Raoul hymyili vielä niin murheellisesti, että se tällä kertaa koski kipeästi Atoksen sydämeen, ja kreivi vastasi hänelle ankaralla katseella.
Raoul käsitti kaikki; hän palautti tyyneytensä ja varoi itseään niin hyvin, että häneltä ei enää luiskahtanut sanaakaan.
Herttua nousi huomatessaan ajan jo myöhäiseksi ja lausui nopeasti:
"Minulla on kiire; mutta jos minua moititaan siitä, että olen kuluttanut aikaani rupattelemalla ystävän kanssa, niin vastaan, että olen hankkinut hyvän tarjokkaan."
"Anteeksi, herra herttua", keskeytti Raoul, "älkää sanoko sitä kuninkaalle, sillä minä en siinä palvele kuningasta."
"Heh, ystäväni, ketä sinä sitten palvelet? Ei ole enää se aika, jolloin olisit voinut sanoa: 'Minä olen herra de Beaufortin miehiä.' Ei, nykyisin kuulumme kaikki kuninkaalle, suuret ja pienet. Jos siis palvelet minun laivoissani, ei ole epäilystäkään, rakas varakreivi, ettet palvelisi kuningasta."
Atos odotti jonkunlaisella levottomalla ilolla, minkä vastauksen Raoul, kuninkaan jyrkkä kilpakosija, antaisi tähän pulmalliseen seikkaan. Isä toivoi, että vastus kukistaisi halun. Hän melkein kiitti herra de Beaufortia, jonka kevytmielisyys tai jalomielinen harkinta oli saattanut kyseenalaiseksi pojan — hänen ainoan ilonsa — lähdön.
Mutta pysyen yhä lujana ja tyynenä Raoul vastasi:
"Herra herttua, mainitsemanne hankaluuden olen jo mielessäni selvittänyt. Minä palvelen laivoissanne, koska suvaitsette minut ottaa mukaanne; mutta minä palvelen siellä mahtavampaa herraa kuin kuningasta. Palvelen Jumalaa."
"Jumalaa! Mitä sillä tarkoitat?" huudahtivat Atos ja prinssi yhtaikaa.
"Tarkoitukseni on vannoutua valmistumaan Maltan ritariksi", ilmoitti Bragelonne, lausuen sanansa yksitellen, ja ne tuntuivat hyisemmiltä kuin talven myrskyjen jälkeen lehvättömistä puista putoilevat pisarat.
Tämä viime isku sai Atoksen horjumaan, ja prinssi itsekin kävi epävarmaksi.
Grimaud päästi kumean voihkauksen, pudottaen pullon, joka särkyi lattiaan kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota.
Herra de Beaufort katsahti nuoren miehen kasvoihin ja näki hänen piirteistään, vaikka silmät olivatkin alasluodut, päättäväisyyden hehkun, jonka edestä kaiken täytyi väistyä.
Atos taasen tunsi hyvin tämän hellän ja taipumattoman sielun. Hän ei otaksunut voivansa saada häntä kääntymään valitsemaltaan epätoivoiselta tieltä. Hän puristi herttuan ojennettua kättä.
"Kreivi, minä matkustan kahden päivän päästä Touloniin", virkkoi herra de Beaufort. "Tuletteko vielä Pariisiin minua tapaamaan, jotta saan tietää päätöksenne?"
"Minulla on kunnia saapua sinne kiittämään teitä kaikesta hyvyydestänne, prinssini", vastasi kreivi.
"Ja tuokaa joka tapauksessa varakreivi mukaan, joko hän sitten seuraa minua matkalle tai ei", lisäsi herttua. "Hänellä on minun sanani, ja minä en häneltä vaadi kuin omanne."
Siveltyään täten hiukan palsamia isällisen sydämen haavaan herttua tyynnytti vanhaa Grimaudia, joka räpytteli silmiään enemmän kuin oli luonnollista, ja yhtyi seurueeseensa pengermällä.
Levähtäneet ja kauniin yön virkistämät hevoset kiidättivät herransa tuotapikaa loitolle linnasta. Atos ja Bragelonne jäivät yksikseen, katsellen toisiaan kasvoista kasvoihin.
Kello löi yksitoista.
Isä ja poika olivat vaiti keskenään, mutta jokainen älykäs katselija olisi huomannut, että tuo äänettömyys sisälsi itkua ja nyyhkytystä.
Mutta nämä kaksi miestä olivat luonteeltaan niin terästyneitä, että jokainen mielenliikutus hautautui iäksi heidän sydämeensä, jos he kerran olivat päättäneet sen sinne kätkeä.
Ääneti ja melkein huohottaen he viettivät siten tunnin ennen puoliyötä. Vain kello ilmoitti heille lyönneillään, kuinka monta minuuttia oli kestänyt heidän sielujensa tekemää tuskallista matkaa menneisyyden muistojen ja tulevaisuuden pelon äärettömyydessä.
Atos nousi ensimmäisenä, virkkaen:
"On myöhä… Huomiseen, Raoul!"
Raoul nousi vuorostaan, tullen syleilemään isäänsä.
Tämä piteli häntä rintaansa vasten ja virkkoi muuttuneella äänellä:
"Kahden päivän päästä olet siis minut jättänyt, jättänyt ainiaaksi,Raoul?"
"Monsieur", vastasi nuori mies, "olin tehnyt suunnitelman, aioin lävistää sydämeni miekallani. Mutta te olisitte pitänyt minua raukkamaisena; luovuin siitä ajatuksesta, ja siten kävi välttämättömäksi, että eroamme."
"Sinä lähdet ja jätät minut, Raoul."
"Kuunnelkaa minua vielä, monsieur, minä pyydän. Ellen matkusta, niin kuolen täällä murheeseen ja rakkauteen. Minä tiedän, kuinka kauan minulla vielä on elon aikaa kotosalla. Lähettäkää minut nopeasti pois, monsieur, muutoin näette minun kurjasti kuolevan kotona silmienne edessä. Tämä tuska on voimakkaampi kuin tahtoni, tuimempi kuin kykenen kestämään. Näettehän, että kuukaudessa olen elänyt kolmekymmentä vuotta ja että elämäni lähestyy loppuaan."
"Siis", vastasi Atos kylmästi, "matkustat aikomuksella surmauttaa itsesi Afrikassa? Oh, sano se suoraan… Älä valehtele."
Raoul kalpeni ja oli vaiti kaksi sekuntia, jotka hänen isälleen olivat kaksi kauheaan kärsimyksen tuntia. Sitten hän lausui äkkiä:
"Monsieur, olen luvannut antautua Jumalalle. Korvauksena uhraamastani nuoruudesta ja vapaudesta pyydän Häneltä ainoastaan, että Hän säilyttää minut teille, koska te olette side, joka vielä yhdistää minut tähän maailmaan. Jumala yksin voi antaa minulle voimia muistamaan, että olen teille kaikki velkaa ja että minun on ennen kaikkea ajateltava teitä."
Atos syleili hellästi poikaansa ja sanoi hänelle:
"Sinä vastasit minulle kelpo miehen tavalla; kahden päivän päästä olemme herra de Beaufortin luona Pariisissa, ja silloin sinä teet niinkuin sopivaksi katsot. Olet vapaa, Raoul. Hyvää yötä."
Ja hän astui verkalleen makuuhuoneeseensa.
Raoul meni alas puutarhaan, viettäen siellä yönsä lehmuskäytävällä.
234.
Kun kello seisoi.
Atos ei enää hukannut aikaa vastustaakseen tätä järkähtämätöntä päätöstä. Hän käytti kaiken huolenpitonsa toimittaakseen herttuan hänelle suomina kahtena päivänä kaikki Raoulin matkatarpeet kuntoon. Tämä puuha kuului kunnon Grimaudille, ja hän antautui siihen heti perin hartaasti ja älykkäästi, niinkuin tiedämme hänelle olleen luontaista.
Atos antoi kunnon palvelijalle määräyksen ohjata kuormaston Pariisiin, kun tavarat saataisiin sälytetyiksi, ja jotta herttuan ei tarvitsisi odottaa tai edes kaipailla Raoulia hän lähti heti seuraavana päivänä herra de Beaufortin vierailun jälkeen poikansa kanssa matkalle pääkaupunkia kohti.
Nuori mies tunsi helposti käsitettävää liikutusta palatessaan Pariisiin kaikkien noiden henkilöiden keskuuteen, jotka olivat hänet tunteneet ja häntä rakastaneet.
Kaikki kasvot muistuttivat tälle paljon kärsineelle jostakin vaivasta, tälle paljon rakastaneelle jostakin hänen rakkauttaan koskevasta seikasta. Pariisia lähestyessään Raoul luuli kuolevansa, ja sinne päästyään häntä ei oikeastaan enää ollut olemassa. Kun hän saapui de Guichen luo, ilmoitettiin hänelle, että kreivi oli Monsieurin luona.
Raoul riensi Luxembourgin tielle, ja perille päästyään hän muistamatta saapuvansa paikkaan, missä la Vallière oli oleksinut, kuuli niin paljon soitantoa, hengitti niin suloisia tuoksuja, eroitti niin heleätä ja hilpeätä naurua ja näki niin paljon tanssivia varjoja, että ilman armeliasta naista, joka huomasi hänet surumielisenä ja kalpeana erään oviverhon suojassa, hän olisi jäänyt siihen muutamiksi minuuteiksi ja sitten lähtenyt tiehensä koskaan palaamatta.
