, enkä ole sitä koskaan kyennyt ymmärtämään. Jos olisin kuningas, poistaisin sen sanavarastosta järjettömänä ja tarpeettomana."
"Kyllä toki, monsieur, on olemassa hyvin vakava este, ylipääsemätön vaara, jonka te unohdatte."
"Ah!" virkahti Aramis.
"On omantunnon ääni, on raatelevan katumuksen tuska."
"Niin, se on totta", sanoi piispa; "on sydämen heikkous, josta te minua muistutatte. Oh, olette oikeassa, se on todellakin arveluttava vastus. Ratsu, joka pelkää vallihautaa, hyppää sen keskelle ja saa surmansa! Ihminen, joka vapisten laskee säilänsä, paljastaa vihollisensa miekanterälle aukkoja ja päästää kuoleman luokseen! Se on totta, se on totta!"
"Onko teillä veljeä?" kysyi nuori mies Aramikselta.
"Minä olen yksinäni maailmassa", vastasi tämä liipaisimen rasahdusta muistuttavalla kuivakiskoisella ja jämeällä äänellä.
"Mutta rakastattehan jotakuta maan päällä?" lisäsi Filip.
"En ketään! Kyllä tosiaankin, minä rakastan teitä."
Nuori mies vaipui min syvään äänettömyyteen, että oma hengitys kuulostiAramiksesta kovaääniseltä.
"Monseigneur", jatkoi hän, "en ole sanonut kaikkea, mitä minulla oli teidän kuninkaalliselle korkeudellenne lausuttavana. En ole tarjonnut ruhtinaalleni kaikkia niitä terveellisiä neuvoja ja hyödyllisiä apulähteitä, joita minulla on. Ei ole annettava salaman välähtää varjoa rakastavan silmiin; ei sovi antaa kanuunan juhlallisten pamahdusten jyristä säyseän, levossa ja maaseudun rauhassa viihtyvän korvissa. Monseigneur, teidän onnenne on aivan valmiina ajatuksissani; minä annan sen kirvota huuliltani, poimikaa se kallisarvoisena itsellenne, joka olette niin paljon rakastanut taivasta, viheriöiviä niittyjä ja puhdasta ilmaa. Minä tiedän riemujen maan, aavistamattoman paratiisin, maailman sopukan, missä te yksinänne, vapaana, tuntemattomana saatte metsiköissä, kukkakentillä, lirisevien vesien partaalla unohtaa Jumalaa kiusaavan inhimillisen hulluuden teille tällä hetkellä kasaaman kurjuuden. Oi, kuunnelkaa minua, ruhtinaani, minä en laske leikkiä! Minulla nähkääs on sielu, ja minä arvaan, mitä omanne pohjalla liikkuu, arvaan ahdinkonne laadun. Minä en ota teitä epätäydellisenä, heittääkseni teidät tahtoni sulatuspannuun, oikkuni tai kunnianhimoni valinkauhaan. Kaikki tai ei mitään. Te olette masentunut, sairas, melkein tukehtunut siitä liiallisesta ilmasta, jota tunnin ajan kestäneen vapautenne on teille täytynyt antaa. Se on minulle varmana merkkinä siitä, että te ette tahdo kauan hengittää runsain, pitkin siemauksin. Tyytykäämme siis vaatimattomampaan, voimiimme paremmin suhtautuvaan elämään. Jumala on todistajani, vakuutan hänen kaikkivaltansa kautta, että tahdon rakentaa onnenne tästä koettelemuksesta, johon olen teidät saattanut."
"Puhukaa, puhukaa!" virkkoi prinssi niin vilkkaasti, että se saiAramiksen miettimään.
"Minä tiedän", jatkoi kirkkoruhtinas, "Ali-Poitoussa kolkan, jonka olemassaoloa ei kukaan ole loitompana aavistanut. Kymmenen neliöpenikulmaa maata, eikö se ole mahtava alue? Kymmenen neliöpenikulmaa, monseigneur, ja kaikki vesien saartelemaa, nurmien ja kaislan peittämää. Nuo laajat rämeet lepäävät paksuun vihviläviittaan puettuina, syvinä, äänettöminä, hymyilevän auringon alla. Kaikkialla näkee metsää kasvavia pikku saaria. Jotkut kalastajaperheet elelevät siellä laiskasti isoilla raidasta ja lepästä tehdyillä lautoillaan, joiden lattialle on levitetty kaislakerros ja katto punottu tukevista ruo'oista. Nuo alukset, nuo uivat asunnot liikkuvat tuulen varassa minne sattuu. Kun ne joutuvat koskettamaan rantaa, tapahtuu se niin pehmeästi, että uinaileva kalastaja ei sysäyksestä herää. Hänellä syntyy halu nousta maalle vain hänen nähdessään rantakana- tai hyyppäparvia, kuikka- tai kurmitsajoukkueita, tavisorsia tai kurppia, joita hän saalistaa ansalla tai muskettinsa luodilla. Hopeanhohtavat järvisillit, jättimäiset ankeriaat, jäntevät hauet, harmaanpunervat ahvenet täyttävät joukoittain hänen verkkonsa. Hänen tarvitsee vain valita lihavimmat ja päästää loput menemään. Kaupunkilainen tai sotilas ei kuuna päivänä ole tuohon seutuun tunkeutunut. Ilmanala on siellä leppeä. Muutamain kukkulain rinteillä viihtyvät siellä viiniköynnökset, joille mehevä maaperä tarjoo ravintoa, kypsyttäen niiden mustanpuhuvat ja valkoiset rypäleet kauniin täyteläisiksi. Kerran viikossa lähtee ruuhi noutamaan yhteisestä uunista lämpimän, kellervän leivän, jonka tuoksu jo kaukaa hyväilee nenää. Siellä elelette kuin muinaisaikain patriarkka, mahtavana herrana villakoirinenne, onkinenne, pyssyinenne somassa kaislamajassanne, nauttien yltäkyllin metsän antimista ja tuntien täyttä turvallisuutta. Täten vietätte vuodet, kunnes tuntemattomaksi muuttuneena olette pakottanut Jumalan luomaan kohtalonne uudestaan. Tässä kukkarossa on tuhannen pistolia, monseigneur; se on enemmän kuin tarvitsette ostaaksenne koko tuon rämetienoon, josta olen teille puhunut; se riittää teille elääksenne siellä niin monta vuotta kuin teillä on päiviä elettävinä; se riittää runsaasti tekemään teistä mainitun alueen rikkaimman, vapaimman, onnellisimman ihmisen. Ottakaa pastaan avomielisesti ja arvelematta niinkuin tarjoankin. Riisumme heti valjaista kaksi hevosta; kuuromykkä palvelijani vie teidät — yöt vaeltaen, päivät nukkuen — seudulle, josta teille puhuin, ja minulle jää ainakin se tyydytys, että tiedän tehneeni ruhtinaalleni palveluksen, jota hän itse toivoi. Minä olen silloin luonut onnellisen ihmisen. Jumala katselee sitä suuremmalla mielihyvällä kuin jos olisin nostattanut voimakkaan miehen. Tässähän ei liene mitään vaikeutta tiellä. — No, mitä vastaatte, monseigneur? Tässä rahat. Oh, älkää epäröikö! Poitoussa ei teitä uhkaa mikään vaara, ellei rämetienoon horkka. Mutta sikäläiset viisaat kyllä parantavat teidät sellaisista kohtauksista keltaisten kolikkojenne palkitsemina. Jos sitävastoin valitsette sen toisen osan, tiedättehän, asetutte alttiiksi salamurhaajalle valtaistuimella tai kuristamiselle vankilassa. Kautta autuuteni, sanon sen nyt, kun olen punninnut molempia vaihtoehtoja, kautta elämäni, minä horjuisin!"
"Monsieur", vastasi nuori prinssi, "sallikaa minun — ennenkuin teen päätökseni — astua näistä vaunuista, kävellä maassa ja kysyä neuvoa siltä ääneltä, jolla Jumala puhuu vapaassa luonnossa. Kymmenen minuutin kuluttua vastaan."
"Olkaa hyvä, monseigneur", sanoi Aramis kunnioittavasti kumartaen, sillä perin juhlalliselta ja ylevältä oli kajahtanut ääni, joka nuo sanat lausui.
216.
Kruunu ja tiara.
Aramis oli astunut alas nuoren miehen edellä ja piteli hänelle vaununovea avoinna. Laskiessaan jalkansa sammalelle vallantavoittelija ilmeisesti vapisi koko ruumiissaan ja käveli vaunujen ympäri muutamin kömpelöin, melkein horjuvin askelin. Näytti siltä kuin vankiparka olisi ollut aivan tottumaton liikkumaan ihmisten polkemalla maankamaralla.
Oli elokuun 14 päivä, ja kello läheni yhtätoista illalla. Isot pilvet olivat rajuilman enteinä peittäneet taivaan, ja niiden poimuihin katosi kaikki valo, joten pimeys verhosi koko maiseman. Tuskin eroittausivat kujan suut näreiköstä harmaalla, läpikuultamattomalla puolihämyllä, jonka tarkemmin tähystäessään havaitsi tuon täydellisen pimeyden keskellä. Mutta ruohosta kohoavat tuoksut ja vieläkin tuikeammat ja tuoreemmat tammien lemut, haalea ja öljynpehmeä ilma, joka häntä ensi kertaa ympäröitsi niin moneen vuoteen, sanomaton vapauden nautinto paljaan taivaan alla, kaikki tuo haastoi prinssille niin tenhoavaa kieltä, että hän äsken osoittamastaan pidättyväisyydestä tai melkein tekeytymisestä huolimatta antautui liikutuksensa valtaan ja riemun huokaus kohosi hänen rinnastaan.
