Satamapadon äärimmäisessä päässä — kävelypaikalla, jota iltaisin pieksi meren raivokas vuoksi, — asteli kaksi miestä toistensa käsikynkässä haastellen vilkkaasti ja avomieliseen tapaan, yhdenkään ihmisolennon kykenemättä kuulemaan heidän sanojansa, sillä tuulenpuuskat tempasivat jokaisen niistä mukaansa valkoisen vaahdon ohella, jota ne riuhtoivat aaltojen harjoilta.
Aurinko oli juuri mennyt mailleen valtameren suuren ulapan taakse, joka vielä punoitti kuin jättiläis-arina.
Väliin toinen miehistä kääntyi itää kohti, tähystellen synkän levottomasti merelle. Toinen katseli kysyvästi toverinsa piirteitä ja näkyi koettavan katseista arvata hänen ajatuksiaan. Senjälkeen molemmat mykkinä ja totisina jatkoivat kävelyään.
Nämä kaksi miestä, kuten lukijamme jo varmaan ovat oivaltaneet, olivat lainsuojattomat ystävämme Portos ja Aramis, pakolaisina Belle-Islellä, herra d'Herblayn suurenmoisen suunnitelman rauettua kaikkien toiveiden häviöön.
"Sano mitä tahansa, rakas Aramis", toisteli Portos, hengittäen voimakkaasti keuhkoihinsa suolaista ilmaa, jotta valtava rinta pullistui; "sano mitä tahansa, Aramis, mutta tuo kaksi päivää sitten vesille lähteneiden kalastajaveneiden täydellinen katoaminen ei ole mikään tavallinen asia. Merellä ei ole sattunut myrskyä. Koko ajan on ollut tyventä, ilman pienintäkään vihuria, ja jos olisimmekin kokeneet myrskyä, eivät toki kaikki aluksemme olisi uponneet. Toistan sinulle, tämä on omituista, — tämä perinjuurinen häviäminen kummastuttaa minua, sen sanon."
"Totta kyllä", jupisi Aramis; "olet oikeassa, Portos-ystäväni. Siinä on todella jotakin merkillistä."
"Sitäpaitsi", lisäsi Portos, jonka mielikuvitusta Vannesin piispan myönnytys näkyi laajentavan, "olet kai huomannut, että rannikolle ei ole ajautunut mitään hylkyjä, mitään jätteitä pirstoutuneista aluksista?"
"Olen sen havainnut kuten sinäkin."
"Panehan vielä merkille, että saarelle jääneet kaksi alusta, jotka minä lähetin toisia etsimään…"
Aramis keskeytti tässä toverinsa niin äkillisellä huudahduksella ja liikkeellä, että Portos pysähtyi ällistyneenä.
"Mitä sanotkaan, Portos! Mitä? Olet lähettänyt pois ainoat aluksemme…?"
"Niin, toisten etsintään", vastasi Portos hyvin yksinkertaisesti.
"Onneton, mitä olet tehnyt! Silloin olemme hukassa!" päivitteli piispa.
"Hukassa!… Huh?" ihmetteli Portos pelästyneenä. "Miksi hukassa,Aramis? Miksi olisimme hukassa?"
Aramis puri huultansa.
"Ei mitään, ei mitään. Anteeksi, aioin sanoa…"
"Häh?"
"Että jos tahtoisimme, jos päähämme pistäisi lähteä huvipurjehdukselle, niin emme voisi."
"Ohoo, sekö sinua kiusaa? Kaunista huvia, toden totta! Minä puolestani en sitä kaipaa. Ei suinkaan Belle-Islen tarjoamaa suurempaa tai pienempää viehätystä ikävöitse, Aramis: kuulehan, minä kaipaan Pierrefondsia, Bracieuxia, le Vallonia — kaunista Ranskaani. Täällä emme ole Ranskassa, olemme hiisi ties missä. Oh, rohkenen sanoa sen sinulle täysin vilpittömällä sydämellä, ja sinun harras ystävyytesi suo suorapuheisuuteni anteeksi. Mutta minä vakuutan sinulle, etten ole onnellinen Belle-Islellä; en jukoliste viihdy täällä!"
Aramis huoahti hiljaa.
"Rakas ystävä", vastasi hän, "siksipä juuri on surullista, että olet lähettänyt pois molemmat aluksemme, jotka olivat meille jääneet, kaksi päivää sitten kadonneita veneitämme etsimään. Ellet olisi lähettänyt niitä tuolle retkelle, niin olisimme lähteneet."
"Lähteneet! Entä toimintaohje, Aramis?"
"Mikä toimintaohje?"
"Parbleu, se toimintaohje, jota olet minulle lakkaamatta hokenut: että olemme vartioimassa Belle-Isleä vallantavoittelijaa vastaan."
"Se on totta", jupisi Aramis taaskin.
"Näet hyvin, ystäväiseni, että me emme voisi lähteä ja että alusten lähettäminen kalastajaveneitten etsintään ei meitä mitenkään haittaa."
Aramis oli ääneti, ja hänen epämääräinen katseensa, kirkas kuin kalalokin, liiteli pitkin merenpintaa, tutkien avaruutta ja koettaen tunkea taivaanrannan taakse.
"Tuolla kaikella, Aramis", jatkoi Portos tarraten mielipiteeseensä sitäkin enemmän, kun piispa oli sitä pitänyt sattuvana, "kaikella tuolla et mitenkään selitä minulle, mitä on saattanut tapahtua noille onnettomille veneille. Kaikkialla, mihin menen, kohtaan huutoja ja valituksia; lapset itkevät nähdessään naiset epätoivossa, ikäänkuin minä voisin tuoda heille takaisin poissaolevat isät ja puolisot. Mitä otaksut, ystäväni, ja mitä minun on heille vastattava?"
"Otaksukaamme kaikkea, hyvä Portokseni, älkäämmekä sanoko mitään."
Tämä vastaus ei ollenkaan tyydyttänyt Portosta. Hän kääntyi mutisten pahantuulisena jotakin.
Aramis pysähdytti urhean soturin.
"Muistanet", hän virkkoi surumielisesti, puristaen jättiläisen molempia käsiä hartaan sydämellisesti omissaan, "muistanet, ystäväni, että nuoruutemme ihanina päivinä, silloin kun olimme voimakkaita ja reippaita, ne kaksi muuta ja me — muistanet, Portos, että jos meillä silloin olisi ollut hyvä halu palata Ranskaan, tuo suolainen vesilätäkkö ei meitä olisi pidättänyt?"
"Oh", äännähti Portos, "kuuden lieuen salmi!"
"Jos olisit nähnyt minun nousevan lankulle, olisitko jäänyt maalle,Portos?"
"En, en jumal'avita, Aramis! Mutta kyllä me tarvitsisimme nykyään aika laahkon, varsinkin minä!" Ja Bracieuxin herra silmäsi ylpeästi mahtavaa pyylevyyttänsä. "Eikö sinuakin totta puhuen hiukan ikävystytä Belle-Islella, ja etkö paremmin viihtyisi kotisi mukavuudessa, Vannesin piispanpalatsissa? Heh, tunnusta pois."
"Ei", vastasi Aramis uskaltamatta katsahtaa Portokseen.
"Jääkäämme sitten", sanoi hänen ystävänsä, ja vaikka hän koetti pidättää huokausta, puuskahti se pauhuna hänen rinnastaan. "Jääkäämme, jääkäämme! Ja kuitenkin", hän lisäsi, "jos sentään tahtoisi, — tarkoitan, jos varmasti, itsepintaisesti täydellä todella tahtoisi palata Ranskaan, eikä olisi venettä…"
"Oletko kiinnittänyt huomiotasi erääseen toiseen seikkaan, ystäväni? Siihen nimittäin, että aluksiemme katoamisesta saakka ei ainoakaan vieras pursi ole pistäytynyt saaren vesille?"
"Olen kylläkin, aivan oikein. Minäkin olen sen havainnon tehnyt, ja helppoa se olikin, sillä ennen näitä kahta tuskan päivää näimme tänne saapuvan aluksia ja veneitä kymmenittäin."
"Täytyy tiedustella", havahtui Aramis äkkiä. "Jos tässä täytyisi teettää lautta…"
"Mutta onhan kanootteja, rakas ystävä. Tahdotko, että astun sellaiseen?"
"Kanoottiin!… kanoottiin!… Mitä ajattelet, Portos? Kanoottiin, keikahtamaan kumoon merellä? Ei, ei", vastasi Vannesin piispa, "meidän virkamme ei ole kävellä vetten päällä. Odottakaamme, odottakaamme."
Ja Aramis jatkoi kävelyä, osoittaen yhä kasvavan levottomuuden merkkejä. Portos väsyi seuraamaan ystävänsä jokaista kuumeista liikettä, hän kun tyynessä luottavaisuudessaan ei käsittänyt mitään tuollaisesta alituisina nytkähdyksinä ilmenevästä vimmasta, ja pysähdytti ystävänsä.