Mutta, kuten sanoimme, ensimmäisissä etuhuoneissa hän oli pysähtynyt vain ollakseen sekoittumatta kaikkiin noihin onnellisiin ihmisiin, joita hän kuuli liikkuvan viereisissä saleissa. Ja kun eräs Monsieurin palvelija, tuntien hänet, oli häneltä kysynyt, tahtoiko hän tavata Monsieuria vai Madamea, oli Raoul hänelle tuskin vastannut, vaan vaipui penkille oven samettiverhojen viereen katsellen kelloa, joka oli tunti sitten seisahtunut.
Palvelijan mentyä oli tullut toinen, joka tiesi paremmin, ja tämä oli kysynyt Raoulilta, tahtoiko hän ilmoitettavan herra Guichelle. Tämäkään nimi ei ollut ravistanut Raoul-parkaa hereille. Mutta perään antamatta oli palvelija alkanut kertoa, että de Guiche oli juuri keksinyt uuden arpajaisleikin, jota hän paraikaa opetti naisille.
Avaten silmänsä suuriksi kuin Teofrastoksen hajamielinen, Raoul ei ollut enää vastannut; mutta hänen surunsa oli siitä lisääntynyt parilla vivahduksella.
Pää kallellaan, jalat hervottomina, suu huokauksista raollaan Raoul oli istunut täten unohdettuna eteisessä, kun äkkiä hame kahahti erään tähän käytävään avautuvan salin ovissa.
Nuori, sievä ja naurava nainen saapui, toruen erästä palvelevaa virkamiestä ja puhuen hyvin vilkkaasti. Virkailija vastasi tyynin, mutta varmoin lausein. Oli pikemmin kysymyksessä rakastuneitten sanakiista kuin hovilaisten väittely, joka loppuu naisen sormien suutelemiseen. Huomatessaan Raoulin nainen vaikeni äkkiä ja työnsi virkaherraa syrjään.
"Tiehesi siitä, Malicorne", sanoi hän; "en luullut täällä olevan ketään. Olen sinulle silmittömästi suutuksissani, jos joku on meidät kuullut tai nähnyt!"
Malicorne pakeni todellakin. Nuori nainen läheni takaapäin Raoulia, kurkoittaen veitikkamaisia kasvojaan.
"Monsieur on hienotuntoinen mies", aloitti hän, "ja epäilemättä…"
Hän keskeytti puheensa päästääkseen huudahduksen.
"Raoul!" hän virkkoi punehtuen.
"Neiti de Montalais!" kummasteli Raoul kuolemaa valjumpana.
Hän nousi horjuen ja aikoi kävellä pois liukkaalla mosaiikilla. Mutta tyttö oli ymmärtänyt tuon hurjan ja julman tuskan, hän tunsi, että Raoulin paossa oli syytös tai ainakin epäluulo häntä kohtaan. Yhä valppaana naisena hän ei mielestään voinut päästää käsistään puolustautumisen tilaisuutta, mutta Raoul, jonka hän pysähdytti keskellä tätä käytävää, ei näkynyt tahtovan taistelutta antautua.
Raoul kohteli häntä niin kylmällä ja hämmentyneellä sävyllä, että jos jompikumpi heistä olisi tässä yllätetty, ei kukaan hovissa olisi enää jäänyt epätietoiseksi neiti de Montalaisin kompastuksesta.
"Ah, monsieur", virkkoi hän ylenkatseellisesti, "menettelynne ei sovi aatelismiehelle. Sydämeni vaatii minua puhumaan teille; te saatatte minut häpeän vaaraan epäkohteliaalla käytöksellänne; siinä teette väärin, monsieur, ja sekoitatte ystävänne vihollisiinne. Hyvästi!"
Raoul oli vannonut itselleen, että hän ei koskaan puhuisi Louisesta eikä koskaan antautuisi niiden pariin, jotka ehkä olivat tytön nähneet. Hän siirtyi toiseen maanosaan, ollakseen milloinkaan kohtaamatta mitään, mitä Louise oli nähnyt, mitään, mitä hän oli koskettanut. Mutta hänen ylpeytensä saaman ensimmäisen kolauksen jälkeen, kun hän oli vilahdukselta nähnyt Montalaisin, tämän Louisen toverin, joka johti hänen mieleensä Bloisin pikku tornin ja hänen nuoruutensa ilot, hänen järkensä kokonaan himmeni.
"Anteeksi, mademoiselle; aikomukseni ei suinkaan ole eikä saata olla käyttäytyä epäkohteliaasti."
"Haluatteko jutella kanssani?" virkkoi tyttö, myhäillen muinaista hymyään. "No, tulkaa sitten muualle, sillä täällä meidät voitaisiin yllättää."
"Minne?" kysyi Raoul.
Tyttö katsoi epäröiden kelloa. Mietittyään hän jatkoi:
"Minun huoneeseeni; meillä on tunti aikaa haastella."
Ja liidellen keijukaista keveämpänä hän nousi suojaansa Raoulin häntä seuratessa. Siellä hän sulki ovensa ja sanoi jättäen kamarineidolleen viitan, jota hän siihen asti oli pitänyt käsivarrellaan:
"Te etsitte herra de Guichea?"
"Niin mademoiselle."
"Minä menen kohta pyytämään häntä tänne, kun olen ensin puhellut kanssanne."
"Olkaa niin hyvä, mademoiselle."
"Oletteko minulle vihoissanne?"
Raoul katseli häntä hetkisen, luoden sitten silmänsä alas.
"Olen", virkkoi hän.
"Te luulette, että sormeni ovat olleet mukana juonessa, josta aiheutui suhteenne rikkoutuminen?"
"Rikkoutuminen!" toisti Raoul katkerasti. "Oi, mademoiselle, suhde ei voi särkyä siellä, missä ei koskaan ole rakkautta ollutkaan."
"Erehdys", vastasi Montalais; "Louise rakasti teitä."
Raoul säpsähti.
"Ei lemmellä, sen tiedän; mutta hän rakasti teitä, ja teidän olisi pitänyt naida hänet ennen Lontooseen lähtöänne."
Raoul puhkesi kolkkoon nauruun, joka pöyristytti Montalaisia.
"Te sanotte minulle tuon hyvin keveästi, mademoiselle!… Voiko naida kenet vain tahtoo? Te unohdatte siis, että kuningas jo säilytti itseään varten rakastajatartansa, josta puhumme."
"Kuulkaa", pyysi nuori nainen edelleen, puristaen Raoulin kylmiä käsiä omissaan, "te olette ollut aivan väärässä. Teidän ikäisenne mies ei saa jättää yksikseen hänen ikäistänsä naista."
"Maailmassa ei siis enää ole uskollisuutta", virkahti Raoul.
"Ei, varakreivi", vastasi Montalais tyynesti. "Kuitenkin minun täytyy sanoa teille, että jos hänelle osoittamanne kylmän ja filosofisen rakkauden asemesta olisitte herättänyt Louisessa hehkuvan lemmen tunteet…"
"Riittää, mademoiselle, minä pyydän teitä", keskeytti Raoul. "Tunnen teidän kaikkien, naisten ja miesten, kuuluvan toiseen vuosisataan kuin itseni. Te osaatte herttaisesti nauraa ja laskea leikkiä. Mutta minä rakastin neiti de…" Raoul ei voinut lausua hänen nimeään. "Minä rakastin häntä; no niin, minä uskoin häneen! Tänään olen siitä päästyt, kun en häntä enää rakasta."
"Oi, varakreivi!" huomautti Montalais, näyttäen hänelle kuvastinta.
"Tiedän, mitä tahdotte sanoa, mademoiselle: että olen kovin muuttunut, niinkö? No, tiedättekö mistä syystä? Se johtuu siitä, että kasvoni ovat sydämeni kuvastin: sisus on muuttunut niinkuin kuorikin."
"Oletteko löytänyt lohtua?" kysyi Montalais kirpeästi.
"En, minä en koskaan saa lohtua."
"Teitä ei voi ollenkaan ymmärtää, herra de Bragelonne."
"Siitä vähät välitän. Itse ymmärrän itseäni liiankin hyvin."
"Ettekö ole edes yrittänyt puhua Louiselle?"
"Minäkö!" huudahti nuori mies säkenöivin silmin. "Minäkö! Miksi ette suoraa päätä neuvo minua häntä naimaan? Ehkäpä kuningas siihen tänään suostuisikin!"
Hän nousi hyvin kuohuksissaan.
"Näen", lausui Montalais, "että te ette ole parantunut ja ettäLouisella on yksi vihollinen lisää."
"Vihollinen lisää?"
"Niin, lemmikkejä ei suosita Ranskan hovissa."
"Oh, niin kauan kuin hänellä on rakastajansa häntä puolustamassa, riittänee se toki? Hän on valinnut itselleen sellaisen, että viholliset eivät mahda hänelle mitään. Ja sitten", hän lisäsi äkillisen pysähdyksen jälkeen, "olettehan te, mademoiselle, Louisella ystävättärenä."
Hänen sanoissaan oli vivahdus ivaa, joka ei kilpistynyt vastustajan rintahaarniskasta.