Sitten hän vähitellen nosti raskaaksi käynyttä päätänsä, hengittäen keuhkoihinsa ilman leyhäyksiä, kun ne eri tuoksuilla kyllästettyinä lehahtelivat hänen elostuneita kasvojaan vasten. Laskien kätensä ristikkäin povelleen ikäänkuin estääksensä tämän uuden onnen pakahduttamasta sydäntään, hän ahmi halukkaasti tätä outoa ilmaa, joka öisin täyttää korkeiden metsien holvikatoksen. Tuo taivas, joka häämöitti yläpuolella, vesi, jonka kohinan hän kuuli, eläimet, joiden ääniä liikkui pimennossa, eikö tämä ollut ihanaa todellisuutta? Eikö piispa ollut houkkio uskoessaan, että tässä maailmassa oli muutakin unelmoitavaa?
Nämä maalaiselämän päihdyttävät, kaikista huolista, kaikesta pelosta ja pakotuksesta vapaat kuvat, tämä onnellisten päivien valtameri, joka lakkaamatta päilyy nuoressa mielikuvituksessa — siinä oli todella syötti, johon tyrmän kivilattian riuduttama, Bastiljin ohuen ilman kalventama vankipoloinen olisi hyvin saattanut tarttua. Tätä muistamme Aramiksen hänelle tarjonneen, luvatessaan hänelle vaunuihin varatut tuhannen pistolia ja esittäessään hänelle, minkä maallisen paratiisin Ali-Poitoun erämaat kätkivät maailman silmiltä.
Tällaisia ajatuksia liikkui Aramiksen mielessä hänen tarkatessaan ahdistuneen levottomasti Filipin riemastusten hiljaista kulkua ja nähdessään hänen vähitellen vaipuvan yhä syvempiin mietteisiin.
Niin, haltioitunut prinssi kuului maahan enää vain jalkojensa kosketuksella, sillä hänen sielunsa oli lentänyt Jumalan jalkojen juureen, rukoillen kaikkivaltiasta lähettämään valonpilkkeen tähän epäröimiseen, jonka täytyi ratkaista hänen koko tulevaisuudekseen. Hetki oli kauhea Vannesin piispalle. Hän ei ollut koskaan istunut niin kohtalokkaan hetken todistajaksi. Tämä teräksinen sielu, tottuneena leikkimään elämässä vain raukeavilla vastuksilla, tuntematta itseään koskaan alemmaksi, sortumatta milloinkaan voitetuksi, jäisikö hän onnistumattomaksi suuressa suunnitelmassaan senvuoksi, ettei ollut aavistanut muutamien raikkaiden henkäysten ja kastepisaroista kostuneiden puunlehvien vaikutusta ihmisruumiiseen?
Epäilyksensä tuskan naulitsemana liikkumattomaksi Aramis siis katseli tätä murheellista temmellystä Filipin sielussa, josta kaksi salaperäistä enkeliä keskenään taistelivat. Kärsimystä kesti ne kymmenen minuuttia, jotka nuorukainen oli pyytänyt. Tämän iäisyyden aikana Filip ei lakannut tähystelemästä taivasta rukoilevin, surullisin ja kostein silmin. Aramis ei herjennyt tarkkaamasta Filipiä ahnain, hehkuvin, tuimin katsein.
Yhtäkkiä nuoren miehen pää painui kumaraan. Hänen ajatuksensa laskeutuivat jälleen maan päälle. Hänen katseensa näkyi jäykistyvän, otsa rypistyi, suun seuduille muodostui hurjan rohkeuden piirre. Sitten tuo katse kävi vielä kerran tuijottavaksi, mutta tällöin siinä kuvastui maallisen loiston liekki, nyt se muistutti Saatanan katsetta vuorella, kun hän Jeesusta vietelläkseen näytti tälle maailman valtakunnat ja niiden kunnian.
Aramiksen silmä muuttui jälleen yhtä leppeäksi kuin se oli ollut synkkä. Silloin Filip tarttui nopealla ja hermostuneella liikkeellä hänen käteensä.
"Menkäämme", hän virkkoi, "menkäämme sinne, mistä voi tavoittaa Ranskan kruunun!"
"Onko se teidän päätöksenne, ruhtinaani?" vastasi Aramis.
"Se on päätökseni."
"Peruuttamaton?"
Filip ei edes huolinut sitä vahvistaa. Hän tähysti tiukasti piispaa, ikäänkuin kysyäkseen tältä, oliko mahdollista, että mies koskaan peruutti tehtyä päätöstänsä.
"Nuo silmäykset ovat luonnetta kuvastavia tulinuolia", virkkoi Aramis kumartuen Filipin käden yli. "Teistä tulee suuri, monseigneur, siitä vastaan."
"Palatkaamme, jos suvaitsette, siihen keskustelumme kohtaan, mihin se meiltä jäi. Luullakseni sanoin teille, ettätahdoinharkita kanssanne kahta seikkaa, ensiksikin vaaroja ja vastuksia. Tämä kohta on ratkaistu. Toisena kohtana ovat ne ehdot, jotka minulle asettaisitte. Teidän vuoronne on puhua, herra d'Herblay."
"Ehdot, ruhtinaani?"
"Epäilemättä. Te ette pysäytä minua tielle minkään pikkuseikan tähden, ettekä tee minulle sitä vääryyttä, että otaksuisitte minun uskovan teidät aivan pyyteettömäksi tässä asiassa, paljastakaa siis minulle kiertelyttä ja pelotta sisimmät ajatuksenne."
"Sen teen, monseigneur. Kun kerran tulette kuninkaaksi…"
"Milloin se tapahtuu?"
"Se tapahtuu huomenillalla, sanokaamme yöllä."
"Selittäkää minulle, millä tavalla."
"Tehtyäni ensin kysymyksen teidän kuninkaalliselle korkeudellenne."
"Olkaa hyvä."
"Minä olin lähettänyt teidän kuninkaallisen korkeutenne luo erään miehistäni, antaen hänen toimekseen jättää teille vihkosen tiheään kirjoitettuja ja huolellisesti laadittuja tiedonantoja, jotta teidän korkeutenne saisi tarkan selvyyden kaikista nykyisen hovinne muodostavista sekä siihen vastaisuudessa kuuluvista henkilöistä."
"Minä olen kaikki ne kuvaukset lukenut."
"Tarkkaavaisesti?"
"Osaan ne ulkoa."
"Ja oletteko ne myöskin ymmärtänyt? Anteeksi, minä voinen kysyä tätä Bastiljiin suljetulta poloiselta. Sanomattakin on selvää, että viikon päästä minulla ei enää ole mitään kyseltävä teidänlaiseltanne mieheltä, joka kaikkivaltaisuudessaan nauttii vapauttansa."
"Kyselkää minulta siis. Tahdon olla oppilaana, jonka on kerrattava viisaalle mestarilleen sovittu läksy."
"Ensiksikin perheestänne, monseigneur."
"Äidistäni, Itävallan Annastako? Kaikista hänen huolistaan ja surullisesta taudistaan? Oi, minä tunnen hänet, minä tunnen hänet!"
"Toisesta veljestänne?" virkkoi Aramis kumartaen.
"Olitte liittänyt noihin tiedonantoihin niin oivallisesti piirrettyjä ja väritettyjä muotokuvia, että minä niiden avulla tunnen henkilöt, joiden luonne, tavat ja elämäkerta minulle ilmenevät selityksissänne. Veljeni Monsieur on komea, tummanverevä, kalpeakasvoinen mies; hän ei rakasta vaimoaan Henrietteä, jota minä, Ludvig XIV, olen hiukan rakastellut ja jolle vieläkin keimailen, vaikka hän tahtoessaan karkoittaa neiti de la Vallièren aiheutti minulle paljon kyyneliä."
"Varokaa sen tyttösen silmiä", virkkoi Aramis. "Hän rakastaa vilpittömästi nykyistä kuningasta. On vaikea pettää rakastavan naisen katsetta."
"Hän on vaaleaverinen, sinisilmäinen, ja hänen hellyytensä kyllä ilmaisee minulle, kuka hän on. Hän ontuu hiukan, hän kirjoittaa joka päivä kirjeen, johon minä annan herra de Saint-Aignanin vastata."
"Tunnetteko hänet?"
"Aivan kuin hänet näkisin, ja minä tiedän hänen viimeiset minulle sepittämänsä säkeet, samoin kuin oman runopukuisen vastaukseni."
"Hyvä on. Tunnetteko ministerinne?"
"Colbertilla on rumat ja synkät, mutta nerokkaat piirteet, otsalle valuva tukka; iso, jykevä, täyteläinen pää. Hän on herra Fouquetin verivihollinen."
"Hänen suhteensa ei meidän tarvitse olla huolissamme."
"Ei, koska teidän ehdottomasti täytyy minulta vaatia hänen karkoittamistaan, eikö niin?"
Täynnä ihailevaa ihmettelyä Aramis tyytyi lausumaan:
"Teistä tulee hyvin mahtava, monseigneur."
"Näette", lisäsi prinssi, "että osaan läksyni mainiosti, Ja Jumalan ja teidän avullanne välttänen kompastuksia."
"Hovissanne on vielä hyvin kiusallinen silmäpari, monseigneur?"
"Niin on, muskettisoturien kapteeni herra d'Artagnan, teidän ystävänne."
"Minun ystäväni, se täytyy myöntää."