"Istahtakaamme tälle kalliolle", ehdotti hän; "asetu tuohon viereeni, Aramis, ja vielä viimeisen kerran pyydän sinua selittämään, käsitettävällä tavalla selittämään, mitä täällä oikeastaan teemme."
"Portos…" virkkoi Aramis hämmentyneenä.
"Tiedän kyllä, että valekuningas on tahtonut syöstä oikean kuninkaan valtaistuimelta. Sehän on totta, sehän on selvää?…"
"Niin", myönsi Aramis.
"Tiedän myös, että valekuningas on suunnitellut Belle-Islen myyntiä englantilaisille. Sekin on selvää."
"Niin."
"Tiedän edelleen, että me insinöörit ja päälliköt olemme sijoittuneet tänne Belle-Islelle johtamaan töitä ja komentamaan Fouquetin pestaamaa, palkkaamaa ja häntä tottelevaa kymmentä komppaniaa, tai oikeammin hänen vävylleen kuuluvaa kymmentä komppaniaa. Kaikki tuokin on selvää."
Aramis nousi kärsimättömänä kuin hyttysen hermostuttama jalopeura.
Portos pidätti häntä käsivarresta.
"Mutta sitä en käsitä, kaikista sielunponnistuksistani huolimatta en kykene käsittämään, en koskaan jaksa oivaltaa, että meille ei lähetetä mitään vahviketta, — ei apujoukkoja, ampumatarpeita eikä ruokavaroja, vaan meidät jätetään saarellemme aluksitta, eristetyiksi, ja sensijaan että meidän kanssamme edes asetuttaisiin yhteyteen joko merkkejä antamalla tai kirjeellisin tai suusanallisin ilmoituksin, katkaistaankin kaikki suhteet meihin. Kuulehan, Aramis, vastaa minulle, — tai tahdotko mieluummin, että ennen vastaustasi sinulle sanon, mitä itse olen ajatellut? Tahdotko tietää, mikä on ollut minun mielipiteeni, mikä ajatus on minun päähäni pälkähtänyt?"
Piispa kohotti päätänsä.
"Niin, Aramis", jatkoi Portos, "olen ajatellut, olen aprikoinut, kuvitellut, että Ranskassa on tapahtunut joku mullistus. Koko viime yön näin unta Fouquetista, olin näkevinäni kuolleita kaloja, pahentuneita munia, kehnosti järjestettyjä ja kurjasti sisustettuja huoneita. Pahoja unia, rakas d'Herblay! Sellaiset unet ovat hiton kiusallisia!"
"Mutta mitä tuolla on?" keskeytti Aramis nousten äkkiä ja näyttäen ystävälleen mustaa pistettä etäällä punertavassa vedenkalvossa.
"Alus!" innostui Portos. "Niin, se on todellakin alus. Hei, vihdoinkin saamme uutisia!"
"Kaksi", huudahti piispa keksien toisen laivan mastot, "kolme, neljä!"
"Viisi!" lisäsi Portos vuorostaan. "Kuusi, seitsemän! Ah, hyvä Jumala, se on laivasto! Voi hyväinen aika!"
"Arvattavasti kotiin palaavat veneemme", sanoi Aramis levottomana, vaikka varmuutta teeskennellen.
"Ne ovat kovin isoja kalastajaveneiksi", arveli Portos; "ja etkö näe, ystäväni, että ne tulevatkin Loirelta?"
"Ne tulevat Loirelta… niin."
"Ja kah, kaikki ihmiset ovat ne nähneet, kuten mekin. Katso, miten naiset ja lapset jo rientävät laiturille."
Iäkäs kalastaja asteli ohitse.
"Ovatko nuo meidän veneitämme?" kysyi häneltä Aramis.
Vanhus tähysti etäälle taivaanrantaan.
"Ei, monseigneur", vastasi hän; "ne ovat kuninkaallisen laivaston kuljetusaluksia."
"Kuninkaan laivastoon kuuluvia!" toisti Aramis säpsähtäen. "Mistä sen tiedätte?"
"Lipusta."
"Mutta", huomautti Portos, "alushan on tuskin näkyvissä. Miten hiidessä, hyvä mies, voitte eroittaa lipun?"
"Minä näen sen", väitti vanhus; "meidän veneillämme ja kauppajaaloilla ei ole mitään lippua. Tuollaisia parkasseja, monsieur, käytetään tavallisesti sotaväen kuljetukseen."
"Ah!" virkahti Aramis.
"Eläköön!" riemastui Portos. "Meille lähetettäneen apujoukkoja,Aramis?"
"Se on luultavaa."
"Elleivät ehkä englantilaiset ole tulossa."
"Loirenko kautta? Se tietäisi pahaa, Portos; ne olisivat siis kulkeneetPariisin tietä?"
"Olet oikeassa, varmastikin saamme apujoukkoja tai muonavaroja."
Aramis nojasi päänsä käsiinsä, vastaamatta mitään. "Portos", käski hän sitten äkkiä, "käske soittaa hälytys."
"Hälytys?… tarkoitatko todellakin?"
"Niin, ja nouskoot tykkimiehet pattereilleen. Apumiehet asettukoot tykkiensä ääreen, ja huolehdittakoon varsinkin rantapattereista."
Portoksen silmät remahtivat suuriksi. Hän katseli tarkkaavasti ystäväänsä ikäänkuin varmistuakseen, että tämä oli täydellä tajullaan.
"Tai lähdenkin itse, hyvä Portokseni", jatkoi Aramis leppeimmällä äänellään; "minä riennän saattamaan käskyni täytäntöön, ellet sinä mene, rakas ystäväni."
"Mutta menenhän minä heti!" myöntyi Portos lähtien viemään määräyksiä, mutta samalla vilkuen taakse nähdäkseen, eikö Vannesin piispa erehtynyt ja eikö hän ehdittyään järkevämmin ajatella kutsuisi häntä takaisin.
Hälytys annettiin; torvet törähtelivät, rummut pärisivät, vartijatornin suuri kello moikui.
Heti rantavallit ja laiturit täyttyivät uteliaista katsojista ja sotamiehistä; sytyttimet kiiluivat isojen, kivialustoihinsa vajoteltujen kanuunain taa asettuneiden tykkimiesten käsissä. Kun jokainen oli paikallaan, kun puolustustoimista oltiin valmiina, kuiskasi Portos arasti piispan korvaan:
"Sallihan, Aramis, että yritän käsittää."
"Ka, ystäväni, sinä kyllä käsität liiankin pian", mutisi herra d'Herblay vastaukseksi alipäällikkönsä huomautukseen.
"Tuolta saapuva laivasto, joka laskettaa täysin purjein Belle-Islen satamaa kohti, on kuninkaallinen laivasto, eikö totta?"
"Mutta kun Ranskassa on kaksi kuningasta, Portos, niin kummalle heistä tuo laivasto kuuluu?"
"Ah, avaatpa jo silmäni", vastasi jättiläinen tämän muistutuksen pysähdyttämänä.
Ja Portos, jonka silmät ystävän vastaus päinvastoin oli entistään tiukemmin ummistanut, riensi juoksujalkaa pattereille pitämään silmällä väkeänsä ja kehoittamaan jokaista täyttämään velvollisuutensa.
Sillävälin Aramis, yhä tuijottaen taivaanrantaan, näki aluksien lähestyvän. Väkijoukko ja sotamiehet, jotka olivat nousseet kaikille kallionhuipuille ja rantanyppylöille, voivat eroittaa mastot, sitten alemmat purjeet ja vihdoin lotjien koko rungon, ja niiden kahvelitangossa liehui Ranskan kuninkaallinen lippu.
Oli jo melkein yö, kun yksi näistä aluksista, joiden lähestyminen oli nostattanut liikkeelle Belle-Islen koko väestön, laski ankkuriin tykinkantaman päähän sieltä.
Pian nähtiin hämyssäkin jonkunlaista liikettä tuon aluksen kannella, ja sen kupeelta irroitettiin vene, jonka kolme soutajaa airoihinsa kumartuen suuntasivat kulkunsa satamaa kohti ja muutaman minuutin kuluttua laskivat maihin linnoituksen juurelle. Peränpitäjä hyppäsi aallonmurtajalle. Hän liehutti kädessään pitämäänsä kirjettä ilmassa ja näkyi pyytävän puhutella jotakuta.
Useat sotamiehet tunsivat pian miehen erääksi saaren luotsiksi. Hän omisti toisen Aramiksen säilyttämistä aluksista, jotka Portos levottomana kaksi päivää sitten hävinneiden kalastajain kohtalosta oli lähettänyt kadonneita pursia etsimään.
Hän pyysi päästä herra d'Herblayta puhuttelemaan. Kersantin antamasta merkistä asettui sotamies kummallekin puolen saattajaksi.