"Minäkö?" sanoi Montalais. "Oh, ei! Minä en enää kuulu niihin, joita de la Vallière suvaitsee katsellakaan, mutta…"
Tämä merkitsevä, uhkauksia ja myrskyjä sisältävä "mutta", tämä "mutta", joka surujen ja murheiden enteenä hänen ennen niin hellästi rakastamalleen tytölle rajusti sykähdytti Raoulin sydäntä, tämä Montalaisin kaltaiselle naiselle niin paljon tietävä "mutta" keskeytyi jokseenkin voimakkaasta rytinästä, jonka keskustelijat kuulivat vuodekomerosta päin laudoituksen takaa.
Montalais heristi korviansa, ja Raoul oli jo nousemassa, kun nainen astui esille aivan tyynenä salaovesta, jonka hän sulki jälkeensä.
"Madame!" huudahti Raoul, tuntien kuninkaan kälyn.
"Minua onnetonta!" kuiskasi Montalais, syöksähtäen — vaikka liian myöhään — prinsessan eteen. "Minä olen erehtynyt kokonaisen tunnin!"
Hän ehti kuitenkin ilmoittaa Raoulia kohti astuvalle Henriettelle:
"Herra de Bragelonne, madame."
Nämä sanat kuullessaan prinsessa peräytyi, vuorostaan parahtaen.
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", lateli Montalais liukaskielisesti, "on siis armollisesti tahtonut ajatella noita arpajaisia ja…"
Prinsessa alkoi olla pahoin hämillään.
Raoul kiirehti lähtemään, arvaamatta vielä kaikkea, ja kuitenkin hän tunsi häiritsevänsä.
Madame valmisteli jotakin välityslausetta, saadakseen aikaa toipumiseen, kun samassa avautui kaappi vuodekomeroa vastapäätä ja siitä astui sisälle herra de Guiche aivan säteilevänä. Kalpein näistä neljästä, se täytyi myöntää, oli vieläkin Raoul. Ja kuitenkin prinsessa oli pyörtymäisillään ja nojautui makuusijan patsaaseen.
Kukaan ei rohjennut häntä tukea. Näin kului kotvanen peloittavassa äänettömyydessä.
Raoul käsitti; hän astui kreivin luo, jolla sanomaton liikutus sai polvet vapisemaan, ja tarttui hänen käteensä.
"Rakas kreivi", hän virkkoi, "sano Madamelle, että olen kyllin onneton ansaitakseni anteeksiannon; sano hänelle myöskin, että olen rakastanut elämässäni ja että minulle tehdyn petoksen kammo saa minut leppymättömäksi kaikkea muuta petosta kohtaan, mitä ympärilläni tapahtuu. Siksipä, mademoiselle", hän lisäsi hymyillen Montalaisille, "en koskaan ilmaise tätä salaisuutta, en koskaan mainitse ystäväni käynneistä luonanne. Hankkikaa Madamelta, joka on niin lempeä ja jalomielinen, hankkikaa häneltäkin anteeksianto, kun hän juuri yllätti teidät. Olette kumpikin vapaita, rakastakaa toisianne, olkaa onnellisia!"
Prinsessa tunsi hetkisen sanoin kuvaamatonta epätoivoa. Hänestä oli Raoulin osoittamasta hienotuntoisuudesta huolimatta vastenmielistä nähdä näin ajattelemattomasti jouduttautuneensa toisen armoille. Häntä ärsytti myöskin pakko pujahtaa tämän huomaavaisen viekkauden tarjoamaan piiloreikään. Vilkkaana ja herkkähermoisena hän taisteli näiden kahden mielenkarvauden pistelyä vastaan.
Raoul ymmärsi hänet ja tuli vielä kerran avuksi.
"Madame", kuiskasi hän polvistuen hänen eteensä, "kahden päivän päästä olen kaukana Pariisista, ja kun kaksi viikkoa on kulunut, olen kaukana Ranskasta, eikä minua enää koskaan nähdä."
"Te matkustatte?" virkahti Madame ilahtuen. "Herra de Beaufortin kanssa."
"Afrikkaan!" huudahti de Guiche vuorostaan. "Sinä, Raoul? Oi, ystäväni, Afrikkaan kuolemaan!" Unohtaen kaikki, unohtaen, että hän tarjotun osan muistamattomuudella paljasti prinsessan vielä pahemmin kuin läsnäolollaan, hän lisäsi; "Kiittämätön, joka et edes ole kysynyt mielipidettäni!"
Ja hän syleili ystäväänsä.
Tällävälin oli Montalais toimittanut Madamen pois ja itsekin hävinnyt.
Raoul laski käden otsalleen ja virkkoi hymyillen:
"Olen nähnyt unta." Sitten hän kääntyi de Guicheen, joka vähitellen kiinnitti hänen huomionsa, ja sanoi vilkkaasti: "Ystäväni, en salaa mitään sinulta, joka olet sydämeni valiotoveri. Minä menen sinne kuolemaan, salaisuutenne ei elä vuottakaan rinnassani."
"Oi, Raoul! Olethan mies!"
"Tunnetko ajatukseni, de Guiche? Kas tässä: turpeen alle kätkettynä minä elän todellisempaa elämää kuin viime kuukauden aikana. Olen kristitty, ystäväiseni, ja jos tällaista kärsimystä jatkuisi, en vastaisi enää sielustani."
De Guiche tahtoi tehdä vastaväitteitä.
"Ei sanaakaan enää", kielsi Raoul. "Annan sinulle neuvon, ystäväni. Se, mitä sinulle aion lausun, on paljoa tärkeämpää."
"Miten niin?"
"Epäilemättä sinä panet alttiiksi paljon enemmän kuin minä, koska sinua rakastetaan."
"Oh!…"
"Minulle tuottaa ihanaa iloa, että voin sinulle näin puhua! No niin, deGuiche, varo Montalaisia."
"Hän on hyvä ystävätär."
"Hän oli… hänen ystävänsä… tiedäthän. Hän on ylpeydestä hänet menettänyt."
"Sinä erehdyt."
"Ja nyt, kun hän on hänet menettänyt, tahtoo hän riistää häneltä sen ainoan, millä tuota naista minun silmissäni voi puolustaa."
"Minkä sitten?"
"Hänen rakkautensa."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Tarkoitan, että on punottu salajuoni häntä, kuninkaan rakastettua vastaan, salajuoni Madamen omassa talossa."
"Voitko sitä uskoa?"
"Olen siitä varma."
"Montalaisko sen on aikaansaanut?"
"Katsele häntä vähimmän vaarallisena vihollisista, joita pelkään… sen toisen vuoksi."
"Selitähän paremmin, ystäväni, ja jos voin sinut käsittää…"
"Sanalla sanoen: Madame on ollut mustasukkainen kuninkaasta."
"Sen tiedän."
"Oh, älä pelkää mitään! Sinua rakastetaan, sinua rakastetaan, de Guiche. Käsitätkö noiden kahden sanan arvon? Ne merkitsevät, että voit kulkea pää pystyssä, voit nukkua yösi levollisesti, voit kiittää Jumalaa joka hetki elämässäsi. Sinua rakastetaan, se merkitsee, että voit kuulla kaikkea, vieläpä onnestasi huolehtivan ystävän neuvonkin. Sinua rakastetaan, de Guiche, sinua rakastetaan! Sinä et vietä noita kamalia, noita loppumattomia öitä, joiden kaameudessa muiden, kuolemaan vihittyjen ihmisten silmät kirvelevät kuivina ja sydämet palavat poroksi. Sinä elät kauan, jos noudatat saiturin esimerkkiä, kun hän pala palalta, muru murulta hyväilee ja kerää timantteja ja kultaa. Sinua rakastetaan! Salli minun sinulle sanoa, mitä on tehtävä, jotta sinua alati rakastettaisiin."
De Guiche katseli jonkun aikaa tuota onnetonta, epätoivosta puolihullua nuorta miestä, ja hän tunsi sydämessään ikäänkuin tunnonpistoksen oman onnensa tähden. Raoul tyyntyi kuumeisesta innostuksestaan, ja hänen kasvonsa ja äänensä saivat jäykistyneen sävyn.
"Tuotetaan kärsimystä sille", virkkoi hän, "jonka nimen soisin vielä voivani lausua. Vanno minulle, ettet ainoastaan ole sitä edistämättä, vaan että tilaisuuden tullen tyttöä vielä puolustatkin, kuten olisin itse tehnyt."
"Minä vannon sen", vastasi de Guiche.
"Ja lupaa minulle, että jonakuna päivänä, kun olet hänelle tehnyt jonkun suuren palveluksen, josta hän sinua kiittää, lausut hänelle nämä sanat: 'Olen tehnyt teille tämän hyväntyön, madame, herra de Bragelonnen kehoituksesta, jolle olette tehnyt niin paljon pahaa.'"
"Minä vannon sen!" vakuutti de Guiche liikuttuneena.
"Siinä kaikki. Hyvästi! Matkustan huomenna tai ylihuomenna Touloniin.Jos sinulla on joitakuita vapaita hetkiä, suo ne minulle."
"Kaikki, kaikki!" huudahti nuori ystävä.
"Kiitos!"
"Ja mihin nyt tästä lähdet?"
"Menen jälleen tapaamaan herra kreiviä Planchetin luo; siellä toivomme näkevämme herra d'Artagnanin."
"Herra d'Artagnanin?"