"Hän, joka saattoi la Vallièren Chaillotin luostariin, — joka vei Monkin kirstuun suljettuna kuningas Kaarle II:lle — joka on perin hyvin palvellut äitiäni ja jolle Ranskan kruunu on tavattoman suuressa kiitollisuudenvelassa. Vaaditteko minua karkoittamaan hänetkin?"
"En koskaan, sire. D'Artagnan on mies, jolle otollisella hetkellä otan ilmoittaakseni kaikki. Mutta olkaa varuillanne, sillä jos hän pääsee jäljillemme ennen sitä paljastusta, niin teidät tai minut otetaan kiinni ja surmataan. Hän on toimekas mies."
"Minä muistan neuvonne. Puhukaa minulle herra Fouquetista. Mitä hänestä tahdotte tehdä?"
"Hetkinen vielä, pyydän, monseigneur. Anteeksi, jos minulta näkyy puuttuvan kunnioitusta, kun teiltä yhä kyselen."
"Se on teidän velvollisuutenne ja myöskin oikeutenne."
"Ennenkuin käymme puhumaan herra Fouquetista, kieltää omatuntoni minua unohtamasta erästä toista ystävääni."
"Herra du Vallonia, Ranskan Herkulesta? Hänen menestyksensähän on varma."
"Ei, hänestä minä en aikonut puhua."
"Siis kreivi de la Fèresta?"
"Ja hänen pojastaan, meidän kaikkien neljän pojasta."
"Tuosta pojasta, joka riutuu rakkaudesta veljeni petollisesti riistämään la Vallièreen! Olkaa huoletta, osaan kyllä toimittaa tytön hänelle takaisin. Sanokaa minulle eräs asia, herra d'Herblay: Unohtaako ihminen vääryydet rakastaessaan? Antaako mies anteeksi naiselle, joka on pettänyt? Onko se ranskalaiselle hengelle ominaista? Onko se ihmissydämen lakien mukaista?"
"Mies, joka rakastaa syvästi, niinkuin Raoul de Bragelonne, unohtaa lopulta rakastettunsa rikkeen. Mutta minä en tiedä, unohtaako Raoul."
"Tässäkö kaikki, mitä halusitte puhua minulle ystävästänne?"
"Kaikki."
"Sitten herra Fouquetista. Mikä on minun hänestä tehtävä?"
"Yli-intendentti, kuten ennenkin, pyydän."
"Olkoon niin! Mutta tänään hän on pääministeri."
"Ei aivan."
"Tietämätön ja hämmentynyt kuningas, jollainen minusta tulee, tarvitsee pääministeriä."
"Eikö teidän majesteettinne tarvitse ystävää?"
"Minulla on niitä vain yksi; se olette te."
"Myöhemmin saatte muita, vaikka ette koskaan yhtä hartaita, maineenne kartuttamiseen yhtä kiihkeitä."
"Teistä tulee pääministerini."
"Ei heti, monseigneur. Se herättäisi liiaksi loukkaannusta ja kummastusta."
"Isoäitini Maria Mediciläisen pääministeriksi tuli herra de Richelieu vain Luçonin piispana, kuten te olette Vannesin piispa."
"Näen, että tiedonantoni ovat suuresti hyödyttäneet teidän kuninkaallista korkeuttanne. Järkenne ihmeellinen terävyys täyttää mieleni ilolla."
"Tiedän kyllä, että herra de Richelieusta kuningattaren turvissa pian tuli kardinaali."
"On parempi", sanoi Aramis kumartaen, "että minusta tulee pääministeri vasta sitten kun teidän kuninkaallinen korkeutenne ensin on toimittanut minulle kardinaalin nimityksen."
"Siksi pääsette ennen kuin kahta kuukautta on kulunut, herra d'Herblay. Mutta se on hyvin vähän. Te ette loukkaa minua pyytämällä enemmän, vaan saattaisitte minut murheelliseksi, jos tyytyisitte tuohon."
"Niinpä minulla onkin muutamia suurempia toivomuksia, monseigneur."
"Puhukaa, puhukaa!"
"Herra Fouquet ei ainiaan kykene asioiden johtoon, hän vanhenee pian. Hän pitää huvittelusta; nykyään se vielä käy päinsä hänen työnsä kärsimättä haittaa, hän kun on säilynyt hyvinkin nuorekkaana, mutta se nuoruuden jäännös hupenee ensimmäiseen murheeseen tai sairauteen, mitä hänelle sattuu. Me säästämme häneltä murheen, koska hän on kunnon mies ja ylevä sielu. Me emme voi säästää häntä sairaudelta. Siinä kohden olemme siis selvillä. Kun olette maksanut kaikki veikanne herra Fouquetille ja saanut valtion raha-asiat järjestykseen, jääköön hän kuninkaaksi runoilijoittensa ja maalariensa hoviin. Me olemme tehneet hänet rikkaaksi. Tultuani sitten teidän kuninkaallisen korkeutenne pääministeriksi voin hoitaa omiani ja teidän harrastuksianne."
Nuori mies katseli puhetoveriaan.
"Mainitsemamme herra de Richelieu", virkkoi Aramis, "erehtyi suuresti pyrkiessään hallitsemaan ainoastaan Ranskaa. Hän antoi kahden kuninkaan, Ludvig XIII:n ja itsensä, jakaa saman valtaistuimen, vaikka hän olisi voinut heidät mukavammin sijoittaa kahdelle eri valtaistuimelle."
"Kahdelle valtaistuimelle?" ihmetteli nuori mies haaveillen.
"Niin juuri", jatkoi Aramis tyynesti; "kardinaali, joka on Ranskan pääministeri ja kaikkein kristillisimmän kuninkaan suosion tukena; kardinaali, jonka käytettäväksi hänen herransa, kuningas, antaa aarteensa, armeijansa, neuvoskuntansa, sellainen mies hoitaisi asemaansa huonosti, käyttäessään apulähteitänsä vain Ranskan hyväksi. Teistä muuten", lisäsi Aramis katsahtaen syvälle Filipin silmiin, "ei tule isänne kaltainen hento, hidas ja kaikkeen väsynyt kuningas. Teistä tulee lujatahtoinen hallitsija, jonka miekka on voimakas, ja valtiutenne rajat eivät tyydyttäisi teitä: minä olisin silloin teidän tiellänne. Mutta älköön mikään salainen ajatus koskaan hipaisko, saati sitten horjuttako ystävyyttämme. Minä tulen teille antaneeksi Ranskan valtaistuimen, te lahjoitatte minulle Pyhän Pietarin tuolin. Kun teidän uskolliseen, lujaan ja aseistettuun mahtiinne liittyy sellaisen paavin valta kuin minusta tulee, ei Kaarle V, joka omisti kaksi kolmannesta sivistyneestä maailmasta, eikä Kaarle Suuri, joka omisti sen kokonaan, ulotu edes vyötäisiinne. Minulla ei ole liittolaisia, minulla ei ole ennakkoluuloja, minä en syökse teitä kerettiläisten vainoihin, en jouduta teitä perhesotiin. Minä sanon teille: 'Meille molemmille kuuluu maailma, minulle sielut ja teille ruumiit.' Ja koska minä kuolen ensimmäisenä, jää perintöni teille. Mitä sanotte suunnitelmastani, monseigneur?"
"Minä sanon, että teette minut onnelliseksi ja ylpeäksi, kun olen nyt ymmärtänyt teidät, herra d'Herblay. Teistä tulee kardinaali, ja kardinaalina olette minun pääministerini. Ja sitten te osoitatte minulle, mitä on tehtävä, jotta teidät valitaan paaviksi. Minä teen sen. Pyytäkää minulta vakuuksia."
"Se on tarpeetonta. En aio koskaan toimia teidän voittamatta siitä jotakin. En koskaan nouse muutoin kuin nostaen teitä ylemmälle askelmalle. Pysyttelen teistä aina kyllin etäällä säästyäkseni kateudeltanne, ja olen aina kyllin lähellä kannattaakseni etuanne ja hoidellakseni ystävyyttänne. Kaikki tämän maailman sopimukset rikkoutuvat siksi, että niiden sisältämä etu kallistuu toiselle puolelle. Meidän välillämme ei koskaan käy siten; minä en tarvitse vakuuksia."
"Veljeni… siis… häviää?…"
"Aivan yksinkertaisesti. Me sieppaamme hänet vuoteeltaan sormen painallusta tottelevan lattian avulla. Nukahdettuaan kruunu päässä hän herää vankeudessa. Siitä hetkestä alkaen te yksin käskette, ja rakkain pyrintönne on säilyttää minut lähellänne."
"Se on totta! Tuossa käteni, herra d'Herblay."
"Sallikaa minun, sire, mitä kunnioittavimmin polvistua eteenne. Me syleilemme toisiamme sinä päivänä, kun kummallakin on vallanmerkki otsalla: teillä kruunu, minulla tiara."
"Syleilkää minua tänäänkin, ja olkaa enemmän kuin suuri, enemmän kuin älykäs, enemmän kuin ylevä nero, — olkaa minulle hyvä, olkaa minun isäni!"
Aramis oli heltymäisillään prinssin sanoista. Hän aavisti sydämessään ennen tuntematonta liikutusta; mutta tämä vaikutelma haihtui hyvin pian.
— Hänen isänsä! — ajatteli hän. — Niin,pyhäisä!
Ja he astuivat jälleen vaunuihin, jotka vierivät nopeastiVaux-le-Vicomten tielle.
217.
Vaux-le-Vicomten linna.
