Sensijaan, että kuningasta olisi liikuttunut tämä hyvin todenmukainen esitys Aramiksen jalomielisyydestä, hän tunsi julmaa nöyryytystä. Hänen hillitön ylpeytensä ei voinut tottua ajatukseen, että joku oli pitänyt käsissään, sormensa päästä riippuvana, kuninkaallisen elämän lankaa. Jokainen Fouquetin sanoista, jotka tämä uskoi tehokkaiksi armahduksen hankkimisessa ystävilleen, vuodatti uuden myrkkypisaran Ludvig XIV:n muutenkin raadeltuun sydämeen. Mikään ei siis voinut häntä taivuttaa, ja kiihtyneenä kääntyen Fouquetin puoleen hän sanoi:
"En toden totta oivalla, monsieur, miksi pyydätte noille miehille armoa! Mitä hyödyttää pyytää sellaista, minkä voi anomattakin saada!"
"Minä en käsitä teitä, sire."
"Se on kuitenkin helppoa. Missä minä olen?"
"Bastiljissa, sire."
"Niin, vankiluolassa. Minuahan pidetään hulluna?"
"Se on totta, sire."
"Eikä kukaan voi tuntea minua täällä muuna kuin Marchialina?"
"Varmasti ei."
"No niin, älkää muuttako mitään tilanteesta! Jättäkää mielipuoli Bastiljin tyrmään lahoamaan, niin herrat d'Herblay ja du Vallon eivät tarvitse armahdustani. Heidän uusi kuninkaansa pitää heitä palkittavina."
"Teidän majesteettinne loukkaa minua, sire, ja te olette väärässä", vastasi Fouquet kuivasti. "Minä en ole sellainen lapsi, eikä herra d'Herblay ole niin älytön, että olisimme unohtaneet kaiken tuon. Ja jos olisin tahtonut tunnustaa uuden kuninkaan, kuten te sanotte, ei minun suinkaan olisi tarvinnut tulla murtamaan Bastiljin portteja teidät täältä riistääkseni. Se on itsestään selvää. Viha hämmentää teidän majesteettinne järkeä. Ette muuten aiheetta loukkaisi sitä alamaistanne, joka on teille tehnyt suurimman palveluksen."
Ludvig huomasi menneensä liian pitkälle; hän muisti, että Bastiljin portit olivat yhä suljetut hänen jälkeensä, samalla kun vähitellen avautuivat ne sulut, joiden takana jalomielinen Fouquet pidätteli suuttumustaan.
"En sanonut niin teitä nöyryyttääkseni, Jumala varjelkoon, monsieur!" selitti hän. "Mutta kun käännytte puoleeni armonanomuksella, vastaan teille omantuntoni mukaan. Ja minun omantuntoni mukaan nuo rikolliset eivät ansaitse mitään armahdusta."
Fouquet ei vastannut.
"Minun kantani on ylevä kuten teidänkin", jatkoi kuningas, "sillä minä olen teidän vallassanne. Sanonpa, että se on ylevämpikin, koska te asetatte minut asemaan, josta voi riippua vapauteni ja elämäni, — koska epääminen voisi merkitä niiden uhraamista."
"Olin tosiaankin väärässä", myönsi Fouquet. "Niin, näytti siltä, että tahdoin kiristää armahduksen. Minä kadun sitä ja pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi."
"Ja anteeksi saattekin, rakas herra Fouquet", virkkoi kuningas, ja hymy kirkasti jälleen hänen kasvojaan, joita niin monet tapaukset olivat eilisestä saakka synkistäneet.
"Minulla on armahdukseni", jatkoi ministeri itsepäisesti; "mutta herrat d'Herblay ja du Vallon…?"
"Eivät sitä milloinkaan saa, niin kauan kuin minä elän", vastasi kuningas taipumattomana. "Tehkää minulle se palvelus, ettette siitä enää puhu."
"Teidän majesteettianne totellaan."
"Ja ettekö kanna siitä minulle mitään kaunaa?"
"Oh, en, sire! Minähän arvasin sen ennakolta."
"Te uskoitte ennakolta, että kieltäytyisin noita herroja armahtamasta?"
"Olin siitä varma, ja olen toiminutkin sen mukaisesti."
"Mitä sillä tarkoitatte?" huudahti kuningas kummastuneena.
"Herra d'Herblay saapui, niin sanoakseni, jättäytymään minun käsiini. Herra d'Herblay tuotti minulle onnen pelastaa kuninkaani ja maani. Minä en voinut tuomita herra d'Herblaytä kuolemaan. En myöskään voinut jättää häntä teidän majesteettinne hyvin oikeutetulle vihalle alttiiksi. Se olisi ollut samaa kuin surmata hänet itse."
"No, mitä olette tehnyt?"
"Sire, annoin herra d'Herblaylle parhaat hevoseni, ja heillä on neljän tunnin etumatka kaikilta niiltä, jotka teidän majesteettinne saattaa lähettää heidän jälkeensä."
"Olkoon!" jupisi kuningas. "Mutta maailma on kyllin laaja, jotta minun pikajuoksijani kykenevät saavuttamaan hevosenne jonkun tunnin etumatkasta huolimatta."
"Suomalla hänelle nuo neljä tuntia, sire, olen hänelle lahjoittanut henkensä. Hän jää elämään."
"Miten niin?"
"Ratsastettuaan rivakasti, yhä kulkien neljän tunnin matkan teidän muskettisoturienne edellä, hän saapuu linnaani Belle-Islelle, missä olen luvannut hänelle turvapaikan."
"Olkoon! Mutta unohdatte antaneenne Belle-Islen minulle."
"En ystävieni vangituttamista varten."
"Siis otatte sen minulta takaisin?"
"Siihen kylläkin, sire."
"Muskettisoturini valtaavat sen, ja sillä hyvä."
"Sitä eivät tee muskettisoturinne, eikä edes armeijanne, sire", vastasiFouquet jämeästi. "Belle-Isleä on mahdoton valloittaa."
Kuningas kävi kalmankalpeaksi, salama leimahti hänen silmistään. Fouquet tunsi olevansa hukassa; mutta hän ei ollut niitä, jotka väistyvät, kun kunniantunto kutsuu. Hän kesti kuninkaan sisukkaan katseen. Tämä nieli raivonsa ja oli tovin vaiti.
"Lähdemmekö Vauxin linnaan?" virkahti hän sitten.
"Olen teidän majesteettinne käskettävänä", vastasi Fouquet> kumartaen syvään; "mutta en luule, että kuningas voi laiminlyödä pukunsa muuttamista ennen kuin esiinnytte hovin edessä."
"Me ajamme Louvren kautta", sanoi Ludvig. "Lähtekäämme."
Ja he astuivat ulos pelästyneen Baisemeauxin silmäin edessä, joka taaskin näki Marchialin poistuvan ja riuhtaisi loputkin niistä vähistä hiuksista, jotka hänellä vielä oli päässänsä. Tosin Fouquet antoi hänelle vangista kuittauksen, jonka alle kuningas piirsi: "Nähty ja hyväksytty, LUDVIG." — ja sen mielettömyyden Baisemeaux — kykenemättömänä sovittamaan kahta ajatusta yhteen — otti vastaan sankarillisella nyrkiniskulla, jonka hän paukautti omiin leukaperiinsä.
230.
Valekuningas.
Sillävälin anastajakuningas näytteli rohkeasti osaansa Vauxissa.
Filip antoi määräyksen, että hänen aamuvastaanottoonsa[31] päästettäisiin arvohenkilöt, jotka jo olivat valmiina esittäytymään kuninkaalle. Hän päätti ryhtyä tähän herra d'Herblayn poissaolosta huolimatta. Lukijamme jo tietävät syyn tämän viipymiseen; mutta prinssi, joka ei luullut tätä poissaoloa pitkälliseksi, tahtoi huimapäitten tavoin koetella kuntoaan ja onneansa kaukana kaikesta varjelusta ja ohjauksesta.
Toinenkin syy pakotti häntä siihen. Itävallan Anna oli saapumassa, syyllinen äiti astuisi uhratun poikansa eteen. Ja Filip ei tahtonut saada mahdollisen heikkoutensa todistajaksi miestä, jonka silmissä hänen tästedes oli pyrittävä esiintymään hyvin voimakkaana.
Filip avasi oven molemmat puoliskot, ja moniaita henkilöitä astui äänettöminä sisään. Kamaripalvelijainsa häntä pukiessa Filip ei liikahtanutkaan. Hän oli eilen tarkannut veljensä eleitä. Hän näytteli kuningasta niin hyvin, ettei herättänyt mitään epäluuloja.
Täysissä tamineissaan, metsästystakkiinsa puettuna, otti hän sitten vierailijat vastaan puhuttelulla. Hänen muistinsa ja Aramiksen tiedonannot ilmoittivat hänelle kaikkein ensiksi Itävallan Annan, jota Monsieur piti kädestä, ja sitten Madamen herra de Saint-Aignanin seuraamana. Hän hymyili nähdessään näiden henkilöiden kasvot, ja häntä värisytti tuntiessaan äitinsä.
