"Ellen erehdy, Aramis, niin nuo sanat ovat tällä hetkellä lausuttuina täynnä jalomielisyyttä."
"Mahdollista kyllä."
"Sinulla on salahankkeita herra Colbertia vastaan. Jos vain siitä on kysymys,mordioux, niin sano se minulle! Minulla on pihdit, joilla voi vetää hampaan ulos."
Aramis ei voinut pidättää halveksivaa hymyä, joka vilahti hänen ylväillä piirteillään.
"Ja jos haudon salajuonia herra Colbertia vastaan, mitä pahaa siinä olisi?"
"Se on sinulle liian vähän, etkä sinä Colbertia kukistaaksesi ole käynyt pyytämässä näytetilkkuja Perceriniltä. Oi, Aramis, me emme ole vihollisia, me olemme veljiä. Sano minulle, mihin aiot ryhtyä, ja saat d'Artagnanin sanan siitä, että ellen voi sinua auttaa, vannon pysyväni puolueettomana."
"Minä en aio ryhtyä mihinkään", intti piispa.
"Aramis, ääni puhuu minulle, se valaisee minua; se ääni ei ole minua koskaan pettänyt. Sinulla on hankkeita kuningasta vastaan!"
"Kuningasta?" huudahti Aramis pahastusta teeskennellen.
"Sinun kasvosi eivät saa minua harhaantumaan. Kuningasta vastaan, toistan."
"Auttaisitko minua?" virkkoi Aramis, naurunsa ivallinen värähdys vielä äänessään.
"Aramis, tekisin enemmän. Minä en ainoastaan auttaisi sinua, en pysyisi ainoastaan puolueettomana, vaan minä pelastaisin sinut."
"Sinä olet hullu, d'Artagnan."
"Minä olen viisaampi meistä kahdesta."
"Sinä, joka epäilet minun tahtovani salaa murhata kuninkaan!"
"Kuka siitä puhuu?" virkkoi muskettisoturi.
"No, ymmärtäkäämme toki toisiamme; en käsitä, mitä voi tehdä lailliselle kuninkaalle, kuten meidän, ellei häntä murhaa."
D'Artagnan ei vastannut mitään.
"Sinulla on sitäpaitsi vartijasi ja muskettisoturisi täällä", huomautti piispa.
"On kyllä."
"Te ette ole herra Fouquetin luona, vaan kotona."
"Se on totta."
"Ja tälläkin hetkellä on herra Colbert antamassa kuninkaalle kaikkia niitä neuvoja herra Fouquetia vastaan, joita sinä ehkä itse tahtoisit hänelle antaa, ellen minä olisi pelissä."
"Aramis, Aramis! Jumalan tähden, ystävän sana!"
"Ystävän sanalla, tämä on totuus. Jos aion sormellanikaan koskea Itävallan Annan poikaan, tämän maan oikeaan kuninkaaseen; ellei minulla ole vakava aikomus langeta maahan hänen valtaistuimensa juureen, ellei ajatuksissani huomispäivä täällä Vauxissa ole kuninkaani päivistä kunniakkain, iskeköön minut salama kuoliaaksi, sen sanon."
Aramis oli valaansa lausuessaan kääntänyt kasvonsa huoneensa vuodekomeroon päin, jossa d'Artagnan — muutenkin istuen selin siihen — ei voinut aavistaa ketään olevan kätkettynä. Piispan vakuutuksen hartaus, sanojen tarkoituksellinen hitaus, vannomisen juhlallisuus antoivat muskettisoturille mitä täydellisintä tyydytystä. Hän tarttui Aramiksen molempiin käsiin ja puristi niitä sydämellisesti.
Aramis oli kalpenematta kestänyt nuhteet, mutta ylistyksiä kuullessaan hän punastui. Petetty d'Artagnan oli hänelle kunniakas saavutus. Luottavainen d'Artagnan saattoi hänet häpeämään.
"Lähdetkö jo?" kysyi hän syleillen ystävää punastuksensa salaamiseksi.
"Kyllä, virkani kutsuu minua. Minun on kuulusteltava yön tunnussana."
"Missä sinä nukut?"
"Kuninkaan eteishuoneessa kaiketikin. Entä Portos?"
"Vie sinä hänet täältä, sillä hän pauhaa kuin kanuuna."
"Ah… eikö hän asukaan luonasi?" kysyi d'Artagnan.
"Ei suinkaan. En tiedä, missä hänen huoneensa on."
"Hyvä on!" virkkoi muskettisoturi, jolta tämä kumppanusten ero poisti viimeisetkin epäluulot.
Ja hän tönäisi Portosta olkapäähän. Tämä mörisi vastaukseksi.
"Tule!" kehoitti kapteeni.
"Kah, d'Artagnan, rakas veikkonen! Mikä merkillinen sattuma sinut on tänne tuonut? Ah, se on totta, minähän olen Vauxin juhlilla!"
"Komeassa puvussasi."
"Siinä menetteli herra Coquelin de Volière hyvin herttaisesti, eikö totta?"
"Sh!" hillitsi Aramis. "Sinähän astut permannot puhki."
"Se on totta", vahvisti muskettisoturi. "Tämä huone on kupulaen yläpuolella."
"Enkä minä ole ottanut sitä asesaliksi", lisäsi piispa. "Kuninkaan huoneessa on unen viihdykkeitä lakena. Älä unohda, että minun parkettini on sen päällystyksenä. Hyvää yötä ystäväni, kymmenen minuutin kuluttua olen unen helmoissa."
Ja Aramis saattoi heitä hiljaa nauraen ulos huoneestaan. Sitten hän lukitsi nopeasti salvat, tukki ikkunat ja kutsui:
"Monseigneur, monseigneur!"
Filip tuli esille vuodekomerosta, työntäen makuusijan taakse asetetun verho-oven syrjään.
"Kylläpä se d'Artagnan on kovin epäilevällä kannalla", virkkoi hän.
"Ah, te tunsitte d'Artagnanin, eikö totta?"
"Ennenkuin hänen nimeänsäkään mainitsitte."
"Hän on muskettisoturienne kapteeni."
"Hän onminullehyvin uskollinen", vastasi Filip, korostaen sanaa.
"Uskollinen kuin koira, puree joskus. Ellei d'Artagnan tunne teitä ennenkuintoinenon poistettu, voitte iäti luottaa häneen, sillä jos hän ei ole nähnyt mitään, pysyy hän uskollisuudessaan, ja jos hän näkee liian myöhään, ei hän gascognelaisena koskaan tunnusta joutuneensa petetyksi."
"Sitä ajattelin. Mitä nyt teemme?"
"Te asetutte tähystyspaikalle tarkkaamaan kuninkaan levollemenoa, nähdäksenne mitä pikku muodollisuuksia teidän on vuoteeseen laskeutuessanne noudatettava."
"Hyvä on. Mihin asetun?"
"Istuutukaa tälle telttatuolille. Minä siirrän parkettia. Te katsotte tästä aukosta, joka vastaa kuninkaan huoneen kupulakeen laitettuja valeikkunoita. Näettekö?"
"Näen kuninkaan."
Ja Filip säpsähti kuin vihollisen ilmestymisestä.
"Mitä hän tekee?"
"Hän on aikeissa pyytää jotakuta miestä istuutumaan lähelleen."
"Herra Fouquetia?"
"Ei, ei se hän ole; malttakaas…"
"Muistiinpanot, ruhtinaani, muotokuvat!"
"Mies, jota kuningas pyytää istuutumaan luoksensa, on Colbert."
"Colbertko kuninkaan luona?" huudahti Aramis. "Mahdotonta!"
"Katsokaa."
Aramis vajotti katseensa parketin uurteeseen.
"Niin", myönsi hän, "Colbert itse. Oi, monseigneur, mitä saammekaan kuulla ja mihin tuo tuttavallisuus johtaa?"
"Ei se ainakaan tietäne hyvää herra Fouquetille!"
Prinssi ei erehtynyt. Olemme nähneet, että Ludvig XIV oli kutsuttanutColbertin ja että tämä oli saapunut. Keskustelu oli alkanut sellaisellaerikoisella suosiollisuudella, jota kuningas hyvin harvoin osoitti.Tosin hallitsija oli yksinään alamaisensa kanssa.
"Istuutukaa, Colbert."
Ilonsa innossa intendentti, joka oli pelännyt virkaeroa, kieltäytyi tästä tavattomasta kunniasta.
"Ottaako hän tarjouksen vastaan?" kysyi Aramis.
"Ei, hän jää seisomaan."
"Kuunnelkaamme, ruhtinaani."
Ja tuleva kuningas ja tuleva paavi kuuntelivat kiihkeästi noita yksinkertaisia kuolevaisia, jotka olivat heidän jalkainsa alla ja valmiina heidän muserrettavikseen, mikäli he tahtoivat.
"Colbert", virkkoi kuningas, "te olette tuottanut minulle tänään paljon ikävyyksiä."
"Sire… minä tiesin sen."
