"Mitä tässä tapahtuukaan?" kysyi Atos. "Mitä, ammutaanko meitä näin ilman varoitusta?"
"Minä teidät olin ampumaisillani", vastasi d'Artagnan; "ja vaikka kuvernööri osasikin harhaan, minun luotini ei olisi teitä väistänyt, rakkaat ystävät. Onpa onni, että olen tottunut tähtäämään kauan, sensijaan että laukaisisin ensi hetkessä! Luulin tuntevani teidät. Voi, rakkaat ystävät, mikä onni!"
Ja d'Artagnan pyyhki otsaansa, sillä hän oli juossut nopeasti eikä hänen liikutuksensa ollut teeskenneltyä.
"Mitä!" huudahti kreivi. "Onko herrasmies, joka meitä ampui, linnoituksen kuvernööri?"
"Hän itse."
"Ja miksi hän ampui? Mitä me olemme hänelle tehneet?"
"Pardieu, te otitte vastaan vangin heittämän esineen."
"Se on totta!"
"Tuon lautasen… johon vanki kaiketi on jotakin kirjoittanut?"
"Niin on."
"Sen arvasin. Oi, hyvä Jumala!"
Ja osoittaen kuolettavaa levottomuutta d'Artagnan sieppasi lautasen lukeakseen siitä kirjoituksen. Kun hän oli lukenut, kalpenivat hänen kasvonsa kauttaaltaan.
"Oi, hyvä Jumala!" toisti hän. "Vaiti! Tuolla tulee kuvernööri."
"Ja mitä hän meille tekee? Onko meissä syytä…?" virkahti Bragelonne.
"Se on siis totta?" sanoi Atos puoliääneen. "Se on siis totta?"
"Vaiti, sanon teille, vaiti! Jos luultaisiin teidän osaavan lukea, jos epäiltäisiin teidän ymmärtäneen, niin, rakkaat ystävät, kiintymyksestä teihin, surmauttaisin itseni puolestanne… mutta…"
"Mutta…?" tiukkasivat Atos ja Raoul.
"Mutta minä en voisi pelastaa teitä elinkautisesta vankeudesta, vaikka ehkäkin kuolemasta. Hiljaa siis, vaiti vielä!"
Kuvernööri saapui vallihaudan yli lautaporrasta pitkin.
"No", sanoi hän d'Artagnanille, "mitä vitkastelette?"
"Te olette espanjalaisia, ette ymmärrä sanaakaan ranskaa", kuiskasi kapteeni nopeasti ystävilleen. "Niin", jatkoi hän kääntyen kuvernöörin puoleen, "olin oikeassa, nämä herrat ovat espanjalaisia merikapteeneja, jotka tulin tuntemaan Ypresissä viime vuonna… he eivät osaa sanaakaan ranskaa."
"Ah!" huudahti kuvernööri tarkkaavaisena.
Hän yritti lukea kirjoitusta lautasesta.
D'Artagnan sieppasi sen hänen kädestään, hävittäen kirjaimet hakkaamalla sitä miekkansa kärjellä.
"Mitä!" huudahti kuvernööri. "Mitä te teette? Enkö minä saa lukea?"
"Se on valtiosalaisuus", vastasi d'Artagnan ripeästi, "ja koska kuninkaan määräyksen mukaan sen tietäminen on kuoleman uhalla kaikilta kielletty, sallin teidän lukea, jos niin tahdotte, ja ammutan teidät heti jälkeenpäin."
Tämän puolittain vakavan, puolittain ivallisen puheen aikana Atos jaRaoul pysyivät kylmäverisesti äänettöminä.
"Mutta onhan mahdotonta", väitti kuvernööri, "että nämä herrat eivät ymmärrä edes joitakuita sanoja."
"Entäpä sitten, vaikka he ymmärtäväisivätkin puhuttua eivät he silti osaisi kirjoitettua lukea. Eivät he lukisi edes espanjankielistä kirjoitusta. Täysverinen espanjalainen, muistakaa, pitää lukutaitoa aina itselleen alentavana."
Kuvernöörin täytyi tyytyä näihin selityksiin; mutta hän oli sitkeä.
"Kutsukaa herrat linnoitukseen", virkkoi hän.
"Sen teen mielelläni ja aioin juuri sitä ehdottaa", vastasi d'Artagnan.
Todellisuudessa kapteenilla oli aivan toinen ajatus, ja hän olisi tahtonut lähettää ystävänsä sadan penikulman päähän. Mutta hän ei saanut menettää ryhtiään. Hän lausui herrasmiehille espanjaksi kutsun, jonka nämä ottivat vastaan. Käännyttiin linnoituksen porttia kohti, ja kun selkkaus nyt oli ohitse, lähtivät nuo kahdeksan sotamiestä, joita tämä tavaton tapaus oli hetkiseksi häirinnyt, verkalleen takaisin.
238.
Vanki ja vartijat.
Kerran päästyään linnoitukseen, ja sillävälin kun kuvernööri teki joitakin valmistuksia vieraittensa vastaanottamiseksi, sanoi Atos:
"Kuulehan, selitä toki hiukan, nyt kun olemme yksinämme."
"Asia on aivan yksinkertaisesti näin", vastasi muskettisoturi. "Toin saarelle vangin, jota kuningas on kieltänyt kenenkään näkemästä. Teidän tullessanne hän heitti teille jotakin ikkuna-aukostaan. Olin silloin päivällisellä kuvernöörin kanssa, näin tuon esineen ilmassa ja huomasin Raoulin ottavan sen ylös. Minä olen nopea käsittämään, minä käsitin, ja luulin teidän olevan yksissä juonissa vankini kanssa. Silloin…"
"Silloin käskit ampua meitä."
"Ma foi, sen myönnän. Mutta vaikka ensimmäisenä sieppasinkin musketin, olin onneksi viimeisenä tähtäämässä."
"Jos olisit minut surmannut, d'Artagnan, olisi osakseni tullut onni kuolla Ranskan kuningashuoneen puolesta, ja olisi kunniakasta kuolla sinun kätesi kautta, joka olet sen ylevin ja uskollisin esitaistelija."
"Kah, mitä siinä latelet kuningashuoneesta, Atos?" sopersi d'Artagnan. "Heh, sinäkö, kreivi, joka olet järkevä ja älykäs mies, uskot noita mielipuolen kirjoittamia hullutuksia?"
"Uskon vainkin."
"Sitä suuremmalla syyllä, rakas ritarini, kun teillä on määräys surmata kaikki, jotka niitä uskovat", jatkoi Raoul.
"Se johtuu siitä", vastasi muskettisoturien kapteeni, "että jokainen parjaus, jos se on oikein järjetön, melkein varmasti menee rahvaaseen."
"Eipä niin, d'Artagnan", vastasi Atos aivan hiljaa, "vaan siksi että kuningas ei tahdo perheensä salaisuuden joutuvan kansan tietoon ja peittävän Ludvig XIII:n pojan pyövelit häpeällä."
"No, no, älä lörpöttele mokomia lapsellisuuksia, Atos, tai kiellän, että olet järkimies. Ja selitähän, miten Ludvig XIII:lla olisi poika Sainte-Margueriten saarilla?"
"Poika, jonka sinä olet tuonut tänne naamioituna kalastajan veneessä", sanoi Atos, "miksikä ei?"
D'Artagnan pysähtyi.
"Ah, ah!" virkkoi hän. "Mistä tiedät, että kalastajavene…?"
"On tuonut sinut Sainte-Margueritelle vaunukoppinesi, jonka sisällä oli hänen korkeudekseen puhuttelemasi vanki? Oh, tiedänhän vain", vastasi kreivi.
D'Artagnan puri viiksiään.
"Jos olisikin totta", sanoi hän, "että olen saattanut tänne veneessä ja vaununkuomiin suljettuna naamioidun vangin, ei mikään todista, että se mies on prinssi… Ranskan kuningashuoneen prinssi."
"Oh, kysy sitä Aramikselta", huomautti Atos tyynesti.
"Aramikselta?" huudahti muskettisoturi ällistyneenä. "Oletko nähnytAramiksen?"
"Kyllä, hänen Vauxissa kokemansa vastoinkäymisen jälkeen. Näin hänet pakosalla, vainottuna, perikadon omana, ja hän kertoi minulle kylliksi, uskoakseni mitä tuo onneton oli hopealautaseen kaivertanut."
D'Artagnan painoi päänsä alas lannistuneena.
"Tästä näemme", hän sanoi, "miten Jumala leikkii luulotellulla viisaudellamme! On sekin kaunis salaisuus, jonka sirpaleet tällä hetkellä ovat kymmenkunnan henkilön huostassa!… Atos, kirottu olkoon sattuma, joka tässä asiassa on saattanut sinut tielleni! Sillä nyt…"
"No", lausui Atos ankaran säveästi, "onko salaisuutesi hukassa siksi että minä sen tiedän? Enkö ole elämässäni säilyttänyt yhtä raskaita muita? Muistele toki, ystäväiseni."
"Et ole koskaan tiennyt näin vaarallista", vastasi d'Artagnan surumielisesti. "Minulla on jonkunlainen kamala aavistus, että kaikki, jotka ovat koskeneet tähän salaisuuteen, kuolevat — ja onnettomalla tavalla."
"Tapahtukoon Jumalan tahto, d'Artagnan! Mutta tuollapa tulee kuvernöörisi."
D'Artagnan ja hänen ystävänsä asettuivat heti osiinsa jälleen.