Penikulman päässä Melunista sijaitseva herraskartano Vaux-le-Vicomte oli Fouquetin rakennuttama 1635. Silloin olivat Ranskassa rahat vähissä. Mazarin oli kerännyt talteensa mitä vain saattoi kiskoa, ja muut varat olivat Fouquetin käytettävinä. Mutta muutamilla ihmisillä on hedelmällisiä heikkouksia ja hyödyllisiä paheita: syytäessään miljoonia tähän palatsiin oli Fouquet tullut nostattaneeksi esiin kolme suurta miestä: rakennuksen arkkitehdin Levaun, puutarhain suunnittelijan Le Nôtren ja huoneiden taiteellisen sisustajan Le Brunin.
Jos tätä maalaislinnaa vastaan saattoi tehdä mitään muistutusta, niin se huomautus kohdistui rakentelun tavattomaan suurpiirteisyyteen ja muhkeuteen; sananlasku puhuu vieläkin auranaloissa sen katosta, jonka kunnossapitäminen nielee meidänkin päivinämme pikku omaisuuksia, kuten kaikkina aikoina. Astuessaan sisälle tilavasta karyatidien kannattelemasta ristikkoportista näkee heti edessään avaran linnanpihan, jonka taustalla varsinainen asuinrakennus kohoaa; pihan ympäryskehäksi kaivetut syvät vallihaudat ovat suojatut komealla kivisellä kaiteella. Ylen uljaana nousee kiviportailtaan keskustan eturakennus vallitsemaan aluetta kuin kuningas valtaistuimella, tukenaan neljä kulmarakennusta, joiden mahtavat joonilaiset pylväät majesteettisina päättyvät korkealla kattoräystäisiin. Arabeskeilla somistetut päätyveistokset ja pilarien otsikot tehostavat kaikkialla upeutta ja soreutta, ja kaiken yli kaareutuvat kupulaet edustavat juhlallista ylevyyttä.
Tämä alamaisen rakennuttama maahovi muistuttaa paljon suuremmassa määrin kuninkaallista palatsia kuin ne loistorakennukset, jotka Wolsey katsoi pakolliseksi luovuttaa valtiaallensa, pelätessään tämän kateutta.
Mutta jos tässä palatsissa mikään erityinen kohta herättää aivan poikkeuksellista ihailua uhkealla aistikkuudellaan, — jos tällöin sisäsuojienkaan loistelias järjestely ylellisine kultauksineen sekä runsaine maalauksinensa ja veistokuvineen ei kenties tunnu suurimmalta saavutukselta, niin parhaaksi ihmeeksi osoittautuu Vauxin puisto ja puutarha-alue. Sikäläiset suihkulähteet, jotka v. 1653 herättivät lumoutunutta hämmästystä, tenhoavat ainutlaatuisina merkillisyyksinä vielä nykyään. Kuninkaat ja ruhtinaat ihastelivat noita ilmaputouksia, ja mitä tulee sikäläiseen kuuluisaan luolaan, joka koitui niin monien ikimuistoisten säkeiden aiheeksi, — Pélissonin ja la Fontainen haastelussa mainittujen luonnotarten olosijaan, niin sallittakoon meidän olla yrittämättäkään kuvata sen kauneuksia, sillä me emme haluaisi ilmeistä vajavuuttamme arvostelluksi. Vaikka puisto oli vasta kahdeksan vuotta vanha, kohottelivat sen rungot jo tuuheita latvuksia korkealle, kun Le Nôtre oli taitavasti jouduttanut raharuhtinaan toivomusten toteutumista. Hän ei ainoastaan ollut siirrättänyt puita taimitarhoista, joissa ne olivat päässeet kaksinkertaiseen kasvun vauhtiin huolellisesti muokatussa ja voimakkaaksi höystetyssä mullassa; vieläpä oli jokainen lähitienoilta tavattu lupaavan näköinen nuori puu kaivettu maasta juurineen ja istutettu puistoon. Kannattihan Fouquetin ostaa kasvavia puita tähän mielitekoonsa, kun hän oli lunastanut kolme kylää tiluksinensa puiston perustamiseen.
Herra de Scudéry kertoo tätä palatsia kuvatessaan, että herra Fouquet oli puiston ja puutarhain kastelemiseksi antanut jakaa erään joen epälukuisiksi puroiksi ja yhdistää lähitienoon lähteensilmät vesirikkaiksi vuolteiksi. Tuo herra de Scudéry jaarittelee tästä Valterren palatsista paljonkin, yksityiskohtaisesti syventyessään sen hauskuuksiin. Me menettelemme viisaammin, kun kehoitamme uteliaita lukijoita mieluummin käymään Vauxissa kuin lukemaan tuonClélie-teoksen. Pariisista on Fouquetin entiseen loistokartanoon vain yhtä monta penikulmaa kuinCléliessäniteitä.
Tämä muhkea maahovi oli nyt valmis vastaanottamaanmaailman suurimman kuninkaan. Herra Fouquetin ystävät olivat kuljettaneet sinne vaunuissa hänen näyttelijänsä ja kulissinsa, hänen kuvanveistäjä- ja maalaripiirinsä, kun taasen toiset olivat huolehtineet etevien kynänkäyttäjien saapumisesta paikalle, koska täytyi olettaa, että juhlallisuuksissa tarvittaisiin paljon ennakolta arvaamatontakin kiireellistä sepittelyä. Luonnottarinakin suihkulähteet esiintyivät vähäisessä määrin säveinä, pursuttaessaan ilmoille kristalliakin kirkkaampaa vettä, valellen pronssisia tritoneja ja nereidejä auringon säteissä kimmeltävillä vaahtolaineilla. Armeija palvelusväkeä juoksenteli työkunnittain pihoilla ja avaroissa käytävissä, silloin kun Fouquet, joka oli tullut vasta samana aamuna, asteli tyynenä ja terävänäköisenä jakelemassa viimeisiä määräyksiään, toimitsijainsa ensin suoriuduttua katselmuksestaan.
Oli elokuun 15 päivä, kuten sanottu. Aurinko kilotti suoraan alas marmori- ja pronssijumalain hartioille; se kuumensi veden kalalammikoissa ja kypsytti hedelmätarhassa nuo oivalliset persikat, joita kuningas kaipasi vielä viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun hänsuureksi valtiaaksisuenneena virkkoi jollekulle Marlyssa, huomaten uhkeita lajeja puuttuvan puutarhoistaan, jotka olivat maksaneet Ranskalle kaksin verroin enemmän kuin Vauxin komeuteen oli käytetty:
"Te olette liian nuori ollaksenne koskaan maistanut herra Fouquetin persikoita!"
Oi jälkimuistoa, oi maineen kuuluisuutta, oi tämän maailman kunniaa! Mies, joka osasi niin hyvin arvostella ansioita, — valtias, joka oli saanut haltuunsa Nicolas Fouquetin perinnön, ottanut häneltä palvelukseensa Le Nôtren ja Le Brunin, lähettänyt hänet elinkautiseksi valtiovankilaan, — hän muisti nyt pelkästään persikoista tämän voitetun, tukahdutetun, unohduksiin painuneen vastustajansa! Kyllä oli kannattanut Fouquetin syytää kolmekymmentä miljoonaa vesisäiliöihinsä, kuvanveistäjiensä sulattimoihin, runoilijainsa käsikirjoituksiin, maalariensa salkkuihin, luullen pysyvänsä jälkimaailman mielessä. Tulipunainen ja pakahtumaisilleen mehevä persikka säleikön lehvistä vilkkuvana, suippojen lehtiensä vehmaasta suojasta hohtelevana, tämä pienoinen kasvikunnan tuote riitti elvyttämään suuren kuninkaan muistossa Ranskan viimeisen yli-intendentin surullisen varjon!
Varmana siitä, että Aramis oli jakanut työvoiman tehokkaalla tavalla sekä huolehtinut ovien vartioimisesta ja asuntojen kuntoonpanemisesta kuninkaan saattuetta varten, Fouquet kohdisti huomionsa vain kokonaisvaikutukseen. Gourville näytteli hänelle ilotulitusten sovittelua; Molière opasteli häntä teatterissaan, ja samaten tarkasteli rahaministeri kappelin, juhlasalit ja lehterit. Ihan uupuneena laskeusi linnanherra juuri alas portaita, kun näki Aramiksen, joka viittasi hänelle.
Yli-intendentti kiirehti ystävänsä luo, joka pysähdytti hänet ison, vastavalmistuneen taulun eteen. Hikipäässä uurastikin taidemaalari Le Brun vielä kankaansa edessä, maalin tahrimana, kalpeana uupumuksesta ja innostuksesta, nopealla siveltimellään antaen sille viimeisiä kosketuksia. Se oli odotetun kuninkaan muotokuva siinä juhla-asussa, jota Percerin oli suvainnut ennakolta näyttää Vannesin piispalle.
Fouquet asettui taulun eteen, joka vereksessä kosteudessaan tuntui ilmi elävältä. Hän katseli muotoa, arvioitsi työtä, ihaili, ja kun ei kyennyt keksimään tämän Herkules-saavutuksen arvoista palkkiota, hän kiersi käsivartensa maalarin kaulaan ja syleili tätä. Yli-intendentti tärveli siinä tuhannen pistolin puvun, mutta hän oli elähdyttänyt Le Brunin mielen.
Se oli ylpeä hetki taiteilijalle, mutta karvas huomio herra Percerinille. Tämä oli köpittänyt paikalle Fouquetin takana ja ihastellut Le Brunin taulussa pukua, jonka hän oli valmistanut hallitsijalle, — taideteosta, hän sanoi, jolle ei ollut vertaa muualla kuin herra yli-intendentin vaatetuskammiossa.