"Hyvä! Pidän tuosta vastauksesta. Niin, te tiesitte sen. Se oli rohkeata menettelyä."
"Alistuin vaaraan saattaa teidän majesteettinne tyytymättömäksi, mutta minun täytyi myöskin uskaltaa salata teiltä totinen etunne."
"Entä sitten? Pelkäsittekö jotakin puolestani?"
"Vaikkapa vain ruuansulatushäiriöitä, sire", virkkoi Colbert. "Sillä kukaan ei tarjoa kuninkaalleen moisia juhlia muuta kuin näännyttääkseen hänet herkkuihin."
Tämän karkean leikkipuheen jälkeen Colbert odotteli hyvillä mielin sen vaikutusta. Ludvig XIV, valtakuntansa turhamaisin ja herkkätuntoisin mies, antoi vielä tämänkin sukkeluuden Colbertille anteeksi.
"Tosiaankin", myönsi hän, "herra Fouquet on tarjonnut minulle liian uhkean aterian. Sanokaahan, Colbert, mistä hän ottaa noiden tavattomien kulujen peittämiseen tarvittavat rahat? Tiedättekö?"
"Kyllä sen tiedän, sire."
"Selittäkäähän minulle hiukan."
"Se on helppoa, ihan pennilleen."
"Tiedän teidät tarkaksi laskuissa."
"Se on ensimmäinen ominaisuus, jota voi vaatia raha-asiain intendentiltä."
"Kaikilla ei sitä ole."
"Kiitän teidän majesteettianne niin imartelevan ylistyksen lausumisesta."
"Herra Fouquet on siis rikas, hyvin rikas, ja sen, monsieur, tietävät kaikki."
"Kaikki, sekä elävät että kuolleet."
"Mitä tuo tarkoittaa, herra Colbert?"
"Elävät näkevät herra Fouquetin varallisuuden; he ihmettelevät sen vaikutusta ja paukuttavat käsiään. Mutta kuolleet, jotka ovat meitä viisaammat, tietävät syyt ja syyttävät."
"No, johtuuko herra Fouquetin rikkaus erityisistä syistä?"
"Intendentin virka suosii usein niitä, jotka sitä hoitavat."
"Teidän on minulle puhuttava luottavaisemmin; älkää pelätkö mitään, olemmehan aivan yksin."
"Omantuntoni kannattamana ja kuninkaani turvissa minä en koskaan pelkää mitään, sire", vakuutti Colbert kumartaen.
"No, jos siis kuolleet puhuisivat…"
"Ne puhuvat toisinaan, sire. Lukekaa."
"Ah", kuiskasi Aramis prinssille, joka kuunteli hänen vieressään, tarkaten jokaista tavua, "koska olette täällä kuninkuuttanne oppimassa, monseigneur, niin kuunnelkaa oikein ruhtinaallista kehnoutta. Pääsette todistajaksi näytelmään, jonka laatuisia vain Jumala yksin tai pikemminkin perkele keksii ja panee toimeen. Kuunnelkaa tarkkaan, siitä on teille hyötyä."
Prinssi jännitti huomaavaisuuttansa ja näki Ludvig XIV:n ottavanColbertin kädestä tämän ojentaman kirjeen.
"Kardinaalivainajan käsialaa!" virkahti kuningas.
"Teidän majesteetillanne on hyvä muisti", vastasi Colbert kumartaen; "on mainio ominaisuus työhön määrätylle kuninkaalle, että hän noin tuntee käsialat ensi näkemällä."
Ludvig luki Mazarinin kirjeen, jonka lukijamme tuntevat rouva Chevreusen ja Aramiksen kiistasta, niin että se ei ilmaisisi mitään uutta, jos sen tässä esittäisimme.
"En oikein käsitä", lausui kuningas hyvin innostuneena.
"Teidän majesteettinne ei vielä tunne rahaministeriön virkailijain tapoja."
"Näen, että on kysymys herra Fouquetille annetuista varoista."
"Kolmestatoista miljoonasta. Sievä summa!"
"Niin todellakin… No, puuttuvatko nuo kolmetoista miljoonaa yleisistä tileistä? En tätä oikein ymmärrä, sanon. Miksi ja miten olisi tuo vaillinki mahdollinen?"
"En sano mahdollinen; sanon todellinen."
"Väitätte kolmetoista miljoonaa puuttuvan tileistä?"
"Minä en sitä sano, vaan tilikirjat."
"Ja tämä herra Mazarinin kirje ilmoittaa tuon summan käytön ja vastaanottajan nimen?"
"Kuten teidän majesteettinne voi vakuuttautua."
"Niin, tosiaankin, siitä ilmenee, että herra Fouquet ei ollut palauttanut noita kolmeatoista miljoonaa."
"Ja se puutos ilmenee yhä tileissä, sire."
"No, niinpä…?"
"Niinpä, sire, koska herra Fouquet ei ole palauttanut noita kolmeatoista miljoonaa, on hän ne siirtänyt omiin varoihinsa, ja sellaisella summalla voi kustantaa hyvinkin nelinkertaisesti saman komeuden kuin teidän majesteettinne kykeni hankkimaan Fontainebleaussa, missä emme tuhlanneet kuin kaikkiaan kolme miljoonaa, kuten muistanette."
Oli kömpelön miehen suussa hyvin taitava mustaaminen vedota juhliin, joissa kuningas Fouquetin vihjauksesta ensi kertaa huomasi hänen alemmuutensa. Colbert maksoi Vauxissa, mitä Fouquet oli hänelle tehnyt Fontainebleaussa, ja kelpo rahamiehenä hän suoritti sen korkoineen. Saatettuaan kuninkaan tähän mielentilaan ei Colbertilla enää ollut paljonkaan tehtävänä. Hän tunsi sen; kuningas oli käynyt synkäksi, Colbert odotti hallitsijansa ensi sanaa yhtä kärsimättömänä kuin Filip ja Aramis sitä vartosivat korkealta tähystyspaikaltaan.
"Tiedättekö, mitä kaikesta tuosta seuraa, herra Colbert?" virkkoi kuningas hiukan mietittyään.
"En, sire, sitä en tiedä."
"Siitä seuraa, että jos tuo kolmentoista miljoonan anastaminen voitaisiin näyttää toteen…"
"Mutta se on toteen näytetty."
"Tarkoitan, että jos se tehtäisiin julkiseksi, herra Colbert…"
"Luullakseni julkaistaisiin se huomenna, jos teidän majesteettinne…"
"Jos en olisi herra Fouquetin vieraana", täydensi kuningas varsin arvokkaasti.
"Kuningas on kaikkialla kotonaan, sire, ja varsinkin asumuksissa, joiden rakentaminen on maksettu hänen varoillaan."
"Minusta tuntuu", huomautti Filip hiljaa piispalle, "että arkkitehdin, joka on tämän kupulaen rakentanut, on täytynyt sen tarkoitusta aavistaen laittaa se niin, että sen voi syöstä herra Colbertin kaltaisten mustien heittiöiden niskaan."
"Minäkin ajattelin sitä", vastasi Aramis; "mutta herra Colbert on niin lähellä kuningasta tällä hetkellä!"
"Se on totta, siitä seuraisi uusi vallanperimys."
"Ja nuorempi veljenne korjaisi kaikki hedelmät, monseigneur. No, olkaamme hiljaa ja kuunnelkaamme edelleen."
"Meidän ei tarvitse kauan kuunnella", sanoi nuori prinssi.
"Miten niin, monseigneur?"
"Siksi, että minä en kuninkaana vastaisi enää mitään."
"No, mitä tekisitte?"
"Odottaisin huomisaamuun miettiäkseni."
Ludvig XIV kohotti vihdoin silmänsä, ja huomaten Colbertin vielä tarkkaavaisena odottavan hän sanoi äkkiä muuttaen puheenainetta:
"Herra Colbert, huomaan ajan käyvän myöhäiseksi; menen nukkumaan."
"Ah", virkahti Colbert, "minä saan…"
"Huomiseen. Aamulla olen tehnyt päätökseni."
"Hyvä on, sire", vastasi Colbert vimmoissaan, vaikka hän kuninkaan edessä hillitsi itsensä. Ludvig viittasi kädellään, ja intendentti poistui takaperin ovea kohti.
"Palvelusväkeni!" huudahti kuningas.
Tultiin laittamaan kuningasta vuoteeseen. Filip aikoi poistua tähystyspaikaltaan.
"Vielä hetkinen", pyysi Aramis tavanmukaisen säveästi; "se, mikä nyt tapahtui, on vain yksityisseikka, emmekä siitä enää huomenna mitään välitä. Mutta kuninkaan riisuutuminen, makuullemenon pikku järjestelmä, — kah, monseigneur, se on tärkeätä! Oppikaa, oppikaa asettumaan vuoteeseenne, sire. Katsokaa, katsokaa!"
221.
Colbertin hätävara.