Epäluuloinen ja yrmeä linnoituksen päällikkö osoitti D'Artagnanille aivan matelevaa kohteliaisuutta. Hän tyytyi kestitsemään vieraita hyvin ja katselemaan heitä tiukasti.
Atos ja Raoul huomasivat, että hän äkillisillä hyökkäyksillä usein yritti saattaa heidät ymmälle tai aavistamatta yllättää heidät. Mutta kumpikaan ei hämmentynyt. D'Artagnanin selitys oli toki todennäköinen, elleipä kuvernööri sitä ottanutkaan täydestä.
Pöytäkumppanit nousivat mennäkseen levähtämään.
"Mikä tuon miehen nimi on? Hänellä on häijy naama", kysyi Atos d'Artagnanilta espanjankielellä.
"De Saint-Mars", vastasi kapteeni.
"Hänestä siis tulee nuoren prinssin vanginvartija?"
"Ka, mistäpä sen tiedän? Kenties minä jään Sainte-Margueritelle ainiaaksi!"
"Ohoh, sinä?"
"Ystäväni, olen kuin mies, joka löytää aarteen erämaasta. Hän tahtoisi sen viedä mukanaan, vaan ei voi; hän tahtoisi sen jättää sinne, vaan ei uskalla. Kuningas ei määrää minua palaamaan, peläten että joku toinen ei vartioitsisi sitä yhtä hyvin kuin minä; hän katuu, että on lähettänyt minut luotansa, tuntien että kukaan ei palvele häntä lähellään yhtä hyvin kuin minä. Tapahtuu muuten niinkuin Jumala tahtoo."
"Mutta", huomautti Raoul, "juuri siksi, että te ette tiedä mitään varmaa, on asemanne täällä väliaikainen, ja te palaatte Pariisiin."
"Kysykäähän näiltä herroilta", keskeytti Saint-Mars, "mitä varten he ovat tulleet Sainte-Margueritelle?"
"He tulivat, kun tiesivät Saint-Honoratissa olevan benediktiiniluostarin, ollen uteliaat sitä näkemään, ja koska Sainte-Margueritella on runsaasti metsänriistaa."
"Olen heidän käytettävissään, kuten teidänkin."
D'Artagnan kiitti.
"Milloin he lähtevät?" lisäsi kuvernööri.
"Huomenna", vastasi d'Artagnan.
Herra de Saint-Mars meni kierrolleen, jättäen d'Artagnanin yksikseen luuloteltujen espanjalaisten kanssa.
"Oh", huudahti muskettisoturi, "tämäpä on elämää ja seuraa, joka ei minulle sovellu. Minä olen tuon miehen käskijä, ja sittenkin hän on minulle kiusallinen,mordioux!… Kah, tahdotteko, että pamauttelisimme hiukan kaniineja? Kävelystä tulee hauska, eikä se juuri väsytäkään. Saari on vain puolentoista lieuen pituinen, ja leveyttä on siitä kolmannes; oikea puisto. Huvitelkaamme."
"Menkäämme, minne tahdot, d'Artagnan, ei huvitellaksemme, vaan saadaksemme vapaasti jutella."
D'Artagnan antoi merkin sotamiehelle, joka ymmärsi ja toi metsästyspyssyjä herroille, palaten sitten linnoitukseen.
"Ja nyt", sanoi muskettisoturi, "vastatkaahan jotakin tuon mustan linnun kysymykseen: Mitä varten olette tulleet Lérinsin saarille?"
"Sanomaan sinulle hyvästi."
"Sanomaan minulle hyvästi? Miten niin? Matkustaako Raoul?"
"Matkustaa."
"Herra de Beaufortin kanssa, panenpa vetoa?"
"Herra de Beaufortin kanssa. Oh, sinä arvaat aina, rakas ystävä."
"Tottumus…"
Sillävälin kun ystävykset aloittivat keskustelun, Raoul oli pää raskaana ja sydän täynnä istahtanut sammaltuneille kallioille musketti polvilla, ja katsellen merta, tähyillen taivasta, kuunnellen sielunsa ääntä hän antoi metsästäjäin vähitellen loitontua.
D'Artagnan huomasi hänen poissaolonsa.
"Hän potenee yhä saamaansa iskua?" hän virkkoi Atokselle.
"Hän on kuolemansairas."
"Oh, luullakseni sinä liioittelet! Raoul on hyvin lujaluontoinen. Kaikilla tuollaisilla jaloilla sydämillä on toinen kehys, joka muodostaa rintahaarniskan. Edellinen vuotaa verta, jälkimmäinen kestää."
"Ei", vastasi Atos, "Raoul kuolee siitä."
"Mordioux!" murahti d'Artagnan synkästi.
Eikä hän tähän huudahdukseen lisännyt sanaakaan. Vasta hetkisen päästä hän virkkoi:
"Miksi sallit hänen lähteä?"
"Sentähden että hän tahtoo."
"Ja miksi et lähde hänen mukanaan?"
"Siksi etten halua nähdä hänen kuolemaansa."
D'Artagnan katseli ystäväänsä suoraan silmiin.
"Tiedät", jatkoi kreivi nojaten kapteenin käsivarteen, "tiedät, että on ollut hyvin vähän sellaista, mitä elämässäni olen pelännyt. Mutta nyt minulla on alituinen, kalvava, voittamaton pelko; minä pelkään päivää, jolloin saisin pitää tämän lapsukaisen kuollutta ruumista sylissäni."
"Oi", vastasi d'Artagnan, "oi!"
"Hän kuolee, sen tiedän, olen siitä varma, enkä tahdo nähdä hänen kuolemaansa."
"Mitä, sinäkö, Atos, saavut rohkeimman miehen luo, minkä sanot tunteneesi, d'Artagnanisi luo, miehen, joka on vertaansa vailla, kuten sinä ennen vanhaan häntä nimittelit, ja kerrot hänelle käsivarret ristissä, että sinua peloittaa nähdä poikaasi kuolleena, — sinua, joka olet nähnyt kaikkea, mitä tässä maailmassa saattaa nähdä? Ja miksi sitä pelkäät, Atos? Ihmisen täytyy maan päällä odottaa kaikkea, olla valmiina kaikkeen."
"Kuuntele, ystäväiseni: kulutettuani itseni tämän maan päällä, josta puhut, minulle on jäänyt enää vain kaksi uskontoa. Toinen on elämän, ystävieni, isänvelvollisuuteni uskonto, toinen on iäisyyden, Jumalan rakkauden ja kunnioituksen. Nyt minulla on sisällinen ilmoitus, joka sanoo, että jos Jumala sallisi ystäväni tai poikani minun silmieni nähden vetää viimeisen henkäyksensä… Oh ei, minä en tahdo sinullekaan siitä mainita, d'Artagnan!"
"Sano, sano!"
"Minä olen vahva kaikkea vastaan, paitsi rakastettujeni kuolemaa näkemään. Vain tähän ei ole mitään lääkettä. Ken kuolee, voittaa; mutta kuolemisen näkijä menettää. Ei. Näetkös, tietoisuus, että en milloinkaan, en milloinkaan tässä maailmassa näkisi häntä, jota täällä iloiten katselin, tietoisuus, että missään ei enää olisi d'Artagnania, ei missään Raoulia, oi!… Olen vanha, näetkös, minulla ei enää ole karskiutta. Minä rukoilen Jumalaa säästämään minua heikkoudessani; mutta jos Hän tuolla tavoin antaisi minulle iskun vasten kasvoja, kiroaisin Häntä. Kristitty aatelismies ei saa kirota Jumalaansa, d'Artagnan; on jo kylliksi, että on kironnut kuninkaan!"
"Hm!…" äännähti d'Artagnan hiukan häkeltyneenä tästä rajusta murheen myrskystä.
"D'Artagnan, ystäväni, joka rakastat Raoulia, katsele häntä", lisäsi kreivi osoittaen poikaansa; "katso tuota murhetta, joka ei häntä koskaan jätä. Tunnetko mitään kauheampaa kuin hetki hetkeltä olla tuon sydänparan alituisen kuolettavan tuskan todistajana?"
"Salli minun puhua hänelle, Atos. Kuka tietää?"
"Koeta; mutta olen varma, että sinä et onnistu."
"En tarjoa hänelle lohdutuksia, vaan autan häntä."
"Sinäkö?"
"Juuri niin. Olisiko tämä ensimmäinen kerta, kun nainen katuisi uskottomuuttaan? Menen hänen luokseen, kuten sanottu."
Atos pudisti päätänsä ja jatkoi kävelyä yksinään. Tunkeutuen varvikon lävitse d'Artagnan palasi Raoulin luo ja ojensi hänelle kätensä.
"No", hän sanoi Raoulille, "sinulla on siis minulle puhuttavaa?"
"Minulla on teiltä palvelus pyydettävänä", vastasi Bragelonne.
"Pyydä pois."
"Palaatte kai jonakuna päivänä Pariisiin?"
"Toivoakseni."
"Pitäisikö minun kirjoittaa neiti de la Vallièrelle?"
"Ei, se ei ole tarpeellista."
"Mutta minulla olisi niin paljon hänelle sanottavaa!"
"Mene se sitten hänelle sanomaan."
"En koskaan!"
"No, minkä taikavoiman otaksut olevan kirjeellä, mitä ei olisi suullisella sanallasi?"
"Olette oikeassa."