"Tahdon syleillä häntä ennen lähtöäni. Hän on kunnon mies, ja hän piti minusta. Hyvästi, rakas ystävä; sinua varmaan odotetaan. Kreivin asunnossa tapaat minut, milloin sinua vain haluttaa. Hyvästi!"
Nuoret miehet syleilivät toisiaan. Ne, jotka heidät olisivat tässä nähneet, olisivat varmaan Raoulia osoittaen virkkaneet:
"Tuo on onnellinen ihminen."
235.
Planchetin omaisuus arvioidaan.
Raoulin käydessä Luxembourg-palatsissa oli Atos tosiaan pistäytynytPlanchetin luo, tiedustaakseen kuulumisia d'Artagnanista.
Rue des Lombardsille tullessaan kreivi havaitsi maustekauppiaan myymälässä vilkasta tuoksinaa ja tavarain tungosta; mutta tämä ei merkinnyt tavallista suurempaa ostelua tai uuden lähetyksen saapumista. Planchet ei hallinnut säkkien ja tynnyrien valtiaana kuten ennen. Ei, kynäänsä korvanjuuressa käyttävä apulainen ja toinen, muistikirjaan merkitsevä kauppapalvelija kyhäsivät kiireisesti numeroita, sillaikaa kun kolmas laski ja punnitsi. Oltiin laatimassa omaisuusarviota.
Atos, jossa ei ollut liikehenkeä, joutui hiukan hämilleen noista tielläolevista tavarakasoista ja toimitsijain majesteettisesta sävystä. Hän näki liiketuttavia lähetettävän ovelta takaisin tyhjin toimin ja ajatteli, että hän millään kaupoilla tulematta tuntui varmaankin vähimmin suotavalta kävijältä. Erityisen kohteliaasti hän liikeapulaisilta kysyikin, miten voisi saada puhutella herra Planchetia.
Jokseenkin huolimattomasti virketty vastaus kuului, että Planchet oli sullomassa kirstujaan.
Atos heristi korviansa.
"Kirstujaan?" hän toisti. "Onko herra Planchet lähdössä matkalle?"
"On, monsieur, hetimiten."
"Niinpä suvaitkaa ilmoittaa hänelle, messieurs, että kreivi de la Fère haluaisi häntä hetkiseksi puhutella."
Vieraan lausuessa nimensä muuan apulaisista, joka varmaankin oli tottunut kuulemaan sitä mainittavan kunnioittavasti, läksi viemään sanaa Planchetille.
Samassa ilmestyi ovelle Raoulkin, vapauduttuaan koettelevasta kohtauksestansa Montalaisin kanssa.
Planchet jätti hommansa silleen ja juoksi alas portaita.
"Voi, herra kreivi", riemuitsi hän, "mikä ilo! Ja mikä onnellinen tähti toikaan teidät tänne?"
"Rakas Planchet", sanoi Atos puristaessaan poikansa kättä, syrjäsilmäyksellä havaiten hänen muotonsa suruisuuden, "tulimme kysymään teidän vointianne… Mutta mistä hoppuisesta työstä teidät keskeytinkään! Olette valkoisena kuin mylläri, — mitä olette pöyhimässä?"
"Kas, perhanassa, olkaa varuillanne, monsieur, älkääkä lähestykö minua ennen kuin olen kunnollisesti ravistautunut."
"No, eipähän pikku jauhottumisesta ole haittaa."
"Helkkari, tämä tässä hihoissani on arsenikkia!"
"Arsenikkia?"
"Niin. Olen varustelemassa rottia vastaan."
"Ahaa! Tällaisessa laitoksessa rotat kyllä esiintyvätkin huomattavana tekijänä."
"En enää myymälästä huolehdi, herra kreivi: täällä ovat rotat minulta sen jyrsineet, minkä voivatkin jyrsiä."
"Mitä tarkoitatte?"
"Mutta olettehan jo saattanut nähdäkin, herra kreivi, että varastoani parhaillaan arvioidaan."
"Te luovutte liikkeestä?"
"Ka, hyvä Jumala, niin; olen luovuttanut kaupunkiomaisuuteni eräälle apulaiselleni."
"Vai niin! Olette siis jo koonnut kylliksi rikkautta?"
"Monsieur, minä olen kyllästynyt kaupunkiin. En tiedä, vanhuusko siinä vaikuttaa, — herra d'Artagnan tässä taannoin sanoi, että vanhetessaan usein muistelee nuoruutensa harrastuksia; joka tapauksessa olen jo jonkun aikaa tuntenut maaseudun ja puutarhanhoidon vetävän puoleensa: minä olin ennen vanhaan talonpoika."
Ja Planchet säesti tunnustustaan naurahduksella, joka oli nöyräksi asettuneelle miehelle hieman vaatelias.
Atos teki hyväksyvän liikkeen.
"Ostatte tilan?" virkahti hän sitten.
"Olen ostanut, monsieur."
"Kas vain! Hauskaa kuulla."
"Pienen talon Fontainebleausta ja parikymmentä auranalaa lähistöltä."
"Varsin sievää, Planchet; onneksi olkoon!"
"Mutta meidänhän on hankala haastella tässä, monsieur; kas, kirottu pölyni jo yskittää teitä.Corbleu, enpä ota myrkyttääkseni valtakunnan arvokkainta aatelismiestä."
Atos ei hymyillyt tälle leikkipuheelle, jolla Planchet yritteli matkia hienoston sukkeluuksia.
"Niin", sanoi hän, "puhelkaamme syrjempänä, — vaikkapa asunnossanne.Onhan teillä yksityishuoneita?"
"Kyllä, herra kreivi."
"Tuolla ylhäällä ehkä?"
Ja nähdessään seisovansa Planchetin tiellä Atos aikoi astua edellä.
"Siellä vain…" virkkoi Planchet epäröiden.
Kreivi käsitti hänen empimisensä väärin, arvellen maustekauppiaan pelkäävän joutuvansa tarjoamaan kovin keskinkertaista vieraanvaraisuutta.
"Ei väliä, ei väliä", hän sanoi kävellen eteenpäin, "kauppiaan asunto ei tässä kaupunginosassa suinkaan sovellu palatsiksi. Menkäämme vain."
Raoul siirtyi keveästi etummaiseksi ja astui sisälle.
Kuului yhtaikaa kaksi huudahdusta, tai oikeastaan kolmekin. Yksi niistä vallitsi toisia, kimakkana naisen kirkaisuna. Toinen äännähdys ilmaisi Raoulin ihmetystä, ja samassa hän pikaisesti löi oven kiinni. Kolmas kumahti Planchetin kauhun ilmauksena.
"Anteeksi", lisäsi viimemainittu, "emäntä jäi juuri pukeutumaan."
Raoul oli epäilemättä todennut Planchetin huomautuksen, sillä hän peräytyi takaisin portaille.
"Emäntä?…" kummeksui Atos.
"Ah, anteeksi, ystäväiseni, minä en tiennytkään, että teillä oli…"
"Siellä on Trüchen", selitti Planchet hiukan punastellen.
"Miten vain suvaitsette, hyvä Planchet; pahoittelen häirintäämme."
"Ei, ei, nouskaa nyt jo kamariin, messieurs."
"Emme millään muotoa", kieltäysi Atos.
"Oh, emäntäiseni on tällävälin ehtinyt…"
"Ei, Planchet. Hyvästi!"
"Mutta ettehän tahtone saattaa minua ikävälle mielelle näin jäädessänne portaisiin tai poistuessanne ennen kuin edes hetkeksi istahdatte?"
"Jos olisimme tienneet, että teillä oli tuolla rouvasihminen", vastasi Atos tottuneen tyynimielisesti, "niin olisimme ennakolta pyytäneet saada tervehtiä häntä."
Planchet oli niin nolostuksissaan tästä hienosta ujostelemattomuudesta, että hän tunkeusi itse etunenään ja avasi oven vierailleen. Trüchen olikin jo suoriutunut kuntoon: hänellä oli yllään uhkea ja sievistelty kauppiaanrouvan puku, jossa saksalainen maku oli koettanut parannella ranskalaista kuosia.
Hän vetäytyi pois kahden arvokkaan niiauksen jälkeen siirtyen alas myymälään. Ei kuitenkaan ennen kuin oli oven takana kuunnellut, mitä vieraat aatelismiehet sanoisivat hänestä Planchetille; mutta Atos aavisteli sitä eikä johtanut keskustelua tälle tolalle. Planchetilla puolestaan oli hehkuva halu selityksiin, joita kreivi vältteli, ja kun muutamanlainen itsepintaisuus on voimallisempaa kuin taitavakaan pidättely, kävi Atokselle piankin pakolliseksi kuulla Planchetin kertoilevan onnenidylleistään, siveämmin esitettyinä kuin Longoksen[34] kuvailu. Planchet johtui siihen loppuvakuutukseen, että Trüchen oli ollut hänen kypsyneen ikäkautensa viehäkkeenä ja tuonut menestystä hänen asioihinsa, niinkuin Boakselle Rut.
"Onnellisuudestanne ei siis enää puutu muuta kuin perillisiä", huomautti Atos.
"Niin, olisihan minulla kolmesataatuhatta jättää perilliselle", vastasiPlanchet.
"Pitää saada", virkkoi kreivi tyynesti, "vaikkapa vain säästääksenne pikku omaisuuden joutumasta vieraille."