Historia kertoo kyllin yksityiskohtaisesti seuraavan päivän julkiset tapaukset, yli-intendentin loistavan juhlaohjelman lukuisat numerot. Kaksi suurta kirjoittajaa on kuvannutVesiputouksen ja Ryöppysuihkunsuuren kiistan sekäKruununlähteen ja Luomakunnanmahtavan kuvaelman niin selkeästi, että siihen ei ole mitään lisättävänä. Päivä oli siis lyhyeen sanoen omistettu huvituksiin ja ilakoimiseen; käytiin huviajelulla, nautittiin virvokkeita, katseltiin huvinäytelmää, jossa Portos suureksi ihmetyksekseen tunsi herra Coquelin de Volièren esittämässä osaaKiusanhengissä, "hupsussa kurielussa", kuten parooni du Vallon tätä nykyään sillä nimellä annettua kappaletta arvosteli.
La Fontainella oli siitä varmastikin parempi käsitys, — kirjoittihan hän ystävälleen Maucroulle:
"Se näytelmä on Molièren, ja hän ei saanut suinkaan väärin kiitosta kuulla koko hovin; tuo nimi kuuluu kukaties viel' yli Roomankin, ja kovin halusta suon sen: siin' on mies!"
Tuosta näkee, että la Fontaine oli ottanut varteen Pélissonin kehoituksen ja alkanut pitää huolta sattuvammista loppusoinnuista.
Portos oli kyllä muuten samaa mieltä la Fontainen kanssa siitä, että Molière oli mies kerrassaan — mutta vaatturit mittausapulaisena, jotavastoin parooni ei teatterialalla havainnut häntä muuksi kuin ilvehtijäksi.
Mutta vielä hautoen edellisenä iltana näkemäänsä ja tuntien Colbertin valaman myrkyn vaikutusta osoittausi kuningas kylmäkiskoiseksi, pidättyväksi ja vaiteliaaksi koko tämän päivän, joka niin loistavan rikkaana kaikenlaisista yllätyksistä tuntui nostattavanTuhannen ja yhden yönihmeitä hänen askelistaan. Mikään ei saanut hänen katsantoansa kirkastumaan; hänen sielunsa pohjalla ilmeisesti paisui karvautta, joka sai lisiä syrjäisistäkin seikoista, niinkuin lähde epälukuisista pikkupuroista laajentuu joeksi. Vasta puolenpäivän aikaan hänen sävynsä hiukan selkisi; epäilemättä hän oli päässyt päätökseen.
Aramis saatteli häntä askel askelelta sekä hänen ajatuksissaan että kävelyssään ja varmistui nyt siitä, että hänen odottamansa tapaus ei enää lykkäytyisi pitkällekään.
Tällä kertaa Colbert oli ihan kuin yhteistoiminnassa Vannesin piispan kanssa, ja jos hänen jokainen neulanpistonsa kuninkaan sydämeen olisi tapahtunut Aramiksen käskysanasta, ei hän olisi voinut toimia sen tehokkaammin.
Arvattavasti tuntien tarvetta synkän aikeen hetkelliseen unohtamiseenkuningas näytti kaiken päivää yhtä ahkerasti tavoittelevan neiti de laVallièren seuraa kuin hän koetti kartella haastelua sekä Colbertin ettäFouquetin kanssa.
Tuli ilta. Kuningas oli lausunut haluavansa lähteä kävelylle vasta pelierän jälkeen. Illallisen jatkoksi hän siis ensin istuutui pelipöytään, voitti tuhannen pistolia, pisti nämä taskuunsa ja nousi sanoen:
"Lähtekäämme puistoon, hyvät herrat."
Siellä hän tapasi naiset. Sanoimme kuninkaan voittaneen tuhannen pistolia ja korjanneen ne saaliikseen. Mutta herra Fouquet oli osannut menettää kymmenentuhatta, niin että hovilaisillekin oli jakaantunut melkoinen määrä taskurahoja, saaden heidän kasvonsa kuvastamaan pelkkää mielihyvää ja hyväntuulisuutta. Samaa ei voinut sanoa kuninkaasta, jonka otsa yhä pysyi varsin pilvistyneenä, vaikka hänkään ei ollut välinpitämätön pelivoitostaan. Erään kujan mutkassa odotteli häntä Colbert, varmaankin sovitussa kohtauksessa, sillä Ludvig, joka oli häntä vältellyt, teki hänelle merkin ja tunkeusi intendentin keralla syvemmälle puistoon.
Mutta myöskin la Vallière oli pannut merkille kuninkaan synkkinä hehkuvat katseet, ja kun hänen rakkaudelleen ei ollut mitään läpitunkematonta valtiaan sielussa, oli hän tajunnut, että tämä pidätelty äkäisyys uhkasi jotakuta. Hän asettui koston tielle niinkuin laupeuden enkeli. Kovin murheellisena, sekavalla mielellä ja puolittain suunniltaan tuskaannuksesta, kun oli joutunut niin pitkäksi aikaa eroon rakastajastaan, rauhattomana tuon aavistelemansa sisäisen kuohumuksen johdosta, hän ensin näyttäysi kuninkaalle hämmentynein ilmein, joita Ludvig pahantuulisuudessaan tulkitsi epäedullisesti. Kun he sitten olivat kahden kesken — tai melkein yksinään, sillä nähdessään nuoren tytön oli Colbert kunnioittavasti pysähtynyt kymmenen askeleen päähän, — lähestyi kuningas la Vallièrea ja tarttui hänen käteensä.
"Mademoiselle", hän virkkoi, "voinko ilman hienotunteisuuden loukkausta kysyä teiltä, mikä teitä vaivaa? Povenne kohoilee, silmänne ovat kosteat."
"Voi, sire, jos olen murheissani, niin se on teidän majesteettinne suruisuudesta tarttunutta."
"Minäkö suruissani? Oh, te näette nyt huonosti, mademoiselle."
"Ei, suru ei ole mieltäni painamassa."
"Mikä siis, sire?"
"Nöyryytys."
"Nöyryytys? Oi, mitä sanottekaan?"
"Minä tarkoitan, mademoiselle, että missä minä olen, siellä ei kukaan muu saisi esiintyä valtiaana. Mutta katsokaahan vain, eikö tämän alueen kuningas pimitä varjoon minua, Ranskan hallitsijaa. Haa", hän jatkoi hammasta purren ja kädet nyrkissä, "kun vielä ajattelen, että tämä mahtimies…"
"Niin?" äännähti la Vallière peloissaan.
"Että tämä mahtimies on epärehellinen palvelija, joka korskeilee minulta varastamillaan varoilla… Mutta minä muutankin moisen häpeämättömän virkanousukkaan juhlan sellaiseksi nolaukseksi hänelle, että nuo hänen runoilijainsa laulamat Vauxin luonnottaret vielä kauan säilyttävät sen muistissaan."
"Oi, teidän majesteettinne…"
"Kas, mademoiselle, aiotteko te käydä herra Fouquetin puolelle?" kivahti Ludvig.
"En, sire, kysyn teiltä vain, oletteko saanut varmoja tietoja, Teidän majesteettinne on usein tullut tuntemaan hovikanteluiden arvon."
Ludvig viittasi Colbertia lähestymään.
"Puhukaa, herra Colbert", käski nuori hallitsija, "sillä luulenpa tosiaan, että neiti de la Vallière tässä tarvitsee teidän sanaanne, uskoakseen kuninkaan sanaa. Ilmoittakaa neidille, mitä herra Fouquet on tehnyt. Ja te, mademoiselle, — oh, se ei käy pitkälliseksi, — suvaitkaa hyväntahtoisesti kuunnella, minä pyydän."
Minkätähden Ludvig niin hartaasti vaati sitä? Selitys on aivan yksinkertainen: hänen sydämensä ei ollut levollinen, hän uumoili tässä kolmentoista miljoonan jutussa jotakin rumaa ja salaperäistä vehjettä ja olisi suonut, että la Vallièren puhdas sydän olisi varkauden ajatuksen vieraannuttamana yhdellä sanalla hyväksynyt sen päätöksen, jonka hallitsija oli tehnyt, vaikka epäröitsikin panna sitä täytäntöön.
"Puhukaa, monsieur", kehoitti la Vallière Colbertia, joka oli astunut esiin; "puhukaa, koska kuningas tahtoo, että kuulen selityksenne. No, sanokaa, mikä rikos on ilmennyt herra Fouqetista?"
"Kah, ei kovinkaan vakava, mademoiselle", vastasi musta juonittelija; "pelkkä luottamuksen väärinkäyttö…"
"Sanokaa, sanokaa se, Colbert, ja sitten jättäkää meidät ja menkää ilmoittamaan herra d'Artagnanille, että minulla on määräyksiä annettavina hänelle", lausui kuningas.
"Herra d'Artagnanille!" huudahti la Vallière; "ja mihin herra d'Artagnania tarvitaan, sire? Rukoilen teitä sanomaan sen minulle."
"Pardieu, vangitsemaan tuo mahtaileva havittelija, joka pyrkii kohottautumaan minun taivaalleni."