"Hän rakastaa kuningasta", sanoi d'Artagnan karkeasti; "hän on rehellinen tyttö." Raoul säpsähti. "Ja sinua, jonka hän hylkää, hän rakastaa ehkä enemmän kuin kuningasta, vaikka toisella tavalla."
"Uskotteko todellakin, d'Artagnan, että hän rakastaa kuningasta?"
"Epäjumaloimiseen asti. Hänen sydämensä on saavuttamaton kaikille muille tunteille. Mutta jos edelleen elelisit hänen lähellään, niin sinä saisit olla hänen paras ystävänsä."
"Haa!" huudahti Raoul intohimoisesti ponnahtaen tätä tuskallista toivetta kohti.
"Tahdotko?"
"Se olisi halpamaista."
"Siinäpä tuhma sana, joka saattaisi minut halveksimaan älyäsi. Kuule, Raoul, ei ole koskaan halpamaista noudattaa voimakkaamman pakotuksen käskyjä. Jos sydämesi sanoo sinulle: 'mene sinne ja kuole', niin mene. Onko hän ollut halpamainen vai uljas, joka rakasti sinua, mutta asetti edellesi kuninkaan, jota hänen sydämensä voimakkaasti käski pitää parempana? Ei, hän on ollut naisten urhein. Tee siis niinkuin hän, tottele itseäsi. Tiedätkös, minä olen varma siitä, että katsellessasi häntä läheltä mustasukkaisen miehen silmillä…"
"Niin?"
"Niin, silloin lakkaisit häntä rakastamasta."
"Te vahvistatte minua päätöksessäni, rakas d'Artagnan."
"Matkustaaksesi takaisin hänen luokseen?"
"Ei, vaan matkustaakseni pois, jotta en häntä enää koskaan näkisi.Tahdon häntä ainiaan rakastaa."
"Tosiaan", vastasi muskettisoturi, "sellaista päätöstä en olisi suinkaan odottanut."
"Kuulkaa, ystäväni. Kun taasen näette hänet, antakaa hänelle tämä kirje, jos pidätte sopivana. Se selittää hänelle, kuten teillekin, mitä tunteita sydämessäni liikkuu. Lukekaa se. Laadin sen tänä yönä. Jokin sanoi minulle, että tapaisin teidät tänään."
Hän ojensi kirjeen d'Artagnanille, joka luki:
'Mademoiselle, te ette mielestäni tee väärin, kun ette rakasta minua. Te olette syypää ainoastaan siihen, että jätitte minut uskomaan rakkauteenne. Tämä erehdys maksaa minulle elämäni. Minä annan sen teille anteeksi, mutta en anna sitä itselleni anteeksi. Sanotaan, että onnelliset rakastavaiset ovat kuuroja hylättyjen rakastajain valituksille. Näin ei tule olleeksi teidän osaltanne, joka ette minua rakastanut tai rakastitte vain levottomasta arkatuntoisuudesta. Olen varma, että jos olisin rukoillut teitä muuttamaan tuon ystävyyden rakkaudeksi, olisitte myöntynyt pelosta, että surmaisitte minut tai heikontaisitte kunnioitusta, jota tunsin teitä kohtaan. Minun on hyvin suloista kuolla, kun tiedän teidän olevan vapaa ja tyytyväinen.
Ja kuinka paljon minua rakastattekaan, kun ette enää pelkää katsettani ja nuhteitani! Johdutte minua rakastamaan, koska, näyttäköönpä teille uusi rakkautenne kuinka hurmaavalta tahansa, Jumala ei missään suhteessa ole tehnyt minua valittuanne huonommaksi ja koska hartauteni, uhraukseni, surullinen loppuni takaa minulle teidän silmissänne varman etevämmyyden hänen rinnallaan. Sydämeni yksinkertaisessa ja luottavaisessa herkkäuskoisuudessa päästin käsistäni jo omistamani aarteen. Monet ihmiset sanovat minulle, että te rakastitte minua kylliksi, alkaaksenne rakastaa minua paljon. Tämä ajatus poistaa minulta kaiken katkeruuden ja saattaa minut katsomaan vihollisekseni vain oman itseni.
Te otatte vastaan tämän jäähyväistervehdykseni ja siunaatte minua siitä, että olen paennut loukkaamattomaan turvapaikkaan, jossa kaikki viha sammuu, jossa kaikki rakkaus kestää.
Hyvästi, mademoiselle. Jos tarvitsisi verelläni ostaa onnenne,olisin valmis vuodattamaan sen viimeiseen pisaraan. Uhraan senkumminkin kurjuudelleni!
Raoul,Bragelonnen varakreivi.'
"Kirje on hyvä", sanoi kapteeni. "Moittisin siinä vain yhtä seikkaa."
"Sanokaa mitä", huudahti Raoul.
"Sitä, että se kertoo kaikesta paitsi siitä, mikä kuolettavana myrkkynä uhkuu silmistäsi, sydämestäsi, — mielettömästä rakkaudestasi, joka sinua yhä polttaa."
Raoul kalpeni ääneti.
"Miksi et kirjoita ainoastaan näin:
"Mademoiselle: Sensijaan että teitä kiroisin, minä rakastan teitä ja kuolen."
"Se on totta", myönsi Raoul synkän iloisesti. Ja repien kirjeen, jonka hän oli ottanut takaisin, hän piirsi muistikirjansa lehdelle seuraavat sanat:
"Saadakseni onnen sanoa teille vielä, että teitä rakastan, lähetän — raukkamaisesti kyllä — teille nämä rivit ja rangaistakseni itseäni siitä minä kuolen."
Ja hän piirsi nimensä.
"Annatteko hänelle tämän lehden, kapteeni?" hän sanoi d'Artagnanille.
"Milloin?"
"Sinä päivänä", virkkoi Bragelonne, näyttäen viimeistä lausetta, "sinä päivänä, jolloin voitte kirjoittaa päivämäärän noiden sanojen alle."
Hän pujahti äkkiä tiehensä, rientäen Atosta vastaan, joka palasi hitain askelin.
Heidän kävellessään takaisin linnoitukseen alkoi ulapalla kuohuta, ja Välimerta myllertävien vihurien äkillinen rajuus yllytti elementtien häiriön pikaiseksi myrskyksi.
Jotakin muodotonta ja keikkuvaa näkyi heidän silmiinsä rannikolta.
"Mikä tuo on?" kysyi Atos. "Murskaantunut alusko?"
"Se ei ole alus", vastasi d'Artagnan.
"Anteeksi", huomautti Raoul, "se on alus, joka nopeasti lähenee satamaa."
"Lahdenpoukamassa on tosiaankin alus, ja viisaasti se tekeekin etsiessään täältä suojaa; mutta se mitä Atos näyttää tuolla… hiekkasärkälle paiskautuneena…"
"Niin, niin, minä näen."
"Se on vaunukoppa, jonka heitin mereen astuessani maihin vangin kanssa."
"Kuulehan", sanoi Atos, "jos noudatat neuvoani, niin poltat tuon kuomin, jotta siitä ei jää jälkeäkään. Muutoin Antibesin kalastajat, jotka uskoivat olleensa tekemisissä paholaisen kanssa, koettavat todistella, että vankisi olikin vain ihminen."
"Kiitos neuvostasi, Atos; vielä tänä yönä käsken toimia sen mukaan tai pikemminkin toimin itse. Mutta palatkaamme katon alle, sillä kohta saamme sateen, ja salamat iskevät kamalasti."
Kun he saapuivat valliparvekkeelle, jonka oveen d'Artagnanilla oli avain, he näkivät herra de Saint-Marsin suuntaavan askeleensa vangin asumaan huoneeseen.
D'Artagnanin viittauksesta he kätkeytyivät portaitten kulmaukseen.
"Mikä on?" kysyi Atos.
"Saatte nähdä. Katsokaa. Vanki palaa kappelista."
Ja punaisten salamain valossa nähtiin sinipunervassa, tuulen värisyttämässä usvassa, johon taivaan kajo himmeni, vakavasti astelevana kuuden askeleen päässä kuvernöörin takana mustapukuinen mies, kiiltävä teräsnaamio kasvoilla. Naamio oli juotettu kiinni samasta metallista tehtyyn lakkiin, joka peitti koko hänen päänsä. Taivaan tuli heitti kellerviä kimalluksia kiilloitettuun pintaan, ja nämä oikullisesti välähtelevät heijastukset näyttivät vihansilmäyksiltä, joita onneton sadatusten asemesta sinkautteli ympärilleen.
Keskellä parveketta pysähtyi hetkiseksi vanki katselemaan ääretöntä taivaanrantaa, hengittämään ukkosen tulikivihuuruja, ahnaasti juomaan lämmintä sadetta, ja hän päästi kiljahdusta muistuttavan huokauksen.
"Tulkaa, monsieur", tiuskaisi de Saint-Mars vangille, sillä hän kävi jo levottomaksi nähdessään tämän kauan silmäilevän muurien tuolle puolen. "Monsieur, tulkaa toki!"
"Sanokaa monseigneur", huudahti Atos loukostaan Saint-Marsille niin juhlallisella ja niin peloittavalla äänellä, että kuvernööriä puistatti kiireestä kantapäähän.
Atos vaati aina kunnioitusta kukistuneelle majesteetille.
Vanki kääntyi.
"Kuka puhui?" kysyi Saint-Mars.
"Minä", vastasi d'Artagnan näyttäytyen heti. "Tiedättehän, että sellainen on määräys."