Nämä jalomuotoiset ja vaikuttavat, kärsimysten riuduttamat kasvot puhuivat hänen sydämelleen sen kuuluisan kuningattaren puolesta, joka oli uhrannut lapsensa valtakunnan aatteelle. Hänen äitinsä oli hänestä kaunis. Hän tiesi Ludvig XIV:n häntä rakastavan ja teki itselleen lupauksen myöskin rakastaa häntä, eikä tulla julmaksi vitsaukseksi hänen vanhuudessaan.
Hän katsahti veljeensä hyvin käsitettävällä hellyydellä, Tämä ei ollut mitään anastanut, ei mitään hänen elämässään turmellut. Sivuhaarana kohotti hän runkoaan, huolehtimatta ylennyksestä tai elämän majesteetista. Filip lupasi olla hyvä veli tälle prinssille, jolle riitti nautintojen ostamiseen kelpaava kulta.
Hän tervehti ystävällisesti Saint-Aignania, joka hymyili ja kumarteli, kumarteli ja hymyili, ja ojensi vapisevan käden kälylleen Henriettelle, jonka kauneus häntä ihmetytti. Mutta hän näki tämän prinsessan silmissä kylmyyden häivettä, joka miellytti häntä heidän vastaisia suhteitaan huojentavana enteenä.
— Kuinka paljon helpompi minun tuleekaan, — ajatteli hän, — olla tuon naisen veljenä kuin hänen rakastajanaan, jos hän osoittaa minulle kylmäkiskoisuutta, jota veljelläni ei saattanut olla häntä kohtaan ja joka minulle on velvollisuutena.
Ainoastaan kuningattaren puhuttelua hän tällä hetkellä pelkäsi. Hänen sydäntään ja sieluaan oli niin raju koettelemus horjuttanut, että ne lujasta karkaisustaan huolimatta eivät ehkä kestäisi uutta järkkymystä. Onneksi ei Maria Teresia saapunutkaan.
Sitten Itävallan Anna aloitti poliittisen haastelun siitä vastaanotosta, jonka herra Fouquet oli tarjonnut Ranskan kuningashoville. Hän sekoitti vihollisuuksiinsa kuninkaalle omistettuja korulauseita, huolenpitoa hänen terveydestään, pieniä äidillisiä imarruksia ja valtioviisasta viekkautta.
"No, poikani", virkkoi hän, "oletteko lähemmin ajatellut suhdettanne yli-intendenttiin?"
"Saint-Aignan", kehoitti Filip, "menkäähän tiedustamaan kuningattaren vointia."
Nämä sanat olivat ensimmäiset, jotka Filip lausui aivan äänekkäästi, ja heikko ero Ludvig XIV:n ja hänen äänensä välillä tuntui äidin herkissä korvissa. Itävallan Anna loi tuijottavan katseen poikaansa.
De Saint-Aignan läksi. Filip jatkoi:
"Madame, kuten tiedätte, en pidä siitä, että herra Fouquetista puhutaan pahaa, ja te olette itsekin lausunut hänestä minulle hyvää."
"Se on totta; ja kysynkin vain teidän mielialaanne hänen suhteensa."
"Sire", huomautti Henriette, "minä olen aina pitänyt herra Fouquetista.Hänellä on hyvä aisti, ja hän on kunnon mies."
"Yli-intendentti, joka ei koskaan kitsastele", lisäsi Monsieur, "ja maksaa kullassa kaikki saatavat, mitä minulla on häneltä perittäviksi sattunut."
"Täällä arvostelee jokainen liian paljon omien harrastustensa kannalta", sanoi vanha kuningatar. "Kukaan ei katso valtakunnan etua. Tosiasia on, että herra Fouquet syöksee valtion vararikkoon."
"Kah, äitiseni", vastasi Filip hiljemmin, "asetutteko tekin herraColbertin kilveksi?"
"Miten niin?" ihmetteli vanha kuningatar.
"Sitä vain", vastasi Filip, "että kuulen teidän puhuvan niinkuin haastaisi vanha ystävättärenne rouva de Chevreuse."
Tämän nimen kuullessaan Itävallan Anna kalpeni ja puristi huulensa yhteen. Filip oli ärsyttänyt naarasleijonaa.
"Mitä puhuttekaan rouva de Chevreusesta", virkkoi hän, "ja millä tuulella tänään olettekaan minua kohtaan?"
Filip jatkoi:
"Eikö rouva de Chevreuse aina haudo salajuonia jotakin vastaan? Eikö rouva de Chevreuse ole käynyt teitä tapaamassa, äitini?"
"Monsieur, nyt haastatte minulle sillä tavalla", vastasi vanha kuningatar, "että luulen kuulevani isänne puhuvan."
"Isäni ei pitänyt rouva de Chevreusesta, ja hän oli oikeassa", sanoi prinssi. "Minäkään en häntä siedä, ja jos hän saa päähänsä saapua muinaisen tapansa mukaan kylvämään eripuraisuutta ja vihaa rahan kerjuun varjolla, niin…"
"Niin?" kysäisi Itävallan Anna ylpeästi, itse lietsoen myrskyä.
"Niin silloin", vastasi nuori mies päättäväisesti, "karkoitan rouva de Chevreusen valtakunnastani ja hänen kanssaan kaikki salavehkeilijät ja juonien punojat."
Hän ei ollut laskenut näiden kauheiden sanojen kantavuutta tai ehkä hän tahtoi koettaa niiden vaikutusta, kuten pitkäaikaista jumotusta potevat yrittävät keskeyttää tuskansa yksitoikkoisuuden puristamalla haavaansa, aiheuttaakseen itselleen hetkiseksi tuimemman kivistyksen.
Itävallan Anna oli pyörtymäisillään; hänen avonaiset, mutta elottomat silmänsä eivät tovin aikaan nähneet mitään. Hän ojensi käsivartensa toiselle pojalleen, joka heti syleili häntä, pelkäämättä ärsyttävänsä kuningasta.
"Sire", jupisi leskikuningatar, "te kohtelette julmasti äitiänne."
"Missä suhteessa, madame?" vastasi tämä. "Minä puhun ainoastaan rouva de Chevreusesta, ja asettaako äitini tuon markiisittaren valtakuntani ja oman henkilökohtaisen turvallisuuteni edelle? No niin, sanon teille, että rouva de Chevreuse on saapunut Ranskaan lainatakseen rahaa, ja hän on kääntynyt herra Fouquetin puoleen myydäkseen tälle erään salaisuuden…"
"Salaisuuden?" huudahti Itävallan Anna.
"Jonka mukaan herra yli-intendentin tileissä on kavalluksia. Mutta se on valetta", lisäsi Filip. "Herra Fouquet suuttui ja ajoi hänet tiehensä, pitäen kuninkaan kunnioitusta kaikenlaisten salavehkeilijäin juoniin yhtymistä parempana. Silloin rouva de Chevreuse myi salaisuuden herra Colbertille, mutta koska hän on täyttymätön ja kun hänelle eivät riitä tuolta virkamieheltä kiristämänsä satatuhatta écua, on hän tunnustellut korkeammalta, löytäisikö syvemmistä hetteistä pulppuavia lähteitä… Onko se totta, madame?"
"Te tiedätte kaikki, sire", myönsi kuningatar pikemmin levottomana kuin ärtyneenä.
"Näin ollen", pitkitti Filip, "on minulla kylläkin syytä pahastukseen tuota syöjätärtä kohtaan, joka on hovissani kutonut salavehkeitä toisten häpäisemiseksi ja toisten saattamiseksi turmioon. Jos Jumala on sallinut joitakuita rikoksia tapahtuvan, jotka Hän on kätkenyt laupeutensa varjoon, en myönnä rouva de Chevreusella olevan valtaa Jumalan suunnitelmien vastustamiseen."
Filipin puheen loppuosa oli niin suuresti kiihdyttänyt leskikuningatarta, että hänen poikansa tuli häntä sääli. Hän tarttui äidin käteen ja suuteli sitä hellästi. Äiti ei tuntenut, että tähän sydämen kapinoimisen ja katkeruuden uhalla annettuun suudelmaan sisältyi todellinen anteeksianto kahdeksan vuoden kauheista kärsimyksistä.
Filip salli hetkisen äänettömyyden kätkeä syntyneen liikutuksen. Sitten hän jatkoi tavallaan hilpeästi:
"Emme matkusta vielä tänään; minulla on suunnitelmia."
Ja hän kääntyi ovea kohti, toivoen siellä näkevänsä Aramiksen, jonka viipyminen alkoi häntä painostaa.
Leskikuningatar tahtoi sanoa hyvästi.
"Viipykää, äitini", virkkoi prinssi; "tahdon sovittaa teidät herraFouquetin kanssa."
"Mutta enhän minä ole herra Fouquetille vihoissani; pelkäsin vain hänen tuhlaavaisuuttaan."
"Me järjestämme sen ja otamme huomioon ainoastaan yli-intendentin hyvät puolet."
"Mitä teidän majesteettinne oikeastaan etsii?" kysyi Henriette nähdessään kuninkaan yhä katselevan ovelle päin ja haluten lennättää nuolen hänen sydämeensä; sillä hän otaksui kuninkaan odottavan la Vallièrea tai kirjettä tältä.