Aramis oli rantatiellä. Lähetti saapui Vannesin piispan eteen. Pimeys oli melkein täydellinen, joskin Aramista saatteli hänen kierroillaan jonkun välimatkan päässä kaksi sotamiestä tulisoihtuineen.
"Kah, mitä, — Jonathas! Kenen puolesta tulet?"
"Monseigneur, niiden puolesta, jotka minut ottivat kiinni."
"Kuka sinut otti kiinni?"
"Tiedätte, monseigneur, että olimme lähteneet tovereitamme etsimään."
"Kyllä. Ja sitten?"
"No niin, monseigneur, ehdittyämme tuskin meripenikulman päähän kaappasi meidät kuninkaan saaristoalus."
"Minkä kuninkaan?" kysyi Portos.
Jonathasin silmät kävivät suuriksi.
"Jatka", pyysi piispa.
"Meidät siis napattiin, monseigneur, ja yhdistettiin eilisaamuna siepattuihin."
"Mitä helkkarin saalista se on?" keskeytti Portos.
"Monsieur, siten tahdottiin estää meitä ilmoittamasta teille, kuinka noiden toisten oli käynyt", vastasi Jonathas.
Portos vuorostaan ei ymmärtänyt.
"Ja tänään teidät lasketaan vapaiksi?" kysyi hän.
"Minut lähetettiin nyt sanomaan, monsieur, että meidät oli napattu."
— Siinäpä sekava vyyhti, — ajatteli kunnon Portos.
Aramis näytti miettiväiseltä.
"No", virkkoi hän, "kuninkaallinen laivasto saartaa siis rantojamme?"
"Niin, monseigneur."
"Kuka on johdossa?"
"Kuninkaan muskettisoturien kapteeni."
"D'Artagnanko?"
"D'Artagnan!" ihmetteli Portos.
"Se taisi olla hänen nimensä."
"Ja hänkö jätti sinulle tämän kirjeen?"
"Niin, monseigneur."
"Lähentäkää tulisoihtuja."
"Se on hänen käsialaansa", huomasi Portos.
Aramis luki kiihkeästi seuraavat rivit:
'Kuninkaan käsky vallata Belle-Isle; käsky hakata varusväki maahan, jos se ryhtyy vastarintaan; käsky ottaa vangiksi kaikki linnoituksen miehet; allekirjoittanut d'Artagnan, joka toispäivänä vangitsi herra Fouquetin, jotta hänet lähetettäisiin Bastiljiin.'
Aramis kalpeni ja rutisti paperin käsissään.
"Mikä on?" kysyi Portos.
"Ei mitään, ystäväni, ei mitään!"
"Sano minulle, Jonathas."
"Monseigneur!"
"Puhuitko sinä herra d'Artagnanin kanssa?"
"Kyllä, monseigneur."
"Mitä hän sanoi sinulle?"
"Että hän paremmaksi selvittelyksi tahtoisi puhutella hänen ylhäisyyttänsä."
"Missä puhutella?"
"Laivansa kannella."
"Hänen laivassaanko?" virkahti Aramis.
"Hänen laivassaan?" toisti Portos.
"Herra muskettisoturi", jatkoi Jonathas, "käski minun ottaa teidät molemmat, teidät itsenne ja herra insinöörin, ruuheeni ja tuoda teidät laoksensa."
"Lähtekäämme", sanoi Portos. "Se rakas d'Artagnan!"
Aramis hillitsi häntä.
"Oletko hullu!" huudahti hän. "Kuka takaa, että tässä ei ole ansaa?"
"Sen toisen kuninkaan puolelta?" tiedusti Portos salaperäisesti.
"Sanalla sanoen ansa! Se riittää, ystäväni."
"Mahdollista. Mitä on silloin tehtävä? Jos d'Artagnan meitä kuitenkin kutsuu…"
"Kuka sinulle takaa, että hän on d'Artagnan?"
"Ah, tosiaan… mutta hänen käsialansa…"
"Käsiala voidaan mukailla. Tämä on mukailtua, vapisevaa."
"Olet aina oikeassa; mutta sillävälin emme tiedä mitään."
Aramis vaikeni.
"Totta kyllä", myönteli hyväluontoinen Portos, "että meidän ei tarvitsekaan mitään tietää."
"Mitä minä teen?" kysyi Jonathas.
"Sinä palaat kapteenin luo."
"Ymmärrän, monseigneur."
"Ja sanot hänelle, että hän tulkoon saarelle."
"Minä käsitän", hymähti Portos.
"Hyvä on, monseigneur", vastasi Jonathas; "mutta jos kapteeni kieltäytyy saapumasta Belle-Islelle…"
"Jos hän kieltäytyy, on meillä kanuunoita, ja me käytämme niitä."
"D'Artagnaniako vastaan?"
"Jos hän on d'Artagnan, Portos, niin hän kyllä tulee. Lähde, Jonathas, lähde."
"En jukoliste enää ymmärrä rahtuakaan!" jupisi Portos.
"Minä selitän sinulle kaikki, ystäväiseni, hetki on tullut. Istahda tuolle lavetille, avaa korvasi ja kuuntele minua tarkoin."
"Hoo, kyllä minä kuuntelen,pardieu!Ei siitä pelkoa!"
"Saanko jo lähteä, monseigneur?" huusi Jonathas.
"Lähde ja tuo sitte vastaus. Päästäkää vene menemään, te siellä!"
Ruuhi lähti laivaa kohti.
Aramis tarttui Portoksen käteen ja aloitti selityksensä.
249.
Aramis selittää aseman.
"Sanottavani tulee sinulla varmaankin yllätyksenä, Portos-veikkonen, mutta samalla se valaisee sinulle paljon."
"Mielelläni koen yllätyksiä", lausui Portos hyväntahtoisesti; "älä siis lainkaan säästele turhia. Olen kovaluontoinen; älä yhtään pelkää, vaan puhu mutkattomasti."
"Se on vaikeata, Portos, se on… vaikeata, sillä minun täytyy totisesti toistamiseen huomauttaa sinulle, että ilmoitukseni muodostuu merkilliseksi, eriskummaiseksi."
"Hoo, sinä puhut niin hyvin, rakas ystävä, että kuuntelisin sinua päivät pääksytysten. Annahan tulla vain, — ja maltas, mieleeni juolahti aatos: helpoittaakseni hommaa, auttaakseni sinua noiden tavattomien seikkojen ilmaisemisessa minä käynkin kyselemään."
"Se on hyvä."
"Minkätähden ryhdymme taistelemaan, rakas Aramis?"
"Jos esität minulle paljonkin tuollaisia kysymyksiä, — jos tuolla tavoin tahdot tehtävääni huojentaa, niin et lainkaan kevennä pulaani kuulustelullasi, Portos. Sinähän käyt suoraa päätä asian ytimeen, vaatien gordionilaisen solmun katkaisemiseen. Mutta tosiaan pitääkin tunnustus aloittaa urhoollisesti, veikkonen, sinunlaisellesi hyvälle, jalomieliselle ja uskolliselle miehelle; siihen olen velvollinen sekä sinun tähtesi että itseni vuoksi. Olen pettänyt sinua, arvoisa ystäväni."
"Sinä pettänyt minua?"
"Niin, hyvä Jumala!"
"Tapahtuiko se minun hyväkseni, Aramis?"
"Niin luulin, Portos, uskoin vilpittömästi."
"Niin ollen", sanoi Bracieuxin kelpo herra, "sinä olet tehnyt minulle palveluksen, ja kiitän sinua siitä, — sillä jos sinä et olisi minua pettänyt, olisin minä saattanut pettää itseäni. Missä kohden muuten olet minua pettänyt? Sanohan."
"Minä palvelinkin vallantavoittajaa, jota vastaan Ludvig XIV tällähaavaa kohdistaa kaikki ponnistuksensa."
"Vallantavoittajaa!" kertasi Portos otsaansa hieroen; "se… En oikein käsitä."
"Toista niistä kahdesta kuninkaasta, jotka kiistaavat Ranskan kruunusta."
"Aivan niin!… Sinä siis palvelit sitä, joka ei ole Ludvig XIV?"
"Osasit suoraa päätä oikeaan sanaan."
"Siitä johtuu…"
"Niin ollen me olemme kapinoitsijoita, ystäväparka."
"Jo nyt otti lempo!…" lausui Portos ylen pettyneenä.
"Oh, mutta ole huoletta, rakas Portos, me kyllä vielä keksimme pelastuskeinon, usko minua."
"Siitä en ole raskaalla mielellä", vastasi parooni; "minuun vain koskee tuo kurja kapinoitsijan nimitys."
"Kah, mitä nyt siihen tulee…"
"Ja niinpä se minulle luvattu herttuan arvo…"
"Vallantavoittaja sen aikoi antaa."
"Se ei ole samaa, Aramis", lausui Portos majesteettisesti.
"Ystäväni, jos kaikki olisi vain minusta riippunut, niin sinusta olisi tullut prinssi."