"Älkää nimittäkö minua monsieuriksi eikä monseigneuriksi", lausui vanki äänellä, joka järkytti Raoulia sydämen pohjaan asti; "sanokaa minuakirotuksi!"
Ja hän astui edelleen.
Rautaovi vongahti hänen jälkeensä.
"Siellä vasta on onneton ihminen!" jupisi muskettisoturi, osoittaenRaoulille kammiota, missä prinssi asui.
Tuskin oli d'Artagnan astunut huoneeseen ystävinensä, kun eräs linnoituksen sotamiehistä tuli pyytämään häntä kuvernöörin puheille.
Alus, jonka Raoul oli nähnyt merellä niin kiireellisesti pyrkivän satamaan, oli tuonut muskettisoturien kapteenille tärkeän sanoman.
Avatessaan kuoren d'Artagnan tunsi kuninkaan käsialan.
"Luullakseni", sanoi Ludvig XIV, "olette jo pannut toimeen määräykseni, herra d'Artagnan. Palatkaa siis heti Pariisiin tapaamaan minua Louvressa."
"Jopa maanpakoni loppui!" huudahti muskettisoturi iloisena. "Jumala olkoon kiitetty, lakkaan olemasta vanginvartijana!"
Ja hän näytti kirjeen Atokselle.
"Sinä siis jätät meidät?" vastasi tämä surumielin.
"Tavataksemme toisemme jälleen, rakas ystävä, edellyttäen että Raoul on reipas poika, joka matkustaa yksinään herra de Beaufortin kanssa ja mieluummin antaa isänsä palata herra d'Artagnanin seurassa kuin pakottaa hänet toveritta ratsastamaan kaksisataa lieuea la Fèren linnaan. Eikö niin, Raoul?"
"Tietysti", änkytti tämä hellän kaihon ilmein.
"Ei, ystäväni", keskeytti Atos, "minä jätän Raoulin vasta kun hänen laivansa on kadonnut näköpiiristä. Niin kauan kun hän on Ranskassa, en hänestä eroa."
"Sinun tapaistasi, ystäväni; mutta ainakin lähdemme yhdessä Sainte-Margueritelta. Käyttäkää hyväksenne alusta, joka vie minut takaisin Antibesiin."
"Hyvin mielellämme; emme pääse kyllin pian loitolle tästä linnoituksesta ja näytelmästä, joka sai äsken sydämemme murheellisiksi."
Nuo kolme ystävystä lähtivät pieneltä saarelta, sanottuaan hyvästi kuvernöörille, ja etääntyvän rajuilman loppuvälähdyksissä he viimeisen kerran näkivät linnoituksen muurien hohtavan.
D'Artagnan hyvästeli ystävänsä vielä samana yönä, nähtyään Sainte-Margueriten rannalta palavan vaununkuomin lieskan. Kapteenin kehoituksesta oli herra de Saint-Mars käskenyt sytyttää sen tuleen.
Ennen kuin kapteeni nousi ratsaille hän Atoksen käsivarresta irroittautuessaan sanoi:
"Rakkaat ystävät, te kovin muistutatte kahdesta vartiopaikkansa jättävästä sotilaasta. Aavistus sanoo minulle, että sinun olisi tuettava Raoulia arvossaan. Tahdotko, että pyydän päästä Afrikkaan sadan musketin kanssa? Kuningas ei sitä minulta kieltäisi, ja minä veisin sinut mukanani."
"Herra d'Artagnan", vastasi Raoul puristaen sydämellisesti hänen kättänsä, "kiitos tästä tarjouksesta, joka meille antaisi enemmän kuin tahdommekaan, kreiville ja minulle. Minä, joka olen nuori, tarvitsen sielun toimintaa ja ruumiin rasitusta; herra kreivi kaipaa mitä täydellisintä lepoa. Te olette hänen paras ystävänsä, jätän hänet teidän haltuunne. Valvoessanne hänen puolestaan pidätte meidän molempain sielut hoivassanne."
"Täytyy lähteä; kas, hevoseni käy jo levottomaksi", tokaisi d'Artagnan, jonka kiihkeän liikutuksen selvimpänä merkkinä oli puheenaineen vaihtaminen. "No, kreivi, montako päivää Raoulin on täällä vielä viivyttävä?"
"Enintään kolme."
"Ja paljonko aikaa tarvitset kotiin palataksesi?"
"Oh, paljon aikaa!" vastasi Atos. "En tahdo kovin joutuin eritä Raoulista. Aika työntää häntä kyllin nopeasti omalle taholleen, enkä tahdo auttaa välimatkamme pitentymisessä. Minä palailen ainoastaan puolin päivämatkoin."
"Miksi niin, ystäväiseni? Vitkaan matkustaminen tekee mielen alakuloiseksi, eikä elämä majatalossa enää sovellu sinunlaisellesi miehelle."
"Veikkonen, olen saapunut tänne kyytihevosilla, mutta nyt aion ostaa kaksi jalorotuista ratsua. Ja että ne saisin virmassa kunnossa kotiin, ei olisi viisasta ajaa niillä enempää kuin seitsemän tai kahdeksan lieuen verran päivässä."
"Missä Grimaud on?"
"Hän saapui eilen aamulla tuoden Raoulin matkakapineet kanssaan, ja minä jätin hänet nukkumaan."
"Turha haastella enempää siitä", sanoi d'Artagnan pikaisesti. "Näkemiin siis, rakas Atos, ja jos kiirehdit, niin saanpa sinua sitä pikemmin jälleen syleillä."
Tämän lausuttuaan hän astahti jalustimeen, jota Raoul hänelle piteli.
"Hyvästi!" virkkoi nuori mies, syleillen häntä.
"Hyvästi!" vastasi d'Artagnan, heittäytyen satulaan. Hänen hevosensa kääntyi sivulle, eroittaen ratsastajan hänen ystävistään.
Tämä kohtaus tapahtui Atoksen valitseman talon edustalla Antibesin portilla, jonne d'Artagnan illallisen jälkeen oli käskenyt tuoda hevosensa. Maantie alkoi siitä, häipyen valkoisena ja mutkittelevana yön usviin. Hevonen hengitti keuhkojensa täydeltä kirpeätä, rämeistä nousevaa suolantuoksua. D'Artagnan antoi ratsunsa ravata, ja Atos kääntyi kaihomielin takaisin Raoulin kanssa.
Yhtäkkiä he kuulivat kavioiden kapsetta, luullen aluksi sen johtuvan omituisesta äänen takaisinkimmahtamisesta, mikä jokaisessa tienmutkassa pettää korvaa.
Mutta ratsastaja palasi todellakin. D'Artagnan lasketti täyttä laukkaa ystäviään kohti. Nämä huudahtivat iloisesta hämmästyksestä, ja hypäten maahan kuin nuorukainen kapteeni kahmaisi Atoksen ja Raoulin rakkaat päät kainaloihinsa.
Hän piti heitä kauan ja sanaa hiiskumatta syleilyssään, päästämättä ilmoille edes huokausta, joka oli pakahduttaa hänen rintansa. Sitten, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hän hyppäsi jälleen satulaan, iskien molemmat kannuksensa raisun kylkiin.
"Ah", kuiskasi kreivi, "ah!"
"Paha enne!" mutisi puolestaan d'Artagnan, voittaen takaisin menetetyn ajan. "En voinut heille hymyillä. Paha enne!"
239.
Lupaukset.
Aamulla Grimaud oli jälleen jalkeilla. Herra de Beaufortin käskemät työt suoritettiin onnellisesti. Raoulin toimesta Touloniin meneväksi koottu laivue lähti liikkeelle, laahaten perässään pienissä, melkein näkymättömissä ruuhissa laivaston palvelukseen värvättyjen kalastajain ja salakuljettajain vaimoja ja ystäviä.
Isälle ja pojalle jäänyt lyhykäinen yhdessäolon aika näkyi rientävän kaksinkertaisella vauhdilla, kuten kasvaa kaiken sellaisen nopeus, joka on putoamassa iäisyyden kuiluun.
Atos ja Raoul palasivat Touloniin, joka oli täynnä kärryjen kolinaa, aseiden kalsketta ja hevosten hirnuntaa. Torvet toitottivat marsseja, rummut pärryttelivät tarmokkaasti merkkejään, kadut olivat tulvillaan sotilaita, palvelijoita ja kauppamiehiä.
Beaufortin herttua hyöri kaikkialla, toimittaen sotilaiden asettamisen laivoihin kelpo päällikön innolla ja harrastuksella. Hän hyvitteli vähäpätöisimpiäkin tovereitaan, hän torui arvokkaimpiakin alipäälliköitään.
Tykit, muonavarat, matkatarpeet, kaikki hän tahtoi omin silmin nähdä. Hän tarkasti jokaisen sotilaan varusteita, varmistautui jokaisen hevosen terveydestä. Nähtiin, että tuo kotonaan kevytmielinen, kerskaileva, itsekäs aatelismies oli jälleen muuttunut soturiksi, suuresta herrasta oli tullut omaksumansa vastuun edessä päällikkö.
Täytyy kuitenkin sanoa, että siitä uutteruudesta huolimatta, jolla hän johti lähtövalmistuksia, oli havaittavissa sitä huoletonta hoppuakin ja kaiken varovaisuuden puutetta, mikä tekee ranskalaisesta sotamiehestä maailman ensimmäisen, hän kun on enimmin jätettynä omien ruumiillisten ja henkisten apuneuvojensa varaan.