"Sisareni", vastasi nuori mies, arvaten hänen ajatuksensa sen tarkkanäköisyyden avulla, jota hän tästedes sai tilaisuuden näytellä, "sisareni, minä odotan erittäin arvossapidettävää miestä, mitä taitavinta neuvonantajaa, jonka tahdon esitellä teille kaikille ja sulkea teidän kaikkien suosioon. Ah astukaa toki sisälle, d'Artagnan!"
D'Artagnan ilmestyi esille.
"Mitä teidän majesteettinne tahtoo?"
"Sanokaahan, missä Vannesin piispa, teidän ystävänne, on."
"Mutta, sire…"
"Odotan häntä enkä näe hänen tulevan. Mentäköön häntä hakemaan."
D'Artagnan jäi hetkiseksi hämilleen. Mutta ajatellen, että Aramis oli lähtenyt kenenkään tietämättä Vauxista kuninkaan asialle, teki hän pian sen johtopäätöksen, että kuningas halusi johtaa muita harhaan.
"Sire", vastasi hän, "tahtooko teidän majesteettinne ehdottomasti, että herra d'Herblay kutsutaan tänne?"
"En sano ehdottomasti", vastasi Filip; "en häntä niin kovin tarvitse.Mutta jos hänet tavattaisiin…"
— Oikein arvasin, — päätteli d'Artagnan.
"Se Vannesin piispako?" kysyi Itävallan Anna.
"Niin, madame."
"Herra Fouquetin ystäviä?"
"Niin, madame; entinen muskettisoturi."
Itävallan Anna punehtui.
"Hän kuuluu niihin neljään urhoon, jotka ennen tekivät niin paljon ihmeitä."
Vanhaa kuningatarta kadutti, että oli pyrkinyt puraisemaan; hän lopetti keskustelun säilyttääkseen mitä hampaita hänellä vielä oli jäljellä.
"Mikä tahansa valintanne onkin, sire", hän virkkoi, "pidän sitä oivallisena."
Kaikki kumarsivat.
"Joudutte hänessä näkemään", jatkoi Filip, "herra de Richelieun syvällisyyden ilman herra de Mazarinin ahneutta."
"Pääministerikö, sire?" kysyi Monsieur peljästyneenä.
"Kerron sen teille, veljeni; mutta kummallista, että herra d'Herblay ei ole jo täällä!" Hän kutsui: "Ilmoitettakoon herra Fouquetille, että minulla on hänelle puhuttavaa… Oh, teidän kuultenne, teidän kuultenne; älkää menkö pois."
Herra de Saint-Aignan palasi, tuoden tyydyttäviä uutisia kuningattarelta, joka pysyi vuoteessaan vain varovaisuussyistä ja jotta hänellä olisi voimia kaikessa noudattaa kuninkaan tahtoa.
Sillävälin kun kaikkialta etsittiin herra Fouquetia ja Aramista, nuori kuningas jatkoi rauhallisesti kokeitaan, ja kaikki, perheen jäsenet, upseerit, palvelijat tunsivat kuninkaan hänen eleistään, äänestään ja tavoistaan. Filip sovitti kaikkien kasvoihin rikostoverinsa Aramiksen toimittamat uskolliset tiedonannot ja piirustukset ja käyttäytyi niin virheettömästi, ettei herättänyt pienintäkään epäluuloa häntä ympäröivien mielessä.
Piankaan ei mikään voinut saattaa vallananastajaa levottomaksi. Ihmeellisen helposti oli Kaitselmus kukistanut maailman korkeimman onnenlapsen, asettaakseen sijalle halvimman!
Filip ihmetteli tätä Jumalan hänelle osoittamaa hyvyyttä ja käytti sitä merkillisen luonteensa kaikilla apulähteillä edukseen. Mutta hänestä tuntui kuin toisinaan olisi varjo häilähtänyt himmentämään hänen kunniansa sädekehää: Aramista ei kuulunut.
Keskustelu kuninkaallisen perheen kesken oli vaimennut. Mietiskelyynsä vaipuneena kuningas unohti hyvästellä veljeänsä ja madame Henrietteä. Nämä oudoksuivat ja alkoivat vähitellen tuskastua. Itävallan Anna kumartui poikaansa kohti, lausuen hänelle muutamia sanoja espanjankielellä.
Filip ei laisinkaan osannut tätä kieltä; hän kalpeni odottamattomasta vastoinkäymisestä. Mutta ikäänkuin järkkymättömän Aramiksen henki olisi verhonnut hänet erehtymättömyydellään, Filip ymmälle joutumisen asemesta nousi.
"No, mitä? Vastatkaa", kehoitti Itävallan Anna.
"Mitä melua se on?" kysyi Filip, kääntyen salaportaitten ovea kohti.
Samassa kuultiin äänen huutavan:
"Tätä tietä, tätä tietä! Vielä muutama askelma, sire!"
"Herra Fouquetin ääni?" sanoi d'Artagnan, joka oli lähellä leskikuningatarta.
"Herra d'Herblay ei voine olla kaukana", lisäsi Filip.
Mutta hän näki mitä hän ei ollenkaan aavistanut näkevänsä niin lähellä itseään.
Kaikkien silmät olivat kääntyneet ovea kohti, mistä herra Fouquet oli tulossa. Mutta hän ei sieltä nyt astunutkaan sisälle.
Hirvittävä huuto kajahti huoneen kaikista nurkista, kuninkaan ja läsnäolijain päästämä tuskallinen parahdus.
Harvoin saavat ihmiset, edes nekään, joiden kohtalo sisältää mitä omituisimpia aineksia ja ihmeellisimpiä tapahtumia, nähdä sellaista näytelmää, joka tällä hetkellä esiintyi kuninkaallisessa salissa.
Puoleksi suljetuista ikkunaluukuista virtaavaa valoa himmensivät leveät, paksulla silkillä sisustetut samettiverhot epävarmaksi. Tässä pehmoisessa puolihämyssä silmät vasta vähitellen laajenivat, ja kukin läsnäolija näki toiset pikemmin aavistamalla kuin katseillaan. Kuitenkin johtuu tällöin huomio kiintymään jokaiseen ympäröivään yksityiskohtaan, ja ilmaantuva uusi esine näyttää kirkkaalta kuin olisi auringon valaisema.
Näin tapahtui myöskin Ludvig XIV:lle, kun hän kalpeana ja otsa rypyssä ilmestyi salakäytävän oviverhon alta. Hänen takanaan näyttäytyivät Fouquetin ankaruutta ja murhetta kuvastavat kasvot.
Leskikuningatar piti Filipiä kädestä; Ludvig XIV:n huomatessaan hän kiljahti niinkuin olisi kohdannut kummituksen. Monsieur tunsi huimausta ja käänsi päänsä edessään näkemästään kuninkaasta siihen, jonka vieressä hän seisoi. Madame astahti eteenpäin luullen näkevänsä lankonsa heijastuvan kuvastimesta, — hyvinkin luonnollinen harhaluulo.
Molemmat ruhtinaat, kumpikin voipuneina — sillä me jätämme kuvailematta Filipin hirvittävän mielenjärkytyksen — ja puristaen kätensä kouristuneesti nyrkkiin, mittasivat toisiansa katseillaan ja syöksivät silmänsä terävinä kuin tikarit toistensa sieluun. Mykkinä, läähättävinä, kumartuneina näkyivät he olevan valmiit ponnahtamaan vihollisen niskaan.
Tuo tavaton yhtäläisyys, joka ilmeni kasvoissa, eleissä, vartalossa, kaikessa, jopa sattuman määräämässä vaatetuksessakin (sillä Ludvig XIV oli käynyt Louvresta noutamassa sinipunervan samettipuvun), tämä täydellinen molempien prinssien samankaltaisuus saattoi leskikuningattaren sydämen aivan sekaannuksiin.
Hän ei kuitenkaan vielä aavistanut totuutta. On onnettomuuksia, joita kukaan ei suostuisi elämässä vastaanottamaan sellaisinansa. Uskotaan mieluummin yliluonnollista, mahdotonta.
Ludvig ei ollut ottanut lukuun mitään vastuksia. Hän odotti sisään astuessaan ilman muuta tulevansa tunnustetuksi. Elävänä aurinkona hän ei sietänyt ajatustakaan yhtäläisyydestä kenenkään kanssa. Hän ei myöntänyt, että mikään tulisoihtu ei olisi jäänyt pimeydeksi himmentymättä, niin pian kun hän antoi voitokkaan säteensä valaista.
Filipin nähdessään pelästyikin hän ehkä enemmän kuin kukaan muu hänen ympärillään, ja hänen äänettömyytensä ja hievahtamattomuutensa olivat sinä ajatusten kokoamisen ja tyyneyden asteena, joka käy voimakkaiden vihanpurkausten edellä.
Mutta kuka voisi kuvailla Fouquetin mielenliikutusta ja hämmästystä, kun hän katseli tätä hallitsijansa elävää muotokuvaa? Fouquet ajatteli, että Aramis oli oikeassa, että tämä uusi tulokas oli yhtä puhdasrotuinen kuningas kuin toinenkin, ja että hylätäkseen kaiken osallisuuden jesuiittien suurmestarin niin taitavasti toimeenpanemaan valtiokaappaukseen täytyi olla hullu kiihkoilija, arvoton koskaan ryhtymään mihinkään poliittiseen tekoon.