"Vangitsemaan herra Fouquet, sanotte?"
"Kas, se hämmästyttää teitä?"
"Omassa talossaan?"
"Miksei? Jos hän on rikollinen, niin hän ei kotonansakaan ole syytön."
"Herra Fouquet, joka juuri käyttää viimeiset varansa kunnianosoituksiin kuninkaallensa?"
"Uskon teidän tosiaankin puolustavan kavaltajaa, mademoiselle."
Colbert puhkesi hiljaiseen nauruun. Ludvig käännähti katsomaan, mistä se sihinä kuului.
"Sire", sanoi la Vallière, "herra Fouquetia en puolusta, vaan teitä itseänne."
"Minuako?… Te puolustatte minua?"
"Sire, te häpäisette itseänne sellaisella määräyksellä."
"Häpäisenkö?" mutisi kuningas kalveten kiukusta. "Totisesti, mademoiselle, te ilmaisette omituista kiihkoa käsityksenne lausumisessa."
"En omaksu kiihkoa sanoihini, sire, vaan teidän majesteettinne palvelemiseen", vastasi ylevä nuori tyttö. "Yhtä kiihkeästi omistaisin siihen tarpeen tullen henkenikin."
Colbert tahtoi murista. Silloin la Vallière — tämä lakea olento — kääntyi häntä vastaan ja pakotti intendentin katseensa leimahduksella vaikenemaan.
"Monsieur", hän virkkoi, "kun kuningas toimii hyvin, en lausu mitään, vaikka toimenpide olisikin kolaus minulle tai omaisilleni; mutta kuninkaan huonosta toiminnasta muistutan, joskin hän sillä edistäisi minun tai niiden etua, jotka ovat minulle rakkaita."
"Mutta kaiketi minäkin olen hartaasti kiintynyt kuninkaaseen, mademoiselle", rohkeni Colbert huomauttaa.
"Niin, monsieur, me olemme kumpikin kiintyneet omalla tavallamme", vastasi la Vallière sellaisella äänenpainolla, että se tunki nuoren kuninkaan sydämeen. "Mutta minä rakastan häntä niin lujasti, että koko maailma sen tietää, niin puhtaasti että itse kuningaskaan ei epäile rakkaudessani mitään itsekkyyttä. Hän on minun kuninkaani ja herrani, minä olen hänen nöyrä palvelijansa; mutta ken koskee hänen kunniaansa, hän kajoaa minun elämääni. Ja vakuutan vieläkin, että kuninkaan neuvominen vangituttamaan herra Fouquet täällä kotonansa häpäisee kuningasta."
Colbert painoi päänsä alas, sillä hän tunsi kuninkaan luopuvan puoleltansa. Mutta samalla hän kuitenkin jupisi:
"Mademoiselle, minun tarvitsisi lausua vain sananen."
"Älkää sitä lausuko, monsieur, sillä minä en ottaisi sitä kuullakseni. Mitä se hyödyttäisikään? Te tarkoitatte, että herra Fouquet on tehnyt rikoksia? No, senhän tiedän, koska kuningas on sen sanonut; kun kerran kuningas on lausunut uskovansa syytöksen, niin en siihen tarvitse vahvistusta toisen suusta. Mutta vaikkapa herra Fouquet olisi ihmisistä kehnoinkin, niin lausun suoraan julki, että hän on nyt loukkaamaton kuninkaan taholta, koska kuningas on hänen vieraanansa. Vaikka tämä palatsi olisi rahan väärentäjäin ja rosvojen tyyssija, niin hänen kotinsa on turvattu, koska täällä on hänen vaimonsa, — ja sitä suojapaikkaa ei sovi pyövelien raastaa!"
La Vallière vaikeni. Vastoin tahtoaankin kuningas ihaili hänen esiintymistään; tuon äänen lämpö ja puolustuksen ylväys voittivat hänet. Colbert taipui tappioon epätasaisessa taistelussa. Viimein kuningas hengähti, pudisti päätänsä ja ojensi kätensä la Vallièrelle.
"Mademoiselle", hän sanoi säveästi, "miksi puhuttekaan minua vastaan?Tiedättekö, mitä tuo kurja tekee, jos annan hänelle toiminnan aikaa?"
"Mutta, hyvä Jumala, eikö hän ole saalis, joka aina pysyy vallassanne?"
"Entä jos hän livistääkin pakoon?" huudahti Colbert.
"No, kuninkaan ikuiseksi kunniaksi jäisi sen tilaisuuden myöntäminen näissä oloissa herra Fouquetille; ja mitä rikollisemmaksi hän paljastuu, sitä suuremmaksi käy kuninkaan ylemmyys tähän kehnouteen ja häpeään verraten."
Ludvig suuteli la Vallièren kättä, vaipuen hiljaa polvilleen.
— Olen hukassa, — ajatteli Colbert.
Sitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat.
— Hei, en, enpä vielä! — hän päätti itsekseen.
Ja sillaikaa kun kuningas jättimäisen lehmuksen katveen suojassa syleili la Vallièrea kaikella hellittämättömän rakkauden kiihkolla, Colbert tyynesti penkoi lompakkoaan ja otti sieltä kirjeen muotoon taitetun paperin. Tämä oli kenties jo hiukan kellahtava, mutta sen täytyi olla hyvin kallisarvoinen, koska intendentti myhäili sitä katsellessaan. Sitten hän siirsi vihaa säihkyvän silmäyksensä viehättävään ryhmään, jonka nuori tyttö ja kuningas loivat varjokseen puun siimeksessä, kun lähestyvien soihtujen hohde jo alkoi levitä tummentoon.
Ludvig huomasi soihtujen loisteen heijastumassa la Vallièren valkoiseen hameeseen.
"Lähdetään, Louise", hän kehoitti; "tuolta tullaan."
"Mademoiselle, mademoiselle, — tullaan", lisäsi Colbert jouduttaakseen nuoren tytön poistumista.
Louise katosi nopeasti puiden väliin. Kun sitten kuningas suoristausi, polvistuttuaan nuoren tytön edessä, huomautti Colbert:
"Kah, neiti de la Vallière on pudottanut jotakin."
"Mitä niin?" kysyi kuningas.
"Jonkin paperin, kirjeen, — tuossa näkyy jotakin valkoista, sire."
Kuningas kumartui kiireesti ottamaan paperin, rypistäen sen käteensä.
Samassa ilmestyi kaikkialle sainioita, muuttaen koko näyttämön ihan kuin päivänpaisteeksi.
222.
Mustasukkaisen vimmaa.
Tämä kirkas valo, kaikkien osoittama into, Fouquetin uusi kunnianosoitus kuninkaalle saivat hänet siirtämään päätöksensä toimeenpanon toistaiseksi, varsinkin kun la Vallière oli sitä jo melkoisesti horjuttanut Ludvig XIV:n sydämessä. Kuningas katseli Fouquetia jotenkuten kiitollisena siitä, että tämä oli hankkinut la Vallièrelle tilaisuuden näyttäytyä niin jalomielisenä ja niin voimakkaasti vaikuttaa hänen sydämeensä.
Nyt oli viimeisten ihmeitten hetki. Tuskin oli rahaministeri vienyt kuninkaan linnaa kohti, kun Vauxin kupukatolta välähti majesteettisesti jyristen tulimeri, joka häikäisevän aamuruskon lailla valaisi kukkasarkojen pienimmätkin piirteet, Ilotulitus alkoi. Kahdenkymmenen askeleen päässä Vauxin isäntäväen ympäröimästä ja juhlimasta kuninkaasta koetti Colbert synkkäin mietteittensä itsepäisyydellä kiinnittää Ludvigin huomiota jälleen niihin ajatuksiin, jotka näytelmän komeus oli jo liian loitolle karkoittanut.
Yhtäkkiä kuningas, aikoessaan ojentaa kätensä Fouquetille, tunsi siinä sen paperin, jonka la Vallière kaiketikin oli palatessaan pudottanut hänen jalkojensa juureen. Lemmenajatuksen vastustamaton magneetti veti nuorta ruhtinasta rakastetun muistoon. Tämän tulituksen yhä ihanammaksi käyvässä hohteessa, joka sai ihastuksen huutoja kohoamaan lähiseudun kylistäkin, kuningas luki kirjelapun, otaksuen sen olevan la Vallièren hänelle tarkoittama lemmenlehtinen.
Lukiessa alkoivat hänen kasvonsa kalveta, ja tuo tuhatväristen heijastusten valaisema mykkä viha oli kauhea katsella ja olisi saanut kaikki läsnäolijat vapisemaan, jos he vain olisivat voineet katsahtaa mitä kamalimpien intohimojen raatelemaan sydämeen. Hänelle ei mustasukkaisuutensa ja raivonsa enää suonut lepoa. Siitä hetkestä asti, jolloin hän oli päässyt selville kolkosta totuudesta, katosi kaikki sääli, leppeys, vieraanvaraisuuden pyhyys. Ei paljon puuttunut, ettei hän sydäntään vihlovassa tuimassa tuskassa, vielä liian heikkona salaamaan kärsimystään, päästänyt hätähuutoa ja kutsunut vartijoitansa ympärilleen.
