"Tuhannet kiitokset", vastasi Aramis vakavasti.
Portos kumarsi.
"Vielä tämä malja terveydeksenne", hän sanoi tyhjentäen lasinsa.
Niitä näitä haastellessa illallinen jatkui. Upseeri, joka oli älykäs herrasmies, ihastui vähitellen Aramiksen henkevyyteen ja Portoksen sydämelliseen rehtiyteen.
"Anteeksi", lausui hän, "jos teen teille kysymyksen; mutta kuudetta pulloa maistellessa on oikeutettu jo hiukan unohtamaan itsensä."
"Olkaa hyvä", kehoitti Portos, "olkaa hyvä."
"Puhukaa", säesti Aramis.
"Ettekö te, hyvät herrat, molemmin kuuluneet edesmenneen kuninkaan muskettisotureihin?"
"Kyllä, monsieur, ja hänen parhaimpiinsa, jos sallitte minun sen sanoa", vastasi Portos.
"Se on totta: nimittäisinpä teitä sotureista kaikkein parhaiksi, hyvät herrat, ellen pelkäisi loukkaavani isäni muistoa."
"Isänne?" huudahti Aramis.
"Tiedättekö nimeni?"
"Ma foi, emme, monsieur; mutta kun ilmoitatte sen minulle, niin…"
"Nimeni on Georges de Biscarrat."
"Oh", huudahti Portos vuorostaan, "Biscarrat! Muistatko tuota nimeä,Aramis?"
"Biscarrat…?" mietti piispa. "Minusta tuntuu…"
"Koettakaahan muistella, monsieur", kehoitti upseeri.
"Pardieu, se on pian tehty", innostui Portos. "Biscarrat, jota nimitettiin Kardinaaliksi… Kuului niihin neljään, jotka tulivat miekka kädessä meitä keskeyttämään sinä päivänä, kun pääsimme d'Artagnanin ystäviksi."
"Juuri niin, herra parooni."
"Ainoa", virkkoi Aramis innokkaasti, "jota me emme haavoittaneet."
"Jäykkä miekankäyttäjä siis", huomautti sotavanki.
"Se on totta, oh, aivan niin", myönsivät ystävykset yhteen suuhun. "Totisesti, herra Biscarrat, on perin ihastuttavaa tutustua niin uljaan miehen jälkeläiseen."
Biscarrat puristi käsiä, jotka entiset muskettisoturit hänelle ojensivat.
Aramis katsahti Portokseen ikäänkuin huomauttaakseen hänelle: — Tuossa mies, josta on meille apua.
"Tunnustakaa, monsieur", sanoi hän heti senjälkeen, "että tuntuu hyvältä, kun on ollut kunnon mies."
"Isäni sitä minulle aina sanoi, monsieur."
"Tunnustakaa vielä, että olette joutunut surulliseen asemaan tavatessanne ammuttaviksi tai hirtettäviksi tuomittuja henkilöitä ja huomatessanne nämä henkilöt entisiksi tuttaviksi, vanhoiksi perintötuttaviksi."
"Oh, teidän osaksenne ei tule noin kamala kohtalo, hyvät herrat ja ystävät", tokaisi nuori mies vilkkaasti.
"Joutavia! Sanoittehan niin."
"Sanoin ennen kuin oikein tunsin teitä; mutta nyt vakuutan: te vältätte noin ruman lopun, jos tahdotte."
"Mitä, josko tahdomme?" huudahti Aramis, jonka silmät säteilivät älykkäästi hänen katsellessaan vuoroin vankiaan, vuoroin Portosta.
"Edellyttäen", jatkoi Portos katsellen vuorostaan ylvään pelottomasti herra de Biscarratia ja piispaa, "edellyttäen, että meiltä ei pyydetä mitään halpamaista."
"Teiltä ei pyydetä laisinkaan mitään, hyvät herrat", vastasi kuninkaallisen armeijan soturi. "Mitäpä teiltä pyydettäisiin? Jos teidät löydetään, niin surmanne on päätetty asia; koettakaa siis järjestää niin, että teitä ei tavata."
"En luule erehtyväni", virkkoi Portos arvokkaasti, "kun minusta näyttää siltä, että tavoittaakseen meidät on tultava meitä täältä etsimään."
"Siinä olet aivan oikeassa, arvoisa ystäväni", vahvisti Aramis katsellen yhä tutkivasti Biscarratin kasvoja, tämän istuessa ääneti ja väkinäisin ilmein. "Te tahdotte, herra de Biscarrat, sanoa meille jotakin, tehdä jonkun aloitteen, mutta ette uskalla, eikö niin?"
"Ah, hyvät herrat ja ystävät, se johtuu siitä, että puhumalla rikkoisin toimintaohjettani. Mutta, kah, minä kuulen äänen, joka tekee haastelun muutenkin mahdottomaksi."
"Kanuuna!" virkkoi Portos.
"Kanuunan- ja musketinlaukauksia!" huudahti piispa.
Kaukaa kallioilta kuultiin lyhytaikaisen taistelun synkkä pauhu.
"Mitä kummaa?" kysyi Portos.
"Eh,pardieu", huudahti Aramis, "sitä minä aavistinkin!"
"Mitä sitten?"
"Teidän tekemänne hyökkäys oli ainoastaan teeskennelty, eikö niin, monsieur? Ja samalla kun teidän komppanianne antoivat lyödä itsensä takaisin, te tiesitte maihinnousun varmasti onnistuvan toiselta puolen saarta!"
"Niin, useastakin kohden, monsieur."
"Sitten olemme hukassa", päätti Vannesin piispa rauhallisesti.
"Hukassa! Se on mahdollista", vastasi Pierrefondsin herra; "mutta meitä ei oteta vangiksi eikä hirtetä."
Ja nämä sanat lausuessaan hän nousi pöydästä, lähestyi seinää ja sieppasi kylmäverisesti naulasta miekkansa ja pistoolinsa, jotka hän tarkasti vanhan sotilaan huolellisuudella, veteraanin, joka taisteluun valmistautuessaan tietää henkensä suureksi osaksi riippuvan aseittensa oivallisuudesta ja hyvästä kunnosta.
Kanuunan jymähdyksen kuullessaan ja saadessaan tiedon yllätyksestä, joka saattoi jouduttaa saaren kuninkaallisten joukkojen käsiin, hätääntynyt väkijoukko syöksyi linnoitukseen. Se tuli pyytämään apua ja neuvoa päälliköiltänsä.
Kalpeana ja voitettuna Aramis näyttäytyi kahden tulisoihdun välissä suurelle pihalle avautuvassa ikkunassa. Pihamaalla kuhisi käskyjä odottavia sotamiehiä ja hätääntyneitä, apua rukoilevia asukkaita.
"Hyvät ystävät", ilmoitti d'Herblay vakavalla ja kaikuvalla äänellä, "suojelijanne, ystävänne, isänne, herra Fouquet on kuninkaan käskystä vangittu ja suljettu Bastiljiin."
Pitkällinen raivon ja uhkauksen huuto kohosi ikkunaan asti, jonka ääressä piispa seisoi, ja ikäänkuin verhosi hänet värähtelevällä uhmalla.
"Kostakaamme herra Fouquetin puolesta!" karjuivat kiihoittuneimmat."Kuolema kuninkaallisille!"
"Ei, hyvät ystävät", vastasi Aramis juhlallisesti, "ei, ystävät, älkäämme ryhtykö vastarintaan. Kuningas on herra valtakunnassaan. Kuningas on Jumalan valtuutettu. Kuningas ja Jumala ovat lyöneet herra Fouquetia. Nöyrtykää Jumalan väkevän käden alle. Rakastakaa Jumalaa ja kuningasta, jotka ovat herra Fouquetia iskeneet. Mutta älkää kostako isäntänne puolesta, älkää yrittäkökään sitä. Te uhraisitte turhaan itsenne, vaimonne ja lapsenne, omaisuutenne ja vapautenne. Aseet alas, ystäväni! Aseet alas, koska kuningas teitä siihen käskee, ja vetäytykää rauhallisesti asuntoihinne! Sitä pyydän minä teiltä, sitä rukoilen teiltä minä, ja jos tarvitaan, vaadin sitä teiltä herra Fouquetin nimessä."
Ikkunan alle kokoontuneesta väkijoukosta kuului pitkällinen kiukun ja säikähdyksen sorina.
"Ludvig XIV:n sotilaat ovat astuneet saarelle", jatkoi Aramis. "Tämän jälkeen heidän ja teidän välillänne ei enää käytäisi taistelua, vaan tapahtuisi teurastus. Menkää, menkää ja unohtakaa; tällä kertaa käsken niin Herran nimessä."
Kapinalliset peräytyivät verkalleen, alistuneina ja mykkinä.
"Kah, mitä! Mitä sinä nyt haastoitkaan, ystäväni?" kummasteli Portos.
"Monsieur", virkkoi Biscarrat piispalle, "te pelastatte kaikki nuo asukkaat, mutta ette pelasta ystäväänne ettekä itseänne."
"Herra de Biscarrat", vastasi Vannesin piispa sävyltään omituisen ylevänä ja kohteliaana, "herra de Biscarrat, suvaitkaa ottaa takaisin vapautenne."