Ja Ludvig XIII:n verenhän Fouquet uhrasi Ludvig XIII:n verelle; itsekkäälle kunnianhimolle hän uhrasi ylevän kunnianhimon; säilyttämisen oikeudelle hän uhrasi omistamisen oikeuden. Hänen kompastuksensa koko laajuus selvisi hänelle, kun hän vain loi silmänsä vallantavoittelijaan.
Kaikki, mitä Fouquetin sielussa liikkui, jäi läsnäolevilta huomaamatta. Hänellä oli viisi minuuttia keskittääkseen ajatuksiansa tähän omantunnon kysymykseen; viisi minuuttia, — viisi vuosisataa, joiden kuluessa molemmat kuninkaat omaisineen tuskin ehtivät hengähtää kauhean mielenjärkytyksensä jälkeen.
Selkä seinää vasten, seisten vastapäätä Fouquetia, nyrkki otsallaan, katse tuijottavana d'Artagnan kyseli itseltään selitystä näin ylettömään ihmeeseen. Hän ei olisi heti voinut sanoa, minkätähden hän epäili; mutta hän tiesi varmasti että hän ei ollut aiheetta epäillyt ja että tähän kahden Ludvig XIV:n kohtaukseen sisältyi koko pulmallisuus, joka viime päivinä oli tehnyt Aramiksen käytöksen muskettisoturille niin epäiltäväksi.
Mutta näitä ajatuksia verhosivat paksut hunnut. Tämän näytöksen esittäjät ikäänkuin uivat raskaan unestaheräämisen usvissa.
Äkkiä Ludvig XIV kärsimättömämpänä ja käskemään tottuneempana riensi erään ikkunaluukun luo, jonka hän paiskasi selki selälleen, reväisten verhot pois. Kirkas valovirta tulvahti huoneeseen ja sai Filipin peräytymään vuodekomeroon asti.
Tätä liikettä Ludvig kiihkeästi käytti hyväkseen ja kääntyi kuningattaren puoleen virkkaen:
"Äitini, ettekö tunne poikaanne, kun täällä jokainen on erehtynyt kuninkaastansa?"
Itävallan Anna säpsähti ja kohotti käsivartensa taivasta kohti, kykenemättä lausumaan sanaakaan.
"Äitini", sanoi Filip tyynellä äänellä, "ettekö tunne poikaanne?"
Ja nyt Ludvig vuorostaan peräytyi.
Itävallan Anna taasen menetti tasapainonsa omantunnon survaisujen sattuessa hänen sydämensä ja tajuntaansa. Kenenkään tukematta, sillä kaikki olivat kuin kivettyneinä, hän vaipui nojatuoliinsa päästäen heikon huokauksen.
Ludvig ei voinut kestää tätä näytelmää ja häväistystä. Hän syöksähti d'Artagnanin luo, jota alkoi huimata, niin että hän horjui hapuillen ovenpieltä tuekseen.
"Tänne, muskettisoturi!" käski hän. "Tarkatkaa meidän kasvojamme ja sanokaa, kumpi meistä, hänkö vai minä, on kalpeampi."
Tämä huudahdus havahdutti d'Artagnanin ja sai hänen sydämessään tottelevaisuuden kielen värähtämään. Hän ravisti päätänsä ja enempää epäröimättä astui Filipin luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:
"Monsieur, olette vankini!"
Filip ei kohottanut silmiään taivaaseen, hän ei liikahtanut paikaltaan, missä hän seisoi kuin lattiaan naulittuna, kiinteästi tuijottaen kuninkaalliseen veljeensä. Hän syytti tätä ylvään äänettömänä kaikesta entisestä onnettomuudestaan, kaikista vastaisista kärsimyksistään. Tämän sielusta nousevan haasteen edessä kuningas tunsi voimainsa pettävän; hän loi silmänsä maahan ja vei nopeasti pois veljensä ja kälynsä, unohtaen äitinsä liikkumattomana nojailemaan kolmen askeleen päähän pojastaan, jonka hän toistamiseen antoi tuomita kuolemaan. Filip lähestyi Itävallan Annaa ja virkkoi tälle lempeällä ja ylevän liikuttuneella äänellä:
"Ellen olisi teidän poikanne, kiroisin teitä, äitini, kun olette tehnyt minut näin onnettomaksi."
D'Artagnan tunsi väristyksen ytimissään. Hän tervehti kunnioittavasti nuorta prinssiä ja lausui tälle puolittain kumartaen:
"Anteeksi, monseigneur, minä olen vain sotilas, ja uskollisuudenvalani olen tehnyt sille, joka lähti tästä huoneesta."
"Kiitos, herra d'Artagnan. Mutta miten on herra d'Herblayn käynyt?"
"Herra d'Herblay on turvassa, monseigneur", vastasi ääni heidän takaansa, "ja niin kauan kuin minä elän ja olen vapaa, ei kukaan katkaise hiuskarvaakaan hänen päästänsä."
"Herra Fouquet!" huudahti prinssi surumielisesti hymyillen.
"Antakaa minulle anteeksi, monseigneur", pyysi Fouquet polvilleen langeten; "mutta se, joka täältä juuri lähti, oli minun vieraani."
"Siinä", hymähti Filip huoahtaen, "kunnon ystäviä ja jaloja sieluja. Ne saavat minut ikävöimään tätä maailmaa. Käykää edellä, herra d'Artagnan, minä tulen."
Juuri kun muskettisoturien kapteeni oli lähtemäisillään, saapuiColbert, ojensi d'Artagnanille kuninkaan käskyn ja poistui.
Luettuaan d'Artagnan rypisti raivoissaan paperin.
"Mitä siinä on?" kysyi prinssi.
"Lukekaa, monseigneur", vastasi muskettisoturi.
Filip luki Ludvig XIV:n käden hätäisesti piirtämät sanat:
'Herra d'Artagnan vie vangin Sainte-Margueriten saarille. Hän peittää hänen kasvonsa rautanaamiolla, jota vanki kuoleman uhalla ei saa kohottaa.'
"Se on paikallaan", sanoi Filip alistuvasti, "Olen valmis."
"Aramis oli oikeassa", kuiskasi Fouquet muskettisoturille, "tämä on kuningas aivan yhtä hyvin kuin toinenkin."
"Paremminkin!" vastasi d'Artagnan. "Häneltä puutumme vain minä ja te."
231
Portos luulee olevansa herttuanarvoa tavoittamassa.
Käyttäen hyväkseen Fouquetin myöntämää aikaa Aramis ja Portos tuottivat nopeudellaan kunniaa ranskalaiselle ratsastustaidolle.
Portos ei kylläkään käsittänyt, mitä tehtävää varten häntä pakotettiin moiseen vauhtiin; mutta koska hän näki Aramiksen raivokkaasti kannustavan ratsuaan, iski hän itsekin vimmatusti nirkot hevosensa kupeisiin.
Täten he olivat nopsasti jättäneet kahdentoista lieuen taipaleen itsensä ja Vauxin välille. Sitten täytyi vaihtaa hevosia ja järjestää jonkunlaiset kyytivuorot. Eräässä vaihtopaikassa Portos jo rohkaistuikin varovasti kysymään Aramikselta.
"Hst!" vastasi tämä. "Tyydy siihen tietoon, että menestyksemme riippuu joutuisuudestamme."
Ikäänkuin Portos olisi vielä ollut vuoden 1626 muskettisoturina ilman ropoa taskussa ponnisti hän eteenpäin. Menestyksen taikasana merkitsee aina jotakin ihmisen korvaan. Se kuiskaakylliksiniille, joilla ei ole mitään, jaliiemmältiniille, joilla on riittämiin.
"Nyt minusta tehdään herttua", virkkoi Portos ihan ääneen puhuen itsekseen.
"Se on mahdollista", vastasi Aramis hymyillen omalla tavallaan,Portoksen hevosen porhaltaessa hänen edelleen.
Sillävälin Aramiksen aivot hehkuivat; ruumiillisen ponnistelun ei vielä ollut onnistunut taltuttaa sielun toimintaa. Kaikkinainen mylvivä viha, pureva, vihlova tuska, kuolettava uhka myllersi ja kalvoi ja riehui voitetun kirkkoruhtinaan mielessä.
Hänen kasvonsa ilmaisivat hyvin näkyviä merkkejä tästä hurjasta kamppailusta. Vapaana suurella valtatiellä antautumaan edes hetken vaikutusten valtaan Aramis ei häikäillyt sadatella jokaista hevosen syrjähyppäystä, jokaista tien epätasaisuutta. Kalpeana, toisinaan kuumaa hikeä valuen, toisinaan kuivana ja jääkylmänä hän ruoski hevosia ja raateli niiden kyljet verille.
Portoksenkin, jonka pääheikkoutena ei ollut tunnonherkkyys, se hurjuus sai voihkimaan. Täten he kiitivät kahdeksan pitkää tuntia ja saapuivat Orléansiin.
Kello oli neljä iltapäivällä. Vedoten muistoihinsa Aramis ajatteli, että mikään ei osoittanut kiinnijoutumista mahdolliseksi.