Portos alkoi alakuloisesti pureskella kynsiään.
"Siinä kohden", hän jatkoi, "sinä olet menetellyt väärin, johtaessasi minut harhaan; minä pidin tuota ylennystä taattuna. Niin, otin sen lukuun varmana palkkiona, tietäen sinut sanassasi pysyväksi mieheksi, hyvä Aramis."
"Portos-parka! Rukoilen sinulta anteeksi."
"Niinpä siis", pitkitti Portos vastaamatta Vannesin piispan pyyntöön, "minä olen pahassa selkkauksessa kuningas Ludvig XIV:n kanssa?"
"Minä järjestän sen vielä, kunnon veikkonen, sovitan kyllä kaikki. Otan koko harhaannuksen omakseni."
"Älä sellaista…"
"Ei, ei, Portos, minä vannotan sinua, anna vain minun toimia. Ei mitään väärää jalomielisyyttä, ei sopimatonta kiintymystä! Sinä et tiennyt mitään suunnitelmistani. Sinä et ole omintakeisesti tehnyt mitään koko hankkeessa. Toisin on minun laitani. Minä olen salavehkeen ainoa kehittäjä. Tarvitsin eriämätöntä kumppaniani; kutsuin sinua, ja sinä tulit luokseni muistaen muinaista ohjelauselmaamme: 'Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.' Minun rikoksenani on se, että olen ollut itsekäs, rakas Portos."
"Siinäpä sanot hyvin", lausui Portos, "ja kun olet toiminut yksinomaan etuasi ajatellen, en mitenkään voi pahoitella sinulle: itseäänhän ihminen luonnollisesti hoivailee!"
Ja tämän ylevän huomautuksen vahvikkeeksi parooni sydämellisesti likisti ystävänsä kättä.
Toverinsa yksinkertaisen sielunsuuruuden rinnalla Aramis tunsi itsensä pieneksi. Toistamiseen hän näki pakolliseksi kumartaa todelliselle sydämen ylemmyydelle, joka oli paljon mahtavampi ominaisuus kuin älyn loistavuus. Hän vastasi ystävän jalomieliseen kättelyyn mykällä ja tarmokkaalla puristuksella.
"No, nyt olemme siis päässeet täyteen selvyyteen keskenämme", aloitti Portos jälleen. "Tunnen myös asemamme Ludvig-kuninkaaseen nähden. Mutta luulenpa, veikkoseni, että nyt on aika selittää minulle vielä se valtiollinen juoni, jonka pauloihin olemme sotkeutuneet, sillä huomaanhan, että joku erityinen juoni on punottu meidän varallemme."
"D'Artagnan on tulossa, ja hän kyllä antaa sinulle siitä seikkaperäisen selostuksen, hyvä Portos; anna anteeksi, että minä olen nyt murheen murtama, tuskan ahdistuksessa, ja tarvitsen kaiken malttini, kaiken harkintakykyni, saadakseni sinut suoriutumaan huolestuttavasta pulasta, johon olen sinut varomattomuudessani jouduttanut. Mutta tästälähtein asema kyllä selviää; kuningas Ludvig XIV:n ainoana vihollisena olen minä, minä yksin, — olen väkipakolla pitänyt sinua vankina, siten olet ollut matkassani, mutta tänään annan sinulle vapautesi, ja sinä riennät takaisin hallitsijasi luokse. Näethän, Portos, että siinä ei ole enää minkäänlaista vastusta."
"Niinkö luulet?" äännähti Portos.
"Olen siitä varsin varma."
"Mutta minkätähden siis" — näin haastoi Portoksen terve järkevyys — "jos olemme näin helpossa asemassa, minkätähden laitamme käyttökuntoon kanuunat, musketit ja kaikkinaiset sotaiset kojeet, hyvä ystävä? Yksinkertaisemmalta tuntuu minusta sanoa kapteeni d'Artagnanille: 'Rakas ystävä, me olemme erehtyneet, mutta hairahdus on korjattavissa; avaahan meille pääsy, me lähdemme pois, hyvästi vain!'"
"Kah! Siinäpä se!" tokaisi toinen päätänsä pudistaen.
"Mikä siinä on? Etkö hyväksy tätä suunnitelmaa?"
"Siinä on muuan hankaluus: d'Artagnan voi tulla sellaisin määräyksin, että meidän on pakko puolustautua."
"Älä nyt hulluja! Mekö puolustautuisimme d'Artagnania vastaan?Hassutusta! Kelpo d'Artagnania…"
Aramis pudisti päätänsä toistamiseen. "Portos", hän sanoi, "kun olen käskenyt virittää sytyttimet ja tähdätä kanuunat, — kun olen määrännyt hätähälytyksen ja kutsuttanut kaikki paikoillensa varustuksissa, näissä niin kunnollisesti lujittamissamme Belle-Islen varustuksissa, — niin se ei ole tapahtunut tyhjän takia."
"Mitä tehdä?"
"Jos sen tietäisin, ystävä, niin olisin sen sanonut."
"Mutta onhan toki yksinkertaisempikin keino kuin puolustautua: aluksella vain matkalle Ranskaan, missä…"
"Rakas ystävä", keskeytti Aramis hieman murheellisesti hymyillen, "älkäämme tuumitelko niinkuin lapsilla aatokset kulkevat; olkaamme miehiä päätelmissämme ja toimeen tarttumisessa. Hei, satamasta huudetaan, joku saapuu maihin. Tarkkaavaisuutta nyt, Portos, vakavaa tarkkaavaisuutta!"
"Varmastikin siellä tulee d'Artagnan", virkkoi parooni ukkosenjyrähdyksenä, lähestyessään rintavarustusta.
"Niin, minä kylläkin", vastasi muskettisoturien kapteeni keveästi hypäten aallonmurtajan askelmille, ja hän nousi joutuisasti pikku puistokäytävää kohti, missä ystävät häntä odottivat. Hänen ehdittyään liikkeelle Portos ja Aramis eroittivat hämyssä upseerin, joka saatteli d'Artagnania ihan kintereillä.
Kapteeni pysähtyi laituriportaiden puolitiessä. Hänen kumppaninsa teki samaten.
"Käskekää väkenne peräytyä", huusi d'Artagnan Portokselle jaAramikselle; "vetäytykööt äänenkantaman ulkopuolelle."
Portos antoi siitä käskyn, jota heti toteltiin. Silloin d'Artagnan kääntyi saattajansa puoleen ja lausui:
"Monsieur, täällä me emme enää ole kuninkaan laivaston piirissä, missä te saamienne ohjeitten perusteella vastikään puhuitte minulle niin röyhkeästi."
"Monsieur", vastasi upseeri, "minä en suinkaan tahtonut esiintyä röyhkeänä; noudatin vain mutkattomasti, mitä minulle oli määrätty. Olen saanut toimekseni seurata teitä, ja siten olen saattolaisenanne. Tehtäväkseni on samoin annettu estää teitä puhuttelemasta ketään syrjässä, ja sentähden sekaannun kuulijaksi."
D'Artagnan vapisi kiukusta, ja tätä keskustelua tarkanneet pakolaiset värähtivät niinikään, mutta levottomuudesta ja huolestuksesta. Kapteeni astahti lähemmäksi upseeria, pureskellen viiksiänsä niin kiivaasti kuin hänellä oli tapana katkeroitumisensa ollessa laukeamaisillaan kamalaksi purkaukseksi.
"Monsieur", hän haastoi matalammalla äänellä, joka siten kävi vain painokkaammaksi, ollessaan ilmaisevinaan syvää tyyneyttä, vaikka siinä tuntuikin myrskyn värinää, "lähettäessäni tänne ruuhen te tahdoitte tietää, mitä minä kirjoitin Belle-Islen puolustajille. Te näytitte minulle määräyksen, minä puolestani silloin heti luovutin kirjelappuni teidän tarkastettavaksenne. Kun lähettinäni ollut laivuri tuli takaisin ja toi minulle noiden kahden herrasmiehen vastauksen, te saitte kuulla hänen selostuksensa alusta loppuun. Tuo kaikki oli saamienne ohjeitten mukaista; se on ollut niiden täydellistä ja täsmällistä noudattamista, eikö niin?"
"Kyllä, monsieur", sopersi upseeri; "niin tietenkin, monsieur… mutta…"
"Monsieur", pitkitti d'Artagnan kuumeten, "kun ilmoitin aikovani lähteä laivastani Belle-Islelle, te vaaditte pääsyä mukaani; minä en epäröinyt, otin teidät tänne. Nythän siis olette saarella, vai mitä?"
"Niin, monsieur; mutta…"
"Mutta nyt ei ole enää kysymys herra Colbertista, joka on antanut teille ohjeenne, tai kenestäkään muusta, jonka määräyksiä noudatellette; tässä on tullut kysymykseen mies, joka häiritsee herra d'Artagnania, ollessaan yksin hänen seurassaan portailla, jotka päättyvät kolmenkymmenen jalan syvyiseen veteen. Se on paha asema sille miehelle, paha asema, monsieur, — sanon sen varoitukseksi!"