"Kernaasti sen teen, monsieur; mutta…"
"Ja siinä teette meille palveluksenkin, sillä ilmoittamalla kuninkaan sotapäällikölle saarelaisten antautumisen hankitte ehkä jotakin armoa myös meille, kun kerrotte, millä tavoin tämä alistuminen on saatu aikaan."
"Armoa!" tokaisi Portos leimuavin silmin; "armoa! Mikä sana se meille on?"
Aramis survaisi ystäväänsä kyynärpäällä kylkeen, kuten hänellä olitapana heidän nuoruutensa kesäpäivinä, milloin hän tahtoi varoittaaPortosta, että tämä oli tehnyt tai tekemäisillään jonkun hairahduksen.Portos käsitti ja vaikeni äkkiä.
"Minä lähden, hyvät herrat", vastasi Biscarrat, hänkin hiukan ihmeissään tuosta sanasta saman ylpeän muskettisoturin lausumana, jonka sankarillisia urotöitä hän vastikään oli innokkaasti kertonut ja kehunut.
"Menkää siis, herra de Biscarrat", virkkoi Aramis kumartaen, "ja lähtiessänne ottakaa vastaan syvän kiitollisuutemme tunnustus."
"Mutta te, hyvät herrat, joita minulla on kunnia sanoa ystävikseni, koska olette suvainneet tämän nimityksen hyväksyä, — miten teidän käy sillävälin?" jatkoi upseeri aivan liikuttuneena, hyvästellessään isänsä entisiä vastustajia.
"Me odotamme täällä."
"Mutta, hyvä Jumala!… määräys on ehdoton!"
"Minä olen Vannesin piispa, herra de Biscarrat, ja yhtä vähän surmataan piispaa miekalla kuin aatelismiestä hirtetään."
"Ah, niin, monsieur, niin, monseigneur", vastasi Biscarrat. "Niin, se on totta, olette oikeassa, teillä on vielä se mahdollisuus. Minä lähden siis suoraa päätä päällikön luo. Hyvästi siis, hyvät herrat, tai pikemminkin näkemiin!"
Ja hypäten hevosen selkään, jonka Aramis hänelle toimitti, kunnon upseeri karautti äskeisten laukausten suuntaan, joiden kuuleminen oli ajanut väen linnoitukseen, keskeyttäen ystävysten haastelun vankinsa kanssa.
Aramis katseli etääntyvää miestä.
"No, käsitätkö?" kysyi hän jäätyään yksin Portoksen kanssa.
"En, totisesti!"
"Eikö Biscarrat häirinnyt sinua täällä?"
"Ei suinkaan, se kelpo poika."
"Niin, mutta onko jokaisen tarvis tietää Locmarian luola?"
"Ah, se on totta, se on totta, jo oivallan! Me pakenemme maanalaisen käytävän kautta!"
"Jos vain tulet", vastasi Aramis iloisesti. "Matkalle, veikkoseni! Purtemme odottaa meitä, ja vielä ei kuningas ole saanut meitä kynsiinsä."
253.
Locmarian luola.
Locmarian maanalainen holvionkalo oli siksi etäällä aallonmurtajasta, että ystävysten täytyi säästellä voimiaan ennen kuin päätyivät perille. Oli sitäpaitsi yön pimein hetki, linnoituksen torninkello oli juuri lyönyt kaksitoista, kun Portos ja Aramis rahoilla ja aseilla sälytettyinä livahtivat nummelle ja oikaisivat sen poikki luolaa kohti, kuunnellen kaikkia ääniä ja varoen mahdollisia väijytyksiä. Tieltä, jonka he olivat huolellisesti jättäneet vasemmalleen, kuului tuon tuostakin pakolaisten töminää, kun saaren sisempien osien asukkaat kuninkaallisten joukkojen maihintulosta kuullessaan olivat hätääntyneet päätähavin korjaamaan talteen kallisarvoisinta irtaintansa. Väliin Aramis ja Portos hetkiseksi seisahtuivat kuuntelemaan heidän katkonaisia valituksiaan, koettaen saada selville, oliko tekeillä mitään heitä itseänsä koskevaa. Täten he saapuivat sen syvän luolan suulle, jonne Vannesin huolellinen piispa oli toimittanut teloilla siirretyksi tukevan veneen; tällaisella saattoi hyvinkin uskaltautua ulapalle näin kauniilla säällä.
"Hyvä ystävä", virkkoi Portos, sitten kun oli pauhaavasti hengähdellyt, "me näymme olevan perillä, mutta muistaakseni puhuit kolmesta miehestä, joiden piti asettua palvelukseemme ja olla saattolaisinamme. En näe heitä; missä he siis ovatkaan?"
"Minkätähden heidät näkisit, Portos-veikkonen?" vastasi Aramis. "Tietenkin he odottavat meitä onkalossa, levähtäen niin raskaasta ja vaikeasta uurastuksesta." Hän pysähdytti jättiläisen, joka oli astumassa holviin. "Sallihan minun mennä edellä. Olen sopinut miestemme kanssa erityisestä merkistä, ja elleivät he kuulisi sitä, he saattaisivat ampua sinua pimennosta tai paiskata sinua kohti puukkonsa."
"Käyhän siis etummaisena, rakas Aramis; sinä olet kaikessa viisas ja varovainen. Niin, ja nyt saan jälleen sen väsähdyksen, josta sinulle puhuin!"
Aramis antoi Portoksen istuutua luolan suulle; itse hän astui kumarassa sisälle, matkien pöllön huutoa. Onkalon syvyydestä vastasi tuskin kuuluva kuherrus. Aramis pitkitti varovasti kulkuaan, kunnes hänet piankin seisahdutti sama ääni, jonka hän oli ensin päästänyt; se kuului noin kymmenen askeleen päästä.
"Sinäkö siellä, Yves?" kysyi piispa.
"Niin, monseigneur. Goennec on täällä myös, ja hänen poikansa on kolmantena."
"Hyvä. Onko kaikki valmista?"
"Kunnossa on, monseigneur."
"Käykäähän tuonne suulle, hyvä Yves; siellä tapaatte Pierrefondsin herran levähtämässä äskeisen kiirehtimisemme jälkeen. Jos hän ei sattuisi kykenemään jalkeille omin neuvoin, niin nostakaa hänet ja kantakaa tänne minun luokseni."
Nuo kolme bretagnelaista tottelivat. Mutta piispan kehoitus palvelijoilleen oli tarpeeton. Toipuneena oli Portos jo omintakeisesti alkanut kompuroida alas varsinaiseen luolaan, ja hänen raskaat askeleensa herättelivät kaikuja liuskakivi- ja graniittipilarien muodostamissa ja kannattelemissa onteloissa.
Bracieuxin paroonin yhdyttyä piispaan bretagnelaiset sytyttivät hallussaan olevan lyhdyn, ja Portos vakuutti ystävälleen, että hän oli jälleen tavallisissa voimissaan.
"Tarkastakaamme nyt venettä ja katsokaamme, mitä sinne on saatu varatuksi matkaa varten", sanoi Aramis.
"Älkää asettako valoa liian lähelle", varoitti kippari Yves, "sillä minä olen teidän ylhäisyytenne kehoituksen mukaisesti sijoittanut perätuhdon alle lokeroon ruutinassakan ja musketinpanokset, jotka lähetitte minulle linnasta."
"Hyvä on", äännähti Aramis.
Ja ottaen itse käteensä lyhdyn hän tarkasteli perinpohjaisesti venettä niinkuin järkevä mies ainakin, joka ei ole vaaran hetkenä arka eikä taitamaton. Se oli niitä pitkiä, keveitä, matalassa kulkevia, leveäpohjaisia pikku aluksia, joiden rakentamisessa Belle-Islen kalastajat ovat aina olleet eteviä, — turvallisia merellä ja helposti käsiteltäviä. Kaaripuut ulottuivat jokseenkin korkealle, ja epävakaisella säällä voitiin mukana olevista laudoista vielä muodostaa soutajien suojaksi varpelaide aaltojen roisketta vastaan. Keula- ja perätuhdon alla Aramis havaitsi tiiviisti sulkeutuvissa lokeroissa leipää, laivakorppuja, kuivattuja hedelmiä, kylkikappaleen sikaa ja melkoisen määrän juomavettä; siinä oli riittävästi eväitä matkamiehille, jotka eivät olleet loitontumassa rannikkovesiltä ja saattoivat tarpeen tullen hankkia uusiakin ruokavaroja. Aseina oli kahdeksan muskettia ja saman verran ratsupistooleja, kaikki hyvässä kunnossa ja valmiiksi panostettuina. Tapaturman varalta oli toimitettu paikalle pari ylimääräistä airoakin, ja silloin oli luonnollisesti muistettu myöskin pikku purje, sikäläisessä puheessatrinquette, jolla autellaan veneen vauhtia soutajain uurastaessakin; se on varsin hyödyllinen tuulenhengen tuntuessa, eikä silti tee venettä sanottavasti raskaammaksi.