Kun kaikki oli tyydyttänyt tai näyttänyt tyydyttävän amiraalia, hän kiitti siitä kohteliain sanoin Raoulia ja antoi viimeiset määräyksensä seuraavan päivän koitteessa tapahtuvaa matkallelähtöä varten.
Hän kutsui kreivin poikinensa luokseen päivälliselle. Nämä esittivät muutamia muka palvelustoimista johtuvia esteitä ja vetäysivät syrjään. Saapuen suurta toria reunustavien puiden alla sijaitsevaan majataloonsa he nauttivat kiireellisesti ateriansa, ja Atos vei Raoulin kallioille, joilta oli laaja näköala kaupunkiin, — mahtaville, harmaille vuorille, joilta katse liiteli etäällä siintävään taivaanrantaan, niin kaukaiseen, että se näkyi olevan itse vuorten tasalla.
Yö oli kaunis, kuten aina tässä onnellisessa ilmanalassa. Kuu kohosi kallionhuippujen takaa, levittäen hopeisen liinansa meren siniselle matolle. Sataman edustalla liikkuivat laivat hiljaisina, asettuen niille kuuluvaan järjestykseen lastaamista helpoittaakseen. Fosforihohteinen meri avautui emäpuiden halkomana, kun aluksiin kuljetettiin muona- ja ampumavaroja. Jokaisesta etukeulan sysäyksestä kovertui valkoliekkinen vesipyörre, ja jokainen aironveto tipahdutteli valuvia timantteja. Amiraalin anteliaisuudesta riemastuneiden merimiesten kuultiin hyräilevän hidastahtisia ja lapsellisen yksinkertaisia laulujaan. Toisinaan sekaantui teräsköysien kitke lastiruuman pohjalle putoavien tykinkuulien kumeaan kolinaan. Tämä näytelmä ja nämä soinnut puristivat pelon tavoin sydäntä ja laajensivat sitä kuin toivo. Kaikessa tässä eloisuudessa oli kuoleman tuntu.
Atos istahti poikansa kanssa kallioniemekkeen sammalelle ja kanerville. Heidän yläpuolellaan leijui edestakaisin isoja yölepakkoja, jotka sokean pyydystelynsä huimassa innossa poksahtelivat sinne tänne. Raoulin jalat riippuivat rantatörmän reunan yli, kylpien huimausta aiheuttavassa, olemattomuuteen kiihoittavassa tyhjyydessä.
Kun kuu oli täydelleen noussut, hyväillen säteillään läheisiä vuorenkukkuloita, — kun veden kalvo oli kauttaaltaan valostunut ja pienet punaiset lyhdyt olivat puhkaisseet tuliaukkonsa jokaisen laivan mustaan runkoon, keräsi Atos kaikki ajatuksensa ja kaiken rohkeutensa, haastaen pojalleen:
"Jumala on tehnyt kaikki, minkä näemme, Raoul; Hän on luonut meidätkin, kurjat atomit, siroittaen meidät tähän suureen maailmankaikkeuteen. Me välkymme kuin nuo valot, tuikimme kuin nuo tähdet, me huokailemme kuin nuo aallot, kärsimme kuin nuo mahtavat laivat, jotka kuluttavat itsensä aaltoja halkomalla, totellessaan päämäärää kohti työntävää tuulta, samoin kuin Jumalan henkäys meitä ajaa satamaan. Kaikki tahtoo elää, Raoul, ja kaikki on kaunista siinä, missä on elämä."
"Monsieur", vastasi nuori mies, "meillä on tässä tosiaankin ihana näytelmä."
"On se d'Artagnan hyvä!" keskeytti Atos äkkiä. "Ja mikä harvinainen onni saada koko ikänsä nojata sellaiseen ystävään! Kah, sellaista ei ole sinulla ollut, Raoul."
"Ystävääkö?" huudahti nuori mies. "Olenko minä ollut ystävättä?"
"Herra de Guiche on herttainen toveri", sanoi kreivi kylmästi. "Mutta aikana, jona elämme, ihmiset luullakseni ajattelevat enemmän omia asioitansa ja omaa huviaan kuin tekivät meidän aikanamme. Sinä olet elämässäsi etsinyt yksinäisyyttä, se on onni, mutta olet siinä menettänyt voimasi. Me neljä, jonkun verran vieroittuneina siitä elämän sulosta, joka on teidän ilonne, olemme onnettomuuden tullen olleet paremmin vastustuskykyisiä."
"Minä en suinkaan keskeyttänyt teitä sanoakseni, että minulla oli ystävä ja että se ystävä oli herra de Guiche. Tosin hänkin on hyvä ja jalomielinen, ja hän rakastaa minua. Mutta minä olen elänyt toisen ystävyyden turvissa, yhtä kallisarvoisen ja yhtä voimakkaan kuin sekin, josta mainitsitte, sillä se on teidän ystävyytenne."
"Minä en ollut sinulle ystävänä, Raoul!", virkkoi Atos.
"Ettekö, monsieur, — miten niin?"
"Tulinhan johdattaneeksi sinut uskomaan, että elämällä on vain yksi puoli; ah, surumielisenä ja ankarana olen aina — tahtomattani, hyvä Jumala — karsinut sinulta ne ilon silmut, joita lakkaamatta puhkee nuoruuden puusta. Sanalla sanoen, tällä nykyisellä hetkellä kadun, etten ole kasvattanut sinusta hyvin avomielistä, huvittelunhaluista, raisua miestä."
"Tiedän, miksi minulle noin puhutte, monsieur. Ei, te olette väärässä, te ette ole minua tehnyt siksi, mikä olen. Sen vaikutti rakkaus, vallatessaan minut hetkellä, jolloin lapsilla on vain mieltymyksiä; luonteenomaista vakaisuuttani vastaa muilla olennoilla vain tapa. Minä luulin, että elämäni ura pysyisi aina samana; luulin Jumalan asettaneen minut valmiiksi raivatulle, aivan suoralle, hedelmien ja kukkien reunustamalle tielle. Minulla oli tukenani teidän valppautenne, teidän voimanne. Luulin itseni valppaaksi ja voimakkaaksi. Mikään ei ole minua valmistanut: kaaduin kerran, ja tämä kerta vei rohkeuteni koko elinajakseni. On oikein sanoa, että olen siinä murskautunut. Oh, ei, monsieur, te olette menneisyydessäni vaikuttanut vain onnekseni, te olette tulevaisuudessani vain toivonani. Minulla ei ole syytä moittia elämää mistään sellaisena kuin te olette sen minulle luonut; siunaan teitä ja rakastan teitä tulisesti."
"Rakas Raoulini, sanasi tekevät minulle hyvää. Ne todistavat, että tulevana aikana toimit hiukan minun tähteni."
"Minä toimin ainoastaan teidän tähtenne, monsieur."
"Raoul, mitä en ole koskaan sinua kohtaan tehnyt, sen teen tästälähtein. Olen vastedes ystäväsi, en enää isäsi. Me elämme mukana maailmassa, sensijaan että eläisimme pysytellen vankeina, sitten kun sinä olet palannut. Sehän tapahtunee pian?"
"Tietenkin, monsieur, sillä tällainen retki ei voi olla pitkällinen."
"Pian siis, Raoul, pian annan sinulle tiluksieni pääoman, sensijaan että eläisit säästeliäästi tuotolla. Se pääoma riittää esiintyäksesi julkisuuden miehenä kuolemaani asti, ja ennen sitä aikaa toivon sinun tuottavan minulle sen lohdun, ettet salli sukuni sammua."
"Teen kaiken, mihin minua käskette", vastasi Raoul hyvin liikuttuneena.
"Ei ole tarpeellista, Raoul, että adjutantintoimesi veisi sinut kovin uhkarohkeihin yrityksiin. Olet suorittanut kokeesi; tiedetään, että sinä et pelkää tulta. Muista, että arabialaiset käyvät sotaa ansoin, väijytyksin ja salamurhin."
"Niin sanotaan, monsieur."
"Loukkuun joutumisesta ei koskaan koidu suurta kunniaa. Sellainen kuolema aina osoittaa hiukan yltiöpäisyyttä ja lyhytnäköisyyttä. Usein ei siihen sortuvaa edes surra. Ja ne, joita ei itketä, Raoul, ovat kuolleet hyödyttömästi. Päällepäätteeksi voittaja nauraa, ja me emme saa sietää, että nuo typerät uskottomat iloitsevat meidän virheistämme. Kai ymmärrät, mitä tahdon sinulle sanoa, Raoul? Jumala varjelkoon minua kehoittamasta poikaani pysymään etäällä otteluista!"
"Olen luonnollisesti varovainen, monsieur, ja minulla on hyvä onni", virkkoi Raoul, mutta hänen hymynsä hyydytti isäparan sydäntä; "sillä", kiirehti nuori mies lisäämään, "kahdessakymmenessä taistelussa, joissa olen ollut mukana, en ole vielä saanut kuin yhden ainoan naarmun."
"On lisäksi varottava ilmanalaa. Kuumeeseen sortuminen on huono loppu. Ludvig Hurskas rukoili Jumalaa, että saisi kuolla nuolesta tai ruttoon mieluummin kuin kuumeeseen."