"Mutta jos häiritsenkin teitä, monsieur", virkkoi upseeri arastellen ja melkein pelokkaasti, "niin palvelusvelvollisuutenihan…"
"Monsieur, teille tai teidän lähettäjillenne on sattunut se huono onni, että minä olen tullut loukatuksi. Tehty teko. En voi käydä käsiksi niihin, jotka teillä on mukananne, sillä he ovat minulle tuntemattomia tai liian etäisiä. Mutta te olette käteni ulottuvissa, ja vannon kaiken pyhän nimessä, että jos vielä askeleenkaan seuraatte minua, kun lähden nousemaan noiden herrasmiesten luo… vannon kautta kunniani, että halkaisen miekaniskulla päänne ja paiskaan ruumiinne veteen. Hoo, kävi miten kävi! Olen eläissäni vimmastunut vain kuusi kertaa, monsieur, ja edellisillä viidellä kerralla olen surmannut mieheni."
Upseeri ei hievahtanut; kamala uhkaus sai hänet kalpenemaan, mutta hän vastasi yksinkertaisesti:
"Teette väärin, monsieur, kun asetutte minun toimintaohjettani vastaan."
Portos ja Aramis olivat ääneti ja ahdistuneina kuunnelleet rintasuojan ääressä tätä sananvaihtoa.
"Varo, rakas d'Artagnan!" huudahtivat he nyt.
D'Artagnan viittasi heitä vaikenemaan, kohotti peloittavan tyynesti jalkansa seuraavalle askelmalle ja kääntyi katsomaan miekka kädessä, seurasiko upseeri yhä.
Upseeri teki ristinmerkin ja astui perässä.
Portos ja Aramis, jotka tunsivat d'Artagnaninsa, syöksyivät parahtaen pidättämän iskua, jonka luulivat jo kuulevansa. Mutta siirtäen miekan vasempaan käteensä kapteeni sanoi upseerille liikuttuneella äänellä:
"Te olette urhoollinen mies, monsieur. Varmasti ymmärrätte paremmin, mitä nyt aion teille sanoa, kuin mitä teille äsken haastoin."
"Puhukaa, herra d'Artagnan, puhukaa", vastasi peräytymätön upseeri.
"Nämä herrasmiehet, joita määräyksenne koskevat, ovat minun ystäviäni."
"Tiedän sen, monsieur."
"Te käsitätte, pitääkö minun esiintyä heitä kohtaan niinkuin teidän ohjeissanne on sanottuna."
"Minä käsitän yksityisen pidättymisenne."
"No, sallikaa minun siis puhella heidän kanssaan ilman todistajaa."
"Herra d'Artagnan, jos myönnyn pyyntöönne, niin petän sanani; mutta jollen osoita taipuvaisuutta, pahastutan teitä. Kaiken edellisen jälkeen suostun. Puhukaa ystävienne kanssa, älkääkä halveksiko minua, monsieur, kun pidän teitä niin suuressa arvossa, että yksistään teidän tähtenne menettelen kehnosti."
Heltyneenä muskettisoturi kietaisi käsivartensa nuoren miehen kaulaan ja nousi sitten ystäviensä luo. Viittaansa kietoutuen upseeri istuutui kiviportaille, jonka askelmille pakovesi oli jättänyt kosteita leviä.
"No niin", virkkoi d'Artagnan, "tällainen on asema, — päättäkää siitä itse."
He syleilivät toisiaan kaikki kolme yhtaikaa ja jäivät pitkäksi tuokioksi siihen asentoon niinkuin nuoruuden ihanina päivinä.
"Mitä tämä ankara järjestely merkitseekään?" kysyi sitten Portos.
"Kaiketi jo jonkun verran aavistelet, rakas ystävä", vastasi d'Artagnan.
"En liikoja, vakuutan sinulle, kapteeniveikko, sillä lopultahan en ole tehnyt mitään, — eikä Aramis sen paremmin", kiirehti kelpo parooni lisäämään.
D'Artagnan loi kirkkoruhtinaaseen nuhtelevan silmäyksen, joka tunkeutui tämän kovettuneeseen sydämeen.
"Rakas Portos!" huudahti Vannesin piispa.
"Te näette, mihin toimiin on ryhdytty", lausui d'Artagnan; "Belle-Islen ja mantereen yhteys on täydellisesti ehkäisty, ja kaikki aluksenne on siepattu; mutta jos olisitte jotenkuten yrittäneetkin paeta, niin te ette olisi kyenneet välttämään merellä vaanivia risteilijöitä. Kuningas tahtoo teidät käsiinsä, ja hän ottaa."
Raivokkaasti d'Artagnan tempasi muutamia havenia harmahtavista viiksistään.
Aramis synkistyi, ja Portos näytti äkäiseltä.
"Minulla oli se aatos, että toimittaisin teidät molemmat tulemaan oman laivani kannelle, pitääkseni teidät luonani ja sitten laskeakseni vapauteen", pitkitti d'Artagnan. "Mutta viimeksi ilmenneiden seikkojen jälkeen en voi mennä sanomaan, vaikka nyt alukseeni palatessani tapaisin ylemmän käskijän, — salaisen määräyksen, joka riistää minulta päällikkyyden ja siirtää sen jollekulle toiselle, ratkaisten meidän kohtalomme ilman mitään avun toivoa."
"Täytyy jäädä Belle-Islelle", sanoi Aramis päättävästi, "ja takaanpa, etten minä niin vain antaudu."
Portos ei virkkanut mitään. D'Artagnan pani merkille ystävänsä vaiteliaisuuden.
"Minun on vielä koetettava tuota upseeria, urhoollista saattajaani, jonka miehuullisesta vastustuksesta olen hyvilläni, sillä se osoittaa rehellistä luonnonlaatua, mikä vihollisessammekin on tuhatkertaisesti parempi ominaisuus kuin raukkamainen taipuisuus. Koettakaamme saada häneltä tietää, mitä hänellä on oikeus tehdä, — mitä hänen ohjesääntönsä sallii ja kieltää."
"Tehkäämme niin", sanoi Aramis.
Kapteeni astui rintasuojan ääreen, kumartui laituriportaille päin ja kutsui upseeria, joka heti kapusi aallonmurtajalle.
"Monsieur", virkkoi hänelle d'Artagnan niiden sydämellisten kohteliaisuuksien jälkeen, jotka olivat luonnollisena tervehtelynä toisensa tuntevien ja toisiaan arvossapitävien aatelismiesten kesken, "jos tahtoisin viedä nämä herrasmiehet täältä, niin mitä te tekisitte?"
"Minä en panisi vastaan, monsieur; mutta kun minulla on nimenomainen määräys ottaa heidät vartioitavikseni, täyttäisin sen tehtäväni."
"Ahaa!" äännähti d'Artagnan.
"Sovittelusta ei ole toiveitakaan!" mutisi Aramis kumeasti.
Portos ei hiiskunut mitään.
"Ottakaa kuitenkin mukaanne Portos", esitti Vannesin piispa; "hän kykenee todistamaan kuninkaalle, että hänellä ei ole mitään todellista osaa tässä jutussa; minä annan siihen ohjaukseni, ja sinäkin, d'Artagnan, voit valaista asiaa."
"Hm!" hymähti kapteeni. "Tahdotko tulla, — lähdetkö matkassani,Portos? Kuningas on suopea."
"Pyydän saada miettiä", vastasi Portos ylevästi.
"Jäät siis tänne?"
"Uuden määräyksen esiintymiseen asti!" huudahti Aramis vilkkaasti.
"Siksi kunnes olemme saaneet aatoksen", lausui d'Artagnan, "ja nyt luulenkin, että odotus ei käy pitkäksi, sillä minulla on jo jotakin mielessäni."
"Sanokaamme siis vain hyvästi", lopetti Aramis; "mutta tosiaankin,Portos, sinun pitäisi lähteä suoraa päätä."
"En!" epäsi tämä lyhyeen.
"Kuten katsot parhaaksi", sanoi Aramis hermostuneessa herkkyydessään hieman loukkaantuneena ystävänsä jurosta sävystä. "Mieltäni rauhoittaa kuitenkin d'Artagnanin lupaama aatos, jonka luulen arvanneeni."
"Katsotaanpa", virkahti kapteeni kallistaen korvansa Aramiksen suulle. Tämä kuiskasi hänelle nopeasti muutamia sanoja, joihin d'Artagnan vastasi:
"Juuri niin."
"Se ei petä!" huudahti Aramis ilostuneena.
"Järjestä siis hommasi ensi sekavuuden aikana, mikä siitä syntyy,Aramis."
"Oh, kyllä hoidan oman osani."