Sanatpikku omaisuudenpalauttivat Planchetin oikealle sijalleen, niinkuin kersantin ääni siihen aikaan kun Planchet oli vain jääkärinä Piemontin rykmentissä, johon Rochefort oli hänet toimittanut.
Atos käsitti, että maustekauppias oli menossa naimisiin Trüchenin kanssa ja muodostamassa itselleen perheen kaikin mokomin. Se muutos tuntui hänestä sitäkin varmemmalta, kun hän kuuli, että Planchetin liikkeen ostaja oli Trüchenin serkku. Kreivi muisti, että tämä apulainen oli punakka hipiältään, kiharatukkainen ja harteva.
Hän tiesi nyt kaikki, mitä voi tai sopii tietää jonkun maustekauppiaan elämän ehtoopuolesta. Trüchenin kauniit pukineet eivät yksinään korvanneet ikävystymistä, jota pyylevä naikkonen koki totuttautuessaan maalaiselämään ja puutarhapuuhiin harmahtavan aviomiehen kumppanina.
Atos siis oivalsi aseman, kuten sanottu, ja kysyi äkkiä toiseen aiheeseen mennen:
"Mitä herra d'Artagnan hommailee? Louvresta ei häntä saatu käsiin."
"Voi, herra kreivi, herra d'Artagnan on kadonnut."
"Kadonnut?" äännähti Atos kummastuen.
"Oh, monsieur, tiedämme, mitä se merkitsee."
"Minä en tiedä."
"Kadotessaan on herra d'Artagnan aina hoitamassa jotakin uskottua tehtävää, luottamustointa."
"Olisiko hän puhunut teille siitä?"
"Sellaisista asioista hän ei koskaan haasta minulle."
"Aikanaan silti tiesitte ennakolta hänen lähtönsä Englantiin?"
"Niin, keinottelumme takia", tuli Planchet tokaisseeksi.
"Te keinottelitte?"
"Tahdoin sanoa…" aloitti Planchet hämillään.
"No, no, emme tässä aio tunkeutua teidän tai ystävämmekään yksityisasioihin; pelkästä tapaamisen harrastuksesta vain tiedustin hänen olinpaikkaansa teiltä. Koska muskettisoturien kapteeni ei ole täällä eikä teiltä ole saatavissa mitään opastusta hänen nykyisestä osoitteestansa, niin lausummekin teille jo hyvästi. Näkemiin, Planchet, näkemiin! Lähdetään, Raoul!"
"Herra kreivi, kovin mielellänihän soisin voivani sanoa teille…"
"Ei mitenkään, ei mitenkään; minä en suinkaan moiti palvelijaa varovaisuudesta."
Palvelijasorahti pahasti pohatan korvissa, mutta luontainen kunnioitus ja sävyisyys voittivat ylpeyden loukkauksen.
"Ei ole mitenkään varomatonta sanoa herra kreiville ainoana tietonani, että herra d'Artagnan toispäivänä kyllä kävi täällä."
"Ahaa!"
"Ja että hän parin tunnin ajan tutkisteli maantieteellistä karttaa."
"Olette oikeassa, ystäväni, kun ette ilmaise sen enempää."
"Ka, tuossa se kartta onkin todisteena", lisäsi Planchet käyden noutamassa sen viereiseltä seinältä, jossa se riippui nauhapunoksella vaarnaan kiinnitettynä. Hän toi siten kreivin nähtäväksi Ranskan kartan, jolla tämän harjaantunut silmä heti keksi pikku nuppineuloilla merkityn matkasuunnan, missä nuppineula puuttui, siinä raapaisu antoi ohjausta.
Näiden tienviehkain ja rastien opastamana Atos näki että d'Artagnanin oli täytynyt matkata etelää kohti, ihan Välimeren rannikolle asti. Viitoittelu päättyi Cannesin edustalle.
Kreivi vaivasi vielä tovin aivojaan pohtimalla, mitä tekemistä muskettisoturilla saattoi olla Cannesissa ja missä mielessä hän oli ottanut seuratakseen Varin rantoja. Hän ei kyennyt keksimään mitään selittävää oletusta. Hänen tavallinen terävyytensä jäi tehottomaksi, eikä Raoulkaan voinut avustaa isäänsä.
"Eipä väliä", virkkoi nuori mies kreiville, kun tämä oli äänettömänä sormellaan näyttänyt d'Artagnanin taipaleen, "onhan sallimus toki ilmeisesti lähentämässä meitä toisiimme. Hän on siis Cannesin tienoilla, ja te saatatte minua ainakin Touloniin asti. Olkaa varma siitä, että löydämme hänet paljon helpommin matkallamme kuin tältä kartalta."
Aatelismiehet jättivät sitten hyvästi Planchetille, joka oli ryhtynyt touhukkaasti pärmänttäämään apulaisille ja itse seuraajalleenkin, Trüchenin serkulle, omien matkahommiensa jouduttamiseksi. Isä ja poika lähtivät sitten yhdessä pistäytymään Beaufortin herttuan puheille.
Maustekauppiaan myymälästä ulos astuessaan he näkivät vaunut valmiina vastaanottamaan mamselli Trüchenin sulot ja herra Planchetin kultapussit.
"Kukin taivaltaa omaa tietänsä onneen", sanoi Raoul alakuloisesti.
"Fontainebleaun tielle!" komensi samassa Planchet ajajaansa.
236.
Herttuan omaisuus arvioidaan.
Puheltuaan Planchetin kanssa d'Artagnanista ja nähtyään edellisen poistuvan Pariisista maaseudun rauhaisaan lepoon Atos ja hänen poikansa olivat ikäänkuin viimeisen kerran hyvästelleet kaikkea pääkaupungin humua, joka oli entiseen aikaan kuulunut heidän elämäänsä.
Mitä tosiaan jättivätkään taaksensa nuo miehet, joista toinen oli ehdyttänyt koko menneen sukupolven kunnian ja toinen kokenut uuden ajan kaiken onnettomuuden? Ilmeisesti ei kumpaisellakaan heistä ollut mitään tavoitettavaa aikalaisiltansa.
Oli vain enää puhuteltava Beaufortin herttuaa lähdön järjestämiseksi.
Herttualla oli kaupungissa muhkea asunto. Hänellä oli sellaisten suurten omaisuuksien keräämä saattue, joita jotkut vanhukset muistivat nähneensä muodostettavan siihen aikaan kun avokätinen Henrik III hallitsi. Silloin moniaat ylimykset olivat todella rikkaampia kuin kuningas. He olivat siitä tietoisia eivätkä varojensa käytössä kieltäytyneet siitä huvista, että saivat hiukan nöyryyttää hänen kuninkaallista majesteettiaan. Samaisen itsekkään ylimystön oli sittemmin Richelieu pakottanut maksamaan verellä, kukkarolla ja kunnioituksella veronsa niin sanottuun kuninkaan palvelukseen.
Kuinka monet suvut olivatkaan nostaneet päänsä isoisten kamalan niittomiehen Ludvig XI:n päivistä Richelieun nousuun asti! Ja kuinka monet jälleen siitä saakka Ludvig XIV:n hallitukseen asti olivat painaneet sen alas, enää yrittämättäkään sitä kohottaa! Mutta herra de Beaufort oli syntyään prinssi ja sellaista verta, jolla ei pirskoitella mestauslavoja, ellei se tapahdu kansojen tuomiosta.
Tämä prinssi oli niin ollen säilyttänyt suurelliset elämäntavat. Miten hän maksoi lukuisat hevosensa, runsaan seurueensa ja ylelliset pitopöytänsä? Kukaan ei sitä tiennyt, hän vielä vähemmin kuin muut. Olihan kuninkaan pojalla kyllä se etuus, että kukaan ei kieltäytynyt rupeamasta hänen saamamiehekseen, joko kunnioituksesta tai uskollisuudesta taikka siinä luulottelussa, että suorituksen täytyi tulla aikanaan.
Atos ja Raoul tapasivat prinssin asunnon mullisteltuna samalla tavoin kuin Planchetin myymälän. Herttuakin nimittäin arvioitsi omaisuuttansa, — toisin sanoen hän jakeli ystävilleen ja saamamiehilleen mitä talossa vain oli minkään arvoista.
Jo kahden miljoonan verran velkaantuneena, mikä siihen aikaan oli huikea summa, herra de Beaufort oli harkinnut, että hän ei voinut lähteä Afrikkaan sievoisetta matkakassatta, ja sen tarpeen täyttämiseksi hän jakeli saamamiehilleen muistolahjoiksi pöytäkalustoa, aseita, jalokiviä ja huonekaluja. Se menettely oli muhkeampaa kuin suoranainen rahaksimuutto ja — tuotti kaksin verroin. Miten esim. olisikaan mies, jolla oli kymmenentuhannen saatava, kieltäytynyt vastaanottamasta kuuteentuhanteen livreen arvioitua lahjaa, joka vielä sai lisää arvoa siitä, että se oli kuulunut Henrik IV:n jälkeläiselle? Ja miten hän tuollaisen lahjan otettuaan olisi evännyt antamasta jalomieliselle ylimykselle kymmenentuhannen livren lisälainaa, kun tämä tarvitsi sitä matkarahoiksi?