"Neuvotelkaamme nyt, hyvä Portos, yritämmekö työntää purren vesille luolan tuntemattomasta uloskäytävästä, jolloin pimeässäkin on apunamme loiva vieru vesirajaan asti, vai olisiko parempi kuljettaa se maanpuolisen aukon kautta taivasalla teloillaan kanervikon halki, tasoitellen tietämme matalalle rantapengermälle, joka sillä kohdalla nousee vain kaksikymmentä jalkaa vedenpinnasta; vuoksen aikana on sen juurella kolme tai neljä syltä vettä, ja pohja on hyvä."
"Minun sanoillani ei siinä asiassa ole suurta väliä", huomautti kippari kunnioittavasti; "mutta minä kyllä luulen, että ulkopuolitse olisi mukavampi pääsy kuin tästä maan alitse ahtaassa tilassa ja vajavassa valossa. Tunnen hyvin tuon rantapenkereen ja tiedän vakuuttaa, että se on silkoinen kuin puutarhanurmikko. Luolan sisus sitävastoin on hyvinkin romuliainen, ja lopputaivalhan on semmoinen kujanen, monseigneur, että näinköhän siitä veneemme mahtuisikaan."
"Siitä olen kyllä selvillä", vastasi piispa; "olen mittaillut aikaisemmin ja varmistunut, että tämänkokoinen ruuhi soluu läpi."
"Olkoon sitten se niin, monseigneur", myönsi kippari; "mutta teidän korkea-arvoisuutenne unohtaa, että veneen saamiseksi tuon käytävän päähän pitäisi siirtää tieltä se julman iso kivi, jonka alle kettu aina livahtaa; sehän sulkee kujasen kuin puolisko-ovi."
"Sen saa siirtymään", tokaisi Portos, "se ei ole mikään vastus."
"Oh, tiedän herra paroonilla olevan kymmenen miehen voimat", vastasiYves; "mutta on siinä sittenkin tavaton punnerrus paroonille."
"Kippari taitaa olla oikeassa", arveli nyt Aramis. "Koettakaamme ulkotietä."
"Sitäkin mieluummin ensin, monseigneur", jatkoi kalastaja, "koska emme kykenisi lähtemään vesille ennen päivänkoittoa, sillä niin paljon puuhaa siinä on; mutta heti aamun valjetessa on tähystely tiellämme."
"Niin, Yves, se on pätevä peruste: me siirrämme veneen heti rantapengermän suojaan."
Nuo kolme rotevaa bretagnelaista asettivat purren alle telat ja alkoivat kangeta sitä liikkeelle, mutta piankin kuului ulkoa kedolta etäistä koirien haukuntaa. Aramis kiirehti luolan suulle; Portos seurasi häntä.
Aamun ensi sarastus loi purppuraista kajoa ja helmiäishohdetta ulapalle ja ylätasangolle; puolihämärässä huojui pieniä kuusennäreitä alakuloisen käiveräisinä kivenkoloissa, ja etäisempien tattarivainioiden yli liiteli mustia korppeja pitkinä jonoina. Neljännestunnin kuluttua tulisi jo valoisaa, — heränneet linnut ilmoittelivat sitä iloisilla viserryksillään koko luomakunnalle.
Koirien haukunta kuului ilmeisesti noin puolen penikulman päässä luolan suulta sijaitsevasta syvästä rotkosta.
"Se on kahlekunta", tiesi Portos; "koirat on laskettu riistan jäljille."
"Mitä tämä on? Kuka voi metsästää tällaisella hetkellä?" oudoksuiAramis.
"Ja vielä täällä, missä kuninkaallisten tulo on aiheuttanut niin yleisen hätäännyksen!" jatkoi Portos.
"Melu lähenee. Niin, sinä olet oikeassa, Portos, — koirat ovat takaa-ajossa. — Mutta — Yves, Yves, tule tänne!" huudahti Aramis äkkiä.
Yves riensi paikalle, heittäen alas telan, jota oli ollut asettamassa veneen alle, kun piispan huudahdus keskeytti puuhan.
"Mitä metsästystä tuo on, kippari?" kysyi Portos.
"Ka, en ollenkaan ymmärrä", vastasi bretagnelainen. "Tällaisena hetkenä ei hevin luulisi Locmarian herran lähtevän eräretkelle. Ei, ja kuitenkin nuo koirat…"
"Ne ovat voineet karata tarhastaan."
"Eivät ne Locmarian herran koiria olekaan", sanoi Goennec, joka hänkin oli yhtynyt puhujain pariin; "minä kuulen sen haukunnasta."
"Varovaisuus vaatii meitä vetäytymään luolaan", päätti Aramis; "äänet lähenevät selvästi, ja kohtsiltään tiedämme, mitä ajatella."
He peräytyivät onkaloon, mutta eivät olleet edenneet sataakaan askelta pimennossa, kun luolan suulta kuului säikähtyneen elukan käheätä huohotusta ja nopsa kettu seuraavassa hetkessä vilisti pakolaisten ohi, loikkasi veneen yli ja katosi jättäen taakseen kirpeän löyhkänsä, joka kotvan aikaa säilyi luolan matalissa holveissa.
"Kettu!" huudahtivat bretagnelaiset pyyntimiehet ilahtuneessa ihmettelyssä.
"Kirottua!" ärähti piispa; "turvapaikkamme on keksitty!"
"Mitä! Repolaistako pelkäisimme?" virkkoi Portos.
"Joutavia, ketustako tässä on kysymys! Etkö ota huomioon, Portos, että ketun jäljillä tulee koiraparvi, jota miehet seuraavat?"
Aramikseen sanojen vahvistukseksi kuuluikin samassa haukunnan hälyä, joka kiihkeässä takaa-ajossa läheni peloittavan joutuisasti.
"Tuolla ne tulevat", sanoi Aramis, joka oli asettunut tähystämään kahden kiven väliin sovitetusta pilkistysreiästä; kuusi vinhasti juoksevaa hurttaa oli juuri ilmestynyt nummelle, ja niiden voimistuvassa ulinassa saattoi eroittaa voitonriemua. "Keitä nyt lienevätkään metsämiehet?"
"Jos siellä on Locmarian herra", vastasi kippari, "niin hän antaa koirien peuhata yksikseen luolassa, hän kun tuntee paikan ja tietää ketun livahtavan ulos toiselta puolen, — ja sinne päin hän heti rientääkin."
"Locmarian herra ei nyt ole pyyntiretkellä", virkahti piispa väkisinkin kalveten.
"Kuka sitten?" kysyi Portos.
"Katso!"
Portos painoi silmänsä pilkistysreikään ja näki kunnaan laella kymmenisen ratsumiestä, jotka kannustivat hevosiaan koirien osoittamaan suuntaan ja hoilottivat: "Taiaut!"
"Henkivartion upseereja!" hän hämmästyen sanoi.
"Niin, veikkonen, kuninkaan kaartilaisia."
"Kuninkaanko kaartilaisia, monseigneur?" toistivat bretagnelaiset hädissään.
"Ja Biscarrat etunenässä, minun hiirakollani", jatkoi Aramis.
Samassa koirat syöksähtivät yhtenä vyörynä luolaan, jonka kaikki lokerot täyttyivät huumaavasta hälinästä.
"Oh, hitto!" huudahti Aramis saaden takaisin kaiken kylmäverisyytensä, kun vaara ilmeni väistämättömäksi; "hukassa kaiketi olemme, mutta meillä on toki vielä yksi mahdollisuus. Jos kaartinupseerit koiriensa perässä tullen saavat havaita, että luola johtaa syvemmälle, niin pelastuksemme on mahdoton, sillä tänne tunkeutuessaan he keksisivät veneemme ja meidät; sentähden on koirat ehkäistävä jatkamasta ajoa, jotta herratkaan eivät onkaloomme pistäydy."
"Oikein", vahvisti Portos.
"Käsitättehän", lisäsi piispa käskevän pikaisesti: "nuo kuusi koiraa eivät mahdu ketun kolosta ison kiven alitse, vaan pysähtyvät siihen ulisemaan; ennen kuin yrittävät ylitse on ne surmattava."
Bretagnelaiset syöksähtivät puukkoinensa pimentoon. Tuotapikaa kuului surkea kiljahdusten ja korinan kuoro; sitten oli ihan hiljaista.
"Hyvä on", lausui Aramis tyynesti. "Nyt on isäntien vuoro!"
"Mitä teemme?" tiedusti Portos.
"Odotamme; jos pyrkivät sisälle, niin pysymme piilossa ja surmaamme."
"Surmaamme?" toisti Portos vastahakoisesti.
"Heitä on kuusitoista, ainakin tällähaavaa", sanoi Aramis.
"Ja hyvin aseistettuja", lisäsi Portos, jonka huulet tämä lohdullinen ajatus veti hymyyn.
"Meillä on kymmenen minuuttia aikaa; valmiiksi siis!" määräsi Aramis. Hän sieppasi päättäväisesti musketin ja otti metsästyspuukkonsa hampaiden väliin. "Yves, Goennec ja hänen poikansa", hän pitkitti, "ojennelkoot meille musketteja. Me kaksi ammumme lyhyeltä matkalta. Varmasti suoriudumme kahdeksasta, ennen kuin toiset ovat selvillä asemasta; sitten me kaikki viisi teemme hyökkäyksen, jolloin muut saavat loppunsa puukoista."