Olisi ollut ennenkuulumatonta, että Portosta ja häntä vangitsemaan pystyvä ratsastajajoukkue olisi voinut hankkia riittävästi vaihtohevosia, edetäkseen neljänkymmenen lieuen[32] matkaa kahdeksassa tunnissa. Vaikka siis ottikin lukuun takaa-ajon, mikä ei sekään ollut ehdottoman varmaa, olivat pakolaiset hyvinkin viisi tuntia edellä tavoittajistaan.
Aramiksen mielestä ei levähtäminen ollut varomattomuutta, mutta matkan viivyttelemätön jatkaminen tuotti täydellisen turvan. Tosiaankin, vielä kahdenkymmenen lieuen ratsastus samalla vauhdilla, viimeisenä rajuna ponnistuksena, — silloin ei kukaan, ei edes d'Artagnan, kykenisi saavuttamaan kuninkaan vihollisia.
Portoksen mielipahaksi päätti siis Aramis jälleen noustavaksi ratsaille. Kiidettiin kello seitsemään illalla; yhden ainoan kievarinvälin takana enää oli Blois.
Mutta siinä tulikin eteen pirullinen vastus, joka sai Aramiin hätääntymään. Kievarissa ei ollut hevosia.
Kirkkoruhtinas ihmetteli, millä lemmon vehkeillä hänen vihollistensa oli onnistunut riistää häneltä keino rientää edelleen, — häneltä, joka ei tunnustanut sattumaa jumalaksi, häneltä, joka kaikessa näki syyn ja seurauksen lain ja tahtoi mieluummin uskoa, että kievarinisännän epäys sellaisena hetkenä ja sellaisella seudulla johtui korkeammalta taholta tulleesta määräyksestä, — määräyksestä, joka oli annettu pakenevan kuninkaantekijän pidättämiseksi.
Mutta juuri kun hän oli pikaistumaisillaan joko saadakseen selityksen tai hevosen, juolahti hänen mieleensä ajatus. Hän muisti, että kreivi de la Fère asui niillä tienoin.
"En olekaan matkalla pitemmälle, en täyttä kyytiväliäkään", sanoi hän. "Antakaa minulle kaksi hevosta käydäkseni tervehtimässä erästä ystävääni, läänitysherraa, joka asuu tässä lähellä."
"Ketä läänitysherraa?" kysyi kievarinisäntä.
"Kreivi de la Fèreä."
"Ooh", vastasi mies paljastaen kunnioittavasti päänsä, "hyvin arvossa pidettävä aatelismies. Mutta vaikka kovin kernaasti tekisinkin hänelle mieliksi, en voi luovuttaa teille kahta hevosta edes hetkiseksi; kaikki asemani hevoset on Beaufortin herttua tilannut."
"Ah!" huudahti Aramis pettyneenä.
"Mutta", jatkoi kyytiaseman hoitaja, "jos suvaitsette nousta pienille rattaille, jotka minulla on, valjastutan niiden eteen vanhan, sokean hevosen. Sillä on enää vain koipensa jäljellä, mutta se kuljettaa teidät kreivin luo."
"Siitä kelpaa maksaa louisdori", virkahti Aramis.
"Ei, monsieur, se ei koskaan maksa muuta kuin écun. Sen hinnan suorittaa minulle herra Grimaud, kreivin taloudenhoitaja, joka kerta kun hän käyttää kärryjäni, enkä minä tahdo, että herra kreivillä olisi syytä moittia minua liian kalliin maksun kiskomisesta ystäviltään."
"Olkoon niinkuin tahdotte", virkkoi Aramis, "varsinkin niinkuin on mieluista kreiville, jota en suinkaan tahdo pahoittaa. Te saatte écunne; mutta onhan minulla kai oikeus antaa teille louisdori hyvästä tuumastanne."
"Epäilemättä", vastasi kärryjen omistaja hyvin mielissään.
Ja hän valjasti itse vanhan hevosensa naukuvien rattaiden eteen. Sillävälin oli Portoksen tepastelua hupainen katsella. Hän kuvitteli keksineensä salaisuuden ja kävi aivan levottomaksi odotuksesta, ensiksikin koska vierailu Atoksen luona oli hänelle erittäin mieluinen ja toiseksi koska hän toivoi saavansa sekä hyvän vuoteen että vankan illallisen.
Kun kyytiaseman hoitaja oli saanut hevosensa valjaisiin, käski hän erään renkinsä kyyditä vieraat la Fèreen.
Portos istuutui Aramiksen viereen kärryjen takaosaan ja kuiskasi tämän korvaan:
"Minä ymmärrän."
"Ahaa!" vastasi Aramis. "Ja mitä ymmärrät, rakas ystävä?"
"Me menemme kuninkaan puolesta tekemään jonkun suuren ehdotuksenAtokselle."
"Pyh!" hymähti Aramis.
"Älä sano mitään", lisäsi kunnon Portos koetellen ruumiinsa painolla pysyttää kärryjä tasassa tärskähdysten välttämiseksi; "älä sano mitään, — minä arvailen."
"Niin, aivan niin, ystäväni, arvaile, arvaile!"
Kellon lähestyessä yhdeksää illalla saavuttiin Atoksen luo komeassa kuutamossa.
Tämä ihmeellinen kirkkaus ilahdutti Portosta sanomattomasti; mutta Aramista se näkyi melkein yhtä paljon häiritsevän. Hän mainitsi tästä jotakin Portokselle, joka vastasi:
"Kas, minä arvailen vieläkin: käyntimme on salainen!"
Nämä olivat hänen viimeiset sanansa ajopeleissä. Kyytimies keskeytti heidät lausuen:
"Messieurs, olette perillä."
Portos astui tovereineen rattailta pikku linnan portilla.
Täällä tapaamme nyt Atoksen ja Bragelonnen, jotka kumpainenkin olivat la Vallièren uskottomuuden tultua ilmi hävinneet näyttämöltä.
Jos mikään lause on totta, niin tämä: suuret murheet kätkevät itseensä lohdutuksen siemenen. Raoulinkin kirvelevä haava oli lähentänyt isää häneen, ja Jumala tietää, kuinka lempeitä ne lohdun sanat olivat, jotka pulppusivat jalosydämisen Atoksen kaunopuheisilta huulilta.
Vamma ei ollut arvettunut, mutta juttelemalla poikansa kanssa, sekoittamalla hiukan omaa elämäänsä nuoren miehet elämään, oli Atoksen lopulta onnistunut saada hänet käsittämään, että tämä ensimmäisen uskottomuuden tuottama tuska on välttämätön melkein jokaiselle ihmiselle ja että tuskin kukaan on rakastanut saamatta sitäkin kokea.
Raoul kuunteli usein, mutta hän ei ottanut kuullakseen, Mikään ei korvaa rakkauden todella lumoamalle sydämelle rakastetun muistoa ja ajattelua. Silloin oli Raoulin tapana vastata isälleen:
"Monsieur, kaikki mitä sanotte on totta. En luule, että kukaan on sydämessään niin paljoa kärsinyt kuin te; mutta te olette sielunlahjoiltanne liian suuri, liian paljon onnettomuuksien koettelema, ollaksenne sallimatta ensi kertaa kärsivälle sotilaalle hänen heikkouttansa. Minä maksan veron, jota en suorita toistamiseen. Sallikaa minun sukeltaa niin syvälle suruuni, että unohdan itseni, että uppoan siihen, kunnes henkeni turtuu."
"Raoul, Raoul!"
"Kuulkaa, monsieur: koskaan en voi tottua ajatukseen, että Louise, puhtain ja vilpittömin naisista, on voinut niin kevytmielisesti pettää rehellisen ja rakkaudesta hehkuvan miehen. En koskaan voi karaistua näkemään noiden lempeiden ja hyvien kasvojen muuttuvan tekopyhäksi, irstaisuutta kätkeväksi naamioksi. Louise perikadossa! Louise kunniattomana! Ah, monsieur, se on minulle paljon katkerampaa kuin Raoulin hylkääminen, kuin Raoulin onnettomuus!"
Silloin Atos käytti voimalääkettä. Hän puolusti Louisea Raoulia vastaan, koettaen todistaa tytön petollisuutta oikeaksi hänen rakkautensa tähden.
"Nainen, joka olisi suostunut kuninkaaseen siksi, että hän on kuningas", virkkoi hän, "ansaitsisi kunnottoman nimen, mutta Louise rakastaa Ludvigia. Ollen kumpikin nuoria he ovat unohtaneet, kuningas arvonsa, tyttö valansa. Rakkaus sovittaa kaikki, Raoul. Nuo kaksi nuorta rakastavat toisiaan vilpittömästi."
Ja annettuaan tämän tikarinpiston Atos huokaisten näki Raoulin hypähtävän haavansa kivistyksestä ja pakenevan metsän tiheikköön tai etsivän turvaa kammiostaan, josta hän tunnin kuluttua saapui kalpeana, vapisevana, mutta talttuneena. Siten hän palasi Atoksen luo hymy huulilla, tarjoten hänelle kätensä, kuten kuritettu koira liehittelee hyvälle isännälleen rikoksensa sovittamiseksi. Raoul kuunteli vain heikkouttaan ja tunnusti vain murheensa.