"Oh, monsieur, kun elää kohtuullisesti ja järkevästi karkaise ruumistaan…"
"Herra de Beaufort on minulle jo luvannut", keskeytti Atos, "lähettää viestejään kahdesti kuukaudessa Ranskaan. Hänen adjutanttinaan on sinun niistä huolehdittava. Ethän kaiketi unohda minua?"
"En, monsieur", sanoi Raoul tukahtuneella äänellä.
"Ja vihdoin, Raoul, koska olet hyvä kristitty ja minä myöskin, on meidän odotettava erityisempää varjelusta Jumalalta tai suojelusenkeleiltämme. Lupaa minulle, että jos sinua jossakin tilaisuudessa kohtaisi onnettomuus, ajattelisit ennen kaikkea minua."
"Ennen kaikkea, — oi, kyllä!"
"Ja että kutsuisit minut."
"Oh, heti paikalla."
"Uneksithan minusta joskus, Raoul?"
"Joka yö, monsieur. Aikaisimmassa nuoruudessani usein näin teidät unissani, tyynenä ja lempeänä, käsi ojennettuna pääni yli, ja siksipä minä aina nukuin niin hyvin…entiseen aikaan!"
"Me rakastamme toisiamme liiaksi", virkkoi kreivi, "jotta tästä eromme hetkestä asti osa sielustamme ei matkustaisi toisen mukana ja asuisi siellä, missä toinen meistä oleksii. Kun olet murheellinen, Raoul, tunnen sydämeni uppoavan kaihoon, ja kun minua ajatellen tahdot hymyillä, tiedä lähettäväsi minulle sieltä säteen omasta ilostasi."
"En lupaa teille olla iloinen", vastasi nuori mies, "mutta olkaa varma, etten kuluta hetkeäkään teitä ajattelematta, en hetkeäkään, sen vannon, ellen ole kuollut."
Atos ei voinut kauemmin pidättyä; hän kietoi käsivartensa poikansa kaulaan ja puristi häntä kaikin voimin sydäntään vasten.
Kuutamo oli vaihtunut hämäräksi; kultainen juova kohosi taivaanrannalla, ennustaen päivän valkenemista.
Atos heitti viittansa Raoulin hartioille ja vei häntä kaupunkiin päin, missä taakkojen kantajia ja muuta väkeä jo kaikkialla kuhisi kuin isossa muurahaispesässä.
Laskeutuessaan ylängöltä Atos ja Bragelonne näkivät mustan epämääräisesti vaappuvan varjon, ikäänkuin se olisi hävennyt näyttäytyä. Grimaud oli levottomana seurannut isäntänsä jälkiä ja odotteli heitä.
"Oh, kunnon Grimaud", huudahti Raoul, "mitä etsit? Tulet kai meille sanomaan, että on aika lähteä?"
"Yksin?" virkkoi Grimaud, osoittaen Raoulia Atokselle, ja hänen nuhtelevasta äänensävystään ilmeni, että vanhuksen mieltä ahdisti.
"Hei, olet oikeassa!" huudahti kreivi. "Ei, Raoul ei matkusta yksinään; ei, hän ei mene vieraaseen maahan ilman jotakuta ystävää lohdutuksenaan ja muistutuksena kaikesta, mitä hän rakasti."
"Minua?" lausui Grimaud.
"Sinua? Niin, niin!" huudahti Raoul sydämensä pohjasta liikuttuneena.
"Voi", sanoi Atos, "sinä olet hyvin vanha, kelpo Grimaud!"
"Sitä parempi", vastasi tämä sanomattoman syvätunteisesti ja nokkelasti.
"Mutta nythän ollaan jo lähdössä satamasta", huomautti Raoul, "etkä sinä ole valmistautunut."
"Olen!" vakuutti Grimaud, näyttäen matkalaukkujensa avaimia, jotka olivat sidotut yhteen hänen nuoren herransa kirstunavainten kanssa.
"Mutta", esteli Raoul vielä, "ethän voi näin jättää herra kreiviä yksikseen; kreivin luota et ole koskaan poistunut?"
Grimaud käänsi samenneen katseensa Atokseen ikäänkuin mitatakseen kumpaisenkin vetovoimaa. Kreivi ei vastannut mitään.
"Herra kreivi haluaa mieluummin tätä", sanoi Grimaud.
"Niin", myönsi Atos päätänsä nyökäyttäen.
Samassa kaikki rummut alkoivat yhtaikaa päristä ja merkkitorvet täyttivät ilman riemukkailla sävelillä. Retkelle määrättyjen rykmenttien nähtiin marssivan esille kaupungista. Niitä oli viisi, kukin muodostettu neljästäkymmenestä komppaniasta. Etummaisena marssi kuninkaallinen rykmentti, joka tunnettiin valkoisesta sinisaumaisesta asustaan. Ordonanssilippujen ristit punasinervällä ja kuihtuneen lehden värisellä pohjalla, jolle oli siroiteltu kultaliljoja, jättivät ylipäällikön liljaristisen valkolipun kohoamaan muita korkeammalle. Sivuilla marssi muskettisotureja haarasauvat kädessään ja musketit olalla, keskustassa keihäsmiehiä neljäntoista jalan pituisine peitsineen, kaikki rientäen hilpeästi kuljetusveneitä kohti, jotka veivät heidät pikku erissä laivoihin. Sitten tulivat Picardien, Navarran ja Normandian rykmentit sekä kuninkaallinen meriväki.
Herra de Beaufort oli osannut valita. Hänet itse nähtiin kaukana päättämässä kulkue esikuntansa kanssa. Ennen kuin hän ehtisi rannalle, olisi runsas tunti kulunut.
Raoul suuntasi Atoksen keralla verkalleen askeleensa rantaan, asettuakseen paikalleen prinssin kulkiessa ohi. Nuorekkaasta innostuksesta kuohuen Grimaud toimitti Raoulin matkatavarat amiraalilaivaan. Käsikkäin poikansa kanssa, jonka hän kohta menettäisi, Atos vaipui tuskalliseen mietiskelyyn, huumaantuen melusta ja tuoksinasta.
Äkkiä eräs herra de Beaufortin upseeri tuli heidän luokseen ilmoittamaan, että herttua halusi nähdä Raoulin vierellään.
"Olkaa hyvä ja sanokaa prinssille, monsieur", huudahti nuori mies, "että pyydän häneltä vielä tätä tuntia nauttiakseni herra kreivin seurasta."
"Ei, ei", puuttui puheeseen Atos, "adjutantti ei voi sillä tavoin jättää kenraaliansa. Suvaitkaa sanoa prinssille, monsieur, että varakreivi saapuu heti."
Upseeri nelisti pois.
"On yhdentekevää erota täällä tai tuolla", lisäsi kreivi, "kun erota kuitenkin täytyy."
Kävellessään hän ravisti huolellisesti tomun poikansa puvusta ja sipaisi hänen hiuksiaan.
"Kuule", hän sanoi Raoulille, "sinä tarvitset rahaa. Herra de Beaufort elelee loisteliaasti, ja varmaankin sinua haluttaisi sieltä ostaa hevosia ja aseita, jotka ovat kalliissa hinnassa meidän maassamme. Ja koska sinä et palvele kuningasta etkä herra de Beaufortia, vaan tottelet ainoastaan omaa vapaata harkintaasi, sinä et saa odottaa palkkaa etkä lahjoja. Tahdon siis, että sinulta ei puuttuisi mitään Djidgellissä. Kas tässä kaksisataa pistolia. Käytä ne, Raoul, jos tahdot tehdä minulle mieliksi."
Raoul puristi isänsä kättä, ja eräässä kadunkulmassa he näkivät herra de Beaufortin, joka ratsasti espanjalaisrotuisella, valkoisella tasajuoksijalla. Ratsu vastasi siroilla hypähdyksillä kaupungin naisten ihaileviin huutoihin.
Herttua kutsui Raoulia ja ojensi kreiville kätensä. Hän puhui tälle kauan ja niin herttaisesti, että isärukan sydän siitä sai hiukan lohtua ja vahvistusta.
Sekä isä että poika tunsivat kuitenkin, että heidän kulkunsa oli päättymässä julmaan tuskaan. Tuli se kauhea hetki, jolloin sotilaat jättääkseen rannan hietikon vaihtoivat perheittensä ja ystäviensä kanssa viimeiset suudelmat, haikea eronhetki, jolloin taivaan puhtaasta sinestä, auringon helteestä, ilman kiehtovista tuoksuista, suonissa virtaavasta suloisesta elämästä huolimatta kaikki näyttää mustalta, kaikki tuntuu karvaalta, kaikki saattaa epäilemään Jumalan olemassaoloa Jumalasta puhuessaankin.
Oli tavallista, että amiraali seurueineen astui laivaan viimeisenä. Kanuuna odotteli ilmoittaakseen peloittavalla mylvähdyksellä, että päällikkö oli saapunut lippulaivan kannelle.
Unohtaen amiraalin, laivaston ja voimakkaalle miehelle sopivan arvokkuutensa Atos levitti käsivartensa, puristaen poikaansa kouristuneesti rintaansa vasten.
"Seuratkaa meitä laivaan", pyysi herttua liikuttuneena; "silloin voitatte hyvinkin puoli tuntia."
"Ei", epäsi Atos, "olen hyvästellyt; en tahdo tehdä sitä toistamiseen."
"Sitten, varakreivi, astukaa, astukaa nopeasti veneeseeni", lisäsi prinssi, tahtoen säästää näiltä kahdelta mieheltä kyyneleet, joista heidän sydämensä paisui.