"Ja Biscarrat-parka?" pahoitteli Portos.
Aramis mietti kotvasen.
"Biscarrat ensimmäisenä", hän sitten vastasi jäykästi. "Hän tuntee meidät."
254.
Yllätys luolassa.
Aramiksen luonteen merkillisiä piirteitä oli kyllä eräänlainen ennustamiskyky, mutta sattuman varaan alistetut tapaukset saavat arvaamattomia käänteitä, ja tämäkään seikkailu ei kehittynyt aivan sillä tavoin kuin Vannesin piispa oli edellyttänyt.
Biscarrat, jolla oli raisumpi ratsu kuin tovereillaan, saapui ensimmäisenä luolan suulle ja käsitti, että kettu ja koirat olivat kaikin syöksyneet sinne. Mutta taikauskoisen pelon valtaamana, jota kaikki maanalaiset ja pimeät tiet varsin luonnollisesti synnyttävät ihmisen mielessä, hän pysähtyi ulkopuolelle odottamaan toveriensa saapumista.
"No?" kysyivät häneltä nuoret miehet hengästyksissään, käsittämättä hänen toimettomuuttansa.
"Kah, ei kuulu enää haukuntaa; ketun ja kahlekunnan on täytynyt hautautua tuohon onkaloon."
"Eipä voi muutakaan luulla", yhtyi muuan henkivartio-upseereista. "Ne ovat liian hyvin opetettuja, haipuakseen yhtäkkiä jäljiltä, ja muussa tapauksessa kuuluisi ajohälyä puolelta tai toiselta."
"Mutta miksi ne silloin eivät päästä mitään ääntä, jos kerran ovat jäljillä pysyen painuneet luolaan?" huomautti joku nuorista miehistä. "Jotakin kohua pitäisi maan uumenistakin kuulua."
"Se on omituista", myönsi toinen.
"Noh, mutta tunkeutukaamme luolaan", ehdotti neljäs. "Ei kai sellainen ole kiellettyä?"
"Ei", vastasi Biscarrat. "Mutta siellä on pimeä kuin uunissa, ja voisi taittaa niskansa."
"Sitä todistavat koiramme", virkkoi eräs; "ne jo näkyvät taittaneen niskansa."
"Mihin hittoon ne ovat joutuneet?" ihmettelivät nuoret miehet yhteen ääneen. Ja kunkin koiran omistaja kutsui elukkaansa nimeltä, vihelsi sille sen mielisäveltä, ainoankaan vastaamatta kutsuun tai vihellykseen.
"Ehkä se on lumottu luola", sanoi Biscarrat. "Tarkastakaamme!"
Ja hypäten ratsultaan hän astahti luolaan.
"Malta, malta, minä tulen mukanasi", huusi eräs upseeritovereista nähdessään Biscarratin häviämässä puolihämyyn.
"Ei", vastasi Biscarrat, "tässä täytyy olla jotakin merkillistä; älkäämme uskaltautuko kaikki samalla kertaa. Ellette kymmenessä minuutissa kuule minusta mitään, niin astutte sisälle, mutta silloin kaikki yhdessä."
"Olkoon niin", vastasivat nuoret miehet, jotka muuten eivät suinkaan nähneetkään Biscarratille suurta vaaraa koituvan tässä yrityksessä; "me odotamme sinua."
Ja ratsuiltaan laskeutumatta he asettuivat puoliympyrään luolan suulle.
Biscarrat läksi siis yksinään tutkimusmatkalle, edeten pimeässä Portoksen muskettiin asti. Rintaa vasten osunut este kummastutti häntä; ojentaen kättään hän tapasi kylmän putken.
Samalla hetkellä Yves kohotti väkipuukkoaan nuoren miehen yli. Se oli putoamassa bretagnelaiskäsivarren koko voimalla, kun Portoksen rautakoura pysähdytti sen puolitiehen.
Kumeana jylinänä kuultiin sitten pimeässä äänen lausuvan:
"Minä en tahdo, että hänet surmataan."
Biscarrat oli joutunut suojeluksen ja uhrauksen väliin, joista toinen oli melkein yhtä peloittava kuin toinenkin.
Vaikka nuori mies olikin hyvin miehuullinen, pääsi häneltä kuitenkin heikko huuto, jonka Aramis heti tukehdutti painamalla nenäliinansa hänen suulleen.
"Herra de Biscarrat", kuiskasi hän pidätetylle, "me emme tahdo teille mitään pahaa, ja sen te epäilemättä tiedätte, jos olette tuntenut, keitä olemme. Mutta ensi sanasta, ensi huokauksesta meidän on pakko surmata teidät niinkuin olemme lopettaneet koiranne."
"Niin, minä tunnen teidät", virkkoi nuori mies aivan hiljaa. "Mutta miksi olette täällä? Mitä täällä teette? Teitä onnettomia, minä luulin teidän olevan linnoituksessa!"
"Ja teidän, monsieur, piti meille hankkia ehtoja, muistaakseni?"
"Minä tein voitavani, hyvät herrat; mutta…"
"Mutta…?"
"Määräykset ovat jyrkät."
"Meidän päämme menoksi?"
Biscarrat ei vastannut mitään. Hän ei iljennyt puhua aatelismiehille jälleen hirttoköydestä. Aramis ymmärsi vankinsa äänettömyyden.
"Herra Biscarrat", hän virkkoi, "te olisitte jo kuollut, ellemme olisi ottaneet huomioon nuoruuttanne ja entistä suhdettamme isäänne. Mutta te voitte vielä päästä täältä vannomalla, että te ette mainitse tovereillenne mitään täällä näkemästänne."
"En vanno ainoastaan pysyväni siitä vaiti", sanoi Biscarrat, "vaan lisäksi vannon tekeväni kaiken voitavani estääkseni tovereitani astumasta jalkaansa tähän luolaan."
"Biscarrat, Biscarrat!" huusivat useat äänet ulkoa, ja tuulispäänä syöksähtivät huutajat onkalon aukkoon.
"Vastatkaa", neuvoi Aramis.
"Täällä olen!" huusi Biscarrat.
"Menkää, me luotamme uskollisuuteenne."
Ja piispa päästi nuoren miehen irti. Tämä palasi valoa kohti.
"Biscarrat, Biscarrat!" huusivat äänet lähempää, ja aukkoa vasten kuvastui usean ihmishahmon varjot. Biscarrat hyökkäsi ystäviänsä seisahduttamaan, saavuttaen nämä juuri kun he olivat tunkeutumaisillaan luolan varsinaiseen suojamaan.
Aramis ja Portos heristivät korviansa tarkkaavaisina kuten ainakin ihmiset, joiden henki on hiuskarvan varassa.
Biscarrat oli ystäviensä seuraamana ehtinyt luolan suulle.
"Ohhoh", virkkoi muuan heistä, kun olivat ehtineet päivänvaloon, "oletpa sinä kalpea!"
"Kalpea?" huudahti toinen. "Sanoisit kalmanvärinen!"
"Minäkö?" sanoi nuori mies koettaen kaikin voimin hillitä itseään.
"Mutta, taivaan nimessä, mitä sitten on tapahtunut?" utelivat kaikki äänet.
"Sinulla ei ole pisaraakaan verta suonissasi, ystävärukkani!" nauroi kolmas.
"Hyvät herrat, asia näyttää vakavalta", lisäsi joku joukosta; "hän menee kohta tainnuksiin. Onko teillä hajusuoloja?"
Ja seurue räjähti nauramaan.
Tällaiset huomautukset ja pilapuheet risteilivät Biscarratin ympärillä niinkuin taistelun tuoksinassa luodit sinkoilevat ilmassa. Hän yritti reipastua kyselytulvassa.
"Mitäpä minun olisi pitänyt nähdä?" kysyi hän. "Luolaan astuessani minulla oli kuuma, ja siellä alkoi kylmä puistattaa; siinä kaikki."
"Mutta koirat, koirat, etkö nähnyt niitä? Etkö kuullut niistä mitään?Etkö tiedä niistä?"
"Luultavasti ne ovat juosseet toista tietä", vastasi Biscarrat.
"Hyvät herrat", sanoi eräs nuorista upseereista, "kaikessa tässä, ystävämme kalpeudessa ja äänettömyydessä piilee jotakin salaperäistä, jota Biscarrat ei tahdo tai kaiketikaan ei voi paljastaa. Mutta varmaa on, että Biscarrat on luolassa nähnyt jotakin. Hei, olen utelias tietämään, mitä hän on nähnyt, olkoonpa se vaikka paholainen. Luolaan, menkäämme luolaan!"
"Luolaan!" yhtyivät kaikki äänet.
Ja maanalainen kaiku toi uhkauksena Portoksen ja Aramiksen korviin:"Luolaan, luolaan!"
Biscarrat heittäytyi toveriensa eteen.
"Hyvät herrat, hyvät herrat!" huudahti hän. "Älkää taivaan nimessä menkö sinne!"
"Mutta mitä sitten on niin peloittavaa tuossa onkalossa?" kysyivät useat äänet. "No, puhu, Biscarrat!"