Tuon kirjeen, jonka Colbert oli heittänyt kuninkaan jalkoihin, lukijalienee jo arvannut samaksi, joka oli kadonnut graubündeniläisenTobiaksen mukana Fontainebleaussa, Fouquetin tehtyä yrityksensä laVallièren sydämen voittamiseksi puolelleen.
Fouquet näki kalpeuden, aavistamatta sen syytä; Colbert näki vihan ja riemuitsi lähestyvästä myrskystä.
Fouquetin ääni herätti nuoren ruhtinaan jurosta haaveilusta.
"Mikä teidän majesteettianne vaivaa?" kysyi yli-intendentti herttaisesti.
Ludvig teki ponnistuksen, voimakkaan ponnistuksen.
"Ei mikään", virkkoi hän.
"Pelkään teidän majesteettinne kärsivän."
"Kärsivän todellakin, kuten jo sanoin, monsieur; mutta se ei tee mitään."
Ja odottamatta ilotulituksen loppua kuningas suuntasi askeleensa linnaa kohti. Fouquet seurasi hallitsijaa. Kaikki muut lähtivät heidän perässään.
Viimeiset raketit paloivat surullisesti kenenkään katselematta.
Yli-intendentti yritti vielä kysellä Ludvig XIV:ltä, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän otaksui jotakin kahnausta sattuneen Ludvigin ja la Vallièren välillä puistossa, — että siitä oli johtunut epäsopu ja että kuningas, muutenkin äreänlaisena luonteeltaan, mutta hartaana intohimoisessa rakkaudessaan, vihoitteli kaikille läsnäolijoille, koska hänen rakastajattarensa oli hänelle nyrpeänä. Tämä ajatus riitti Fouquetia rauhoittamaan, vieläpä hän sydämellisesti ja lohduttavasti hymyili nuorelle kuninkaalle, kun tämä toivotti hänelle hyvää yötä.
Eikä siinä kaikki, mitä kuninkaan oli kestettävä. Hänen täytyi alistua jäähyväismuodollisuuksiin oikein siihen juhlalliseen tapaan, jolla hän hovissaan kävi levolle. Olihan lähtö sovittu seuraavaksi päiväksi; vieraiden oli kiitettävä isäntänsä ja lausuttava kohteliaisuuksia hänen kahdestatoista miljoonastaan. Ludvig ei keksinyt mitään muuta ystävällistä Fouquetin hyvästelyksi kuin nämä sanat:
"Herra Fouquet, te saatte vielä kuulla minusta; lähettäkää noutamaan tänne herra d'Artagnan, pyydän."
Ja Ludvig XIII:n veri, joka oli niin kauan pysynyt hillittynä, kiehui silloin melkein talttumattomana hänen suonissaan, ja hän oli aivan valmis katkaisuttamaan Fouquetilta kaulan niinkuin hänen edeltäjänsä oli surmauttanut Ancren marskin. Hän peitti kamalan päätöksensä vain hymyllä, tuollaisella kuninkaallisella hymyllä, jotka ovat valtiokaappausten salamoita.
Fouquet tarttui kuninkaan käteen, suudellen sitä. Ludvigin koko ruumis värähti, mutta hän sieti rahaministerin huulten kosketuksen. Viisi minuuttia myöhemmin d'Artagnan, jolle oli toimitettu kuninkaan käsky, astui Ludvig XIV:n huoneeseen.
Aramis ja Filip olivat omassa suojassaan, yhä tarkkaavaisina, yhä kuunnellen.
Kuningas ei antanut muskettisoturien kapteenille aikaa astua hänen nojatuolinsa luo, vaan riensi häntä vastaan.
"Pitäkää huolta", huudahti hän, "että kukaan ei pääse tänne."
"Hyvä, sire", vastasi soturi, jonka tarkka silmä oli jo aikaa sitten huomannut hallitsijan kasvojen kolkkouden.
Annettuaan määräyksen ovella hän palasi kuninkaan luo.
"Kuuluuko jotakin uutta, sire?" kysyi hän.
"Paljonko miehiä teillä on täällä?" tiedusti kuningas antamatta muuta vastausta kysymykseen.
"Mihin tarpeeseen, teidän majesteettinne?"
"Paljonko miehiä teillä on?" toisti kuningas jalkaansa polkien.
"Minulla on muskettisoturit."
"Ja sitten?"
"On kaksikymmentä vahtisotilasta ja kolmetoista sveitsiläistä."
"Paljonko väkeä tarvitaan…"
"Mihin?…" kysyi veteraani, jonka isot silmät säilyttivät tavallisen tyyneytensä.
"Herra Fouquetin vangitsemiseen."
D'Artagnan astahti taaksepäin.
"Herra Fouquetin vangitsemiseeni" kertasi hän ihmeissään.
"Aiotteko tekin sanoa, että se on mahdotonta?" huudahti kuningas kylmän ja vihaisen vimmaisesti.
"Minä en koskaan sano, että mikään on mahdotonta", vastasi d'Artagnan kovin loukkaantuneena.
"No, työhön siis!"
D'Artagnan kiepahti leveillä koroillaan ja astui ovea kohti. Matka ei ollut pitkä; hän eteni sen kuudella askeleella. Mutta ovella hän pysähtyi.
"Anteeksi, sire", virkkoi hän.
"Mitä?" kysyi Ludvig.
"Tätä vangitsemista varten haluaisin kirjallisen käskyn."
"Miksi niin? Eikö kuninkaan sana teille enää riitä?"
"Siksi että kuninkaan vihapäissään lausuma sana voi muuttua suuttumuksen talttuessa."
"Ei mitään lörpöttelyä, monsieur! Teillä on toinen ajatus."
"Oh, minulla on aina ajatuksia, ja ajatuksia, joita muilla valitettavasti ei ole", vastasi d'Artagnan nenäkkäästi.
Vimmastuksensakin kuohahduksessa kuningas taipui tämän miehen edessä niinkuin hevonen notkistaa kinnerjänteensä vankan taltuttajan tempaisusta.
"Teidän ajatuksenne?" huudahti hän.
"Se on tämä, sire", vastasi d'Artagnan. "Te vangitutatte miehen ollessanne vielä hänen vieraanansa; se johtuu suuttumuksesta. Vihanne lauhduttua kadutte sitä. Tahdon, että silloin voin näyttää teille allekirjoituksenne. Ellei se autakaan asiaa, osoittaa se ainakin, että kuninkaan ei sopisi kiukustua."
"Ei sopisi kiukustua?" karjaisi Ludvig vimmoissaan. "Eikö isävainajani, eikö isoisäni, jotka myöskin olivat kuninkaita, koskaan tulistunut, kuolema ja kirous?"
"Teidän isänne, teidän isoisänne kiivastuivat ainoastaan kotonaan."
"Kuningas käskee kaikkialla niinkuin kotonaan."
"Se on imartelijain lause ja varmaankin herra Colbertin keksimä; mutta se ei ole totta. Kuningas on kotonaan joka asunnossa häädettyään sieltä omistajan."
Ludvig puri huultansa.
"Mitä!" jatkoi d'Artagnan. "Miehen, joka teitä miellyttääkseen syöksee itsensä perikatoon, tahdotte te vangituttaa!Mordioux, sire, jos minun nimeni olisi Fouquet ja minulle tehtäisiin tuo, niin sytyttäisin yhtaikaa kymmenen ilotulituslaitetta, lennättääkseni ilmaan itseni ja kaiken muun. Mutta sama se, minä tottelen käskyänne."
"Tehkää niin!" virkkoi kuningas. "Mutta onko teillä kylliksi väkeä?"
"Luuletteko, sire, että minä ottaisin edes korpraalia mukaan? Herra Fouquetin vangitseminen, senhän voi lapsikin suorittaa. Herra Fouquetin vangitseminen on samaa kuin absinttilasin kulautus. Irvistyttää, siinä kaikki."
"Entä jos hän puolustautuu?…"
"Hänkö? Älkäähän nyt! Hänkö puolustautuisi, kun tällainen jyrkkä toimenpide tekee hänestä kuninkaan ja marttyyrin? Ka, jos hänellä on miljoonakin jäljellä, jota epäilen, löisin vetoa, että hän maksaisi sen tällaisesta lopusta. No niin, sire, minä menen."
"Malttakaas!" virkkoi kuningas.
"Ah, mikä on?"
"Älkää saattako hänen vangitsemistaan julkiseksi."
"Se on vaikeampaa, se."
"Minkätähden?"