Ja isällisesti, hellästi, voimakkaasti kuin hän olisi ollut Portos, hän nosti Raoulin käsivarsilleen, asettaen hänet purteen, jonka airot annetusta merkistä heti alkoivat liikkua. Kaikki muodollisuudet unohtaen hyppäsi hän itse aluksen perälaudalle ja työnsi sen tarmokkaalla potkaisulla rannasta.
Atos vastasi vain merkillä; mutta hän tunsi jotakin polttavaa kädellään. Se oli Grimaudin kunnioittava suudelma, uskollisen koiran jäähyväisnuolaisu. Sen annettuaan Grimaud hyppäsi laiturin askelmalta erään kaksiairoisen ruuhen kokkaan, joka asettui kahdentoista kaleerivangin soutaman lotjan hinattavaksi.
Atos istahti rantalaiturille turruksissa, kuurona, hylättynä. Joka sekunti riisti häneltä jonkun piirteen, jonkun vivahduksen poikansa kalpeasta muodosta. Jalat riipuksissa, tuijottavin silmin, suu auki hän jäi siihen sulaneena Raoulin kanssa samaan katseeseen, samaan ajatukseen, samaan horrokseen.
Meri vei vähitellen alukset ja miehet siihen etäisyyteen, missä ihmiset ovat enää vain pisteitä, rakkaus pelkkää muistoa.
Atos näki poikansa nousevan köysitikkaita amiraalilaivaan, näki hänen nojautuvan kyynäspäillään vanttikaiteeseen ja asettuvan niin, että aina oli isänsä katseen maalitauluna. Turhaan kanuuna jyrähti, turhaan laivoista kumahti pitkällinen pauhina, johon huikea hurraus maalta vastasi, turhaan tämä melu yritti tukkia isän korvaa ja savu kätkeä hänen kaikkien pyrkimystensä päämäärää: Raoul näkyi hänelle viimeiseen hetkeen asti, ja tuo pikkarainen rahtunen, muuttuen mustasta hallavaksi ja hallavasta valkoiseksi, hävisi Atoksen silmistä vasta kauan senjälkeen kun muut katselijat eivät enää eroittaneet mahtavia laivoja eivätkä pullistuneita purjeita.
Puolenpäivän tienoissa, kun aurinko jo polttavana valeli säteillään ulappaa ja kun enää tuskin mastojen huiput kohosivat kuumuudesta hohtavan merenpinnan yli, Atos näki vienon, ilmavan varjon nousevan ja samassa katoavan. Se oli savu kanuunasta, jonka herra de Beaufort oli antanut laukaista viimeisen kerran tervehtiäkseen Ranskan rantaa.
Mastonhuiputkin painuivat vuorostaan näköpiirin taakse, ja Atos palasi vaivalloisesti majataloonsa.
240.
Naisten parissa.
D'Artagnan ei ollut kyennyt salaamaan olemustansa ystäviltään niin hyvin kuin olisi halunnut. Jäykkä soturi, järkkymätön miekkamies, oli pahan aavistelun voittamana suonut inhimilliselle heikkoudelle muutamaksi minuutiksi vallan. Niinpä hän sitten vaiennettuaan sydämensä ja taltutettuaan lihastensa nytkähtelyn kääntyikin lausumaan jyrkästi lakeijalleen, hiljaiselle palvelijalle, joka aina kuunteli totellakseen mitä joutuisimmin:
"Rabaud, sinä tiedät, että minun on katkaistava taivalta kolmenkymmenen lieuen verran päivässä."
"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi Rabaud.
Ja tästä hetkestä alkaen d'Artagnan — todellisen kentaurin tavoin luontuneena hevosen notkahteluun — ei enää välittänyt mistään; toisin sanoen hän pohti rauhallisesti kaikkea.
Hän aprikoitsi, mitä varten kuningas kutsui hänet takaisin, ja taas välillä, mikä saattoi olla Rautanaamion vaikuttimena hänen heittäessään hopealautasen Raoulin jalkoihin.
Edellisessä mietiskelyn aiheessa tulos jäi kielteiseksi. Hän kyllä tiesi varsin hyvin, että Ludvig XIV nyt kutsui häntä erittäin tähdellisessä tarpeessa, samalla kun hallitsija tietysti peräti halukkaana käyttäisi tilaisuutta kahdenkeskiseen puheluun miehen kanssa, joka noin suuren salaisuuden kaitsijana oli noussut valtakunnan korkeimpien mahtajain tasalle. Mutta turhaan d'Artagnan yritti itseään tyydyttävästi arvailla hänen majesteettinsa varsinaista asiaa.
Sitävastoin ei muskettisoturille jäänyt epäilystäkään syystä, joka oli saanut onnettoman Filipin paljastamaan asemansa ja syntyperänsä. Ainiaaksi haudattuna rautanaamionsa kätköön, karkoitettuna tienoolle, missä ihmiset tuntuivat palvelevan pelkkiä luonnonvoimia, Filip oli lopulta nähnyt menettäneensä d'Artagnaninkin kumppanuuden, muskettisoturin osoitettua matkalla häntä kohtaan mitä suurinta huomaavaisuutta ja hienotuntoisuutta; nyt ei vangilla ollut enää muuta nähtävissä kuin menneisyyden haamuja ja tulevaisuus täynnä kamalinta mielenkarvautta. Epätoivo oli alkanut häntä hivuttaa, hän heikontui purkamaan tuskaansa valituksiin, vielä toivoen saavansa paljastuksillaan edes kostajan.
Muskettisoturin täpärä pelastuminen kahden parhaan ystävänsä surmaamisesta, Atoksen joutuminen osalliseksi valtiosalaisuudesta ikäänkuin sallimuksen johdatuksella, Raoulin hyvästely ja nuoren miehen tulevaisuuden suuntautuminen etäälle lohdutonta kuolemaa etsimään, — kaikki tämä myös alinomaa palautti d'Artagnanin mieleen kolkkoja aavistuksia, joita joutuisa ratsastuskaan ei hälventänyt kuten ennen.
Näistä mietteistä muskettisoturi siirtyi muistelemaan henkipatoiksi joutuneita Portosta ja Aramista. He kuvastuivat hänen mielessään pakolaisina, ahdisteltuina, kumpikin häviöön tuomittuna, kaiken vaivannäkönsä hankkimasta menestyksestä auttamattomasti hukkateille suistuneina; ja kun kuningas nyt kostonhalunsa ja vimmastuksensa kuohuessa kiihkeimmillään kutsui luokseen varsinaisen toimintamiehensä, vapisutti d'Artagnania väliin ajatus, että hän kenties lopultakin oli saamassa elämänsä tuskallisimman tehtävän.
Toisinaan, vieruja noustessa, kun hengästyvän ratsun sieraimet laajenivat ja kuvelihakset pingoittuivat, kapteeni sai vapaamman tilaisuuden tuumitella ja mietti silloin Aramiksen hämmästyttävää nerokkuutta, Fronden ja kansalaissodan kehittämää verratonta viekkautta ja vehkeilytaitoa. Soturina, pappina ja valtiomiehenä, hienotapaisena, ahnehtivana ja ovelasti harkitsevana Aramis oli ainiaan käyttänyt elämän hyviä etuja vain astinlautana, kohottautuakseen pahoihin. Ylevämielisenä, joskin sydämeltään kovettuneena, hän ei ollut koskaan tehnyt pahaa muunlaisin pyytein kuin loistellakseen yhä hiukan enemmän. Uransa lopulla, ollessaan juuri tavoittamaisillaan päämääränsä, hän oli Fiescon tavoin horjahtanut yhteen harha-askeleeseen kapealla sillallaan ja syöksynyt mereen.
Mutta Portos, sävyisä ja yksinkertainen Portos! Nähdä Portos puutteessa, nähdä Mousqueton kultanauhaisen muhkeutensa menettäneenä, kenties vankina; nähdä Pierrefonds ja Bracieux maan tasalle jaoitettuina ja linnain loistokkaat ympäristöt raastamisella häväistyinä, — sellaiset tulevaisuuden kuvat olivat d'Artagnanille vihlovia sielun survaisuja, jotka yllättäessään aina saivat hänet hypähtämään niinkuin hänen hevosensa vastasi paarmanpuremiin metsän lehväholveissa.
Henkevä mies ei ole koskaan ikävissään, jos väsymys painostaa hänen ruumistaan; terveruumiinen mies taasen havaitsee aina elämän keveäksi, jos jokin askarruttaa hänen ajatuksiaan. Lakkaamatta taivaltaen vinhaa vauhtia ja herkeämättömästi mietiskellen asioita d'Artagnan saapuikin Pariisiin virkkuna ja hellin lihaksin kuin näytäntöön valmistautunut voimailija.
Kuningas ei ollut odottanut häntä saapuvaksi niin pian ja oli juuri lähtenyt Meudonin seuduille metsästämään. Entiseen aikaan d'Artagnan olisi suoraa päätä rientänyt hänen perässään, mutta nyt hän riisui ratsusaappaansa, kävi kylpyyn ja vartosi sitten, kunnes hänen majesteettinsa palaisi pölyttyneenä ja uuvuksissa. Viiden tunnin väliajan hän käytti palatsin ilmakehän tunnustelemiseen, tahtoi varustautua kaikkia hankalia mahdollisuuksia vastaan.