Näin kuluivat päivät sen näytöksen jälkeen, jossa Atos oli niin voimakkaasti kiihoittanut kuninkaan hillitöntä ylpeyttä. Poikansa kanssa puhuessaan hän ei koskaan viitannut tähän kohtaukseen; koskaan hän ei kertonut yksityiskohtia tästä tarmokkaasta hyökkäyksestä, joka ehkä olisi lohduttanut nuorta miestä näyttämällä hänelle kilpailijansa lannistettuna. Atos ei tahtonut, että loukattu rakastaja unohtaisi kuninkaalle tulevan kunnioituksen.
Ja kun Bragelonne kiihkeänä, raivokkaana, synkkänä halveksivasti mainitsi kuninkaan sanoja tai puhui ylimielisesti luottamuksesta, jolla jotkut houkkiot uskoivat valtaistuimelta viskattuun lupaukseen, — kun Raoul kulkien kaksi vuosisataa linnun nopeudella, joka lentäen salmen yli siirtyy maanosasta toiseen, päätyi ennustamaan aikoja, jolloin kuninkaat osoittautuisivat ihmisiä pienemmiksi, Atos virkkoi hänelle tyynen kirkkaalla, mutta vaikuttavalla äänellään:
"Olet oikeassa, Raoul. Kaikki se, mistä puhut, on tapahtuva: kuninkaat menettävät arvovaltansa niinkuin aikansa tuikkineet tähdet kadottavat loistonsa. Mutta kun se hetki koittaa, Raoul, olemme me maan tomua. Ja paina mieleesi mitä sinulle sanon: tässä maailmassa täytyy kaikkien — miesten, naisten ja kuninkaitten — elää nykyisyydessä; me saamme elää tulevaisuuden mukaan vain Jumalalle."
Tällaisia haastelivat tapansa mukaan Atos ja Raoul astellessaan puiston pitkällä lehmuskujalla, kun äkkiä soi kello, jolla ilmoitettiin ruokatunnit tai vierailut. Koneellisesti ja kiinnittämättä siihen huomiota kreivi käänsi poikineen askeleensa päinvastaiseen suuntaan, ja käytävän päähän päästyään he näkivät Portoksen ja Aramiksen.
232.
Viimeiset jäähyväiset.
Raoul huudahti ilosta ja puristi Portosta hellästi käsivarsillaan. Aramis ja Atos syleilivät toisiaan vanhusten tapaan. Pelkkä tervehdys tuntui kysymykseltä Aramikselle, joka heti virkkoi:
"Ystäväni, me emme viivy kauan luonasi."
"Ah!" äännähti kreivi.
"Ainoastaan sen aikaa", tokaisi Portos, "että ehdin sinulle kertoa onneni."
"Hei", riemuitsi Raoul.
Atos vilkaisi ääneti Aramikseen, jonka synkkä sävy hänestä jo oli näyttänyt olevan hyvin vähän sopusoinnussa Portoksen hyvien uutisten kanssa.
"Millainen onni teitä on kohdannut? Antakaahan kuulla", kehoitti Raoul hymyillen.
"Kuningas tekee minusta herttuan", supatti kunnon Portos salamyhkäisesti nuoren miehen korvaan, "elinkautisen herttuan!"
Mutta Portoksen syrjähuomautukset olivat aina kyllin voimakkaita, jotta kaikki kuulivat. Hänen kuiskauksensa saavuttivat äänivarain laajuudessa tavallisen mörinän asteikon. Atos kuuli ja päästi huudahduksen, joka sai Aramiksen säpsähtämään. Tämä tarttui Atoksen käsivarteen, ja pyydettyään Portokselta lupaa puhua hetkisen kreivin kanssa kahden kesken hän virkkoi:
"Rakas Atos, sinä näet minut murheen murtamana."
"Murheen?" huudahti kreivi. "Voi, rakas veikkonen!"
"Parilla sanalla kerrottuna on asia näin: olin tehnyt salaliiton kuningasta vastaan; yritys meni myttyyn, ja tällähaavaa minua epäilemättä etsitään."
"Sinua etsitään!… Salaliitto!… Eh, ystäväni, mitä sanotkaan?"
"Surullinen totuus. Olen kerrassaan hukassa."
"Mutta Portos… tuo herttuan arvonimi… mitä se merkitsee?"
"Siinä onkin mielenkarvauteni kipein aihe; juuri siltä kohdalta on haavani syvin. Uskoen ehdottomaan menestykseen vedin Portoksen mukanani salahankkeeseen. Hän lyöttäytyi siihen, kuten tiedät hänen ryhtyvän hommiin, kaikin voimin ja mitään tietämättä, ja niinpä hän on nyt niin sotkeutunut minun vaaraani, että hän on tuhon oma niinkuin minäkin."
"Hyvä Jumala!"
Ja Atos kääntyi jälleen Portokseen päin, joka myhäili heille herttaisesti.
"Minun on selitettävä sinulle koko asema. Kuuntele minua", jatkoiAramis.
Ja hän selosti seikkailunsa. Atos tunsi kertomuksen aikana otsansa useasti kostuvan hiestä.
"Se oli suurenmoinen tuuma", virkkoi hän sitten, "mutta se oli suuri virhe."
"Josta olen saanut rangaistukseni, Atos."
"Enkä minä sanokaan sinulle koko ajatustani."
"Sano pois."
"Se oli rikos."
"Hengen asia, sen tiedän, — majesteetinloukkaus!"
"Portos, Portos-parka!"
"Mitäpä tehdä? Menestys, kuten sanoin, näytti varmalta."
"Herra Fouquet on rehti mies."
"Ja minä olen hupsu, kun niin huonosti arvostelin häntä", myönsi Aramis. "Voi ihmisviisautta! Voi myllynkiveä, joka rouhii valtavasti ja jonka eräänä päivänä putoava hiekkajyvä käsittämättömällä tavalla pysähdyttää pyörimisestään."
"Sano timantti, Aramis. No, onnettomuus on tapahtunut. Mitä nyt aiot tehdä?"
"Minä vien Portoksen mukanani. Kuningas ei koskaan tahtoisi uskoa, että tuo kunnon mies on toiminut kaikessa yksikertaisuudessaan; hän ei koskaan uskoisi, että Portos tällä menettelyllään luuli palvelevansa kuningasta. Hän saisi päällänsä maksaa minun virheeni, ja sitä en tahdo."
"Mihin hänet viet?"
"Ensiksi Belle-Islelle. Se on valloittamaton turvapaikka. Sitten minulla on meri ja alus purjehtiakseni joko Englantiin, missä minulla on paljon suhteita…"
"Sinäkö Englantiin?"
"Niin, tai Espanjaan, missä minulla on niitä vielä enemmän."
"Viedessäsi Portoksen maasta saatat hänet häviölle, sillä kuningas otattaa takavarikkoon hänen omaisuutensa."
"Kaikki on edeltäpäin ajateltua. Kerran Espanjaan päästyäni osaan saada sovinnon aikaan itseni ja Ludvig XIV:n välillä ja toimittaa Portoksen jälleen suosioon."
"Sinulla näkyy olevan vaikutusvaltaa, Aramis!" virkkoi Atos varovaisesti.
"Paljon, ja sitä käytän ystävieni hyväksi, rakas Atos."
Näitä sanoja seurasi vilpitön kädenpuristus.
"Kiitos", vastasi kreivi.
"Ja tästä puheen tullen", sanoi Aramis, "myöskin sinä olet tyytymätön; ja Raoulillakin on valituksen aiheita kuningasta vastaan. Noudattakaa esimerkkiämme. Tulkaa Belle-Islelle, sitten saamme nähdä… Vakuutan teille kunniasanallani, että kuukauden kuluttua on syttynyt sota Ranskan ja Espanjan välillä tämän Ludvig XIII:n pojan tähden, joka myöskin on infantti ja jota Ranskassa pidetään epäinhimillisesti vangittuna. Mutta kun Ludvig XIV ei halua tästä syystä sotaa, takaan teille sopimuksen, joka tuottaa grandin arvon Portokselle ja minulle sekä tekee ranskalaisen herttuan sinusta, kun jo olet espanjalainen grandi. Tahdotko?"
"En. Minä suon mieluummin, että minulla on syytä nuhdella kuningasta jostakin. Sukuni luonteenomaisena ylpeytenä on pyrkimys esiintyä kuningassukuja ylevämpänä. Jos suostuisin ehdotukseesi, joutuisin kiitollisuudenvelkaan kuninkaalle. Voittaisin siten epäilemättä tässä maailmassa, mutta menettäisin omassatunnossani. Kiitos vain."
"Myönnä sitten kaksi pyyntöäni, Atos. Anteeksiantosi…"
"Oh, sen kyllä saat, jos todellakin olet tahtonut kostaa sortajalle heikon ja sorretun puolesta."
"Se riittää minulle", vastasi Aramis yöhön häipyvästi punehtuen. "Ja anna nyt minulle kaksi parasta hevostasi, päästäksemme seuraavaan kievariin, koska minulta äsken evättiin vaihtoratsut sillä syyllä, että herra de Beaufort matkustaa näillä seuduin."