"Varmaan hän näki siellä paholaisen", toisti se, joka jo oli sen otaksuman esittänyt.
"No, mutta jos hän onkin lemmon nähnyt", huudahti toinen, "älköön hän olko itsekäs, vaan antakoon meidänkin vuorostamme ihmetellä."
"Hyvät herrat, hyvät herrat, Luojan tähden!" esteli Biscarrat.
"No, annahan meidän mennä."
"Minä rukoilen teitä, älkää astuko sisälle."
"Mutta kävithän siellä sinäkin?"
Silloin astui esille eräs upseereista, joka muita iäkkäämpänä oli pysynyt taempana eikä siihen asti ollut mitään virkkanut.
"Hyvät herrat", hän lausui tyynellä äänellä, joka esiintyi vastakohtana nuorten kiihtymykselle, "tuolla luolassa on joku tai jotakin, mikä ei ollut piru; mutta olkoonpa se mikä tahansa, se on ollut kyllin voimakas vaientamaan koiramme. On otettava selville, kuka tai mikä se on."
Biscarrat koetti vielä kerran pysähdyttää ystäviään, mutta se oli hyödytön yritys. Turhaan hän heittäytyi yltiöpäisimpien tielle, turhaan hän tarttui kiinni kallioista, sulkeakseen heiltä pääsyn; nuorten miesten joukko syöksähti onkaloon viimeksi puhuneen upseerin kintereillä, sillä tämä oli miekka kädessä hyökännyt ensimmäisenä, tuntematonta vaaraa uhmaamaan.
Ystäviensä syrjäänsysäämä Biscarrat, joka ei voinut heitä seurata, koska hän silloin olisi Portoksen ja Aramiksen silmissä näyttänyt kavaltajalta ja valapatolta, meni korva tarkkana ja kädet vielä rukoilevassa asennossa nojautumaan kallionkulman rosoista seinää vasten, luullen siinä olevansa muskettisoturien tulelle alttiina.
Hänen upseeritoverinsa taasen tunkeutuivat yhä syvemmälle, ja heidän huutonsa heikkenivät sitä mukaa kun he itse etääntyivät peremmälle.
Yhtäkkiä pamahti ukkosenjyrinän kaltainen yhteislaukaus holvien alla.Pari kolme luotia litistyi kallioon, johon Biscarrat nojasi.
Samalla hetkellä kohosi voihkauksia, ulvahduksia ja kirouksia, ja pienoinen aatelisherrain joukko tuli jälleen näkyviin, muutamat kalpeina, toiset verissä, kaikki peittyneinä savupilveen, jota ulkoilma näkyi imevän rotkon pohjukasta.
"Biscarrat, Biscarrat!" huudahtivat pakenijat. "Sinä tiesit, että luolassa oli väijytys, etkä varoittanut meitä siitä."
"Biscarrat, sinun on syy, että neljä meistä kaatui. Voi sinua,Biscarrat!"
"Sinun syysi on, että olen kuolettavasti haavoittunut", sanoi eräs nuorista miehistä, kooten verta kouraansa ja viskaten sen Biscarratin kasvoihin; "langetkoon vereni sinun päällesi!"
Ja hän vierähti voihkien Biscarratin jalkojen juureen.
"Mutta ilmoitahan meille edes, mitä siellä on!" huudahtivat useat raivostuneet äänet.
Biscarrat oli vaiti.
"Ilmoita se tai kuole!" kiljaisi haavoittunut, nousten toiselle polvelleen ja kohottaen toveriaan kohden hyödyttömällä miekalla varustetun käsivarren.
Biscarrat syöksyi häntä kohti, avaten povensa iskulle, mutta haavoittunut vaipui samassa alas henkäisten viimeisen kerran.
Tukka pystyssä, silmät hurjina, huumaantuneena astui Biscarrat luolan sisustaa kohti, lausuen:
"Olette oikeassa, kuolema minulle, joka olen antanut murhata toverini!Minä olen kurja heittiö!"
Ja heittäen miekkansa kauas luotansa, sillä hän tahtoi kuolla puolustautumatta, hän syöksyi pää painuksissa holviin.
Toiset upseerit seurasivat häntä. Yksitoista, jotka olivat kuudestatoista jäljellä, sukelsi hänen kanssaan onkaloon.
Mutta he eivät ehtineet edellisiä edemmäksi, sillä toinen yhteislaukaus kaatoi heistä viisi kylmälle hiekalle, ja kun oli mahdotonta nähdä, mistä tämä murhaava tulituisku suunnattiin, jäljelle jääneet peräytyivät pelon vallassa, jonka voi paremmin kuvitella kuin kertoa.
Mutta ajattelemattakaan pakoa, kuten toiset, aivan loukkautumattomaksi jäänyt Biscarrat istahti kallionsärmälle odottamaan.
Oli vielä kuusi aatelismiestä jäljellä.
"Tosiaankin", huudahti yksi vielä elossa olevista, "onko siellä itse piru?"
"Kautta kunniani, siellä on pahempaakin", sanoi toinen. "KysykäämmeBiscarratilta; hän tietää."
"Missä Biscarrat on?"
Nuoret miehet katsahtivat ympärilleen, kun toinen ei vastannut kutsuun.
"Hän on kuollut!" arveli joku.
"Ei ole", vastasi toinen, "näin hänet savun keskellä rauhallisesti kallionsyrjällä istumassa; hän odottaa meitä luolassa."
"Hän tuntee varmasti sielläolijat."
"Ja miten hän ne tuntisi?"
"Hän on ollut kapinallisten vankina."
"Se on totta. No, kutsukaamme häntä ja tiedustakaamme häneltä, kenen kanssa olemme tekemisissä."
Kaikki huusivat: "Biscarrat! Biscarrat!" Mutta luutnantti ei vastannut.
"Kas", huomautti sitten upseeri, joka oli osoittanut niin suurta kylmäverisyyttä, "me emme enää tarvitsekaan häntä. Katsokaa, tuolta saapuu meille apujoukkoja."
Komppania henkivartioväkeä, seitsemänkymmentäviisi tai ehkä kahdeksankymmentä miestä, jotka heidän upseerinsa olivat metsästysinnossaan jättäneet loitolle taakseen, marssi todellakin esille kauniissa järjestyksessä kapteenin ja yliluutnantin johdolla. Viisi upseeria riensi sotamiehiä vastaan, ja helposti käsitettävällä kaunopuheisuudella he kertoivat seikkailun ja pyysivät apua.
Kapteeni keskeytti heidät.
"Missä toverinne ovat?" hän kysyi.
"Kuolleet!"
"Mutta teitähän oli kuusitoista!"
"Kymmenen on kaatunut, Biscarrat on luolassa, ja tässä on meitä viisi."
"Biscarrat on siis joutunut vangiksi?"
"Luultavasti."
"Eikä olekaan, tuolla hän tulee; katsokaa."
Biscarrat tulikin näkyviin luolan suulta.
"Hän viittaa meitä luokseen", sanoivat upseerit. "Menkäämme!"
"Menkäämme!" toisti koko joukkue, rientäen Biscarratia vastaan.
"Monsieur", sanoi kapteeni, kääntyen Biscarratin puoleen, "vakuutetaan teidän tietävän, keitä ne miehet siellä luolassa ovat, jotka puolustautuvat niin vimmatusti. Kuninkaan nimessä vaadin teitä ilmoittamaan mitä tiedätte."
"Herra kapteeni", vastasi Biscarrat, "teidän ei tarvitse sitä minulta vaatia. Minut juuri päästettiin kunniasanastani, ja minä tulen noiden miesten puolesta…"
"Ilmoittamaan heidän antautumisestaan?"
"Ilmoittamaan teille, että he ovat päättäneet taistella kuolemaan asti, ellei heille myönnetä hyvää sovittelua."
"Kuinka paljon heitä sitten on?"
"Heitä on kaksi", vastasi Biscarrat.
"Heitä on kaksi, ja tahtovat asettaa meille ehtoja?"
"Heitä on kaksi, ja he ovat surmanneet meiltä jo kymmenen miestä", sanoi Biscarrat.
"Millaista väkeä he sitten ovat? Jättiläisiäkö?"
"Verrempiä. Muistatteko kertomusta Saint-Gervaisin vallinsarvesta, kapteeni?"
"Kyllä, neljä kuninkaan muskettisoturia piti siellä puoliaan kokonaista armeijaa vastaan."
"No niin, nämä kaksi miestä olivat noita muskettisotureita."
"Heidän nimensä?…"
"Siihen aikaan heitä nimitettiin Portokseksi ja Aramikseksi. Nykyisin he ovat piispa d'Herblay ja parooni du Vallon."
"Ja mitä tekemistä heillä on tässä kaikessa?"
"He täällä taistelivat Belle-Islestä herra Fouquetin edustajina."
Sotilasten riveissä syntyi puheensorinaa, kun he kuulivat sanat "Portos ja Aramis."