Hän kuuli, että kuningas oli näiden parin viikon ajan esiintynyt hyvin synkkänä. Leskikuningatar sairasteli pahoin ja tuntui ihan murtuneelta. Orléansin herttua oli kääntynyt harrasmieliseksi; Madame poti heikkohermoisuutta, ja kreivi de Guiche oli matkustanut eräälle maatilalleen.
Muskettisoturi sai edelleen tietää, että herra Colbert oli säihkyvällä tuulella, että herra Fouquet joka päivä turhaan neuvotteli uuden lääkärin kanssa ja että hänen varsinainen tautinsa ei ollut niitä, joita lääkärit parantavat, paitsi ehkä valtiotaitoon syventyneet tiedemiehet. Kuninkaan kerrottiin osoittavan rahaministeriänsä kohtaan mitä suurinta suopeutta ja alituiseen pysyttelevän hänen lähellään; mutta madonsyömän komean puun tavoin yli-intendentti kuitenkin sydämeen iskettynä näivettyi kuninkaallisesta myhäilystä huolimatta, joka hovin puita aurinkona elvytti.
Neiti de la Vallière kuului käyneen kuninkaalle ihan välttämättömäksi; milloin kuningas ei ottanut häntä metsästysretkillekin mukaansa, hän useaan kertaan kirjoitteli rakastetulleen, — ei enää runosäkeitä, vaan (ja se oli paljon arveluttavampaa) suorasanaista ihan sivumäärin. Noissa tilaisuuksissa nähtiinmaailman ensimmäisen kuninkaan, kuten silloinen runoilijakoulu sanoi,uljaasti laskeutuvan ratsultaanja hattunsa kupua vasten kyhäävän lennokkaita lauselmia, jotka herra de Saint-Aignan ainaisena adjutanttina lennätti la Vallièrelle hevosensa hengen uhalla. Sillävälin peurat ja fasaanit kirmailivat vapaudessaan niin laimeasti hätisteltyinä, että metsästysurheilun jo pelättiin joutuvan Ranskassa rappeutumisen vaaraan.
D'Artagnan tuli nyt ajatelleeksi Raoul-poloisen pyyntöä, toivotonta kirjelappua naiselle, joka vietti päiviänsä ihanissa toiveissa, ja mielellään järkeillen elämästä muskettisoturi päätti käyttää kuninkaan poissaoloa pikku haasteluun neiti de la Vallièren kanssa. Se oli helppoa: kuninkaallisen metsästyksen aikana Louise käveli muutamien naisten seurassa eräällä Palais-Royalin lehterillä, missä kapteenilla oli vartion katselmus toimitettavana. D'Artagnan piti varmana, että jos hän vain saisi puhelun kääntymään Raouliin, Louise antaisi hänelle jotakin aihetta rohkaisevan kirjeen sommittelemiseen maanpakolaiselle; vähäinenkin toivo tai lohdutus Raoulille hänen nykyisessä tuskassaan oli aurinko ja elämä kahdelle miehelle, joihin muskettisoturi oli kaikesta sydämestään kiintynyt.
Hän tapasi neiti de la Vallièren suljettuna erityiseen piiriin. Näennäisessä yksinäisyydessään kuninkaan lemmikki sai kuningattaren tavoin — ja kenties vielä kuninkaallisemmin — osakseen palvomista, josta Madame oli ollut niin ylpeä silloin kun kuningas ei katsellut muita kuin häntä ja huomaavaisuudellaan käänsi häneen kaikkien hovilaisten huomion.
D'Artagnania, joka ei ollut mikään teikari, kohtelivat naiset kuitenkin järkijärjestään mielistellen ja erittäin herttaisesti; hän oli hienostunut urho, ja hänen sotainen maineensa oli tuottanut hänelle yhtä paljon ystävyyttä miesten keskuudessa kuin ihailua naisten parissa. Nähdessään hänen lähestyvän puhuttelivatkin hovineidot häntä omasta aloitteestaan, innostuen kyselemään, missä hän oli ollut, mitä toiminut, miksi hänen ei ollut nähty komealla ratsullaan tekevän palatsinpihalla tuollaisia uljaita hypähdyksiä, joita kuninkaan ulokkeelle kokoontuneet uteliaat aina ihastelivat.
Soturi vastasi saapuvansa oranssien maasta.
Neitoset alkoivat tirskua. Siihen aikaan kyllä kaikki matkustelivat, mutta sadankin lieuen matka tuntui silti vaaralliselta seikkailuyritykseltä.
"Oranssien maasta?" huudahti neiti de Tonnay-Charente; "Espanjasta?"
"En sentään", vastasi muskettisoturi.
"Maltasta?" arvasi Montalais.
"Olette totisesti lähenemässä oikeata, mesdemoiselles."
"Joltakulta Välimeren saarelta siis?" kysyi la Vallière.
"Mademoiselle", sanoi d'Artagnan, "en tahdo arvautella teitä: tulen rannikolta, mistä herra de Beaufort juuri parhaillaan on lähdössä purjehtimaan Algieriin."
"Oletteko nähnyt armeijan?" tiedustivat useat sotaisuuden harrastajattaret.
"Ja laivaston?"
"Kaikki."
"Onko meillä siellä ystäviämme?" uteli neiti de Tonnay-Charente kylmäkiskoisesti, mutta saaden harkittua painoa viime sanalle.
"Onhan ainakin herra de la Guillotière, herra de Mouchy, herra deBragelonne", luetteli d'Artagnan.
La Vallière vaaleni.
"Herra de Bragelonne?" huudahti häijy Athénais. "Mitä ihmettä, hänkö lähtenyt sotaretkelle… hän?"
Montalais polkaisi häntä jalalle, mutta turhaan.
"Tiedättekö, mitä siitä ajattelen?" hän säälimättömästi jatkoi d'Artagnaniin kääntyen.
"En, mademoiselle, mutta haluaisin kuulla mielipiteenne."
"Minun käsitykseni on, että kaikki tuollaiselle matkalle lähteneet miehet ovat rakkaudessaan epätoivoon joutuneita hurjapäitä, jotka lähtevät etsimään sääliväisempiä mustia kuin täkäläiset julmat valkoihoiset kaunottaret ovat olleet."
Jotkut naiset nauroivat; la Vallière horjui, Montalais yski merkillisesti.
"Mademoiselle", huomautti d'Artagnan, "te erehdytte puhuessanne Djidgellin mustista naisista. Tosin eivät sikäläiset tenhottaret ole valkoisiakaan, vaan keltaisia."
"Keltaisia!"
"No, älkää arvostelko heitä pahastikaan; en ole koskaan nähnyt kauniimpaa väriä mustien silmien ja korallisuun täydennyksenä."
"Sitä parempi herra de Bragelonnelle!" virkahti hellittämätön neiti deTonnay-Charente; "poikaparka pääsee korvaamaan vahinkonsa."
Sanoja seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa d'Artagnan ehti ajatella, että naiset — nämä säveät kyyhkyset — kohtelevat toisiaan paljon julmemmin kuin tiikerit ja karhut.
Athénaisille ei riittänyt la Vallièren pakottaminen kalpenemaan; tämän piti vielä punastua. Sopimattomasti palaten puheenaiheeseen hän virkkoi:
"Tiedätkös, Louise, että sinä olet siinä saanut raskaan rikoksen tunnollesi?"
"Minkä rikoksen?" sopersi ahdistettu, turhaan etsien tukea ympäriltään.
"Olihan se nuorukainen sinun kihlattusi", pitkitti Athénais. "Hän rakasti sinua, ja sinä hylkäsit hänet."
"Rehellisellä naisella on se oikeus", huomautti Montalais tekopyhästi. "Parempi on hylätä mies silloin kun tietää velvollisuutensa kieltävän tekemästä häntä onnelliseksi."
Louise ei kyennyt oivaltamaan, olisiko hänen ollut nuhdeltava vai kiitettävä ystävätärtä, joka puolusti häntä siihen tapaan.
"Hylätä, hylätä! Kelpaa niin sanoa", vastasi Athénais; "mutta asia on paljoa pahempi. Varsinaisena rikoksena oli lähettää Bragelonne-rukka sotaan, jossa hän saa surmansa."
Louise pyyhkäisi kylmää otsaansa kädellään.
"Ja jos hän siis kuolee", jatkoi leppymätön, "niin sinä olet hänet tappanut; se on kamala teko."
Louise hoippui tarttumaan muskettisoturin käsivarteen, itse puolikuolleena. Kapteenin kasvot ilmaisivat harvinaista liikutusta.
"Teillä oli puhuttavaa minulle, herra d'Artagnan", lausui hän pahastuksen ja tuskan muuttamalla äänellä. "Mitä aioitte sanoa?"
D'Artagnan asteli tuokion lehterillä, pidellen Louisen kättä kainalossaan; sitten päästyään kyllin etäälle toisista hän vastasi:
"Mitä minulla oli teille lausuttavaa, mademoiselle, sen on neiti deTonnay-Charente juuri ilmaissut raakamaisesti, mutta täydelleen."
Tyttö parahti hiljaa, ja tämän uuden vamman murtamana hän menetteli kuten kuolemaansa odottavat lintuparat, jotka kätkeytyvät pensastoon vetämään viimeisen henkäyksensä: hän katosi eräästä sivuovesta, juuri kun kuningas ilmestyi toisesta.
Hallitsijan ensimmäinen katse osui rakastajattarensa tyhjään istuimeen; pettyneenä hän rypisti silmäkulmiaan, mutta huomasi samassa d'Artagnanin, joka tervehti häntä.