"Tuhatkertainen kiitos nyt teille, monsieur!" sanoi d'Artagnan upseerille. "Te olette saanut kolme ikuista ystävää."
"Niin", vakuutti Aramis.
Ainoastaan Portos pysyi yhä ääneti, mutta hän nyökäytti päätänsä.
Hellästi syleiltyään kahta vanhaa ystäväänsä d'Artagnan läksiBelle-Isleltä Colbertin antaman eriämättömän kumppanin kanssa.
Lukuunottamatta sitä selittelyn tapaista, johon kunnon Portos oli tyytynyt, ei siis mitään ollut muuttunut asianomaisten kohtalossa.
"Tulee toki se d'Artagnanin aatos", sanoi Aramis mietteissään.
250.
Kuninkaan ja d'Artagnanin aatokset.
Laivaan palatessaan d'Artagnan syvällisesti pohti tuumaa, joka oli hänen päähänsä pälkähtänyt, — ja me tiedämme, että silloin kun d'Artagnan ryhtyi aprikoimaan, hän tavallisesti pääsi selvyyteen. Upseeri oli jälleen vaipunut äänettömyyteen, kunnioittavasti antaen esimiehelleen vapaan tilaisuuden harkita.
Aluksensa kannelle astuessaan olikin muskettisoturien kapteeni jo järjestänyt mielessään kaikki hyökkäys- ja puolustuskeinonsa.
Hän kutsui heti neuvostonsa koolle. Tähän kuului kahdeksan hänen määräystensä alaisina toimivaa upseeria: merivoimien päällikkö, tykistömajuri, sapööri-insinööri, ja tuntemamme upseeri ja neljä luutnanttia. Heidän keräännyttyään peräkajuuttaan d'Artagnan nousi seisomaan, otti hatun päästänsä ja aloitti seuraavasti:
"Hyvät herrat, olen käynyt tiedustusretkellä ja havainnut Belle-Islellä vankan varusväen valmistautuneena puolustukseen, joka saattaa käydä hyvinkin hankalaksi meille. Aionkin sentähden kutsuttaa kaksi sikäläistä johtavaa upseeria keskusteluun kanssamme. Eristettyämme heidät siten joukostaan ja tykeistänsä me olemme heistä paremmalla puolella, kun sitten käytämme hyvää järkeilyä, taivuttaaksemme heidät välttämään taistelua. Oletteko samaa mieltä, hyvät herrat?"
Tykistömajuri nousi.
"Monsieur", hän sanoi kunnioittavasti, mutta lujasti, "mainitsitte paikan valmistautuneen sitkeään puolustukseen. Tietonne mukaan sen väki on siis noussut kapinaan?"
D'Artagnanin mieltä se vastaus ilmeisesti kaiveli, mutta hän ei ollut mies heittämään sikseen niin vähällä, vaan huomautti:
"Muistutuksenne on oikea, monsieur. Mutta onhan teille tunnettua, että Belle-lsle-en-Mer on herra Fouquetin läänitys, ja entiset kuninkaat ovat antaneet Belle-Islen läänitysherroille oikeuden muodostaa oman aseellisen joukkonsa."
Majuri liikahti.
"Älkäähän keskeyttäkö", jatkoi d'Artagnan. "Aioitte sanoa, että se englantilaisia vastaan myönnetty varustautumisen oikeus ei pidä paikkaansa omaa kuningasta vastaan. Mutta herra Fouquethan ei tällähaavaa lienekään pitämässä Belle-Isleä hallussaan, koska toispäivänä vangitsin hänet. Belle-Islen asukkaat ja puolustajat eivät vain tiedä tästä vangitsemisesta, ja sitä on heille turha vakuuttaa, sillä he eivät usko niin ennenkuulumatonta ja tavatonta käännettä. Bretagnelainen palvelee herraansa, ja vain yhtä herraa, — palvelee siihen asti kunnes näkee hänet kuolleeksi. Sentähden he asettuvat kaikkea määräilyä vastaan, mikä ei tapahdu herra Fouquetin nimessä."
Majuri nyökkäsi.
"Siitä syystä", selitteli d'Artagnan, "minä ehdotan kutsuttavaksi tänne kaksi varusväen johtavaa upseeria. He saavat nähdä teidät, hyvät herrat, — kaiken voimamme; heille selviää, mikä kohtalo heitä odottaa, jos pysyvät kapinallisella kannalla. Me takaamme heille kunniasanallamme, että herra Fouquet on vankina ja että kaikkinainen vastustus vain vahingoittaisi häntä. Sanomme heille, että ensimmäisen kanuunanlaukauksen jälkeen ei ole mitään armoa odotettavissa kuninkaalta. Silloin he toivoakseni eivät jää uppiniskaisiksi. He antautuvat ilman kamppailua, ja me saamme mielisuosiolla paikan, jonka valloittaminen voisi käydä meille kalliiksi."
Upseeri, joka oli saattanut d'Artagnania Belle-Islellä, aikoi lausua jotakin, mutta d'Artagnan pidätti hänet:
"Niin, minä arvaan teidän ajatuksenne, monsieur; tiedän kuninkaan määräyksen ehkäisevän kaikkea salaista yhteyttä Belle-Islen puolustajain kanssa, ja sentähdenhän esitänkin, että puhuttelen asianomaisia ainoastaan koko esikuntani ollessa saapuvilla."
Ja d'Artagnan teki upseereilleen päällänsä liikkeen, jonka piti ilmaista, mikä arvo tällä alentuvaisuudella oli.
Upseerit katselivat toisiansa ikäänkuin lukeakseen mielipiteensä toverien silmistä, ilmeisesti aikoen vakuuttautua yksimielisestä kannasta ja noudattaa d'Artagnanin esitystä. Muskettisoturien kapteeni näkikin jo hyvillään, että päätökseksi oli muodostumassa purren lähettäminen kumppanusten noutamiseen. Mutta silloin kuninkaan upseeri veti povestaan sinetöidyn määräyksen ja ojensi sen d'Artagnanille.
Päällekirjoituksena oliN:o 1.
"Mitä nyt vielä?" jupisi kapteeni ihmeissään.
"Lukekaa, monsieur", vastasi upseeri kohteliaasti, mutta hänen sävyssään tuntui alakuloisuuttakin.
Pahaa aavistellen d'Artagnan avasi laskokset ja luki seuraavat sanat:
'Kielto herra d'Artagnanille pitämästä minkäänlaista neuvottelua tai yrittämästä mitään sovittelua ennen kuin Belle-Isle on antautunut ja vangit saaneet kapinoitsijain kuoleman.
Ludvig.'
D'Artagnan hillitsi kärsimättömän liikkeen, joka kiersi hänen veressään, ja sanoi tyynesti hymyillen:
"Hyvä on, monsieur, kuninkaan ohjeita noudatetaan."
Isku oli suoranainen, se oli kova, tuhoisa. Raivostuksissaan siitä, että kuninkaan aatos siten ehätti ehkäisemään hänen aikeensa purren lähettämiseksi ystävien pakoa varten, d'Artagnan ei kuitenkaan joutunut epätoivoon: kehittäen omaa aatostansa, jonka hän oli tuonut mukanaan Belle-Isleltä, gascognelainen vielä johteli siitä pelastushankkeen tärkeintä osaa.
"Hyvät herrat", hän virkkoi äkkiä, "koska kuningas on antanut salaisia määräyksiä toiselle, niin se merkitsee, että minulla ei enää ole hänen luottamustaan, ja siihen olisinkin todella arvoton, jos julkeasti säilyttäisin päällikkyyden, joka on niin loukkaavien epäluulojen alainen. Lähden siis heti esittämään eronpyyntöni kuninkaalle. Lausun sen tässä teidän kaikkien kuullen, määräten teidät vielä poikkeamaan kanssani Ranskan rannikolle, jotta mitään hänen majesteettinsa minulle uskomista sotavoimista ei saatettaisi vaaraan. Menkää siis kaikki takaisin paikoillenne ja antakaa paluukäsky; tunnin kuluttua saamme nousuveden. Paikoillenne, hyvät herrat! Otaksun", hän lisäsi nähdessään kaikkien, paitsi valvojaupseerin, tottelevan, "että teillä ei tällä kertaa ole minulle vastamääräystä?"
Ja d'Artagnan tunsi melkein täyttä voitonriemua, virkkaessaan nämä sanat. Tämä suunnitelma tiesi hänen ystäviensä pelastusta. Saarron keskeytyessä he voisivat piammiten astua johonkin saapuvaan veneeseen ja purjehtia hätyyttämättöminä Englantiin tai Espanjaan. Heidän paetessaan d'Artagnan saapuisi kuninkaan luo ja perustelisi paluutansa suuttumuksella, jota Colbertin epäluulot olivat hänen toimintaansa heikontaessaan herättäneet; hänet lähetettäisiin takaisin täysin valtuuksin, ja hän valloittaisi Belle-Islen, — anastaisi häkin, sitten kun linnut olivat sieltä pyrähtäneet lentoon.