Hänen päivittelynsä keskeytti palatsin harjalta annettu merkki. Melunin takana, jo silloin metsättömällä lakeudella, olivat Vauxin tähystäjät havainneet kuninkaan ja kuningatarten kulkueen: hänen majesteettinsa oli saapumassa Melunin kaupunkiin pitkine vaunu- ja ratsastajajonoineen.
"Tunnin päästä", virkkoi Aramis Fouquetille.
"Tunnin päästä", toisti tämä huoaten.
"Ja kansa vielä kysyy, mitä hyötyä kuninkaallisista juhlista on!" jatkoi Vannesin piispa teennäisesti nauraen.
"Voi, ihmettelen sitä minäkin, vaikken kuulu yleisöön."
"Minä selitän sen teille neljänkolmatta tunnin kuluttua, monseigneur.Omaksukaa nyt vain hilpein sävynne, kun on ilon päivä."
"No niin, uskokaa minua, jos tahdotte, d'Herblay", lausui yli-intendentti liikuttuneena ja sormellaan viitaten näköpiirin reunasta soluvaan kuninkaalliseen kulkueeseen, "hän ei pidä paljonkaan minusta, enkä minä juuri paremmin hänestä, mutta ties mistä johtuukaan, että hän nyt lähestyessään taloani…"
"Mitä niin?"
"Nyt lähestyessään hän on minulle pyhempi, enemmän kuningas, melkein kallis."
"Kallis? Kyllä", tokaisi Aramis leikkien sanalla kuten myöhemmin abbéTerray lausui kaksimielisesti Ludvig XV:sta.
"Älkää tehkö pilaa, d'Herblay; minä tunnen, että jos vain hän tahtoisi, rakastaisin tuota nuorta miestä."
"Minulle sitä ei tarvitse sanoa", huomautti Aramis, "vaan mieluummin herra Colbertille."
"Colbertille!" huudahti Fouquet. "Miksi?"
"No, hän voi sen johdosta toimittaa teille kuninkaan käsikassasta apurahan, päästyään yli-intendentiksi."
Aramis kumarsi lähteäkseen, ammuttuansa tämän nuolen.
"Minne olette menossa?" kysyi Fouquet synkistyneenä.
"Huoneeseeni vaihtamaan pukua, monseigneur."
"Mihin olettekaan majoittunut, d'Herblay?"
"Toisen huonekerran siniseen kamariin."
"Juuri kuninkaan makuuhuoneen yläpuolelle?"
"Ihan."
"Kuinka asetuittekaan niin hankalasti? Tuomitsette itsenne aivan hievahtamattomaksi!"
"Minä nukun tai luen vuoteellani kaiken yötä, monseigneur."
"Entä palvelijanne?"
"Oh, minulla on vain yksi mukanani."
"Eipä paljon!"
"Esilukijani riittää minulle. Näkemiin, monseigneur; älkää väsyttäkö itseänne liiaksi. Säilyttäkää vointinne vireänä kuninkaan tuloksi."
"Saanhan taas pian nähdä teidät? Ja ystävänne du Vallonin?"
"Hän on saanut viereisen huoneen ja pukeutuu paraikaa."
Fouquet nyökkäsi hymyillen ja läksi liikkeelle kuin ylipäällikkö, joka katsastaa etuasemia, saadessaan merkin vihollisen lähestymisestä.
218.
Melunin viini.
Kuningas oli todella saapunut Meluniin vain aikeissa matkata suoraa päätä edelleen. Nuori hallitsija oli huvittelunhaluinen. Koko taipaleella hän oli ainoastaan kahdesti nähnyt la Vallièren, ja arvaten mahdottomaksi puhutella tätä nyt ennen kuin yöllä Vauxin puutarhassa vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen, hän piti kiirettä majoittumisellaan rahaministerinsä luokse. Mutta hän ei ottanut laskelmassaan lukuun muskettisoturiensa kapteenia eikä myöskään intendentti Colbertia.
Kalypson tavoin, joka ei kyennyt lohduttautumaan Odysseuksen lähdöstä, gascognelaisemme mieltä yhä kaiveli, että hän ei voinut oivaltaa, minkätähden Aramis oli pyytänyt Perceriniltä nähdäkseen kuninkaan uusia pukuja.
— Se vain on varma tosi, — vakuutti tämä terävästi päättelevä sielu itsekseen, — että piispa-ystäväiselläni oli siinä joku erityinen tarkoitus.
Turhaan hän kuitenkin vaivasi aivojaan. Hän oli kylläkin nokkela käsittämään kaikkia hovijuonia, ja Fouquetin aseman hän tunsi paremmin kuin tämä itse. Sentähden hän olikin saanut mieleensä mitä kummallisimpia epäilyksiä, kun tuli tieto näistä juhlallisuuksista, jotka olisivat köyhdyttäneet rikkaankin miehen, niin että koko hanke häviön partaalle suistuneella esiintyi mahdottomana ja järjettömänä. Ja lisäksi oli d'Artagnania pahasti kiusannut jo muutaman viikon ajan Aramiksen salaperäinen toiminta, kun levoton piispa oli palannut Belle-Isleltä ja tullut Fouquetin ylimmäksi järjestysmieheksi, sekaantuen tämän kaikkiin asioihin ja alinomaa poiketen asioimaan Bastiljin kuvernöörin kanssa.
— Aramiksen kaltaisista miehistä, — tuumi hän, — pääsee paremmalle puolelle ainoastaan miekka kädessä. Niin kauan kuin Aramis oli soturi, oli toivoa hänen voittamisestaan, mutta hänen vedettyään költerinsä päälle messukasukan ei maallikko mahda hänelle juuri tuon taivaallista. Mitä hänellä voineekaan olla mielessään? Ja d'Artagnan pohti jälleen tiukasti. "Mitäpä tuo lopultakaan minuun kuuluu, jos hän ainoastaan tahtoo kukistaa herra Colbertin?" virkahti hän sitten. "Näinköhän tuo nyt muuta hautoneekaan?"
D'Artagnan hieroi otsaansa, hedelmällistä seutua, josta hänen hyppysensä olivat pusertaneet esiin niin monta kaunista ja hyvää aatosta. Nytkin keinoksi tarjousi neuvotella Colbertin kanssa; mutta vanha ystävyys kiinnitti häntä liiaksi Aramikseen, joten hän heti hylkäsi ajatuksen liittoutumisesta piispan piirin katkerimman vihamiehen kanssa. Sitäpaitsi hän itsekin oli karsas intendentille.
Olisi saattanut avata sydämensä kuninkaalle. Mutta kuningas ei kaiketikaan olisi oivaltanut hänen epäluuloisuuttaan, kun se ei perustunut ainoaankaan selvään tosiseikkaan.
Viimein hän päätti heti ensi kerralla tavatessaan käydä suoraan puheisiin Aramiksen kanssa.
— Minä otan hänet kahden kynttilän väliin, suorasukaisesti, äkkiarvaamatta, — suunnitteli muskettisoturi; — panen hänet käsi sydämellä vastaamaan minulle… mihin? No, jotakin hänen pitää minulle selvitellä,mordioux, sillä tässä piilee juonta!
Hiukan tyyntyneenä oli d'Artagnan sitten suoriutunut matkavalmistuksista, huolehtien siitä, että kuninkaan vielä jokseenkin vähäinen sotilassaattue tuli hyvin johdelluksi ja järjestyneeksi. Näistä kapteenin kohenteluista oli tuloksena, että kuningas Melunin edustalle tultaessa suostui asettumaan muskettisoturien, sveitsiläistensä ja ranskalaisen rakuunavartionsa etunenään, ikäänkuin pikku armeijan päällikkönä. Colbert silmäili tätä aseväkeä hyvillä mielin, mutta olisi suonut sitä olevan vielä kolmanneksen lisää.
"Miksi?" kysäisi kuningas.
"Osoittaaksemme yhä suurempaa kunniaa herra Fouquetille", vastasi intendentti.
— Syöstäksesi hänet häviöön sitä joutuisammin, — ajatteli d'Artagnan.
Armeija ilmestyi siten Melunin luo, jonka arvohenkilöt toivat kuninkaalle kaupungin avaimet, samalla ilmoittaen, että kaupungintalolle oli kunniakäynnin virvokkeeksi varattu tienoon viiniä maljan tyhjentämiseen.
Kuningas, joka oli odottanut pysähtymättä pääsevänsä kaupungin läpi yhtämittaa perille asti, punehtui ärtymyksestä.
"Kuka tomppeli minulle on tuottanut tämän viivytyksen?" murisi hän hampaittensa välistä, pormestarin pitäessä tervehdyspuhettaan.
"En minä vain", vastasi d'Artagnan; "mutta luulenpa, että ajatus on lähtöisin herra Colbertista."
Colbert kuuli nimeänsä mainittavan.
"Mistä on kysymys, herra d'Artagnan?" hän tiedusti.
"Tekö olette järjestänyt, että kuninkaalle tarjotaan täällä Brien viiniä?"
"Niin, monsieur."
"Teille siis kuuluu kuninkaan antama nimitys."
"Mikä nimitys, monsieur?"
"Mikä se nyt olikaan… Malttakaas… ääliö… ei, ei, tomppeli, tomppeli, nauta, — niin lausui hänen majesteettinsa siitä miehestä, joka hänet pysähdytti maistelemaan Melunin viiniä."