"Saat kaksi parasta hevostani, Aramis, ja minä pyydän sinua pitämään huolta Portoksesta."
"Panen kaikkeni siihen. Vielä yksi sana: menettelenkö hänen suhteensa sopivasti?"
"Kyllä, nyt kun paha on jo tehty. Kuningas ei antaisi hänelle anteeksi, ja sitäpaitsi sinulla on aina, sanokoon hän siitä mitä tahansa, tukenasi herra Fouquet, joka ei sinua hylkää, hän kun itsekin sankarillisesta otteestaan huolimatta on suuressa vaarassa."
"Olet oikeassa. Senpävuoksi vältänkin purjehtimasta heti tieheni; sillä ilmaisisin pelkoa ja tunnustautuisin syylliseksi. Juuri sentähden jään ranskalaiselle maaperälle. Mutta Belle-Isle on oleva minulle mitä maata vain haluan: englantilaista, espanjalaista tai roomalaista. Kaikki riippuu lipusta, jonka kohotan."
"Miten niin?"
"Minähän olen Belle-Islen linnoittanut, eikä kukaan valtaa Belle-Isleä minun sitä puolustaessani. Ja sitten, kuten äsken sanoit, minulla on puolellani herra Fouquet. Belle-Isleä vastaan ei voida hyökätä ilman Fouquetin allekirjoittamaa suostumusta."
"Se on totta. Mutta ole sentään varovainen. Kuningas on ovela ja voimakas."
Aramis hymyili.
"Suljen Portoksen suojaasi", toisti kreivi eräänlaisella kylmällä hellittämättömyydellä.
"Kohtalomme on yhteinen, kreivi", vastasi Aramis samaan sävyyn.
Atos kumarsi puristaen Aramiksen kättä ja meni syleilemään Portosta kiihkeän sydämellisesti.
"Enkö minä syntynyt onnellisena?" höpisi tämä riemuisaan, kääriytyessään viittaansa.
"Tule, rakas ystäväni", kehoitti Aramis.
Raoul oli mennyt edellä antamaan määräyksiä ja satuloittamaan hevoset.
Ryhmä oli jo jakautunut. Atos näki molempien ystäviensä olevan lähtemäisillään. Jokin sumun tapainen välähti hänen silmiensä eteen ja painoi hänen sydäntään.
— Omituista! — ajatteli hän. — Mistä johtuu tämä haluni syleilläPortosta vielä toisen kerran?
Samassa olikin Portos pyörähtänyt takaisin, tullen levitetyin käsivarsin vanhaa ystäväänsä vastaan.
Tämä viimeinen syleily oli hellä kuin nuoruudessa, kuin niinä aikoina, jolloin sydän oli lämmin ja elämä uhkui auvoa.
Sitten Portos nousi ratsaille.
Aramis saapui myöskin kietomaan käsivartensa Atoksen kaulaan.
Viimemainittu näki heidän valtatiellä häipyvän varjoon valkoisine viittoineen. Kahden aaveen lailla he suurenivat etääntyen maasta, eivätkä he hävinneet sumuun tai notkoon: silmänkantaman päässä näkyivät molemmat ponnahtaneen ylös ja ikäänkuin haihtuvan usvana pilviin.
Silloin Atos tuntien kouristusta sydämessään kääntyi kartanoa kohti ja virkkoi Bragelonnelle:
"Raoul, en tiedä, mikä aavistus minulle sanoo, että näin nuo kaksi miestä viimeisen kerran."
"Minua ei ihmetytä, monsieur, että teillä on sellainen aavistus", vastasi nuori mies, "sillä samaa tunnen itsekin tällä hetkellä; minäkin ajattelen, etten enää koskaan näe herra du Vallonia enkä herra d'Herblayta."
"Oh, sinä", sanoi kreivi, "sinä puhut muiden seikkojen murehduttamana, sinä näet kaikki mustana. Mutta sinä olet nuori, ja jos niin käy, ettet enää tapaa noita vanhoja ystäviä, niin se merkitsee, että heitä ei enää ole tässä maailmassa, jossa sinulla itselläsi vielä on monta vuotta elettävänä. Mutta minä…"
Raoul pudisti säveästi päätänsä, nojautuen kreivin olkaa vasten, eikä kumpikaan enää löytänyt sanoja sydämensä ylitsevuotaville tunteille.
Yhtäkkiä kavioiden kapse ja jotkut äänet Bloisin tien äärimmäisestä päästä saivat heidän huomionsa kiintymään sille taholle.
Ratsastavat soihdunkantajat heiluttivat iloisesti valojaan puiden lomissa, kääntyen tuon tuostakin takaisin, ollakseen etääntymättä liian loitolle seurueesta. Nuo liekit, tuo melu, tuo tusinan upealoimisen hevosen nostama tomupilvi yön helmassa omituisena vastakohtana Portoksen ja Aramiksen varjojen hiljaiselle ja kaamealle katoamiselle.
Atos palasi kotiin. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt porraspengermälle, kun ristikkoportti alkoi leimuta. Kaikki soihdut pysähtyivät punaten tien. Kuului huuto: "Beaufortin herttua!"
Atos ryntäsi edustalle. Herttua oli jo astunut alas ratsultaan, katsellen etsivästi ympärilleen.
"Tässä olen, monseigneur", virkkoi Atos.
"Kah, hyvää iltaa, rakas kreivi!" tervehti prinssi sillä avomielisellä sydämellisyydellä, jolla hän voitti kaikki puolelleen. "Onko liian myöhä ystävälle?"
"Ah, prinssini, astukaa sisälle!" kehoitti kreivi.
Ja herra de Beaufortin nojatessa Atoksen käsivarteen he astuivat Raoulin seuraamina huoneisiin. Tämä kulki kunnioittavasti ja kainosti prinssin upseerien parissa, joiden joukossa hänellä oli moniaita ystäviä.
233.
Beaufortin herttua.
Prinssi kääntyi juuri kun Raoul, jättääkseen hänet yksin Atoksen kanssa, sulki oven ja aikoi siirtyä upseerien mukana viereiseen saliin.
"Tässä on kaiketi se nuorukainen, jota olen herra prinssin kuullut niin paljon kiittelevän?" kysyi herra de Beaufort.
"Hän juuri, monseigneur."
"Hän on soturi! Hän ei ole täällä liikaa, pyytäkää häntä jäämään, kreivi."
"Jää, Raoul, koska monseigneur sen sallii", virkkoi Atos.
"Onpa hän kookas ja komea,ma foi!" jatkoi herttua. "Antaisitteko hänet minulle, monsieur, jos häntä teiltä pyytäisin?"
"Mitä tarkoitatte, monseigneur?" sanoi Atos.
"Niin, minä tulin tänne lausumaan teille jäähyväiseni."
"Jäähyväisenne, monseigneur?"
"Niin, oikein totta. Ette aavistanekaan, mitä minusta tulee?"
"No, se, mitä olette aina ollut, monseigneur, urhoollinen prinssi ja oivallinen aatelismies."
"Minusta tulee afrikkalainen ruhtinas, beduiiniylimys. Kuningas lähettää minut valloitusretkelle arabialaisten maahan."
"Mitä sanottekaan, monseigneur?"
"Se on kummallista, eikö olekin? Minä, koko olemukseltani pariisilainen, joka olen hallinnut esikaupungeissa ja jota nimitettiin kauppahallien kuninkaaksi, matkustan Maubertin torilta Djidgellin minareettien juurelle; muutun frondelaisesta seikkailijaksi!"
"Oh, monseigneur, ellette te kertoisi minulle tuota…"
"Se ei tietenkään olisi uskottavaa? Uskokaa minua kuitenkin, ja jättäkäämme hyvästi. Sellaista on, kun pääsee suosioon jälleen."
"Suosioon?"
"Niin. Te hymyilette? Ah, rakas kreivi, tiedättekö, miksi minä suostuin? Tiedätteköhän sitä?"
"Siksi, että teidän korkeutenne rakastaa kunniaa yli kaiken."
"Oh, ei, ei ole kunniakasta, nähkääs, lähteä paukuttelemaan muskettia noita villejä vastaan. Kunniaa en siitä toivo ja luultavammin löydän sieltä jotakin aivan muuta… Mutta olen tahtonut ja tahdon — kuuletteko, rakas kreivi? — että elämäni saisi tämän viimeisen särmän kaikkien niiden eriskummaisten kimaltelujen jälkeen, joita näiden viidenkymmenen vuoden kuluessa olen nähnyt siinä heijastuvan. Sillä täytyyhän teidän tunnustaa, että on jokseenkin omituista kuninkaan poikana synnyttyään, sodittuaan kuninkaita vastaan, kuuluttuaan aikakautensa mahtajiin, kannateltuaan hyvin arvoansa, tunnettuaan Henrik IV:ntensä ja oltuaan Ranskan suuramiraalina, mennä Djidgelliin tapettavaksi, kaikkien noiden turkkilaisten, saraseenien ja maurien keskuuteen."
"Monseigneur, te tehostatte tavattomasti tuota asiaa", lausui Atos levottomana. "Kuinka saatatte otaksua, että niin kurja kynttilänhattu sammuttaisi niin loistavan elämän liekin?"