"Sentähden että mikään ei ole helpompaa kuin astua Fouquetia piirittävien tuhatkunnan innostuneen ihmisen keskelle ja sanoa hänelle: 'Kuninkaan nimessä, monsieur, vangitsen teidät!' Mutta mennä hänen luokseen, puljailla hänen kanssaan, saartaa hänet jollekin shakkilaudan ruudulle, jotta hän ei pääse livahtamaan, riistää hänet kaikkien vieraittensa parista ja pitää häntä vangittuna minkään pahoittelevan huudahduksen kuulumatta ulommaksi, siinä on todellinen, oikea, äärimmäinen vaikeus, ja sen toimen antaisin hyvin kernaasti taitavampien tehtäväksi."
"Sanokaa vielä: 'Se on mahdotonta!', niin suoriudutte pikemmin. Ooh, hyvä Jumala, onko ympärilläni ainoastaan henkilöitä, jotka estävät minua täyttämästä tahtoani!"
"Minä en estä teitä mistään. Olkoon se sanottu."
"Vartioikaa herra Fouquetia, kunnes huomenna olen tehnyt päätökseni."
"Se tapahtuu, sire."
"Ja noustessani palatkaa saamaan uudet määräykseni."
"Kyllä."
"Nyt jätettäköön minut yksikseni."
"Ettekö tarvitse Colbertiakaan?" virkkoi muskettisoturi, sinkauttaen lähtiessään viime nuolensa.
Kuningas säpsähti. Kostonajatuksensa vallassa hän oli unohtanut sydämystymisensä aiheen.
"Ei", epäsi hän, "ei ketään tänne! Jättäkää minut!"
D'Artagnan lähti. Kuningas sulki itse ovensa ja alkoi mitellä vimmatusti lattiaa kuin haavoitettu sonni, joka laahaa väkälippuja perässään. Vihdoin hän alkoi lohduttaa itseänsä ulvahtelemalla:
"Haa, sitä kurjaa! Hän ei ainoastaan varasta rahojani, vaan tuolla kullalla hän lahjoo kirjurini, ystäväni, kenraalini, taiteilijani, vieläpä ryöstää rakastettuni! Ah, siksipä se kavala petturi häntä niin urheasti puolusti!… Se oli kiitollisuutta!… Kuka tietää… ehkä rakkauttakin?"
Hän vaipui hetkiseksi näihin tuskallisiin mietteisiinsä.
— Himokas kuin satyyri! — ajatteli hän syvässä vihassa, jota ylvästelevä nuoriso tuntee ikämiehiä kohtaan, jos nämä vielä haaveilevat rakkautta. — Rakasteleva fauni, joka ei ole koskaan tavannut vastahakoisia, — tytöntylleröiden mielistelijä, joka lahjoittelee kulta- ja timanttikukkia ja pitää taiteilijoita maalailemassa hempukoitaan jumalattariksi puettuina!
Kuningas vapisi epätoivosta.
— Hän ryvettää minulta kaikki, — jatkoi hän. — Hän hävittää minulta kaikki! Hän tappaa minut! Tuo mies on minulle liikaa! Hän on veriviholliseni! Hän kukistukoon! Minä vihaan häntä!… vihaan häntä!… vihaan häntä!…
Hän takoi nyrkillään tuolinsa selkänojaa, kavahtaen koholle kuin kaatumatautinen.
— Huomenna, huomenna!… Oi sitä kaunista päivää! — jytisi hän. — Auringon noustessa, vain minun ollessani sen kilpailijana, tuo mies suistuu niin alas, että vihaani sortuneita raunioita katseltaessa vihdoinkin tunnustetaan minut häntä suuremmaksi!
Kykenemättä kauemmin hillitsemään itseänsä kuningas kaatoi nyrkkinsä iskulla vuoteensa viereen asetetun pöydän, ja melkein itkien, tuntemaansa tuskaan tukehtumaisillaan, hän syöksyi hursteillensa täysissä tamineissaan, pureskellakseen kangasta ja etsiäkseen lepoa ruumiillensa.
Vuode voihkaisi taakan painosta, ja muutamia kuninkaan läähättävästä rinnasta kirvonneita huokauksia lukuunottamatta ei Morfeuksen kammiosta enää kuulunut mitään.
223.
Majesteettirikos.
Se loveenlangenneen vimma, joka oli vallannut kuninkaan hänen ajatellessaan Fouquetin kirjettä la Vallièrelle, vaimeni vähitellen ankeaan uupumukseen. Terveyttä ja elämää uhkuvan nuoruuden tarvitsee heti korvata voimankulutuksensa; se ei tunne sellaista loputonta unettomuutta, joka saattaa myöhemmällä iällä syöstä onnettoman samanlaiseen kidutukseen kuin tarun Prometeuksen kuvataan kokeneen maksansa kasvaessa mikäli korppikotka sitä nokki. Miehuuden parhaissa voimissa ollen tai vanhuuden heikkoudessa ihminen siten saa melkein ehtymätöntä kannustusta sieluntuskilleen, mutta äkillisen surun yllättämä nuori mies uuvuttaa itsensä huudahteluun ja suoranaiseen riehumiseen nurjaa käännettä vastaan, kunnes tämä myötäämättömänä sortaa hänet maahan, jolloin hän ei enää tunne kärsimyksensä pahinta vihlomista.
Ludvig talttui neljännestunnissa; sitten hän herkesi puristelemasta nyrkkejään ja korventamasta katseillaan vimmansa näkymättömiä villitsijöitä. Hän ei enää hurjilla sanoilla sadatellut Fouquetia ja la Vallièrea, vaan suistui raivosta epätoivoon ja tästä tylsään apeuteen. Hänen jonkun aikaa vääntelehdittyään vuoteella käsivarret valahtivat hervottomina sivulle, pää painui raskaasti pitsireunaiselle aluselle, voimattomat jäsenet vavahtelivat lihaksien keveästä nytkymisestä, ja rinnasta puhkesi enää harvakseltaan huokauksia. Kiukusta raukeat ja kyynelistä verestävät silmät kääntyivät Morfeus-jumalan kuvaan, joka kamarin somistelua vallitsevana oli antanut suojamalle nimensä, ja tämä unen valtias siroitteli täysistä käsistään kuninkaan päälle valmupölyänsä, niin että hallitsija hiljalleen ummisti silmänsä ja nukahti.
Suloinen ja keveä ensi uinahdus useinkin kohottaa ruumiin ylös vuoteelta ja sielun maanpinnalta, ja tässä tilassa tuntui kuninkaasta sitten ikäänkuin lakeen maalattu Morfeus olisi katsellut häntä ihan inhimillisillä silmillä. Jotakin kirkasta oli liikkuvinaan ylhäällä kupukatossa, — synkkä unikuvasikermä näytti siirtyneen hetkiseksi päästämään näkyviin ihmisilmestyksen, joka piteli kättänsä suulla ja miettivästi katseli häntä, ja ihmeellistä: tämä mies oli niin kuninkaan näköinen, että Ludvig olisi luullut kuvastimeen heijastuvansa, ellei noita kasvoja olisi syvällisen säälin tunne pilvistyttänyt.
Sitten hänestä tuntui kupulaki hiljalleen etääntyvän, häipyvän näkyvistä, Le Brunin maalaamien kuvien hämärtyessä kaukaisuuteen. Makuusijan hievahtamattomuus oli muuttunut verkalliseksi ja tasaiseksi liikunnoksi, jossa oli eroittavinaan säännöllistä huojuntaa niinkuin laivan levätessä leppeillä laineilla. Kuningas ajatteli luonnollisesti näkevänsä unta, jossa vuodeuutimia yhteenkytkevä kultakruunu loittoni kuten sen kiinnekohta kupulaessakin, niin että kruunua kaksin käsin kannatteleva suojelushenki tuntui turhaan kutsuvan kuningasta tämän vaipuessa pois sen turvista.
Makuusija painui yhäti alas. Silmät auki antausi Ludvig tämän julman näköhäiriön valtaan. Viimein tummeni kuninkaallisen kamarin valaistus, ja ilmaan tunkeusi jotakin selittämätöntä kylmyyden ja kaameuden hönkää. Ei enää ollenkaan näkynyt maalauksia, kultakoristeita, samettiverhoja, vaan tummanharmaiden muuriseinäin varjo vain tiheni molemmin puolin. Makuusija laskeusi vieläkin, mutta minuutin kuluttua, joka kuninkaasta tuntui vuosisadalta, se pysähtyi mustaan ja hyytävään ilmakerrokseen. Valo pilkoitti nyt kamarista vain niinkuin päivä häämöittää kaivon pohjalle.
— Näen hirmuista unta! — ajatteli Ludvig. — On aika havahtua. Hereille nyt! Jokainen on kokenut tällaista; ei ole ainoatakaan ihmistä, joka tukehduttavan painajaisen ahdistamana ei ole vakuuttanut itselleen näkevänsä vain unta, tukenaan se tajunnan rahtunen, joka valvoo aivojen pohjukassa silloin kun kaikki muu inhimillinen tietoisuus on sammuksissa.
Mutta valveille ponnistautuessaan Ludvig havaitsikin olevansa ihan hereillä, avosilmin. Silloin hän katsahti ympärilleen.