Ja kaikkia näitä nuoria miehiä vavahdutti puolittain innostava, puolittain peloittava ajatus, että heidän oli taisteltava kahta miestä vastaan, jotka kuuluivat armeijan vanhoihin, kunniakkaimpiin tähtiin. Sillä näitä neljää nimeä — d'Artagnania, Atosta, Portosta ja Aramista — kunnioitti jokainen miekkaa kantava, kuten muinaisuudessa Herakles, Theseus, Kastor ja Polluks loistelivat maineessaan.
"Kaksi miestä", huudahti kapteeni, "ja he ovat meiltä surmanneet kymmenen upseeria kahdella yhteislaukauksella! Se on mahdotonta, herra Biscarrat."
"Oh, herra kapteeni", vastasi tämä, "en sano, että heillä ei olisi kahta tai kolmea apumiestä, kuten Saint-Gervaisin vallinsarven muskettisotureilla oli mukanaan neljä tai viisi palvelijaa; mutta uskokaa minua, kapteeni, minä olen nähnyt nuo miehet, olen ollut heidän vankinaan ja tunnen heidät, — he riittäisivät yksinään lyömään tappiolle kokonaisen armeijakunnan."
"Sen saamme nähdä", vastasi kapteeni, "vieläpä aivan heti. Asentoon, hyvät herrat!"
Tämän vastauksen kuullessaan ei kukaan enää liikahtanut, vaan jokainen kiirehti tottelemaan.
Ainoastaan Biscarrat teki vielä yhden yrityksen.
"Monsieur", hän virkkoi matalalla äänellä, "uskokaa minua, jatkakaamme matkaamme. Nuo kaksi miestä, nuo kaksi leijonaa, joiden päälle aiotaan hyökätä, puolustautuvat kuolemaan asti. He ovat meiltä jo surmanneet kymmenen miestä; he ottavat hengiltä vielä kaksi sen vertaa ja lopuksi itsensä mieluummin kuin antautuvat. Mitä voitamme heitä vastaan taistelemisesta?"
"Me voitamme siitä sen tietoisuuden, että me emme ole antaneet kahdeksankymmenen kuninkaallisen henkivartiosotilaan väistää kahta kapinallista. Jos kuuntelisin teidän neuvoanne, monsieur, olisin häväisty mies, ja itseni häpäisemällä tuottaisin häpeätä armeijalle. Eteenpäin, miehet!"
Ja hän astui ensimmäisenä luolan aukolle asti. Siinä hän pysähtyi.
Tämän pysähdyksen tarkoituksena oli antaa Biscarratille ja tämän tovereille aikaa luolan sisustan kuvailemiseen. Sitten kun hän luuli tarpeeksi tuntevansa paikan laadun, hän jakoi komppaniansa kolmeen osastoon, joiden oli perätysten marssittava sisään ja ylläpidettävä herkeämätöntä tulta kaikille suunnille. Tosin tässä hyökkäyksessä kyllä menetettäisiin vielä viisi, ehkä kymmenenkin miestä; mutta varmaan lopuksi päästäisiin kapinallisiin käsiksi, koska ei ollut olemassa ulospääsyä ja koska kaksi miestä ei toki kyennyt surmaamaan kahdeksaakymmentä.
"Kapteeni", sanoi Biscarrat, "pyydän saada marssia ensimmäisen joukkueen etunenässä."
"Olkoon niin!" vastasi kapteeni. "Se tuottaa teille suurta kunniaa.Ottakaa se suosiona minulta."
"Kiitos", vastasi nuori mies rotunsa uljasta lujuutta osoittaen.
"Noutakaa sitten miekkanne."
"Lähden niinkuin tässä seison, kapteeni", virkkoi Biscarrat. "Sillä minä en mene surmaamaan, vaan kaatumaan."
Ja asettuen etunenään, otsa paljaana ja käsivarret ristissä, hän huudahti:
"Eteenpäin, hyvät herrat!"
255.
Kuin Homeroksen sankarilaulussa.
On aika siirtyä toiseen leiriin ja kuvata sen taistelijat toimintanäyttämöineen.
Aramis ja Portos olivat siis, kuten edellä mainittiin, kolmen bretagnelaisen avustamina siirtämässä Locmarian luolaan varattua pikku purtta ulkopuoliselle suulle, saadakseen sen siitä vaivattomimmin rantapengermän alle; silloin oli ketun ja koirien ilmestyminen pakottanut heidät piileksimään.
Luola ulottui noin sadan sylen mittaisena loivalle rantavierulle, joka laskeusi pieneen poukamaan. Tämä maanalainen onkalo oli muinoin ollut pakanallisten jumalien temppelinä, siihen aikaan kun Belle-Islen nimenä vielä oli Kalonesos, ja sen salaperäiset uumenet olivat nähneet montakin ihmisuhria tapahtuvan. Sen ensimmäiseen suppiloon tultiin hiljalleen viettävää rinnettä myöten, jonka yli rosoinen kalliopinta kaareusi matalaksi holvilaeksi. Pohjaltaan epätasainen ja kattosärmistään vaarallinen keskionkalo jakautui useaksi osastoksi, jotka yhdistyivät toisiinsa erikorkuisilla askelmapenkereillä; nämä halkeilleet ja ryhmyiset portaikot liittyivät molemmilla sivuillaan jyhkeihin luonnon muodostamiin pilareihin. Kolmannessa jatkoksessa merelle päin oli holvikäytävä niin matala ja kaita, että vene saattoi tuskin mahtua siitä molempia kallionseiniä hipoen, — mutta epätoivon hetkellä puu norjenee ja kivi myötää inhimillisen tahdon henkäyksestä.
Se oli Aramiksen ajatus, kun hän taistelun alettua mietti uutta pakotietä, niin hurjaksi yritykseksi kuin pako nyt olikin käynyt, sillä kaikista ahdistajista ei ollut suoriuduttu; joskin pursi jotenkuten saataisiin takaholvin kautta mereen, saattoi vesillelähtö käydä pakolliseksi päivänvalolla ja voitettujen nähden, jotka puolustautujain vähäisen lukumäärän havaitessaan kiirehtisivät tarmokkaaseen takaa-ajoon.
Kahden yhteislaukauksen surmattua kymmenen miestä Aramis luolan kaikkiin lokeroihin perehtyneenä kävi tarkastamassa ruumiita yksitellen, laski ne — sillä savu esti häntä näkemästä ulos — ja antoi heti määräyksen vierittää pursi sille isolle kivelle asti, joka sulki vapauttavan käytävän.
Portos kokosi voimansa, tarttui kaksin kourin veneeseen ja kohotteli sitä aina kun bretagnelaiset nopsasti sijoittelivat teloja alle. Hyvinkin pian päästiin kolmanteen jaksoon, kivisulun eteen.
Väkevä parooni tarttui valtavaan lohkareeseen juurelta, nojasi rotevan olkansa yläreunaa vasten ja antoi sille sysäyksen, joka sai järkäleen natisemaan sijoillaan. Holviin pemahti pölypilvi ja kymmenentuhannen merilintu-sukupolven ruuhkaa; niiden pesiä oli ikäänkuin iskoksella laastittu kiinni kiven pintaan. Kolmannella työntäisyllä kivi myötäsi, huojui hetkisen. Painaen selkänsä kallioseinään Portos nykäytti jalkaansa vipuna, joka vierähdytti järkäleen irti kalkkeutumismuodostuksistaan niinkuin saranoistaan ja pielistään kangetun oven.
Kiven kaatuessa lappeelleen käytävään tulvahti kirkas päivänvalo rannanpuolisesta aukosta, ja sininen merikin näyttäysi bretagnelaisten ihasteltavaksi. Nyt alettiin venettä nostaa tämän esteen yli. Vain kaksikymmentä syltä oli enää matkaa, jotta se luisuisi veteen.
Tällävälin saapui edellämainittu komppania ja järjestäysi kapteeninsa neuvomalla tavalla väkirynnäkköön. Antaakseen ystäviensä uurastaa rauhassa oli Aramis hoitanut tähystystä. Hän näki apuväen, luki miehet ja vakuuttausi yhdellä silmäyksellä melkein mahdottomasta asemasta, johon uusi taistelu saattoi puolustautujat. Ei voinut mitenkään ajatella vesillelähtöä juuri silloin kun ylivoima rynnisti luolaan. Päivänvalo tunkeusi nyt tuohon perempään onkalokäytävään ja uhkasi ilmaista sotilaille purren vierimässä rantaan sekä nuo kaksi musketinkantaman päässä väijyvää kapinallista; yksi yhteislaukaus rusentaisi purren, elleivät kaikki viisi lymyilijää saaneet samalla surmaansa.
Ja jos vieläkin tahtoi ajatella purren kenties pääsevän livahtamaan vesille miehineen, niin millainen häly siitä nousisikaan! Kuninkaallisille aluksille annettaisiin heti merkki, ja ulapalla saarroksissa hätyytelty ja maalta päin vaanittu pursipahainen olisi ennen iltaa tuhon oma. Raivoissaan kourien harmahtavia hiuksiaan Aramis yhtaikaa sekä rukoili Jumalaa että manasi paholaista tuekseen.
Hän kutsui vierelleen Portoksen, joka yksinään sai toimeen enemmän kuin telat ja kierittäjät.
"Ystäväiseni", hän sanoi hiljaa, "vastustajamme ovat saaneet apuväkeä."