"Ettekö luule, te oikeamielinen ja vaatimaton mies, etten lähdettyäni Afrikkaan tätä naurettavaa tarkoitusperää varten koettaisi siitä suoriutua ilman naurettavuutta? Enkö antaisi puheenaihetta itsestäni? Ja onko minulla nykyään, herra Linssin, herra de Turennen ja useiden muiden maanmiesteni aikaan, onko, sanon, minulla, Ranskan amiraalilla, Henrik IV:n pojalla, Pariisin kuninkaalla, muuta keinoa tulla mainituksi kuin antaa surmata itseni?Cordieu, siitä puhutaan, sen vakuutan! Minut surmataan taistellessani kaikkia vastaan. Ellei siellä, niin muualla."
"No, monseigneur", vastasi Atos, "siinäpä liioittelua, ja sitä ette ole koskaan osoittanut muussa kuin urheudessa."
"Peijakas, rakas ystävä, onhan se urheutta, että lähtee uhmaamaan keripukkia, punatautia, heinäsirkkoja, myrkytettyjä nuolia, kuten isoisäni Ludvig Hurskas! Tiedättekö, että niillä veitikoilla on vielä myrkytettyjä nuolia? Ja sitten, te tunnette minut luullakseni jo hyvin ja tiedätte, että kun jotakin tahdon, niin tahdon sitä todella."
"Te tahdoitte lähteä Vincennesin vankasta vankilasta, monseigneur."
"Oh, te autoitte minua siinä, mestarini. Ja tästä puhuen, minä silmäilen sinne ja käännyn tänne huomaamatta vanhaa ystävääni, herra Vaugrimaudia.[33] Miten hän jakselee?"
"Herra Vaugrimaud on yhä teidän korkeutenne mitä kunnioittavin palvelija", virkkoi Atos hymyillen.
"Minulla on tuolla sata pistolia, jotka tuon hänelle perinnöksi.Testamenttini on tehty, herra kreivi."
"Ah, monseigneur, monseigneur!"
"Ja käsitätte, että jos nähtäisiin Grimaudin nimi testamentissani…"
Herttua räjähti nauruun. Kääntyen sitten Raoulin puoleen, joka tämän keskustelun alusta oli vaipunut syvään haaveiluun:
"Nuori mies", virkkoi hän, "tunnen täkäläisestä kellarista erään vouvray-viinin, — luulenpa…"
Raoul hyökkäsi huoneesta palvellakseen herttuaa. Tällävälin herttua tarttui Atoksen käteen.
"Mitä tahdotte hänestä tehdä?" hän kysyi.
"En mitään nykyisin, monseigneur."
"Ah, niin, minä tiedän; siitä asti kun kuningas rakastaa… la Vallièrea."
"Niin, monseigneur."
"Se kaikki on siis totta?… Luulen hänet tunteneeni, sen pikkuVallièren. Hän ei ole mielestäni kaunis…"
"Ei, monseigneur", myönsi Atos.
"Tiedättekö, ketä hän minusta muistuttaa?"
"Muistuttaako hän teidän korkeuttanne jostakusta?"
"Hän johtaa mieleeni nuoren, varsin viehättävän tytön, jonka äiti asui halleissa."
"Ahaa!" virkkoi Atos hymyillen.
"Siihen vanhaan hyvään aikaan!" lisäsi herra de Beaufort. "Niin,Vallière muistuttaa tuota tyttöä."
"Joka sai pojan, eikö niin?"
"Luulen niin", vastasi herttua teeskentelemättömän huolettomasti, herttaisella lyhytmuistisuudella, jonka sävyä ja äänenvärettä ei mikään voisi tulkita. "No, tuossa on nyt Raoul-parka, joka tietenkin on teidän poikanne, häh?"
"Hän on minun poikani, niin, monseigneur."
"Kah, poikaparan on kuningas syrjäyttänyt, ja siitä ollaan nyrpeillään?"
"Paremmin, monseigneur, — pysytään erossa."
"Aiotteko sallia pojan tuolla tavoin nääntyä? Se on väärin. Kas, antakaa hänet minulle."
"Tahdon pitää hänet luonani, monseigneur. Minulla ei ole maailmassa muita kuin hänet. Ja niin kauan kun hän tahtoo viipyä…"
"Hyvä, hyvä", vastasi herttua. "Kuitenkin olisin hänet pian reipastuttanut entiselleen. Vakuutan teille, että hän on sitä ainesta, josta Ranskan marskit leivotaan, ja olen nähnyt useitakin sellaisia sukeutuvan samanlaisesta taikinasta."
"Paljon mahdollista, monseigneur; mutta kuningas nimittää Ranskan marskit, eikä Raoul koskaan ota vastaan mitään kuninkaalta."
Raoulin tulo katkaisi keskustelun. Hänen edellään asteli Grimaud, kantaen vielä varmoin käsin tarjotinta, jolla oli lasi ja pullo herttuan mieliviiniä. Nähdessään vanhan turvattinsa tämä huudahti mielihyvästä.
"Grimaud! Hyvää iltaa, Grimaud", virkkoi hän; "miten hurisee?"
Palvelija kumarsi syvään, yhtä onnellisena kuin jalo puhuttelijansakin.
"Olemmehan ystävyksiä!" sanoi herttua, ravistaen tarmokkaasti kunnonGrimaudin olkapäätä.
Toinen, vielä syvempi ja riemukkaampi kumarrus Grimaudilta.
"Mitä näen, kreivi? Ainoastaan yksi lasi!"
"Minä en juo teidän korkeutenne kanssa, paitsi jos teidän korkeutenne kutsuu", sanoi Atos ylevän vaatimattomasti.
"Cordieu, olittekin oikeassa antaessanne tuoda vain yhden lasin! Juomme siitä molemmat, kuten kaksi aseveljeä. Te ensiksi, kreivi."
"Osoittakaa minulle suosio täydellisenä", virkkoi Atos, työntäen lasin hiljaa takaisin.
"Te olette herttainen ystävä", vastasi Beaufortin herttua, tyhjentäen ja antaen sitten kultapikarin toverilleen. "Mutta ei siinä kaikki", jatkoi hän; "minulla on vielä jano, ja tahdon juoda tuon komean pojan maljan. Minä tuon onnea, varakreivi", virkkoi hän Raoulille; "toivokaa jotakin juodessanne lasistanne, ja rutto minut periköön, ellei toivomuksenne toteudu."
Hän ojensi pikarin Raoulille, joka kiirehti kostuttamaan huuliaan ja sanoi yhtä ripeästi:
"Minä toivoin jotakin, monseigneur."
Hänen silmissään paloi synkkä tuli, veri oli noussut hänen poskiinsa.Hymyillessäänkin hän säikähdytti Atosta.
"Ja mitä te toivoitte?" jatkoi herttua vaipuen nojatuoliinsa, samalla kun hän antoi takaisin pullon ja ojensi kukkaron Grimaudille.
"Monseigneur, lupaatteko myöntää minulle, mitä toivoin?"
"Pardieu, johan sen sanoin!"
"Minä toivoin, herra herttua, pääseväni kanssanne Djidgelliin."
Atos kalpeni eikä voinut salata levottomuuttaan. Herttua katsahti ystäväänsä ikäänkuin auttaakseen tätä väistämään odottamattoman iskun.
"Se on vaikeata, rakas varakreivi, hyvin vaikeata", virkkoi hän jokseenkin hiljaa.
"Anteeksi, monseigneur, minä olin varomaton", vastasi Raoul lujalla äänellä; "mutta kun te itse kehoititte minua toivomaan…"
"Toivomaan, että jättäisit minut?" sanoi Atos.
"Oi, monsieur… voitteko sitä uskoa?"
"No niin,mordieu!" huudahti herttua. "Pikkuinen varakreivi on oikeassa. Mitä hän täällä tekee? Näivettyy mielenkarvauteen."
Raoul punehtui; prinssi jatkoi innostuneena:
"Sota on hävitystä. Siinä on kaikki voitettavissa, ainoastaan henki menetettävissä, — paha kyllä silloin!"
"Sen mukana muisti", tokaisi Raoul vilkkaasti, "ja hyvä on silloin!"
Nähdessään Atoksen nousevan ikkunaa avaamaan hän katui, että oli puhunut niin pikaisesti. Tuolla liikkeellä kreivi epäilemättä salasi liikutustaan. Raoul syöksähti hänen luokseen. Mutta Atos oli jo niellyt surunsa, sillä kääntyessään takaisin valoihin hän näytti kirkkaat, tyynet kasvot.
"No", virkkoi herttua, "lähteekö hän siis vai eikö hän lähde? Jos hän lähtee, kreivi, tulee hänestä minun adjutanttini, poikani."
"Monseigneur!" huudahti Raoul notkistaen polvensa.
"Monseigneur", huudahti kreivi, tarttuen herttuan käteen, "Raoul tekee mitä hän tahtoo."
"Oh, ei, monsieur, vaan mitä te tahdotte!" keskeytti nuori mies.
"Tuhat tulimmaista!" innostui prinssi vuorostaan. "Ei tässä aja kreivi eikä varakreivi tahtoaan perille, vaan minä. Otan pojan mukaani. Sotalaivastossa odottaa loistava tulevaisuus, ystäväni."