Hänen kumpaisellakin sivullaan seisoi aseistettu mies, molemmat väljään viittaan verhoutuneina, ja kasvoja peitti naamio.
Toinen mies piteli kädessään pientä lamppua, jonka punainen hohde loi kajoansa kolkoimmalle näyttämölle, mitä kuningas saattaa nähdäkseen saada.
Ludvig vakuutti sielussaan, että hänen untansa yhä kesti ja että sen lopulliseksi hälventämiseksi tarvitsi vain liikuttaa käsiään tai saada äänensä kuuluviin. Hän hypähti alas sängystä ja tunsi seisovansa kostealla maaperällä. Silloin hän virkahti lampun pitelijälle:
"Mitä tämä on, monsieur? Mistä tällainen pila johtuu?"
"Tämä ei ole pilaa", vastasi kumea ääni.
"Oletteko herra Fouquetin väkeä?" kysyi kuningas hätkähtäen.
"Vähänpä on väliä, kenen väkeä olemme!" vastasi haamu. "Te olette meidän vallassamme, sillä hyvä."
Enemmän kärsimättömänä kuin säikähtyneenä kuningas kääntyi toiseen naamioituun.
"Jos tämä on ilveilyä", hän lausui, "niin ilmoittakaa heti herra Fouquetille, että minä pidän sitä sopimattomana ja kiellän sitä pitkittämästä."
Puhuteltu oli tavattoman kookas ja vanttera mies. Hän seisoi suorana ja järkähtämättömänä kuin marmorimöhkäle.
"No niin", lisäsi kuningas jalkaa polkien, "ettekö vastaa?"
"Emme me vastaa, pikku herraseni", järäytti jättiläinen, "sillä mitäs tässä on vastattavaa, paitsi että te olette oikea kiusankappale, jonka herra Coquelin tai Volière on unohtanut äskeisen näytelmänsä luettelosta."
"Mutta mitä minusta siis tahdotaan?" karjaisi kuningas kädet puuskassa.
"Sen saatte tietää myöhemmällä", ilmoitti lampunkantaja.
"Missä nyt olen?"
"Katsokaa!"
Ludvig tähysteli paikkaa, mutta naamioidun kohottaessa lamppuaan hän näki vain kosteita seiniä, joilla siellä täällä kimmelsi etanain hopeisia viiruja.
"Ohoh, vankiluola?" äännähti kuningas.
"Ei, maanalainen holvi."
"Joka johtaa…?"
"Suvaitkaa seurata meitä."
"En hievahda tästä!" ärjäisi Ludvig.
"Jos niskuroitsette, nuori ystäväni", varoitti vankempi vangitsija, "niin sieppaan teidät viittaan kiedottuna kainalooni, ja oma on vahinkonne, totisesti, jos siihen tukehdutte!"
Niin sanoen puhuja ojensi levättinsä alta uhkaavan kouran, ja itse Krotonin Milo olisi mielellään suonut nyrkkinsä sellaiseksi nuijaksi sinä päivänä kun hän sai onnettomaksi aatoksekseen murskata viimeisen tammensa.
Kuningasta kammoksutti väkivalta, sillä hän käsitti, että nämä kaksi miestä, joiden valtaan hän oli joutunut, eivät näin pitkälle mentyään enää perääntyisi äärimäisyyksistäkään. Hän pudisti päätänsä.
"Olen nähtävästi joutunut salamurhaajien paulaan", hän sanoi."Lähtekäämme!"
Miehistä ei kumpikaan hiiskunut mitään tähän. Lampun pitelijä läksi liikkeelle edellä, kuningas seurasi häntä, ja toinen naamioitu asteli perässä. Siten samottiin pitkää ja mutkittelevaa holvikellaria myöten, jonka monilla portailla kuningas useaan kertaan kuuli veden kohinaa yläpuoleltaan. Lopuksi tultiin pitkään, rautaovella ummistettuun käytävään. Etumies otti vyössään kilisseestä kimpusta avaimen, ja kun ovi narahtaen päästi ilmaa sisälle, Ludvig tunsi sitä kyllästettyä tuoksua, jota puut huokuvat helteisen kesäpäivän jälkeen. Hetkiseksi hän pysähtyi epäröiden, mutta kintereillä kulkenut roteva vartija työnsi hänet ulos.
"Vielä kerran", sanoi Ludvig käännähtäen henkilöön, joka ylettömässä röyhkeydessään oli kajonnut hallitsijaansa, "mitä teillä on mielessä Ranskan kuningasta vastaan?"
"Koettakaa nyt unohtaa se sana", varoitti lampun pitelijä sellaisella äänellä, joka keskeytti kaiken väittelyn.
"Teilata teidät pitäisi moisesta puheesta", lisäsi jättiläinen sammuttaessaan kumppaninsa ojentaman lampun; "mutta kuningas on liian suopea."
Se uhkaus sai pidätetyn liikahtamaan niin rajusti, että olisi voinut luulla hänen tahtovan paeta; mutta voimamiehen käsi kouraisi hänen olkaansa ja naulitsi hänet alalleen.
"Mutta minne nyt olemmekaan menossa?" tuskastui kuningas.
"Tulkaa", vastasi edellä astunut mies jotenkuten kunnioittavasti, johtaen vankinsa vaunuja kohti, jotka näkyivät odottavan. Ajopelit olivat kokonaan puunlehvien kätkössä. Kaksi korvistaan kytkettyä hevosta oli ohjasperillä sidottu ison tammen alimpiin oksiin.
"Nouskaa", määräsi sama mies avatessaan vaununoven ja laskiessaan alas astinlaudan.
Kuningas totteli, istuutuen vaunujen perälle; paksuilla täytteillä sisustettu ovi lyötiin heti lukkoon, kun hänen saattajansakin oli hypännyt vaunuihin. Jättiläinen taasen päästi hevoset irti, valjasti ne itse ja ponnahti tyhjälle ajopukille. Samassa vaunut vierivät täyttä vauhtia liikkeelle, poikkesivat Pariisin valtatielle, saivat Sénartin metsässä uudet vetäjänsä, jotka oli kytketty puuhun kuten edellisetkin. Ajaja suoriutui nopsasti valjastuksesta, ja matkaa jatkettiin joutuisasti Pariisia kohti, jonne tultiin kolmen tienoissa aamulla Saint-Antoinen esikaupungin portista, sitten kun ajaja oli huutanut vahtisotilaalle: "Kuninkaan määräys!" Kulku suunnattiin nyt Bastiljin alueelle ja suoraan hallintotalon edustalle. Höyryten hevoset seisahtuivat pääportaiden juurelle. Vartiokersantti riensi eteen.
"Herättäkää herra kuvernööri!" huusi ajaja ikkunoita täristävällä äänellä.
Tätä ääntä lukuunottamatta, joka varmaan kajahti vielä kaupungin ulkomuurista, oltiin sekä vaunuissa että linnassa hiirenhiljaa. Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi herra Baisemeaux yökaavussaan ulko-ovensa kynnykselle.
"Mitä nyt vielä?" hän kysyi. "Ketä siinä tuotte?"
Vaunuista astui mies, joka kuiskasi pari sanaa ajajalle. Tämä laskeusi heti maahan, sieppasi jalkojensa juuressa olleen musketin ja ojensi sen suun vankinsa rintaa vasten.
"Ja ammu paikalla, jos hän yrittää puhua!" lisäsi kumppani ääneen.
"Hyvä!" vastasi toinen yksikantaan.
Varoituksensa lausuttuaan vangin saattaja nousi ylös portaita, joiden tasanteella kuvernööri odotti.
"Herra d'Herblay!" huudahti tämä.
"Sht!" hillitsi Aramis. "Käykäämme sisälle."
"Voi, hyvä Jumala! Mikä ajaakaan teidät tänne tämmöisellä hetkellä!"
"Hankala erehdys, hyvä herra de Baisemeaux", vastasi Aramis levollisesti. "Kävi selville, että te tois-iltana olittekin oikeassa."
"Missä kohden?" kysyi kuvernööri.
"No, sen vapauttamismääräyksen suhteen, rakas ystävä."
"Selittäkää, monsieur… tuota, monseigneur", pyysi kuvernööri ihmetyksen ja kauhun jännityksessä.
"Yksinkertainen juttu: muistattehan, hyvä herra de Baisemeaux, että teille lähetettiin käsky erään vangin päästämisestä vapaalle jalalle?"
"Niin, Marchialin."
"Emmekö tosiaankin luulleet sen koskevan Marchialia?"
"Kyllähän, mutta muistakaa sentään, että minua epäilytti — että minä en tahtonut suostua, kunnes te pakotitte minut siihen."
"Oh, mitä sanaa käytättekään, rakas Baisemeaux!… suostutinhan vain."
"Vaikka nyt olisitte suostuttanutkin… ja te hänet veitte vaunuissanne."