Tämän laukauksen jälkeen d'Artagnan levollisesti taputti hevosensa kaulaa. Colbertin iso pää karahti punaiseksi kuin kalkkunan heltta. Nähdessään intendentin piirteet niin rumentuneiksi kiukusta ei muskettisoturi heittänytkään vielä siihen; puhuja lasketteli yhä lauseitaan, ja kuningas tulehtui silmin nähden.
"Hitto vieköön", virkkoi kapteeni tyynesti, "kuningas voi saada aivohalvauksen. Mistä lemmosta saittekaan mokoman päähänpiston, herra Colbert? Teillä on huono onni."
"Monsieur", sanoi intendentti suoristautuen, "se johtui innokkuudestani palvelemaan kuningasta."
"Pyh!"
"Monsieur, Melun on hyvä kaupunki, joka maksaa säällisesti veronsa; sen asukkaita olisi paha loukata."
"Kas sitä! Minä, joka en ole rahamies, olisin voinut havaita aatoksessanne vain sen perusteen, että mielenne teki hiukan sapettaa herra Fouquetia, joka tuolla linnassaan odottelee meitä hetimiten saapuviksi."
Letkaus osui paikalleen. Colbert oli lyöty laudalta ja vetäytyi syrjään korvat luimussa. Onneksi oli puhe nyt päättynyt. Kuningas tyhjensi lasillisensa kaupungintalon edustalla, ja kulkue läksi jälleen liikkeelle. Ludvig pureskeli huuliaan, sillä päivä oli kääntymässä illaksi, kaikki toivo kävelystä la Vallièren keralla häviämässä.
Kuninkaan matkueen asettumiseksi Vauxin linnaan tarvittiin kaiken ennakolta sovitun järjestelyn mukaan vähintään neljä tuntia. Hytkähdyttelevän kärsimättömyyden vallassa Ludvig nyki ohjaksista, päätyäkseen perille ennen pimeän tuloa; mutta uusi vastus ilmeni heti kun oltiin jälleen jatkamassa kulkua.
"Eikö kuningas jää yöksi Meluniin?" kysyi Colbert herra d'Artagnanilta.
Intendentillä oli yhä senpäiväinen huono käsityskykynsä, kun hän siten kääntyi nyt puhuttelemaan muskettisoturien päällikköä. Tämä oli huomannut, että kuninkaan oli vaikea hillitä maltittomuuttaan. Mutta hän ei halunnut antaa hallitsijansa saapua yli-intendentin vieraaksi muutoin kuin kunnollisen saattueen keskessä, koko väkensä keralla; tämä taasen merkitsi viivytystä, jonka täytyi vimmastuttaa jo ärsytettyä valtiasta. Miten oli tämä ristiriita sovitettava? D'Artagnan käytti hyväkseen Colbertin kysymystä ja esitti sen sellaisenaan kuninkaalle.
"Sire", hän virkkoi, "herra Colbert tiedustaa, eikö teidän majesteettinne asetu yöksi Meluniin?"
"Yöksi Meluniin! Ja mitä varten?" kivahti Ludvig XIV. "Yöksi Meluniin! Kuka lempo on voinut sellaista ajatellakaan, kun herra Fouquet odottaa meitä tänä iltana?"
"Pelkäsin vain teidän majesteettinne kovin myöhästyvän", tokaisi Colbert innokkaasti. "Hovisäännön mukaan ei kuningas voi ottaa asuntoaan vieraassa paikassa ennen kuin miehistö on majoitettu ja kaikki vartiot asetettu paikoilleen."
D'Artagnan kuunteli tarkkaavasti, viiksiänsä pureskellen. Kuningattaret olivat niinikään huomaavaisina. He tunsivat väsymystä; he olisivat tahtoneet päästä levolle ja ennen kaikkea pidättää kuningasta lähtemästä illalla kävelylle Saint-Aignanin ja hovinaisten kanssa, kuten kävi helposti laatuun, kun hovisääntö sulki heidät ensimmäisten vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen lopuksi iltaa huoneisiinsa, hovinaisten ollessa vapaita heti palvelustehtäviensä päätyttyä.
Kuningas tajusi nämä eri harrastukset ja tunsi aseman kiusallisuuden kovin kipeästi, pureskellessaan ratsuraippansa kahvaa. Miten selviytyä tästä? D'Artagnan oli tekeytynyt herttaisen puolueettomaksi, Colbert seisoi pönäkkänä.
"Kuulkaamme kuningattaren mielipidettä siitä", päätti Ludvig XIV vihdoin, lähestyen kuninkaallisia naisia.
Ja hänen ystävälliseen sävyyn sattunut huomaavaisuutensa tunkeusi Marie-Thérèsen suopeaan ja jalomieliseen sydämeen; vapaasta ratkaisuvallastaan kieltäytyen kuningatar vastasi kunnioittavasti:
"Minä aina mielelläni noudatan kuninkaan toivomusta."
"Missä ajassa ehtisimme linnaan?" tiedusti Itävallan Anna vaivalloisesti puhuen ja kädellään painellen kipeätä poveaan.
"Teidän majesteettinne vaunuissa menisi näin hyvällä tiellä tunti", vastasi d'Artagnan. Kuningas katsahti häneen. "Kuningas ratsastaa sinne neljännestunnissa", kiirehti kapteeni lisäämään.
"Niin ollen pääsisi vielä perille päivänvalolla."
"Mutta kuninkaalla ei ole mitään hyötyä ajan voittamisesta", muistuttiColbert säveästi, "kun kerran sotilassaattue on ensin majoitettava."
— On siinä paksupäisyyttä! — ajatteli d'Artagnan; — jos minua huvittaisi nolata sinut ihan mahdottomaksi olemaan paikassasi, niin voisin sen tehdä muutamalla sanalla.
"Kuninkaan sijassa", hän lausui ääneen, "minä jättäisin saattueeni taammaksi ja lähtisin ystävänä herra Fouquetin luo, joka on ritarillinen arvohenkilö; ratsastaisin linnaan vain vartiopäällikön kanssa, saaden tästä menettelystä yhä suurempaa ylevyyttä ja loukkaamattomuuden kunnioitusta."
Ilahdus säihkyi kuninkaan silmissä.
"Siinäpä hyvä neuvo, mesdames", sanoi hän. "Lähtekäämme ystävänä ystävän luo. Ajakaa rauhallisesti, herrat vaunujen ohjaajat; ja me, messieurs, eteenpäin!"
Kaikki ratsumiehet kiirehtivät kuninkaan perässä taipaleelle. Colbert kätki karvaan ilmeensä hevosensa kaulan taakse.
— Suoriuduinpahan hänestä, — tuumi d'Artagnan nelistäessään, — saadakseni vielä tänä iltana puhella Aramiksen kanssa. Onhan sitäpaitsi Fouquet kunniallinen mies, —mordioux, kun minä sen sanoin, niin sen täytyy olla totta.
Niin tapahtui, että kellon lähetessä seitsemää illalla kuningas ilmestyi Vauxin ristikkoportin eteen ilman torvien toitotusta ja etujoukkoja, ilman tiedustuspartioita tai muskettisoturien saattuetta. Fouquet oli jo puoli tuntia odotellut siellä avopäin huonekuntansa ja ystäviensä ympäröimänä.
219.
Nektaria ja ambrosiaa.
Fouquet piteli jalustinta kuninkaalle, joka maahan laskeutuessaan suoristausi sirosti ja armollisen suopeana ojensi isännälle kätensä. Hallitsijan pikku vastustuksesta huolimatta toinen kohotti sen kunnioittavasti huulilleen.
Kuningas tahtoi odottaa etupihalla vaunujen saapumista. Siihen ei suurta kärsivällisyyttä tarvittukaan, kun tiet oli yli-intendentin määräyksestä tasoitettu niin erinomaiseen kuntoon, että Melunin ja Vauxin väliltä ei olisi löytänyt munan kokoista kiveä. Kuin matolla vierien toivatkin ajopelit tärisyttämättä ja väsyttämättä kaikki naiset kello kahdeksalta perille. Heidät otti vastaan ministerin puoliso, ja heidän saapuessaan välähti päivänkirkas valo kaikista puista, maljakoista ja marmoripatsaista. Tätä lumousta kesti, kunnes heidän majesteettinsa olivat kadonneet palatsin sisäsuojamiin.
Kaikki nämä ihmeet, jotka kronikoitsija on kerännyt tai pikemmin säilyttänyt selostuksessaan, uhaten kilpailla romaaninkirjoittajan kanssa, — tämän voitetun yön, parannetun luonnon häikäisevän loiston kaikkine hupineen, kaikenlaatuisine ylellisyyksineen aistien ja hengen tyydyttämiseksi laadittuna yhdistelmänä, kaiken tämän Fouquet todellakin tarjosi kuninkaalleen tässä loihditussa sopukassa, jonka vertaista ei kukaan Euroopan hallisija siihen aikaan voinut kehua omistavansa.
Emme käy tässä puhumaan niistä suurista iltakemuista, joita kaikki kuninkaalliset vieraat kunnioittivat läsnäolollaan, — emme niiden jatkona olleesta konsertista ja keijukaiskarkelosta. Kohdistamme huomion kuninkaaseen, jonka kasvot alussa näyttivät hilpeiltä, avomielisiltä ja onnellisilta, mutta pian saivat synkän, väkinäisen ja ärtyneen ilmeen. Hän muisti oman asuntonsa ja tuon vaivaisen komeuden, joka oli vain kuninkuuden väline olematta inhimillisesti puhuen kuninkaan omaisuutta. Louvren upeat maljakot, Henrik II:n, Frans I:n, Ludvig XI:n huonekalut ja pöytäkalustot olivat vain historiallisia muistomerkkejä. Ne olivat pelkkiä taide-esineitä, kuninkaanviran vanhoja peruja. Fouquetin komeus oli yksilöllistä ja esitti hänen omaa aistikkuuttansa sekä tekotavaltaan että aineen valinnassa. Fouquet söi kulta-astioista, joita taiteilijat olivat valaneet ja kaivertaneet häntä varten. Fouquet joi viinejä, joiden nimetkin olivat Ranskan kuninkaalle tuntemattomia, — joi pikareista, joista jokainen oli kallisarvoisempi kuin koko kuninkaallinen viinikellari.