Mutta tätä suunnitelmaa vastaan upseeri asetti toisen kuninkaallisen määräyksen, joka kuului:
'Jos herra d'Artagnan ilmaisee haluavansa jättää eronpyynnön, ei häntä ole enää siitä hetkestä alkaen pidettävä retken päällikkönä, eikä kukaan hänen johtoonsa asetettu upseeri saa tunnustaa hänen määräysvaltaansa. Siten menetettyään päällikkyytensä Belle-Isleä vastaan lähetetyssä armeijassa on herra d'Artagnanin heti lähdettävä Ranskaan sen upseerin saattamana, joka on jättänyt hänelle tämän tiedonannon ja katsoo hänet vangikseen, ollen hänestä vastuussa.'
D'Artagnan, tuo uljas ja huoleton mies, kalpeni. Kaikki oli laskettu niin syvämielisesti, että se ensi kerran kolmeenkymmeneen vuoteen muistutti suuren kardinaalin terävästä kaukonäköisyydestä ja taipumattomasta johdonmukaisuudesta.
Hän nojasi päätänsä käteen, haaveillen, tuskin hengittäen.
— Jos pistän tämän määräyksen taskuuni, — ajatteli hän, — niin kuka sen tietää tai minua siitä estää? Ennen kuin siitä ehditään ilmoittaa kuninkaalle, olen pelastanut nuo miesparat. Rohkeutta vain! Minun pääni ei ole niitä, joita pyöveli tottelemattomuuden tähden pudottaa. Enpä siis tottelekaan!
Mutta samassa kun hän oli panemaisillaan täytäntöön tämän päätöksensä, hän näki upseerien ympärillään lukevan samanlaisia määräyksiä; niitä oli tuo Colbertin ajattelun hellittämätön välittäjä heille jaellut.
Tottelemattomuuden tapaus oli edellytetty kuten muukin.
"Monsieur", tuli upseeri hänelle lausumaan, "odotan, että suvaitsette lähteä."
"Olen valmis, monsieur", vastasi kapteeni hammasta purren.
Upseeri komensi heti laskettavaksi vesille veneen d'Artagnania varten.Tämän nähdessään oli muskettisoturi vähällä menettää järkensä.
"Millä tavalla", änkytti hän, "täällä sitten johdellaan eri osastoja?"
"Teidän lähdettyänne, monsieur", vastasi merivoimien vanhin upseeri, "kuningas uskoo laivaston minun huostaani."
"Silloin, monsieur", huomautti Colbertin mies uudelle ylipäällikölle, "tämä viimeinen minulle jätetty määräys kuuluu teille. Saammeko nähdä valtuutenne?"
"Tässä", vastasi merisoturi, esittäen kuninkaan nimikirjoituksen.
"Tästä saatte toimintaohjeenne", sanoi upseeri, antaen hänelle kotelon.Sitten hän kääntyi jälleen d'Artagnaniin.
"No, monsieur", hän virkkoi värähtävällä äänellä, sillä niin suurta epätoivoa hän näki tuon rautaisen miehen ilmeessä, "olkaa niin ystävällinen, että lähdette."
"Heti", äännähti d'Artagnan heikosti, voitettuna, vääjäämättömän pakon musertamana.
Ja hän luisui pieneen purteen, joka suunnattiin mannerta kohti myötäisessä tuulessa ja nousuveden auttelemana. Kuninkaan vartijat olivat tulleet veneeseen hänen mukanaan.
Kuitenkin muskettisoturi yritti vielä toivoa ehtivänsä ajoissa Nantesiin ja kykenevänsä niin kaunopuheisesti ajamaan ystäviensä asiaa, että kuningas taipuisi.
Alus kiiti kuin pääskynen. Piankin d'Artagnan näki hämärästi rannikon häämöittävän mustana yön valkoisesta usvasta.
"Ah, monsieur", hän virkkoi hiljaa upseerille, jolle ei ollut enää tuntikauteen puhunut, "antaisinpa paljon, jos tuntisin uuden päällikön toimintaohjeet! Ne ovat kaiketikin aivan rauhallista laatua? Ja…"
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Kaukainen kanuunanlaukaus kiiri vedenpintaa pitkin, sitten toinen ja pari kolme voimakkaampaa pamausta.
"Belle-Islen pommitus on alkanut", sanoi upseeri.
Samassa vene saapui rannikolle.
251.
Portoksen esi-isät.
Kun d'Artagnan oli jättänyt Aramiksen ja Portoksen, astuivat nämä takaisin päälinnoitukseen, saadakseen puhella paremmassa rauhassa. Ollen yhä huolissaan Portos häiritsi Aramista, jonka henki liiteli vapaampana kuin koskaan ennen.
"Rakas Portos", puhkesi hän äkkiä puhumaan, "tahdon selittää sinulle d'Artagnanin tuuman."
"Minkä tuuman, Aramis?"
"Aatoksen, joka tuottaa meille vapauden ennen kuin kahtatoista tuntia on kulunut."
"Hei, niinkö?" huudahti Portos hämmästyneenä. "Annahan kuulla!"
"Huomasit kai kohtauksesta, joka ystävällämme oli upseerin kanssa, että jotkut määräykset kiusaavat häntä suhtautumisessaan meihin?"
"Se oli selvää."
"No niin, d'Artagnan aikoo jättää eronpyyntönsä kuninkaalle, ja hänen poissaolostaan johtuvan hämmingin aikana me livistämme, tai paremminkin sinä, Portos, livistät, ellei ole paon mahdollisuutta muuta kuin yhdelle."
Tässä Portos ravisti päätänsä vastaten:
"Me pakenemme yhdessä, Aramis, tai jäämme tänne yhdessä."
"Sinulla on jalomielinen sydän", sanoi Aramis; "mutta synkkä levottomuutesi huolestuttaa minua."
"En ole levoton", väitti Portos.
"Sitten olet minulle vihoissasi?"
"En vähääkään."
"Mutta, rakas ystävä, mistä johtuu tuo murheellinen muotosi?"
"Voinpa tuon sinulle sanoa: minä teen testamenttiani."
Näin lausuessaan kunnon Portos katsahti surumielisesti Aramikseen.
"Testamenttiasi?" huudahti piispa. "Mitä kuulenkaan! Luuletko siis olevasi hukassa?"
"Tunnen itseni väsyneeksi. Se tapahtuu minulle ensi kertaa, ja meillä on sukuvika."
"Millainen, ystäväni?"
"Isoisäni oli kaksin verroin niin voimakas mies kuin minä."
"Ohhoh!" huudahti Aramis. "Isoisäsi oli siis Simson?"
"Ei. Hänen nimensä oli Antoine. No niin, hän oli minun ikäiseni, kun hän eräänä päivänä metsästämään lähtiessään tunsi säärensä heikoiksi, vaikka sellainen tauti ei ollut häntä koskaan ennen vaivannut."
"Mitä se uupumus merkitsi?"
"Mitään hyvää se ei tiennyt, kuten saat nähdä. Sillä lähdettyään, yhä valitellen koipiensa velttoutta, hän kohtasi villikarjun, joka teki hänelle tenän. Hänen pyssynsä luoti lensi ohitse, ja otus raateli hänet. Hän kuoli siihen paikkaan."
"Se ei ole mikään syy hätääntyäksesi, rakas Portos."
"No, saatpa nähdä. Isäni oli kerran roteva kuin minäkin. Hän oli jäykkä Henrik III:n ja Henrik IV:n aikuinen soturi; hänen nimensä ei ollut Antoine, vaan Gaspard, kuten herra de Colignyn. Aina hevosen selässä liikkuen hän ei koskaan ollut tiennyt, mitä väsymys oli. Eräänä iltana hänen pöydästä noustessaan jalat kielsivät häneltä palveluksensa."
"Ehkä hän oli nauttinut hyvän illallisen", virkkoi Aramis, "ja horjui sen vuoksi?"
"Pyh! Eikö hän ollut herra de Bassompierren ystäviä? Mitä joutavia! Ei, sanon sinulle, hän kummeksi tätä väsymystä ja sanoi äidilleni, joka hänestä laski leikkiä: 'Eikö voisi luulla, että kohtaan metsäkarjun, kuten edellinen du Vallon, isävainajani?'"
"No sitten?" kysyi Aramis.
"Niin, uhmaillen tätä heikkoudentunnetta isäni tahtoi mennä puutarhaan, sensijaan että olisi asettunut levolle. Hänen jalkansa pettivät jyrkkien portaitten ensi askelmalla. Isäni putosi ja kaatui kiven kulmaa vasten, johon oli isketty rautainen sinkilä. Tämä puhkaisi hänen ohimonsa, ja hän jäi kuolleena paikalle."
Aramis nosti silmänsä ystäväänsä kohti.