"No niin, se oli erehdys, hyvä herra de Baisemeaux. Se huomattiin ministeriössä, niin että minä nyt tuonkin teille kuninkaan määräyksen laskea vapaaksi Seldonin… miesparan… skotlantilaiseksiko häntä sanoitte?"
"Seldonin? Oletteko tällä kerralla varma?"
"No, lukekaa itse", sanoi Aramis ojentaen hänelle määräyksen.
"Mutta tämähän on sama määräys, joka minulla olikin käsissäni!" hämmästeli Baisemeaux.
"Mitä ihmettä!"
"Tämä on se lappu, jonka silloin illalla vakuutin nähneeni. Perhana, tunnenhan mustetahran."
"Minä en tunne sitä seikkaa, mutta minä sen teille nyt tuon."
"Entä toinen?"
"Mikä toinen?"
"Marchiali?"
"Hänet toin takaisin."
"Mutta se ei riitä minulle. Palautukseen tarvitaan uusi määräys."
"Älkää nyt joutavia, rakas Baisemeaux; te puhutte kuin lapsi! Missä se entinen vapautuskäsky on?"
Baisemeaux riensi ottamaan sen esille kaapista. Aramis sieppasi paperin, repäisi sen kylmäkiskoisesti neljäksi siekaleeksi ja sytytti nämä lampusta.
"Mutta mitä teettekään?" parkaisi Baisemeaux hirmustuneena.
"Miettikäähän hiukan asemaa, rakas kuvernööri", virkkoi Aramis järkkymättömän tyynesti, "niin näette, kuinka mutkaton se on. Teillä ei enää ole määräystä, joka myöntää Marchialille vapauden."
"Voi, hyvä Jumala, ei, ja minä olen hukassa!"
"Ettehän suinkaan, koska minä tuon Marchialin teille takaisin. Ja heti kun hän on hallussanne, jää asia sille kannalle kuin hän ei olisi kopistansa poistunutkaan."
"Ah!" äännähti kuvernööri hölmistyneenä.
"Selvästi. Te suljetatte hänet paikalla lukkojen taakse."
"Sen uskon!"
"Ja luovutatte minulle tuon Seldonin, jonka tämä uusi määräys vapauttaa. Täten on vastuunne korjattu. Käsitättehän?"
"Minä… minä…"
"Te käsitätte", täydensi Aramis. "Hyvä on!"
Baisemeaux liitti kätensä ristiin.
"Mutta lopultakin, minkätähden tuotte tuon Marchialin tänne uudestaan, kun kerran nimenomaan tahdoitte saada juuri hänet hoivaanne?" huudahti onneton kuvernööri mitä surkeimman tuskaannuksen vallassa.
"Teidänlaiseltanne ystävältä", sanoi Aramis, "teidänlaiselta auliilta palvelijalta ei sovi salata mitään." Ja alentaen ääntänsä hän supatti vankilanpäällikön korvaan: "Te tiedätte mitä yhdennäköisyyttä saattaa havaita tuon onnettoman ja…"
"Ja kuninkaan välillä, kyllä."
"No niin, arvatkaapa, mihin Marchiali heti ensimmäiseksi käyttikään vapauttansa?"
"Mistä minä sellaisia tietäisin?"
"Hän yritti esiintyä Ranskan kuninkaana."
"Varjelkoon!" hämmästyi Baisemeaux.
"Hän ryhtyi hankkimaan kuninkaallista vaatetusta ja ilmaisi pyrkivänsä valtaan."
"Taivasten tekijä!"
"Siksi minä hänet tuon takaisin, hyvä ystävä. Hän on hullu ja haastaa hulluutensa koko maailmalle."
"Miten hänen suhteensa nyt menetellä?"
"Se on yksinkertaista: älkää antako hänen päästä yhteyteen kenenkään kanssa. Ymmärrättehän, että kun hänen mielettömyytensä on nyt tullut kuninkaan korviin, hänen majesteettinsa on raivostuksissaan; hän oli säälitellyt vangin kovaa kohtaloa ja näki saaneensa suopeuden palkaksi katalaa kiittämättömyyttä. Painakaa siis nyt mieleenne, hyvä herra de Baisemeaux, että teille on vastuu lisääntynyt; nyt uhkaa kuolemanrangaistus niitä, jotka antavat hänen joutua puheisiin muiden kuin minun tai itse kuninkaan kanssa. Kuulettehan, Baisemeaux, kuolemanrangaistus!"
"Kuulen toki,morbleu!"
"Ja menkää nyt alas ja saattakaa tuo riivaantunut raukka takaisin tyrmäänsä, ellette katso sopivammaksi toimittaa häntä ensin tänne ylös."
"Mitä se kannattaisi?"
"Niin, parempi kaiketi on saada hänet suoraa päätä korjuuseen."
"On totisesti!"
"No niin, lähtekäämme sitten."
Baisemeaux käski pärryttää rumpua ja läpätä kelloa varoitukseksi, että kukaan ei saanut astua pihalle vankia kuljetettaessa. Paikkojen tultua turvallisiksi hän meni noutamaan vaunuista vankia, jota Portos ohjeelleen uskollisena yhä hallitsi musketillaan.
"Siinäkö sinä hylky nyt olet!" ärjäisi Baisemeaux nähdessään kuninkaan."Hyvä on, hyvä on!"
Ja pakottaen vangin astumaan maahan hän vei saaliinsa Bertaudièren kakkoseen, saattueenansa Portos, joka ei ollut luopunut naamiostansa, ja Aramis, joka oli asettanut omansa jälleen kasvoilleen. Perillä vankilanpäällikkö avasi oven siihen kammioon, jossa Filip oli kuusi vuotta voihkinut.
Kuningas astui tyrmään sanaakaan hiiskumatta. Hän oli kalpea ja riutuneen näköinen.
Baisemeaux sulki oven hänen jälkeensä, kiersi avainta kahdesti lukossa ja palasi Aramiksen luo.
"On totinen tosi", hän virkkoi tälle hiljaa, "että hän muistuttaa kuningasta, — mutta vähemmän sentään kuin te sanotte."
"Ei hän siis teitä saisi kannattajakseen", vastasi Aramis hymyillen.
"Eipä jumaliste!"
"Te olette oivallinen ihmistuntija, hyvä Baisemeaux", kiitti Aramis."Päästäkää nyt Seldon vapaaksi."
"Aivan oikein; minä unohdin… Menen antamaan määräyksen."
"Oh, huomenna on aikaa."
"Huomennako? Ei, ei, ihan heti sen pitää tapahtua. Jumala varjelkoon minua siekailemasta hetkeäkään!"
"No, käykää sitten hommiinne käsiksi; minä lähden omille asioilleni.Mutta se on siis selvää?"
"Mikä on selvää?"
"Että kukaan ei pääse vangin luo muutoin kuin kuninkaan määräyksestä, jonka minä itse tuon?"
"Siihen saatte luottaa. Hyvästi, monseigneur!"
Aramis kääntyi kumppaniinsa.
"No, niin, Portos veikkoseni, nyt takaisin Vauxin linnaan, ja joutuin!"
"Se on keveä ponnistus, kun on uskollisesti palvellut kuningastaan ja siinä pelastanut maansa", sanoi Portos. "Meidän kevennyksemme huojentaa hevosiakin. Taipaleelle!"
Ja vapautuneina vangista, joka tosiaan oli saattanut tuntua piispasta raskaalta, vaunut vierivät Bastiljin nostosillan yli, joka jälleen vedettiin ylös heidän takanaan.
224.
Yö Bastiljissa.
Kärsimys tässä elämässä suhtautuu ihmisen voimiin. Emme väitä, että Jumala aina mittaa olennoille tuskaa sen mukaan kuin ne voivat kestää; se ei olisi täsmällisesti sanottu, koskapa Jumala sallii kuoleman, ja toisinaan se onkin ainoa turva sieluille, jotka ruumiissaan kärsivät liian tuimaa ahdistusta. Kärsimys suhtautuu voimiin siinä merkityksessä, että heikko tuntee saman onnettomuuden suurempana kuin vahva. Mistä alkuaineksista siis on ihmisen voima kokoonpantu? Eikö se johdu etupäässä harjoituksesta, tottumuksesta ja kokemuksista? Tätä emme vaivaudu edes todistelemaan, se kun on sekä henkinen että fyysillinen selviö, jonka totuutta kukaan ei epäile.
Kun nuori kuningas tyrmistyneenä ja murtuneena näki joutuvansa Bastiljin koppiin, kuvitteli hän aluksi, että kuolema oli unen kaltainen, että silläkin oli näkynsä. Hän kuvitteli, että sänky oli syöksynyt makuuhuoneen lattian läpi, murskaten nukkujan hengettömäksi, ja jatkaen kuninkuusunelmaansa. Ludvig XIV-vainaja näki unta sellaisista elämässä mahdottomista kauhuista kuin valtaistuimelta syöksemisestä, vankilaan sulkemisesta ja äsken kaikkivaltiaan hallitsijan loukkaamisesta.