Mitä sanoisimme saleista, seinäverhoista, tauluista, palvelijoista, kaikenlaisista virkailijoista? Mitä sanoisimme palveluksesta, jossa järjestys korvasi seurustelusäännöt, vieraitten hyvinvointi ennakko-ohjeet, kun kestittävien hupi ja tyydytys oli ylimpänä lakina kaikille isäntäänsä totteleville? Tuo kiirehtivien, meluamattomien ihmisten parvi, tuo suuri vieraiden joukko, joka lukumäärältään silti oli palvelusväkeä pienempi, nuo lukemattomat ruokalajit kulta- ja hopea-astioissaan, säihkyvät valovirrat, peräti harvinaisten kukkien paljous, joka oli vain esimakua luvatusta juhlanvietosta, hurmasi kaikki läsnäolijat, ja nämä todistivat moneen kertaan ihailuaan, eivät äänellä tai liikkeellä, vaan äänettömyydellä ja tarkkaavaisuudella — noilla kahdella hovilaisten käyttämällä kielellä, joita valtiaan läsnäolo ei pidättele.
Mutta kuninkaan silmät laajenivat mielenkarvaudesta; hän ei uskaltanut enää katsahtaa kuningattareen. Ylpeydessään kaikkia muita luotuja korskeampana Itävallan Anna koetti musertaa juhlien toimeenpanijan osoittamalla halveksumista kaikelle, mitä hänelle tarjottiin. Hyväsydäminen ja elämää ikävöivä nuori kuningatar sitävastoin ylisteli Fouquetia, soi hyvällä ruokahalulla ja kyseli useiden tarjottujen hedelmäin nimiä. Fouquet vastasi, että hän ei niitä itsekään tiennyt, kertoen saavansa niitä ansareistaan, joissa hän usein itse kokeili ulkomaisilla harvinaisuuksilla. Kuningas käsitti hänen hienotunteisuutensa, ja se nöyryytti häntä vain yhä enemmän. Kuningatar tuntui hänestä hiukan maalaiselta, ja Itävallan Anna muistutti liiaksi Juno-jumalatarta. Itse hän koetti huolellisesti säilyttää kylmäkiskoisuutensa, pidättyä sekä liiallisesta halveksimisesta että yksinkertaisesta ihastelusta.
Mutta Fouquet oli ennakolta oivaltanut tämän kaiken: hän oli niitä miehiä, jotka osaavat ottaa lukuun seurauksia edeltäkäsin. Kuningas oli nimenomaan selittänyt haluavansa Fouquetin luona aterioidessaan jättää silleen hovisäännön ja istua pöydässä koko juhlayleisön kanssa. Ministeri oli kuitenkin saanut sovitetuksi, että kuninkaan päivällinen tarjottiin tavallaan erikseen tässä yhteisessäkin tilaisuudessa. Kokoonpanoltaan merkilliseen ateriaan kuului kaikkea, mistä kuningas erityisesti piti, kaikkia hänen tavanomaisia mieliruokiaan, joten Ludvigilla, valtakuntansa vankimmalla syömärillä, ei ollut mitään aihetta verukkeeseen, että hänellä ei ollut ruokahalua, ja Fouquet meni pitemmällekin: hän oli kuninkaan määräyksestä istuutunut itsekin pöytään, mutta heti kun liemiruuat oli tarjoiltu, nousi hän omasta kohdastaan palvelemaan hallitsijaa, hänen puolisonsa asettuessa leskikuningattaren nojatuolin taakse seisomaan. Junon ylenkatse ja Jupiterin nyrpeys eivät kyenneet vastustamaan tätä ylenpalttista herttaisuutta. Leskikuningatar söi San-Lucarin viiniin kastetun sokerileivoksen, ja kuningas maisteli kaikkea, virkkaen ministerille: "Olisi mahdotonta, herra yli-intendentti, maukkaammin varustaa ruokapöytää."
Silloin koko hovi ryhtyi ruokiin käsiksi niin innokkaasti kuin Egyptin heinäsirkkaparvi hyökkää vihantaan laihoon.
Lopulta kuningas nälkänsä tyydytettyään jälleen synkistyi — sitäkin karvaammin, kun oli katsonut pakolliseksi osoittaa hyväntuulisuutta välillä, ja hänen nurjamielisyyttään lisäsi sekin käsitys, että hänen saattueensa ilmaisi mielihyväänsä isännälle muka liiaksi.
D'Artagnan, joka söi lujasti ja joi viininsä sekoittamattomana, vaikka siltä ei näyttänyt, aterioitsi rauhassa edelleen, olematta mitään huomaavinansa, mutta kuitenkin kaiken aikaa tehden hyödyllisiä havaintoja.
Aterian päätyttyä kuningas ei tahtonut menettää iltakävelyään. Puisto oli valaistu, ja ikäänkuin Vauxin herran käytettäväksi asettuen hopeoitsi kuukin timanteillaan ja fosforihohteellaan tiheikköjä ja lammikoita. Varjoisilla käytävillä tuntui virkistävä viileys, ja ne olivat niin pehmeiksi hiekoitetut, että niitä asteli ihan nautinnokseen. Juhlatunnelmasta ei enää puuttunut mitään, kun kuningas osuikin tapaamaan la Vallièren erään lehdon mutkassa, saaden tilaisuuden puristaa hänen kättänsä ja kuiskata hänelle: "minä rakastan sinua", kenenkään muun sitä kuulematta kuin saattelevan d'Artagnanin ja edellä astuvan herra Fouquetin.
Lumottu yö kävi myöhäiseksi. Kuningas kysyi huonettaan, ja heti syntyi yleinen hyörinä. Kuningattaret saatettiin luuttujen ja huilujen sävelissä suojiinsa, ja kuningas näki makuuhuoneeseensa noustessaan muskettivartionsa, jonka herra Fouquet oli haetuttanut Melunista ja kutsunut illalliselle.
D'Artagnan menetti kaiken epäluuloisuutensa. Hän oli väsyksissä, hän oli syönyt hyvän aterian ja tahtoi kerran elämässään nauttia juhlasta todellisen kuninkaan luona.
— Herra Fouquet, — päätti hän, — on minun mieheni!
Se unenjumalalle vihitty huone, johon kuningas johdettiin monin juhlallisuuksin, ansaitsee lyhyen kuvauksen kertomuksessamme. Se oli palatsin kaunein ja avarin suoja. Le Brunin sivellin oli sen kupukatossa esittänyt ihania ja kaameita unelmia, joita Morfeus kutoo kuninkaille yhtä hyvin kuin tavallisille kuolevaisille. Kaiken suloisen, mitä uni tuottaa, kaikki, mitä sillä on tarjottavana hunajanmakeata, hyväntuoksuista, kukkia ja nektaria, hekumaa tai aistimusten lepoa, oli maalari käyttänyt freskojensa värittelyyn. Sommittelu oli toiselta osaltaan yhtä viehkeä kuin se toisaalta oli synkkä ja hirvittävä. Myrkkyjuomalla täytetyt maljat, nukkujan pään yli välkkyvä miekka, kauheasti naamioidut noidat ja peikot, ilmiliekkiä tai sysimustaa yötä pelättävämpi puolihämy olivat noiden ihanien taulujen puitteina.
Kuningasta puistatti hänen astuessaan upeaan kamariin. Fouquet kysyi, vaivasiko häntä jokin.
"Minua nukuttaa", vastasi Ludvig jokseenkin kalpeana.
"Haluaako teidän majesteettinne heti yöpukunne?"
"En, minun on vielä puhuteltava muutamia henkilöitä", virkkoi kuningas."Kutsuttakoon herra Colbert."
Fouquet kumarsi ja poistui.
220.
Viekas ja viekkaampi.
D'Artagnan ei ollut menettänyt aikaa; sellainen ei ollut hänen tapojaan. Tiedusteltuaan Aramista hän oli juossut hakemaan, kunnes tapasi tämän. Niin pian kun kuningas oli saapunut juhliin, oli Aramis vetäytynyt huoneeseensa, kaiketi vielä miettimään jotakin uutta kohteliaisuutta hänen majesteettinsa huvittamiseksi.
D'Artagnan ilmoitti tulostaan ja tapasi Vannesin piispan Portoksen ja useiden uudenaikaisten epikurolaisten seurassa siinä toisen huonekerran komeassa suojamassa, jota seinäverhojensa mukaan nimitettiin siniseksi kamariksi.
Aramis tuli syleilemään ystäväänsä, tarjoten hänelle parhaan istuimen. Ja kun kaikki muskettisoturin vaiteliaisuudesta huomasivat, että hän halusi puhutella piispaa kahden kesken, lausuivat epikurolaiset hyvästi. Portos jäi alalleen. Mutta runsaan aterian nautittuaan hän olikin nukahtanut nojatuoliinsa. Tämä kolmas läsnäolija ei siis häirinnyt haastelua. Hän kuorsasi kaikuvasti, ja tämän basson poljennossa saattoi jutella kuin muinaisaikaisen lausuntalaulun säestyksellä.