"Vai niin", virkkoi Portos rauhallisesti; "mitäs nyt sitten tehdään?"
"Täytyy vielä ryhtyä taisteluun", vastasi Aramis; "siinä on toki hiukan mahdollisuutta."
"Vähänpä kyllä", arveli parooni, "sillä vaikea on meistä ainakaan jommankumman säilyä kaatumatta, ja toisen saadessa surmansa toinenkin varmasti etsisi kuolemaa."
Näissä sanoissa ilmeni tuo luontainen sankaruus, joka hänellä ihan yksinkertaisena vaatimattomuutena esiintyessään vaikutti ylevänä suuruutena. Aramis ikäänkuin tunsi kannuksen survaisun sydämessään.
"Mutta meidän ei sentään tarvitse kumpaisenkaan joutua tuhoon, jos sinä teet ohjaukseni mukaan, rakas veikkonen."
"Puhu."
"Nuo miehet aikovat tunkeutua luolaan."
"Niin?"
"Me ammumme heistä puolitoistakymmentä, mutta enempää emme ehdi."
"Paljonko heitä on kaikkiaan?" kysyi Portos.
"Heille on saapunut seitsemänkymmentäviisi miestä lisää."
"Seitsemänkymmentäviisi ja viisi, — kahdeksankymmentä… Kah, kah!" tuumi Portos.
"Jos he ampuvat yhtaikaa, niin meihin tulee reikiä kuin seulaan."
"Se on varma tosi."
"Siitä puhumattakaan", jatkoi Aramis, "että sellaiset jymähdykset voivat aiheuttaa vieremiä luolassa."
"Vastikään tosiaan jo oli kallion murtuma reväistä minulta olkapään", sanoi Portos.
"Siinä näet!"
"Mutta mitäpä tuosta."
"Tehkäämme nopea päätös. Bretagnelaisemme pitkittäkööt purren vierittämistä rantaan."
"Hyvä on."
"Me kaksi hoitelemme täällä ruutia, luoteja ja musketteja."
"Mutta kahteen mieheen, rakas Aramis, me emme mitenkään voi ampua kolmea laukausta kerrallaan kumpainenkin", huomautti Portos yksinkertaisesti; "se muskettitulen käyttäminen sujuu huonosti."
"Keksi sitten toinen keino."
"Jo tiedänkin!" virkahti samassa jättiläinen. "Minä asetun pilarin taakse väijyksiin tätä rautakankea pidellen, ja näkymättömänä ja tavoittamattomana minä heidän pursutessaan esiin annan kankeni putoilla kalloihin kolmekymmentä kertaa sekunnissa. Hei, mitä sanot siitä suunnitelmasta? Etkö kelpoita sitä?"
"Oivallista, veikkonen, mainiota! Sen hyväksyn empimättä, vaikka sinä kai säikäytät heidät piankin, niin että puolet jää ulkopuolelle taivuttelemaan meitä piirityksellä. Oikeastaan meidän olisi saatava tuhotuksi koko joukko; yksi ainoakin jalkeille jäänyt syöksee meidät häviöön."
"Totta kyllä, rakas ystävä; mutta lemmollako voin heitä vetää puoleeni?"
"Pysymällä hievahtamatta, kunnon Portos."
"Enkä hievahda, — mutta kun he siis ovat aluksi koolla…?"
"Anna sitten minun järjestää; minulla on jo siihen aatos."
"Jos niin on asia ja aatoksesi pätee… niinkuin se tietenkin pätee… niin olen levollinen."
"Väijyksiin vain, Portos, ja laske, kuinka monta tunkeutuu sisälle."
"Entä mitä sinä teet?"
"Älä välitä minusta; minulla on oma hommani."
"Olen kuulevinani ääniä."
"He tulevat. Paikallesi!… Asetu minun ääneni ja käteni ulottuviin."
Portos lymysi luolan toiseen osastoon, jossa oli vielä hyvinkin pimeä. Aramis livahti kolmanteen. Jättiläisellä oli kädessään viidenkymmenen naulan painoinen rautakanki, jota hän oli ihmeen keveästi käytellyt purren vipuamisessa. Tällaikaa bretagnelaiset saivat veneen laahatuksi rantavierulle asti.
Valaistussa osastossa Aramis kyyrysillään ja piilossa ryhtyi johonkin salaperäiseen puuhaan.
Kuului kaikuvalla äänellä annettu käskysana. Se oli kapteenin viimeinen määräys rynnäkön aloittamiseksi. Kaksikymmentäviisi miestä hyppäsi luolansuun reunakiviltä onkaloon ensimmäiseen osastoon, ja saatuaan vakavan jalansijan he kävivät ampumaan.
"Vasemmalle! Vasemmalle!" huusi Biscarrat, joka oli ensimmäisellä käynnillään nähnyt toisen onkalojakson suun ja ruudinhajun elähdyttämänä tahtoi ohjata sotilaitansa sille suunnalle.
Etummaisena hyökännyt joukko-osasto syöksähtikin nyt vasemmalle. Käytävä soukkeni. Kuolemaan vihkiytynyt Biscarrat marssi kädet ojossa muskettien edellä.
"Tulkaa, tulkaa!" hän huusi; "näen päivänvaloa!"
"Iske, Portos!" lausui Aramiksen ääni kuin haudasta.
Portos huokaisi, mutta totteli.
Rautakanki sattui suoraan Biscarratin päähän; mies vaipui maahan hengettömänä ja ääntä päästämättä. Sitten kamala vipu nousi ja laski kymmenen kertaa kymmenessä sekunnissa ja jätti jäljilleen kymmenen ruumista.
Sotilaat eivät nähneet mitään; he kuulivat parahduksia ja korinaa, haparoivat ruumiiden seassa, mutta eivät oivaltaneet asemaa, vaan kompuroivat kaatuneiden yli surman linjalle.
Yhä putoili armoton kanki ja nujersi ensimmäisen joukkueen, rauhallisesti etenevän toisen joukkueen saamatta suoranaista hälytystä. Mutta tämä kapteenin johtama osasto oli aukkovierun reunasta katkaissut kuusennäreen, ja kiertäen sen pihkaiset oksat yhteen oli kapteeni tehnyt itselleen soihdun.
Saapuessaan sen käytävän suulle, missä Portos hävityksen enkelin tavoin oli tuhonnut kaiken koskettamansa, eturivi kavahti kammostuneena taaksepäin. Kaartilaisten ammuskeluun ei ollut kuulunut mitään vastauslaukauksia, ja kuitenkin tölmättiin ruumisröykkiöön ja sananmukaisesti kahlattiin veressä.
Portos seisoi yhä pilarinsa takana.
Sytytetyn kuusenpunoksen vipajavalla liekillä valaistessaan tätä kaameata verisaunaa, jonka laatua hän turhaan yritti käsittää, kapteeni vetäytyi tuon pilarin juurelle. Silloin kuroittausi pimennosta jättiläiskäsi ja kouraisi kapteenia kurkusta, viuhtomaan ilmassa; soihtu putosi ja sammui vereen.
Seuraavassa hetkessä kapteenin ruumis retkahti sammuneen soihdun viereen, lisänä pinoon, joka jo sulki tien.
Tämä kaikki oli tapahtunut niin salaperäisesti kuin taikuus. Kapteenin korahdus oli saanut hänen joukkonsa kääntymään; he olivat nähneet hänen sylinsä avautuvan, silmiensä pullistuvan ulos kuopistaan, — sitten soihdun pudotessa he olivat jääneet pimeään.
Vaistomaisesti hänen luutnanttinsa huudahti:
"Ampukaa!"
Heti räiskähti muskettilaukausten yhteinen jyräys, jonka kaiku kierteli pitkin lohkareiksi murenevia holveja.
Luola leimahti tulituiskusta valoisaksi, mutta samassa palasi pimeys vielä sankempana savusta.
Syntyi syvä hiljaisuus, jota häiritsivät ainoastaan kolmannen joukkueen askeleet sen tunkeutuessa luolaan.
256.
Titaanin kuolema.
Paremmin tottuneena pimeyteen kuin kaikki nuo päivänvalosta tulleet ihmiset Portos katsahti sivulle nähdäkseen, eikö Aramis tässä yössä antanut mitään merkkiä. Samassa hän tunsi keveän kosketuksen käsivarteensa ja kuuli heikon äänen, vienona kuin tuulen hengähdys, kuiskaavan korvaansa:
"Tule."
"Oh", virkahti Portos.
"Sh!" kuiskasi Aramis vielä hiljempaa.
Ja kolmannen miesryhmän tömistellessä sisemmäksi luolaan, pystyyn jääneiden henkivartiosotilaiden sadatellessa ja kuolevien huokuessa viimeisiä hengähdyksiään, Aramis ja Portos hiipivät huomaamatta luolan graniittiseiniä pitkin.
Aramis vei Portoksen luolan viimeisen jakson suulle, näyttäen hänelle seinän syvennyksessä kuuden- tai kahdeksankinkymmenen naulan painoista ruutinassakkaa, johon hän oli juuri kiinnittänyt sytytyslangan.