"Siinä on kaksi omituista sattumaa", hän virkkoi, "mutta älkäämme siitä tehkö sitä johtopäätöstä, että samoin täytyisi tapahtua kolmannen kerran. Noin voimakkaan miehen ei sovi olla taikauskoinen, uljas Portokseni. Ja mistä sitten tuon säärtesi herpaantumisen huomaa? Koskaan et ole näyttänyt niin tanakalta ja ylväältä: sinä kantaisit talon hartioillasi."
"Tällä hetkellä", myönsi Portos, "tunnen voivani hyvin; mutta juuri äskettäin minä horjuin, olin lyyhistyä maahan, ja tämä omituinen ilmiö, kuten sitä nimitit, on lyhyessä ajassa uudistunut neljä kertaa. En sano, että se minua peloittaa, mutta kiusallista se on. Elämä on ihanaa; minulla on rahaa, minulla on hevosia, joista pidän, minulla on myöskin rakkaita ystäviä: d'Artagnan, Atos, Raoul ja sinä."
Ihailtava Portos ei edes vaivautunut salaamaan Aramikselta, minkä sijan hän tälle antoi ystäviensä luettelossa. Aramis puristi hänen kättään.
"Me elämme vielä monta vuotta", hän sanoi, "säilyäksemme maailmalle esimerkkinä harvinaisista miehistä. Luota minuun, rakas ystävä. Emme ole saaneet mitään vastausta d'Artagnanilta, se on hyvä merkki; hän on tietenkin jo kokoamassa laivastoa yhteen, jotta ulappa tyhjentyy. Minä taasen olen juuri antanut määräykseni erään maallaolleen purren vierittämisestä teloilla Locmarian maanalaisen luolaholvin suulle, jonka kyllä tiedät, kun olemme siellä niin usein väijyneet kettuja."
"Niin, se päättyy lahdenpoukamaan pitkällä, ahtaalla käytävällä, jonka keksimme silloin, kun komea kettu sitä kautta pääsi karkuun."
"Aivan. Onnettomuuden varalta piiloitetaan meille pursi tuohon maaholviin; siellä se jo varmaan onkin. Odotamme otollista hetkeä, ja sitten yön aikana ulapalle!"
"Siinäpä hyvä ajatus! Mitä sillä voitamme?"
"Me saamme siitä sen edun, että kun kukaan ei tunne luolaa tai oikeammin sen merenpuolista käytävää, paitsi me ja pari kolme saaren metsästäjää, niin saarelle mahdollisesti poikkeavat vakoilijat, jotka eivät näe mitään venettä rannassa, eivät aavista paon mahdollisuutta eivätkä huomaa pitää silmällä merta."
"Jo käsitän."
"Miten on nyt koipiesi laita?"
"Oh, tällä hetkellä ne ovat oivassa kunnossa."
"Näethän siis, että kaikki edistää mielenrauhaamme ja toiveitamme. D'Artagnan puhdistaa meren aluksista ja päästää meidät vapauteen. Ei enää kuninkaallista laivastoa eikä maallenousua pelättävissä. Kunnia Jumalalle! Meillä, Portos, on edessämme vielä puolen vuosisadan hauskat seikkailut, ja kun jalkani koskettaa Espanjan maaperää, vannon sinulle", lisäsi piispa peloittavan pontevasti, "että herttuanarvosi ei ole niin epävarma kuin Ranskassa luullaan."
"Toivokaamme", sanoi Portos toverinsa uudesta innostuksesta hiukan reipastuneena.
Yhtäkkiä kuului huuto: "Aseisiin!"
Sadan äänen toistamana tämä hälytys saapui siihenkin huoneeseen, missä ystävykset olivat, kummastuttaen toista ja saattaen toisen levottomaksi.
Aramis avasi ikkunan; hän näki joukon ihmisiä juoksevan tulisoihdut käsissä. Naiset pakenivat, aseelliset miehet riensivät paikoilleen.
"Laivasto, laivasto!" huudahti eräs sotamies, joka pimeässä tunsiAramiksen.
"Laivastoko?" toisti tämä.
"Puolen tykinkantaman päässä", jatkoi sotamies.
"Aseisiin!" huusi Aramis.
"Aseisiin!" säesti Portos peloittavasti.
Ja molemmat syöksyivät laivalaituria kohti, etsiäkseen turvaa patterien suojasta.
Nähtiin lähestyvän sotilailla täytettyjä kuljetusveneitä; ne suuntasivat kulkunsa kolmelle eri taholle, laskeakseen väkensä maihin kolmessa kohdassa samalla kertaa.
"Mitä on tehtävä?" kysyi eräs vartioupseeri.
"Käskekää niiden pysähtyä, tai jos ne tulevat yhä lähemmäksi, niin ampukaa!" sanoi Aramis.
Viittä minuuttia myöhemmin alkoi tykkituli. Ne olivat samat laukaukset, jotka d'Artagnan oli kuullut saapuessaan mantereen rantaan.
Mutta lotjat olivat jo liian lähellä rantalaituria, jotta kanuunat olisivat kyenneet toimimaan tehokkaasti; ne laskivat väkeä maihin, taistelu alkoi melkein käsirysynä.
"Mikä sinua vaivaa, Portos?" kysyi Aramis ystävältään.
"Ei mikään… sääret… Se on tosiaan käsittämätöntä… Mutta kyllä ne toipuvat hyökätessä."
Portos ja Aramis tosiaankin ryhtyivät hyökkäämään sellaisella sisulla ja saivat miehensä niin innostumaan, että kuninkaan väki peräytyi päistikkaa aluksiinsa, vieden saaliinaan vain omat haavoittuneensa.
"Hei, Portos", huudahti Aramis, "tarvitseehan meidän saada joku vankikin, nopeaan, nopeaan!"
Portos kurkoittausi alas laiturin portaille ja tarttui niskasta kuninkaallisen armeijan upseeriin, joka odotti alukseen pääsyä, jahka kaikki miehet olisivat siihen ensin asettuneet. Jättiläisen käsivarsi kohotti ilmaan miehen, joka suojeli häntä kilpenä hänen ojentautuessaan yläpengermälle, niin että ainoatakaan laukausta ei häneen tähdätty.
"Tässä on vanki", virkahti Portos Aramikselle.
"Kas niin", huudahti tämä nauraen, "pahoittele vieläkin koipiasi!"
"En häntä koivillani tavoittanut", vastasi Portos surumielisesti, "ja kourissani en ole havainnut vikaa."
252.
Biscarratin poika.
Saaren bretagnelaiset olivat hyvin ylpeitä tästä voitosta. Mutta Aramis ei heitä rohkaissut.
"Tuloksena on", sanoi hän Portokselle, kun kaikki olivat vetäytyneet takaisin, "että kuningas joutuu vihan vimmoihin kuullessaan vastustuksesta, ja nämä urheat miehet hakataan maahan tai ammutaan, kun saari saadaan vallatuksi, niinkuin ehdottomasti käy."
"Emme siis ole tehneet mitään hyödyllistä?" virkkoi Portos.
"Hetkellisesti kylläkin", vastasi piispa, "sillä me olemme ottaneet vangin, jolta voimme kuulla, mitä vihollisemme hankkivat."
"Niin, kyselkäämme vangilta", yhtyi Portos, "ja keino hänen puhuttamiseensa on yksinkertainen. Me syömme illallista, kutsumme hänet mukaan, ja viini kirvoittaa hänen kielensä kantimet."
Niin tehtiinkin. Upseeri, joka alussa oli hiukan levoton, rauhoittui nähdessään pöytäkumppaninsa.
Pelkäämättä mitään vahingoittavansa hän kertoi kaikki ajateltavat yksityiskohdat d'Artagnanin eronpyynnöstä ja lähdöstä. Hän selitti, miten retken uusi päällikkö tuon lähdön jälkeen oli heti komentanut äkilliseen hyökkäykseen Belle-Isleä vastaan. Tähän loppui hänen selostuksensa.
Aramis ja Portos vaihtoivat silmäniskun, joka todisti heidän epätoivoaan. Ei voinut enää rakentaa mitään d'Artagnanin rohkean kekseliäisyyden varaan, eikä siis tappion tullen ollut mitään apuneuvoja.
Jatkaen kyselyään Aramis kuulusteli vangilta, mitä kuninkaalliset aikoivat tehdä Belle-Islen päälliköille.
"On käsketty", vastasi tämä, "tappaa taistellessa ja hirttää sen jälkeen."
Aramis ja Portos katsahtivat vielä toisiinsa. Puna nousi kummankin kasvoihin.
"Minä olen kovin keveä hirsipuuhun", vastasi Aramis; "minunlaisiani miehiä ei silmukalla kuristeta."
"Ja minä olen kovin raskas", sanoi Portos; "minunlaisteni painosta kätkee köysi."
"Olen varma", virkkoi vanki kohteliaasti, "että olisimme hankkineet teille armon kuolla itse valitsemallanne tavalla."