D'Artagnan tunsi, että hänen oli keskustelu aloitettava. Esitettävä asia oli laatuaan hankala, ja hän katsoi paremmaksi ryhtyä siihen mutkattomasti.
"No, nyt siis ollaan Vauxissa!" virkkoi hän.
"Niinpä vainenkin, d'Artagnan. Pidätkö tästä oleskelusta?"
"Paljon, ja myöskin herra Fouquetista."
"Eikö hän ole herttainen?"
"Herttaisempi ei voisi olla."
"Sanotaan, että kuningas esiintyi häntä kohtaan alussa kylmäkiskoisesti, mutta hänen majesteettinsa kuuluu pehmenneen?"
"Etkö siis itse ollut näkemässä, kun mainitset niin sanotaan?"
"En, minulla oli puuhaa noiden herrojen kanssa, jotka täältä läksivät, kun huomiseksi on ohjelmassa näyttämöesityksiä ja piiriratsastuksia."
"Kas, kas, sinäkö täällä olet juhlallisuuksien järjestäjänä — sinä?"
"Minä olen aina suosinut haaveellisia huveja, tiedäthän; minussa on ollut jonkun verran runoilijaa milloin millekin alalle."
"Niin, sepitithän viehättäviä säkeitäkin, joita kyllä vielä muistelen."
"Ne olen itse unohtanut. Mutta mielelläni opin muiden sepittämiä, sellaisten kykymiesten kuin Molièren, Pélissonin la Fontainen."
"Tiedätkös, Aramis, mikä ajatus pälkähtikään päähäni äsken juhla-aterialla?"
"En. Puhu pois. En sitä muutoin arvaisi; sinulla on niitä niin paljon!"
"Ka, juolahti mieleeni, että Ranskan oikea kuningas ei ole Ludvig XIV."
"Häh?" äännähti Aramis väkisinkin tähdäten muskettisoturiin merkillisen katseen.
"Ei, vaan herra Fouquet."
Aramis hengähti ja hymyili.
"Sinä olet kateellinen kuten muutkin!" hän virkkoi. "Lyömmekö vetoa, että tuon lauseen on herra Colbert kuiskannut korvaasi?"
Mielistelläkseen Aramista d'Artagnan kertoi Colbertin vastoinkäymisetMelunin pysähdyksen aikana.
"Hylky miehekseen se Colbert!" tokaisi Aramis.
"On totisesti!"
"Ja ajatella", lisäsi piispa, "että se kehno neljän kuukauden kuluttua on ministerisi!"
"Pyh!"
"Ja että sinä palvelet häntä kuin Richelieuta, kuin Mazarinia."
"Samaten kuin sinä palvelet Fouquetia", sanoi d'Artagnan.
"Se kuitenkin erona, rakas ystävä, että Fouquet ei ole Colbert."
"Se on totta."
Ja d'Artagnan tekeytyi murheellisen näköiseksi.
"Mutta", hän lisäsi tuokion kuluttua, "miksi sanoitkaan minulle, ettäColbertista tulee neljässä kuukaudessa ministeri?"
"Senvuoksi, että Fouquet ei pysy siinä asemassa", vastasi Aramis.
"Ollen joutumassa häviöön, vai mitä?" kysyi d'Artagnan.
"Kerrassaan."
"Miksi hän sitten panee toimeen suuria juhlia?" kysyi muskettisoturi niin luonnollisen hyväntahtoisella äänellä, että se hetkiseksi eksytti piispan. "Kas, kun et sinä ole neuvonut häntä luopumaan sellaisesta?"
Jälkimmäinen lause tuntui liialliselta. Aramis kävi jälleen epäluuloiseksi.
"Hänen on hoideltava välejään kuninkaaseen", selitti piispa.
"Syöksemällä itsensä turmioon?"
"Niin, turmioon hänen tähtensä."
"Omituinen laskelma!"
"Välttämättömyys."
"En käsitä, rakas Aramis."
"Niin on asia; olethan huomannut herra de Colbertin kasvavan vihamielisyyden."
"Ja että herra Colbert kannustaa kuningasta vapautumaan yli-intendentistä."
"Se on päivänselvää."
"Ja että herra Fouquetia vastaan juonitellaan."
"Sekin tiedetään."
"Näyttääpä omituiselta, että kuningas liittyy miestä vastaan, joka tulee tuhlanneeksi omaisuutensa häntä miellyttääkseen."
"Niin kyllä", myönsi Aramis verkalleen, yhä epäluuloisena, mutta uteliaana kajoamaan puheenaiheeseen eräältä toiselta puolen.
"On monenlaista hullutusta", pitkitti d'Artagnan, "enkä minä pidä kaikista niistä, joihin sinä antaudut."
"Millaisia ne ovat?"
"Illalliskemut, tanssiaiset, konsertit, huvinäytelmät, piiriratsastukset, keinotekoiset vesiputoukset, raketit ja ilotulitukset, juhlavalaistukset ja lahjat, — kaikki tuo kyllä lienee asianmukaista; mutta eivätkö nuo melkoiset kustannukset jo olisi riittäneet? Tarvitsiko…?"
"Mitä?"
"Tarvitsiko esimerkiksi sisustaa uudestaan kokonainen talo?"
"Oh, se on totta! Huomautin siitä herra Fouquetille, mutta hän vastasi, että jos hän olisi kyllin rikas, tarjoaisi hän kuninkaalle uuden linnan, uuden uutukaisen tuuliviireistä kellareihin asti, uuden kaikkine kalustuksineen, ja että hän kuninkaan lähdettyä polttaisi koko komeuden, jotta mitään ei jäisi muiden nautittavaksi."
"Tuo on silkkaa espanjalaissuurellisuutta!"
"Sitä hänelle sanoin, mutta silloin hän lisäsi: 'Ken minua neuvoo säästäväisyyteen, on viholliseni.'"
"Se on mielettömyyttä, sanon sinulle, niinkuin se muotokuvakin."
"Mikä muotokuva?" virkahti Aramis.
"Kuninkaan muotokuva, se yllätys…"
"Yllätys?"
"Niin, jota varten sinä otit mallitilkkuja Perceriniltä."
D'Artagnan pysähtyi. Hän oli sinkauttanut nuolen. Nyt oli enää vain mitattava sen kantavuus.
"Se on pieni kohteliaisuus", vastasi Aramis.
D'Artagnan astui suoraan ystävänsä luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häntä silmiin.
"Aramis", kysyi hän, "vieläkö minusta hiukan pidät?"
"Vieläkö pidän!"
"Hyvä! Teeppä silloin mielikseni. Miksi otit Perceriniltä näytetilkkuja kuninkaan puvuista?"
"Tule kanssani kysymään sitä Le Brun-poloiselta, joka on ahertanut niiden parissa kaksi päivää ja kaksi yötä."
"Aramis, tuo on totta maailmalle; mutta minulle…"
"Tosiaankin, d'Artagnan, sinä kummastutat minua!"
"Ole hyvä minulle. Sano minulle totuus. Ethän kai tahtoisi, että joutuisin ikävyyksiin?"
"Rakas ystävä, sinä käyt käsittämättömäksi. Mitä hiton epäluuloja oikeastaan haudot?"
"Uskotko vaistoihini? Ennenhän niihin luotit. No niin, vaistoni sanoo minulle, että sinulla on joku salattu suunnitelma."
"Minullako suunnitelma?"
"En ole siitä varma."
"Pardieu!"
"En ole siitä varma, mutta valalle menisin."
"Kuulehan, d'Artagnan, sinä tuotat minulle raskasta mielipahaa. Jos minulla tosiaan on suunnitelma sinulta kätkettävänä, niin teen velvollisuuteni, eikö niin? Jos minun taasen tulisi ilmaista sinulle joku suunnitelma, niin enhän toki kiertelisi."
"Ei, Aramis, ei, on suunnitelmia, jotka paljastetaan vasta otollisella hetkellä."
"Sitten, ystäväiseni", vastasi piispa nauraen, "se otollinen hetki ei ole vielä tullut."
D'Artagnan pudisti surumielisesti päätänsä.
"Ystävyys, ystävyys", pahoitteli hän, "tyhjä sana! Siinä mies, joka sitä häneltä pyytäessäni antaisi hakata itsensä palasiksi minun tähteni."
"Se on totta", myönsi Aramis ylevästi.
"Ja tuo mies, joka vuodattaisi puolestani jokaisen veripisaransa, ei avaa minulle pienoista sopukkaa sydämestään. Ystävyys, sen toistan, on vain varjo ja houkutin, kuten kaikki muukin, mikä maailmassa kimmeltää!"
"Älä haasta tuohon tapaan meidän ystävyydestämme", vastasi piispa lujalla ja vakuuttavalla äänellä. "Se ei ole sitä lajia, josta puhut."
"Katso minua, Aramis. Meitä on nyt kolme neljän asemesta. Sinä eksytät minua, minä epäilen sinua, ja Portos nukkuu. Kaunis ystäväkolmikko, eikö olekin? Kaunis jäännös!"
"Voin sinulle sanoa vain yhden seikan, d'Artagnan, ja sen vakuutan sinulle evankeliumin kautta. Minä olen kiintynyt sinuun kuten ennenkin. Jos koskaan olen osoittamatta sinulle luottamusta, se tapahtuu muiden eikä sinun tai itseni tähden. Kaikesta, mitä teen ja missä onnistun, tulee sinullekin osasi. Lupaa minulle sama suosio, puhu!"