"Ystäväni", hän sanoi Portokselle, "sinä otat tämän nelikon, jonka sytytyslankaan minä kohta annan tulen, ja paiskaat sen keskelle vihollisiamme. Jaksatko?"
"Parbleu!" vastasi Portos, ja hän kohotti pienen tynnyrin yhdellä kädellä. "Iskehän vain tulta."
"Odota", neuvoi Aramis, "kunnes ne ovat kaikki kasaantuneet yhteen, ja sitten sinä, Jupiterini, nakkaat ukonnuolesi heidän keskelleen."
"Anna tulta", toisti Portos.
"Minä", jatkoi Aramis, "menen bretagnelaisteni luo auttamaan heitä aluksen kuljettamisessa mereen. Odotan sinua rannalla; sinkauta tanakasti ja riennä sitten luoksemme."
"Tulta", kehoitti Portos viimeisen kerran.
"Oletko käsittänyt?" kysyi Aramis.
"Parbleu!" vakuutti Portos vielä, yrittämättäkään tukahduttaa nauruaan. "Kun minulle selitetään, niin ymmärränhän toki. Tuikkaa nyt vain minulle tuli ja lähde asiallesi."
Aramis antoi palavan taulan Portokselle, joka ojensi hänelle kyynärvartensa puristettavaksi, kätensä kun olivat kiinnitetyt. Aramis puristi molemmin käsin ystävänsä käsivarsia ja hiipi sitten luolan taka-aukolle asti, missä nuo kolme soutajaa häntä odottivat.
Yksikseen jääneenä Portos lähensi rohkeasti taulaa sytytyslankaan.
Taulan pieni kipinä, suunnattoman tulipalon ensimmäinen alku, loisti pimeässä kuin lentävä tulikärpänen ja tarttui sytyttimeen, jonka se viritti palamaan, Portoksen vielä hohutuksellaan lietsoessa kytemistä.
Savu oli hiukan hälvennyt, ja tämän rätisevän sytytyslangan valossa saattoi parin sekunnin ajan eroittaa esineet.
Jättiläinen, kalpea, verinen ja kasvot pimeässä loistavan sytytystulen kirkastamina, esiintyi tällöin hetkellisenä, mutta komeana näkynä.
Sotilaat huomasivat hänet. He näkivät nassakan, jota hän piteli kädessään. He käsittivät, mitä oli tulossa. Silloin nämä miehet jo vavisten siitä, mitä oli tapahtunut, ja kauhistuneina ajatellessaan, mitä kohta tapahtuisi, päästivät kaikki yhdellä kertaa kammottavan tuskan ulvahduksen.
Toiset yrittivät paeta, mutta he kohtasivat kolmannen joukkueen sulkemassa tien; toiset nostivat koneellisesti muskettinsa poskelleen ja yrittivät ampua laukaistuilla pyssyillään; muutamat taasen vaipuivat polvilleen.
Pari kolme upseeria huusi Portokselle, luvaten hänelle vapauden, jos hän säästäisi heidän henkensä.
Kolmannen osaston luutnantti käski ampua; mutta sotilailla oli omat säikähtyneet toverinsa edessään, elävänä suojamuurina Portokselle.
Kuten sanoimme, tätä Portoksen puhalteleman taulan ja sytytyslangan hohdetta kesti vain pari sekuntia. Mutta tämän kotvasen kuluessa se ehti valaista ensiksikin jättiläisen, jonka hahmo hämyssä suureni, ja sitten kymmenen askeleen päässä hänestä viruvan kasan verisiä, ruhjottuja, silvottuja ruumiita, joissa vielä eli viimeinen tuskanvavahtelu, kohotellen röykkiötä niinkuin viimeinen hengähdys olisi paisuttanut jonkun yössä kuolevan, muodottoman hirviön kylkiä. Jokainen Portoksen puhallus, jokainen sytytyslankaa elvyttävä hengähdys loi tähän ruumisläjään leveiden purppurajuovien viileskelemän, kellervän rikinhohteen.
Paitsi tätä pääryhmää virui luolassa hajallaan siellä täällä, miten kuoleman tai iskun yllätys oli sattunut ne viskelemään, muutamia ruumiita erillään, uhkaavasti ammottavine haavoineen. Veren liottaman tantereen yläpuolella kohosivat kolkkoina ja kimaltelevina luolan vankat pilarit, joiden lämpimästi tehostuneet vivahdukset työnsivät valaistuja osia sitä huomattavammin esille.
Ja kaikki tämä nähtiin ruutitynnyriin yhdistetyn sytytyslangan väräjävässä valossa, soihdun hohteessa, joka valaisi kuoleman sadon ja ilmaisi uutta saalista odottavan turman.
Tässä lyhyessä hetkisessä kolmannen osaston upseeri kuitenkin kokosi kahdeksan musketeilla aseistettua sotilasta ja käski miesten väliin satunnaisesti jääneestä aukosta ampua Portosta. Mutta määräyksen saaneet tutisivat siinä määrin, että tästä yhteislaukauksesta kolme omaa miestä kaatui ja muut viisi luotia vingahtivat naarmuttamaan kattoholvia, kyntämään maata tai murentamaan luolan seiniä.
Naurunremahdus tervehti tätä ukkosenjyrinää; sitten jättiläisen käsivarsi heilahti, ja kohta nähtiin ikäänkuin lentotähden valopiirto kaarena ilmassa.
Kolmenkymmenen askeleen päähän paiskattu tynnyri lensi ruumisesteiden yli, pudoten parkuvaan sotilasryhmään, jossa jokainen heittäytyi vatsalleen maahan.
Upseeri oli silmillään seurannut ilmassa välkkyvää juovaa; hän tahtoi syöksyä tynnyrin päälle riuhtaistakseen siitä sytytyslangan ennen kuin tuli ehti sisällä olevaan ruutiin.
Turhaa uskollisuutta! Ilmanhenki oli lietsonut johtimen liekkiä; sytytyslanka, joka itsekseen olisi riittänyt viideksi minuutiksi, kului kolmessakymmenessä sekunnissa, ja helvetillinen vehje räjähti.
Raivokkaita ilmapyörteitä, tulikiven ja salpietarin sihinää, kärventävien tulenkielujen ryöppyä yhtyi räjähdyksen hirvittävään pamaukseen tässä hornan holvissa.
Kalliot halkesivat kuin kuusilaahkot kirveen iskusta. Tulta, savua, paasijärkäleitä syöksähti luolan keskeltä laajenevana suihkuna ilmoihin. Mahtavat liuskakiviseinät kallistuivat sortuakseen soraan, ja sora taasen, paiskautuen kovettuneista kerroksistaan, sinkoili raatelemaan kidutusvälineenä lukemattomilla kirveltävillä hiukkasillaan kasvoja.
Huudot, ulvonta, kiroukset haihtuivat, kaikki elämä sammui äärettömään ryskeeseen. Luolan kolme ensimmäistä onkaloa muuttui hävityksen kuiluksi, johon jokainen kasvi-, kivennäis- ja elimellinen jäännös painonsa mukaan peräkkäin suistui. Sitten vaipuivat vuorostaan keveämmät hiekka ja tuhka harmahtavaksi ja savuavaksi paariliinaksi tämän synkän hautuumaan yli.
Etsikää nyt, etsikää tästä kytevästä haudasta, tästä maanalaisesta tulivuoren suppilosta, etsikää sieltä kuninkaan sininuttuisia, hopeanauhaisia henkivartiosotilaita. Etsikää kultakirjailusta välähteleviä upseereja, etsikää aseita, joihin he puolustuksekseen luottivat, etsikää kiviä, jotka heidät tappoivat, kamaraa, jota he polkivat.
Yksi ainoa ihminen oli tehnyt tästä kaikesta pahemman, muodottomamman, kamalamman sekasorron kuin se hämmennys oli, joka vallitsi hetkeä ennen kuin Jumala päätti luoda maailman.
Kolmesta ensimmäisestä luolaonkalosta ei ollut mitään jäljellä, ei mitään, minkä edes Jumala olisi voinut luomakseen tuntea…
Heitettyään ruutinassakan vihollisten keskelle oli Portos puolestaan, Aramiksen neuvoa noudattaen, paennut ja ehtinyt luolan äärimmäiseen osastoon, johon aukosta tunki ilmaa, valoa ja päivänpaistetta.
Tuskin olikaan hän kääntynyt kolmannen ja neljännen komeron välisestä kulmauksesta, kun hän näki veneen kelluvan sadan askeleen päässä aalloilla. Siellä olivat hänen ystävänsä, siellä odotti vapaus, sieltä viittoi elämä saavutetun voiton jälkeen.
Vielä kuusi hänen mahtavaa harppaustaan, ja hän olisi holvin ulkopuolella; senjälkeen hän parilla kolmella ponnahduksella olisi veneen vieressä.
Äkkiä hän tunsi polviensa herpautuvan, lumpionsa ikäänkuin tyhjiksi ja säärten pehmenevän allaan.
— Oh, oh! — tuumi hän hämmästyneenä, — Joko väsymykseni minut jälleen kohtaa? Enhän enää pääse paikaltani liikahtamaan! Mitä tämä merkitsee?