Näin siis oli käynyt. Prinssillä ei enää ollut omaa taloa, koska sellainen oli käynyt tarpeettomaksi amiraalille, jolla on laiva asuntonaan. Hänellä ei enää ollut liikanaisia aseita, hän kun olikin majoittumassa kanuunainsa keskeen, — ei enää jalokiviä, jotka meri olisi voinut niellä, mutta kirstuissaan hänellä oli lähemmä neljäsataatuhatta écua.
Ja kaikkialla talossa hyöri iloissaan ihmisiä, jotka luulivat riistävänsä puille paljaille hänen korkeutensa. Prinssillä oli mitä suurimmassa määrässä taito tehdä onnellisiksi mitä säälittävimmätkin velkojat, kun nämä kiireissään saapuivat paikalle, kuultuaan ylimyksen sotaretkestä. Jokainen hätistelijä sai osakseen mitä suopeimman vastaanoton. "Minulla ei ole muuta kuin tämä hopeinen vesikannu", hän saattoi virkkaa lopuksi surumielisesti hymyillen; "se on toki hyvinkin viidensadan livren arvoinen, — ottakaa edes se tällä kertaa lahjanani." Kun sydämelliset ilmeet yleensäkin käyvät käteismaksusta, kykeni prinssi tällä kohdittelullaan ehtymättömästi hankkimaan vain lisää lainoja noilta saamamiehiltään, kuten sanottu; hän antoi pois ihan kaikkensa, aivan surkeilematta, ja sai siten aikaan sen vaikutuksen, että hän oli auttamattomasti kynittävänä.
Prinssin luona oli toteutunut itämainen satu köyhästä arabialaisesta, joka palatsin ryöstössä korjaa pataranin, piilotettuaan sen pohjaan kultamassin, kenenkään estelemättä häntä viemästä talteensa näin vähän kadehdittavaa kapinetta. Suuri joukko tavaranhankkijoita sai täten tyydytyksensä herttuan irtaimesta. Niinpä ruokatalouden toimitsijat eivät osanneet antaa suurtakaan arvoa vaatekammioiden ja valjaskomeroiden aarteille, joille räätälit ja satulasepät kyllä olivat persoja; mutta edellinen parvi oli innokas kiidättämään kotiin vaimoväelleen hänen korkeutensa lahjoittamia makeistavaroita, ja heidän nähtiin hypähtelevän iloissaan, kun siinä kanniskelivat kulhoja ja tölkkejä, jotka oli upeasti leimattu prinssin vaakunalla.
Herra de Beaufort lahjoitti lopuksi pois kaikki hevosensa ja aittojensa rehuvarat. Kolmisenkymmentä miekkosta onnellistettiin hänen keittiökapineillaan, hyvinkin kolmellesadalle riitti viinikellarin sisältö. Ja kaikki nämä asianomaiset läksivät siinä vakaassa uskossa, että herttua ei olisi menetellyt täten, ellei hänellä olisi ollut varmaa tietoa arabialaisten telttojen kätkemästä uudesta omaisuudesta. Hänen loistoasuntoansa siten riisuttaessa pakistiin, että kuningas lähetti hänet korvaamaan menetettyä äveriäisyyttänsä, — että Afrikan aarteet jaettaisiin tasan amiraalin ja kuninkaan kesken, että ne aarteet olivat timanttikaivoksia tai muita satumaisten jalokivien kätköjä. Atlasin hopea- ja kultakaivokset eivät tässä yhteydessä saaneet edes mainitsemisen kunniaa. Noiden jalokiviaarteiden lisäksi, joiden penkominen luonnollisesti tapahtuisi vasta sotaretken päätyttyä, huomattiin ottaa lukuun armeijan hankkima sotasaalis. Herra de Beaufort korjaisi haltuunsa kaikki, mitä rikkaat merirosvot olivat kristikunnalta ryöstäneet Lepanton taistelusta asti. Niiden miljoonien määrää ei voinut laskeakaan. Miksi siis noin suuria saavuttava mies olisikaan säästellyt menneen elämänsä vaivaisia kapistuksia? Ja samaten, miksi toiselta puolen olisi kursailtu käyttää sellaisen miehen anteliaisuutta hyväkseen ihan ahnehtienkin?
Tällä kannalla siis olivat asiat herttuan luona, kun Atos heti ensimmäisellä tutkivalla silmäyksellään sai selvän tilanteesta. Hän tapasi Ranskan amiraalin hiukan päästään pyörällä, sillä herttua tuli viidenkymmenen pitovieraan pöydästä, jossa oli tyhjennetty moninkertaiset maljat retken menestykseksi; jälkiruokaan päästyä oli jäännökset annettu palvelijoille ja tyhjät lautaset katsojille. Prinssi oli päihdyksissään yhtaikaa häviöstänsä ja saavuttamastaan suosiosta. Hän oli juonut vanhan viininsä uuden viininsä kunniaksi.
Atoksen ja Raoulin nähdessään hän huudahti:
"Hei, minulle tuodaan adjutanttini! Käykäähän tänne, kreivi; käykää tänne, varakreivi."
Atos tunnusteli tietänsä liinavaatteiden ja astioiden sekamelskassa.
"Kiivetkää yli vain", kehoitti herttua ja tarjosi sitten täyden lasillisen Atokselle. Tämä kulautti pohjaan, Raoul hädin kostutti huuliaan. "Tässä on valtuuskirjanne", sanoi prinssi Raoulille. "Toimitin sen kuntoon, pitäen tuloanne varmana. Te riennättekin edellä Antibesiin asti."
"Kyllä, monseigneur."
"Tästä saatte toimintaohjeen", lausui herttua ojentaen Bragelonnelle toisen paperin. "Tunnetteko merenkulkua?"
"Olen kyllä purjehtinut hänen korkeutensa Condén prinssin kanssa, monseigneur."
"Hyvä. Kaikki lotjat ja pikku alukset ovat minun käytettävissäni saattueeksi ja muonavarojen kuljettamiseen. Armeijan tulee kyetä lähtemään merelle siitä noin kahden viikon kuluttua. Tällä määräyksellä saatte oikeuden käydä tarkastamassa jokaista rannikon saarta, pestataksenne miehistöä ja kiinnittääksenne aluksia minun tarpeisiini mikäli havaitsette tehokkuuden vaativan."
"Teen parhaani, herra herttua."
"Ja rivakkana ja työteliäänä miehenä te tietenkin kulutatte paljon rahaa."
"Toivoakseni en, monseigneur."
"Toisin minä toivon. Taloudenhoitajani on hommannut etelän kaupungeissa suoritettavia tuhannen livren maksuosoituksia. Teille annetaan niitä sata. Menkäähän, varakreiviseni."
Atos puuttui puheeseen:
"Säästelkää varojanne, monseigneur; arabialaisten keskuudessa käydään sotaa yhtä paljon kullalla kuin lyijylläkin."
"Minä tahdon yrittää päinvastoin", selitti herttua; "ja tunnettehan ajatuskantani tästä retkestäni: paljon melua, paljon tulta, ja sen savuun hupenen, jos niikseen on."
Näin lausuttuaan herra de Beaufort tahtoi puhjeta nauruun, mutta huomasikin samassa, että Atoksen ja Raoulin ilmeet eivät sovittautuneet hilpeyteen.
"Haa", virkahti hän kohteliaan itsekkäästi kuten hänen arvoonsa ja ikäänsä kuului, "te olette sitä lajia miestä, jota ei sovi tavata päivällisen jälkeen, — kylmäkiskoisia, kankeita, kuivia, kun minä olen pelkkää tulta, kimmoisuutta ja viinin vilkkautta. Ei, hitto vieköön, ainoastaan tyhjin vatsoin ollessani minä tästälähtein puhuttelen varakreiviämme, ja teitä en ota tavatakseni enää ollenkaan, kreivi, jos pysytte noin totisena."
Samassa hän kuitenkin puristi Atoksen kättä, ja kreivi vastasi hänelle hymyillen:
"Monseigneur, älkää pahoin tulistuko kolikkojenne yltäkylläisyydessä. Ennustan teille, että ennen kuin on kuukauttakaan kulunut, te seisotte kuivana, kankeana ja kylmänväreitä tuntien rahakirstunne ääressä ja että silloin, Raoulin ollessa vierellänne, te ihmeeksenne huomaatte hänet iloisena, innokkaana ja avomielisenä, kun hänellä on uusia kultarahoja teille säästettyinä."
"Jumala teitä kuulkoon!" huudahti herttua mielissään. "No, pidätänkin teidät tänne, kreivi."
"Ei, minä lähden Raoulin kanssa: teidän antamanne tehtävä on suuripuuhainen ja vaikea, ja hänen kävisi tukalaksi suoriutua siitä yksinään. Ette ota huomioon, monseigneur, että te valtuutitte hänet ensiluokkaiseen johtoasemaan."
"Joutavia!"
"Ja vielä meriväessä!"
"Kyllähän, mutta eikö tuollainen jäntevä ja vakaa voimasielu saa toimeen mitä hyvänsä?"
"Monseigneur, te ette missään tapaa niin aulista intoa ja virkeätä älyä, niin suurta todellista kuntoa kuin Raoulilla on, mutta jos hän silti järjestää laivastonne lähdön vajavasti, ei se arveluttava vastus ole muuta kuin mitä ansaitsettekin."
"Kas, minä saan nuhteita!"
"Monseigneur, tottunut amiraali tarvitsisi vuoden jonkunlaisen laivaston varustamiseen muonatarpeilla, apualuksien kuntoonsaamiseen, meripalveluksen hankkimiseen ja järjestämiseen. Raoul on ratsuväen kapteeni, ja te myönnätte hänelle kaksi viikkoa aikaa."
"Sanonhan teille, että hän suoriutuu siitä."
"Olen taipuisa uskomaan samaa; mutta minun on auteltava häntä tehtävässään."
"Minä olenkin luottanut tukeenne, vieläpä olen varma siitäkin, että kerran Touloniin asti matkattuanne ette päästäkään häntä retkelle yksin."
"Oh!" äännähti Atos päätänsä pudistaen.
"Malttakaahan vain!"
"Monseigneur, sallikaa meidän jättää hyvästi."
"Menkää siis, ja avittakoon teitä minun onneni!"
"Hyvästi, monseigneur, ja auttakoon onnenne teitäkin!"
"Siinäpä oivasti aloitettu sotaretki", sanoi Atos ulkona pojalleen. "Ei elintarpeita, ei muita varastoja, ei apulaivuetta vielä kuulusteltunakaan; mitä sellaisella hommalla saa toimeen!"
"Kah", jupisi Raoul, "jos kaikki tekevät perillä kuten minä, ei ruokavaroista tule puutetta."
"Kuulepas", vastasi Atos ankarasti, "älä ole kohtuuton ja hupsu itsekkyydessäsi tai murheeksesiko sitä vain olisi sanottava. Ei kannattanut suosittaa sinua herra de Beaufortille, jos ajattelit, että sinun ei tarvitse välittää toisista, kun muka lähdet sotaan nimenomaan kuoleman aikeissa. Mutta nyt olet ylipäälliköltäsi vastaanottanut luottamusaseman armeijassa, ja ainakin nyt on sinun oivallettava, ettei kysymys ole sinusta, vaan kaikista noista sotilaspoloisista, joilla on sydän ja ruumis kuten sinullakin, — jotka kaipaavat isänmaatansa ja kärsivät kaikista inhimillisen elämän puutteista. Muista, Raoul, että upseeri on yhtä tähdellinen hoivaaja kuin pappikin ja että häneltä vaaditaan armeliaampaakin huolenpitoa kuin hengenmieheltä."
"Monsieur, tuon kyllä käsitän ja olen siten menetellyt käytännössäkin, ja samoin teen edelleen mikäli…"
"Unohdat ehkä myös, että kuulut kansaan, joka on ylpeä sotaisesta kunniastaan; mene kuolemaan, jos tahdot, mutta älä kuole siten, että siitä ei koidu Ranskalle kunniaa ja hyötyä. No, Raoul, älähän käy pahoillesi sanoistani; minä rakastan sinua ja soisin sinut täydelliseksi."
"Minä pidän moitteistanne, monsieur", virkkoi nuori mies säveästi; "ne parantavat minut, ne muistuttavat minulle, että joku vielä rakastaa minua."
"Ja nyt matkalle, Raoul; on mainio sää, ja taivas kaareutuu puhtaimmillaan, — tuo taivas, jonka näet vielä kuulaampana Djidgellissä, missä se haastaa sinulle minusta, niinkuin se täällä minulle puhuu Jumalasta."
Tästä kohdasta sovittuaan nuo kaksi aatelismiestä vielä keskustelivat herttuan hupsuttelusta, olivat yhtä mieltä siitä, että tämän sotaretken henki ja valmistelu vain vaillinaisesti vastasivat maan etuja, ja määriteltyään moisen politiikan lyhytnäköiseksi turhamaisuudeksi he lähtivät taipaleelle enemmän oman tahtonsa voimasta kuin sallimuksen ohjausta tuntien.
Uhri oli täytetty.
237.
Hopealautanen.
Matka oli ihana. Atos ajoi poikansa keralla koko Ranskan halki, edeten viidentoista lieuen verran päivässä, joskus enemmänkin, sitä mukaa kuin Raoulin suru yltyi tuimemmaksi.
He käyttivät viisitoista päivää matkatakseen Touloniin ja haipuivatAntibesissa kokonaan d'Artagnanin jäljiltä.
Arvattavasti muskettisoturien kapteeni oli tahtonut pysyä tuntemattomana näillä seuduilla kulkiessaan, sillä tiedustelulla selvisi Atokselle, että hänen kuvailemansa ratsastajan oli nähty Avignonista lähtiessään vaihtavan hevosensa hyvin suljettuihin kuomivaunuihin.
Raoul joutui epätoivoon pelosta, että hän ei ollenkaan kohtaisi d'Artagnania. Hänen hellä sydämensä kaipasi tämän terässydämen jäähyväisiä ja lohdutusta.
Atos tiesi kokemuksesta, että d'Artagnan kävi tutkimattomaksi, milloin hän oli ryhtynyt johonkin vakavaan hankkeeseen joko omasta puolestaan tai kuninkaan palveluksessa. Vieläpä hän pelkäsi pahoittavansakin ystäväänsä tai vahingoittavansa häntä, jos liiaksi kuulustelisi. Mutta kun Raoul aloitti työnsä laivueen luokittamisessa, Touloniin lähetettävien lastiveneiden ja lotjien kokoamisessa, ilmoitti eräs kalastaja kreiville, että hänen purtensa oli korjattavana matkan jälkeen, — hän oli tehnyt sen aatelismiehen vuoksi, jolla oli ollut hyvin kiire lähteä satamasta.
Luullen miehen valehtelevan jäädäkseen vapaaksi ja ansaitakseen enemmän rahaa kalastamisella, sitten kun kaikki hänen toverinsa olisivat lähteneet, Atos vaati yksityiskohtaisempia tietoja.
Kalastaja kertoi hänelle, että noin kuusi päivää sitten eräs mies oli saapunut hänen luokseen vuokratakseen yöllä hänen veneensä Saint-Honoratin saarella käyntiä varten. Hinnasta sovittiin, mutta kun herrasmies toi mukanaan ison vaunukopan, jonka hän kaikista hankaluuksista huolimatta tahtoi saada veneeseen, kalastaja oli tahtonut peruuttaa kaupan. Vieras oli uhannut ja vihdoin pannut uhkauksensa täytäntöönkin jakamalla hänelle runsaalla kädellä navakoita kepiniskuja. Herrasmies oli hosunut rajusti ja kauan. Noituen ja kiroillen oli kalastaja kääntynyt ammattikuntansa esimiehen puoleen, jonka johdolla hänen virkaveljensä Antibesissa ratkaisivat keskinäiset riitansa ja suojelivat itseään. Mutta aatelismies oli esittänyt jonkun paperin, ja tämän nähdessään oli uskottumies kumartanut maahan asti, velvoittanut kalastajan tottelemaan ja nuhdellut häntä niskoittelusta. Sitten oli lähdetty viemään tätä lastia.
"Mutta kaikesta tuosta", vastasi Atos, "ei käy meille selväksi, miten aluksenne särkyi."
"Näin se kävi. Suuntasin Saint-Honoratin saarta kohti, kuten tuo aatelismies oli käskenyt; mutta hän muutti mieltänsä ja väitti, etten voisi laskea apottiluostarin eteläpuolitse."
"Minkätähden?"
"Sentähden, monsieur, että vastapäätä benediktiinien nelikulmaista tornia eteläisimmän kärjen kohdalla on Munkkisärkkä."
"Kariko?" kysyi Atos.
"Osittain vedenkalvossa ja osittain veden alla, — vaarallinen kulkuväylä kylläkin; mutta olen siitä tuhannenkin kertaa onnellisesti purjehtinut. Herrasmies vaati, että veisin hänet maihin Sainte-Margueritelle."
"Entä sitten?"
"No niin, monsieur", huudahti kalastaja murtaen provençaliksi, "on merimies tai ei ole sitä, tuntee väylänsä tai on vain maakrapu. Minä tahdoin tiukasti kulkea edelleen. Silloin aatelismies tarttui kurkkuuni ja ilmoitti tyynesti aikovansa minut kuristaa. Apulaiseni tarttui kirveeseen ja minä myös. Meillä oli yöllinen loukkaus kostettavana. Mutta mies sieppasi miekkansa niin vikkelästi, että kumpikaan meistä ei päässyt lähelle. Olin paiskaamaisillani kirveeni hänen päähänsä, ja siihen oli minulla oikeus, eikö ollutkin, monsieur? Sillä merimies on aluksensa kannella herra, kuten porvari talossaan. Puolustuksekseni olin siis huitaisemassa tuon herrasmiehen kahdeksi kappaleeksi, kun — uskotte tai ette, monsieur, se vaunukoppa käsittämättömällä tavalla aukesi ja sieltä tuli ulos jonkunlainen mustamyssyinen, mustanaamioinen peikko, ihan kauhistava nähdä, ja uhkasi meitä nyrkillään."
"Mikä se oli?" ihmetteli Atos.
"Se oli pahahenki, hyvä herra! Sillä hänet nähdessään aatelismies iloisena huudahti: 'Ah, kiitos, teidän korkeutenne!'"
"Kummallista!" jupisi kreivi katsahtaen Raouliin.
"Mitä te silloin teitte?" kysyi jälkimmäinen kalastajalta.
"Käsitätte hyvin, monsieur, että kaksi meidänlaistamme miesparkaa olisivat jo olleet voimattomia kahta aatelismiestä vastaan; mutta itse pimeyden ruhtinasta vastaan, ah, uh, voi! me emme enempää arvelleet, toverini ja minä, vaan hyppäsimme päätähavin mereen. Olimme seitsemän- tai kahdeksansataa jalkaa rannasta."
"Ja sitten?"
"Sitten, monsieur, koska kävi vieno lounaistuuli, vene lipui yhä ja ajautui Sainte-Margueriten hiekkasärkille."
"Oh!… Mutta ne kaksi matkustajaa?"
"Pyh, olkaa heistä huoleti! Se juuri todistaakin, että toinen oli piru, joka suojeli toista. Sillä kun me uimalla saavuimme takaisin veneen luo, niin: kaukana siitä, että nuo kaksi olisivat törmäyksestä musertuneet, emme enää löytäneet mitään, emme edes vaunukoppaa."
"Kummallista, kummallista!" toisteli kreivi. "Mutta sitten, ystäväni, mitä sitten teitte?"
"Tein valituksen Sainte-Margueriten kuvernöörille, joka heristäen sormeaan nenäni edessä ilmoitti minulle, että jos yritin hänelle mokomia jaaritella, antaisi hän minun maistaa hihnasta."
"Kuvernöörikö?"
"Niin, monsieur; ja kuitenkin alukseni oli särkynyt, aivan särkynyt, sen kokka kun oli jäänyt Sainte-Margueriten niemen kärkeen, ja salvumies vaatii satakaksikymmentä livreä korjauksesta."
"Hyvä on", vastasi Raoul, "te saatte olla vapaana palveluksesta.Menkää."
"Lähdemmekö Sainte-Margueritelle?" kysyi Atos sitten Bragelonnelta.
"Lähtekäämme, monsieur; sillä tässä on jotakin selvitettävää, ja minusta tuntuu, että tuo mies ei puhunut totta."
"Niin minustakin, Raoul. Kertomus naamioidusta herrasmiehestä ja hävinneestä kuomista viittaa siihen, että tuo kolho kenties tahtoi sillä peitellä keskellä merta tekemäänsä väkivaltaa; mies on saattanut villiytyä kostonhankkeeseen matkustajaansa vastaan siitä, että tämä niin häikäilemättä oli pakottanut hänet laivurikseen."
"Minussa on herännyt epäluulo, että vaunukoppa pikemmin sisälsi arvoesineitä kuin miehen."
"Otamme siitä selvän, Raoul. Aivan varmasti tuo herrasmies muistuttaa d'Artagnania; tunnen hänet menettelystään. Voi, emme enää ole samat nuoret voittamattomat kuin ennen! Kuka tietää, vaikka tuon pahuksen rannikkolaivurin kirves tai airo olisi onnistunut tekemään sen, mihin Euroopan osuvimmat miekat, luodit ja tykinkuulat eivät neljässäkymmenessä vuodessa pystyneet."
Samana päivänä he matkustivat Sainte-Margueritelle Toulonista saapuneella saaristoaluksella.
Maihin päästessä heidän vaikutelmanaan oli omituinen vaurauden tuntu. Saari oli täynnä kukkia ja hedelmiä; viljellyltä osaltaan se oli kuvernöörille puutarhana. Oranssit, granaattiomenapuut ja viikunapuut taipuivat kullanväristen ja taivaansinisten hedelmiensä painosta. Yltympäri tätä puutarhaa, saaren viljelemättömässä osassa, punaiset turkinpyyt juoksentelivat parvittain karhunvattupensaissa ja katajistossa, ja joka askeleellaan Raoul ja kreivi näkivät pelästyneen kaniinin rientävän meiramista ja kanervikosta, luolaansa paeten.
Tämä onnen saari olikin oikeastaan asumaton. Laakeana, tarjoten vain lahdenpoukaman saapuville aluksille, ja kuvernöörin suojassa, joka jakoi saaliin heidän kanssaan, salakuljettajat käyttivät sitä tilapäiseksi varastopaikakseen sillä ehdolla, etteivät millään muotoa tappaisi metsänriistaa eivätkä raastaisi puutarhaa. Tämän sopimuksen vuoksi kuvernööri tyytyi kahdeksan miehen varusväkeen linnoituksessaan, jossa homehtui kaksitoista kanuunaa. Tämä kuvernööri oli siis onnellinen maanviljelijä, joka korjasi viiniä, viikunoita, öljyä ja appelsiineja ja kuivasi sitruunoitansa ja sedraattejaan kasemattien päivänpaahteessa.
Linnoitus, jota ainoana suojana saarsi syvä vallihauta, kohotti kolmen pään tavoin ilmaan kolmea pientä torniaan, joita sammaleen peittämät pengermät yhdistivät toisiinsa.
Atos ja Raoul kulkivat jonkun aikaa puutarhan aitoviertä, tapaamatta ketään, joka olisi heidät toimittanut kuvernöörin puheille. Vihdoin he astuivat puutarhaan. Oli päivän kuumin hetki, jolloin kaikki elämä kätkeytyy ruohon ja kivien alle. Taivas levitti tulipurjeensa ikäänkuin vaimentaakseen kaiken melun, kietoakseen poimuihinsa kaiken hyörinän. Turkinpyyt värihernepensaissa, kärpäset lehvien alla, kaikki nukkuivat lämpöä aaltoilevan auringon raukaisemina.
Atos huomasi ainoastaan toisen ja kolmannen tornin välisellä pengermällä sotamiehen, joka kantoi muonavasulta näyttävää esinettä päänsä päällä. Mies palasi melkein heti ilman vasuaan, häipyen vahtikojun varjoon.
Atos käsitti, että hän oli vienyt jollekulle päivällistä ja että mies tehtävänsä toimitettuaan itse palasi syömään.
Äkkiä hän kuuli huudon ja kohottaessaan päänsä huomasi erään ikkunan ristikossa jotakin valkoista, ikäänkuin liikkuvan käden heiluttamassa jotakin auringon säteissä hohtavaa aseen tapaista. Ja ennen kuin hän oli itselleen selvittänyt, mitä oli nähnyt, välähti suhiseva valojuova ilmassa, johtaen hänen huomionsa vankitornista maahan.
Toinen ääni, matala jysähdys, kuului vallihaudan taholla, ja Raoul riensi ottamaan hopealautasen, joka oli vierinyt kuivuneelle hiekkareunalle.
Käsi, joka oli lautasen sinkauttanut, viittasi herrasmiehille ja katosi sitten.
Silloin Raoul ja Atos lähestyen toisiaan alkoivat tarkoin katsella pölyn tahraamaa lautasta ja keksivät sen pohjassa veitsenkärjellä kaiverrettuja kirjaimia:
"Minä olen", sanottiin kirjoituksessa, "Ranskan kuninkaan veli, tänään vanki, huomenna mielipuoli. Ranskalaiset aatelismiehet ja kristityt, rukoilkaa Jumalaa hallitsijainne pojan sielun ja järjen puolesta!"
Lautanen putosi Atoksen käsistä, sillävälin kun Raoul koetti oivaltaa näiden kaameiden sanojen salaperäistä merkitystä.
Samalla hetkellä kuului huuto ylhäältä linnantornista. Nopeana kuin salama Raoul taivutti päänsä ja pakotti isänsäkin kumartumaan. Musketin piippu oli välähtänyt muurin harjalla. Valkoinen savu tuprahti töyhtönä pyssyn suusta, ja luoti litistyi kiveä vasten kuuden tuuman päässä aatelismiehistä. Toinenkin musketti näyttäytyi ja painui heitä kohti.
"Cordieu!" huudahti Atos; "surmataanko täällä ihmisiä? Tulkaa alas, lurjukset, keitä olettekin!"
"Niin, alas!" huudahti Raoul raivostuneena, puiden nyrkkiään linnaa kohti.
Toinen hätyyttäjistä, se joka oli laukaisemaisillaan musketin, vastasi kummastuksen huudahduksella, ja kun hänen toverinsa tahtoi jatkaa hyökkäystä ja taas tarttui panostettuun muskettiin, kolhaisi huutaja asetta ja luoti lensi ilmaan.
Nähdessään miesten poistuvan parvekkeelta Atos ja Raoul päättelivät näiden tulevan heidän luokseen ja odottivat väistymättä paikaltaan.
Viittä minuuttia ei ollut kulunut, kun rummunpärähdys kutsui kahdeksanmiehisen varusväen jalkeille. Sotilaat näyttäytyivät musketteineen vallihaudan toisella reunalla. Näiden miesten edellä astui upseeri, jonka Bragelonnen varakreivi tunsi ensimmäisen laukauksen ampujaksi. Mies komensi sotilaita ojentamaan aseensa.
"Meidät ammutaan!" huudahti Raoul. "Miekka käteen ainakin ja rynnistäkäämme vallihaudan yli. Me kyllä surmaamme jokainoan noista roistoista, jahka he ovat laukaisseet muskettinsa tyhjiksi."
Ja antaen teon seurata sanoja Raoul jo hyökkäsi Atoksen kanssa, kun hyvin tuttu ääni kajahti heidän takaansa.
"Atos! Raoul!" huusi tämä.
"D'Artagnan!" vastasivat molemmat herrasmiehet.
"Aseet alas,mordioux!" huudahti kapteeni sotilaille. "Olin aivan varma siitä mitä sanoin!"
Sotamiehet laskivat aseet jälleen olalleen.